IX.

Maalaisten kuormat olivat jo asettuneet pitkiin riveihin puolipimeän
kauppatorin laidalle. Omassa rivissään olivat juustot, voit,
maidot, kananmunat, leivät, ryynit, pellavat ja muut sellaiset.
Viljakuormat olivat erikseen omassa rivissään, joka katkesi kesken
puolitien paikoilla. Huono kärrykeli ei houkutellut raskaan tavaran
kuljettamiseen.

Pieni ja kuiva äijän käppyrä oli ohjannut laihankuontuneen
hevosluuskansa yksinäiseen paikkaan viljarivin alapäähän. Ainoastaan
kaksi säkkiä oli hänen pienillä laitakärryillään ja tukko heiniä
hevosen purtavaksi.

Ujostellen ja arkaillen katseli pienen töllin äijä monisäkkisiä
viljakuormia ja isojen talojen lihavia hevosia. Niiden rinnalle ei
ilennyt asettua. Parempi oli täällä syrjässä.

Iloisin mielin oli hän lähtenyt kotitanhualta pimeän yön selkään,
kävellen routaista tien piennarta ja toisella kädellä tukien kolkkavia
kärryjä. Hellävaroen oli kuljetettava kallista kuormaa. Tynnyri siinä
oli kauniita, raskaita rukiinjyviä. Omaa kylvöä, leikkuuta ja puintia.
Monta hikihelmeä ja ajatusta mahtui niihin sanoihin — monta valvottua
yötä ja monta ahdistuksen hetkeä juhannushallojen aikana. Nyt niistä
oli vain puhdasta iloa — sanoin kuvaamatonta.

Eikä tässä ollut kuin kolmasosa. Kaksi tämän vertaa jäi vielä aittaan.
Nekin olivat yli kotitarpeen. Niin oli muijan kanssa harkittu. Eikä
niitä myydäkään ennen kuin talvemmalla.

Nyt oli täytynyt lähteä kesken kelirikkoa, kun alkoi olla puute jos
jostakin ja kun muijalle piti saada joitakin rohtoja. Oli syytä iloita,
kun viljasta, omasta viljasta ja työstä saisi näitä kaikkia, jotka
olivat kalliin rahan panttina.

Valtatiellä sivuutti moni isompi kuorma töllin äijän, kun niillä oli
jyvänväkisemmät hevoset. Eivätkä ne kuormistaan muutenkaan niin paljoa
välittäneet. Antoivat niiden jyskytellä ja loskutella miten milloinkin.
Isoista taloista kuljetettiin — eikä se ollut sama asia. Ajoivat vain
ajaakseen kuin kivikuormia! Ei töllin äijä niin!

Isompien töyssähdysten jälkeen täytyi aina koetella, että säkkien suut
kestivät ja ettei saumaratkeamaa ilmaantunut.

Mistähän se johtui, että äijän iloinen mieli masentui sitä mukaa kuin
kaupunki lähestyi? Oli jo muutaman kerran ajatellut, että eiköhän
sentään olisi tultu aikaan, vaikka jyvät olisikin jätetty aittaan.
Alkoi tuntua niin oudolta tuo jyvistä luopuminen.

Torille saavuttua oli oikein Ruskoa hoputettava, oikein lujaäänisesti,
että kotona tehty päätös paremmin pysyisi mielessä. Mutta ei ajatus
siitä kirkastunut. Yrmeänä pysyi mieli, suu puristui tiukaksi, ja
kulmakarvat kurttuuntuivat.

Heitettyään Ruskolle heinätukon ja sytytettyään pienen
karipalli-nysänsä kiipesi äijä kuormalleen istumaan. Hyvälle tuntui
lepuuttaa vanhoja jalkoja kokoöisen talsimisen jälkeen.

Vasta nyt ehti äijä tarkemmin katsella ympärilleen. Olihan tässä mukava
istua — melkein akselin kohdalla, etteivät kranat painaisi Ruskon
selkää — ja tehdä huomioitaan.

Tuossa vierellähän oli merkillisen isot vankkurit, laajat kuin saunan
parvi. Mikähän niitäkin veti? No, eipä nyt vielä! Oliko se hevonen
— tuo tuollainen mäki? Entä mies tuossa vankkurien laidalla? Onpa
sillä hartioita ja muutakin ruhoa! Kaikenlaista silmäin lumetta sillä
kaupungilla on tarjona.

Mikähän tuokin rohja on miehiään ja mitä hän niin toljottaa tännepäin?

Epra istui Kulonpalon vankkureilla ja ajatteli jotenkin samanlaisia
asioita kuin nekin, jotka olivat äijän päässä askarrelleet. Arvokkain
kuorma koko torilla oli tuon pikkuisen äijän pikkuisilla kärryillä. Hän
oli tuonut kaupaksi osan omaa olemustaan, osan suruaan ja osan iloaan.
Tuollainen viljan myyjä oli toista maata kuin nuo velmuavat suupaltit
tuolla tallisyöttiläitten isoilla kuormilla. Sieltä sen Vihtorinkin
ääni kaikui kinastelevassa kaupanteossa. Hyvä, että olikin määrätty
Vihtori kaurojen ostajaksi. Epraa se toimi ei yhtään huvittanut.

— Mistä kaukaa ollaan? — kysyi Epra töllin äijältä.

Kas, kun puhuttelee, ajatteli äijä. Mutta mitä se häntä liikuttaa,
mistä ollaan. Äijä sylkäisi pitkän syljen, mutta tuli samassa
ajatelleeksi, että ehkä se on viljan ostaja, koska sillä on tyhjät
kärryt.

— Tuolta vaan, — yritti äijä, mutta siihen se katkesi.

— Onko isännällä kauroja?

Kas, kun oikein karahteeraa isännäksi! Kyllä ne kaupunkilaiset osaavat.
Mutta mitäpä sille suotta vastata, koska kauroja kyselee.

— Ei — rukiita, sanoi äijä sentään lopuksi, päästäkseen rauhaan.

Epra oli mieltynyt tuohon äijään jo ensinäkemältä. Sen sanattomuus
puhui enemmän kuin lipein lavertelu. Sen hiljainen olemus toi Epralle
lämpöisiä terveistä kaukaisista metsistä ja risuaitaisilta moisioilta.

Käpristynyt äijä, pienet kärryt, ruissäkit ja kuihtunut hevonen
kertoivat Epralle selvempiä tarinoita kuin kömpelöt sanat. Hän tunsi
mitä ne kertoivat. Ne kertoivat kauniita asioita paljoista töistä,
suurista suruista ja vaatimattomista iloista. Ne kertoivat elämästä,
siitä ainoasta oikoisesta ja rikkaasta elämästä, mikä Eprankin mielessä
paloi. Hän tunsi olevansa kuin vanha tuttava, kuin sukua tuolle
pikkuiselle äijälle. Ja kuinka paljon suurempi häntä oli tuo pikkuinen
äijä kaikessa pienuudessaan!

Epra ymmärsi senkin, että kauniin viljansa torilla kauppaaminen oli
äijälle karuinta työtä. Aikoinaan oli Epralla siitä ollut aavistus
omalta kohdaltaan — vaikka eihän voimakas nuoruus koskaan niin
vakavasti —

— Kyllähän sitä ahertelisi — pahinta on kauppaaminen, — sanoi Epra
ääneen ajatellen.

— Niin on, — sanoi äijä yksitoikkoisesti. Oli kuin hän olisi
seurannut Epran ajatuksia.

— Minä ostan rukiinne, — jatkoi Epra. Äijä katsoi epäillen Epraa.

— Eihän ole hinnastakaan puhuttu — etkä ole nähnyt jyviä.

— Markongin määräävät myyjät ja ostajat tuolla.

— Niin taitavat tehdä.

— Eikä teillä sekulia ole.

— Ei! Mistä arvaat? — kysäisi äijä vilkastuneemmin.

— Näen sen — kaikesta.

— Näe kuitenkin viljasta! Tule katsomaan! Äijä hyppäsi kärryltään,
kiskoi säkin pystyyn ja rupesi aukomaan suuta.

— Näes! Onko kauniimpaa viljaa? Eikä ainoatakaan torajyvää!

Epra punnitsi ja hyväili viljaa kämmenellään.

— Hyvin on tehty. Siemenestä säkkiin asti.

— Et taida ollakaan kaupunkilainen? — kysyi äijä ja katseli tutkien
Epraa.

— En. Olen vain täällä renkeilemässä.

— Onpa se vahinko! Tuollainen mies!

— Pakenen täältä kevätlumien mukana takaisin korpeeni.

— Pakene, mies, pakene! — sanoi äijä ja sitaisi säkin suun kiinni.

— Tynnyrikö on?

— Tynnyri täyteen. Kukkura-kappa oli viimeinen.

— Kauppa on sitten selvä. Pankaapa piippuun harjakaisiksi.

— Mulla onkin vain presuja ja vähän propeeraria mausteeksi.

— Tässä on kasakkaa ja vaakunaa sekaisin, — sanoi Epra ja ojensi
massinsa äijälle.

— Etkö osta enemmän rukiita — tuolta?

— En. Siellä toinen renki ostelee kauroja. Minä ostin vain nämä
hevosjauhojen höysteeksi. Ajan täältä suoraan myllyyn.

— Tullimyllyynkö?

— Niin.

— Sinne minäkin ajan hevoseni. Olen sen myllärin vaimovainajan veli.

— Vai niin! Elsan eno!

— Niin — myllärin Elsan eno.

Juttu vilkastui aikalailla, ja päätökseksi tuli, että äijä lähtisi heti
ilman muuta ja veisi rukiit mukanaan, ettei suotta täällä ruvettaisi
toisiin pusseihin kaatelemaan.

— Otetaan vain selvä hinnasta, niin minä maksan.

— Älä! Voisin karata, — myhäili äijä. — Kysyn tuolta ohimennen — ja
kysy sinäkin.

— Tehdään niin! Noista rukiista maksan korkeimman mukaan.

Samassa tuli Vihtori ja ilmoitti ostaneensa kaurat, joita myyjät
lähtivät jo kuljettamaan myllylle. Ei tarvinnut torilla säkeistä
säkkeihin tyhjennellä.

— No, sitten lähdemme! Tiedätkö rukiitten hinnasta? Ostin tuosta
tynnyrin sekoittamista varten. Maksa korkein hinta! Minä heitän säkit
Kulonpalon vedettäviksi. Teidän pieni hevosenne pääsee vähemmällä.

Äijä ihmetteli sitä reippautta, millä säkit heitettiin, rahat
maksettiin ja lähtö tehtiin. Helposti hän sentään pysyi perässä, sillä
Kulonpalon arvolle ei sopinut ainoankaan juoksu-askelen ottaminen.