SISÄLLYS:

Esihistoria. Lääketieteen ylioppilas Antti Aleksanteri Korsi
keskustelee setänsä kanssa raha-asioista.
1. Norjalainen merimies sytyttää piipun raakapuun nokalla
ja Ale Corci vaihtaa toimialaa.
2. Tham-Haos lupautuu pettämään isänmaansa ja kuninkaansa
parista sentimetristä värillistä nauhaa.
3. Ale Corci suorittaa hutiloiden mandariinitutkinnon, ja
Tham-Haosin mielessä syntyy odottamattomia suunnitelmia.
4. Väkevästä piipputupakasta ja skotlantilaisesta ”Black and White
”-whiskystä saa hyvän sekoituksen.
5. Ale Corci tunnustaa, että diplomaattisissa tehtävissä
on vaitiolo menestyksen ensi ehto.
6. Pierre Dupuis huomaa kiusakseen, ettei kuninkaankehässä
tarjota suklaata ja käristettyä leipää.
7. Ale Corci suoriutuu voittajana tilanteesta, jossa on 999,999
mahdollisuutta epäonnistua ja yksi mahdollisuus onnistua.
8. Lyhyt luku, jossa esitetään Ale Corcin ja Pierre Dupuisin
eriäviä käsityksiä nuorista naisista.
9. Tohtori pääsee osoittamaan, että hänen mielipiteensä
naisista ovat sittenkin oikeat.
10. Kapteeni huomaa ihmeekseen omistavansa kasvattajan kykyjä
ja taipumuksia.
11. Pikkupaholainen ilmoittaa, että hänen majesteettinsa
Annamin kuningas on leikannut kyntensä.
12. Tohtori Pierre Dupuis esittää vastahakoisesti elämänsä
suurimman sankariosan.
13. Tässä onnettomassa luvussa kerrotaan Li-ha-van ja Luculluksen
odottamattomasta sekaantumisesta tapausten kulkuun.
14. Ale Corci tapaa kuolemaantuomitun kuninkaan varsin omituisessa
puuhassa.
15. Kapinalliset alamaiset toteavat viraltapannussa kuninkaassaan
hämmästyttäviä ominaisuuksia.
16. Kapteeni käy tervehtimässä vanhaa tuttavaa, joka vastaanottaa
vierailun varsin sekavin tuntein.
17. Loppuluku, jossa vahvistetaan väite, että kiinalaiset ovat
ennen eurooppalaisia tehneet monta keksintöä.

ESIHISTORIA

Lääketieteen ylioppilas Antti Aleksanteri Korsi keskustelee setänsä
kanssa raha-asioista.

Antti Aleksanteri Korsi, lääketieteen ylioppilas Helsingin yliopistossa,
Karjalaisen osakunnan historioitsija ja voimistelu- ja
urheiluseura ”Visan” pesäpallojoukkueen kapteeni, istui setänsä, ent.
kauppiaan, nykyisen maatilanomistajan Matti Väinö Korren tilan
päärakennuksen työhuoneessa, Hiitolan pitäjän Mustolan kylässä, poltti
tottuneesti mielisavukettaan Klubi n:o 17:ää ja kuunteli kohteliaasti,
jos kohta ilmeisen haluttomasti, setänsä hiljaisella, mutta lujalla
äänellä pitämää esitelmää Antti Aleksanterin viimeaikaisten
rahasijoitusten edullisuudesta.

”En tahdo sanoa, että olisit oikeastaan lurjus”, vakuutti setä, ”mutta
jos joku toinen sen minulle sanoisi, pelkäänpä, että olisin ensimmäinen
sitä uskomaan. Mutta sinä olet kevytmielinen, sopimattoman
kevytmielinen, ja anteeksiantamattoman tuhlaavainen. En puhu vanhoista
asioista, mutta haluan nähdä tilityksen viime syyslukukaudella
käyttämistäsi varoista. Onhan sinulla tilitys tietenkin tallella?”

Antti Aleksanteri näytti vaivautuneelta. Raha-asiat eivät, kaikkein
vähimmin niitten kirjanpidollinen puoli, olleet hänen synnynnäisiä
avujaan. Hänen kykynsä ja halunsa kirjanpitoon muistutti lähinnä kissan
uimataitoa ja -halua.

”Minulla oli, mutta...”

”Mutta mitä?” Sedän ääni oli samanlainen kuin hutiloivaa pehtoria
puhutellessa.

”Minä hävitin ne vahingossa”, tunnusti Antti Aleksanteri.

Matti Korsi ei ollut suinkaan luonnostaan epäluuloinen, mutta kun
kevytmieliseksi ja tuhlaavaiseksi tunnettu lääketieteen ylioppilas
kertoo hävittäneensä opiskeluaan varten saamiensa varojen tilityksen,
on vain inhimillistä, jos haluaakin kuulla tarkemman selvityksen. Ja
setä halusi ja odotti.

”Minä olin kirjoittanut tulot ja menot savukelaatikkojen kansiin...”
alkoi Antti Aleksanteri, mutta setä poukkosi pystyyn kuin ammuttu,
tanakka nyrkki paukahti pöytään ja tuhka-astia hyppäsi pari tuumaa
ilmaan. Antti Aleksanteri veti henkeään, mutta ei antanut minkään
asiaankuulumattoman seikan häiritä itseään, vaan jatkoi kertomustaan
siitä, kuinka hän kerran suursiivousta toimittaessaan oli heittänyt
kaikki tyhjät savukelaatikot uuniin, niiden mukana myös kirjanpidon
välineet. Sedän tuntui olevan hyvin vaikea pysytellä tuolillaan.

”Hyvä, hyvä, erittäin hyvä! Ja menot ovat tietenkin olleet huikeat?”

”Kyllä”, uskalsi Antti Aleksanteri vastata kainosti, ”asunto on kallis,
ruoka kallis, vaatteet, oppikirjat, kokeilutarpeet...”

”Ja urheilupuvut ja pesäpallot ja jalkapallot ja nyrkkeilyottelut ja
ratsastuskilpailut ja teatteriliput ja oopperaillalliset ja
operettilaulut ja automatkat ja osakuntatanssiaiset ja
polyteekkarimaskikset ja taidenäyttelyt ja atelierivierailut ja Helgat Ilonat
ja ja Torat ja Kaisat ja Maijat ja... ja...”

Setä ei keskeyttänyt suinkaan senvuoksi, että luettelo olisi ollut jo
täydellinen, mutta hänen täytyi vetää henkeään. Antti Aleksanteri
käytti tilaisuutta tottuneesti hyväkseen.

”Minä olen kokeillut”, sanoi hän.

”Kokeillut, kyllä minä tiedän ne kokeilut. Marmelaadista likööriä tai
jotakin siihen suuntaan.”

”Ei ollenkaan, vaan minä kokeilin lääketieteellisellä keksinnöllä, tai
oikeastaan minä yritin tehdä lääketieteellistä keksintöä.”

Niinkuin saattaa huomata, eivät Antti Aleksanterin hermot olleet
lainkaan huonossa kunnossa. Hän puhui tyynesti ja kärsivällisesti,
mutta setä oli nyt kerta kaikkiaan sellaisella tuulella, ettei häneen
pystynyt tyyneys eikä kärsivällisyys.

”Ja entä vekseliasia?” Sedän katse yritti lävistää Antti Aleksanterin,
ja Antti Aleksanterin tuli ilkeä olla, hyvin ilkeä olla. Hän ei
vastannut mitään.

”Minä annoin viisi kuukautta sitten nimeni sinulle kolmentuhannen
vekseliin. Vekseli lankesi kaksi kuukautta sitten ja sinun olisi tullut
se silloin suorittaa, mutta kaksi päivää sitten sain pankki-ilmoituksen
kahdentuhannenviidensadan markan suuruisen vekselin eräytymisestä tämän kuun viimeisenä päivänä
. Onko pankki erehtynyt?”

Pankki ei milloinkaan erehdy. Tarkinkin sveitsiläinen kello erehtyy,
mutta pankki ei milloinkaan erehdy, ja varmaa on, että vaikka vekseli
lankeaisi kaksi päivää viimeisen tuomion jälkeen, protestettaisiin se
asetusten mukaisesti joko toisessa tai toisessa paikassa. Antti Aleksanteri
ei koettanut kiemurrella.

”Ei.”

”Vai niin. Millä tavoin on sitten selitettävissä, että minun nimeni on
jossakin kahdentuhannenviidensadan markan vekselissä? Minä en ole sitä
kirjoittanut enkä edes voinut kirjoittaa, sillä olin sairas?”

”Minä kirjoitin sen.”

Setä oli hyvin rauhallinen, niin rauhallinen, että Antti Aleksanteri
alkoi tuntea rauhattomuutta.

”Niin, minä kirjoitin sen. Minä... minä olin menettänyt hiukan rahaa
enkä voinut sitä lunastaa. Setä oli sairaana enkä voinut saada sedän
nimeä. Kirjoitin siis sedän nimen uudistusvekseliin ja lyhensin velkaa
viidelläsadalla. Ja nyt olen koettanut säästää, niin että voisin
lunastaa vekselin kokonaan, kuukauden kuluttua.”

Setä kumartui Antti Aleksanteria kohti.

”Sinä olet siis vekselinväärentäjä.”

Antti Aleksanteri kalpeni. Sitä puolta hän ei ollut milloinkaan
ajatellut. Hän oli pienessä pulassa, hän osasi sedän nimikirjoituksen
aika hyvin ja hän oli luullut järjestäneensä kaikki hyvin, kun oli
saanut vältetyksi protestin. Antti Aleksanteri ei ollut lukenut lakia,
muutoin hän olisi tiennyt, kuinka hirvittävän lainmukaisia sedän sanat
oikein olivatkin.

Setä oli kamalan rauhallinen. Hän naputteli pöytää ja katseli
kirjahyllyä ja navettapihaa ja metsää, mutta ei luonut silmäystäkään
Antti Aleksanteriin.

”Kas niin”, aloitti setä pitkän äänettömyyden jälkeen, ”päätökseni on
nyt selvä. Sinulla olisi ollut edellytyksiä, minulla olisi ollut rahaa
ja sinusta olisi voinut tulla paljonkin. Mutta minä en ole tottunut
kirjanpitoon savukelaatikkojen kansilla, jotka sitten häviävät, en
vekseleihin, joihin toiset kirjoittavat nimeäni, enkä veljenpoikiin,
jotka kokeilevat. Sinä et ole tyhmä ja sinä saat yrittää itse. Kaikki
entinen on anteeksiannettu, mutta lisää ei tule. Saat yrittää yksin.
Luulen sen olevan parhainta itsellesikin. Oletko ymmärtänyt?”

”Täydellisesti.” Antti Aleksanteri nousi. Hän oli nyt siis velaton
mies, mutta myös varaton. Plus miinus nolla. Lääketiede oli hänen
kohtalonsa. Hän oli menettänyt rahaa kokeiluihin. Siis lääketiede. Setä
oli ollut vaikeasti sairaana, hänen odotettiin kuolevan ja Antti Aleksanterille
puhuttiin jo suuresta perinnöstä. Mutta lääketiede astui
väliin vanhan homehtuneen kunnanlääkärin hahmossa. Setä parantui
parhaiksi vastaanottaakseen tiedoituksen pankilta, että hänen
veljenpoikansa oli väärentänyt hänen nimensä vekseliin. Siis taaskin
lääketiede. Hän antaisi nyt palttua lääketieteelle. Antti Aleksanteri
oli tahtonut olla ihminen ihmisten joukossa, mutta hän havaitsikin
olleensa suuri narri toisten narrien joukossa, Hän oli ollut
vilpittömän huvitettu kaikesta, mutta hänen aikansa ei millään tavalla
ollut riittänyt kaikkeen. Hänen periaatteensa oli ollut: mitä ei voi
lykätä, se täytyy suorittaa, ja tämän periaatteensa mukaisesti hän oli
ollut esimerkiksi jalkapallokilpailuissa, mutta lykännyt tenttinsä.
Lopputulos oli selvä nyt. Hänet oli ajettu maantielle. Hän oli
tuhlaajapoika, mutta mikäli hän setäänsä tunsi, tämä tuskin
teurastuttaisi laihintakaan sonnivasikkaansa, jos hän joskus palaisi
setänsä luo. Vanhempia ei hänellä enää ollut.

                                                  ⸻

Tasan kaksi viikkoa myöhemmin, kun Antti Aleksanteri Korsi oli saanut
myydyksi akvarellinsa, öljymaalauksensa, etsauksensa, piippunsa,
aseensa ja erinomaisen hyvin lajitellun ajanviete-kirjastonsa, hän
kolmenkolmatta ikäisenä astui levollisin askelin ja välinpitämättömin
ilmein ”Ariadnen” kannelle, taskussaan 43 puntaa shillingiä 11 3 pennyä
sekä laivalippu, ja päässään suunnitelmia, joista ainoakaan
patenttitoimisto ei olisi huolinut.

I.

Norjalainen merimies sytyttää piipun raakapuun nokalla ja Ale Corci
vaihtaa toimialaa.

Iltapäivä-helle Marseillen satamassa oli sietämätön, mutta lastaustyö
oli täydessä käynnissä. Me emme ryhdy maalaamaan satamakuvaa emmekä
säveltämään sen melusta mitään uutta jazzia, vaikka jazzia se juuri
ennenkaikkea oli, orkesteri sellainen, ettei rikkainkaan ulkomaalaisia
nylkevä hotelli uskaltaisi moista palkata. Satamatyöläiset purkivat
ja lastasivat, merimiehet hääräilivät monissa pikkuaskareissa
tai lepäilivät suojakatosten alla. Rantakahviloissa joivat
laiva-asioitsijat jäähdytettyä sitruunavettä, ja sanomalehtipojat
kirkuivat päivälehtien viimeisiä uutisia vahingonkorvauskysymyksen
järjestämisestä.

Muutaman eteläamerikkalaisen parkkilaivan mastoissa hääräili miehiä
kooten kuivamassa olleita purjeita, ja läheisen kahvilan vieraat
tarkkasivat huvitettuina miesten työtä. Se muistutti hiukan sirkusta,
ja ylimmän raakapuun nokalla seisoskeleminen tuntuukin tottumattomasta
katselijasta sirkukselta, se vain erona, ettei alla ole suojaverkkoa,
vaan kova kansi. Mutta tottumus on toinen luonto, laiva oli paikallaan,
meri tyyni ja työnteko mastoissa oli nyt hellettä lukuunottamatta
tietenkin leikkiä merimiehille.

Kannella oli suojakatos ja sen alla näkyi pari miestä pelaavan korttia,
katsellen samalla, kai tottumuksesta, masto-oravia.

Silloin sattui jotakin. Keskimmäisellä raakapuulla, aivan sen nokassa,
seisoi muuan merimies — norjalainen, niin kuin jälkeenpäin saatiin
tietää — ja kokoili purjetta. Mutta hänestä maistui työ puulle ilman
tupakkaa, ja siksi hän, jalat raakapuun alanuoralla ja sääret puuta
vasten nojaten, kaivoi huolettomana piipun taskustaan, latasi
huolellisesti, raapaisi tulitikun ja yritti sytyttää piippua. Mutta
tulitikku sammui, sammui toinenkin ja alhaallekin näki, että merimies
kirosi, kun hän heitti tikun menemään. Hänen liikkeensä oli niin kiivas
ja hän oli niin oikeutetun harminsa vallassa, että unohti seisovansa
raakapuun nokalla. Unohtaminen ei ollut pitkäaikainen, murto-osa sekuntia
vain, mutta se oli riittävä, jotta merimies löysi itsensä
sekunnin seuraavassa murto-osassa kiitämässä kohtisuoraan kantta kohti
painolain mukaisen kiihtyväisyyden ollessa aivan tarpeeksi voimakas
vaatimattomia hautajaisia varten.

Me jätämme, kirjailijan oikeudella, hänet toistaiseksi kiitämään kantta
kohti ja kiinnitämme huomiomme hänen ympäristöönsä. Viisi miestä
mastoissa näki hänen putoavan, mutta eivät tietenkään voineet hypätä
häntä pelastamaan. He vain kirosivat, mikä oli varsin sivistymätön
valmistus hautajaisille. Rantakahvilassa nousi kolme vierasta
puolittain ylös tuoleiltaan sanomatta sanaakaan, ja heidän joukossaan
ollut nuori sanomalehtireportteri tunsi ilon ailahtavan sydämeensä.
Hänen ammattinsa olisi oikeastaan vaatinut merimiehien tipahtelemista
sanokaamme pari kertaa viikossa. Sanalla sanoen, kaikki tekivät
jotakin, mutta kukaan ei mitään lykätäkseen taikka edes yrittääkseen
lykätä epäämättömiä hautajaisia.

Paitsi yksi mies, muuan niistä, jotka istuivat laivan kannella
suojakatoksen alla ja pelasivat korttia. Hän näki miehen putoavan, hän
oli lähellä, ja ennenkuin merimies oli ehtinyt edetä kahta metriäkään
lähtöpaikastaan oli hän alla, todennäköisellä putoamispaikalla. Eikä
hän ollut hullu, vaikka niinkin voisi luulla, sillä ken asettuu
keskimäiseltä raa’alta putoavan miehen alle, häntä pelastaakseen, ei
suinkaan lykkää hautajaisia, vaan voi aikaansaada
kaksoishautajaisetkin.

Mutta mies seisoi ja odotti. Hänen ei tarvinnut kauankaan odottaa,
sillä lentävä merimies ei viivytellyt. Hän tuli, ja hyvällä vauhdilla.
Pelastaja ei tehnyt paljoa, hän hyppäsi voimakkaasti ja työnsi vielä
voimakkaammin. Laivan parras oli korkeintaan puolen metrin päässä,
merimies lensi yhdessä vilauksessa sen yli, piippu toisessa ja
tulitikkulaatikko toisessa kädessä, ja seuraavassa vilauksessa oli
pelastajakin syöksynyt laidan yli ja kaksi molskahdusta suli melkein
yhteen.

Muutaman hetken kuluttua nousi kaksi miestä laivan vierellä
vedenpintaan, molemmat syleksien suolaista vettä. Se, joka oli hypännyt
myöhemmin, tuki toista, ja kolmen minuutin kuluttua olivat molemmat
pelastusrenkaan ja köyden avulla kannella, ilmielävinä ja
vahingoittumattomina. Merimiehellä oli piippunsakin tallella, mutta
tulitikkulaatikko oli nähtävästi kärsinyt haaksirikon. Hautajaiset
olivat siirtyneet epämääräiseen tulevaisuuteen.

”Bravo, kokki!” huudahti pelastettu ja puristi pelastajan kättä. ”Sepä
oli sukkela temppu! Kohtisuora putoaminen olisikin ollut varsin
epämiellyttävää!”

Yksimielinen ja tervekeuhkoinen hurraus kaikui muittenkin suusta, kun
sekä pelastaja että pelastettu painuivat kannen alle muuttamaan
kuivia pukimia ylleen. Rantakahvilassa taputettiin käsiä, ja
sanomalehtireportteri loikkasi pitkin harppauksin laivalle ja jäi
odottamaan tapahtuman sankarien ilmestymistä kannelle. Heti hänen
jälkeensä tuli kannelle myöskin toinen kahvilavieras, pieni, musta,
vilkas, hienosti puettu keski-ikäinen herra.

Sanomalehtireportteri oli jo täydessä työssä.

”Nimi?”

”Jensen, Sam Jensen, norjalainen, Hammerfest”, selitti toinen perämies.
”Se, joka putosi.”

”Ja toinen?”

”Jaa, kokkiko? Corci, Ale Corci, suomalainen, ties mistä, mutta sukkela
mies, joka juoksee vaikka jäniksen ympäri kolme kertaa ennen
ampumista.”

Sanomalehtireportteri kirjoitti. Neljännestunnin kuluttua ilmestyivät
sankarit näkösälle, molemmat pyhäpukimissaan, ja täytyi sanoa, ettei
kokkia milloinkaan olisi kokiksi arvannut, kun hänellä oli pyhäpukunsa
yllään. Sanomalehtireportteri valloitti kummankin viideksi minuutiksi,
minkä jälkeen hän katosi. Mutta pieni musta mies ei poistunut. Hän
odotti hetkisen ja läheni sitten ryhmää.

”Anteeksi, monsieur Corci! Haluaisin puhua kanssanne pari sanaa, jos
suvaitsette. Tuossa kahvilassa esimerkiksi. Lasi whiskyä voi ehkä
poistaa suolanmaun suustanne”, puhui mies nopeasti ja nosti hattuaan.
Puhuteltu katsoi häntä pitkään ja nyökkäsi sitten.

”Olkoon menneeksi”, sanoi hän ja lähti edellä.

Kun he istuivat kahvilassa kummallakin edessään mieto sekoitus whiskyä
ja kylmää sitruunasoodaa, esittäysi pieni mies, joka oli ihmetellyt
kokin taipumusta mietoon grogiin:

”Pierre Dupuis, tohtori.”

Ale Corci kumarsi niin sirosti, että tohtori huudahti vasten tahtoaan:

”Ettehän te ole laivakokki!”

Toinen hymyili huvitettuna. ”Kyllä varmasti, kyllä minä olen kokki,
vaikka en aina ole ollutkaan.”

”Mitä te sitten olette ollut?”

”Hiukan toista ja hiukan toista, kahdeksan kuukautta kuparikaivoksissa
Michiganissa, viisi kuukautta kalastajana Friscossa, kaksi vuotta
laivanvarustajankonttorissa Kiinassa...”

Tohtori Pierre Dupuis hypähti.

”Oletteko ollut Kiinassa? Ja osaatte puhua kiinankieltä?”

”Välttävästi, välttävästi. Ja sitten olen ollut kolme vuotta merillä!”

Ranskalainen mietti hetken. ”Mutta tehän olette vähintään
kolmenkymmenen ikäinen...”

”Kaksikymmentäyhdeksän”, korjasi kokki.

”Missä te olette ollut aikaisemmin?”

Varjo häivähti kokin kasvoilla.

”Minä opiskelin...”

”Mitä, jos saan luvan kysyä?”

”Lääketiedettä.”

Tohtori hypähti toistamiseen tuoliltaan. Tohtorilla tuntui olevan
tapana aina vähän väliä kimmota pystyyn kuin lauennut vieteri. Hänen
silmissään oli epäilystä. Kokki riensi selittämään:

”Niin, ymmärtäkää minut oikein, minä olin opiskelevinani, mutta aika
tahtoi mennä muuhun, hauskempaan. Helsingissäkin voi pitää hauskaa.
Perheriita. Lähdin maailmalle. Siinä kaikki.”

Tohtori oli hämmästynyt, mutta nyt oli kokin vuoro hämmästyä tohtorin
kysymyksestä:

”Oletteko aina yhtä kylmäverinen ja neuvokas kuin äsken?”

Ale Corci tuijotti mitään ymmärtämättä ranskalaiseen. Mutta
ranskalainen oli vakava.

”Tuohan oli pikkuasia. Ja tein vain mitä luonnollisimman tempun”,
selitti hän.

”Ovatko nuo temput mielestänne luonnollisia, — tarkoitan, onko teillä
tuollaisiin temppuihin taipumusta? Oletteko rohkea?”

Ale Corci ei todellakaan tiennyt mitä vastata.

”En minä hiiriä pelkää”, julisti hän lopuksi.

Tohtori nyökkäsi ajatuksissaan. ”Minä olen rikas...” alkoi hän.

”Erittäin hyödyllinen ja hauska ominaisuus”, myönsi kokki rehellisesti.

”Ja tarvitsisin rohkean, kylmäverisen ja neuvokkaan apulaisen, jonka
palkasta en paljoa pitäisi väliä, mutta joka ei myöskään saisi pitää
hengestään liiaksi.”

”Oh, rahalla saa kyllä rohkeutta”, sanoi Corci viisausopillisesti.

”Minä toivon”, huokasi tohtori. ”Minä en nähkääs ole kovinkaan rohkea.
En ole sitä harjoitellut. Ettekö te tahtoisi ruveta apulaisekseni?”

”Minä olen kokki”, sanoi Ale Corci jäykästi.

Tohtori nauroi. ”Se ei ole mikään este. Kokinammatin te voitte kyllä
jättää.”

”Mitä asia koskee? Onko se...?”

”Ei, ei, minä arvaan kyllä mitä tarkoitatte. Te ehkä arvelette, että
asia ei olisi — kuinka sanoisin — aivan sopusoinnussa kaikkien
lakipykälien kanssa. Siitä ei ole kysymys. Asia koskee tieteellistä
löytöä.”

”Hm.” Tämä vastaus ei ollut paljon, mutta se osoitti joka tapauksessa,
että kokki ajatteli asiaa.

Ja tohtori sai hänet ajattelemaan sitä paljon kauemminkin. Kun tohtori
oli puhunut tunnin ja Ale Corci viisi minuuttia, löivät he kättä. Kokki
oli päättänyt vaihtaa toimialaa. Hän oli sitoutunut tohtori Pierre Dupuisin
apulaiseksi palkalla, josta ei valtamerihöyrylaivan
kapteenikaan olisi voinut uneksia, vaikka olikin todennäköistä, ettei
tohtori ehtisi montakaan tiliä hänelle suorittaa eikä Ale Corci niistä
nauttia. He tekivät sopimuksen, Ale Corci sai ennakkomaksun, kävi
parkissa ilmoittamassa eronsa, mikä hänelle myönnettiinkin kohtuullista
korvausta vastaan, ja noin kahden tunnin kuluttua Sam Jensenin
putoamisesta raakapuulta istuivat sekä Ale Corci että tohtori Pierre Dupuis
Marseille—Pariisin pikajunassa ja Sorbonnen yliopiston
professori puhutteli Helsingin yliopiston lääketieteen ylioppilasta
Antti Aleksanteri Kortta, alias eteläamerikkalaisen parkkilaivan kokkia
Ale Corcia — joka oli hänen nykyinen ulkomaalaistettu nimensä —
kapteeniksi.

Siitäkin huolimatta, että tohtori tiesi, ettei puhuteltavalla ollut
edes Saimaan tervahöyryn kipparin pätevyyspapereita. Mutta kapteeni hän
oli, ja kapteenina hän aikoi pysyä pitkän aikaa.

2.

Tham-Haos lupautuu pettämään isänmaansa ja kuninkaansa parista
sentimetristä värillistä nauhaa.

Tohtori Pierre Dupuis oli omituinen sekoitus ranskalaisuutta ja
amerikkalaisuutta. Hän oli pieni, vilkas ja kohtelias kuin
ranskalainen, rikas, tarmokas ja sitkeä kuin amerikkalainen. Hänessä
oli suuripiirteisyyttä kuin amerikkalaisessa, mutta hänen
suurpiirteisyytensä oli sittenkin aivan kuin mosaiikkirakenne, joka
kauempaa näytti olevan yhdestä järkäleestä, mutta lähempää
osoittautuikin lukemattomista pikkukivistä kootuksi. Hänen intohimonsa
oli kunnia. Amerikkalaiselle merkitsee kunnia satojen tuhansien
ihmisten huutoa, jättiläisorkesterien pauhua, sanomalehtien etusivuja,
näkyvää, kuuluvaa ja tuntuvaa reklaamia; ranskalaiselle se on juhlia,
onnitteluja, kohteliaisuuksia, korkeita tuttavuuksia, imartelevia ja
säihkyviä pakinoita, kunniamerkkejä, nauhoja, koruja, toisin-sanoen
kiitoksella ja ihailulla kyllästettyä ilmaa. Amerikkalaisen kunnia on
kuin loistava purppuravaate, ranskalaisen kuin helmiäisvyö.
Amerikkalainen tekee yhden työn, suuren ja mainion, ja odottaa siitä
kunniaa, ranskalainen mieluummin sarjan keskikokoisia töitä, joista
kasvaa suurtyö.

Jos jakaa asian kolmeen osaan: tehtävä, suoritustapa ja palkinto, niin
Pierre Dupuissa oli kaksi kolmannesta ranskalaisuutta ja yksi kolmannes
amerikkalaisuutta. Tehtävä oli amerikkalainen, Pierre Dupuis tahtoi
tehdä yhden suuren ja mainion työn, mutta hän aikoi sen suorittaa
ranskalaisesti, hienosti, hiljaa, pikkukeinoja käyttäen, ja nauttia
sitten saavuttamastaan kunniasta niinkuin todellinen ranskalainen,
ilman suurta melua, mutta myöskin ilman liikaa vaatimattomuutta.

Pierre Dupuis oli Sorbonnen yliopiston tohtori, lääketieteen tohtori.
Hän oli melkoisen omaisuutensa turvin harjoittanut omintakeisia
tutkimuksia, mutta sitten hän oli saanut aatteen, joka tekisi hänet
yhdellä iskulla kuuluisaksi. Eikä se ollut yhtään hullumpi aate, kun on
tohtori, ranskalainen ja rikas. Sen ainoa heikko kohta oli se, että se
oli vaarallinen, hirveän vaarallinen, eikä tohtori, vaikka ihailikin
Jeanne d’Arcia, ollut lainkaan kansallissankarinsa malliin. Mutta hän
arveli, että se puoli asiasta oli järjestettävissä.

Kolme viikkoa tutustumisen jälkeen loikoivat sekä tohtori että kapteeni
Corci, joka hämmästyttävän pian oli tottunut uuteen arvoonsa kuten
ympäristöönsäkin, suuren höyrylaivan kannella, matkalla Marseillesta
Suezin kautta Intiaan. Tohtori teki nyt lopullisesti selvää
suunnitelmastaan.

”Minun isoisäni”, sanoi hän, ”jota kuivat ja ymmärtämättömät
historioitsijat nimittävät yksinkertaisesti seikkailijaksi, minun
isoisäni otti osaa kahteenkin yritykseen, jotka tarkoittivat
Taka-Intian itärannikon, lähinnä juuri Annamin, valtaamista Ranskalle.
Hänen teoistaan saa melko hyvän kuvan Ranskan siirtomaahistorioista ja
saisi vielä paremman, elleivät ulkoministeriön herrat olisi niin
auttamattomia nautoja. He eivät luovuta asiapapereita. Isoisäni,
Dupuis, mieluummin ehkä Dupuis Suuri, onnistui yrityksessään, ja kun
hän ei suostunut tekemään palkatonta työtä, vaan otti omansa, kantavat
historioitsijat häntä kohtaan nurjaa mieltä. Mutta eihän muuta voi
vaatiakaan. Nuo herrat laittavat valtionpalkalla kansalle sankareita
kaikista, jotka ovat osanneet kätkeytyä tekopyhyyden vaippaan, mutta
eivät tietenkään ymmärrä sotilasta. Sotilas tahtoo palkkansa, ja jos
hän ei saa, niin hän sen ottaa.”

”Entä sitten? Dupuis Suuri...?” Kapteeni poltteli piippuaan.

”Dupuis Suuri oli sivistynyt mies. Sitä ei voi, ikävä kyllä, sanoa
kaikista sotilaista. Hän teki muistiinpanoja tuolta matkalta.”

”Aarteista?”

”Ei, hyvä herra. Siinäpä ilmeneekin Dupuis Suuren sivistys. Ei
aarteista tavallisessa merkityksessä, ei rahoista eikä jalokivistä eikä
sellaisesta, vaan paljon arvokkaammasta. Hän kertoo jälkeenjääneissä
muistiinpanoissaan ikivanhasta kiinalaisesta lääketieteellisestä
keksinnöstä, jonka säilytyspaikan hän ilmoittaa. Ja juuri sen paperin
haluan saada käsiini.”

Kapteeni nyökkäsi. Hänestä oli aivan samantekevää, mitä tohtori halusi,
kunhan vain maksoi palkan säännöllisesti. Tarkoitus oli muuten
miellyttävä, sen tieteellinen sivumaku ei ollut lainkaan vastenmielinen
entiselle lääketieteen ylioppilaalle.

”Ja missä se keksintö sitten on?”

”Huessa, Annamin kuningaskunnan pääkaupungissa, viidennen muurin
sisäpuolella olevan temppelin alimmaisessa kerroksessa, joka vastannee
likipitäin meidän valtionarkistoamme.”

”Juttuhan tuntuu melko yksinkertaiselta.”

”Sille, joka ei tunne olosuhteita. Hueen ei pääse kukaan pitemmälle
kuin ensimmäisen muurin sisäpuolelle, ei edes Ranskan presidentti, ei
ulkoministeri eikä lempokaan, ellei ole annamilainen ylimys tai näitten
kutsuma. Ja sinne ei ketään kutsuta. Suljettu kaupunki.”

”Jahaa, siinäkö mutka olikin. Meidän olisi siis pistäydyttävä
kaupungissa omin luvin.”

”Aivan niin.”

”Entä muurit? Pääseekö niistä läpi tai ylitse...”

”... tai alitse. Alitse pääsee. Dupuis Suuren jälkeenjääneissä
papereissa, jotka ovat päivätyt marrask. 12 p:nä 1876, on selostus ja
piirustus neljännen ja viidennen muurin välisestä salakäytävästä.”

”Erittäin hyvä, vaikka käytävä on kyllä vanhahko, ellei sitä vain ole
kunnollisesti hoidettu. Mutta miten voimme päästä neljännen muurin
sisäpuolelle? Mielestäni se on välttämätöntä, ennenkuin saamme viidettä
muuria nähdäkään.”

Tohtori näytti miettiväiseltä.

”Siinä juuri onkin vaikein kohta”, tunnusti hän. ”Väkivaltaa ei voi
yrittää, viranomaiset eivät voi auttaa, kulta ei tehoa. Jäljelle jää
ainoastaan viekkaus. Senkin käyttäminen taitaa olla pulmallista.”

Tohtori ei tiennyt, että ratkaisu läheni kymmenen askeleen päässä.
Veijareilla on onnea, eikä Pierre Dupuiskaan ollut poikkeus säännöstä.
Parin hetken kuluttua hän näki edessään pienen, harmahtavan
ruskeaihoisen kiinalaista muistuttavan, mutta eurooppalaisesti puetun
miehen, joka perinpohjin murteellisella ranskankielellä kysyi:

”Suokaa anteeksi, mutta eikö minulla ole kunnia puhutella tohtori
Dupuisia?”

Tohtori myönsi kohteliaasti. Vieras jatkoi:

”Ehkä sallitte, että esittelen itseni: Tham-Haos, hänen majesteettinsa
Annamin kuninkaan kahdeskymmenes sihteeri ja väliaikainen kuriiri.”

”Erittäin hauskaa”, mutisi tohtori, mutta kapteeni Corci lipoi
kieltään, tosin niin, ettei annamilainen sitä nähnyt.

”Pyydän anteeksi, että näin häiritsin teitä, mutta huomasin, että
matkustatte Hueen ja haluten sekä seuraa että myöskin mahdollisesti
tilaisuutta auttaa teitä tiedoillani uskalsin tunkeutua pariinne.”

Ale Corci laski, että hän tämän pienen puheensa aikana kumarsi yhdeksän
kertaa. Kymmenennen kerran hän kumarsi esittäytyessään kapteenille ja
yhdennentoista istuutuessaan seikkailijoitten seuraan.

Tham-Haos oli mielenkiintoinen seurustelutoveri. Tosin hänen ranskansa
jätti toivomisen varaa, mutta ei suinkaan hänen itsetietoisuutensa. Hän
kertoi mielialasta Annamissa, kuningaskunnan suhteista Ranskaan,
diplomatian saavutuksista — ennen kaikkea omistaan —, mutta oli sitä
mieltä, ettei Ranskassa oikein älytty siirtomaiden arvoa. Oltiin
kylmäkiskoisia.

”Myöskin teille?” kysyi tohtori epäuskoisena.

Tham-Haos hymähti katkerasti. ”En voi valittaa; kaikkialla, missä
liikuin, kohtasin kohteliaisuutta, ystävällisiä sanoja ja ystävällisiä
katseita, mutta tunnustusta, tunnustusta en saanut missään. Enkä minä
haluaisi saada sitä itseni vuoksi” (nyt valehtelet! ajatteli kapteeni
itsekseen) ”vaan kuningaskunnan arvon ja hyvien välien tähden. Minä
olen tehnyt yhtä ja toista, olen hänen majesteettinsa määräyksestä
tutustuttanut Ranskan ulkoministerin uuteen etikettiin, tuonut hänelle
hänen majesteettinsa terveiset ja keskustellut erään uuden, hänen
majesteettinsa yksityisiä tarpeita varten suotavan veron
järjestämisestä.”

”Eikä mitään tunnustusta? Ei edes kunniamerkkiä?” Tohtori näytteli
hämmästynyttä erinomaisesti, ja Tham-Haos muutti väriä. Kapteeni näki,
että tohtori oli kysymyksellään osannut annamilaisen arimpaan kohtaan.

Tham-Haos pudisti päätänsä. ”Ei, ei edes kunniamerkkiä.”

Kapteeni oli juuri mietiskellyt, mistä hän nappaisi langanpätkän
saadakseen kiinni Tham-Haosista, kun tämä tarjosikin seikkailijoille,
kuvaannollisesti puhuen, vahvan köyden pään. Annamilainen halusi siis
pari sentimetriä värillistä nauhaa takkinsa koristeeksi. Hän tekisi
varmasti melkein mitä hyvänsä saadakseen mielitekonsa tyydytetyksi.
Seikkailijain asiana oli siis se tyydyttää tai ainakin luvata. Ja
he lupasivat. Matkan jatkuessa heidän ystävyytensä lujittui
lujittumistaan, Tham-Haos sai päivä päivältä suuremman käsityksen
itsestään ja vielä suuremman seuralaisistaan. He olivat varmasti
mahtavia miehiä, ja kunniamerkin hankkiminen oli heille pikkuseikka.
Tham-Haos koetti osoittaa auliuttaan. He keskustelivat Annamista, ja
Tham-Haos kertoi heille Huesta, kertoi niin kaunopuheisesti ja
mukaansatempaavasti, että vieraat ilmaisivat halunsa pistäytyä siellä.
Tham-Haos pelästyi, mutta mikäli matka jatkui ja suunnitelma selveni,
sitä luottavammaksi hän tuli. Ja kunnialegioonan nauha kummitteli aina
sopivassa tilaisuudessa. Ja paljon ennen kuin matka oli lopussa, oli
Tham-Haos päättänyt kavaltaa isänmaansa ja kuninkaansa, suostuttuaan
toimittamaan seikkailijat yhden vuorokauden ajaksi Huen neljännen
muurin sisäpuolelle. Tham-Haos, hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan
kahdeskymmenes sihteeri, rauhoitti omaatuntoaan tai karkoitti pelkoaan
sillä, että vieraat halusivat vain saada omin silmin nähdä Huen
satumaisen kuningaskaupungin, etteivät he olleet rosvoja eivätkä
röyhkeitä amerikkalaisia, ja että kunnialegioonan nauha voisi hänet
korottaa seitsemänneksitoista, ehkäpä kuudenneksikintoista kirjuriksi.

Hän lupasi toimittaa seikkailijat matkassaan Hueen sovitun, harkitun ja
punnitun suunnitelman mukaisesti. Kapteeni Ale Corci arveli jo, että
turhaanpa tohtori maksoi hänelle huikeaa palkkaa. Huviretkihän näytti
koko asiasta tulevan.

Mutta ei siitä huviretki tullut sittenkään. Tham-Haosilla oli ehkä
osuutensa siihen.

3.

Ale Corci suorittaa hutiloiden mandariinitutkinnon, ja Tham-Haosin
mielessä syntyy odottamattomia suunnitelmia.

Itämailla on oma leimansa. Amerikkalainen reklaami ei ole sinne vielä
valloittavana tunkeutunut, mutta siitä huolimatta on siellä liikkeitä
ja toimistoja, jotka kuuluisuuden alalla saattavat kilpailla vaikkapa
itsensä Fordin autojen kanssa, vaikka suorastaan välttävät reklaamia.

Singaporessa oli sellainen liike. Se ei oikeastaan ollut muu kuin
näyttämötarpeiden kauppa, sillä lisäyksellä vain, että siellä
naamioitiin myöskin ulkoilmaa eikä vain ramppivaloa varten. Kun sinne
eräänä iltana hiipi kaksi eurooppalaista miestä ja neljän tunnin kuluttua,
kellon lähennellessä puolta yötä, poistui kaksi kiinalaista
mandariinia, ei kukaan olisi saattanut aavistaa näillä henkilöillä
olleen mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ja kuitenkin olivat ne samoja henkilöitä. Tosin heistä toinen oli aika
pitkä, komea ja ryhdikäs kiinalaiseksi mandariiniksi, mutta toinen
luusankaisine silmälaseineen muistutti erehdyttävästi tomuisten
kirjojen pariin hautautunutta oppinutta.

Ale Corci ei osannut näytellä, sen hän oli huomannut heti. Tosin hän
oli katsonut naamioitsijan luona itseään peilistä ja huudahtanut
ihastuksesta, niin perinpohjainen oli muutos; mutta kun naamioitsija
ryhtyi hänelle opettamaan tervehdystapoja, tavallisimpia puheenparsia,
sopivia sananlaskuja, oppi-isiä ja heidän teoksiaan, toisin sanoen
suorastaan hävyttömän suppeata mandariinitutkintoa, tunnusti hän
avuttomuutensa. Mutta kiinalainen ei hellittänyt, hän tankkasi ja
jankkasi, ja ranskalainen tohtori Pierre Dupuis, jolle kaikki nämä
asiat olivat paljon helpompia, kävi niin kärsimättömäksi kuin uskalsi.
Paljoa hän ei vielä kyllä uskaltanut, sillä hän oli huomannut
seuralaisensa vähän tuittupäiseksi ja sellaiseksi, joka voisi jättää
hänet vaikka keskelle tietä, jos katsoisi itseään loukatun. Kolme tuntia
takoi kärsivällinen kiinalainen tekokiinalaisen päähän omasta
mielestään maailman luonnollisimpia ja helpoimpia asioita, ajatellen
kai itsekseen, että vaikka oppilas maksoikin hyvin, ei hän eikä kai
hänen esi-isänsäkään olleet läsnä silloin, kun ruuti keksittiin.
Hänellä oli hyvä halu antaa oppilaalleen selvät reput, mutta kun tällä
ei ollut aikaa, mutta kylläkin rahaa, hyväksyi hän kuin hyväksyikin
hänen suorituksensa, jotka ehkä kyllä olisivat herättäneet aitoudellaan
ihastusta eurooppalaisessa teatterissa, mutta itämailla saattoivat
viedä miehen suoraa päätä hirteen tai johonkin muuhun yhtä
miellyttävään asemaan.

Hän huokasi ja hyväksyi, ja Ale Corci huokasi ja maksoi.

Siinä ei ollut vielä kaikki. Naamioitsija oli monipuolinen. Hän haki
kappaleen hyvää, paksua ja karkeaa riisipaperia ja alkoi kirjoittaa.
Hän käänsi Ale Corcin kirjoittaman julistuksen kiinankielelle, ja hän
käänsi sen hyvin. Ei oikea mandariinikaan olisi osannut kirjoittaa
paremmin. Sitten hän kiersi paperin rullalle, sinetöi sen ja ojensi sen
vieraille. Vieraat lähtivät.

Ale Corci kiroili omaa suunnitelmaansa. Hän ei ollut voinut
aavistaakaan, kuinka vaikeaa oli näytellä kiinalaista, oikeaa,
todellista kiinalaista laivassa, missä oli ainakin viisikymmentä
uteliasta maanmiestä, etenkin kun osasi kieltä kehnosti ja taisi tapoja
vielä kehnommin. Ale Corci sai istua hytissään ja unelmoida taikka
lukea sillaikaa kun tohtori ja Tham-Haos seurustelivat keskenään
kannella.

Mutta Ale Corci puri hammasta ja lohdutti itseään sillä, että tämä oli
sittenkin sekä hauskempaa että tuottavampaa kuin käristää eltaantunutta
läskiä eteläamerikkalaisessa parkkilaivassa sekarotuiselle miehistölle
ja vavista syntymähumalaisen kapteenin oikkuja.

Ale Corci ei siis nähnyt juuri ollenkaan valtamerta, eikä Taka-Intian
jylhää rannikkoa, ei auringonlaskua fosforihohteisella merellä eikä
myöskään Tham-Haosia.

Hänen olisi ehkä pitänyt nähdä Tham-Haos, aina kohtelias, aina
hymyilevä ja aina tarkkaavasti kuunteleva ja kuunnellessaan miettivä.
Tham-Haos kuninkaalle tiesi melkein kaikki seikkailijoiden matkasta, hän tiesi,
että heillä oli mukanaan väärennetty kirje hänen majesteetilleen
Annamin, hän mietti kunniamerkkiä ja hän mietti sopimustaan
seikkailijain kanssa. Ja mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän hänestä
tuntui, että hän oli tehnyt tyhmän kaupan. Hän oli nyt kahdeskymmenes
kirjuri eikä hänellä ollut kunniamerkkiä. Jos hän kavaltaisi isänmaansa
ja kuninkaansa — juhlallisesti sanottu, sillä kysymyshän oli vain
järjettömän perintötavan rikkomisesta — saisi hän kunniamerkin ja
pääsisi ehkä seitsemänneksitoista, parhaimmassa tapauksessa
kuudenneksitoista kirjuriksi. Tham-Haos oli sen lajin ihmisiä, joista
kaksi rahaa on aina kaksi vertaa parempi kuin yksi raha. Hän mietti ja
laski. Hän olisi tahtonut olla kavaltamatta kuningastaan, mutta sekä
saada kunniamerkin että päästä ylhäisemmäksi kirjuriksi, niin, ehkäpä
ihan kymmenenneksi kirjuriksi, jolloin hän saisi asua viidennen muurin
sisäpuolella.

Ennenkuin oli saavuttu Thuan-aniin, Huen ulkosatamaan, oli hän keksinyt
välitysehdotuksen. Sillä oli kaikki hyvät puolet, lukuunottamatta
ikävää välttämättömyyttä jättää molemmat mandariinit hänen
majesteettinsa Annamin kuninkaan tuomittaviksi, mikä tuomio seuraisi
korkeintaan puolen tunnin kuluttua syytteen nostamisesta ja pantaisiin
toimeen vieläkin nopeammin, jos kohtakaan ei tuskattomasti. Annamin kuningaskunnan
lakeihin, ainakin Huen muurien sisäpuolella, eivät
uudistustuulahdukset lainkäytön alalla vielä olleet ehtineet. Tham-Haos
surkutteli molempia mandariineja, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas:
isänmaan pettäminen oli suuri häpeä, sen välttämiseksi ja kunniamerkin
saamiseksi täytyi muukalaiset uhrata.

Synnynnäisesti hienotuntoisena miehenä ei Tham-Haos aikonut millään
tavoin ennenaikojaan sumentaa vieraitten mieltä. Hän päätti pysyä
äänettömänä ja antaa tapausten kehittyä omaa vauhtiaan. Ja edes
jossakin määrin lieventääkseen näiden kovaa kohtaloa hän päätti myös
olla heille mahdollisimman kohtelias ja avulias heidän maallisen
vaelluksensa viimeisinä päivinä.

Thuan-anin satamassa ei ollut liikaa liikettä, ainoastaan kolme
ulkomaalaista laivaa ja joitakin pieniä rannikkoaluksia. Höyrylaivan
saapuminen Euroopasta oli tietenkin merkkitapaus, ja väkeä oli koko
liuta rannalla. Ale Corci ei ollut tästä lainkaan hyvillään, mutta
Tham-Haos tyynnytteli häntä vakuuttaen kaiken käyvän hyvin.

Ja hyvin kaikki kävikin, Tham-Haos näki rannalla erään ranskalaisen
viranomaisen, joka tunsi hänet, ja parinkymmenen minuutin kuluttua oli
laivankäytävän vierellä Ranskan vaakunalla koristettu auto, johon
seikkailijat istuutuivat. Auto lähti liikkeelle sisämaahan Huea kohti.
Se ponnisti juuri mäkeä ylöspäin selviytyäkseen satamakaupungista, kun
nimikilpi ”Pankki” muistutti tohtori Pierre Dupuisille rikkaan miehen
ainaisista huolista. Hänellä oli paljon rahaa mukanaan, aivan turhan
paljon, ja vaikka hän nyt luottikin onneensa ja Tham-Haosiin, katsoi
hän joutavaksi koko rahamäärän kuljettamista Hueen, missä rahalla ei
varmasti ollut mitään merkitystä. Hän kuiskasi Tham-Haosille, että tämä
tallettaisi määrätyn osan rahoista pankkiin hänen tililleen, jotta hän
palatessaan voisi nostaa sen.

Pierre Dupuis ei tällä kaikella tarkoittanut mitään muuta kuin mitä hän
sanoi. Se oli hänestä yksinkertainen ja luonnollinen asia, mutta
kapteeni-mandariini Ale Corci sävähti, sillä Tham-Haosin avuton ilme
aivan kuin huusi: et sinä enää milloinkaan rahaa tarvitse! Tham-Haosin
kasvot olivat hetken kuin hätälippu. Ale Corci oli juuri kiskaisemassa
esiin revolverinsa siten lopettaakseen koko jutun, mutta hän hillitsi
itsensä. Ehkä hän oli uneksinut aivan turhia. Tosin hän ei ollut
vähääkään epäillyt Tham-Haosia, joka itsekin asettautui vaaraan heitä
auttaessaan, ja siksi hänen äkillinen havaintonsa tuntui vakuuttavalta.
Mutta hän oli sanonut, ettei hän pelkää hiiriä, ja hän päätti, että se
hiiri, jota hän pelkäisi, saisi olla koko iso. Hän tarvitsi rahaa, hän
tahtoi ansaita rahaa, voidakseen kerran ilmestyä setänsä eteen
vakavaraisena kokeneena miehenä. Ale Corci oli vaiti, mutta päätti
pitää annamilaista silmällä.

Tham-Haos sijoitti rahat Pierre Dupuisin tilille ja senjälkeen matka
jatkui Hueen, sisämaahan, kiemurtelevaa ja kohoavaa tietä pitkin,
puuvilla- ja silkkiäispuuistutusten sekä troopillisten metsikköjen
lomitse, kunnes Huen korkeat, tummat muurit kohosivat laajalla
ylätasangolla, auto sujahti portin läpi ja pysähtyi erään
kahvila-ravintola-hotellin eteen, jonka kiinalaispukuinen isäntä riensi
tulijoita vastaan.

Isäntä ohjasi vieraat yksinkertaisesti kalustettuun ja siivonsa
puolesta varsin pienet vaatimukset täyttävään huoneeseen, jonne
palvelija toi myöskin matkatavarat.

Tham-Haos toivotti vieraat tervetulleiksi Hueen, ensimmäisen muurin
sisäpuolelle, jonne kaikki pääsivät, ja ilmoitti lähtevänsä kaupungille
järjestämään matkan jatkamista. Kun hän oli poistunut, sulki
mandariini-kapteeni Ale Corci huolellisesti oven.

”Tuo värinaama pettää meidät”, kuiskasi hän ranskalaiselle, joka
säikähti pahanpäiväisesti, ja kertoi sitten, mitä oli ollut
huomaavinaan pankin edustalla. Tohtori pudisti päätänsä. Hän ei
uskonut. Hän tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän nautti jo
etukäteen kunniasta ja maineesta, ja se tulevaisuuden kultarusotus
valoi häneen ihmeellisen rohkeuden tai pikemminkin huolettomuuden. Ale Corci
ei antanut kuitenkaan masentaa itseään eikä peräytynyt
väitteestään.

”Hyvä, olkoon miten tahansa, mutta heti kun hän on meidät toimittanut
neljännen muurin sisäpuolelle, on meidän livistettävä omille teillemme.
Mikäli voin aavistaa, ei siellä meitä niinkään helposti napata kiinni,
ja kun löydämme salakäytävän ja pääsemme viidennen muurin sisäpuolelle,
ei meitä kukaan älyä etsiä sieltä.”

”Entä paluu?” kysyi tohtori.

”Sitä en minä vielä ajattelekaan. Jos me kerran sinne pääsemme, niin
totta kai myös selviydymme takaisinkin. Me emme voi suunnitella mitään
täällä.”

Keskustellessaan laittautuivat seikkailijat kuntoon. Jos kenen päähän
olisi pälkähtänyt toimittaa näiden arvoisien kiinalaisten mandariinien
ruumiintarkastus, olisi hän varmasti ihmetellyt, että hänen
majesteetilleen Annamin kuninkaalle diplomaattista kirjelmää tuovat
korkeat virkamiehet olivat varustetut niin kummallisilla esineillä kuin
neljällä mauseripistoolilla ja kolmellasadalla panoksella, tiirikoilla,
ruuvinkiertäjillä, poralla, temmiraudalla, hohtimilla ja pihdeillä,
neljällä whiskypullolla, sähkölampuilla, englantilaisella väkevällä
piipputupakalla, valokuvauskoneella, ihoväreillä, pienellä kirveellä,
kahdella metsästyspuukolla, paperilla, jäljennöspaperilla,
näkymättömällä musteella, kynillä, harpeilla, kompasseilla, kelloilla
ja kymmenellä metrillä hienoa, mutta lujaa silkkinuoraa, joka oli
kieriretty pitemmän mandariinin ruumiin ympärille. Ale Corci siunasi
kohtaloa siitä, että seikkailuun lähdettiin kiinalaisina eikä
esimerkiksi sirkustanssijoina trikoopuvussa, jolloin ei olisi mitään
voinut ottaa mukaan. Nyt katosivat nämä lukuisat esineet helposti
laajan viitan ja väljän takin taskuihin ja poimuihin.

Seikkailijat olivat valmiit, ja he odottivat vain Tham-Haosia. He
olivat päättäneet ottaa onnetarta niskasta ja pakottaa hänet itselleen
kuuliaiseksi. Viranomaisiin oli heidän turha vedota. Heidät ehkä
estettäisiin lähtemästä. Viranomaiset tahtoivat pysyä hyvissä väleissä
kuningashuoneen kanssa. Jos he onnistuisivat, olisi kaikki hyvin,
viranomaiset suojelisivat heitä kyllä, mutta päinvastaisessa
tapauksessa he manaisivat heidät hiiteen.

Tham-Haos oli myös valmis ja hänen suunnitelmansa vielä valmiimpi. Hän
veisi vieraat luokseen, antaisi heidät ilmi, syyttäisi heitä salaisista
juonista, joiden tarkoituksena oli pahentaa kuningashuoneen ja suuren
Ranskan suhteita, hän saisi kuninkaalta korotuksen ja ranskalaisilta
vehkeilyjen ehkäisemiseksi kunniamerkin. Kukaan ei milloinkaan saisi
tietää, että vehkeilykirje ei ollut kirjotettu Kantonissa, vaan
Singaporessa, että se oli tarkoitettu vain suurimmaksi hätävaraksi eikä
ikinä kenenkään, kaikkein vähimmin kuninkaan luettavaksi, ja että
kiinalaiset mandariinit eivät ikinä olleet suorittaneet muuta
mandariinitutkintoa kuin Singaporessa vanhan naamioitsijan luona, —
että he olivat mahdollisimman puhdasverisiä eurooppalaisia. Kukaan ei
milloinkaan saisi mitään tietää, mutta Tham-Haos saisi valtaa ja
kunniaa.

Kolme palankiinia odotti ulkopuolella. Seikkailijat istuutuivat niihin
mahdollisimman arvokkaan näköisinä, ja palankiinit, kahden miehen
kantamina kukin, lähtivät satumaisen kuninkaankaupungin toista
salaperäistä muuria kohti. Matkatavarat jäivät ravintolaan.

Ale Corci puristi mauseria ja ajatteli nyt kerrankin saavansa katsoa
paholaista silmiin.

4.

Väkevästä piipputupakasta ja skotlantilaisesta ”Black and
White”-whiskystä saa hyvän sekoituksen.

Toisen muurin kiemurakoristeisella portilla oli kaksi sotilasta
vahdissa, yllään vihertävän ruskeat, sinisillä ja keltaisilla
kirjailuilla koristetut kenttäpuvut, päässään valkoinen turbaani ja
olallaan eurooppalainen veitsipistimellä varustettu sotilaskivääri.
Tämä havainto maistui Ale Corcista yhtä mieluisalta kuin suolaton
sianliha. Hän olisi pitänyt vartijoista monta vertaa enemmän, jos ne
olisivat olleet asestetut sanokaamme esimerkiksi koristeellisilla ja
kauneilla pertuskoilla tai keihäillä taikka miekoilla. Sotilaskivääri
tuntui ilkeältä aseelta kiinalaisnäköisenkin asukkaan kädessä. Mutta
kun Ale Corcin mielipidettä ei oltu kysytty hänen majesteettinsa
Annamin kuninkaan armeijaa varustettaessa, oli hänen parasta pitää
suunsa kiinni.

Portti avattiin ja palankiinit jatkoivat matkaansa. Toinen muuri oli
selän takana ja edessä kohosi kolmas.

Kaupunki.

Hue ei ollut kaupunki tavallisessa mielessä. Esikaupungissa asui
alhaiso ja roskaväki savi- ja olkihökkeleissään, toisen muurin
sisäpuolella olivat kuninkaanhovin laajat viljelykset, riisi- ja
puuvillavainiot, kasvitarhat ja laitumet. Se oli kuin suunnattoman
suuri maakylä, viljelysten ja laitumien äärillä oli taloja, vajoja,
tuulimyllyjä, vaikka matkailijat eivät kaikesta paljoa nähneetkään, kun
valtatien kahden puolen kasvavat mahtavat puut peittivät näköalan.
Kuitenkin ehti Ale Corci napata puolitusinaa kuvia näkemästään, —
suurista häristä, jotka ahersivat pelloilla, puolialastomista
työläisistä, keinotekoisista riisivainioista, ikäänkuin
lumipeittoisista puuvilla-istutuksista ja mahtavista kastelu-ojista,
jotka jakoivat pinta-alan säännöllisiin ruutuihin.

Seuraavasta portista selvittiin mutkattomasti. Kaikki tuntui peräti
helpolta, eikä Ale Corcin ollut vielä kertaakaan tarvinnut turvautua
kehnoon kiinankielentaitoonsa. Mutta hän oli epäuskoinen suomalainen,
hän piti silmänsä auki eikä suinkaan aikonut vapaaehtoisesti pistää
tanakkaa kaulaansa nuoransilmukkaan.

Satukaupunki muuttui taas. Peltoja ja vainioita ei enää näkynyt, vain
puistoja ja puita, loistavia, reheväkasvuisia, kirkasvärisiä ja
huumaavatuoksuisia kukkia; puolittain kesyjä eläimiä, hirviä, kauriita
ja apinoita vilahteli tien poikki, ja puitten oksilla pitivät linnut
yllä korviasärkevää konserttia. Siellä täällä pilkoitti puitten lomista
suippo- ja taitekattoisia rakennuksia, yksi- ja kaksikerroksisia,
harmaita, vihertäviä, punaisia ja sinisiä, mutta — nyt vasta Ale Corci
sen huomasi — ihmisiä ei näkynyt missään. Pelloilla — edellisessä
muurikehässä — niitä oli vielä hiukan näkynyt, mutta täällä ei näkynyt
ketään, ei tiellä, ei puitten lomissa, ei rakennusten ikkunoissa, ei
missään. Eläimet vain liikkuivat tässä paratiisillisen rehevässä
puistossa, jota nimitettiin kaupungiksi.

”Tämä on oppineitten kehä”, ilmoitti Tham-Haos etumaisesta
palankiinista, ja Ale Corci surkutteli itämaitten oppineita, joiden
täytyi työskennellä kylläkin paratiisillisessa, mutta helvetillisen
meluavassa ympäristössä.

Sitten he näkivät ihmisiä. Ale Corci ei ollut ihmisarka, mutta huono
omatunto sai hänet vavahtamaan. Heitä vastaan tuli sotilaspatrulli,
viisi miestä ja kaksi koiraa, suurta, ilkeännäköistä eläintä.

Ale Corci vaipui mietteisiin ja oli niiden vallassa silloinkin kun
tultiin neljännen muurin sisäpuolelle. Maisema ei enää juuri muuttunut;
se oli yhtämittaista puistoa eikä rakennuksista ja ihmisistä näkynyt
jälkeäkään. Olisi luullut kulkevansa ikivanhassa troopillisessa
metsässä korkeine sanajalkoineen, liaaneineen, loistavakukkaisine
kämmekkäineen, mahtavine varjoisine puineen ja alhaalla pimennoissa
lirisevine puroineen.

”Virkamiesten kehä”, selitti Tham-Haos samalla kun palankiinit
kääntyivät sivutielle puitten lomaan. Matkailijat olivat kulkeneet jo
neljä tuntia, mutta kantajat eivät osoittaneet väsymyksen merkkiäkään.
Ale Corci arveli ja tuskinpa lienee ollut väärässäkään, etteivät he
saaneet osoittaa väsymystä.

Matkaa kesti vielä puoli tuntia. Puistossa avautui pieni aukeama
kukkapenkereineen ja suihkulähteineen; taustalla oli kierrekattoinen
kaksikerroksinen kivirakennus, jonka portin yllä barbaariset
jumalankuvat irvistelivät, ja sen edustalla tepasteli kaksi
pöyhkeilevää riikinkukkoa.

Palankiinit pysähtyivät portin eteen, miehet laskivat ne maahan, ja
paikalle rientäneet palvelijat auttoivat jäykkäkoipiset mandariinit
alas. Tham-Haos, joka Huessa oli vaihtanut ylleen annamilaisen puvun,
levitti kätensä, kumarsi ja lausui ”jumalaisen ylhäiset ja armolliset”
vieraansa tervetulleiksi ”köyhään ja kurjaan taloonsa”.

Kymmenen minuutin kuluttua istuivat seikkailijat Tham-Haosin talossa,
viehättävässä, keltaisin ja sinisin verhoin ja liinoin koristetussa
teehuoneessa pehmeillä pieluksilla ja joivat väkevää, tummaa teetä
pienen pienistä porsliinikupeista. Ale Corci oli edelleenkin hyvin
miettivä, mutta Tham-Haos jutteli vilkkaasti, kertoi Annamin
historiasta, sen taisteluista Ranskaa vastaan, kuningasvehkeilyistä,
aikoinaan kaikkivaltaisesta virkamiesneuvostosta, Triendinhista,
enemmän tai vähemmän onnistuneista kuninkaista Phiidakista, Hiephoasta,
Kienphiicista, Dong-khanhista ja Thamthaista, myrkytyksistä,
palatsivallankumouksista, haaremivaltiattarista ja tietysti myöskin
omasta asemastaan. Tohtori Pierre Dupuis kuunteli tarkkaavana, mutta
Tham-Haosin olemuksessa pidätti häntä jokin kertomasta, että hän oli
Dupuis Suuren pojanpoika, sen saman, jonka ansiosta — osaksi —
Ranskan kolmivärilippu liehui tänäkin päivänä Thuan-anin ja Huen
kaupungeissa.

Tham-Haos oli iloinen ja tyytyväinen. Vieraat olivat tallella, ja hän
tunsi jo melkein muuttavansa viidennen muurin sisäpuolelle komeassa
palankiinissa, rinnassaan kaunis kunniamerkki. Eikä siis ollut lainkaan
kumma, että hän oli iloinen ja ystävällinen vierailleen. Hän kertoi
heille kosolti valtiosalaisuuksia ja juoruja, menipä hän niin pitkälle,
että otti pienestä ruusupuisesta kaapista esille paperin, joka
osoittautui Huen kartaksi. Silloin tohtorikin pääsi vireeseen ja
suorastaan pommitti Tham-Haosia kysymyksillään. Tham-Haos ei ollut
vastaamatta, vaan selitti temppelit ja virastot ja suihkulähteet ja
puistot ja pagodit ja haaremit ja teatterit.

Pari tuntia kului näin vilkkaassa seuranpidossa. Tham-Haos ja tohtori
juttelivat, mutta Ale Corci vain ajatteli. Hän ei kuitenkaan ajatellut
temppeliä eikä suihkulähdettä tai haaremia, vaan koiraa, suurta ja
ilkeännäköistä elukkaa. Sitten hän hymähti ja joi kuudennen
teekupposensa pohjaan. Hän oli ajatellut tarpeeksi.

Sitten tuotiin illallinen mutta palvelijan läsnäollessa ei mandariini
Corci siihen koskenut. Hän ei osannut syödä sukkapuikkojen vahvuisilla
luukepeillä eikä yrittänytkään. Vasta sitten kun palvelija oli
poistunut, hän söi, vieläpä sormillaan. Riisi- ja lammasmuhennos,
käristetty sianliha, vihannekset ja hedelmät maistuivat hyviltä.

Tham-Haos ohjasi heidät makuuhuoneeseen ja sanoi hyvää yötä, poistuen
omille teilleen. Lattialla oli patjoja ja omituiset puukorokkeet
päänalusten asemasta.

Odotettuaan tunnin, kunnes vieraat olivat menneet nukkumaan, Tham-Hoas
antoi määräyksen, että palankiini tuotaisiin portin eteen, ja viittä minuuttia myöhemmin
hän oli matkalla Triendinhin sotilaspäällikön
puheille. Sinne oli pitkä matka. Vasta noin tunnin kuluttua arvoisa
Tham-Haos, kuninkaan 20:s kirjuri, oli perillä. Hänen armonsa
sotilaspäällikkö nukkui, mutta Tham-Haosin käskystä hänet herätettiin.
Hän oli kohtelias, mutta hänen eleistään näkyi, että hän olisi toivonut
kuninkaan kirjurin saapuneen luokseen muutamaa tuntia aikaisemmin joko
taikka myöhemmin. Mutta Tham-Haos oli virallisen jäykkä ja erinomaisen
tärkeän näköinen. Se ei ollut mitään uutta hänen armolleen
sotilaspäällikölle, sillä hän oli tottunut siihen, että Tham-Haos oli
aina tärkeän näköinen.

Tham-Haos istuutui patjalle ja alkoi kertoa. Hän valitti omaa kovaa
kohtaloaan, ja sotilaspäällikkö pakotti kasvoilleen osanottavan ilmeen.
Tham-Haos valitti, että hän luultavasti oli joutunut petoksen uhriksi.
Hän oli kotimatkallaan tavannut kaksi kiinalaista mandaariinia, joilla
oli kirjelmä hänen kaikkein armollisimmalle ja suurivaltaisimmalle
majesteetilleen Annamin kuninkaalle Kantonin valtiaalta, ja
tutustuttuaan mandariinien papereihin ja valtuuksiin tuonut heidät
mukanaan taloonsa esittääkseen heidän anomuksensa kuninkaalle. Mutta
nyt hän olikin keksinyt, että miehet olivat varmasti kavaltajia, että
heidän kirjeensä oli väärennetty ja että heillä kai oli tarkoituksena
häiritä kuningashuoneen ja Ranskan tasavallan hyviä välejä, minkävuoksi
hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan 20:s kirjuri ja väliaikainen
kuriiri nyt pyysi Triendinhin armollista sotilaspäällikköä heti
siekailematta vangituttamaan vaaralliset muukalaiset ja vielä tämän yön
aikana tutkimaan, tuomitsemaan ja rankaisemaan heidät
ennenkuulumattomasta rikoksestaan. Hän, Tham-Haos, oli kaikesta
huolimatta onnellinen, voidessaan paljastaa kavaltajat ja siten
palvella kuningasta, ja toivoi, että myöskin sotilaspäällikkö huomaisi,
kuinka suuren ja edesvastuullisen tehtävän hänkin puolestaan
suorittaisi muukalaiset vangitessaan.

Sotilaspäällikkö, pieni, hyvinvoivan näköinen ukko, piristyi
Tham-Haosin puheen aikana huomattavasti. Hän löi kerran gonggongia, ja
ovelle ilmestyi heti sotilas.

”Kaksikymmentä miestä heti valmiiksi!” määräsi hän lyhyesti. Sitten hän
sitoi kupeelleen käyrän sapelin, veti sen huotrasta ja otti käteensä,
ja toisessa kädessä hänellä oli revolveri. Näin varustettuna hän
istuutui palankiiniin sotilaitten seuratessa jäljessä.

Tham-Haos oli tyytyväinen ja iloinen, vaikkakin hiukan jännittynyt.
Matka edistyi nopeasti ja äänettömästi pimeässä yössä. Kun saavuttiin
lähelle Tham-Haosin taloa, jaettiin sotilaat kahteen joukkoon, ja
molemmat osastot lähtivät hiipimään taloa kohti. Mitään ei näkynyt eikä
kuulunut. Tham-Haos tiesi, että vieraat nukkuivat makuuhuoneessa, talon
toisessa kerroksessa. He olivat matkasta väsyksissä.

Kahdeksan sotilasta jätettiin ulos taloa vartioimaan, kun taas
kaksitoista sotilaspäällikön ja Tham-Haosin johdolla hiipi
makuuhuonetta kohti. Kaikki oli hiljaa, ja Tham-Haos saattoi suorastaan
kuulla muukalaisten hengityksen sisältä. Sotilaat tempasivat oven auki,
muuan heistä sytytti soihdun, ja kaksitoista pistintä ja yksi sapeli
välkkyivät sen valossa. Neljätoista huudahdusta kuului samassa.

Sillä huone oli tyhjä, auttamattoman tyhjä, vaikka Tham-Haos vannoi,
että muukalaisten täytyi olla siellä. Heitä ei ollut. Huoneessa ei
ollut muuta kuin patjoja, mutta niiden sekaan eivät valemandariinit
olleet voineet piiloutua.

Tham-Haos kalpeni. Hän tunsi epämiellyttävän hyvin Huen kuninkaanhovin
lainkäytön.

”Toisiin huoneisiin!” huusi hän, ja sotilaat ryntäsivät tutkimaan
taloa. Mutta sieltä ei ketään löydetty, ei tarkimmallakaan etsimisellä.

”Koirat”, sanoi sotilaspäällikkö kylmästi.

Tunnin kuluttua oli huoneessa kaksi suurta, ilkeännäköistä koiraa. Ne
saivat haistella patjoja, ikkunaa ja ovea, kunnes ne äkkiä aivastivat
niin kovasti kuin jaksoivat ja senjälkeen aivastelivat vielä monta
kertaa. Niitä ei saatu lähtemään mihinkään, ei niitä eikä muitakaan
koiria, joita paikalle tuotiin.

Tham-Haos raivosi. Koirat eivät haistaneet mitään tai haistoivat
jotakin liikaa. Aivan oikein: Tham-Haos tunsi itsekin tuoksun,
omituisen väkevän tuoksun. Mutta hän ei tiennyt mistä tuo tuoksu
aiheutui, että siinä oli veteen liotetun väkevän englantilaisen
piipputupakan ja skotlantilaisen ”Blake & White”-viskyn sekoitusta.

Koirat eivät kelvanneet mihinkään, eikä etsiskelyistä puistossa ollut
mitään tulosta. Muukalaiset olivat kadonneet, ja saman tien oli mennyt
myös ruusupuisessa kaapissa säilytetty Huen kartta. Sen tilalla oli
Singaporen naamioitsijan kirjoittama kiinankielinen kirjelmä.

Tham-Haos ei kuvitellut pääsevänsä 10:nneksi kirjuriksi; hän olisi
ollut iloissaan, jos olisi varmasti tiennyt saavansa elää vaikka
30:ntenä kirjurina.

5.

Ale Corci tunnustaa, että diplomaattisissa tehtävissä on vaitiolo
menestyksen ensi ehto.

Niin ikävältä ja yllättävältä kuin kunnon Tham-Haosista lieneekin
tuntunut, eivät seikkailijat olleet jääneet odottamaan Triendinhin
sotilaspäällikön ja patrullin saapumista, vaan olivat hiljaa ja
vaatimattomasti poistuneet vieraanvaraisesta majasta.

Se ei suinkaan tapahtunut vaikeuksitta. Ensi vaikeutena oli tohtori
Pierre Dupuis itse. Hän selitti, että hän oli väsynyt, että viimeinen
myrsky myllersi vieläkin hänen ruuansulatuselimissään, että hän tahtoi
levätä ja että hänen apulaisellaan Ale Corcilla oli naurettavan
epäluuloinen mieli ja että Tham-Haos kaikesta päättäen oli kunnon mies.
Ja tohtori heittäytyi patjoille ja olisi varmasti kuorsannut viiden minuutin kuluttua,
ellei äkkiä olisi tuntenut viimeisen ja viimeistä
edellisen niskanikamansa välissä tanakkaa puristusta, ellei häntä olisi
nostettu seisomaan lattialle ja hänen korvaansa kuiskattu: ”Diable,
tohtori, mutta ellette te nyt jaksa olla valveilla, saatte varmasti
parin tunnin kuluttua ikuisen unen. Minä aion joka tapauksessa lähteä
pois.”

Ale Corci oli suuttunut, ja tohtori suuttui myös, mutta jälkimäisen
suuttumus merkitsi hyvin vähän. Hän ei ollut rohkea, häntä nukutti, ja
katsahtaessaan ulos sysimustaan yöhön hän tunsi viimeisten ja harvojen
haiventensa päälaellaan nousevan pystyyn, kun vain ajattelikin sitä
mahdollisuutta, että hänen tuli lähteä seikkailemaan yöhön jonkun
eteläamerikkalaisen kokkipahaisen kanssa.

Mutta kokki-kapteeni-mandariini ei antanut hänelle aikaa miettiä.

”Vartioikaa ikkunassa ja koettakaa katsoa, lähteekö joku talosta?
Porttihan on tuossa ihan lähellä. Tai eihän nyt näe, mutta ehkä ne
käyttävät soihtuja. Korvat hörölleen!”

Tohtori oli uninen ja väsynyt; muuten hän ei olisi tehnyt niin tyhmää
kysymystä kuin teki. ”Kuulkaapas, monsieur, kuka tällä retkellä
määrää, tekö vai minä?”

Ale Corci astui kaksi askelta tohtoria kohti ja katsoi häntä tiukasti
silmiin.

”Tuo oli typerä kysymys, mutta vastaanpa joka tapauksessa. Minä olen
päällikkö, vain minä. Minä määrään, ja te tottelette, ja ellette
tottele, niin quos ego... Te ymmärrätte kyllä. Jos tarvitsen
neuvojanne, niin kysyn. Te voitte ehdottaa yhtä ja toista, mutta minä,
minä yksin määrään. Onko selvä?”

Dupuis Suuren pojanpoika oli harmistunut, mutta malttoi mielensä ja
totteli. Ale Corci riisui tohvelit jalastaan ja lähti sukkasillaan ovea
kohti.

”Minne nyt?” kysyi tohtori, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen
alistettuun asemaansa.

Ale Corci rypisteli silmäkulmiaan niinkuin ehkä Napoleon olisi
rypistänyt, jos joku korpraali olisi ryhtynyt arvostelemaan
Austerlitzin taistelusuunnitelmaa.

”Ystävällämme Tham-Haosilla on kartta, ja minä aion lainata sitä
lähipäiviksi. Vai luuletteko, että tässä korpikaupungissa osaa kulkea
kartatta ja kompassitta?”

Hän viipyi lainausmatkallaan hyvästikin neljännestunnin, mutta hän
olikin hiipinyt niin hiljaa, että jalat melkein puutuivat. Hänellä oli
kartta mukanaan.

”Minä jätin Kantonin valtiaan kirjelmän Tham-Haosille pantiksi
lainasta”, sanoi hän takaisin tultuaan. ”Onko mitään kuulunut tai
näkynyt?”

”Ei mitään”, vastasi tohtori, mutta viittasi samassa kädellään. Ale Corci
hiipi ikkunan luo. Portin edustalla piti muuan palvelija palavaa
soihtua, jonka valossa näkyi kahden miehen kantama palankiini, ja
hetken kuluttua ilmestyi näkyviin myöskin Tham-Haos. Annamilainen
hyppäsi palankiiniin ja katosi pimeään.

”Katsos pirua”, mutisi Ale Corci itsekseen ja lisäsi sitten tohtorille:
”Mille asialle luulette ystävämme lähtevän?”

Tohtori ei puhunut mitään. Tham-Haos oli sanonut menevänsä lepäämään,
mutta lähtikin keskellä yötä joillekin hämäräperäisille asioille.
Tohtori heräsi äkkiä, ja herääminen oli epämieluisa. Hän kauhistui, kun
ajatteli asemaansa. Hän oli Huessa, neljännen muurin sisäpuolella,
sillä alueella, missä oleskeleminen oli kielletty kuoleman uhalla;
hänen ainoa toivonsa, annamilainen ystävä, oli kai menossa ilmiantamaan
hänet. Toisaalta hän oli väsynyt, yö oli pimeä, ja vaarat väijyivät
kaikkialla. Olipa hän pähkähullu, kun oli lähtenyt tällaiselle
retkelle. Hän olisi vaihtanut kunnian ja kaiken omaisuutensa, jos olisi
voinut hetkessä palata maataloonsa Bretagneen.

Tohtori pelkäsi niin, että Ale Corcikin alkoi epäröidä. Olisi voinut
luulla, että tohtorin hampaiden kalinasta koko talo saattaisi herätä.
Ale Corci kopeloi vähän aikaa viittansa alta ja ojensi sitten
tohtorille taskumattinsa onton tulpan, joka oli täynnä viskyä.

”Kas tässä, ja nyt kieli keskelle suuta. Ei meitä vielä ole paistettu
ja ennen paistamista täytyy meidät vielä nylkeäkin. Hiljaa ja nopeasti.
Missä on se salakäytävä?”

Hän levitti patjalle kartan ja valaisi sitä sähkölampullaan. Tohtori
vaipui viereen voimattomana.

”Kapteeni Corci, emmekö voisi jollakin tavalla lähteä pois?
Selittäisimme asian, pyytäisimme anteeksi ja pääsisimme muurien
toiselle puolelle.”

Ale Corci nauroi yhtä kuivasti kuin Mefisto syntisparalle, joka pyysi
kontrahtia peruutettavaksi.

”Hyvä tohtori, käsittäkää nyt kerta kaikkiaan, että ellemme ole parin kolmen tunnin kuluttua
viidennen muurin sisäpuolella, me varmasti
neljän tunnin kuluttua joko roikumme hirressä, menetämme päämme tai
saamme pari kolme unssia lyijyä ja nikkeliä kalloomme. Miltä kohtaa
käytävä alkaa?”

Tohtori etsi vapisevin sormin karttamerkintöjä.

”Me olemme nyt tässä, tuo on Tham-Haosin talo kaivo, tuolla on viides muuri,
ja täällä, noin kilometri pohjoiseen, on ’Kolmen’, jonka
pohjalta käytävä alkaa.”

”Kaivo? Onkohan siinä vettä?”

”Tuskin, ainakin isoisäni sanoo, että kaivo on kuiva.”

”Se olisi varsin hauskaa. Siis suunta pohjoiseen. Kilometrin verran. Ja
puisto pimeä kuin kommunistin katkismus. Hm, nyt täytyy toimia
nopeasti, ennenkuin Tham-Haos armeijoineen ennättää tänne.”

Tohtorista tuntui, että kapteenin sanat ja teot olivat keskenään
ristiriidassa. Hän otti esille tupakkarasiansa, sirotteli sen kannelle
pari hyppysellistä myrkynvahvaa englantilaista piipputapakkaa, jonka
tuoksukin jo tavallisesti huimasi tohtoria, kaatoi kannelle hiukan
vettä ja laittoi tupakasta ja vedestä mämmintapaista ainetta, johon
vielä lisäsi viskyäkin. Tämän vastenmielisen hyytelön hän sitten kääri
pieneen kangastilkkuun ja voiteli kankaan läpi tiukkuvalla nesteellä
jalkineensa pohjat, minkä jälkeen hän teki saman tempun myöskin
tohtorin jalkineille.

”Koirat”, selitti hän. ”Ne pakanat turvautuvat varmasti koiriin, mutta
uskon, että tämä sekoitus on tarpeeksi vahva riistämään nuuskimishalun
kiukkuisimmaltakin piskiltä. Ja nyt matkaan!”

Ale Corci irroitti silkkinuoran ympäriltään, antoi tohtorille kaikki
liiat tavaransa, kiersi köyden pariin kertaan kätensä ympärille, tuki
jalkansa ikkunaan ja viittasi tohtorille.

Tohtori peräytyi kauhuissaan.

”Pitäisikö minun laskeutua alas?”

Ehkä kysymys ei ollut kovinkaan luonnoton. Sorbonnen yliopiston
tohtorien tapoihin tuskin kuuluu laskeutua silkkiköyttä pitkin toisesta
kerroksesta, mutta on tilanteita, joissa heidänkin täytyy niin tehdä.
Ale Corci ei kehoittanut toista kertaa; hänen ilmeensä oli niin kaamean
kaunopuheinen, että tohtori uskoi häntä. Hän kiipesi ikkunalle ja
tarttui köyteen.

”Seinä on täynnä ulkonemia. Tukekaa jalkanne niihin, ettei teidän
tarvitse jättäytyä kokonaan käsien varaan. Mutta hiljaa, ennen kaikkea
hiljaa. Aivastus voi meille nyt maksaa hengen. Ja kun tulette alas,
painautukaa seinää vasten ja olkaa hiljaa!”

”Entä te?”

Ale Corci teki kärsimättömän eleen. Tohtori oli auttamaton. He olivat
molemmat kärsimättömiä, ja retkestä tuskin tulisi onnellinen.

”Minä kyllä tulen perässä.”

Tohtori alkoi laskeutua hitaasti ja pysähtyi vähän väliä lepäämään,
vaikka hänen olisikin tehnyt mieli irroittaa kätensä nuorasta ja
pudottautua maahan. Mutta ääntäkään hän ei päästänyt. Vihdoin tuntui
köysi höllältä. Tohtori oli maassa.

Kapteeni veti köyden ylös, kiersi sen ympärilleen, vilkaisi kerran
taakseen ja laskeutui käsiensä varaan. Sitten hän ponnistautui jälleen
ylös, riisui jäykät kiinalaiset tohvelit jaloistaan ja pujotti ne
nuoraan. Sukkasilla kävi laskeutuminen paremmin. Vaikeaa se ei ollut,
sillä seinässä oli paljon ulkonemia, koristeita ja nastoja. Kymmenessä minuutissa
hän oli alhaalla ja näki tohtorin seisovan vieressään.
Nopeasti hän pisti kengät jalkaansa.

Seikkailijat hiipivät äänettömästi aukeaman yli ja painuivat
sysimustaan metsään. Sinne tultuaan Ale Corci kopeloi esille kompassin,
sytytti viittansa suojassa sähkölampun ja tarkisti suunnan, minkä
jälkeen molemmat lähtivät samoamaan harvahkon metsän läpi, varoen joka
askeleella kompastumasta kiusallisiin liaaneihin, jotka luikertelivat
puusta puuhun. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään.

Äkkiä he joutuivat tielle, mutta poikkesivat nopeasti syrjään eikä kai
yhtään liian aikaisin, sillä he kuulivat kokonaisen miesjoukon
lähenevän. He jäivät seisomaan, ja vaikka he eivät mitään nähneetkään,
kuulivat he aseitten kilahduksista, että heidän ohitseen marssinut
joukko oli sotilaita. Ale Corci olisi voinut tehdä syntiä ja vannoa,
että Tham-Haosilla oli suuri osuus miesten liikkeelläoloon.

He eivät jääneet odottamaan Tham-Haosin oikeutettua kummastelua
vieraittensa äkillisen ja selittämättömän poistumisen vuoksi, vaan
jatkoivat matkaansa. He sivuuttivat pari pilkkopimeää rakennusta, mutta
ainoatakaan ihmissielua eivät tavanneet. Suunta oli varmasti oikea, ja
pian he saapuivatkin aukiolle, jonka keskellä ”Kolmenvirran kaivon”
piti olla.

Dupuis Suuren kertomus ja Tham-Haosin asemakartta eivät
valehdelleetkaan. Kaivo oli juuri siinä, missä sen tulikin olla, ja
molempien seikkailijoitten mieliala kohosi. Se oli korkea, pyöreä,
kivinen kaivo, ja tunnustellessaan pimeässä sen laitoja he havaitsivat,
että se oli rappeutunut.

Ale Corci heilautti itsensä laidalle istumaan ja koetti jalallaan.
Sitten hän yritti laskeutua, eikä hänen päätelmänsä häntä pettänytkään.
Kaivo, joka oli tarkoitettu peittämään salakäytävän suuta, oli
sisäpuolelta rakennettu porrasmaiseksi. Viiden minuutin kuluttua olivat
molemmat miehet kaivon pohjalla. Se oli niin syvä, että Ale Corci
uskalsi sytyttää sähkölampun.

”Lempo vieköön, mutta missä se käytävän suu on?” huudahti kapteeni
hiljaa. ”Onko se tukittu?”

Hän tutki kaivoa. He olivat sen pohjalla, mutta kah, keskellä oli
toinen kapeampi, suppilomainen syvennys. Kapteeni kumartui ja valaisi
sitä lampullaan.

”Ehkä se on tuolla”, sanoi hän ja hyppäsi syvyyteen. Mutta pohja olikin
jo noin kolmen metrin päässä.

”Tohtori, tulkaa perässä”, kuului hänen äänensä kumeana alhaalta, ja
tohtori pudottautui varovaisesti alas. Kapteeni valaisi juuri mustaa
aukkoa kaivon seinämässä.

”Tuossa se käytävä sitten alkaa taikka muuten ei mistään”, sanoi Corci
ja vetäen esiin revolverinsa painui sinne.

Aukko jatkui, ja tohtori seurasi perässä. Kun he olivat päässeet
viisikymmentä metriä matalaa, likaista ja ummehtunutta käytävää pitkin,
jonka pohjakivien välissä näkivät pari kertaa käärmeen suomuisen
ruumiin luikertelevan valoa pakoon, varmistuivat he luulossaan, että
nyt oltiin oikealla tiellä. Noin sadan metrin päässä kaivosta oli
rautainen ovi, mutta sen lukko ja saranat olivat niin pahasti
ruostuneet ja ravistuneet, että seikkailijat saivat sen avatuksi
parissakymmenessä minuutissa.

Ale Corci ei pelännyt käytävän sortumista. Se oli rakennettu
sellaisista kivenjärkäleistä, ettei niitä maanjäristyskään olisi saanut
paikaltaan hievahtamaan. Käärmeet olivat paljon vaarallisempia, ja
niitä kapteeni tarkasti varoikin.

Dupuis Suuri oli antanut luotettavia tietoja. Toinenkin ovi oli vielä
matkalla, mutta sekin saatiin ilman vaikeutta avatuksi, ja noin kolmesataa metriä
kuljettua alkoi käytävä porrasmaisesti nousta ja ilma
kävi raittiimmaksi. Käytävä alkoi loppua. Seikkailijat olivat siis
kuninkaankehässä.

Kolmas ovi antoi heille työtä ainakin puoleksi tunniksi. Kun he siitä
selvisivät, huomasivat he tulleensa oikeaan sokkeloon. He olivat
vanhassa rappeutuneessa pylvässalissa. Kapteeni tunnusteli, mistä päin
raitis ilma huokui, ja riensi sinne. Äkkiä hän huomasi seisovansa
suuressa temppelisalissa, jonka valtavien ikkuna-aukkojen kautta tulvi
sisään yön huumaavaa tuoksua.

He olivat perillä.

Mutta he eivät voineet jäädä sinne. Heidän täytyi etsiä itselleen joku
väliaikainen lepopaikka, sillä molemmat kaipasivat jo lepoa. Ale Corci
harhaili jonkun aikaa temppelissä, kunnes löysi puoleksi piilossa
olevan nurkkahuoneen pylväineen ja korokkeineen. He vetäytyivät sinne
ja laskeutuivat pitkälleen, kääriytyen viittoihinsa. Kapteeni oli juuri
päästämäisillään äänekkään tyytyväisyyden ja helpotuksen huokauksen,
kun ihan läheltä ulkoa kuului aseen kilahdus.

”Totisesti, diplomaattisissa asioissa täytyy olla hiljaa”, mutisi
kapteeni oikaistessaan itsensä sekä kovalle, kylmälle että kostealle
vuoteelle.

6.

Pierre Dupuis huomaa kiusakseen, ettei kuninkaankehässä tarjota
suklaata ja käristettyä leipää.

Seikkailijoitten omatunto ei ollut suinkaan täysin puhdas ja
rauhallinen, mutta uni oli sekä syvä että virkistävä. Kapteenin kello
osoitti jo yhdeksää, kun hän kömpi pystyyn ja ojenteli itseään. Hänen
seuralaisensa makasi edelleenkin tiedottomana ulkonaisesta maailmasta.

Ale Corcia janotti pahasti. Hänellä oli kyllä viskyä, mutta hän ei
käyttänyt väkijuomia muutoin kuin välttämättömissä tapauksissa, eikä se
sitäpaitsi sammuttanut janoa.

Hän katseli ympärilleen. He olivat temppelissä, ränsistyneessä,
ravistuneessa kivirakennuksessa, jonka pylväät olivat lohkeilleet,
seinät täynnä lovia ja koristeet tippuneet kivimurskaksi lattialle.
Kapteeni ei herättänyt tohtoria, vaan lähti yksinään pienelle
tutkimusmatkalle.

Temppeli ei ollut suuri; sen hän heti huomasi. Se oli neliömäinen,
kaksikerroksinen rakennus, joka sulki kehäänsä kivitetyn pihan.
Kapteeni etsi katseellaan kaivoa, mutta sitä hän ei nähnyt. Sisäpiha
oli ihan autio. Ale Corci käveli temppelissä ristiin rastiin. Ihmisiä
siellä ei ollut, minkä seikan hän mielihyvällä totesi.

Vettä! Hän kaipasi vettä. Ilma kävi yhä kuumemmaksi ja
painostavammaksi. Hän ei uskaltanut poistua suojelevien seinien
ulkopuolelle. Mutta totta tosiaan, hänellähän oli vettä, parempaakin
kuin vesi. Temppelin luona kasvoi reheviä puita, ja niissä oli meheviä
vesimelooneja. Mutta puut olivat sittenkin liian kaukana, jotta hän
olisi voinut niihin kurkottaa. Hän irroitti ympäriltään silkkinuoran,
solmi sen suopungiksi ja heitti. Nuora takertui lähimpään oksaan, ja
hetken kuluttua kapteeni söi hyvällä halulla ihanaa ja maukasta
hedelmää. Jano sammui. Hän poimi niitä muutamia kappaleita taskuunsa ja
päästi oksan sitten irti.

Juuri silloin hän huomasi alhaalla temppelin juurella kimaltelevan
lähteen. Hän laskeutui ensi kerrokseen ja aikoi juuri hypätä alas
täyttääkseen taskumattinsa vedellä, kun hänelle juolahti päähän parempi
tuuma. Lähellä kasvoi pitkiä ruohoja. Hän kahmaisi niitä joukon ja
tarkasti. Niissä oli kaksi pitkää ja verrattain paksua onttoa ruokoa.
Hän tasoitti pään ja pisti sen lähteeseen.

Oivallista. Hän saattoi ihan hyvin imeä kylmää ja raikasta vettä.
Janoon he eivät siis kuolisi, vaikka heidän täytyisi viettää pitempikin
aika temppelissä.

Hän hiipi takaisin tohtorin luo. Ranskalainen nukkui ja ärähti
kärsimättömästi, kun kapteeni hänet herätti. Pierre Dupuis olikin
kärsimätön ja hermostunut, vaikka olikin hyvin nukkunut.

”Olisipa nyt kupillinen suklaata ja käristettyä leipää”, murisi hän
verrytellessään leukojaan valtavalla haukottelulla.

Kapteeni hymyili. Miksei, suklaa oli hyvää juomaa, mutta sitä ei, ikävä
kyllä, ollut tarjolla Huen kuninkaankehässä. Hän tarjosi tohtorille
vesimeloonia. Tohtori irvisti happamesti.

”Minä en ole kasvissyöjä”, mutisi hän halveksivasti puraistessaan
hedelmää.

”En minäkään, hyvä tohtori, minä pidän sianlihasta ja
lampaankyljyksestä ja chateaubriandista ja wienerschnitzelistä ja
metsästäjänpihvistä ja tryffeleistä ja hummerista ja ostereista, mutta
minulla on se hyvä tapa, että syön melkein täsmälleen sitä, mitä saan,
niinkuin kotimaassani syödään männynkuorta ja ollaan tyytyväisiä.
Sitäpaitsi ovat vesimeloonit erittäin terveellisiä. Jos tohtori haluaa
juoda, on lähde tuossa lähellä.” Tohtori murisi, mutta söi ja joi. ”Ja
nyt on meidän tarkastettava ympäristöämme. Minä koetan katsoa, pääseekö
temppelin katolle.”

Kapteeni kulutti ainakin tunnin, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä,
ettei katolle päässyt. Hän ei löytänyt ainoatakaan porrasta sinne, ja
katon aukot olivat sellaisilla paikoilla, ettei kiipeämistä voinut
ajatellakaan.

Sitten hän katseli uneksivasti lähellä kasvavia puita. Niiden joukossa
oli ainakin pari tarpeeksi korkeaa. Kapteeni ei tuuminut kauaakaan. Hän
vannotti tohtoria olemaan paikallaan ja hyppäsi sitten ikkunasta taikka
oikeastaan seinäaukosta maahan. Muutamalla harppauksella hän oli
valitsemansa puun alla, ja paria hetkeä myöhemmin hän oli karkoittanut
puusta puolitusinaa kimakkaäänisiä ja ärhenteleviä lintuja kiivetessään
hitaasti ja varovaisesti latvaa kohti. Tohtorin mielentila ei
lähennellyt sankariutta. Hän tunsi itsensä niin avuttoman yksinäiseksi,
ja mitä ylemmäksi kapteeni kiipesi, sitä tylymmältä tohtorista tuntui
vastaanotto kuninkaankaupungissa.

Kapteeni ei uskaltanut kiivetä latvaan saakka. Eikä se ollut
välttämätöntäkään. Hän näki tarpeeksi muutenkin.

Tummat, sadunomaiset, kiemurtelevat ja koristellut muurit kohosivat
joka puolella torneineen, portteineen ja sarvineen. Vartijoita niillä
ei näkynyt. Muurien sisäpuolella oli aarniometsä, joka ulottui
hyvästikin viiden kuuden kilometrin pituudelle joka suuntaan.
Keskustassa kohoni mahtavia kivirakennuksia puitten välistä,
temppeleitä, palatseja, ja niiden ympärillä loistivat kukkapenkereet
tuhansissa värivivahduksissa. Itämainen, outo ja ylellinen loisto
kuvastui kaikkialla; se oli epätodellista, mutta kuitenkin silmin
nähtävää ja aistein tajuttavaa. Ja kaiken keskellä kohosi pyöreä,
monikerroksinen ja monikattoinen torni, jonka koristeet, kiemurat,
kuviot ja kattojen huiput välkkyivät kullanhohtoisina.

”Hemmetti sentään, tuolla taidetaan elää Harun al Rashidin aikoja”,
mutisi kapteeni itsekseen, muistellen satujen kultaisia
kuninkaanlinnoja. ”Tuollako se hänen majesteettinsa sitten asustaa?”

Hän otti esille Tham-Haosilta ”lainaamansa” kartan ja ryhtyi sen avulla
tutkimaan ympäristöä.

Hän koetti löytää Huen suurimman temppelin.

Tohtorin etsimä ”aarre” oli siellä. Mutta hänen oli hyvin vaikea sitä
löytää. Ensiksikään hän ei voinut varmasti päätellä, mikä rakennus oli
suurin, ja toiseksi, mikä niistä oli temppeli ja mikä palatsi, haaremi
tai joku muu yhtä hyödytön paikka.

Ja siinä tätä kaikkea katsellessa ja puussa istuessa hänelle äkkiä
valkeni, kuinka toivottoman vaikea tehtävä heitä odotti. Kuninkaankehä
oli vähintäin 20-30 neliökilometriä laaja; siinä oli satoja
rakennuksia, liikuskeleminen oli äärettömän vaikeata, ja
kiinnijoutuminen merkitsi varmaa kuolemaa. Olihan hullua koettaa etsiä
vanhaa paperikääröä temppelistä, jota ei tiennyt, ja vaikka olisi
tiennytkin, ei olisi päässyt lähestymään. Ale Corci sanoi mielessään
lyhyet ja hellät jäähyväiset maailmalle, sillä hän aavisti saavansa
elää jäljellä olevan ikänsä pakolaisena ränsistyneessä temppelissä
kiukkuisen oppineen kanssa, ravintonaan vesimeloonit ja putken läpi
imetty vesi. Hän oli teljetty paratiisilliseen kaupunkiin, jossa yhden
teljetyn ja näkymättömän valtiaan sana, oikku tai ilme merkitsi elämää,
kuolemaa, häpeää ja kunniaa, eikä tätä valtiasta kukaan saanut nähdä,
yhtä vähän kuin kukaan oikeastaan tiesi, oliko olemassakaan häntä.

Tohtori Pierre Dupuis seisoi aukon luona, ja hänen katseensa kuvasti
taaskin kerran kärsimättömyyttä. Siitä ei kapteeni välittänyt. Hän
teki, mikä häntä miellytti, ja tohtori maksoi. Pääasia oli, että
kirottu resepti saataisiin käsiin.

Äkkiä tohtori alkoi viittilöidä käsillään hätäisenä ja tuskaisena.
Kapteeni katsahti alas, mutta puun rehevä lehdistö kätki kaikki hänen
näkyvistään. Jotakin oli kuitenkin tulossa, sillä tohtori hävisi
kiireesti ikkuna-aukon luota. Kapteeni painautui puuta vasten ja oli
hiljaa.

Hän kuuli ääniä ja myöskin, että ne olivat naisten ääniä. Hm, olihan
tämä kuitenkin miellyttävämpää kuin Tham-Haosin johtaman
sotilaspatrullin hälinä.

Naisia oli kuusi henkeä. Hän näki heidät vasta kun he olivat ihan
temppelin luona, kuusi pientä kiinalaispukuista neitosta, jotka
sipsuttivat sinivihreissä puvuissaan ja loistavanvärisissä vöissään
jutellen ja naureskellen. He olivat ilmeisestikin haareminaisia.
Kapteeni tarkkasi heitä jännitettynä. Mutta heidän asemansa ei siitä
parantunut. He olivat tehneet kuolemansynnin, tunkeutuessaan
muukalaisina Hueen; haareminaisten katseleminen oli toinen yhtä suuri
ja vaarallinen synti. Asiahan oli yksinkertainen: hankkia käsiin tuo
kaivattu paperi ja sillä tavalla tyydyttää ranskalaisen tohtorin
kunnianhimo. Ja sittenkin tuntui kapteenista, että he täällä, Huen
kuninkaankehässä, olivat kauempana päämäärästään kuin Pariisissa retkeä
suunnitellessaan.

Neitoset pysähtyivät temppelin läheisyyteen, ja pari heistä kurotti
juomaan lähteestä, samasta, josta sekä kapteeni että tohtori olivat
janonsa sammuttaneet. Naiset olivat kuin pikkulapsia; he nauroivat ja
ilakoivat, tanssivat ja lauloivat huolettomina kuin lapset ainakin.
Tuskin he tiesivätkään, että maailmaa oli olemassa Huen muurien
ulkopuolella.

Tohtoria ei näkynyt. Hän oli tietenkin etsinyt itselleen turvallisimman
sopen koko temppelistä ja kyykötti siellä. Totta puhuen kapteeni olisi
mielellään tehnyt hänelle seuraa. Hän oli saanut ihailla mielestään
näköalaa ihan tarpeeksi täksi kertaa, eikä puussa oleminen ollut
lainkaan mukavaa. Hänen jalkansa ja kätensä alkoivat puutua ja hänen
tuli jano. Siksi hän kiukuttelikin itselleen, ettei ollut täyttänyt
taskumattiaan vedellä. Nyt siinä oli vain viskyä. Aurinko, tropiikin
hirveä aurinko, paahtoi häntä, vaikka hän koettelikin pysytellä lehtien
varjossa. Hän laskeutui varovaisesti istumaan oksalle. Olo tuntui
hetkeksi helpommalta, mutta istuminenkin oli puuduttavaa, ja neitosten
nauru ja laulu tuntui kidutukselta. Tohtori ei näyttäytynyt kertaakaan.

Kapteeni ei aluksi ollut kiinnittänyt neitosten viipymiseen mitään
huomiota, oli vain naurahtanut; sitten tilanne oli alkanut häntä
kiukuttaa, ja nyt hän oli suorastaan huolestunut. Hänen asentonsa oli
vaikea, hän oli väsynyt, hänen oli jano eikä hän uskaltanut ilmi
tulemisen pelosta laskeutua puusta alas. Ja neitosilla ei taas
puolestaan näyttänyt olevan aiettakaan poistua. He leikkivät ja
puhelivat temppelin viileässä varjossa.

Kapteeni kyykötti oksallaan.

7.

Ale Corci suoriutuu voittajana tilanteesta, jossa on 999,999
mahdollisuutta epäonnistua ja yksi mahdollisuus onnistua.

Kapteeni ei voinut nähdä tulevaisuuteen. Hän ei aavistanut,
että tämä päivä, joka oli alkanut ikävällä ja yksitoikkoisella
puussa-istumisella, jatkuisi paljoa vähemmän yksitoikkoisesti.

Hän istui eikä kiroillut, ei ainakaan ääneen. Hän tunsi vihaavansa
naisia yleensä ja annamilaisia haareminaisia erikoisesti. Kahden tunnin kuluttua
naiset yrittivät jo lähteä, ja viisi heistä lähtikin. Mutta
yksi ei lähtenyt. Istui vain lähteen luona ja irroitettuaan
hilkantapaisen päähineen ryhtyi kampaamaan tukkaansa. Ale Corci
huokasi. Hän muisteli ylioppilasaikuisia seikkailujaan, Helgoja ja
Maijoja ja Kaisoja, jotka hekin kampaukseen käyttivät tunnin ja
enemmänkin. Ei ollut mitään syytä otaksua, ettei annamilainen
haareminainen käyttäisi siihen kahta tuntia.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Kymmenen minuutin kuluttua oli tyttö tai
nainen kunnossa, hän suoristi pukuaan ja nousi, ja kapteeni siunasi
mielessään sitä, ettei länsimainen kulttuuri ainakaan naiskampauksen
alalla vielä ollut ehtinyt Annamiin.

Tyttö poistui, ja odotettuaan kymmenen minuuttia kapteeni alkoi
varovaisesti laskeutua. Viidessä minuutissa hän oli maassa ja
seuraavassa hetkessä temppelin ikkuna-aukon alla valmiina ponnistamaan
sisään. Mutta hän ei ponnistanut vielä silloin. Hän kuuli askeleita
sivultaan ja teki salanmannopean liikkeen paetakseen, mutta se oli jo
liian myöhäistä. Tulija oli jo liian lähellä, ja kun kapteeni vilkaisi
sivulleen, huudahti hän vilpittömän yllättyneenä:

”Lempo soikoon!”

Hän ei kironnut siksi, että hänet oli yllätetty, tai että tulija oli
sama haaremityttö, joka viimeksi oli poistunut, vaan siksi, että tyttö
oli puvustaan, kampauksestaan, koristuksestaan, olopaikastaan ja
kaikista muista sellaisista seikoista huolimatta, ei annamilainen, ei
kiinalainen, ei hindulainen eikä arabialainen, vaan päivänselvästi
valkoinen, väärentämätön eurooppalainen.

Eurooppalainen tyttö Huen kuninkaankehässä, Annamin kuninkaan
haaremissa! Niin, ehkä se ei ollut niinkään ihme — variatio delectat!
— mutta odottamatonta se oli sittenkin. Tämä ensimmäinen hämmästys ja
yllätys pyyhkäistiin kuitenkin pois, niinkuin taifuni pyyhkäisee
olkikattoisen risumajan. Ale Corci kieltäytyi uskomasta korviaan ja
luottamasta silmiinsä, nähdessään tytön rajusti hämmästyvän, hänen
suunsa avautuvan ja äänensä kaikuvan vapisevana, mutta selvänä:

”Mitä?”

Kolme sanaa, ”lempo soikoon” ja ”mitä”, mutta niihin sisältyi enemmän
kuin kumpikaan jaksoi uskoa. Ale Corci oli tyrmistynyt, häntä puistatti
kuin horkassa, ja tytönkin auringonpolttama hipiä vaaleni ja kalpeni.
He seisoivat toisiaan vastapäätä liikkumatta, puhumatta, kapteeni
valmiissa hyppyasennossa, tyttö kuvapatsaana. Tuntui siltä kuin
jännitys ei milloinkaan laukeaisi.

Kapteeni tointui sittenkin ensin. Hän liikahti ja seuraavassa
silmänräpäyksessä näki vain hameen vilkkuvan puiden välissä. Tyttö
pakeni, lensi kuin siivillä ja oli ainakin kymmenen metrin päässä,
ennenkuin kapteeni tointui ajamaan häntä takaa. Ale Corcin ajatuskyky
virkosi, ja hän tunsi kuoleman läheisyyden. Jos tyttö pääsisi karkuun,
hälyttäisi hän koko kaupungin, ja heitä ruvettaisiin etsimään. Heidän
olisi siinä tapauksessa mahdoton piileskellä.

Kapteeni juoksi, mutta kun hän oli istunut puussa useampia tunteja,
olivat hänen jalkansa jäykät. Tyttö kiiti kuin vihuri, tuntien paikat,
ja vaikka kapteeni varmastikin oli nopeampi, ei ollut lainkaan varmaa,
kumpi voittaisi tämän kilpajuoksun. Mutta tyttö oli kuitenkin vain
tyttö, ja jo noin neljänkymmenen metrin kuluttua hän horjahti ja
kaatui. Hänen hameensa oli tarttunut johonkin oksaan taikka
puunjuureen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli kapteeni hänen luonaan
ja kumartui hänen ylitseen.

”Herran nimessä, älkää pelätkö älkääkä huutako!” huohotti hän
kiihtymyksen tukahduttamalla äänellä. Tyttö vapisi koko ruumiiltaan, ja
hänen arassa katseessaan kuvastui kauhua. Kapteeni joutui ymmälle; hän
ei aavistanutkaan, mitä tuli tehdä, millä voittaa tytön luottamus. Hän
ei osannut puhua mitään, ei kysyä eikä kertoa.

”Älkää huutako”, toisti hän tolkuttomasti, jotakin vain sanoakseen.
Silloin hän näki tytön katseesta, että tämä oli hänet ymmärtänyt.
Ymmärtänyt? Ei, se ei ollut mahdollista. Hän oli puhunut suomeksi.
Oliko hän siis kuitenkin kuullut oikein, kun tyttö oli huudahtanut
”mitä”?

”Ymmärrättekö minua?” kysyi hän ja kumartui lähemmäksi, katseessaan
ahnas odotus. Tyttö nyökkäsi tuskin huomattavasti.

”Oletteko suomalainen?”

Hän näki nyt, ettei tyttö enää ymmärtänyt. Tytön katse oli kysyvä ja
kummasteleva.

”Pois!” kuiskasi tyttö ja yritti nousta. Kapteeni auttoi häntä ja olisi
jatkanut vielä keskustelua, kun tyttö samalla melkein riistäytyi hänen
käsistään, katseen kertoessa mielettömästä pelästyksestä. Samassa kuuli
kapteeni askeleita ja käännähti rajusti.

Hän ei kääntynyt eikä hypähtänyt sivuun hetkeäkään liian aikaisin. Sen
kohdan puhki, missä hän oli seisonut, lensi samassa terävä keihäs ja
upposi koko terältään pehmeään puuhun. Suurikokoinen, voimakas,
mustapukuinen olento hyökkäsi samassa häntä vastaan. Kapteeni sai
valtavan iskun rintaansa, niin että hengitys salpautui. Mutta hän ei
kaatunut, ei päästänyt ääntäkään, kun ahdistetun pedon lailla ryntäsi
vuorostaan häiritsijän kimppuun. Hän ei ehtinyt paljastaa asettaan, ei
siepata keihästä eikä veistään, hänellä oli käytettävissään vain
nyrkit, mutta ne olivatkin tarkoitukseen sopivat, hyvin harjaantuneet.
Hän oli monta vuotta nyrkkeillyt eivätkä harjoitukset olleet menneet
hukkaan: sen sai mustapukuinen jättiläinen pian kokea. Ensi isku osui
leukaan. Kuului vain, kuinka hampaat naksahtivat yhteen, ja yhdessä ne
pysyivät koko tämän lyhyen, mutta hurjan ottelun ajan. Seuraava isku
osui kasvoihin, ja keltainen iho värjäytyi verestä. Kapteeni sai
itsekin iskun, mutta hän kesti sen. Hänen kolmas iskunsa osui leuan
alle, ja silloin lyyhistyi mustapukuinen jättiläinen kuin vaateriepu
maahan. Ottelu ei ollut kestänyt minuuttiakaan.

Kapteenissa olivat heränneet pedon vaistot. Hän tempasi keihään puusta
ja aikoi lävistää maassa makaavan vastustajansa. Kuin unessa hän
kohtasi tytön katseen. Siinä hän näki innokkaan, kauhean hyväksymisen
aikeelleen, kun hän kuitenkin malttoi mielensä. Ei, se oli hyödytöntä,
hän voisi tehdä vastustajansa muutenkin vaarattomaksi. Niinpä hän
tarttui mieheen kainaloista ja alkoi raahata häntä temppeliä kohti.

”Tulkaa mukaan”, käski hän tyttöä, joka totteli hiipien hänen
vierellään.

Hänen taakkansa oli raskas, mutta hän ponnisteli urheasti ja sai
taintuneen miehen kuljetetuksi ikkuna-aukon alle.

”Tohtori!”

Pieni ranskalainen ei ollut kaukana, sillä pari sekuntia huudon jälkeen
ilmestyi hänen päänsä näkyviin. Hän hypähti taaksepäin nähdessään kolme
henkilöä odottamassa yhden asemasta.

”Hiljaa nyt ja nopeasti”, komensi kapteeni ja heitti tohtorille
silkkinuoransa pään. ”Kiinnittäkää se siellä jonnekin ja koettakaa
sitten vetää, kun annan merkin. Minä autan alhaalta käsin.”

Nopeasti ja kätevästi kiinnitti kapteeni nuoran miehen kainaloitten
alitse ja nosti hänet pystyyn. Tohtori veti molemmin käsin ja kapteeni
työnsi alhaalta. Yhteisin ponnistuksin he saivatkin miehen ikkunalle.
Kapteeni hypähti tytön luo, joka seinään painuneena, puolikuolleena
pelosta oli tätä kaikkea katsellut.

”Te myös”, ja samassa kapteeni nosti tytön syliinsä. Tyttö oli kevyt,
kuin pelkkää ilmaa mustan jättiläisen jälkeen. Seuraavassa hetkessä hän
oli lennähtänyt miehen viereen ikkunalle, ja tohtori auttoi hänet
sisään. Kapteeni kiipesi ylös viimeiseksi. Sitten kannettiin
tainnoksissa oleva sisempään huoneeseen ja tähyillen eri puolille
saatiin varmuus siitä, ettei kukaan ollut nähnyt tätä kohtalokasta
kamppailua. Keihäänkin oli kapteeni tuonut mukanaan.

Tohtori ei puhunut mitään. Hän ei olisikaan siihen kyennyt eikä
myöskään uskaltanut. Mutta hänen ilmeensä oli perin kaunopuheinen.

Ale Corci oli palavissaan. Ei ollut pieni työ ryöstää haaremikaunotar
ja vangita jättiläiskokoinen eunukki. Kapteeni oli yltyleensä hiessä,
kun hän istuutui korokkeelle vangitun miehen viereen ja ryhtyi
silkkiköydellä sitomaan tämän käsiä ja jalkoja. Päähineen hän työnsi
miehen suuhun ja repäisi viitasta kaistaleen siteeksi. Jos vangin
vapaudesta oli jotakin jäljellä, niin se oli korkeintaan ajatuksen
vapaus.

Kapteeni riensi toiseen huoneeseen ja toi kouruisessa savipalasessa
vettä, jolla pesi vangin kasvot. Ne eivät olleet kärsineet vakavampia
vaurioita, ja mikä nyrkkeilymestari tahansa olisi ollut tyytyväinen
päästessään tiukasta kamppailusta niin vähällä. Pari kolme tippaa
viskyä riitti palauttamaan hänet tajuihinsa. Hänen silmänsä pyörivät
avuttomina ympäri, ja hän teki vaistomaisia ja avuttomia yrityksiä
vapautuakseen kiristävistä kapaloistaan.

”No, mister”, sanoi kapteeni ja auttoi vangin istumaan niin
hyvin kuin se kävi päinsä. ”Mitäs nyt tehdään?”

Kapteeni puhui kehnoa kiinankieltä eikä vanki näyttänyt ymmärtävän.
Tohtori toisti kysymyksen kunnollisella kiinankielellä ja sanoi sen
myöskin annaminmurteella, mutta vanki pudisti päätään.

”Hän ei ymmärrä, hän on vuoristosta”, sanoi haaremityttö, joka koko
ajan oli seisonut seinää vasten kyyristyneenä. Tohtori silmäsi ymmällä
tyttöä. Hän ei tajunnut, mitä tämä sanoi, mutta hänkin huomasi äkkiä,
että tyttö oli eurooppalainen. Kapteeni ponnahti pystyyn.

”Mutta kautta kaikkien patriarkkojen parran”, huudahti hän, ”tehän
puhutte suomea, tehän puhutte suomea! Kuka te olette ja kuinka olette
tänne joutunut?”

”Minä olen kuninkaannainen”, vastasi tyttö, ”mutta en tiedä kuinka olen
tänne joutunut. ’Minä olen ollut täällä aina. Tai melkein aina”, lisäsi
hän nopeasti.

Jos tavallinen kirjailija yrittäisi kuvata tällaista kohtausta, niin
hänelle naurettaisiin, mutta meillä on oikeus odottaa, että lukija
hyväntahtoisesti uskoo sanojamme, kun vakuutamme, että kapteeni ei
olisi lainkaan vähemmän hämmästynyt, jos olisi kuullut norsun taikka
vetohärän taikka jumalankuvan alkavan puhua pohjalaismurretta Huen
kuninkaankehässä.

”Mitä perhanaa tämä on?” kiljahti samassa tohtori ja polki jalkaansa.
”Ymmärrättekö te, mitä tuo naikkonen puhuu?”

Tohtorilla ei ollut mitään suussaan, mutta hän nielaisi. Ainakin
seuraavan kysymyksen, sillä kapteenin katse oli kuin annos
risiiniöljyä.

”Minä ymmärrän, mutta te, te saatte olla nyt hiljaa”, sanoi kapteeni
mahdollisimman epäystävällisellä äänellä. Hänen ja tohtorin välit
tuntuivat kiristyvän hetki hetkeltä.

Ale Corci istuutui ja latasi piippunsa. Hetki tuntui vaativan tupakkaa.
Hän ei tiennyt, mistä päin aloittaa.

”Mikä on teidän nimenne?”

Tyttö sanoi, ja kiinantaitonsa avulla ymmärsi kapteeni, että se nimi
merkitsi likimain ”Pikkupaholaista”.

”Soo, eikö teillä ole muuta nimeä? Mistä te sellaisen nimen olette
saanut?”

Nainen on aina nainen, vaikka hän kuuluisi Huen kuninkaan haaremiin.
Niinpä tyttö vain naurahti ja paljasti valkoiset hampaansa, mikä teki
hänet hyvin sievän näköiseksi.

”Minä tanssin parhaiten paholaistanssia”, selitti hän sitten, eikä
kapteeni olisi ottanut valalleen, että hänen äänensä silloin oli ihan
puhdas keimailusta.

”No niin, Pikkupaholainen, kuinka vanha te olette?”

”Kahdenkymmenen.”

”Ja mitä te täällä teette?”

Tyttö katsahti häneen ihmeissään.

”En mitään, minähän olen kuninkaannainen.”

”Helppo virka siis. Kuinka monta vaimoa kuninkaalla on?”

Tyttö mietti muutaman hetken.

”Nyt niitä on kahdeksankymmentäyhdeksän.”

Kapteeni kääntyi tohtori Dupuisin puoleen: ”Kuuletteko, tohtori,
Annamin kuninkaalla on kahdeksankymmentäyhdeksän vaimoa.”

Tohtori tuhahti nenäänsä.

”Minulla ei ole yhtään, ja minun on hyvin hyvä olla. Hiiteen naiset!”

Ale Corci ei viitsinyt vastata. Tohtorilla oli kai huono ruuansulatus,
koska hänen mielentilansa jatkuvasti oli sapekas. Hän kääntyi uudelleen
tytön puoleen.

”No mitä te, Pikkupaholainen, joka tapauksessa teette kaiket päivät,
tarkoitan: leikittekö, laulatte, tanssitte, syötte, juotte, kävelette,
istutte, luette?”

”Minä teen kaikkea tuota.”

”Minkälainen on kuningas? Nuori vai vanha, hyvä vai paha?”

Tyttö teki torjuvan liikkeen kädellään.

”Kuningasta”, kuiskasi hän, ”kuningasta ei saa nähdä kukaan muu kuin
papit ja sotapäälliköt ja lempivaimot.”

”Ettekö te ole lempivaimo?”

Tyttö pudisti päätään.

”En, en minä ole vielä, mutta minun vuoroni tulee ensi vuonna.”

Kapteeni epäröi hetkisen. Tyttö tuntui pitävän kaikkea, vieläpä Annamin
kuninkaan haareminaisena oloakin, ihan luonnollisena asiana.

”Ettekö tahdo lähteä täältä pois?”

Tytön kummastus oli ilmeinen.

”Pois, minne pois? Voiko olla jossakin muualla?”

Kapteeni näytti murheelliselta, ja hänellä oli kyllä syynsäkin. Hän ei
milloinkaan ollut opettanut pikkulapsia. Tämä viehättävä pieni
pakanatyttö, kuninkaan haaremityttö, oli itse asiassa pikkulapsi,
sellainen, joka ei tiedä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, ei tiedä,
että maailma on pyöreä, että maa kiertää aurinkoa eikä aurinko maata.
Huen haaremissa ei kai tuhlattu aikaa opilliseen sivistykseen.

”Katsokaas”, sanoi kapteeni ja pudotti lattialle kivenpalasen, ”ja
kuvitelkaa, että tuo on koko Hue, kaikki, mitä siinä on. Silloin on
esimerkiksi tämä puisto kokonaisuudessaan maailma.”

Ehkä Ale Corci liioitteli tai päinvastoin väheksyi suhdetta; vertailu
oli kuitenkin ymmärrettävä, ja tyttö katseli suurin silmin
kivenpalasta.

”Maailma on siis suurempi kuin Hue, paljoa suurempi?” kysyi hän, ja
kapteeni saattoi hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että niin oli laita.

”Pikkupaholainen, te sanoitte, että te olette ollut täällä melkein
aina. Missä te olette ollut muualla?”

Tytön tuli vaikea olla.

”Minä olin silloin hyvin pieni ja muistan joitakin suuria korkeita
rakennuksia ja valkeaa ainetta, joka oli kylmää, ja kelloja, jotka
soivat ja vettä ja tuulta, hyvin pimeää ja vettä, ja sitten minä en
muista mitään.”

Ale Corcikin mietti. Vettä? Oliko tyttö ollut lapsena mukana
haaksirikossa jossakin Annamin rannikolla?

”Olitteko te veden päällä?”

Tyttö nyökkäsi innokkaasti. ”Kyllä olin, jossakin sellaisessa astiassa,
ja siellä oli miehiä, toisenlaisia miehiä kuin täällä, jotka aina
kiipesivät ylös ja lauloivat.”

Erehdys ei kai ollut mahdollinen. Tyttö oli pelastunut haaksirikosta ja
sitte tavalla taikka toisella joutunut haaremiin. Lapsuus tuntui
hänestä tietenkin kuin sadulta tai unelmalta. Hän muisti jotakin, sitä
ja tätä, mutta ei osannut enää kertoa eikä selittää. Hän ei tiennyt,
mitä oli nähnyt ja kokenut ennen Hueen joutumistaan.

Mutta kuinka ihmeessä oli mahdollista, että tyttö osasi vielä
äidinkieltään? Hänhän ei ollut sitä kuullut eikä puhunut enää moneen vuoteen
. Kapteeni kysyi sitä. Vastaukseksi veti tyttö viittansa
taskusta esiin kapineen, joka osoittautui kirjaksi. Ale Corci tarttui
siihen kiihkeästi.

Ihan oikein: kirja oli taskuraamattu, vanha, kulunut ja likainen, mutta
se oli suomalainen raamattu, painettu brittiläisen pipliaseuran
toimesta.

”Osaatteko te lukea?” Se oli enemmän huudahdus kuin kysymys. Tyttö
nyökäytti päätän.

”Kyllä, minä osasin lukea jo aikaisin, ja täällä olen aina lukenut tätä
kirjaa. Siinä on paljon kaikenlaista hauskaa, vaikka en kaikkea
ymmärrä.”

Ale Corci myönsi mielessään, että tytön arvostelu oli oikea. Todella,
siinä kirjassa oli yhtä ja toista hauskaa, mutta myös sellaista, mitä
eivät ymmärtäneet maailman oppineetkaan, puhumattakaan pienestä
huelaisesta haareminaisesta.

Pikkupaholainen! Se nimi tuskin oli sopiva. Tyttö oli kyllä pieni,
mutta kaikki oli hänessä siroa ja somaa. Hänessä ei ollut etelän
naisten demoonista kauneutta, vaan hän oli raikas ja tuore pohjolan
tyttö. Ehkä sittenkin: hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja niissä
välkehti kultaa ja mustaa. Pieni suu oli luja, ja huulet oli puristettu
yhteen. Kenties hän saattoi olla paholainenkin, kun niikseen tuli.

Tohtori oli ahminut heitä silmillään ja korvillaan, mutta ei ollut
uskaltanut mitään puhua. Äkkiä tyttö ikäänkuin heräsi, kun hänen
katseensa sattui mustapukuiseen eunukkiin. Hänen silmiinsä tuli kauhua
ja mieletöntä levottomuutta.

”Tuo mies on tapettava”, määräsi hän lyhyesti ja jyrkästi.

Ale Corci ei tiennyt nauraako vai itkeä. Hän ei ollut tottunut nuoriin
tyttöihin, jotka ilman muuta langettivat kuolemantuomioita. Mutta tyttö
ei laskenut leikkiä; hän oli peräti vakavissaan.

”Miksi niin?” kysyi kapteeni.

”Hän kertoo, että minä olen tavannut miehiä. Minut tapetaan silloin.
Kuristetaan. Minä tiedän. Minä olen nähnyt.”

Tyttö puhui totta, sen näki kaikesta. Haaremilait olivat tietenkin yhtä
ankarat kuin Huen muutkin lait. Tyttö oli kuolemanvaarassa. Mutta Ale Corci
ei ollut tottunut vapautumaan vastustajistaan niin mutkattomasti.

”Älkää pelätkö, hän ei pääse täältä minnekään?”

”Mutta häntä kysytään?”

”Kysyttäisiinhän häntä silloinkin.”

”Häntä ruvetaan etsimään.”

”Ei häntä täältä löydetä.”

”Entä kun minulta kysytään?”

O sancta simplicitas, oli kapteeni vähällä huudahtaa. Ja kuitenkin
häntä kesken kaiken alkoi naurattaa. Tyttö oli täysikasvuisena ensi
kerran tavannut maanmiehensä, eurooppalaisen ja valkoisen, ja tämän
ensimmäisiä tehtäviä oli opettaa valehtelemaan. Niinpä hän alkoi
selittää menettelytapaa. Tyttö ei saanut olla mistään tietävinään.

He hätkähtivät kaikki, sillä ulkoa kuului iloisia, huhuilevia ääniä.
Tyttö vapisi taaskin, ja eunukin valkoiset silmämunat välähtivät. Mutta
kapteeni rauhoitti heitä.

”He etsivät minua”, kuiskasi tyttö pelästyneenä ja neuvottomana. Ale Corci
mietti ja päätti nopeasti.

”Kuulkaa minua! Menkää heidän luokseen, älkääkä olko mistään
tietävinännekään. Keksikää joku selitys (taas yllytys valehtelemiseen!)
ja naurakaa ja laulakaa. Eunukista ette saa tietää mitään. Ja sitten
tärkein asia: tulkaa illalla tänne uudelleen.”

”Ei, ei, en voi tulla illalla, vaan huomisaamuna. Hiivin tänne
temppelipihan kautta.”

Ja sitten kuin salama olisi hänet yllättänyt, hän huudahti:

”Mutta kuka te olette ja kuka on tuo toinen mies?”

Ale Corci ei osannut vastata.

”Tulkaa huomenna, niin kerron kaikki”, kuiskasi hän ja työnsi tytön
menemään temppelipihan kautta.

8.

Lyhyt luku, jossa esitetään Ale Corcin ja Pierre Dupuisin eriäviä
käsityksiä nuorista naisista.

Kun tyttö oli mennyt, kääntyi tohtori kaikkea muuta kuin ystävällisenä
kapteenin puoleen.

”Mikä tyhmyys, mikä järjettömyys! Ah, olisihan minun pitänyt tietää:
merimies hullaantuu aina naisiin. Nyt on yritys tuomittu
epäonnistumaan, kun siinä on nainen mukana. Minä inhoan naisia.”

Kapteeni sytytti sammuneen piippunsa ja sanoi hyvin ystävällisesti:

”Hyvä tohtori, oletteko te saanut monetkin rukkaset?”

Tohtori ei itse asiassa ollut lainkaan pahasisuinen, vain liian
vilkasverinen. Hän sopi kapteenin kanssa yhteen juuri yhtä hyvin kuin
tuli ja vesi. Hänen ilmeensä olisi hurmannut katsojat Théâtre
Françaisessa. Hän ei vastannut, ja tuskinpa kapteeni olikaan sitä
odottanut.

”Hyvä tohtori, sellaisen miehen, joka lähtee seikkailemaan niinkuin te,
pitäisi suorittaa ankara tutkinto naisten tuntemisessa. Miksi? Siksi,
että hän joutuu alituisesti tekemisiin naisten kanssa. Naisia on
maailmassa enemmän kuin miehiä, paljon enemmän. Mitä herra tohtori
olisi tehnyt minun asemassani? Istuin puussa kuin hyväkin apina ja
odotin, kunnes naiset poistuivat. Hiivin alas, ja minut yllätettiin.
Olisiko minun pitänyt juosta karkuun ja saada puolen tunnin kuluttua
kintereilleni koko eunukkijoukko kuin mehiläisparvi? Te ette vastaa,
hyvä tohtori, ja se onkin parasta.”

Mutta tohtori vastasi kiukkuisesti.

”Minä en luota tuohon tyttöön. Hän pettää meidät...”

”Niinkuin Tham-Haos, johon herra tohtori luotti.”

”Hän pettää meidät. Naiseen ei saa milloinkaan luottaa, se on kultainen
sääntö.”

”Katinkultainen, sillä, niinkuin Shaw sanoo, ei ole muuta kultaista
sääntöä kuin se, ettei ole mitään kultaista sääntöä. Minäkään en luota
erikoisesti naisiin, mutta katsokaapas, kun naisella on etua
vaitiolosta, kun hän yksin saa nauttia jännittävästä salaisuudesta,
silloin häneen voi luottaa. Herra tohtori, me olemme seikkailijoita ja
naisten suosiossa, sillä nainen rakastaa ammattinyrkkeilijää, painijaa,
upseeria ja seikkailijaa, yleensä voimakkaita sieluja. Minä luotan
Pikkupaholaiseen sitäkin enemmän, kun hän on minun kansalaisiani.”

Tohtori hätkähti hetkiseksi, mutta hän oli vähässä ajassa jo niin
tottunut ihmeisiin, ettei tämäkään hänen mieltään kiinnittänyt.

”Kapteeni, joka tapauksessa me nyt hankimme itsellemme uuden
piilopaikan ja jätämme tytön omiin oloihinsa. Hänestä ei meille tule
muuta kuin vastusta.”

”Tohtori”, sanoi kapteeni samaan äänilajiin, ”me pysymme nykyisessä
piilopaikassa ja jatkamme tuttavuutta tytön kanssa. Hänestä on meille
varmasti paljon hyötyä.”

Meidän täytyy kirjoittajana olla rehellinen ja todeta tämä valitettava
täydellinen ja jyrkkä erimielisyys molempien seikkailijoitten välillä.
Mutta asian laita oli todellakin niin.

”Minä en tahdo olla missään tekemisessä naisen kanssa”, ilmoitti
tohtori.

”Siinä tapauksessa luulen, että teidän ei tarvitse olla tekemisissä
minunkaan kanssani.”

”Oletteko rakastunut tuohon odaliskiin?” kähisi tohtori.

”En vielä, mutta en mene mitään takaamaan tulevaisuudesta. Kohtelias
aion kyllä olla.”

”Vain niin, mutta minä en.”

Kapteeni hymyili.

”Katsokaas, nainen pitää kohteliaisuuksista, mutta sellaisen miehen,
josta nainen ei pidä, ei ole hyvä osoittaa hänelle kohteliaisuutta. Se
käsitetään röyhkeydeksi. Minä luulen, että tohtorin olisi parasta olla
sopivan epäkohtelias tuolle Pikkupaholaiselle.”

9.

Tohtori pääsee osoittamaan, että hänen mielipiteensä naisista ovat
sittenkin oikeat.

Tohtorin ärtymys, joka osaksi johtui vilkkaasta luonteesta,
troopillisesta kuumuudesta ja laihasta ateriasta, ei ollut
pitkäaikainen, niinkuin hänessä ei mikään ollut pitkäaikaista. Hän ja
kapteeni keskustelivat järkevästi ja tyynesti pitkän aikaa ja
punnitsivat mahdollisuuksia löytää Huesta kallisarvoinen paperi. Herra
Li-ha-va, joksi kapteeni oli ristinyt nyrkkeilytaitoisen eunukin,
makasi köytettynä ja vain raskas hengitys todisti, että hänessä oli
henki tallella. Kapteeni todisti pitkään ja perinpohjaisesti, että
heidän mahdollisuutensa olivat nyt mitä parhaimmat, kun he olivat
saaneet auttajan muurien sisäpuolelta, ja että tytöstä kasvattamalla ja
opettamalla saataisiin mitä kelvollisin liittolainen. Tohtori teki
jokaiseen kohtaan erikseen ja kaikkeen yleensä omia huomautuksiaan ja
vastaväitteitään, mutta ei itsekään niihin uskonut.

Illalliseksi he söivät vesimelooneja, niinkuin olivat syöneet
päivälliseksikin. Sitten irroitti kapteeni vangin suukapulan ja
näytettyään hänelle selventävin liikkein suurta veistä ja suuta, jätti
hänet nukkumaan ja asettui itse jonkin matkan päähän. Ensimmäinen päivä
oli Huessa kulunut ilman seikkailujen puutetta.

Yö oli rauhallinen, eikä Li-ha-vakaan äännähtänyt. Kapteeni nousi
aamulla aikaisin ja söi taas vesimelooneja. Hän myönsi, että pieni
vaihtelu ruokalistassa ei olisi tehnyt pahaa. Tohtori oli samaa mieltä
ja ilmaisi mielipiteensä jyrkin, vaativin sanoin, joilla ei kuitenkaan
ollut järkyttävää vaikutusta kapteeniin. Tämä ilmoitti, ettei hän ollut
sitoutunut elintarvehankkijaksi ja että se, mikä kelpasi hänelle
itselleen, sai kelvata myöskin tohtorille. Vanki söi myös.

He alkoivat odottaa tyttöä. Aurinko nousi yhä korkeammalle, mutta
tyttöä ei kuulunut eikä näkynyt.

Tohtori teki huomautuksiaan. Kapteeni pysyi vaiti, ja hänen
äänettömyytensä jatkui puoleenpäivään saakka. Tyttö ei tullut.
Kapteenia alkoi todenteolla peloittaa. Pettäisikö tyttö heidät, antaisi
ilmi? Mutta miksi sitten heitä ei vielä yllätetty?

”Naisen sanaan luottaminen on samaa kuin koettaisi pitää ankeriasta
kiinni pyrstöstä”, filosofoi tohtori vahingoniloisena. ”Siinä on nyt
auttajanne ja liittolaisenne. Missä hän on, miksi hän ei ole tullut?”

”Maan ja taivaan välillä on paljon asioita, sellaisiakin, joihin ei
edes lääketieteen tohtori osaa antaa tyydyttävää vastausta, muista
puhumattakaan”, vastasi kapteeni kylmäverisesti, mutta hänen
mielentilansa ei ollut yhtä rauhallinen.

Ei, heidän täytyi toimia, vieläpä nopeasti. Kapteeni luikahti ulos ja
hiipi puistoon mukanaan eunukin laaja musta viitta. Hän kokosi siihen
kantamuksellisen vesimelooneja, pähkinöitä, eräitä juuria ja hedelmiä
ja toi taakkansa temppeliin, uudistaen tämän tempun neljä kertaa,
kunnes luuli tilapäisen ruokavaraston toistaiseksi riittävän. Tohtori
sai tehtäväkseen kantaa hedelmät salakäytävään. Se oli heidän ainoa
turvapaikkansa, josta kai kenelläkään ei ollut tietoa. Kapteeni
aavisti, että jotakin oli tekeillä, jotakin haudottiin heidän
turmiokseen, eikä se seikka, ettei vielä mitään ollut tapahtunut,
oikeastaan todistanut mitään. Oltiinhan itämailla, ja siellä oli omat
tapansa.

Tohtori ei olisi välittänyt työstä, ei elintarvevaraston kokoamisesta
eikä kuljettamisesta, etenkin kun varastoon karttui halveksittuja
hedelmiä, joista hän oli jo saanut kylläkseen. Mutta kapteeni ei
antanut perään. Hän arveli, ettei ruumiillinen liikunto tehnyt
tohtorille lainkaan pahaa, ja lausui, että hedelmät varmasti
maistuisivat maukkaammilta, kun oli saanut nähdä niiden takia vaivaa.

Kun hedelmät vihdoin oli talletettu käytävään, ilmoitti kapteeni
lähtevänsä ulos ja neuvoi tohtoria vetäytymään sisempään huoneeseen,
minne myöskin arvoisa herra Li-ha-va saatettiin yhteisin voimin.

Puisto oli paratiisillinen, mutta kapteeni luikerteli puiden lomissa
kuin raamatun kertomuksen käärme, ja hänen ajatuksensa olivat kaikkea
muuta kuin paratiisilliset. Hän oli kuin varas omenatarhassa, omatunto
oli levoton ja rohkeus koetuksella. Hän saattoi joka askeleella laskea
joutuvansa yllätetyksi, vangituksi ja teloitetuksi varovaisuudestaan
huolimatta, ja suuri, kaunis ja ihana kaupunki, jossa ei missään
näkynyt ihmisiä eikä kuulunut muita ääniä kuin lintujen viserrystä ja
apinoiden mölyä, alkoi vaikuttaa häneen kammottavasti.

Hän kiersi varovasti pari pientä rakennusta, joiden tarkoituksesta
hänellä ei ollut aavistustakaan, ja painui uudelleen puistoon taikka
metsään, varjoisten puiden, kiemurtelevien liaanien, korkeiden
saniaisten ja loistavakukkaisten kämmekkäiden sekaan, hiipien eteenpäin
joka hermo jännitettynä, silmät auki ja kuulo herkkänä. Metsän tuoksut
olivat ihanat ja huumaavat, ilma kostea ja vilpoisa, ja pälvien
kohdalla näkyi syvänsinisen taivaan. Kapteenin olisi ollut hyvä olla,
ellei hän olisi ollut vieras ja muukalainen ja seikkailija tässä
paratiisissa, ellei olisi muistellut pientä ja sievää geishamaista
haaremityttöä, ellei tohtori olisi ollut niin ärtyisä ja ruokalista
niin yksitoikkoinen, ja ellei kiinnijoutumisen pelko kaikessa
jännittäväisyydessäänkin olisi enemmän kiinnittänyt hänen mieltään kuin
troopillisen metsäpuiston ihanuus.

Kapteeni tuli pienen aukeaman reunalle. Hänen edessään oli kukkaketo,
niin loistava villiydessään ja väriloistossaan, että hän tunsi
silmiensä sumenevan. Keskellä aukeamaa kohosi kolme matalaa pylvästä,
joiden päissä oli suuret, syvät kivimaljakot. Kapteeni katseli kuin
lumottuna tätä pikkuparatiisia suuren paratiisin keskellä, kunnes
maljakot kiinnittivät hänen huomionsa. Ne olivat tosiaankin maljakkoja.
He tarvitsivat kipeästi maljakkoja, ja jos heidän täytyisi joksikin
aikaa sulkeutua käytävään, olisivat vesiastiat välttämättömiä.

Hän ei miettinyt kauankaan, ja vielä vähemmän hän päätöksen jälkeen
vitkasteli. Hän koetti varmistautua ympäristöstään ja hiipi sitten
kukkakentän keskustaan pylväiden juurelle. Kymmenen minuuttia myöhemmin
nähtiin samassa paikassa omituinen olento, joka oli kuin
alusvaatteisillaan ja jonka selässä oli kirjavaan kankaaseen kääritty
mytty, iso ja kaikesta päättäen painava. Paratiisissa, missä ei ollut
kurjuutta eikä puutetta, nälkää tai köyhyyttä, oli tehty rikos,
varkaus, ja varastettu kaksi kivimaljakkoa. Kun sitten ehkä aikojen
kuluttua löydettiin ne uudesta paikasta, oli ja pysyi tapaus
selittämättömänä, salaperäisenä, eikä henkivoimien osuutta siihen
kukaan halunnut kieltää.

Kapteeni oli näännyksissä, kun hän vihdoin palasi temppeliin, missä
tohtori oli häntä henki kurkussa odotellut. Mitään ei ollut kuulunut
eikä näkynyt, kaikki oli ollut unettavan rauhallista.

Ja yhtä rauhallisia olivat seuraavatkin päivät. Seikkailijat elivät
kuin Robinson Crusoet autiolla saarella; vesimeloonit ja muut yhtä
maukkaat hedelmät olivat heillä aamiaisena, päivällisenä ja illallisena
samoin kuin satunnaisina välipaloina. Tohtori vakuutti ja todisti
moneen kertaan, että he saavat varmasti hedelmähappomyrkytyksen,
vatsalaukun tulehduksen, kroonillisen vatsakatarrin ynnä puolitusinaa
muita yhtä vaarallisia ja tappavia tauteja, jos jatkavat nykyistä
ruokajärjestelmää, mutta kun nälkä tuli, söi hän edelleenkin näitä
hengenvaarallisia hedelmiä. Pikkupaholainen sai kuulla aterioilla ja
aterioitten väliajoilla kunniansa, ja naiskysymystä, naisen sielua,
moraalia ja taipumuksia eriteltiin väsymättömän innokkaasti.

Mutta tohtori sai puhua yksinään, kapteeni ei vastannut mitään, tupakoi
vain ja mietti, pujahtaen aina iltaisin puistoon ja viipyen
tutkimusmatkoillaan monta tuntia. Tohtorin oli ikävä, ja niin hän
vihdoin ryhtyi juttusille Li-ha-van kanssa. Keskustelu ei ollut
henkevää, tohtori ymmärsi Li-ha-van puheesta tuskin prosenttiakaan, ja
Li-ha-va tohtorin puheesta täsmälleen saman verran. Mutta tohtori oli
kuitenkin kielimies, ja kuinka ollakaan, jo toisena iltana hän saattoi
keskustella eunukin kanssa niin hyvin, että kumpikin ymmärsi joka
kahdennenkymmenennen sanan. Se ei ollut paljon, mutta tohtori ei
lannistunut, vaan jatkoi uutterasti ja itsepintaisesti näitä
kieliopintojaan. Vaikka Li-ha-va tuskin oikeastaan oli
seurusteluihminen, vaikuttivat häneen ainakin käsi- ja jalkasiteet
siinä määrin hillitsevästi, että hänen kanssaan saattoi keskustella.

Ruokajärjestys kuitenkin kiusasi tohtoria, ja mitä enemmän hän sitä
ajatteli, sitä tyytymättömämmäksi hän kävi. Kapteenikin alkoi
hermostua, ei suinkaan ruokajärjestyksestä — hän oli aikoinaan syönyt
kuukausimäärin kivikovia laivakorppuja ja eltaantunutta silavaa —,
vaan tohtorin alituisesta valittelusta, ja eräänä iltana, heidän
erakkoelämänsä viidentenä, hän päätti lähteä puistoon metsästämään.
Ampua hän ei voinut, mutta hän toivoi jollakin muulla tavalla voivansa
nitistää jonkun rasvaisen ja lihavan eläimen paistiksi. Heidän oli
pidettävä huolta itsestään, kun olivat metsäläisiä, jotka keskellä
komeaa kuninkaankaupunkia elivät tuntemattomina salassa ja piilossa.
Hän otti mukaansa eunukin keihään ja lähti riistanajoon.

Mutta metsästys ei näyttänyt olevan niinkään helppoa. Apinoita hän ei
huolinut eikä uskonut tohtorinkaan syövän marakatinpaistia. Linnut
olivat liian korkealla ja liian vikkeliä, ja vaikka hän pari kertaa
näki vilahduksen viidakkokauriista, oli se kuitenkin liian arka.

Sitten hän näki sian, oikean nelijalkaisen ja hyvin syötetyn sian, joka
tonki maata notkossa. Kaikki uinuvat villit vaistot heräsivät
kapteenissa, kun hän keihäs kädessään lähti hiipimään rasvaista otusta
kohti. Mutta sika olikin oikullinen. Se huomasi metsästäjän tulon ja
tuntemattomasta syystä lähti juoksemaan poispäin. Kapteeni manasi ja
seurasi, mutta sika paransi vauhtia ja pian kiiti Huen kuninkaallisen puiston
halki omituinen kulkue: lihava, viirukas, hyllyvä sika ja
kiinalaispukuinen, keihäällä varustettu mandariini. Kapteeni puri
huulensa yhteen ja vannoi, että sika kuolisi hänen kätensä kautta.
Puistossa ei näkynyt eikä kuulunut ketään, ja takaa-ajo jatkui
häiriintymättä. Sika juoksi vain omia aikojaan, se ei pelännyt
takaa-ajajaansa, mutta kun se kai arveli, ettei heillä ollut toistensa
kanssa mitään tekemistäkään, ei se erehtynyt kertaakaan jättäytymään
liian lähelle.

Suomalainen metsästäjä- ja urheilijaveri oli herännyt eloon
kapteenissa, entisessä pesäpallojoukkueen johtajassa, eikä hän
hellittänyt takaa-ajoa. Hän riensi paistin perässä väliin
kolmenkymmenen, jopa toisinaan kahdenkymmenenkin päässä, mutta
aina niin kaukana, ettei eunukin keihäs ylettänyt. Sika vain silloin
tällöin röhkäisi ja pintti edelleen lyhyillä lihavilla sorkillaan.

Kapteeni ei tuntenut väsymystä, vaikka hänen olikin kuuma, mutta lihava
otus hengästyi. Se ei ollut tottunut juoksemaan tällaista vauhtia ja
näin kauan. Kapteeni näki, että hänen voittonsa oli enää vain ajan
kysymys.

Hän ei ollut väärässä: sian vauhti heikkeni. Parilla kolmella
jättiläismäisellä hyppäyksellä oli kapteeni sen vieressä ja iski sen
keihäällään kuoliaaksi. Hän ei nähnyt mitään muuta, ei kuullut eikä
tiennyt mitään ympäristöstään. Tuskinpa hän huomasi joutuneensa pienen
rakennuksen edustalle, aukealle paikalle; hän näki vain lihavan paistin
vihdoinkin viruvan edessään, sian taikka oikeastaan nuorehkon porsaan,
kyljessä eunukin leveäkärkinen keihäs.

Mutta hän tointui liiankin pian, kun kuuli ihan viereltään hiukan
ivallisen ja väsähtäneen naurahduksen ja näki vajaan
päässä, puiden varjossa, pienen pöydän, jolla oli levällään
pelikortteja, visky- ja soodapullon, sikaarilaatikon ja pöydän takana
nojatuolissa lojuvan nuorehkon, erinomaisen komeasti puetun
annamilaisen miehen, jonka kasvoilla väreili ivallinen, mutta ei
millään tavalla pahansuopa hymy.

Kapteeni tempasi keihään ja asettui puolustusasentoon, mutta tuntematon
nousi veltosti pystyyn ja suoristi ryhtiään, lausuen joitakin sanoja,
joista kapteeni ei mitään ymmärtänyt. Ale Corcin silmät olivat kuin
naulatut korttipöytään, jolla näkyi selvästi loppuun pelattu pasianssi,
viskypulloon ja sikaareihin, jotka hän tunsi havannalaisiksi, ynnä
mieheen, jolla oli kädessään sirokantinen kirja; hän saattoi paikalleen
saakka erottaa sen kannesta sanat ”Abbé Coignard”. Mies katseli häntä
ilmeisen huvitettuna, mutta samalla säälivästi ja tutkivasti ja sanoi
hänelle uudelleen jotakin, mistä ei saanut tolkkua. Mutta kun
annamilainen kumartui tarttuakseen hopeiseen soittokelloon, silloin ei
kapteeni enää empinyt, vaan heittäen sianpaistin selkäänsä lähti
pakenemaan niin nopeasti ja vilkkaasti, ettei olisi itsekään uskonut
äsken juosseensa sian jäljestä.

Parin sadan metrin päässä kapteeni pysähtyi, voiteli kenkänsä tupakan
ja viskyn sekoituksella ja jatkoi sitten matkaansa yhtä nopeasti, mutta
kahta vertaa varovammin. Hän ei tästä kohtauksesta ymmärtänyt mitään:
pasianssi, visky ja apotti Coignard, niitä hän kaikkein vähimmin oli
odottanut tapaavansa Huen kuninkaankehässä, minne ei eurooppalainen
eikä eurooppalaisuus ollut tunkeutunut muussa muodossa kuin sotilaiden
asestuksessa.

Tohtori aikoi syleillä kapteenia nähtyään hänen kantamuksensa, mutta
kapteeni komensi hänet hankkimaan kuivia risuja temppelin lähistöltä.
Seikkailustaan hän ei puhunut vielä mitään. Tohtori saisi rauhassa
nauttia sianpaistista.

Kapteeni puhdisti ja paloitteli porsaan, kävi puistossa hakemassa
moniaita väkeviä yrttejä mausteeksi, ja kun oli laadittu nuotio
temppelin turvallisimpaan osaan, alkoivat molemmat odottaa
paistipalojen kypsymistä. Myöskin Li-ha-va osoitti ilmeistä harrastusta
ruokajärjestyksen muutokseen.

Tohtori oli loistavalla tuulella; hän ihan säkenöi ja laski leikkiä
vaivoista ja vastuksista, suunnitteli kaivatun temppelin etsimistä ja
manasi Tham-Haosia, mutta ei edes vahingossa puhunut sanaakaan
Pikkupaholaisesta. Li-ha-va söi myös ja sai saalistuksen kunniaksi
kulauksen viskyä, joka maistui hänestä niin erinomaiselta, että hän
selvästi ja helposti tajuttavin ilmein ja liikkein anoi saada toisenkin
kulauksen, jonka kapteeni hänelle antoikin. Mutta siihen se loppuikin,
sillä kapteeni pelkäsi, että kolmas ryyppy voisi vietellä eunukin
laulamaan kansanlauluja mahtavalla äänellään.

Aterian päätyttyä, kun kapteeni oli sytyttänyt piippunsa, hän kertoi
seikkailunsa tohtorille. Runsas ja maukas illallinen oli tehnyt
tohtorin rohkeaksi koko maailmaa vastaan, eikä kapteenin kertomus häntä
peloittanut, vaikka hän ihmettelikin.

Kukahan oli ollut se mies, joka Huen kuninkaankehässä pani pasianssia
ja luki Anatole Francen ”Apotti Coignardin muistelmia”? Kapteeni nauroi
itsekseen. Huessa oli vallalla satumainen loisto, mittaamaton
ylellisyys, mutta siellä oli kuitenkin ihmisiä, joiden kaikesta
rikkaudestaan ja vallastaan huolimatta oli ikävä, jotka istuivat yksin
pasianssia pelaten, lukivat filosofisia kirjoja ja maistelivat aito
kaappijuopon tapaan yksinään viskyä. Annamilainen oli osannut ranskaa,
hän oli siis sivistynyt ja kaipasi paljon, mutta voidakseen säilyttää
rikkautensa ja mahtinsa ja valtansa, täytyi hänen luopua kaikesta ja
tyytyä olemaan yksinään. Kapteeni mietti, moneskohan kuninkaankirjuri
se mies lienee ollut.

He olivat nyt siis olleet kuusi päivää Huessa ja saaneet kokea parikin
vaarallista seikkailua. Heidän oleskelustaan tiesi ainakin kolme
henkilöä. Kuolemanvaara uhkasi joka hetki, mutta he eivät olleet
päässeet yhtään lähemmäksi päämääräänsä. He eivät vieläkään tienneet
missä temppeli sijaitsi, jossa talletettiin kaivattua paperia, vielä
vähemmän he olivat selvillä siitä, kuinka voisivat saada paperin
käsiinsä ja poistua Huestä. Heidän asemansa oli toisin sanoen melkein
epätoivoinen; he saattoivat odottaa millä hetkellä tahansa joko
Pikkupaholaisen taikka tuon tuntemattoman miehen ilmestyvän
asestettujen vartijoiden kera heitä vangitsemaan, mutta he eivät olleet
alakuloisella mielellä, sillä huelainen porsas ja ruokaryyppy
skotlantilaista viskyä olivat valaneet heihin säikkymättömän
uskalluksen ja urheuden hengen.

He päättivät seuraavana päivänä ottaa suunnitelman lopullisen ja tarkan
harkinnan alaiseksi, ja siinä mielessä, kylläisinä ja tyytyväisinä, he
laskeutuivat kivipermannolle ja nukahtivat kymmenen minuutin kuluttua.

10.

Kapteeni huomaa ihmeekseen omistavansa kasvattajan kykyjä ja
taipumuksia.

Kapteeni ponnahti seuraavana aamuna pystyyn kuin jännitetty jousi,
sillä joku oli koskettanut hänen kättään, vieläpä sillä tavalla, kuin
sähköaalto olisi kiitänyt koko ruumiin kautta. Tohtori se ei voinut
olla, sillä ensiksikin sai aina kapteeni hänet herättää, ja toiseksi
tohtori ei olisi osannut sillä tavalla koskettaa.

Kapteenin edessä seisoi Pikkupaholainen ja hymyili. Hän näytti
iloiselta ja reippaalta eikä mikään viitannut siihen, että hän tuli
vierailulleen viisi päivää myöhemmin kuin oli luvannut.

”Hyvää huomenta”, sanoi hän vienosti ja hymyili jälleen. Kapteeni
karisti unet silmistään ja katseli häntä hämmästyneenä:

”Hyvää huomenta”, vastasi hänkin ja kysyi sitten: ”Miksi ette tullut
silloin, kun lupasitte?”

”En muistanut.”

Pikkupaholainen oli nainen: se oli selvää tämän vastauksen jälkeen.
Yleisin, helpoin ja uskottavin selitys on aina unhottaminen. Se on niin
inhimillistä, ja nainen vetoaa aina inhimillisyyteen.

”Niin, en muistanut ollenkaan, että meillä oli seuraavana päivänä
temppelijuhla, joka jatkuu viisi päivää. Silloin emme voi poistua
minnekään haaremista ja temppelistä.”

Selitys tyydytti kapteenia ja vaikkei olisikaan tyydyttänyt, ei hän
olisi sille mitään voinut. Hän peseytyi ja söi hiukan, herätti tohtorin
ja vetäytyi sitten tytön kanssa syrjään keskustelemaan. Tyttö kyseli
ensin, ja kapteeni vastaili. Hän sai ponnistella parhaansa mukaan,
voidakseen antaa sellaisia vastauksia, että tyttö ymmärtäisi. Hän
kertoi heidän matkastaan ja tarkoituksestaan, seikkailustaan
Tham-Haosin kanssa, ja kysyi lopuksi, tiesikö tyttö mahdollisesti
temppelin, missä säilytettiin tärkeitä salaisuuksia. Pikkupaholainen ei
tiennyt. Mutta kapteeni jatkoi keskustelua. Tohtori sai edelleenkin
harrastaa kieliopinnoita Li-ha-van kanssa.

Ale Corcilla ei ollut ylevää käsitystä naisista. Tai oikeammin, hänellä
ei ollut mitään varmaa, yhtenäistä käsitystä, vaan ainoastaan kokoelma
irrallisia mielipiteitä.

Niinpä hän uskoi, että nainen rakastaa ammattinyrkkeilijää, painijaa,
upseeria ja seikkailijaa, etsien aina voimakasta sielua. Sielun tulee
olla myös kaunis, ja siksi on aina ollut ja vastakin on univormu naisen
unelmien päämäärä. Nainen pitää kohteliaisuudesta, mutta sellaisen
miehen, josta nainen ei pidä, ei ole hyvä osoittaa hänelle
kohteliaisuutta. Sitä nimitetään röyhkeydeksi. Muussa tapauksessa on
kohteliaisuus rakastettavuutta. Jokainen mies, josta nainen pitää, on
rakastettava, mutta rakastettavinkin mies on moukka silloin, kun nainen
on pahalla tuulella.

Nainen on siveä. Siksi hänestä on tavattoman mielenkiintoista lukea
siveetöntä kirjallisuutta. Hän tahtoo oppia sen tuntemaan voidakseen
sitä välttää. Samasta syystä nainen viihtyy erinomaisesti miesten
seurassa, jotka osaavat ja viitsivät puhua kaksimielisyyksiä.
Siveellinen tunto on naisilla kuitenkin aina jäljellä. Jos ystävätär
ilmaantuu heidän eteensä onnistuneessa puvussa, saadaan kuulla esitelmä
nykyajan turmeltuneisuudesta.

Kapteeni hautoi näitä mielipiteitään keskustellessaan Pikkupaholaisen
kanssa tai oikeastaan kuunnellessaan hänen kertomustaan
haaremielämästä, Huen tavoista, juhlista, kuninkaasta ja
eunukkipäälliköstä. Hän kuunteli ja vertasi Pikkupaholaista entisiin
käsityksiinsä. Hän muisti ne hyvin, sillä hän oli joskus kirjoittanut
näistä käsityksistään ivallisen palan johonkin julkaisuun.

Nainen on uskollinen, etenkin sellaisia ystävättäriä kohtaan, joilla ei
ole toivoa saada palkintoja kauneuskilpailussa ja jotka käyttävät samaa
hattua kaksi vuotta.

Nainen on suoraluonteinen ja rohkea, etenkin silloin, kun hänellä on
tilaisuus lausua ystävättärien omaksi hyväksi heistä kirpeitä
totuuksia. Naisilla on tavaton yhteenkuuluvaisuuden tunne, ja siksi ei
naisedustajia sattumaltakaan tule valituksi. Nainen on säästäväinen,
jos on puheena miesten rahankäyttö omaksi huvikseen, mutta kukaan ei
voi sanoa naista saidaksi: sen voivat monen monet miehet todistaa
joutuessaan naisia esimerkiksi vaatettamaan. Nainen jumaloi taidetta,
mutta ei voi sietää kauniita taiteilijattaria. Jokainen nainen toivoisi
olevansa prima ballerina, mutta jos hän ei ole, surkuttelee hän tyhjää
huvittelemista. Nainen on sääliväinen ja osaaottavainen ja jos hänen
ystävätärtään kohtaa onnettomuus, on hän ensimmäisenä sanomassa: ”No,
enkö sitä sanonut, pikku raukka! Niin, elämä ei ole leikkiä.” Nainen on
kärsivällinen ja pitkämielinen koettaessaan panna miehen pään pyörälle
ja hyvä ollessaan väärässä. Mutta väärässä nainen ei ole koskaan.
Nainen ei siedä imartelua, mutta tässä yhteydessä on huomattava, ettei
nainen tee mitään eroa epämiellyttävän totuuden ja raakuuden välillä.
Narri, joka puhuu kirkkaista silmistä, on hurmaava, mutta sivistynyt ja
rehellinen mies, joka yrittää todeta, että rumassakin ruumiissa voi
olla kaunis sielu, on barbaari. Nainen on luomakunnan kruunu. Hänen
kanssaan voi tulla mainiosti toimeen, jos kaikkeen sanoo: niin, niin,
ja tekee niinkuin itse tahtoo.

Pikkupaholainen oli kyllä nainen, mutta ei ihan sellainen, jollaisiin
kapteeni oli tottunut. Hän juorusi haaremisalaisuuksia, arvosteli
tovereitaan, osasi erittäin ovelasti lausua pieniä, huvittavia
ilkeyksiä, keimailla, pitää huolta ulkomuodostaan ja puvustaan, mutta
ei tiennyt mitään naisten äänioikeudesta, tasa-arvoisuudesta,
naisliikkeestä. Hän ei myöskään osannut leikkiä miesten kanssa kuin
kissa hiirellä, ei huokaillut muotien takia, ei oikutellut, vaan
totteli miestä ilman muuta. Hänellä ei ollut mielipiteitä, aatteita tai
harrastuksia; hän ei tiennyt olla onneton muusta kuin huonosta ilmasta
taikka happamesta hedelmästä, ei ajatellut sielun ristiriitoja
eikä punninnut henkisiä vaatimuksia ja taipumuksia, vaan oli
vankeudessaankin, paratiisillisessa häkissään, vapaa ja iloinen
luonnonihminen, joka nautti kaikesta, ilmasta ja taivaasta ja kukista
ja linnuista, söi ja nukkui ja nauroi, josta kaikki oli uutta ja
ihmeellistä ja ihmiset hyviä ja joka ei pahuudesta mitään tiennyt.

Kapteeni ihaili häntä sellaisena kuin hän oli, mutta kun hän ei voinut
sulautua Pikkupaholaisen maailmaan, kukkien ja lintujen ja haaremin
elämään, alkoi hän tutustuttaa tyttöä omaan maailmaansa. Hän tunsi
olevansa kuin käärme paratiisissa, ja tyttö oli Eeva, jolle hän antoi
maistettavaksi hyvän- ja pahantiedon puussa kasvaneen omenan. Hän
kertoi tytölle suuresta maailmasta, valtameristä, joita laivat
kyntävät, joiden yllä siintää sama taivas kuin Huessa, joiden pinnalla
delfiinit kisailevat ja joita hait halkovat valaiden suihkuttaessa
ilmaan vettä ja laineiden yhä vaihtaessa väriään ja muotoaan, alati
levottomina, mutta kauniina ja kiehtovina; hän kertoi myös
lumipeitteisistä vuoristoista, joissa ilma on autuasta hengittää,
kylmästä pohjolasta, suurista kaupungeista, joissa on alituinen melu ja
huuto ja räiske, ja laajoista tasangoista, joilla vain taivas rajoittaa
näköalan. Pikkupaholainen istui hänen vierellään rapautuneella kivellä
ja kuunteli hievahtamatta, kysymättä, jännityksestä ja ihastuksesta
huohottaen. Se oli kuin satua, ihmeellisempää, kiehtovampaa kuin
parhaimmatkaan haaremin sadut.

Ale Corci unohti toistaiseksi seikkailunsa tarkoituksen. Hän oli
pyytänyt Pikkupaholaista tiedustelemaan temppeliä haaremissa,
huomaamatta ja varovaisesti, mutta tyttö ei ollut vielä saanut tietää
mitään. Eikä kapteeni pitänyt kiirettä.

Hän opetti tytölle kaikkea, mitä itse osasi. Se ei olisikaan muuten
ollut vaikeata, mutta täytyi osata sovittaa sanansa tytön käsityskyvyn
mukaan. Siinä oli kyllin pulmaa, mutta kapteeni ei nureksinut. Hän
vietti tuntikaudet tytön kanssa temppelissä taikka läheisessä
puistossa, syrjäisessä, varjoisassa paikassa, missä heitä ei voitu
yllättää. Kaksikin kertaa olivat haareminaiset osuneet sinne, mutta
kummallakin kerralla ehti kapteeni piiloutua.

Tyttö kertoi hänelle omasta elämästään, kuninkaan lempivaimosta,
entisestä, joka oli ollut hyvä ja kiltti kaikille, ja nykyisestä, joka
oli kaikille mustasukkainen ja ilkeä; hän kertoi myös lempeistä ja
ystävällisistä eunukeista ja taas toisista, jotka olivat viekkaita ja
pahoja, haaremijuhlista, jolloin he tanssivat ja lauloivat ja
soittivat, mielikukistaan, mieliruuastaan, linnuista, joita hän oli
ruokkinut, kauriista, jota hän oli hoidellut, mutta milloinkaan hän ei
puhunut siitä, mitä olisi tahtonut ja kaivannut, mihin olisi ollut
tyytymätön tai mitä olisi tarvinnut onneaan varten. Hän eli joka
hetkessä, jokaisessa haihtuvassa tuokiossa, tuskin muistaen mennyttä ja
vähääkään huolehtimatta tulevaisuudesta.

Kapteeni kokosi hänen osalleen kaikki mahdolliset avut. Kaunis hän oli,
hipiä oli loistava, pohjaltaan vaalea, mutta etelän auringon
ruskettama, silmät suuret ja syvät, varsi notkea, joustava ja
nuorekkuudessaankin täyteläinen, jalat ja kädet ihastuttavat. Mutta
kapteeni ei tyytynyt toteamaan vain näitä ulkonaisia avuja; hän omisti
Pikkupaholaiselle kaikki sisäisetkin avut. Tyttö oli hänen mielestään
ensiksikin hyvä, sitten lempeä, pirteä, rehellinen, suora, viisas —
tyydyttävässä määrässä, sillä kapteeni oli pari kertaa ollut vähällä
tuskastua häneen — ennakkoluuloton ja vapaa sekä puhdassydäminen,
suorastaan helmi naisten joukossa.

Hän ei enää välittänyt mistään muusta kuin Pikkupaholaisesta. Hän söi
vesimelooneja, viitsimättä enää lähteä saalistamaan porsaita, kuunteli
tohtorin sadatuksia, valituksia, huokauksia, kirouksia ja moitteita
perin tyynenä, odottaen vain yhä tyttönsä ilmaantumista. Meidän ei kai
tarvinne sanoakaan, että kapteeni oli rakastunut, koska on myönnettävä,
että samassa tilanteessa olisi moni muukin rakastunut. Vaikkei hän
kuvitellutkaan, että Pikkupaholainen vastaisi Eevaa ennen
omenansyöntiä, oli hän kuitenkin varma siitä, ettei hänen Eevansa ollut
muuta kuin korkeintaan hiukkasen maistanut omenaa. Kapteeni ei
tarvinnut montakaan päivää rakastuakseen. Ja kun hänellä ei ollut
mitään työtä eikä muuta, millä olisi saanut aikansa kulumaan, oli hänen
kohtalonsa selvä. Hän suorastaan vainosi tyttöä, kuvaili tälle maailmaa
ruusunkarvaisin värein, niin kiehtovana ja lumoavana, että
Pikkupaholainen vihdoin sai päähänsä hullaannuttavan ajatuksen, jonka
hän puki yksinkertaiseen, koruttomaan huudahdukseen:

”Minä lähden katsomaan maailmaa!”

Kapteeni hätkähti. Tyttö oli lausunut hänen suurimman toivomuksensa,
jota hän ei olisi ainakaan vielä uskaltanut esittää. Kapteeni oli
käynyt araksi, tarkaten tytön pienintäkin ilmettä ja punniten hänen
jokaista sanaansa, päästäkseen selville, mitä tunteita oli tällä
tytöllä, joka rakastamisesta ei oikeastaan tiennyt enempää kuin
tyttökoululainen korkeammasta matematiikasta. Hän tarttui tytön käteen.

”Lähdettekö todellakin?”

”Jos vain pääsen. Minä luulen, ettei minua lasketa, ja siksi minun
pitää kai karata.”

Kapteeni myönsi, ettei tytön johtopäätöksessä ollut virhettä. Hänen oli
siis karattava, mutta silloin he karkaisivat yhdessä. Ellei tuota
kolmasti kirottua paperia ihan pian löytyisi, lähtisi kapteeni, tavalla
tai toisella, paluumatkalle ja veisi tyttönsä mennessään. Tohtori saisi
tulla joko mukaan taikka jäädä tänne, jos uskoisi yksinään onnistuvansa
siinä, mihin kaksi ei ollut pystynyt.

Eikä kapteeni siekaillut, kun hän kerran oli tehnyt päätöksen. Hän oli
ollut tytön kanssa ulkona, mutta vaikka asialla ei vielä ollut
kiirettä, hyökkäsi hän suoraa päätä sisään ja ilmoitti asian
tohtorille, joka jatkoi kieliopinnoitaan vihaisen eunukin kanssa.

Emme voi kuvailla tätä kohtausta. Sanomme vain, että tohtori totesi
kapteenin naisten narriksi, joka ajoi partansa joka päivä, eikä voinut
ajatella muuta kuin hametta, ja kapteeni ilmoitti taas tohtorille,
ettei hän ensiksikään jaksanut koko ikäänsä pitää tohtoria ruuassa,
että hän ei halunnut ruveta etsimään Huen satalukuisista rakennuksista
oikeaa temppeliä ja että ellei kolmessa päivässä olisi mitään uutta
tilaisuutta ilmestynyt, hän lähtisi kotimatkalle tarjoten tohtorille
seuraansa. Kun kellään ei ollut ennustuslahjaa, ei kukaan aavistanut,
että tämä suunnitelma, keskustelu ja riita oli hyödytön. Seikkailut
olivat vasta alussaan.

11.

Pikkupaholainen ilmoittaa, että hänen majesteettinsa Annamin kuningas
on leikannut kyntensä.

Tähän saakka ei kapteeni Ale Corcia eli entistä lääketieteen
ylioppilasta Antti Aleksanteri Kortta ollut vaivannut unettomuus, mutta
nyt, Pikkupaholaisen ilmoitettua halunsa lähteä maailmalle ja tohtorin
lausuttua halventavia mielipiteitä rakastuneista, kiusoittavan kirkkaan
kuun tunkeutuessa lehvistön lomitse ja tuhansien toinen toistaan
huonompien karkaamissuunnitelmien risteillessä mielessä, ei kapteenia
nukuttanut. Tohtori nukkui, vangittu eunukki samoin, mutta kokki ja
lääketieteen ylioppilas valvoi ja ajatteli Pikkupaholaista, hänen
silmiään, tukkaansa, vartaloaan, sanojaan, pukuaan, hymyään,
luonnettaan ja yleensä kaikkea hänen olemustaan ja jokaista
ominaisuutta erikseen. Pikkupaholainen oli miellyttävä ajattelun aihe,
viehättävä tyttö ja suurenmoinen ongelma, naiseksi juuri varttuva
tyttö, joka ei tiennyt pahasta eikä hyvästä, joka ei ollut pakana eikä
kristitty, jolla ei ollut käsitystä rakkaudesta, mutta joka
seurustellessaan seikkailevan kokin kanssa pani henkensä vaaraan.

Kapteeniparka oli siis rakastunut, mutta ei osannut kuvata, kertoa ja
tunnustaa rakkauttaan, sillä Pikkupaholainen ei olisi häntä kuitenkaan
ymmärtänyt. Hän tiesi, että tyttö piti hänestä, että hän oli
Pikkupaholaisen elämän suuri seikkailu, mutta eihän tämä olento voinut
häntä rakastaa, kun ei edes tiennyt, mitä se merkitsi. Kapteenin piti
opettaa se hänelle, koska oli jo niin paljon muutakin opettanut, hyvää
ja pahaa, mutta aina hyödyllistä. Rakkautta hän ei kuitenkaan osannut
opettaa. Hän toivoi olevansa teatterin ensirakastaja, oopperasankari
tai salonkileijona, jokin sellainen, jonka otaksui tuntevan rakkauden
sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, mutta hänpä ei ollut
sellainen. Tosin hän oli joskus maailmassa rakastanut, mutta silloin
hänen ei ollut tarvinnut opettaa, vaan päinvastoin oli häntä itseään
opetettu. Rakkaudesta puhuminen, sen kuvaileminen oli Pikkupaholaiselle
yhtä hyödytöntä ja tuloksetonta kuin musiikin ylistäminen
synnynnäiselle kuurolle tai värien esittely sokealle. Kuurolla ja
sokealla ei ollut sävelien ja värien ymmärtämiseen tarvittavia aisteja.
Pikkupaholaisen aistit, jotka olisivat ymmärtäneet ja tajunneet
rakkauden, nukkuivat vielä, ja niiden herättäminen oli melkein yhtä
vaikeata kuin kuuron taikka sokean parantaminen. Kapteeni ei epäillyt
sitä, että suloinen Pikkupaholainen tottelisi häntä, pitäisi hänestä,
seuraisi häntä kaikkialle, täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa, mutta
sittenkin he jäisivät toisilleen vieraiksi, eikä Pikkupaholainen
ymmärtäisi, mitä hänelle tarjottiin ja mitä häneltä vaadittiin.
Kapteeniparka oli saanut harvinaisen ja mutkallisen tehtävän.

Eipä siis ollut kumma, ettei häntä nukuttanut. Hän nousi istualle ja
alkoi yhä uudelleen miettiä karkaamissuunnitelmia, jotka kaikki
takertuivat neljänteen muuriin. Viidennen muurin ulkopuolelle he
pääsisivät salakäytävää pitkin, mutta neljännen muurin ylitse, alitse
taikka ympäri ei tuntunut olevan mitään keinoa. Kapteeni oli
käytännöllinen, jätti hetkeksi syrjään sielutieteellisen ongelman, joka
koski Pikkupaholaisen rakastamiskykyä, ja kiinnitti huomionsa
nykyhetken tärkeimpään tehtävään, pakoon Huesta. Hän arveli kyllä
keksivänsä keinon, kuinka saisi Pikkupaholaisen rakastumaan, kunhan he
olisivat päässeet muurien ulkopuolelle.

Kapteeni oli hellällä ja herkällä mielellä koko luomakuntaa kohtaan,
lukuunottamatta huelaisia vartijoita ja heidän päälliköltään, jotka
sananmukaisesti seisoivat hänen ja hänen onnensa välillä. Hue oli
ihmeellinen kaupunki: he olivat vanginneet eunukin ja tämä tapaus oli
varmasti asianomaisten tiedossa, mutta mikään ei ollut osoittanut, että
siihen olisi kiinnitetty huomiota. Ei edes Pikkupaholaiselta oltu
mitään kyselty. Ei kuulunut niinikään mitään kohtauksesta pasianssia
pelaavan henkilön kanssa. Huessa oli varmasti intohimoja, taisteluita,
rikoksia, vääryyttä, rangaistuksia, mutta niitä ei nähnyt eikä niistä
mitään kuullut. Pinta oli liikkumaton ja sileä. Kaupunki oli kuin
haamujen asuttama, jotka näkymättöminä, kuulumattomina palvelivat
näkymätöntä, kuulumatonta kuningasta, eikä toinen tiennyt toisesta
mitään, ei edes nähnyt, tuskinpa varmasti tiesi, oliko toisia
olemassakaan.

Aurinko oli juuri noussut, kun kapteeni kuuli keveitä askelia
temppelissä. Hän tarttui mauseriinsa, niinkuin oli tehnyt joka kerta,
milloin sattui jotakin epäilyttävää. Askeleet olivat nopeat ja
hätäiset, kevyet ja hiljaiset, ja kapteenin vaisto sanoi, kuka oli
tulossa. Eikä hän erehtynytkään. Tulija oli Pikkupaholainen, ja jo ensi
silmäys sanoi kapteenille, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Tytön
posket hohtivat punaisina, ja silmät paloivat jännittyneinä ja
kuumeisina.

”Kuningas on leikannut kyntensä”, huohotti tyttö ja vaipui istumaan
kapteenin viereen.

Ale Corci olisi missä muussa tilanteessa tahansa kuullut tällaisen
ilmoituksen perin tyynesti, sillä vaikka asia koskikin kuningasta ja
despoottia, oli hän tottunut pitämään kynsien leikkaamista,
parranajamista ja kasvojen pesemistä arkipäiväiseen, proosalliseen
elämänkulkuun kuuluvina, vaarattomina toimituksina. Mutta
Pikkupaholaisen jännittynyt ja pelokas ilme, koko olemuksen kiihtymys,
hänen kätensä vapiseminen ja soperteleva puheensa ei ollut yhteydessä
ilmoituksen proosallisuuden kanssa. Kapteeni ei niin ollen nauranut,
tyytyi vain silmäämään tyttöä hämmästyneenä ja kysyvänä.

”Kuningas on leikannut kyntensä”, toisti Pikkupaholainen varmasti,
suurten syvien silmien ilmaistessa järkkymystä. ”Hän leikkasi ne eilen
.”

Tohtori heräsi samassa, mutta nähdessään Pikkupaholaisen kapteenin
vieressä hän vain murahti ja käänsi kylkeään. Häntä ei kuninkaan
kynsien leikkuu liikuttanut. Hän tahtoi nukkua unohtaakseen myttyyn
menneen seikkailumatkansa.

”Mutta mitä ihmettä siinä sitten on?” kysyi kapteeni vihdoinkin
kauniilta seuralaiseltaan. Pikkupaholaisen silmät yhä suurenivat.

”Eihän kuningas saa leikata kynsiään”, sanoi hän vakavasti.

”Mutta miksi kuningas ei saa leikata kynsiään?”

”En minä tiedä, mutta niin on säädetty. Kuninkaalla pitää olla pitkät
kynnet. Muuten hän ei ole kuningas. Annamissa ei ole milloinkaan ollut
kuningasta, jolla olisi ollut lyhyet kynnet.”

Hitaasti ja vaivaloisesti kapteeni alkoi käsittää tytön ilmoituksen
merkityksen. Annamilaisten ylimysten ja siis myös kuninkaan
kansallisiin velvollisuuksiin ja oikeuksiin kuului pitkien kynsien
pitäminen. Leikkaamalla kyntensä oli kuningas kai osoittanut
ylenkatsetta vanhoja tapoja kohtaan ja loukannut kansallistunnetta.
Kapteeni muisti Swiftin tarinan lilliputilaisistaa, kuinka he
taistelivat keskenään sen periaatteellisen erimielisyyden takia, joka
koski munain avaamista tylpästä päästä taikka terävästä päästä.
Annamissa saattoi pitkä- ja lyhytkyntisyys olla poliittisen taistelun
aiheena. Tosin se ei liikuttanut heitä eikä millään tavalla vaikuttanut
heidän asemaansa, mutta olihan siitäkin hauska kuulla kerrottavan.

”Entä sitten? Kuningas on siis leikannut kyntensä, ihan lyhyiksi taikka
puolipitkiksi, mutta joka tapauksessa lyhentänyt kynsiensä pituutta
enemmän kuin laki ja asetus sallii? Mitä hänelle tehdään?”

”Entinen kuningas tapetaan ja tehdään uusi”, kuului Pikkupaholaisen
asian laatuun nähden mitä kylmäverisin vastaus. Tyttö ei todellakaan
mutkitellut. Hänestä se oli kaikesta päättäen luonnollista ja yleisen
maailmanjärjestyksen mukaista.

”Soo, vai entinen tapetaan ja tehdään uusi? Kenestä uusi tehdään?”

”Ylimmäisen papin pojasta.”

”Ja milloin lyhytkyntinen kuningas tapetaan?”

”Luultavasti huomenna.”

”Kutka hänet tappavat?”

”Papit ja temppelinpalvelijat. Hän on loukannut Pitkän Kynnen henkeä.”

”Vai niin, vai niin. Entä tietääkö kuningas, mitä hänelle tehdään?”

”Sitä en tiedä, mutta en luule. Häntä ei saa nähdä eikä puhutella
kukaan muu kuin ylimmäinen pappi, joka kaiketi ei sano kuninkaalle
mitään.”

”En minäkään hänen asemassaan puhuisi. Siis hänen majesteettinsa
Annamin kuningas tapetaan huomenna, ja ylimmäisen papin pojasta tehdään
uusi kuningas. Jaha, jaha. Entä joutuvatko kuninkaannaiset, tarkoitan,
tämän entisen kuninkaan naiset, uudelle kuninkaalle?”

”Tietysti.”

Kapteeni ei voinut muuta kuin nauraa. Pikkupaholainen vaihtoi herraansa
ja kuningastaan ihailtavan helposti. Mutta hän tunsi mustasukkaisuutta.
Uusi kuningas voisi ottaa lempivaimokseen juuri Pikkupaholaisen, jolla
kyllä oli siihen edellytyksiä.

”Haluaako entinen kuolla?”

Pikkupaholainen pudisti päätään. ”En minä tiedä.”

”Eikö kukaan puolusta kuningasta?”

Tyttö pudisti päätänsä toisen kerran. ”Eihän kukaan uskalla vastustaa
ylimmäistä pappia.”

”Tietävätkö kaikki, että kuningas aiotaan poistaa ja panna uusi
sijaan?”

”Ei, ainoastaan papit, temppelinpalvelijat ja me. Muut eivät tiedä
mitään. Muurin ulkopuolella ei kukaan tiedä. Kun kaikki on tapahtunut,
ilmoitetaan, että kuningas on kuollut ja tehty uusi.”

Kapteeni löi polveensa niin voimakkaasti, että sekä tohtori että
eunukki heräsivät. Tohtori katseli kapteenia kummissaan. Hän ajatteli
ensin, että kapteeni oli saanut kosintaansa myöntävän vastauksen, mutta
kapteeni ei katsahtanutkaan tyttöön. Mutta iloinen hän oli, iloinen ja
veitikkamainen kuin pikku poika, ja tohtori hieroi unet silmistään.

”Mitä on tapahtunut?” tiedusti hän uteliaana.

”Hänen majesteettinsa Annamin kuningas on leikannut kyntensä”,
tiedoitti Ale Corci juhlallisesti. Vanha ja vaarallinen ärtymys
kuvastui tohtorin kasvoilla.

”Entinen kuningas tapetaan huomenna ja ylimmäisen papin pojasta tehdään
uusi kuningas”, jatkoi kapteeni tiedoitustaan, välittämättä tohtorin
irvistyksestä. ”Eikö teitä tämä uutinen ollenkaan liikuta?”

Tohtori ärähti vihaisena:

”Hiiteen koko Annamin kuningas, leikatkoon hän kyntensä tai olkoon
leikkaamatta ja tehtäköön kenen pojasta hyvänsä kuningas tapetun
tilalle. Minä kiellän teitä yksinkertaisesti ilveilemästä minun
kustannuksellani.”

Kapteeni tuli yhä paremmalle tuulelle, vaikka tohtori esiintyi näin
yrmeästi. Hän ihan säteili iloisuutta ja varmuutta. Pikkupaholainen
katseli häntä vähintäänkin yhtä kummissaan kuin tohtori, ja vain hänen
ylhäisyytensä Li-ha-va ei keskeyttänyt pääharrastustaan, nukkumista.

”Kuuleppas, Pikkupaholainen, onko kuninkaan kuolema jo päätetty?”

”Hänet tuomitaan tänä iltana suuressa temppelissä. Sinne tulevat kaikki
papit.”

”Ja mitä siellä päätetään?”

”Siellä päätetään, tapetaanko kuningas, milloin ja kuinka hänet
tapetaan ja kenestä tehdään uusi kuningas. Mutta minä luulen, että
kaikki käy, niinkuin ylimmäinen pappi tahtoo. Kuninkaan lempivaimo oli
eilen jo hyvin kohtelias ylimmäiselle papille.”

”Siis haaremi on tässä vallankeikausyrityksessä mukana. Vai tänä
iltana? Pappeinkokous! Sepä hauskaa. Suuressa temppelissä. Tiedätkö,
missä se on?”

Pikkupaholainen nyökäytti päätänsä.

”Tiedätkö, kuinka paljon täällä muurien sisäpuolella on sotilaita?”

”Kaksikymmentä miestä.”

Vastaus osoitti, että haaremissa tunnettiin asiat melko hyvin.

”Hurraa, hurraa! Hyvä tohtori, olkaa niinkuin teillä jo olisi se
kirottu paperi taskussanne. Tästä tulee vielä mainio seikkailu.”

Ale Corci esitti huvittavaa kävelyä tai tanssia temppelinlattialla
”Odotetun serkun” musiikin mukaan, jota hän vihelteli. Tohtori katsoi
häntä nyt todella kummissaan, ja ensi kerran pisti hänen päähänsä se
kaamea ajatus, että kapteeniparka oli jännityksestä, huonosta ruuasta
ja puuttuvan unen takia menettänyt vähäisenkin järkensä. Mutta kapteeni
vihelsi edelleen, pysähtyi, mietti minuutin, käveli, hypähti pari
askelta, pyörähti, tanssi, hihkaisi, mietti, löi käsiään yhteen ja
käyttäytyi todella niinkuin järkyttävissä näytelmissä esiintyvä
taiteellinen mielipuoli, niin että tohtori tunsi olonsa hirveäksi ja
viimeistenkin hiustensa nousevan pystyyn. Hän unohti kaikki riitansa ja
väittelynsä kapteenin kanssa ja olisi antanut vaikka omaisuutensa, jos
olisi voinut palauttaa seikkailutoverilleen entisen mielentilan. Mutta
tohtorin ei tarvinnutkaan luopua omaisuudestaan. Kapteeni hypähti hänen
eteensä ja tarttui käteen. Hänen silmänsä loistivat kiihkosta ja
jännityksestä, mutta niissä oli iloinen ja veitikkamainen ilme,
jollaista tohtori ei milloinkaan ollut nähnyt lievimmänkään hullun
katseessa.

”Herra tohtori, kuulkaapa nyt. Annamin kuningas on leikannut
kyntensä...”

Tohtori ei ollut vielä varma toveristaan. Hän myönsi lyhyesti.

”Tällä ennenkuulumattomalla teollaan Annamin kuningaskunnan historiassa
hän on loukannut perinnäissääntöä ja on tästä lähtien kaikesta päättäen
kelvoton hoitamaan kuninkaan velvollisuuksia ja nauttimaan kuninkaan
oikeuksia. Koska Hue rakastaa yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, niin
hänet nähtävästi tuomitaan lain ja asetusten ja Pitkän Kynnen hengen
kirjoittamattomien määräysten mukaan kuolemaan, tuomio pannaan toimeen
huomenna, ja samalla tehdään ylimmäisen papin pojasta uusi kuningas.
Mitä te tästä arvelette?”

Tohtori oli ymmällä ja koetti turhaan vapautua kapteenin käsiotteesta.

”Te ette osaa arvella mitään. Minä en kysynytkään mielipidettänne asian
oikeudellisesta, moraalisesta tai poliittisesta puolesta, vaan siitä,
millä tavalla se vaikuttaa meidän asemaamme?”

”Ei millään tavalla.”

”Erehdys. Se vaikuttaa, jopa huikean ratkaisevasti. Ottakaa huomioon,
kuningas ei tiedä mitään lähestyvästä vaarasta: kukaan ei puolusta
häntä eikä varoita. Hänet tapetaan huomenna, ellei...”

”Ellei?” Tohtorille alkoi jotakin valjeta.

”Ellei hänelle asiasta jotakin ilmoiteta. Meidän täytyy ilmoittaa
hänelle, meidän, jotka asian tiedämme, tavalla taikka toisella.”

”Sacre nom, se on totta, se on loistava ajatus, kerrassaan nerokas,
diable”, pauhasi tohtori innostuen ja mieli keveänä siitä, ettei
kapteeni ollutkaan hullu tai että hänen hulluutensa ilmeni
ihastuttavassa muodossa. ”Ilmoittaa, juuri niin, ilmoittaa, se juuri
pitää meidän tehdä, estää kaikki, pelastaa kuningas. Meidän on heti
hänelle ilmoitettava.”

Tohtori oli kuin elohopea ja olisi kai kohta lähtenyt ilmoittamaan
kuningasta uhkaavan vaaran. Kapteeni nauroi tyytyväisenä.

”Ei sentään niin kiirettä, hyvä tohtori. Puhukaamme rauhallisesti.
Vielä ei kuningasta ole tapettu.”

”Puhutaan, puhutaan.”

”Kas niin, meidän on siis tavalla tai toisella varoitettava kuningasta
ja tällä varoituksella pelastettava hänet. Silloin voimme vaatia
häneltä palkkioksi vapaan lähdön ja kirotun paperin.”

”Se on minunkin ajatukseni. Pieni kiristys, se on paikallaan.”

Tohtorin ajatus oli varsin tuore: sen kapteeni kyllä huomasi.

”Mutta millä tavalla me hänelle ilmoitamme? Häntä ei voi lähestyä,
siitä seuraa kuolema meille itsellemme. Oletteko sitä ajatellut, hyvä
tohtori?”

Tohtori katseli miettiväisenä jalkoihinsa.

”Niin, siinä taitaa olla vaikeuksiakin”, myönsi hän.

Kapteeni kääntyi Pikkupaholaisen puoleen, joka mitään ymmärtämättä oli
tarkannut keskustelua.

”Tiedätkö, osaako kuningas muuta kieltä kuin annamia?”

”Kyllä, hän osaa puhua samaa kieltä kuin ne, jotka ovat muurien
sisäpuolella, uskottomat koirat, punaiset paholaiset. Siitä kerrottiin
myöskin haaremissa, ja se on melkein yhtä pahaa kuin kynsien
leikkaaminen.”

Kapteeni olisi syleillyt Pikkupaholaista tämän kursailemattoman
lausunnon takia, jossa hän itse oli saanut punaisen paholaisen
mairittelevan nimityksen. Uusi valtava ajatus juolahti hänen mieleensä.
Kuningas osasi siis ranskaa. Kuka oli se henkilö, joka oli niin
ikävystyneenä lukenut apotti Coignardin muistelmia puistossa ja
katsonut kapteenia niin hyväntahtoisen ivallisesti ja uteliaasti?
Olisikohan se ollut itse hänen majesteettinsa? Asia oli nyt joka
tapauksessa helpommin toimitettava, koska hänen majesteettinsa osasi
ranskaa. Se oli korvaamaton etu. Kapteeni ilmoitti sen tohtorille.

”Kas niin, nythän on asia selvä, ihan selvä. Kuninkaalle on mentävä
heti ilmoittamaan.”

”Hyvä, meneekö tohtori ja ilmoittaa?”

Tohtorin ilmeestä olisi mikä filmitirehtööri hyvänsä maksanut sievoisen
omaisuuden. Se oli niin mestarillisen kaunopuheinen. Hänkö ilmoittaisi
kuninkaalle? Tohtori hypähti vaistomaisesti taaksepäin. Ei, se ei
voinut tulla puheeksikaan. Kapteeni nauroi peittelemättömän
pilkallisesti.

”Niinpä niin, hyvä tohtori, tehän ette ole sankari. Jääköön sikseen.”

Tohtori parahti. ”Eikö siis kuninkaalle ilmoitetakaan?”

”Kyllä, mutta ilmoituksen teen minä.”

Tohtorin katseesta paistoi lämpimin kiitollisuus.

”Mutta”, jatkoi kapteeni jäykästi, ”teidän on sensijaan tehtävä toinen
palvelus. Minä en siihen kelpaa.”

Tohtori aavisti jotakin ikävää.

”Teillä on tilaisuus pieneen sankaritekoon, teilläkin, herra tohtori,
ja se on suoritettava, joko tahdotte tai ette.”

”Ja se on...?” kysyi tohtori arasti.

”Tänä iltana on suuressa temppelissä pappeinkokous. Siellä päätetään
tärkeitä asioita. Meidän täytyy saada niistä päätöksistä tieto
voidaksemme toimia. Teidän on mentävä sinne kokoukseen.”

Tohtori kauhistui yhtä pahasti kuin jos hänen olisi tullut nukkua
bengaalilaisen kuningastiikerin kanssa samassa huoneessa, pidellä
hännästä silmälasikäärmettä taikka syödä lusikallinen cyankaliumia. Hän
valahti kalmankalpeaksi, ja hänen ruumiinsa vapisi.

”Kas niin, se ei auta. Teidän on mentävä, teillä on tilaisuus uudistaa
ja lisätä Dupuis Suuren mainetta, saavuttaa sankarikehä päänne
ympärille, ja minä takaan, että te sen saavutatte, minä teen teistä
sankarin vaikka väkipakolla.”

Tohtori voihki ikäänkuin hänellä olisi ollut ankara hammassärky.
Kapteeni polki jalkaa maltittomana.

”Meidän pitää saada tietää kokouksen päätökset, ymmärrättekö? Minä
tarjoan teille vaihtoehdon: joko suostutte menemään sinne jollakin
soveliaalla tavalla, olemaan siellä läsnä ja merkitsemään muistiin
kaikki tarpeelliset asiat taikka minä heti jätän teidät oman onnenne
varaan ja lähden yksinäni karkuun. Minä menisin itse sinne kokoukseen,
mutta enhän ymmärrä kielestä juuri mitään. Valitkaa, hyvä tohtori,
teillä on aikaa juuri täsmälleen viisi minuuttia!”

Kapteeni täytti piippunsa ja sytytti sen. Tohtori suoritti vaikean
sielullisen kamppailun; hänen oli valittava kahdesta kuolintavasta —
niinkuin hän otaksui — vähemmän tuskallinen. Kapteeni ei säälinyt
häntä. Tämä seikkailu oli välttämätön, eikä toinen siihen pystynyt.
Viiden minuutin kuluttua oli tohtorin päätös kuitenkin selvä.

”Minä suostun”, sopersi hän puoliääneen, ja kapteeni puristi hänen
kättään.

”Tiesinhän minä, että teissä elää Dupuis Suuren henki.”

Meidän asiamme ei ole lähteä päättelemään, oliko tämä kapteenin
tunnustus annettu vilpittömässä mielessä. Varmaa vain on, ettei
tohtorin siitä tullut lainkaan helpompi olla. Hänen käytöksessään,
olemuksessaan, ilmeessään ja asennossaan oli varsin vaikeaa havaita
mitään jälkeä sankarillisen päätöksen innoituksesta.

”Milloin tuo tuomiokokous alkaa?” tiedusti’ kapteeni Pikkupaholaiselta.

”Tunti auringonlaskun jälkeen.”

”Se sopii erinomaisesti, meidän onkin hauskempi työskennellä
pimeydessä. Missä se temppeli on ja missä on kuninkaanlinna?”

Tyttö sai selittää ainakin puoli tuntia, ennenkuin kapteeni katsoi
voivansa olla varma oikeasta tiestä. Eksyminen ja haparoiminen merkitsi
tässä tapauksessa varmaa epäonnistumista. Kun tämä asia oli selvillä,
selitti kapteeni tytölle suunnitelmansa pääpiirteet. Hänen
hämmästyksensä oli kuitenkin rajaton, kun Pikkupaholainen ei tapansa
mukaan hymyillytkään, vaan muuttui kokonaan ja tarttui häneen
suonenvedontapaisesti kiinni, silmien leimutessa uhkaavina.

”Ei, ei, sinä et saa sitä tehdä, sinä et saa mennä kuninkaan luo, sinut
tapetaan. Minä en tahdo, minä en tahdo enkä laske sinua minnekään.
Sinun pitää olla minun luonani.”

Pikkupaholaisen ääni, ilmeet ja liikkeet olivat rajuja, intohimoisia ja
vaativia, niissä ei ollut jälkeäkään tytön entisestä alistuvaisuudesta
ja kuuliaisuudesta. Kapteeni oli hetken ymmällä, yhtä epätoivoinen kun
ensin tavatessaan tytön, mutta sitten hän ymmärsi, sulki
Pikkupaholaisen syliinsä ja suuteli häntä rajusti huulille kohtaamatta
vastarintaa. Tohtori ei osannut sanoa mitään, ei liikahtaa eikä
äännähtää, nähdessään tämän äkillisen lemmenkohtauksen. Hän oli liian
järkytetty ja jännittynyt. Mutta kapteeni ymmärsi, mikä
Pikkupaholaiseen oli mennyt, hän tiesi nyt, että mitä hän ei ehkä
milloinkaan olisi kyennyt tekemään, sen olivat luonto ja olosuhteet
saaneet hetkessä toimeen. Tyttö rakasti häntä alkuperäisen, rajun ja
voimakkaan luonteensa voimalla, rakkaan henkilön menettämisen pelko oli
herättänyt hänen uinuvat aistinsa ja silmänräpäyksessä opettanut hänet
tajuamaan rakkauden, ei vielä tietoisesti, ainoastaan vaistomaisesti,
mutta kuitenkin tajuamaan, eikä nyt olisi sekään aika kaukana, jolloin
hän oppisi tietoisesti ymmärtämään rakkauden koko merkityksen. Kapteeni
vapisi riemusta. Ale Corci veti tytön istumaan viereensä ja selitti
kärsivällisesti, hänen rajujen huudahdustensa keskeyttämänä, mutta
niistä välittämättä, suunnitelmansa ja sen toteuttamisen
välttämättömyyden. Hitaasti, epäillen ja epäröiden alkoi tyttö
vähitellen kuunnella hänen kertomustaan ja selitystään, uskoa siihen ja
luottaa miehen viisauteen ja hyvään tahtoon.

Sitten he keskustelivat seikkailun käytännöllisestä järjestämisestä. He
olivat kaikki kiihkoissaan ja jännittyneinä, mutta tunsivat samalla,
että kylmäverisyys, viisaus, viekkaus ja tyyni harkinta olivat ennen
kaikkea tärkeitä ynnä rohkeus... tohtorinkin.

Suurimman pulman tuotti tohtorin toimittaminen temppeliin kokouksen
ajaksi. Pikkupaholainen kertoi temppelistä, kuvasi sen menoja,
käytäviä, koetti tehdä selvää eri arvoasteista, niin ettei tohtori,
vailla alkeellisimpiakin tietoja, paljastaisi itseään. Tyttö ilmoitti,
että temppelissä oli päivällä puolihämärä ja että illalla siellä
paloivat himmeät soihdut, joten siis suurin osa temppeliä oli ihan
pimeässä. Kapteeni ehdotti, että tohtori tunkeutuisi ilman muuta
temppeliin siinä puvussa, joka hänellä oli, mutta Pikkupaholainen
sanoi, että temppelin palvelijoilla ja papeilla oli valkoinen puku ja
että tohtori heti keksittäisiin. Kapteeni ehdotti silloin, että tohtori
hiipisi huomaamattomana temppeliin ja piiloutuisi jonnekin nurkkaan,
mutta ei sekään ehdotus kelvannut. Temppelin portilla oli vartijoita,
niin ettei salaa hiipiminen voinut onnistua. Tohtorin täytyi saada
jostakin temppelipuku.

Temppelipuku! Kapteeni toisti mielessään tämän yhdyssanan. Voisivatko
he jostakin varastaa sellaisen?

Ei, tuskin, sellaisia pukuja ei ollut kuin kappale henkeä kohti, ja
niiden omistajat pitivät niitä aina. Varastaminen ei käynyt päinsä.
Kapteeni naurahti.

”Ellei vuori tule Muhametin luokse, on Muhametin mentävä vuoren luokse.
Meidän on lainattava puku jostakin tai joltakin. Jos omistajalla,
vastoin luuloa, olisi syitä kieltäytyä lainaamasta, ei auttane muu kuin
lainata koko omistaja pukuineen. Pikkupaholainen, eikö tässä lähistöllä
ole missään pappia tai temppelinpalvelijaa?”

Tyttö vastasi myöntäen. Noin kilometrin päässä asui muuan palvelija
pienessä kappelissa ihan yksinään. Tyttö tiesi sen, koska oli monasti
ruokkinut kesyjä kyyhkysiä pagodin luona. Se temppelinpalvelija menisi
myöskin kokoukseen.

”Kas niin, nyt on asia selvä. Minä käyn ennen auringonlaskua
lainaamassa koko miehen tänne, ja silloin tohtori pääsee ilman muuta
käymään temppelissä. Ja sinä, Pikkupaholainen, saat nyt mennä
haaremiisi, mutta muista, keinolla millä hyvänsä, tulla illalla
auringonlaskun aikaan tänne takaisin. Meidän pitää kaikkien olla
silloin koossa. Taistelu on nyt alkanut. Ohjelma on siis seuraava:

Ensiksi: Kapteeni Ale Corci käy hakemassa temppelipalvelijan tänne,
joko asianomaisen suostumuksella tai ilman sitä.

Toiseksi: Tohtori Pierre Dupuis pukeutuu lainattuihin hepeniin ja menee
kokoukseen.

Kolmanneksi: Tohtori Pierre Dupuis saapuu takaisin ja ilmoittaa, mitä
on kokouksessa kuullut. Menettely sen mukaan.

Neljänneksi: Kapteeni Ale Corci poikkeaa hoviin ja varoittaa
kuningasta.

Viidenneksi: Tilanteen mukaan.”

12.

Tohtori Pierre Dupuis esittää vastahakoisesti elämänsä suurimman
sankariosan.

Pikkupaholaisen lähdettyä kapteeni ryhtyi suunnittelemaan yrityksen
yksityiskohtia. Vaikein puoli oli tunkeutuminen kuninkaan palatsiin,
mutta hän toivoi, että pimeys olisi avuksi. Ensi tehtävänä oli joka
tapauksessa hankkia tohtorille tarpeelliset varusteet sankariosan
esittämistä varten.

Tohtori oli kuin kuumeessa koko päivän. Hän kärsi, pelkäsi, toivoi,
odotti ihmettä, sattumaa, joka tekisi tyhjäksi suunnitelman ainakin
siltä osalta, joka oli jätetty hänen suoritettavakseen. Hän kirosi
mielessään ne kuukaudet ja vuodet, jolloin oli opetellut kiinankieltä
ja annamia, mutta mikään ei auttanut, mitään ei ilmestynyt; aurinko
heloitti pilvettömältä taivaalta, ja Huessa vallitsi tavanmukainen
rikkomaton rauha, vaikka sen helmassa valmisteltiin vallankaappausta,
kuningasmurhaa ja ties mitä.

Tohtori käveli edestakaisin temppelihuoneessa, muistuttaen häkkiin
suljettua eläintä, sillä eroituksella vain, ettei hänen ilmeensä
kuvastanut raivoa, vaan hermostumista, pelkoa ja arkuutta. Kapteeni
koetti herättää hänessä eloon kunnianhimoa, kuvailla hänen tulevaa
kuuluisuuttaan, kun hän eurooppalaisissa sanomalehdissä julkaisisi
kokemuksensa ja seikkailunsa, mutta tohtori olisi hetkeäkään
epäröimättä vaihtanut jyrisevimmät ylistyskirjoitukset kahden rivin
petiittiuutiseen bretagnelaisessa maaseutulehdessä, jossa olisi
kerrottu tohtori Pierre Dupuisin kotiutuneen ulkomaanmatkalta.

Alkoi hämärtää, ja toiminnan hetki lähestyi. Tohtori katseli
kauhuissaan kapteenin valmistuksia, kun tämä jätti temppelihuoneeseen
kaikki liialliset tavaransa paitsi mausereita ja silkkiköyttä —
vangittu eunukki oli köytetty oman viittansa suikaleilla — ja lausuen
tohtorille kevyen huolettomat hyvästit lähti hankkimaan ”pukutarpeita”,
niinkuin itse hän sanoi.

Hän lähti ”lainaamaan” yhtä temppelinpalvelijaa ja mietti vain,
jättäisikö miehen kappeliin vai toisiko hänet heidän omaan
piilopaikkaansa. Miehen kuljettaminen oli tietenkin varsin vaivaloinen
ja vaarallinenkin juttu, mutta vaarallista oli jättää hänet myös
kappeliinsa, josta hänet saatettiin löytää ennen aikojaan. Niinkuin
huomataan, kaupitteli kapteeni karhun nahkaa, ennenkuin karhu oli
kaadettukaan. Joka tapauksessa hän päätti koettaa ottaa miehen
mukaansa.

Huessa oli vastoin tavallisuutta jonkun verran liikettä. Kapteeni näki
matkallaan ainakin puoli tusinaa ihmisiä, jotka kiireisin askelin
kulkivat asioillaan suunnattomien puiden varjossa, mutta häntä itseään
ei kai kukaan nähnyt. Hän vältti teitä ja pysytteli puiden suojassa, ja
kun ei osattu epäillä kenenkään piileskelevän, ei kukaan ollut
varuillaankaan. Vajaan puolen tunnin päästä oli kapteeni perillä pienen
kivikappelin, pagodin, luona ja pysähtyi tarkastelemaan ympäristöä ja
rakennusta. Hän kiersi kappelin ja totesi, ettei siinä ollut muuta kuin
yksi ovi. Asia oli selvä. Temppelinpalvelija ei voinut päästä häneltä
karkuun. Hän lähti varovasti hiipimään ovelle. Ympärillä kasvoi reheviä
kukkia, jotka suojasivat häntä, niin että hän ilman minkäänlaista
seikkailua pääsi ovelle ja pujahti sisään. Kappelissa oli vain yksi
ainoa pylväshuone. Kapteeni kätkeytyi erään pylvään taakse ja tirkisti
sisään. ”Lainattava” oli sisällä, eikä kapteeni voinut pidättää pientä
iloisuuden puuskausta. Temppelinpalvelija oli pienehkö, pulleahko,
keski-ikäinen mies, yllään hieman likaantunut, valkoinen viitta. Hän
istui enemmän humoristisen kuin kammottavan näköisen jumalankuvan
jalustalla ja pisteli ilmeisen ahnaasti suuhunsa jumalalle
uhrilahjoiksi tuotuja ruokia suurista kivivadeista täten valmistaen
itseään ruumiillisesti kestämään kokouksen ja hallitusvaihdoksen
rasituksia. Hän ei näyttänyt tietävän ja vielä vähemmän välittävän
mitään ulkonaisesta ympäristöstään; hänen ajatuksensa, tunteensa ja
koko maallinen onnensa oli kohdistunut kivivatien runsaaseen ja
vaihtelevaan sisältöön. Hän oli kuin ruumiillistunut yltäkylläisyys ja
herkuttelu, kasvoillaan viattoman ja rauhallisen nautiskelijan
tyytyväinen ilme. Häntä olisi voinut verrata pieneen somaan possuun,
jonka kaukalon yläpuolella leijaili ilkeä korppikotka, kapteeni Ale Corci
. Possu ei aavistanut, että korppikotka oli hiljaa hiipinyt seinää
pitkin hänen taakseen, että silkkinuora oli sovitettu silmukaksi, joka
aiottiin heittää hänen kaulaansa, taikka että lujat kourat lähestyivät
hitaasti, mutta varmasti hänen pyhitettyä olemustaan juuri sillä
hetkellä, jolloin hän tunsi ihanimman nautinnon esimakua katsellessaan
kiinalaista herkullista viipaletta.

Hän nosti jo viipaletta huulilleen, mutta kohtalo oli säätänyt niin,
ettei hän sitä saisi milloinkaan maistaa. Sillä vaikka suloinen tuoksu
kutkutteli hänen hajuaistimiaan, tunsi hän äkkiä ikäänkuin kurkkuaan
salpaavan, luja kouraisu vetäisi hänet alas jumalanjalustalta, ja
sianlihan viipaleen sijasta hän sai suuhunsa kylläkin arvokkaan, mutta
paljoa mauttomamman päähineensä. Nuora kiristyi hänen ranteittensa
ympärille, ja vasta senjälkeen hänen viattoman hämmästyneet silmänsä
näkivät aterian julkean keskeyttäjän, kiinalaispukuisen miehen, jonka
kasvot olivat ivallisessa hymyssä. Häiritsijä ei puhunut mitään, eikä
temppelinpalvelijakaan tehnyt sellaista yritystä. Hänen oli vaikea,
hyvin vaikea ajatella, mikä ei ollut lainkaan ihme, sillä hän oli
kolmen viimeisen tunnin aikana itseään säästämättä käyttänyt kaikki
liikenevät sekä ruumiilliset että henkiset voimansa syömiseen. Mutta
hän oli huelainen ja tiesi kokemuksesta, ettei Huessa paljon puhuta;
siellä katoaa toinen silloin, toinen tällöin, eikä kukaan puhu mitään.
Hän aavisti, että kuningas oli saanut tietää jotakin vehkeilystä, ja
oli varma, että hänet viedään kuolemaan. Mutta hän oli liian kylläinen
voidakseen pelätä. Eikä se sitäpaitsi olisi mitään hyödyttänyt. Hän oli
kohtaloonsa alistuva, tyyni ja nurkumaton mies, ja ainoa, mikä häntä
kiukutti, oli se, ettei hän ollut jo aikaisemmin syönyt tuota
viipaletta. Nyt se oli myöhäistä.

Mutta sitten kävikin niin, että temppelinpalvelijan hämmästymisen
sijaan sai kapteeni itse hämmästyä. Hänen vankinsa ja saaliinsa ei
tehnyt pienintäkään vastarintaa eikä kummastellut lainkaan tätä
tapausta. Se ihmetytti kyllä kapteenia, mutta koska se oli samalla
hyödyllistä, ei hän vaivannut sillä päätään. Nopeasti ja helposti sujui
heidän matkansa pimeän puiston kautta vanhaan temppeliin.

Jos tohtori oli toivonut, ettei kapteeni onnistuisi retkellään, ei
saisi hankituksi ”näyttämövarusteita” ja sankariosa siten jäisi
esittämättä, niin hän erehtyi pahasti. Tuskin oli tuntiakaan kulunut
kapteenin lähdöstä, kun hän palasi saaliineen, epikurolaisesti
hyvinvoivan ja stoalaisesti tyynen miehen kanssa, joka päähine suussaan
ja kädet sidottuina vastustelematta asteli kapteenin edellä. Silloin
selvisi tohtorille, että tämä kaikki oli julmaakin julmempaa
todellisuutta ja että hänen todella täytyi ryhtyä mielettömään
hankkeeseen.

Kapteeni ei antanut hänelle aikaa miettiä. Aika olikin jo täpärällä,
kokous alkaisi pian. Mitään puhumatta tai selittämättä hän alkoi riisua
annamilaista Lucullusta. Hän vapautti miehen kädet ja otti päähineen
hänen suustaan, irroitti viitan ja riisui alusvaatteetkin, heittäen ne
läjään lattialle. Nyt vasta Lucullus heräsi tylsyydestään. Vaatteiden
riisuminen oli sellainen asia, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
Hän ei ymmärtänyt siitä mitään, eikä kapteenilla ollut aikaa eikä kykyä
sitä hänelle selittää. Tohtorin käskettiin kiireesti riisuutua.

Tohtori totteli, kasvoillaan praeraphaeliittinen ilme, alistuva ja
toivoton. Hän muistutti elävästi pikku poikaa, joka aikaisin keväällä
arkailee mennä uimaan. Kapteeni piti silmällä hämmästynyttä Lucullusta.

”Nopeasti, nopeasti, hyvä tohtori, näytös alkaa, eikä pääosan esittäjä
saa myöhästyä”, hoputti Ale Corci ja viittasi Lucullusta ottamaan
ylleen tohtorin kiinalaispuvun. Tohtori sai vetää ylleen
temppelinpalvelijan asun. Se sopi hänelle tyydyttävästi; kapteeni
korjaili naamioitusta puolelta ja toiselta, vahvistaen sen lopuksi
kelvolliseksi. Eunukin viitan jäännöksistä hän laittoi väliaikaisen
köyden, jolla nuoritti kauhistuksen asteelle ehtineen Luculluksen.
Silkkiköyttä saatettiin tarvita muuallakin.

”Kas niin, tohtori, ja nyt mauseri povelle ja makasiini täyteen! Jos
joudutte pinteeseen, niin ampukaa vain. Tässä ei armo auta. Ja nyt,
allons, ja kieli keskellä suuta!”

He lähtivät molemmat pimeään puistoon temppeliä kohti, jonne oli matkaa
hyvä joukko toista kilometriä. Yllätyksestä ei juuri ollut pelkoa, kun
oli jo siksi pimeä, mutta pimeydestä oli se vaara, että he voivat
helposti eksyä. Ale Corci koetti muistutella Pikkupaholaisen neuvoja ja
tiekuvausta, mutta ihan varma hän ei suunnasta ollut. Siellä täällä
risteilevät tiet ja polut sotkivat liiaksi. Tohtori marssi kuin unessa,
hänellä ei ollut aavistustakaan reitistä, ja kaikki oli hänelle
yhdentekevää. Hämärästi hän ajatteli giljotiinirattaita esittävää
taulua, jonka oli nähnyt Louvressa.

Kuitenkin he olivat oikealla tiellä; sen he voivat, Ale Corci ilokseen
ja Pierre Dupuis lopulliseksi kauhukseen, todeta käveltyään
neljäkymmentä minuuttia. Temppeli oli heidän edessään, ja sen ovista ja
ikkuna-aukoista loisti punainen väräjävä valo tummaan yöhön. Edustalla
näkyi liikettä, temppeliin kerääntyi väkeä, pappeja ja palvelijoita,
arvokkaina jopa äänettöminä, mikä kapteenista olikin parasta. Tyhmäkin
voi näyttää viisaalta, jos vain osaa pitää suunsa kiinni.

”Siinä on siis temppeli, hyvä tohtori, sisäänkäytävä on tuossa, ja aika
on täytetty. Tohtori Dupuis, isoisänne Dupuis Suuren henki ja nimi
velvoittaa eteenpäin!”

Tohtori seisoi tylsänä ja hievahtamatta. Hän ei enää ollut tästä
maailmasta, hän pelkäsi enemmän kuin osasi ymmärtääkään, mutta
kapteenin läsnäolo oli hänestä vielä peloittavampi. Enemmän kuin
tunkeutuminen salapuvussa pyhään temppeliin, koko Huen ylimystön
petkuttaminen ja kuninkaan pelastaminen peloitti häntä ajatus jäädä
yksin tähän hirveään, hiljaiseen, salaperäiseen kaupunkiin, joka viiden
muurinsa ympäröimänä eli omaa suljettua, käsittämätöntä elämäänsä.

”Kas niin, hyvä tohtori, nyt on aika lähteä. Jos joudutte vaaraan,
ampukaa ja juoskaa ulos, minä jään tänne suojaamaan peräytymistä.
Temppeliin tultuanne hakekaa itsellenne jokin syrjäinen paikka lähellä
ulko-ovea, tarkatkaa silmillänne toisia ovia ja koettakaa kuulla joka
sana. Teitä ei kukaan keksi; siellä on väkeä niin paljon.”

Kapteeni työnsi toverinsa menemään. Tohtori oli auttamatta kadotettu.
Sen hän tunsi lähetessään hitaasti ja arvokkaasti, niinkuin näytti,
mutta itse asiassa pelokkaasti ja arasti, temppelin valaistua
sisäänkäytävää, jonka yllä ja sivuilla oudot ja ammottavat
jumalankuvat, kierrekoristukset, kerrospylväät, vääristellyt kukka- ja
lehtiaiheet koreilivat kylminä ja tunnottomina punertavassa
valaistuksessa. Hän tunsi astuvansa eteenpäin, nousevansa portaita,
näki ympärillään toisia samanlaisia, valkoisiin puettuja ihmisiä, mutta
ei tästä kaikesta tajunnut mitään. Hän oli niin perinpohjin peloissaan,
että pelko lamautti hänen toimintakykynsä ja siten esti hänet
ilmaisemasta itseään.

Ale Corci näki hänen katoavan temppeliin. Mutta eipä kapteeninkaan
ollut helppo olla: suunnitelman onnistuminen oli hiuskarvan varassa, ja
se hiuskarva oli hauras. Tohtori Dupuis ei ollut sankariosien esittäjä.
Hänen onneton pelkuruutensa voisi viedä suunnitelman haaksirikkoon, ja
silloin — kapteeni otti mielessään hellät ja lempeät jäähyväiset
elämältä ja Pikkupaholaiselta — silloin päättyisi entisen
lääketieteenylioppilaan Antti Aleksanteri Korren maallinen vaellus Huen
kuninkaankehään. Mutta sitä ennen tapeltaisiin. Kapteeni tarkisti vielä
kerran molemmat mauserinsa ja painautui puuta vasten.

13.

Tässä onnettomassa luvussa kerrotaan Li-ha-van ja Luculluksen
odottamattomasta sekaantumisesta tapausten kulkuun.

Kapteeni odotti lähes kaksi tuntia ja oli varma, ettei hänen mielestään
milloinkaan haihtuisi tämän odotuksen muisto. Puisto oli pimeä,
temppeli oli aavemainen punertavassa valaistuksessaan, yritys
uhkarohkea ja heidän asemansa vihamielisessä kaupungissa yksinään,
turvattomina suorastaan epätoivoinen. Kapteeni odotti joka hetki
kuulevansa temppelistä laukauksen. Silloin hän olisi rynnännyt
paikalle, vaikka hänen apunsa tuskin olisi voinut lopputulosta muuttaa.

Kaikki oli yhden kortin varassa.

Mutta laukausta ei kuulunut, temppelissä oli hiljaista, ja vain
punertava valo ilmaisi, että siellä haudottiin suuria asioita, että
siellä oli puheena kuninkaan elämä tai kuolema.

Äkkiä ilmestyi muuan varjo näkyviin temppelin ylimmälle askelmalle.
Kohta tuli toinen, ja ennen pitkää virtasi temppelistä laskematon määrä
valkopukuisia pappeja ja leviittoja. Kokous oli päättynyt. Ihmisvirta
solui hitaasti alas, hajotakseen temppelin edustalla eri suunnille.
Läheltä kapteenin piilopaikkaa kulki tie, ja sitäkin pitkin virtasi
ihmisiä. Ensi kerran koko aikana näki kapteeni Huessa sellaisen
ihmispaljouden. Viikkomääriin hän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt
tämän kaupungin asukkaita.

Kapteeni oli kiljaista riemusta: muuan valkopukuinen mies erkani
tieltä, joka sivuutti kapteenin piilopaikan, ja oikaisi nurmen ylitse
toiselle tielle.

Se oli tohtori Pierre Dupuis. Hän oli siis näytellyt sankariosansa,
vieläpä hyvin, vaikka se olikin hänestä ollut vastenmielinen. Kapteeni
kutsui häntä hiljaa nimeltään, ja tohtori tuli puiden suojaan.

Kapteeni näki heti, että hänen seikkailutoverinsa oli muuttunut. Hän
tunsi sen jo hengityksestäkin.

”Selvä on”, ilmoitti tohtori kuivasti ja välinpitämättömästi. ”Kuningas
tapetaan yöllä. Tarjoisitteko ystävällisesti minulle viskyä? Siellä
sisällä oli kirotun huono ilma, niin että aloin melkein voida pahoin.
Hyi hitto, kyllä se oli joukkoa, tyhmää ja kiihkoisaa, jolla ei ollut
aavistustakaan, että minä tarkkasin sen joka liikettä.”

Tohtori sai tuikean ryypyn ja varmuudeksi vielä toisenkin. Kapteeni
ymmärsi, että jännitys vaati rauhoittumista. Tohtori oli ulkonaisesti
kumminkin kylmä ja ylpeä. Hän piti seikkailua vähäpätöisenä, helppona,
naurettavana ja olisi milloin hyvänsä ollut valmis sen uudistamaan.
Menestys ja onnistuminen oli pannut tohtorin pään hiukan sekaisin, niin
että hän esiintyi kopeana kapteenillekin. Mutta tämä ei vihoitellut.
Tohtori oli suorittanut tehtävänsä ja sai siitä ylpeillä niin paljon
kuin ikinä halusi.

”Mitä te siis saitte siellä tietää?”

”Niin, kun tulin sisään, oli koko kirottu joukkio jo saapunut ja
asettunut paikoilleen, melkein kaikki. Lähellä ovea oli pylväs ja sen
takana syvennys. Saatoin paikaltani nähdä ja kuulla kaikki, mutta kun
lähin soihtu oli ainakin päässä, ei
henkilöllisyyteni tuottanut minulle mitään haittaa. Aluksi oli joitakin
temppuja, joista en ymmärtänyt yhtään mitään, mutta sitten muuan pieni,
kitukasvuinen kiinalaistyyppi alkoi puhua kuninkaasta. Pariisilaiset
arvostelijat ovat täynnä myrkkyä ja sappea, kun yltyvät jotakin
moittimaan; olen lukenut kommunistisia puheita, joissa kuvaillaan
kapitalismia, mutta kaikki se on kuin kemiallisesti puhdistettua vettä
sen likatulvan rinnalla, jolla Pitkän hengen ylimmäinen pappi
solvasi kuningasta, ylistäen samassa hengenvedossa poikaansa
sellaiseksi annamilaiseksi enkeliksi, että minä Pitkän hengen
asemassa olisin tuntenut mustasukkaisuutta. Puhe oli yhtä pitkä kuin
törkeäkin ja päättyi siihen vaatimukseen, että kelvoton lyhytkyntinen
kuningas oli tänä yönä vangittava, teloitettava ja uusi kuningas
asetettava valtaistuimelle. Kruunaus tapahtuisi kolmen päivän kuluttua,
jolloin hallitusvaihdos ilmoitettaisiin myöskin ranskalaisille. Ja koko
lauma yhtyi ylimmäiseen pappiin. Kuningas vangitaan puolenyön aikaan,
enkä luule, että hänen tarvitsee pitkääkään aikaa olla kruunuttomana
kuninkaana.”

”Puolenyön aikaan! Sittenhän meillä on vielä ainakin kaksi tuntia
käytettävissämme. Siekailemiseen ei kuitenkaan ole aikaa. Nopeasti nyt
temppeliimme. Pikkupaholainen on kai odottamassa. Hän auttaa meitä.”

He riensivät takaisin piilopaikkaansa pimeässä yössä, reippaina ja
rohkeina, sillä he olivat molemmat, tohtorikin, miehiä, ja toiminta
antoi heille uskallusta.

Elämä on kokoelma pieniä sattumia, mutta kapteeni ei olisi uskonut,
että hänen kompastumisensa temppelin askelmiin oli kohtalon määräämä.
Hän kirosi hiljaa ja nousi pystyyn. Tohtori oli päässyt hänestä
kymmenkunnan askelta edelle, ja tuo pieni välimatka ratkaisi asian. Jos
kapteeni olisi käynyt edeltä, olisi Annamin historia toisenlainen; jos
he olisivat olleet yhdessä, olisi tilanne ollut äärimmäisen jännittävä,
mutta kun kapteeni oli jäljessä, kävi toisin kuin eräät olivat
suunnitelleet.

Kapteeni oli ehtinyt astua pari askelta pimeään temppeliin, kun hän
äkkiä kuuli tukahtunutta ääntä. Tohtorin askeleet olivat lakanneet
kuulumasta. Ale Corci pysähtyi, ja samassa ojentui pimeydestä häntä
kohti kaksi käsivartta. Hän ei nähnyt niitä eikä kuullut mitään, mutta
hän tunsi ne, ja salamannopean vaiston nojalla hän heittäytyi
taaksepäin. Kurkottavat kädet tapasivat tyhjää. Kuului raivoisa
huohotus, kun kapteeni kaikella voimallaan syöksyi sivulle ja pujahti
toiseen huoneeseen. Sitten häntä ajettiin takaa, hän kuuli askelia ja
puhkumista ja tajusi vaaran olevan kintereillään. Se seurasi häntä
toiseen huoneeseen, kun hän seinänviertä juosten koetti päästä sen
ulottuvilta. Hän tarttui aseeseensa, mutta ei uskaltanut ampua, peläten
ääntä, ja laukaus voisi osua harhaankin. Hän ei nähnyt mitään.

Jotakin kuumotti pimeydessä. Hän muisti, että sillä kohdalla oli
ikkuna, ja hetkeäkään epäröimättä hän heittäytyi aukosta ulos ja alas.
Hänen takanaan kuului ähkäisy, ja hän tunsi, kuinka jonkun sormet
sipaisivat hänen vaatteitaan, mutta eivät ehtineet niihin tarttua. Hän
pääsi pakoon ja riensi puiden suojaan.

Heidät oli yllätetty. Tohtori oli luultavasti jo vankina. Heidän
suunnitelmansa oli mennyt myttyyn.

Kapteeni oli hengästynyt ja jännittynyt tähystellessään pimeään yöhön.
Kuka oli heidät yllättänyt pahimpaan aikaan?

Ei ollut muuta kuin yksi mahdollisuus: heidän vankinsa olivat päässeet
vapaiksi. He olivat jättäneet Li-ha-van ja Luculluksen kevytmielisesti
kahden kesken. Joko vangit olivat huutaneet taikka todennäköisemmin
eunukki oli purrut poikki temppelinpalvelijan siteet, ja jälkimäinen
vuorostaan oli vapauttanut eunukin. Niin oli käynyt, ja molemmat
annamilaiset olivat jääneet väijymään heitä. Kapteenia kauhistutti se
ajatus, että hän olisi sattunut astumaan edeltä. Väijytystä vastaan
hänkin olisi ollut avuton.

Pikkupaholainen?

Ale Corci hypähti, kun hän muisti tytön. Oliko tyttö myös vankina?
Oliko hän ehtinyt tulla? Vai oliko hän vasta tulossa? Häntä täytyi
varoittaa.

Kapteeni lähti kiertämään rakennusta, varoen joka askelella vihollista.
Mutta hän tuli liian myöhään. Hän näki jotakin vaaleaa kiiruhtavan
temppeliä kohti ja huudahti varoittavasti, mutta kaikki oli liian
myöhäistä. Hän kuuli Pikkupaholaisen kauhunhuudon ja eunukin
mörähdyksen. Silloin hän syöksyi ilmitulon vaarasta huolimatta
eteenpäin, mutta samassa katosi vaalea hohde puiden sekaan, pimeyteen.

Nyt hän joutui tuskan valtaan. Pikkupaholainen oli eunukin käsissä, ja
jos tämä ehtisi viedä hänet haaremiin, olisi hän hukassa. Vähään aikaan
kapteeni ei ymmärtänyt, mitä tehdä. Tohtori oli temppelissä vankina, ja
tyttöä vietiin haaremiin. He olivat nyt lopullisesti tulleet ilmi.

Kapteeni syöksyi pimeyteen, huusi kaiken uhalla Pikkupaholaista ja
saikin kuvaamattomaksi riemukseen kuulla tytön äänen jonkun matkan
päästä. Ääni vaimeni kuitenkin heti, mutta se riitti. Ale Corci ryntäsi
sitä kohti. Hän tiesi, missä päin oli haaremi, ja arvasi eunukin
kiirehtivän sinne. Hän juoksi kuin hullu, ollen joka hetki vaarassa
törmätä puuhun tai kompastua liaaneihin. Pian hän näki pari kolme
kertaa puiden lomitse vilahtavan valkoista, ja se lisäsi hänen intoaan.
Mutta Li-ha-va oli saanut olla pitkän aikaa levossa, ja eunukki juoksi
myöskin kuin henkensä kaupalla. Ja Li-ha-va tahtoi tietenkin kostaa
viikkomääräisen vankeuden. Vaikka hänelle ei oltukaan tehty mitään
pahaa ja vaikka hän oli saanut syödä ja juoda, oli tietysti
kahlehdittuna makaaminen kypsyttänyt hänessä kostonajatuksen, jota
eivät edes tohtorin kielitieteelliset opinnot olleet kyenneet
lauhduttamaan.

Kun pahin hermostuminen ja pelästys oli haihtunut, tunsi kapteeni
luottamuksensa taas palaavan. Haaremille oli matkaa yli puoli kilometriä,
eikä niin pitkän taipaleen juokseminen toista kantaen ollut
eunukillekaan helppoa. Varmasti hän siis saavuttaisi heidät.

Hän näki jo pakenijat edellään. Eunukki juoksi tasaisin, nopein ja
varmoin askelin, pitäen tyttöä sylissään.

”Tartu kiinni oksiin!” huusi kapteeni ja näki heti, että hänen huutonsa
oli kuultu ja ymmärretty.

Tyttö tarrautui suonenvedontapaisesti kiinni matalalla roikkuvaan
oksaan, ja eunukki horjahti juoksussaan, mutta hänen vauhtinsa oli
kuitenkin niin kova, että tytön oli hellitettävä otteensa. Pian hän
yritti toisen kerran, ja silloin eunukki horjahti niin, että hänen oli
pakko laskea tyttö sylistään. Samassa silmänräpäyksessä oli
Pikkupaholainen pakenemassa eunukin kiitäessä hänen jäljestään. Mutta
tyttö oli nopea ja notkea, tunsi tämän metsikön ja juoksi kuin kauris.
Eunukki huohotti jo, eikä välimatka pienentynyt. Kapteeni lisäsi
vauhtiaan, tavoittaakseen eunukin. Jos tämä olisi ollut edempänä
tytöstä, olisi hän ampunut, mutta nyt hän pelkäsi satuttavansa tyttöön.

Sitten kuului tuskallinen huuto, ja kapteenilta oli sydän pysähtyä
sykkimästä. Tyttö oli kompastunut. Neljä sekuntia senjälkeen oli
eunukki kumartunut hänen ylitseen, yrittäen nostaa häntä maasta, mutta
ennenkuin hän oli saavuttanut tarkoituksensa, oli kapteenikin paikalla,
syöksyen alkuasukkaan kimppuun kuin vihuri. Silmänräpäystä myöhemmin
olivat molemmat tulisessa kamppailussa. Kapteenin mauseri putosi
maahan, ennenkuin hän ehti sitä käyttää, eunukki oli aseeton, ja niin
tuli kamppailusta veretön, mutta raivoisa ja villi paini, jossa eunukin
raskas ruho ja raaka voima ja kapteenin notkeus ja jäntevyys olivat
vastakkain.

Kapteeni huomasi heti, että hänellä oli tiukka taistelu edessään.
Eunukki oli raivoissaan, ja se antoi hänelle voimia, kun taas kapteeni
koetti kylmäverisyydellään ja järjen avulla vastustaa ja tehdä tyhjiksi
vimmattuja otteita, vaanien sopivaa tilaisuutta itse ryhtyä
hyökkäämään. Se oli omituinen ja kaamea rynnistys, melkein äänetön,
keskellä pimeää metsää, mutta jo parin kolmen minuutin kuluttua se oli
ratkaistu.

Eunukki makasi maassa selällään kapteenilta saamansa iskun
tainnuttamana, mutta häntä ei ollut voittanut kapteenin voima tai
taito, vaan naisen viekkaus. Pikkupaholainen riisti yltään leveän
vyönsä, hiipi villiintyneitten taistelijoiden lähelle ja sopivassa
hetkessä pujotti sen eunukin jalan ympäri, vetäen hänet samalla kumoon
kapteenin auttaessa.

Ale Corci tempasi tytön syliinsä ja suuteli häntä. Pikkupaholainen ei
vastustanut. Hän aavisti jo, mitä rakkaus oli, ja vaikkei hän tiennyt,
mitä suudelma tarkoitti, tunsi hän sen olevan merkkinä ja alkuna
johonkin suureen ja ihanaan. Siitäkin huolimatta, että kapteeni ei
ollut kahteen päivään ajanut partaansa.

He jättivät eunukin maahan makaamaan ja riensivät itse takaisin.
Tohtori oli vapautettava. Se olikin helposti tehty. He löysivät hänet
temppelistä, sidottuna ja suunniltaan pelosta, mutta ihan
vahingoittumattomana.

Tohtori kertoi, että Lucullus oli joku hetki sitten lähtenyt pois.
Ilmianto oli siis tapahtumaisillaan. Heidän oli nyt kadottava.
Suoritettuaan kiireisesti valmistukset, koottuaan kaikki tavaransa
salakäytävään painuivat seikkailijat pimeään yöhön, rientäen
Pikkupaholaisen opastuksella kuolemaantuomitun kuninkaan linnaa kohti.

14.

Ale Corci tapaa kuolemaantuomitun kuninkaan varsin omituisessa
puuhassa.

Pikkupaholainen kiiti joustavasti kapteenin rinnalla, ja tohtori koetti
seurata perässä. Kukaan ei puhunut mitään; kaikki tunsivat, että
ratkaisevat hetket olivat käsissä, ne hetket, jotka vaativat toimintaa,
mutta ei sanoja. Metsä oli kuten ennenkin autio ja hiljainen, ja
kapteeni laski ehtivänsä ajoissa perille.

Mutta hän oli laskenut väärin. He eivät olleet ehtineet kulkea
kymmentäkään minuuttia, ennenkuin heidän korviinsa kantautui ääniä ja
huutoja. Miesjoukko oli heitä lähestymässä. Ei ollut vaikea arvata,
mitä varten se lähestyi ja ketä se etsi. Parin minuutin kuluttua he
eroittivat soihtujakin metsän pimennossa. Viholliset lähestyivät
ketjussa, ja lukuisat soihdut valaisivat metsää; aavemaiset varjot ja
loistavat tulenkielekkeet karkeloivat heidän ympärillään. He olivat
satimessa. Kapteeni tunsi, kuinka nopeasti Pikkupaholainen hengitti.
Tohtori ei uskaltanut hengittääkään. Aikaa ei ollut hukattavissa eikä
keinoja valittavissa; heidän täytyi kääntyä takaisin ja peräytyä
nopeasti, koettaen kiertää vainoojia. Jos kapteeni olisi ollut
yksinään, olisi hän empimättä odottanut jossakin sopivassa kohdassa ja
juossut sitten ketjun läpi, mutta hänellä oli mukanaan Pikkupaholainen
ja tohtori, josta ei oltu alunperin aiottu luoda murtomaajuoksijaa. Se
keino ei vedellyt.

He kääntyivät takaisin ja juoksivat syrjään, mutta heidän pelkonsa
muuttui kauhistukseksi, kun he havaitsivat soihtuketjun lähestyvän
itseään siltäkin puolen. Kaikkialta kuului huutoja ja käskyjä, ja
miesjoukko läheni vitkaan, mutta varmasti.

He olivat saarretut harvaan metsään, missä ei voinut minnekään
piiloutua. Kapteeni tunsi hetkeksi menettävänsä malttinsa. Tilanne ei
kai olisi ollut niin vaikea, jos heillä olisi ollut vähänkin aikaa
miettiä, mutta sitä ei heillä ollut. Muutamien minuuttien kuluttua
olisi heidän kohtalonsa ratkaistu. Temppeliinkään he eivät enää voineet
paeta; sielläkin oli jo varmasti vihollisia. Kapteeni puristi
Pikkupaholaisen kättä, kuten oli jokaisessa puolikelvollisessakin
seikkailuromaanissa lukenut pääsankarin tekevän rakastetulleen, veti
esiin mauserinsa jo kyyristyi suuren, varjoisan puun juurelle valmiina
myymään — sikäli kuin ostajia ilmaantuisi — henkensä mahdollisimman
kalliisti. Tohtori vaipui avuttomana ja hervottomana hänen vierelleen,
mutta Pikkupaholainen seisoi edelleenkin, vapisevana ja naisellisena,
mutta sittenkin rohkeana.

”Puuhun, puuhun!” kuiskasi hän äkkiä kapteenille.

Tämä ratkaisu oli tietenkin hyvä. Vielä parempi se olisi ollut, jos
Pikkupaholainen olisi keksinyt sen pari minuuttia aikaisemmin, mutta
vieläkään se ei ollut liian myöhäistä. Kapteeni tarttui tohtoriin ja
ponnistaen voimansa nosti hänet alimmalle oksalle.

”Ylemmäksi, ja nopeasti, mutta hiljaa”, komensi hän. Tohtori oli — jos
niin karkeaa vertausta voi käyttää — kuin lehmä puussa, mutta
lähestyvät soihdut ja aavemaiset varjot antoivat hänelle sekä voimaa
että notkeutta. Hartaasti ja taitavasti, mikä olisi sirkuksessa
varmasti herättänyt naurunremakan humoristisena numerona, hän lähti
kiipeämään ylöspäin, ajatellen vain, että putoaminen olisi kamalaa. Se
olisi hengenvaarallista, mutta kun maankamaralla pysytteleminen oli
samanlaista, noudatti tohtori käskyä, mielessään kalpea muisto pari tuntia sitten
suorittamastaan urotyöstä. Hän oli toivonut, että
seikkaileminen loppuisi hänen osaltaan, mutta, niinkuin yleensä tässä
maailmassa, hänen toivonsa osoittautui turhaksi. Hänen oli pakko
edelleenkin esiintyä sankaritehtävissä.

Pikkupaholainen oli paljon ketterämpi, eikä puuhun kiipeäminen
tuottanut hänelle likimainkaan yhtä suurta vaivaa kuin tohtorille.
Kapteeni taas oli puussa niinkuin orava, tai ainakin sinnepäin. Olipa
kuinka tahansa, kun lähin soihtu oli kolmenkymmenen askelen päässä,
istuivat kaikki seikkailijat jo oksillaan ja tarkastelivat sydän
kylmänä, mutta kuitenkin uteliaina, vihollistensa toimia korkeudestaan.

Takaa-ajajat olivat temppelinpalvelijoita ja sotilaita, ja näillä oli
kiväärit. Jos heidät keksittäisiin, putoaisivat he puusta kuin kypsät
hedelmät.

Ketju eteni raivostuttavan hitaasti, viholliset tarkastelivat
pensaikkoja ja tiheikköjä, pitäen tarkasti silmällä toistaan, niin
ettei kukaan vain pääsisi pujahtamaan heidän välitseen. Soihdut
lepattivat ihan seikkailijoiden alla, kullaten ja punaten puiden lehtiä
ja saaden levolle asettuneet linnut kirkuen pakenemaan.

Kaikki tarkastelivat maata, kukaan ei katsonut puita; niinpä ketju
eteni puun ohitse mitään huomaamatta. Kun lähin soihtu oli
viidenkymmenen askeleen päässä, alkoi kapteeni laskeutua, toisten
seuratessa esimerkkiä. Se vaara oli sivuutettu, mutta ettei se ollut
viimeinen, siitä olisi jokainen erikseen ja kaikki yhteensä menneet
omakohtaiseen takaukseen.

Alkoi olla kiire. Seikkailijat riensivät eteenpäin.

Koko Hue oli nyt tietenkin jalkeilla, kaikki etsimässä ihmeellisiä
muukalaisia, jotka kuin taivaasta tipahtaneina olivat ilmestyneet
suljettuun pyhään kaupunkiin. Pimeys oli seikkailijoitten ainoa turva.
Eikä kunnon huelaisten mieleen voinut tietysti juolahtaakaan, että
röyhkeät seikkailijat aikoivat pelastaa kuolemaantuomitun kynnettömän
kuninkaan. Kenenkään päähän ei pistänyt vartioida ja odottaa
kuninkaanpalatsin luona.

Tohtori tunsi lentävänsä avaruuden halki, mutta tämä pimeä avaruus ei
ollut suinkaan tyhjyyttä, vaan täynnä töytäyksiä, raapaisuja,
sotkeutumisia; milloin jokin juuri taikka köynnöskasvi tarttui
jalkoihin, milloin riipivät oksat paksuine lehtineen kasvoja, milloin
hän töksähti kovaa puunrunkoa vasten. Mutta hän ei uskaltanut päästää
ääntäkään eikä hiljentää vauhtiaan, vaan pysytteli epätoivon vimmalla
Pikkupaholaisen kantapäillä.

Metsä loppui niin äkkiä, että seikkailijat pysähtyivät vaistomaisesti
aukealle tultuaan.

”Palatsi on tuossa”, kuiskasi Pikkupaholainen hengästyneenä.

”Revolverit esille!” komensi kapteeni, ja kaikki kolme juoksivat pimeää
aukeaa pitkin, ollen vähällä keikahtaa kumoon portaille päästyään.
Vartijoita ei näkynyt eikä kuulunut.

He hiipivät portaita ylöspäin, jokainen lihas ja hermo jännitettynä.
Pimeys oli täydellinen, kuten hiljaisuuskin. Mutta seikkailu ei olisi
täydellinen, elleivät he ennen askelmien loppumista olisi joutuneet
uuteen selkkaukseen.

Porrasaskelmien yläpäässä näkyi äkkiä kaksi liekehtivää pistettä. Ne
paloivat ja liikkuivat, mutta olivat ihan hiljaa. Tohtori etsiskeli
nenäliinaansa kuivatakseen otsalleen nousseen tuskanhien. Mutta hän ei
löytänyt, sillä nenäliina oli sisätaskussa. He pysähtyivät, ja aseet
vapisivat heidän käsissään. Niillä ei voinut tehdä mitään, niistä ei
ollut apua, sillä kukaan ei uskaltanut ampua.

Äkkiä lähenivät liekehtivät pisteet kauhistuttavan nopeasti, jotakin
lämmintä, karvaista syöksähti tohtorin yli, ja pisteet olivat poissa.

”Piru”, sanoi tohtori ja teki ristinmerkin, mutta kapteeni nauroi.

Se oli ollut jokin eläin, mutta mikä, sitä oli pimeässä mahdoton sanoa.
He jatkoivat matkaansa, tohtori melkein nelinryömin, pääsivät
portaitten yläpäähän ja pysähtyivät jälleen hetkiseksi lepäämään.

Kaikesta päättäen he olivat ennättäneet ajoissa perille. Huelaiset
eivät olleet vielä saapuneet vangitsemaan kuningastaan.

Tohtori oli joskus unissa ollut painajaisen ahdistamana, mutta
kauheinkin uni oli hänestä kuin kultainen satu sen puolituntisen
rinnalla, jonka hän nyt joutui viettämään Huen kuninkaanlinnassa. He
harhailivat pilkkopimeässä, autiossa ja äänettömässä palatsissa,
hiipivät sen sokkeloisia, kumahtelevia käytäviä pitkin, astuivat
suurien salien läpi, kiersivät kuvapatsaita ja pylväitä, koskettelivat
kiveen, puuhun ja kankaaseen, uskaltamatta mitään puhua tai sytyttää
valoa, peläten joka hetki tulevansa yllätetyksi ja jonkin kaamean,
esihistoriallisen käsittelyn alaiseksi, kidutettaviksi, niinkuin vain
itämailla osataan kiduttaa. Heitä ahdisti pimeys ja autius, he olisivat
tahtoneet huutaa, ampua, tapella, rynnätä jotakin vastaan, vain
saadakseen tämän olemattomuuden loppumaan.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ennenkuin — kapteeni pysähtyi samassa
neljännessilmänräpäyksessä — jostakin kaukaa, tyhjyydestä, kuului
muutamia sointuja, säveliä.

Ne olivat kuin vapahdus.

Ja oikeita säveliä ne todellakin olivat, säännöllisiä sointuja. Jotakin
soitinta käsiteltiin. Ääni oli pehmeä, tahti vilkas.

Kapteeni alkoi hiipiä ääntä kohti. Sitä kuului niin monelta taholta,
että suunnan määrääminen oli vaikeata, mutta useiden turhien yritysten
jälkeen hän pääsi vihdoinkin varmuuteen. Kun oli pari minuuttia
seurattu pitkää, kapeaa käytävää, joutuivat he suureen saliin, jonka
oviaukolle kaikki pysähtyivät.

Salin toiselta puolen näkyi kaksi valojuovaa. Ihmisiä oli lähellä.

Kapteeni riisui mitään puhumatta kengät ja lähti hiippaillen lattian
poikki. Tohtori ja Pikkupaholainen painautuivat käytävän pimentoon.
Soitto oli vaiennut, mutta alkoi hetkisen kuluttua uudelleen, ja
tohtorin silmät pyörivät päässä. Erehtyminen oli mahdotonta: jossakin
lähellä soitettiin pianoa. Huessa! Ja kappalekin oli tuttu. Se oli
muuan noista foxtrottimuunnoksista, joiden säveleet, kaikissa Pariisin
ravintoloissa soitettuina, olivat tunkeutuneet tohtorinkin tajuntaan.

Huessa soitettiin pianolla foxtrottia! Kapteeni oli päässyt salin
toiselle puolelle. Seiniä peittivät raskaat tummat verhot. Hän siirsi
niitä varovasti syrjään, pari senttimetriä minuutissa, ja valojuova
salin lattialla laajeni.

Ale Corcin teki mieli hihkaista ihastuksesta: toisessa pienessä
huoneessa istui pianotuolilla komean, mustaksi kiilloitetun pianon
ääressä sama nuorehko ja veltto mies, jonka kapteeni oli yllättänyt
sianmetsästyksellä ollessaan, ja soitti foxtrottia.

Siinä oli itse hänen majesteettinsa Annamin kuningas. Kukaan muu ei
varmasti olisikaan kuninkaanlinnassa soitellut.

Kapteeni laski verhot varovasti paikoilleen ja hiipi takaisin.

”Selvä on”, sanoi hän hiljaa tohtorille ja viittasi molempia tulemaan
mukaansa. Äärimmäisen varovasti he hiipivät verhojen taakse.

”Pysykää nyt paikoillanne ja hiljaa niin kauan, kunnes minä kutsun
teitä”, selitti hän kummallekin ja pitäen mauseria kädessään sukelsi
salamannopeasti ja äänettömästi sisään.

”Sire!”

Se oli vain yksi ja lyhyt sana, mutta se lausuttiin luultavasti ensi
kertaa Huen kuninkaanlinnassa. Hänen majesteettinsa käännähti rajusti
ympäri, ja vilkas foxtrotti loppui mitä vihlovimpaan epäsointuun.
Hänen majesteettinsa ei sitä kuitenkaan ajatellut, tuijotti vain
kivettyneenä yhteen alamaisistaan, joka yösydännä, välittämättä
kuolemanrangaistuksesta, oli tunkeutunut hänen näkymättömyytensä luokse
ja uskalsi puhutella häntä ranskalaisella majesteettinimityksellä. Ja
kuningas yritti peräytyä; tällä alamaisella oli kädessään asekin.
Ikävystyminen ja velttous oli häipynyt kuninkaasta, ja hänen katseensa
ennusti hirmumyrskyä häiritsijälle. Mutta Ale Corci ei kiinnittänyt
mitään huomiota uhkaavaan ilmeeseen. Hänen seuraava kysymyksensä oli
rauhallinen, jos kohta ihmeellinen.

”Sire, puhutteko ranskaa?”

Hänen majesteettinsa kyynärpää sattui pianon koskettimille. Pari
sointua kajahti, ja kuningas huomasi, että hän oli valveilla, niin
uskomatonta kuin olikin, ettei hän nukkunut.

Tunkeilija toisti kysymyksensä. Kuningas nyökkäsi.

”No niin, silloin on kaikki hyvin”, sanoi kapteeni iloisesti. ”Saanko
esitellä itseni: Ale Corci, kapteeni. Minulla on luultavasti kunnia
puhutella hänen majesteettiaan kuningasta?”

Kapteeni ei nähnyt, että hänen selkänsä takana riippui seinällä joukko
aseita, mutta kuningas näki. Hän hypähti pystyyn, mutta samalla
ponnahti pystyyn myöskin tunkeilijan ase, ja hänen majesteettinsa
katsoi parhaaksi istua toistaiseksi pienellä pianotuolillaan. Hän
kohautti olkapäitään ja hymyili välinpitämättömästi.

”Teillä on todellakin se kunnia. Mutta mikä tuo minulle kunnian...?”

Kapteeni katkaisi hänen majesteettinsa lauseen. ”Nähdä minut luonanne,
aioitte kai sanoa? Sire, teidän kyntenne.”

Hänen majesteettinsa vilkaisi vaistomaisesti käsiään. Kynnet, kauniit,
ruusunhohteiset valkoiset kynnet oli todella leikattu lyhyiksi ja
siroiksi. Kuninkaan ilme ei kertonut enää mistään pilanteosta.

”Sire, jos lupaatte, ettette viiteen minuuttiin tee pakoyritystä
ettekä hanki sillä aikaa syrjäisiä tähän huoneeseen, niin selitän
teille kaikki. Voin muuten lisätä, että aika on täpärällä. Minä voisin
kyllä kertoa sen näinkin, mutta en haluaisi pitää asettani koko aikaa
esillä.”

Kuningas tarkasteli kummissaan seikkailijaa, annamilaista, joka puhui
kuninkaalleen ranskaa ja oli itsensä esittänyt perin ihmeellisellä
tavalla. Sitten hän nyökkäsi. Kapteeni pisti mauserin povelleen, tosin
niin, että saattoi sen missä silmänräpäyksessä tahansa vetää esille,
pyysi päännyökkäyksellä luvan saada istuutua läheiselle divaanille ja
luotuaan pikaisen arvostelevan silmäyksen huoneen sisustukseen,
kalliisiin mattoihin, pianoon, nojatuoliin, kirjahyllyyn,
koruompeluksiin, eurooppalaisiin tauluihin, vaskipiirroksiin ja
annamilaiskiinalaisiin koristeihin, alkoi rauhallisesti kertoa.

”Kuka minä olen, se ei paljoakaan kuulu tähän asiaan. Olen
eurooppalainen ja tulin omia teitäni ja omille asioilleni Hueen.”

Hänen majesteettinsa katse ilmaisi vilpitöntä ihailua. Hueen ei yleensä
niin vain ”tultu omille asioille”.

”Joku aika sitten, niinkuin teidän majesteettinne tietää, leikkasi
teidän majesteettinne kyntensä ja toimi siinä kohden, se myönnettäköön,
kylläkin käytännöllisesti ja mukavasti, mutta loukaten Annamin
ikivanhoja tapoja. Tämä teidän majesteettinne oikeastaan
yksityisasioihin kuuluva juttu on herättänyt perin pahaa verta
papistossa, erittäinkin ylimmäisessä papissa...”

Kuningas hymähti halveksivasti. Kaikesta päättäen eivät maallisen ja
hengellisen mahdin edustajain välit olleet laatuaan parhaimmat.

”Kiihtymystä, joka suurelta osalta perustui siihen, että ylimmäinen
pappi katsoi oman poikansa pään kelpaavan kantamaan Annamin kruunua,
levitettiin ja vahvistettiin järjestelmällisesti ja tänä iltana
pidettiin pappien ja temppelinpalvelijain kokous, jossa teidän
majesteettinne kynnettömänä selitettiin kykenemättömäksi ja
arvottomaksi enää olemaan kuninkaana ja tuomittiin pikaiseen eikä kai
ihan tuskattomaan kuolemaan. Samalla julistettiin ylimmäisen papin
poika kuninkaaksi, niin että meillä tällä hetkellä on Huessa kaksi
kuningasta, joista toisen taikka toisen on väistyttävä, sillä vaikka
Hue on suuri puistoksi, on se pieni kahden kuninkaan yhteiseksi
valtakunnaksi.”

”Pieni se on”, vastasi hänen majesteettinsa ja nousi pystyyn. ”Kyllä
minä vielä näytän, kuka täällä hallitsee.”

”Epäilemättä, mutta näyttäminen pitää olla nopeaa, sillä juuri näihin
aikoihin saapuu koko Annamin prelaattisääty vangitsemaan teidän
majesteettinne.”

Hetkellinen kauhu kuvastui kuninkaan katseesta.

”Nytkö heti?”

”Niin, kunnon huelaiset eivät tunnu vitkastelevan vallankumouksissaan.
Niin päätettiin tänä iltana temppelissä, enkä minä epäile sitä, että
päätös myös pannaan täytäntöön.”

Kuningas astui pöydän luo, valitsi itselleen sikaarin ja sytytti sen.
Samalla Hän huomasi epäkohteliaisuutensa ja tarjosi myöskin
kapteenille.

”Ja mitä minun on tehtävä? Miksi te tulitte minulle tätä ilmoittamaan?”

”Katsokaas, sire, kauppa kuin kauppa. Minä tulin tänne Hueen, mutta
minun on hyvin, hyvin vaikea päästä täältä pois. Minä ostan itselleni
pääsyn pelastamalla teidän majesteettinne sekä hengen että vallan.
Kelpaako tarjous?”

”Miksi ei. Mitkä ovat ehtonne?”

”Seuraavat: minä, minun toverini ja ystävättäreni saavat poistua
vapaasti ja vahingoittamattomina Huesta, toverini saa mukaansa erään
historiallisesti tärkeän, mutta muuten arvottoman paperin, ja... niin,
muutapa ei kai minulla olekaan.”

”Suostutaan.”

”Teidän majesteettinne ei voi jäädä tänne palatsiin, vaan meidän on
paettava suojapaikkaan, jonka minä tiedän, ja sitten meneteltävä
tilanteen mukaan. Minä en ole ehtinyt suunnitella vielä mitään, sillä
sain vastikään tiedon koko aikeesta.”

”Hyvä on, varsin hyvä. Prelaatit saavat siis pitkän nenän, kun tulevat
etsimään minua.”

”Kyllä kai. Onko teillä, sire, yhtään luotettavaa ja uskollista
palvelijaa?”

Hänen majesteettinsa mietti.

”Kyllä, norsunhoitajani.”

”Ahaa, sehän on mainiota. Voitteko kutsua hänet tänne?”

”Kyllä.”

Kuningas tarttui pieneen hopeakelloon ja helisti sitä hetkisen.

”Pyytäkää, että mies satuloi norsut nopeasti ja äänettömästi ja vie ne
hiukan syrjään. Me tarvitsemme niitä ehkä vielä.”

Kuningas peitti kasvonsa erikoisella päähineellä. Muutaman minuutin kuluttua
astui tummapintainen alkuasukaspalvelija huoneeseen ja lankesi
polvilleen hänen eteensä.

”Satuloi norsut ja vie ne sadan askeleen päähän palatsista johonkin
suojaan. Tule sitten ilmoittamaan, missä ne ovat.”

Mies livahti huoneesta äänettömänä ja nopeana.

”Kas niin, ehkä ei sentään vielä tänä yönä tapahdukaan
hallitsijavaihdosta Huessa”, naurahti kuningas. ”Olipa melko suuri
onni, että satuitte saamaan asian selville. Minä en osannut aavistaa,
että kynsistäni nousisi tällainen melu. Olipa onni, todellakin.”

”Oli”, myönsi kapteenikin itsekseen. Onni, eikä vähimmin heille
itselleen.

”Saanko pyytää toverini tänne?” kysyi hän sitten.

”Saatte.”

Kapteeni raotti verhoa.

”Olkaa hyvät ja astukaa sisään.”

Tohtori astui edellä. Hänen silmiään häikäisi kahden kirkkaan
öljylampun valo, ja hänen ilmeensä kertoi, että hän millä hetkellä
tahansa odotti saavansa vastaanottaa murhaavan iskun. Hän kumarsi
varsin sekavin tuntein, mutta Pikkupaholainen heittäytyi sirosti ja
notkeasti maahan kasvoilleen.

”0u est la femme?” huudahti kuningas täistä ehkä enimmin hämmästyneenä,
nähdessään yhden haareminaisistaan muukalaisten parissa. ”Mitä tämä
tietää, messieurs?”

Kapteeni viittasi kädellään.

”Hän on minun tyttöni, samaa kansaa kuin minäkin, ja minä vien hänet
mukanani. Ja minä otaksun, että teidän majesteetillenne jää sittenkin
tarpeeksi?”

Kuningas hymyili huvitettuna. ”Kyllä kai, kyllä kai, mutta olisinpa
tiennyt...”

Historia ei voi milloinkaan kertoa, mitä kuninkaan olisi pitänyt
tietää, sillä samassa syöksähti norsunhoitaja sisään ja huudahti maahan
heittäytyessään:

”Papit ja temppelinpalvelijat tulevat palatsiin huutaen: Kuolema
kuninkaalle! Eläköön kuningas!”

”Olisimmeko sittenkin myöhästyneet?” mutisi kapteeni hypähtäen pystyyn
ja tarttuen mauseriinsa.

15.

Kapinalliset alamaiset toteavat viraltapannussa kuninkaassaan
hämmästyttäviä ominaisuuksia.

Sanotaan, että vaaran hetkellä ovat hyvät neuvot kalliita, mutta
kapteeni olisi nyt maksanut huonostakin neuvosta hyvän hinnan. Hetket
olivat täpärällä. Seikkailijoiden henki ei ollut neuvostoruplankaan
arvoinen.

Ulkoa kuului melua ja huutoja. Papit ja temppelinpalvelijat olivat
varmoja asiastaan. Huesta ei voinut paeta. Se oli heistä selvää.
Kuninkaanlinna oli piiritetty. Sekin oli selvää.

Askelia kuului käytävistä. Kapinalliset olivat tunkeutuneet
sisähuoneisiin saakka, mutta vaistomainen pelko, kunnioitus
vuosisataista, perittyä tapaa kohtaan pidätti heitä suinpäin
hyökkäämästä sisään ja muitta mutkitta toteuttamasta aikomustaan.

Viereisestä salista, jonka kautta seikkailijatkin olivat tulleet,
kuului kolme kovaa kolahdusta lattiaan.

”Kuningas”, kajahti kiihkoa ilmaiseva ääni käskevästi.

”Ylimmäinen pappi”, kuiskasi kuningas melkein kuin itsekseen.

Kapteeni seisoi nojaten pöytään ja koetti löytää seinäkuvioista,
lattiamatoista, viisauden täyttämästä kirjahyllystä ja kevytmielisiä
sävellyksiä sisältävästä nuottipinosta keinon pelastaa sekä oman että
hänen majesteettinsa hengen.

”Vastatkaa”, sanoi hän hiljaa kuninkaalle.

”Minä, Annamin kuningas”, kajahti kuninkaan kova ja terävä ääni. ”Kuka
uskaltaa tunkeutua luokseni, kuka astuu linnaani ilman kutsuani?
Vastaa, onneton?”

”Hyvä, oikein hyvä”, onnitteli kapteeni. ”Röyhkeästi vain, ei meitä
vielä ole hirtetty.”

”Kuningas, sinä kuulet ylimmäisen pappisi äänen...” Ylimmäinen pappi
olisi kai jotakin jatkanut, mutta kapteeni oli tällä välin saanut yhden
niinsanottuja nerokkaita ajatuksiaan ja ehti kuiskata sen kuninkaalle.

”Haa, sinäkö roisto siellä oletkin”, pauhasi kuningas kuin haamu
Hamletin ensi näytöksessä, ”sinä viheliäinen roisto, joka olet
uskaltanut kohottaa kätesi minua herraasi vastaan, sinä, orja ja mato,
joka olet rohjennut kelvottoman pojanheittiösi takia satuttaa minuun,
häväissyt minut kansani silmissä, käskenyt palkattujen roistojen
riistää minulta ylpeyteni, kansani ylpeyden, kynteni, niin etten ole
voinut häpeän ja masennuksen takia vielä ryhtyä sinua edes
rankaisemaan, sinäkö siellä olet, joka joudut korppien ruuaksi, jos
vain yksikin alamaisistani, uskollisista alamaisistani, tietäisi, mitä
minulle olet tehnyt. Kuinka julkeat tunkeutua luokseni, sinä
kuolemaantuomittu orja, joka olet pettänyt sekä kuninkaasi että
jumalasi?”

Sitä huutoa, joka tätä ylimielistä ja hävyttömän rohkeata puhetta
seurasi, on mahdoton kuvata, mutta kapteenin kasvoista loisti iloa ja
ylpeyttä, tohtorin kääntäessä hänelle kuninkaan sanoja. Annamin
kuningas, veltto itämaalainen, joka luki Anatole Francea ja soitteli
foxtrottia, oli mestari valehtelemaan, sommitellen kokonaisen romaanin
kapteenin kuiskaamista parista sanasta. Kuningas oli ehtinyt papin
edelle, hyökännyt ensiksi, ja kun kaikki ulkonaolijat luulivat, ettei
kuningas tietänyt mitään salaliitosta eikä ylimmäisen papin aikeista,
tuntui syytös sitäkin uskottavammalta. Melu, huudot ja väittely, joka
kuului ulkoa, todisti, että pommi oli osunut.

”Hiljaa!” huusi kuningas jyrisevällä äänellä. ”Kuka uskaltaa puhua
palatsissani?”

Huudot vaikenivat heti. Kuningas ei ollutkaan vielä menettänyt kaikkea
vaikutusvaltaansa.

”Roisto, joka olet rohjennut minua puhutella, jatka puhettasi! Millä
voit puolustautua?”

Ylimmäisen papin ääni kähisi raivoa, mutta samalla siinä oli
eroitettavissa selvä pelästyksen vivahdus.

”Kuningas, sinä olet suosinut muukalaisuutta, sinä olet hyljännyt
kansalliset tapamme, sinä olet loukannut Pitkän Kynnen henkeä, ja
siksi, oi kuningas, on temppelikokous tänä iltana, pappien ja
temppelinpalvelijain läsnäollessa, yksimielisesti katsonut sinut
arvottomaksi kantamaan kruunua. Sinut on tuomittu pilkkaajana
kuolemaan, ja me olemme tulleet kiinniottamaan ja rankaisemaan sinua.
Valmistaudu kuolemaan!”

Pilkkaava nauru kajahti vastaukseksi.

”Sinä roisto! Nyt ymmärrän tarkoituksesi selvästi. Mutta tiedä, että
ilkeät aikeesi eivät menesty, alamaiseni puolustavat minua ja heittävät
sinut korppien ruuaksi, niinkuin jo sanoin. Onko sinulla vielä mitään
puhuttavaa? Ellei ole, niin poistu nopeasti, vietä yösi temppelissä,
sillä aamun koittaessa sinä kuolet. Kuuletko ja ymmärrätkö, mitä
sinulle herrasi ja kuninkaasi sanoo?”

Väittely ja melu kasvoi ulkona, kunnes kuningas sen jälleen vaimensi.

”Alamaiseni, ottakaa kiinni ja sitokaa hänet ja tutkikaa kaikki Pitkän
Kynnen hengen temppelinpalvelijat. He voivat todistaa sanani.”

Kapteeni unohti hovisäännöt, unohti vaaran ja asemansa ja hyppäsi
kuningasta syleilemään. Milloinkaan ei hänen korvissaan ollut
kunnollinen, rehellinen hätävalhe sointunut suloisemmalta. Ulkona
jatkui väittely entistä kiihkeämmin, jopa kuului muutamia yksinäisiä
huudahduksia kuninkaan puolestakin. Mutta ylimmäisen papinkin valta oli
suuri eikä häntä uskallettu avoimesti vastustaa. Yksinvaltias hän ei
kuitenkaan enää ollut. Kuningas oli syyttänyt häntä liian paljon ja
liian uskottavasti.

Tohtorinkin silmät loistivat, kun hän nopeasti käänsi kuninkaan sanat
kapteenille, ja Pikkupaholainen seisoi keskellä lattiaa rohkeana ja
hyvätuulisena. Haaremin ikävyys ja yksitoikkoisuus oli nyt
ratkaisevasti lopussa. Norsunhoitaja seisoi katse maahanluotuna oven
luon ja tarkkasi herkeämättä jokaista kuninkaan sanaa.

Väittelyä oli kestänyt ainakin neljännestunnin, ennenkuin ylimmäisen
papin ääni jälleen kuului.

”Kuningas, me olemme päättäneet tutkia mainitut palvelijat. Jos he ovat
tehneet itsensä vikapäiksi, ovat he kuoleman omia, mutta jos syytöksesi
on väärä, kuolet itse.”

”Ja sinä kuolet joka tapauksessa”, kiljaisi kuningas vastaan.

”Me poistumme nyt neuvottelemaan ja tutkimaan ja tulemme sitten
takaisin. Palatsia vartioidaan”, jatkoi ylimmäinen pappi
häiriintymättä. Hän uskoi varmasti voivansa näyttää kuninkaan
perättömät väitteet vääriksi. Melu vaikeni, ja askelet poistuivat.

Seikkailijat olivat saaneet hengähtämisaikaa.

”Entä nyt?” kysyi kapteeni, mutta vastaus tulikin samassa, vaikka
sellaisessa muodossa, jota ei kukaan osannut aavistaa.

Huoneeseen käveli huojuen ja heiluen jättiläismäinen apina, lähes
kuninkaan tai tohtorin mittainen. Sen viisaat silmät tähystivät
uteliaina ja hieman ilkeinä kokoontunutta seuruetta. Kapteenin
suunnitelma oli samassa silmänräpäyksessä valmis.

”Onko apina kesy?” kysyi hän kuninkaalta ja sai myöntävän vastauksen.
Silloin hän naurahti ääneensä.

”Nyt minä takaan, että ylimmäinen pappi saa käsiinsä kuninkaan, jos
kohta hiukan karvaisen. Tehkäämme näin: Puemme apinan kuninkaaksi.
Näköisyyttä emme tosin saa, mutta sitä ei ole tarviskaan. Odotamme,
kunnes joukko jälleen saapuu ja vaatii teidän majesteettianne. Te
raivoatte, ja sopivassa silmänräpäyksessä me työnnämme saliin apinan,
jota olemme hiukan ärsyttäneet. Kyllä tämä elukka kykenee aikaansaamaan
pienen sekamelskan. Sen turvissa me pujahdamme ulos, juoksemme norsujen
luokse ja kiidämme tiehemme. Kun olemme päässeet piilopaikkaamme,
pidämme kyllä puolemme. Se on suunnitelmani. Hyväksyykö teidän
majesteettinne?”

”Kyllä”, vastasi Annamin kuningas reippaasti.

”Onko teillä täällä temppelinpalvelijain pukuja?”

Kuningas antoi määräyksen norsunhoitajalle, ja muutaman hetken kuluttua
oli huoneessa rykelmä valkoisia kaapuja. Kaikki, kuningas ja
norsunhoitajakin, pukeutuivat niihin samalla kun kapteeni kietoi
varovasti apinan ylle kuninkaallisen komeuden. Hän sitoi hihat, niin
että karvaiset käpälät peittyivät, kätki samoin näkyvistä jalat ja
viimein kiinnitti ihmettelevän mutta edelleenkin rauhallisen eläimen
päähän kuninkaallisen päähineen, peittäen naaman niin, että apina vain
parista pienestä silmäreiästä saattoi katsella ympärilleen.

Kuningas ja norsunhoitaja asestautuivat, ja häiriintymättömässä
hiljaisuudessa alkoi sitten jännittävä ja hermostuttava odotus.

Sitä ei kestänyt kauan. Puoli tuntia valmistusten jälkeen kuuluivat
ensimmäiset askelet käytävässä, ja ihmisjoukko työntyi saliin.

”Kuningas, puheesi on havaittu vääräksi. Tuomiosi on lausuttu. Astu
esiin ja vastaanota rangaistuksesi”, pauhasi ylimmäinen pappi.

”Minä tulen”, huusi kuningas raivokkaasti ja työnsi apinan saliin,
ärsytettyään sitä hetkisen ja yllyttäen hyökkäämään.

Hämmästyksen ja kauhistuksen huuto kajahti salista, kun ”kuningas”
syöksähti esiin nopeana kuin vihuri, ei käyden, vaan ryömien neljällä
jalalla, silmäaukkojen uhkaavasti tuijottaessa kapinallisiin. Apina ei
tyytynyt tähän, vaan hyökkäsi väkijoukkoon, ja moni pappi ja
temppelinpalvelija sai tuntea sen kauhistavaa voimaa. Vähemmässä kuin
minuutissa oli sali täynnä helvetillistä melua, kirkunaa ja valitusta.
Apina temmelsi raivokkaana ihmisten keskellä, ja kaikki olivat liian
hämmästyneitä ja peloissaan voidakseen asettua vastarintaan.

”Nyt”, kuiskasi kapteeni, ja seikkailijat ryntäsivät saliin. Heidän
ilmestymistään ei kukaan huomannut, sillä kaikkien katseet olivat
kiintyneet raivoavaan ilmestykseen, joka vinhasti tassutteli, hyppi ja
murisi ympäri salia, ajoi takaa, paiskeli maahan ihmisiä, kenenkään
voimatta kestää sen nyrkiniskuja. Ylimmäinen pappi oli ensimmäisenä,
lähinnä seisovana, saanut paukahtavan korvapuustin, joka kaatoi hänet
lattialle.

Kauhu valtasi kapinalliset, kun he näkivät kuninkaansa raivon ja
tunsivat hänen äärettömän voimansa; taikauskoinen pelko jäykisti heidän
jäsenensä, ja apina saattoi huvitella ja purkaa vimmaansa niinkuin itse
halusi kenenkään vastustamatta. Toisenlaisessa tilanteessa olisi
kapteenikin pelännyt, mutta nyt häntä nauratti oman kepposensa
onnistuminen.

Kuitenkin oli väkijoukossa miehiä, jotka ensi pelästyksestä
toinnuttuaan ryhtyivät ahdistamaan ”kuningasta”, mutta heidänkin
jäsenensä puutuivat, kun riehaantunut olento äkkiä kapusi hoikkaa,
koristeista pylvästä pitkin parvekkeelle ja jäi sen laidalle. Se oli
kiivennyt niin nopeasti, että monet luulivat sen lentäneen. Se istui
nyt huohottaen kapealla parvekkeella, ja silmäaukot olivat mustat ja
peloittavat.

Kauhunhuuto täytti salin, kun huelaiset näkivät nämä kuninkaansa
ihmeelliset, aavistamattomat taidot ja ominaisuudet.

Seikkailijat olivat tällä välin raivanneet tiensä käytävään, mutta jo
ovella oli tungos ylivoimainen. Kaikki pyrkivät ulos, soihdut
lepattivat kiihtyneen joukon yläpuolella, ihmeelliset, oudot varjot
loivat salin kaameaksi ja haaveelliseksi, lattialla makasi joukko
miehiä voivotellen, niiden joukossa ylimmäinen pappi, mutta kukaan ei
tullut hänen avukseen, kukaan ei temmannut häntä syrjään, sillä
jokainen ajatteli vain omaa turvallisuuttaan.

”Kuningas” istui parvekkeen reunalla ja murisi raivokkaasti; äkkiä se
viskautui pylvästä vasten ja laski käsiensä varassa alas, mutta
ennenkuin se ehti maahan, tarttui sen puku johonkin, jotakin repesi, ja
aukosta vilahti esiin pitkä karvainen häntä.

Mahdollisesti se muistutti paholaista tai jotakin huelaista
kotijumalaa. Oli kuinka tahansa, tämä hännällisyys sai aikaan
pakokauhun, niin että seikkailijat eivät kulkeneet, vaan heidät
kuljetettiin ihmisjoukon mukana ulos. Virta oli vahva ja vastustamaton.

”Kuningas on paennut”, kaikuivat huudot pimeässä yössä, soihtujen
lepattaessa ja Huen koko papillisen säädyn juoksennellessa järjettömänä
sinne tänne.

Seikkailijat eivät suinkaan siekailleet. He selvisivät vaurioitta
tungoksesta, pysyivät yhdessä vaikeuksista huolimatta ja riensivät
vahvan norsunhoitajan jäljessä syrjään sinne, missä norsut heitä
odottelivat.

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat satulassa, ja jättiläiseläimet
lähtivät hyvää vauhtia laukkaamaan pimeässä yössä, niin että maa
tömisi, pakenevien kapinallisten ohitse, jotka eivät mitään
ymmärtäneet. Kapteeni puristi mauseriaan ja tähysteli pimeään.
Hetkiseksi tuli hänen mieleensä muuttaa suunnitelmaa, ohjata norsut
jollekin kaupunginportille ja murtautua läpi seuraavaan kehään, missä
kapinasta ei tiedetty mitään, mutta epäonnistumisen vaara oli liian
suuri, vartijat olivat kaiketi varuillaan, ja norsuista huolimatta
saattoivat he kaikki joutua vangiksi. Niinpä hän jonkun ajan kuluttua
pyysi kuningasta komentamaan pysähdyksen. Seikkailijat laskeutuivat
maahan; norsunhoitaja ajoi elukat toiselle suunnalle, mutta he itse
painuivat pimeän metsän kautta temppeliin, jossa kapteeni ja tohtori
olivat viime aikansa viettäneet. Metsä oli jälleen autio ja hiljainen,
temppelissä ei ollut vartijoita, ja ilman mitään kommelluksia he
pääsivät perille. He eivät asettuneet lepäämään, vaan yhteisin voimin
tukkivat suurilla, irtonaisilla kivillä erään käytävän suun, hankkivat
vettä ja varustautuivat kiireessä ja pimeässä, niin hyvin kuin
taisivat, kestämään hyökkäystä ja piiritystä. He eivät uskoneet,
etteivät kapinalliset pian keksisi petosta. Silloin he tutkisivat Huen
läpikotaisin, ja temppeli, jota jo muutenkin epäiltiin, joutuisi
silloin varmasti myöskin tarkastettavaksi.

He viettivät varsin unettoman, mutta sitä romanttisemman yön, ja
puolittain hereillä, puolittain nukuksissa he kuulivat aamun koittaessa
huutojen ja melun lähestyvän rauniotemppeliä.

Ratkaisevat hetket olivat taas käsissä.

16.

Kapteeni käy tervehtimässä vanhaa tuttavaa, joka vastaanottaa vierailun
varsin sekavin tuntein.

Huelaiset olivat kai jo tointuneet apinailveilystä. Päivänvalo rohkaisi
heitä; he näkivät oman ylivoimansa, eikä taikauskokaan enää niin
valtavasti vaikuttanut.

Heillä oli mukanaan joukko koiria. Kapteeni muisti, ettei hän
kuninkaaseen nähden ollut turvautunut tupakan ja viskyn sekoitukseen.
Jäljet johtivat temppeliin, ja hetken kuluttua oli koko laaja rakennus
saarrettu. Piiritetyt eivät antaneet itsestään mitään elonmerkkiä. He
odottivat vain hetkeä, jolloin heidät keksittäisiin.

Varovasti ja arkaillen tunkeutuivat sotilaat, joita ei onneksi ollut
kuin kourallinen, temppeliin ja aseet kädessä marssivat huoneesta
huoneeseen, tullen vihdoin sille kiviesteelle, joka tukki käytävän.
Kaikki pysähtyivät ja vetäytyivät sitten takaisin. Yksi joukosta lähti
kiireisesti ulos, ja jonkun ajan kuluttua kajahti jälleen ylimmäisen
papin ääni:

”Kuningas, oletko siellä?”

Ylimmäisen papin äänessä ei väreillyt lempeyttä tai suvaitsevaisuutta.
Hän muisti kai liiankin hyvin apinan antaman korvapuustin, joka oli
vähällä tehdä hänet kykenemättömäksi papillisiin toimituksiin.

”Kuningas, oletko siellä?”

”Olen, sinä roisto.”

”Hetkesi on nyt tullut. Petit meidät viime yönä, mutta nyt on kohtalosi
ratkaistu.”

”Tule ja ota!”

Kuninkaan ärsyttävä kylmäverisyys sai papin suunniltaan. Ehkä myös yön
pettymyksillä ja apinan korvapuustilla oli kiihtymyksessä osansa. Koska
hänellä ei ollut vieläkään aavistusta kuninkaan puolustajista, ryntäsi
hän sotilaitten etunenässä kiviestettä kohti. Samalla viuhahti jotakin
ilmassa, sotilaat hyppäsivät salamannopeasti suojaan parin laukauksen
kajahtaessa vanhassa temppelissä, mutta pappi kiiti vinhasti eteenpäin
mistään huolimatta, tehden omituisia, sätkytteleviä liikkeitä käsillään
ja jaloillaan.

Hän ei kulkenutkaan enää omasta tahdostaan. Häntä kuljetettiin.

Ennenkuin sotilaista kukaan oli ehtinyt edes mitään nähdä saatikka
estää, oli pappi saapunut kiviesteelle, kaksi paria vahvoja käsivarsia
ojentautui häntä vastaanottamaan, ja vähemmässä minuutissa kuin hän oli
ääntä päästämättä kadonnut näyttämöltä. Kun sotilaat kymmenen minuutin kuluttua
uskalsivat tähystellä käytävään, oli se autio ja tyhjä,
kivieste oli paikallaan, mutta ylimmäisestä papista ei ollut
jälkeäkään.

Kapteenin onnistunut ja ovela suopunginheitto oli muuttanut tilanteen
ihan toiseksi. Silkkiköysi, jota hän oli käyttänyt niin moneen muuhun
tarkoitukseen, oli nytkin ollut hyödyksi. Ylimmäinen pappi oli saanut
sen kaulaansa ja voimatta huutaa taikka vastustaa liukunut
vihollistensa käsiin. Hän ei tajunnut mitään ennenkuin huomasi
istuvansa kivilattialla kuninkaan edessä, ilman puoluelaisiaan,
kiviesteen takana, ympärillään joukko tuntemattomia ihmisiä, jotka
katselivat häntä perin vähän ystävällisesti.

Ylimmäisen papin ilme kertoi, että hänen peukalonsa oli jäänyt pölkyn
rakoon. Kahden miehen aseet suuntautuivat hänen päätään kohti. Se oli
kuitenkin turhaa; ylimmäinen pappi ei ajatellut pakoa.

”Kas niin, sinä pääroisto, mitä nyt ajattelet?” kysyi kuningas
uhkaavasti.

Ylimmäinen pappi ei vastannut mitään. Hän ei osannut mitään vastata,
sillä hän ei ajatellut mitään. Kapteeni otti silkkiköyden ja sitoi
prelaatin jalat ja kädet, unohtamatta myöskään suukapulaa. Ylimmäisen
papin kanssa ei maksanut vaivaa enää keskustella.

Sotilaat olivat sillä välin käyneet rohkeammiksi. He eivät aavistaneet,
että ylimmäinen pappi, heidän johtajansa, oli huomaamatta jo tehty
taistelukyvyttömäksi. Päinvastoin he otaksuivat, että kiviesteen takaa
oli puolustaja paennut, ja siksipä he lähestyivätkin varustusta varsin
uskaliaasti. Mutta he huomasivat erehtyneensä: kiviesteen takaa kajahti
jälleen muutamia laukauksia, kuulat vinkuivat epämiellyttävän lähellä
heidän korviaan, ja laukaisten kiväärinsä umpimähkään sotilaat
peräytyivät kiireesti seinän suojaan. Hyökkäys oli torjuttu.

Kun melu oli hetkiseksi vaiennut, huusi kuningas sotilaille. Kaksi
astui esiin.

”Minä puhun, teidän kuninkaanne. Ylimmäinen pappi on käsissäni, ja jos
te vielä kohotatte kätenne minua vastaan, niin hän kuolee. Olen
puhunut.”

Ilmoitus vaikutti. Sotilaat poistuivat, mutta muutaman minuutin kuluttua
kajahti ulkoa raivokas huuto: kapinalliset olivat saaneet
tietää johtajansa kohtalon. Mutta jos seikkailijat olivat laskeneet,
että hyökkäys siitä pysähtyisi, olivat he erehtyneet. Päinvastoin,
käytävään ryntäsi jälleen joukko sotilaita, jotka peräytyivät vasta kun
heitä oli ammuttu. Pari heistä haavoittuikin, sillä kapteeni katsoi
ajan tulleen näyttää, että tässä ei leikitelty. Käytävää oli helppo
puolustaa, ja niin kauan kuin piiritetyillä vain oli ampumatarpeita,
olivat he suhteellisen hyvässä turvassa. Hyökkääjien oli mietittävä
muita keinoja.

Kapteeni tuli heti ajatelleeksi savustamista, ja huelaiset osasivat kai
lukea hänen ajatuksensa, sillä puolen tunnin kuluttua alettiin
käytävään kasata kuivia puita, lehtiä ja juuria. Kasa paisui yhä,
eivätkä puolustajat voineet kokon tekoa millään estää. Savustajat
olivat seinän suojassa ja heittelivät sen kulman takaa aineksiaan
käytävään. Kun röykkiö vihdoin oli heidän mielestään tarpeeksi iso,
heitettiin sen keskelle palava soihtu. Kuivat lehdet ja oksat syttyivät
heti tuleen.

Mutta kapteeni nauroi tyytyväisenä ja huolettomana. Käytävässä oli
vahva veto, mutta veto kävi kiviesteestä ulospäin. Tuli ja savu
painautuivat niin ollen sytyttäjiin päin, ja tahtomattaan olivat nämä
laatineet tuliesteen itsensä ja puolustajien välille, joita se ei
lainkaan häirinnyt.

Savustamisyritys oli siis turha.

Seuraava tunti kului ihan rauhassa. Ylimmäinen pappi makasi
kivilattialla sidottuna ja kapaloituna, tohtori valitteli väsymystään
ja söi nurkumatta vesimelooneja, norsunhoitaja istui mitään puhumatta
seinän vierellä, Pikkupaholainen torkkui ja haukotteli, mutta kuningas
ja kapteeni koettelivat arvailla, mitä juonia kapinalliset punoivat.
Yrityksestä ei suinkaan oltu vielä luovuttu, se oli mahdollisimman
selvä asia. Vartijat olivat paikallaan, ja ulkoa kuului tasaista kohua.
Mitään ratkaisevaa hätää seikkailijoilla ei vielä ollut, salakäytävä
oli heidän viimeinen ja jokseenkin varma turvansa, mutta siihen ei
kapteeni vielä halunnut turvautua.

Äkkiä kuului pari raskasta kumahdusta. Ne kuuluivat ylhäältä. Seinä
tärähti, ja kapteeni kirosi.

Totisesti, kapinalliset olivat keksineet oikean ratkaisun. He aikoivat
puhkaista katon ja sitä tietä yllättää pakolaiset, jotka eivät millään
tavalla voineet estää katon puhkaisemista.

Hyvät neuvot olivat nyt kalliimmat kuin milloinkaan ennen.

Kapinalliset tarvitsisivat kuitenkin melkoisen ajan, ennenkuin saisivat
katon puhki. Se oli rakennettu suurista, raskaista kivilaatoista,
joiden irroittaminen ei ollut suinkaan helppoa. Ainakin tunti, ehkäpä
kaksikin, oli seikkailijoilla vielä käytettävissään.

Silloin tuli kapteenin mieleen selvä ja yksinkertainen ajatus.
Kapinasta ei tiedetty mitään ulommissa kaupunkikehissä. Sieltä oli
haettava apua, siellä oli sotilaita ja virkamiehiä, jotka vielä
tottelivat kuningasta.

Nopeasti kapteeni syöksyi salakäytävään, haki tohtorin tavaroiden
joukosta pari liuskaa hyvää paperia ja säiliökynän ja kiiruhti
kuninkaan luokse. Viidessä minuutissa oli kuningas laatinut
valtakirjan, joka oikeutti sen haltijan ottamaan komentoonsa rajattoman
määrän valtakunnan sotilaita ja tuomaan ne kuninkaankehään. Joukon
komentaja saisi korkeimman mahdollisen tunnustuksen, jos toimisi
tarmokkaasti ja nopeasti.

Kapteeni selitti nyt kaikille tilanteen. Hän aikoi lähteä hakemaan
apua. Toisten piti sillä aikaa puolustautua parhaansa mukaan ja, jos se
kävisi mahdottomaksi, vetäytyä hyvissä ajoissa salakäytävään. Hän
tulisi takaisin mahdollisimman pian.

Painaen kiireisen suudelman Pikkupaholaisen hiukan kalvenneille
huulille painui kapteeni kiireesti matkaan ajatellen mielessään, ettei
Dupuis Suuri kai milloinkaan ollut voinut kuvitella joutuvansa
tavallaan tehokkaaksi apulaiseksi Annamin kuninkaan pelastamisessa
kapinoitsevien alamaistensa käsistä.

Salakäytävä oli entisessä kunnossa, vain pari sihisevää käärmettä
kohtasi kapteeni matkallaan, selviytyen seikkailuitta käytävän toiseen
päähän. Mutta hän oli unohtanut erään seikan: käytävä päättyi syvään
kaivoon. Sen pohjalle he olivat hypänneet, mutta hyppääminen ylöspäin
oli toista. Pohja oli niin pieni, ettei vauhtiakaan voinut ottaa.
Seinät olivat sileät, rosoja oli vähän, niin että kiipeäminen oli
hankalaa, ellei mahdotontakin. Kapteeni raivosi kuin sirkustiikeri
häkissään.

Hän veti esiin puukkonsa ja koetti sovittaa sitä kahden kiven lomaan.
Se onnistuikin, puukko tunkeutui lujasti rakoon, ja kapteeni oli
melkein varma, että se jaksaisi kannattaa hänen painoaan jonkun aikaa.
Mutta käsilleen hän ei löytänyt mistään tukea, ennenkuin irroitti
pistoolin puhdistuspuikon ja työnsi sen samaan halkeamaan hiukan
ylemmäksi. Hän kapusi näiden tilapäisten tikkaitten varaan, ojensi
kätensä ja sai kun saikin tartutuksi reunaan. Käsin hän sitten veti
itsensä ylös laidalle, mutta tämä yksinkertainen voimistelutemppu
vaatikin kaikki hänen voimansa. Vasta nyt hän tunsi olevansa
perinpohjin väsyksissä.

Mutta hän oli ainakin laidalla, ja nopeasti hän sitten nousi kaivon
ulommaisen osan pengermiä myöten maan pinnalle, häipyen puiden sekaan
ja siunaten mielessään sitä seikkaa, etteivät huelaiset yleensä
kuljeskelleet metsissä.

Suunnitelma hänellä oli jo selvänä, ja hän nautti edeltäkäsin sen
toteuttamisesta.

Vartijoita ja sotilaita hän ei kohdannut missään ja pääsi vähemmässä
kuin neljännestunnissa vanhan ystävänsä Tham-Haosin talon viereiseen
metsikköön. Talossa ei näkynyt minkäänlaista liikettä, palvelijoita ei
ollut näkyvissä, ja kukka-istutusten ja pensaiden suojassa kapteeni
ryömi seinän vierustalle. Hengähdettyään siinä hetkisen hän ryhtyi
kiipeämään ylös, samaan huoneeseen, missä Tham-Haos oli yrittänyt
vangituttaa sekä hänet että tohtorin. Rosoista, koristeltua, ulkonemia
täynnä olevaa seinää myöten oli helppo kiivetä, ja pian kapteeni
heilautti itsensä sisään, vilkaistuaan ensin huoneeseen.

Se oli tyhjä.

Kapteeni hiipi viereiseen huoneeseen ja siitä yhä edelleen, kunnes oli
kiertänyt koko rakennuksen yläkerran. Missään ei ollut ristinsielua.
Hän kiroili, mutta se ei tietenkään auttanut, ja sai puolisen tuntia
kävellä ja katsella ennenkuin eräästä ikkunasta näki Tham-Haosin
saapuvan palankiinissaan.

Kapteeni poistui nopeasti entiseen huoneeseensa, veti esille piippunsa,
täytti ja sytytti sen ja nojautuen huolettoman näköisenä taakseen
kasaamiinsa tyynyihin alkoi odotella isännän saapumista.

Hän kuuli Tham-Haosin askelet käytävässä, sitten viereisessä huoneessa;
kohta sen jälkeen vedettiin verhot syrjään ovelta, ja Tham-Haos astui
sisään mitään pahaa aavistamatta.

Syynä siihen, ettei Tham-Haos pyörtynyt, ei suinkaan ollut vahva
hermorakenne, vaan se, ettei hän uskonut näkemäänsä, eikä edes selvästi
kuulemaansa hyvääpäivää, jonka kapteeni hänelle ystävällisesti lausui.
Hän seisoi vain ja katsoi, ja kapteeni hymyili tuskin huomattavasti.

”Hyvää päivää, paras Tham-Haos, kuinka on terveytenne laita ollut viime
aikoina? Tohtori Dupuis pyytää kauttani lausua vilpittömimmät
terveisensä.”

Tham-Haos teki liikkeen kuin poistuakseen, mutta kapteeni ennätti
tarttua hänen viittansa liepeeseen.

”Ei suinkaan teillä ole minnekään kiire, parahin Tham-Haos.
Keskustelkaamme nyt hetkinen. Minulla on teille paljonkin asiaa. Muuten
voin sanoa, että Hue on merkillinen kaupunki, varsin mielenkiintoinen,
ja se aika, jonka olen täällä viettänyt, kuuluu elämäni
ihmeellisimpiin, ja tästä kaikesta on minun kiittäminen teitä, paras
Tham-Haos.”

Tham-Haos pelkäsi. Se oli selvää, mutta kapteeni oli sillä välin
tarttunut hänen niskaansa, ja ote oli siksi vakuuttava, ettei Tham-Haos
halunnut väittää mitään vastaan.

”Niin, me kyllä huomasimme, kuinka hellää huolta te aioitte meistä
pitää tutustuttamalla meidät huelaiseen lainkäyttöön ja sotalaitokseen,
mutta kun meillä oli oma suunnitelmamme, emme valitettavasti voineet
jäädä odottamaan ystävällisesti järjestämäänne tilaisuutta. Me
poikkesimme omille teillemme, joista, epäkohteliasta kyllä, emme
huomanneet teille mitään ilmoittaa. Nyt minä olen jälleen
käytettävänänne, hyvä Tham-Haos.”

Annamilainen kiemurteli kuin mato ongenkoukussa, mutta kapteeni muutti
ivallisen puhetapansa.

”Kas niin, minulla on kiire, ja kova kiire onkin. Te olette roisto,
Tham-Haos, mutta minä tarvitsen teitä ja siksi käännyn puoleenne.
Kuinka mones kirjuri te olette?”

”Kahdeskymmenes.”

”Mitä tekisitte, päästäksenne ensimmäiseksi?”

Tham-Haosin ilme kertoi, ettei hän tajunnut kysymystä, vaikka
mahdollisuuskin jo mykisti hänet.

”No niin, teillä on nyt tilaisuus päästä hänen majesteettinsa Annamin
kuninkaan ensimmäiseksi kirjuriksi. Sitä varten ei teidän tarvitse
tehdä mitään muuta kuin totella määräyksiäni. Kas tuossa, lukekaa!”

Kapteeni ojensi annamilaiselle kuninkaan kirjoittaman valtakirjan.
Tham-Haos kalpeni.

”Armoa, armoa”, inisi hän kapteenin jalkojen juuressa rajattoman
epätoivoisena.

Hän tunsi kuninkaan käsialan, mutta millä tavalla muukalainen oli tuon
paperin saanut käsiinsä, se asia oli hänelle ylivoimainen käsittää. Hän
ei koettanutkaan sitä ratkaista. Hän yksinkertaisesti vain uskoi
siihen.

”Kas niin, joko nyt ymmärrätte? Ja nyt pian toimintaan! Rientäkää, ei,
lentäkää, Triendinhin sotilaspäällikön luo, käskekää hänen komentaa
kaikki saatavissa olevat sotilaat tänne ja tulkaa itsekin samoin. Mutta
nopeasti! Vannon, että pieninkin vitkastelu maksaa henkenne.”

Tham-Haos ei kysellyt, ei katsellut eikä kuunnellut. Hän syöksyi
huoneesta kuin salama, komensi kuin ukkonen palankiininsa ja hyökkäsi
metsän pimentoon kuin hyvänlainen rajuilma.

Kapteeni sytytti sammuneen piippunsa ja ryhtyi miettimään
avustussuunnitelman yksityiskohtia. Nyt oli selvää, että kapina
kukistettaisiin, mutta tärkeätä oli, että kaikki tapahtuisi
mahdollisimman helposti ja ehkä myös verettömästi.

Puolentoista tunnin kuluttua oli Tham-Haosin talon luona viisisataa
sotilasta, kaikki valmiina kenttävarustuksissa.

Kapteeni antoi määräyksiään, ja Tham-Haos toimi tulkkina. Hän ihan suli
innostuksesta tajutessaan, että nyt oli hänen elämänsä suuri päivä, ja
muisteli kauhistuen, että hän oli ollut vähällä tehdä korvaamattoman
tyhmyyden ilmiantaessaan muukalaiset.

Ale Corci jakoi joukon kolmeen osaan. Niistä tuli kahden osaston,
joissa kummassakin oli kaksisataa miestä, hyökätä kuninkaankehään
porttien kautta taikka hätätilassa vaikka muurin yli; kolmas osasto,
sata miestä, määrättiin seuraamaan häntä salakäytävään.

Joukot lähtivät nopeasti liikkeelle metsän suojassa, ettei
kuninkaankehässä saataisi asioista liian varhain aavistusta. Kapteeni
kulki oman joukkonsa edellä, ensi kerran Huessa olonsa aikana ilman
pelkoa ja huolta ilmitulemisesta. Se oli uutta, mutta miellyttävää.
Hänestä tuntuikin se aika, jolloin hän oli liikkunut vapaana miehenä,
kuin kaukaiselta ja hyvin vähän uskottavalta sadulta.

Kaivon luokse tultuaan ilmaisi Tham-Haos hämmästystä, mutta kapteeni
katsahti häneen, ja annamilainen vaikeni. Hypäten itse ensimmäisenä Ale Corci
kehoitti muita seuraamaan, ja pian marssi koko aseellinen joukko
käytävän pimeydessä.

Apu ei ollut myöhästynyt. Kapinalliset olivat tosin saaneet kattoon
reiän, mutta se oli vielä liian pieni, ja seikkailijat olivat siirtynet
sisempään huoneeseen valmiina joka hetki peräytymään salakäytävään.
Kuningas otti sotilasjoukon tyynin ilmein vastaan. Hän oli taas
kuningas ja tiesi, ettei enää kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin muutkin
hänet siksi tunnustaisivat.

Kapteeni tahtoi välttää verenvuodatusta eikä siis komentanut sotilaita
hyökkäämään. Hän käski kaikki takaisin salakäytävään, parinkymmenen metrin
päähän sen suulta, kannatti ylimmäisen papinkin sinne ja pani
sitten muutamia räjähdyspommeja huoneen seinään mahdollisimman kauas
käytävästä. Kun panokset oli lujasti työnnetty kivien halkeamiin ja
kiinnitetty niihin sytytysnalli ja johtolanka, leimahti tulitikku, ja
langan pää hehkui. Samassa kapteeni poistui kiireisesti käytävään.

Kymmenen minuutin päästä seurasi kumea, tärisyttävä räjähdys,
ilmanpaine tuntui käytävässäkin, ulkoa kuului raivoisia huutoja ja
sisältä kivien sortumista.

Nyt Ale Corci komensi hyökkäämään, ja huutaen ryntäsivät sotilaat
eteenpäin savun ja pölyn keskitse. Räjähdys oli ollut pieni ja heikko,
mutta riittävä särkeäkseen seinän ja pelästyttääkseen kaikki
kapinalliset. Sotilasjoukko ei kohdannut mitään vastusta, laukaustakaan
ei ammuttu, ja kun porttien kautta hyökkäävät osastot olivat
niinikään jo ehtineet perille, oli koko kapinoitseva pappien ja
temppelinpalvelijain joukko pian vankina ja aseista riisuttuna.

Vallankumous oli päättynyt; lukuunottamatta muutamia lievästi
haavoittuneita ja apinan korvapuusteista kärsineitä ei verta ollut
vuotanut. Julmin rangaistus kohtasi sittenkin ylimmäistä pappia.

Häneltä leikattiin kynnet, pitkät, hienot kynnet. Hänen majesteettinsa
nauroi makeasti, kun prelaatti joutui tämän äärimmäisen häväistyksen
uhriksi, vieläpä muukalaisen, Ale Corcin, toimiessa ”pyövelinä”. Näin
riistettiin kapinan pääpukarilta kaikki arvo ja kunnia, ja hänet
karkoitettiin esikaupunkiin, jonne hänen poikansa oli jo ennemmin
paennut.

17.

Loppuluku, jossa vahvistetaan väite, että kiinalaiset ovat ennen
eurooppalaisia tehneet monta keksintöä.

Kun pappien ja prelaattien vallankumous oli saanut yhtä verettömän kuin
nolonkin lopun, alkoi Huessa toinen vallankumous.

Sen toimittajana oli kuningas itse ja neuvonantajana kapteeni.

”Matkustakaa Ranskaan!” kehoitti kapteeni, ja kuningas hypähti pystyyn
nojatuolistaan. He istuivat samassa huoneessa, jossa kapteeni
edellisenä yönä oli tavannut kuninkaan soittamassa foxtrottia.

”Matkustaisinko Ranskaan? Mutta mitä alamaiseni sanovat?” kyseli
kuningas kiihtyneenä.

”Ei yhtään mitään”, vakuutti uusi kuninkaallinen neuvonantaja tyynesti.
”He eivät virka mitään. Ja jos virkkavatkin, jää se heidän
salaisuudekseen. Tämän miespolven aikana ei Huessa enää toimeenpanna
vallankumousta.”

Tunnin keskustelun jälkeen kuningas oli päättänyt lähteä
hallitsijavierailulle Ranskaan, siten luopua kaikista vanhoista
tavoista ja tehdä täydellisen lopun lapsellisesta salaperäisyydestä,
mutta samalla myös huvitella kerrankin sydämensä pohjasta.

Kapteeni jäi Hueen Pikkupaholaisen kanssa sillä aikaa kun tohtori nyt
varsin avuliaiden pappien ja temppelinpalvelijain keralla penkoi kaikki
vanhat ja uudet temppelit, arkistot, kirjastot, sanalla sanoen nuuski
koko Huen, teki muistiinpanoja enemmän kuin hänellä oli paperia
mukanaan, jolloin hän sai lainata kuninkaan varastosta, löysi tukuttain
vanhoja reseptejä, mutta vasta kolmen viikon kuluttua vihdoinkin
eräästä temppelistä keksi salatun huoneen ja sen aarteiden joukosta
etsityn paperin. Pierre Dupuis oli nyt kuumeensa vallassa; hän oli
mielestään oleskellut riittävästi villien parissa ja kaipasi takaisin
Pariisiin ja Bretagneen.

Niinpä hän yhtään vitkastelematta lähti matkalle, kapteenin ja
Pikkupaholaisen seuratessa ja kuninkaan ja kuninkaan ensimmäisen
kirjurin Tham-Haosin hyvästellessä. Kuningas oli hyväntahtoisen
ivallinen, niinkuin aina, mutta Tham-Haos oli kuin neuloilla taikka
tulisilla hiilillä. Kun tohtori nousi palankiiniinsa, ei Tham-Haos enää
voinut pidättää itseään.

”Anteeksi, tohtori Dupuis, uskallan muistuttaa, mitä lupasitte.”

Tohtori silmäsi häntä pitkään.

”No, mitä olen luvannut?”

Tham-Haos pyöritteli peukaloitaan. Hänen oli vaikea olla, mutta vielä
vaikeampi hänen oli jättää sanomatta.

”Niin, muistatteko, te lupasitte ritarimerkin?”

Tohtori Pierre Dupuis, Dupuis Suuren pojanpoika, joka taskussaan vanha
kiinalainen lääketieteellinen keksintö istui palankiinissaan ja jolla
oli tie avoinna koko maailmaan, nauroi, mutta se nauru ei ollut
hyväntahtoista.

”Ahaa, kyllä muistan, paras Tham-Haos. Ritarimerkki! Aivan oikein.
Uskokaa minua, Tham-Haos, että kaiken sen jälkeen, mitä te olette
tehnyt minulle ja toverilleni sillaikaa kun olemme olleet Huessa, minä
teen kaiken voitavani...”

Tham-Haosin kasvot säteilivät.

”... jotta te ette ikinä saa minkäänlaista, ei ainakaan ranskalaista
ritarimerkkiä. Se ei ole paljon, mutta sen lupaan.”

Tham-Haosin kasvot eivät enää säteilleet.

                                                  ⸻

Entinen kauppias, nykyinen maatilanomistaja Matti Väinö Korsi istui
paitahihasillaan talonsa kuistilla Hiitolan pitäjän Mustolan kylässä ja
kiroili pientä kesäistä sadetta, joka oli ehtinyt kastella kuivamassa
olleet heinät, kun maantieltä nousi tomupilvi, tomupilvestä tuli esille
hevonen ja kärryissä kaksi ihmistä.

Ne olivat entinen lääketieteen ylioppilas Helsingin yliopistossa,
entinen kapteeni Ale Corci, nykyisin herra Antti Aleksanteri Korsi ja
hänen laillinen morsiamensa, jolla ei ollut nimeä, ei säätyä eikä
kansallisuutta, mutta joka kaikista passimääräyksistä ja asetuksista
huolimatta oli saatu tuoduksi kotimaahansa.

Matti Väinö Korsi, edellisen setä, ei viiden minuutin kuluttua
muistanut heiniä olevankaan eikä, mikä oli vielä ihmeellisempää,
sitäkään, että hänen veljenpoikansa oli aikoinaan tehnyt joitakin
kolttosia hänelle ja hänen nimelleen.

Niinpä kävikin, että kuukauden kuluttua pidettiin talossa yhtaikaa
ristiäiset ja häät: Pikkupaholaiseksi mainittu vaimonpuoli Huen
kaupungista Annamin kuningaskunnasta sai evankelisluterilaisen
almanakan mukaisen nimen ja vihittiin lailliseksi aviopuolisoksi
tilanomistaja Antti Aleksanteri Korrelle, elämään hänen kanssaan
kristillisessä sovussa ja rakkaudessa niin myötä- kuin
vastoinkäymisissäkin.

Hääjuhlaan saapui sähkösanoma Ranskasta. Allekirjoittajana oli tohtori
Pierre Dupuis, ja sitten seurasi epälukuinen määrä arvonimiä. Tohtori
oli päässyt tarkoituksensa perille.

Hän onnitteli paria ja toivotti heille menestystä.

Mutta sähkösanomassa oli muutakin. Sen loppu kuului:

”Olen nyt saanut lopullisesti selvitetyksi kiinalaisen reseptin.
Se oli suurenmoinen historiallinen yllätys, mutta valitettavasti
ei yhtä suuri lääketieteellisesti, vaikka olen sen takia saanut
olla niin hirvittävissä vaaroissa. Paperi sisälsi lapamatopulverin
reseptin.”

Antti Aleksanteri Korsi ja hänen laillinen vaimonsa eivät voineet
mitään sille, että heitä nauratti.