13.

Tässä onnettomassa luvussa kerrotaan Li-ha-van ja Luculluksen
odottamattomasta sekaantumisesta tapausten kulkuun.

Kapteeni odotti lähes kaksi tuntia ja oli varma, ettei hänen mielestään
milloinkaan haihtuisi tämän odotuksen muisto. Puisto oli pimeä,
temppeli oli aavemainen punertavassa valaistuksessaan, yritys
uhkarohkea ja heidän asemansa vihamielisessä kaupungissa yksinään,
turvattomina suorastaan epätoivoinen. Kapteeni odotti joka hetki
kuulevansa temppelistä laukauksen. Silloin hän olisi rynnännyt
paikalle, vaikka hänen apunsa tuskin olisi voinut lopputulosta muuttaa.

Kaikki oli yhden kortin varassa.

Mutta laukausta ei kuulunut, temppelissä oli hiljaista, ja vain
punertava valo ilmaisi, että siellä haudottiin suuria asioita, että
siellä oli puheena kuninkaan elämä tai kuolema.

Äkkiä ilmestyi muuan varjo näkyviin temppelin ylimmälle askelmalle.
Kohta tuli toinen, ja ennen pitkää virtasi temppelistä laskematon määrä
valkopukuisia pappeja ja leviittoja. Kokous oli päättynyt. Ihmisvirta
solui hitaasti alas, hajotakseen temppelin edustalla eri suunnille.
Läheltä kapteenin piilopaikkaa kulki tie, ja sitäkin pitkin virtasi
ihmisiä. Ensi kerran koko aikana näki kapteeni Huessa sellaisen
ihmispaljouden. Viikkomääriin hän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt
tämän kaupungin asukkaita.

Kapteeni oli kiljaista riemusta: muuan valkopukuinen mies erkani
tieltä, joka sivuutti kapteenin piilopaikan, ja oikaisi nurmen ylitse
toiselle tielle.

Se oli tohtori Pierre Dupuis. Hän oli siis näytellyt sankariosansa,
vieläpä hyvin, vaikka se olikin hänestä ollut vastenmielinen. Kapteeni
kutsui häntä hiljaa nimeltään, ja tohtori tuli puiden suojaan.

Kapteeni näki heti, että hänen seikkailutoverinsa oli muuttunut. Hän
tunsi sen jo hengityksestäkin.

”Selvä on”, ilmoitti tohtori kuivasti ja välinpitämättömästi. ”Kuningas
tapetaan yöllä. Tarjoisitteko ystävällisesti minulle viskyä? Siellä
sisällä oli kirotun huono ilma, niin että aloin melkein voida pahoin.
Hyi hitto, kyllä se oli joukkoa, tyhmää ja kiihkoisaa, jolla ei ollut
aavistustakaan, että minä tarkkasin sen joka liikettä.”

Tohtori sai tuikean ryypyn ja varmuudeksi vielä toisenkin. Kapteeni
ymmärsi, että jännitys vaati rauhoittumista. Tohtori oli ulkonaisesti
kumminkin kylmä ja ylpeä. Hän piti seikkailua vähäpätöisenä, helppona,
naurettavana ja olisi milloin hyvänsä ollut valmis sen uudistamaan.
Menestys ja onnistuminen oli pannut tohtorin pään hiukan sekaisin, niin
että hän esiintyi kopeana kapteenillekin. Mutta tämä ei vihoitellut.
Tohtori oli suorittanut tehtävänsä ja sai siitä ylpeillä niin paljon
kuin ikinä halusi.

”Mitä te siis saitte siellä tietää?”

”Niin, kun tulin sisään, oli koko kirottu joukkio jo saapunut ja
asettunut paikoilleen, melkein kaikki. Lähellä ovea oli pylväs ja sen
takana syvennys. Saatoin paikaltani nähdä ja kuulla kaikki, mutta kun
lähin soihtu oli ainakin päässä, ei
henkilöllisyyteni tuottanut minulle mitään haittaa. Aluksi oli joitakin
temppuja, joista en ymmärtänyt yhtään mitään, mutta sitten muuan pieni,
kitukasvuinen kiinalaistyyppi alkoi puhua kuninkaasta. Pariisilaiset
arvostelijat ovat täynnä myrkkyä ja sappea, kun yltyvät jotakin
moittimaan; olen lukenut kommunistisia puheita, joissa kuvaillaan
kapitalismia, mutta kaikki se on kuin kemiallisesti puhdistettua vettä
sen likatulvan rinnalla, jolla Pitkän hengen ylimmäinen pappi
solvasi kuningasta, ylistäen samassa hengenvedossa poikaansa
sellaiseksi annamilaiseksi enkeliksi, että minä Pitkän hengen
asemassa olisin tuntenut mustasukkaisuutta. Puhe oli yhtä pitkä kuin
törkeäkin ja päättyi siihen vaatimukseen, että kelvoton lyhytkyntinen
kuningas oli tänä yönä vangittava, teloitettava ja uusi kuningas
asetettava valtaistuimelle. Kruunaus tapahtuisi kolmen päivän kuluttua,
jolloin hallitusvaihdos ilmoitettaisiin myöskin ranskalaisille. Ja koko
lauma yhtyi ylimmäiseen pappiin. Kuningas vangitaan puolenyön aikaan,
enkä luule, että hänen tarvitsee pitkääkään aikaa olla kruunuttomana
kuninkaana.”

”Puolenyön aikaan! Sittenhän meillä on vielä ainakin kaksi tuntia
käytettävissämme. Siekailemiseen ei kuitenkaan ole aikaa. Nopeasti nyt
temppeliimme. Pikkupaholainen on kai odottamassa. Hän auttaa meitä.”

He riensivät takaisin piilopaikkaansa pimeässä yössä, reippaina ja
rohkeina, sillä he olivat molemmat, tohtorikin, miehiä, ja toiminta
antoi heille uskallusta.

Elämä on kokoelma pieniä sattumia, mutta kapteeni ei olisi uskonut,
että hänen kompastumisensa temppelin askelmiin oli kohtalon määräämä.
Hän kirosi hiljaa ja nousi pystyyn. Tohtori oli päässyt hänestä
kymmenkunnan askelta edelle, ja tuo pieni välimatka ratkaisi asian. Jos
kapteeni olisi käynyt edeltä, olisi Annamin historia toisenlainen; jos
he olisivat olleet yhdessä, olisi tilanne ollut äärimmäisen jännittävä,
mutta kun kapteeni oli jäljessä, kävi toisin kuin eräät olivat
suunnitelleet.

Kapteeni oli ehtinyt astua pari askelta pimeään temppeliin, kun hän
äkkiä kuuli tukahtunutta ääntä. Tohtorin askeleet olivat lakanneet
kuulumasta. Ale Corci pysähtyi, ja samassa ojentui pimeydestä häntä
kohti kaksi käsivartta. Hän ei nähnyt niitä eikä kuullut mitään, mutta
hän tunsi ne, ja salamannopean vaiston nojalla hän heittäytyi
taaksepäin. Kurkottavat kädet tapasivat tyhjää. Kuului raivoisa
huohotus, kun kapteeni kaikella voimallaan syöksyi sivulle ja pujahti
toiseen huoneeseen. Sitten häntä ajettiin takaa, hän kuuli askelia ja
puhkumista ja tajusi vaaran olevan kintereillään. Se seurasi häntä
toiseen huoneeseen, kun hän seinänviertä juosten koetti päästä sen
ulottuvilta. Hän tarttui aseeseensa, mutta ei uskaltanut ampua, peläten
ääntä, ja laukaus voisi osua harhaankin. Hän ei nähnyt mitään.

Jotakin kuumotti pimeydessä. Hän muisti, että sillä kohdalla oli
ikkuna, ja hetkeäkään epäröimättä hän heittäytyi aukosta ulos ja alas.
Hänen takanaan kuului ähkäisy, ja hän tunsi, kuinka jonkun sormet
sipaisivat hänen vaatteitaan, mutta eivät ehtineet niihin tarttua. Hän
pääsi pakoon ja riensi puiden suojaan.

Heidät oli yllätetty. Tohtori oli luultavasti jo vankina. Heidän
suunnitelmansa oli mennyt myttyyn.

Kapteeni oli hengästynyt ja jännittynyt tähystellessään pimeään yöhön.
Kuka oli heidät yllättänyt pahimpaan aikaan?

Ei ollut muuta kuin yksi mahdollisuus: heidän vankinsa olivat päässeet
vapaiksi. He olivat jättäneet Li-ha-van ja Luculluksen kevytmielisesti
kahden kesken. Joko vangit olivat huutaneet taikka todennäköisemmin
eunukki oli purrut poikki temppelinpalvelijan siteet, ja jälkimäinen
vuorostaan oli vapauttanut eunukin. Niin oli käynyt, ja molemmat
annamilaiset olivat jääneet väijymään heitä. Kapteenia kauhistutti se
ajatus, että hän olisi sattunut astumaan edeltä. Väijytystä vastaan
hänkin olisi ollut avuton.

Pikkupaholainen?

Ale Corci hypähti, kun hän muisti tytön. Oliko tyttö myös vankina?
Oliko hän ehtinyt tulla? Vai oliko hän vasta tulossa? Häntä täytyi
varoittaa.

Kapteeni lähti kiertämään rakennusta, varoen joka askelella vihollista.
Mutta hän tuli liian myöhään. Hän näki jotakin vaaleaa kiiruhtavan
temppeliä kohti ja huudahti varoittavasti, mutta kaikki oli liian
myöhäistä. Hän kuuli Pikkupaholaisen kauhunhuudon ja eunukin
mörähdyksen. Silloin hän syöksyi ilmitulon vaarasta huolimatta
eteenpäin, mutta samassa katosi vaalea hohde puiden sekaan, pimeyteen.

Nyt hän joutui tuskan valtaan. Pikkupaholainen oli eunukin käsissä, ja
jos tämä ehtisi viedä hänet haaremiin, olisi hän hukassa. Vähään aikaan
kapteeni ei ymmärtänyt, mitä tehdä. Tohtori oli temppelissä vankina, ja
tyttöä vietiin haaremiin. He olivat nyt lopullisesti tulleet ilmi.

Kapteeni syöksyi pimeyteen, huusi kaiken uhalla Pikkupaholaista ja
saikin kuvaamattomaksi riemukseen kuulla tytön äänen jonkun matkan
päästä. Ääni vaimeni kuitenkin heti, mutta se riitti. Ale Corci ryntäsi
sitä kohti. Hän tiesi, missä päin oli haaremi, ja arvasi eunukin
kiirehtivän sinne. Hän juoksi kuin hullu, ollen joka hetki vaarassa
törmätä puuhun tai kompastua liaaneihin. Pian hän näki pari kolme
kertaa puiden lomitse vilahtavan valkoista, ja se lisäsi hänen intoaan.
Mutta Li-ha-va oli saanut olla pitkän aikaa levossa, ja eunukki juoksi
myöskin kuin henkensä kaupalla. Ja Li-ha-va tahtoi tietenkin kostaa
viikkomääräisen vankeuden. Vaikka hänelle ei oltukaan tehty mitään
pahaa ja vaikka hän oli saanut syödä ja juoda, oli tietysti
kahlehdittuna makaaminen kypsyttänyt hänessä kostonajatuksen, jota
eivät edes tohtorin kielitieteelliset opinnot olleet kyenneet
lauhduttamaan.

Kun pahin hermostuminen ja pelästys oli haihtunut, tunsi kapteeni
luottamuksensa taas palaavan. Haaremille oli matkaa yli puoli kilometriä,
eikä niin pitkän taipaleen juokseminen toista kantaen ollut
eunukillekaan helppoa. Varmasti hän siis saavuttaisi heidät.

Hän näki jo pakenijat edellään. Eunukki juoksi tasaisin, nopein ja
varmoin askelin, pitäen tyttöä sylissään.

”Tartu kiinni oksiin!” huusi kapteeni ja näki heti, että hänen huutonsa
oli kuultu ja ymmärretty.

Tyttö tarrautui suonenvedontapaisesti kiinni matalalla roikkuvaan
oksaan, ja eunukki horjahti juoksussaan, mutta hänen vauhtinsa oli
kuitenkin niin kova, että tytön oli hellitettävä otteensa. Pian hän
yritti toisen kerran, ja silloin eunukki horjahti niin, että hänen oli
pakko laskea tyttö sylistään. Samassa silmänräpäyksessä oli
Pikkupaholainen pakenemassa eunukin kiitäessä hänen jäljestään. Mutta
tyttö oli nopea ja notkea, tunsi tämän metsikön ja juoksi kuin kauris.
Eunukki huohotti jo, eikä välimatka pienentynyt. Kapteeni lisäsi
vauhtiaan, tavoittaakseen eunukin. Jos tämä olisi ollut edempänä
tytöstä, olisi hän ampunut, mutta nyt hän pelkäsi satuttavansa tyttöön.

Sitten kuului tuskallinen huuto, ja kapteenilta oli sydän pysähtyä
sykkimästä. Tyttö oli kompastunut. Neljä sekuntia senjälkeen oli
eunukki kumartunut hänen ylitseen, yrittäen nostaa häntä maasta, mutta
ennenkuin hän oli saavuttanut tarkoituksensa, oli kapteenikin paikalla,
syöksyen alkuasukkaan kimppuun kuin vihuri. Silmänräpäystä myöhemmin
olivat molemmat tulisessa kamppailussa. Kapteenin mauseri putosi
maahan, ennenkuin hän ehti sitä käyttää, eunukki oli aseeton, ja niin
tuli kamppailusta veretön, mutta raivoisa ja villi paini, jossa eunukin
raskas ruho ja raaka voima ja kapteenin notkeus ja jäntevyys olivat
vastakkain.

Kapteeni huomasi heti, että hänellä oli tiukka taistelu edessään.
Eunukki oli raivoissaan, ja se antoi hänelle voimia, kun taas kapteeni
koetti kylmäverisyydellään ja järjen avulla vastustaa ja tehdä tyhjiksi
vimmattuja otteita, vaanien sopivaa tilaisuutta itse ryhtyä
hyökkäämään. Se oli omituinen ja kaamea rynnistys, melkein äänetön,
keskellä pimeää metsää, mutta jo parin kolmen minuutin kuluttua se oli
ratkaistu.

Eunukki makasi maassa selällään kapteenilta saamansa iskun
tainnuttamana, mutta häntä ei ollut voittanut kapteenin voima tai
taito, vaan naisen viekkaus. Pikkupaholainen riisti yltään leveän
vyönsä, hiipi villiintyneitten taistelijoiden lähelle ja sopivassa
hetkessä pujotti sen eunukin jalan ympäri, vetäen hänet samalla kumoon
kapteenin auttaessa.

Ale Corci tempasi tytön syliinsä ja suuteli häntä. Pikkupaholainen ei
vastustanut. Hän aavisti jo, mitä rakkaus oli, ja vaikkei hän tiennyt,
mitä suudelma tarkoitti, tunsi hän sen olevan merkkinä ja alkuna
johonkin suureen ja ihanaan. Siitäkin huolimatta, että kapteeni ei
ollut kahteen päivään ajanut partaansa.

He jättivät eunukin maahan makaamaan ja riensivät itse takaisin.
Tohtori oli vapautettava. Se olikin helposti tehty. He löysivät hänet
temppelistä, sidottuna ja suunniltaan pelosta, mutta ihan
vahingoittumattomana.

Tohtori kertoi, että Lucullus oli joku hetki sitten lähtenyt pois.
Ilmianto oli siis tapahtumaisillaan. Heidän oli nyt kadottava.
Suoritettuaan kiireisesti valmistukset, koottuaan kaikki tavaransa
salakäytävään painuivat seikkailijat pimeään yöhön, rientäen
Pikkupaholaisen opastuksella kuolemaantuomitun kuninkaan linnaa kohti.