VIII LUKU.

Kauhea sekasorto.

Kun kolmasluokkalaisille oli annettu lupa lähteä kannelle, syntyi
hirveä rynnistys. Irlantilaiset ja italialaiset pyrkivät ensimäisinä
ulos. Englantilaiset, skandinaavialaiset ja suomalaiset seurasivat
perässä. Jokaisella oli hengenpelastusvyö ympärillään. Alhaalla oltiin
vaaran merkityksestä selvillä paremmin kuin kansilla.

Ovella oli tungos niin suuri, että moni oli pakotettu erkanemaan
omaisistaan. Kun väki viimein oli päässyt kannelle, huusi kapteeni
megafoonista eli äänensuurennustorvesta:

— Naiset ja lapset ensin! Kaikki miehet astuvat sivulle! Naiset
menevät seuraavalle kannelle!

Miehet astuivat syrjään. Naiset katselivat epäröiden toisiinsa ja
tottelivat vaan hitaasti käskyä. Muutamat hienoston naiset nauroivat
kannella ja sanoivat, että olisi pistettävä tanssiksi, koska oli kylmä,
joten vältettäisiin vilustuminen. Kylmää olikin useampi aste.

Naisten mennessä toiselle kannelle laskettiin veneet alas,
kunnes ne olivat tämän kannen tasalla. Laivamiehistö ja muutamat
miesmatkustajatkin auttoivat naisia veneihin, ja pian oli ensimäinen
vene selvänä. Järjestys vallitsi ja moni kieltäytyi lähtemästä
laivasta. Venekannelta kuului taas komento, ja toisia veneitä
laskettiin alas. Pian hävisivät ne pimeään yöhön.

Samaan aikaan kun ensimäinen pelastusvene laskettiin vesille, alkoi
laivan höyrypilli soida, ja raketteja ammuttiin ilmaan. Sihisevinä
tulikäärmeinä kohisivat ne monen korkeuteen ja räjähtivät.
Kapteeni Smith oli näet huomannut kaukana olevan laivan. Sen lyhdyt
näkyivät selvästi.

— Se ei voi olla kaukana, korkeintaan viiden penikulman päässä, sanoi
ensimäinen perämies kaukoputki silmien edessä — Se kulkee hitaasti.
Arvattavasti on se jäissä. Päästäkää useampia raketteja.

Raketti toisen jälkeen nousi korkeuteen, sihisten ja paukkuen.
Höyrypilli soi yksitoikkoisella, lujalla äänellä, ja höyry pauhasi.
Kaiken tämän melun seasta kuuluivat soittokunnan sävelet. Lepäämättä
viritti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen.

Nyt ryntäsi joukko nokisia, mustia miehiä kannelle. Nyrkit ojossa ja
kiroillen raivasivat miehet tietä pelastusveneille. Kauhun valtaamina
vetäytyivät matkustajat syrjään. Miehet olivat lämmittäjiä. Sisään
tulviva vesi oli pakottanut heidät lähtemään konehuoneesta. Hädin
tuskin olivat he päässeet siitä kauheasta asemasta, että olisivat
hukkuneet jäiseen veteen työnsä ääressä. Nyt etsivät he epätoivon
vimmalla pelastusta. He eivät tahtoneet suotta kuolla, koska
olivat täyttäneet velvollisuutensa viimeiseen asti. Paikalleen
jäädessään eivät he kumminkaan olisi enää voineet mitään tehdä
laivan pelastamiseksi. Raskasta ja vaikeata oli heidän työnsä, mutta
silminnähtävää surmaa tahtoivat hekin paeta. He tahtoivat elää.
Veneihin, veneihin, huusivat he.

Mutta päällikkökunta ja laivamiehistö asettui heidän tielleen,
pakottaen heidät väistymään.

— Näyttäkää olevanne englantilaisia, huusi kapteeni
äänensuurennustorvesta. Tällä huudolla oli ihmeellinen vaikutus.
Lämmittäjät vetäytyivät taaksepäin ja asettuivat odottavien riveihin.
Englantilaisten kansallisuustunteeseen vetoamalla on useimmissa
tapauksissa valtaava vaikutus.

Mutta lämmittäjien alussa antama huono esimerkki oli tarttunut
italialaisiin ja irlantilaisiin. Muutamat heistä olivat olleet
polvillaan, huutaen avukseen madonnaa ja pyhää Patrickia. Nyt nousivat
he ja koettivat rynnäköllä vallata erään veneen. He taistelivat
petoeläinten tavalla, sysäten naiset ja lapset syrjään. He kynsivät,
potkivat ja löivät. Muutamat olivat ottaneet puukon esille. Ei mikään
näyttänyt heitä pidättävän.

Mutta ennenkuin he olivat saaneet haltuunsa pelastusvenettä, joka
hitaasti laskeutui laivan sivua alas, riensi vankkarakenteinen mies
paikalle. Vieremä tunsi miehen presidentti Taftin adjutantti Buttiksi.
Tämä piti revolveria kädessään, ojensi sen tunkeilevia miehiä kohti ja
huusi jyrisevällä äänellä:

— Minä ammun jokaisen, joka astuu askeleenkin lähemmäksi. Väistykää,
väistykää, sanon minä.

Kuului pari laukausta.

Tämän odottamattoman avun innostamina vetivät laivan päällikkökuntaan
kuuluvat miehetkin esiin revolverinsa. He ampuivat muutaman laukauksen
ilmaan. Italialaiset alkoivat väistyä. Laivamiehet ahdistivat heidät
peräpuolelle. Mutta miesten huudot ja hurjat sadatukset eivät
lakanneet. Pelastustyö oli nyt kumminkin mahdollista.

Pelastusveneitä täytettäessä näki Vieremä harmaapartaisen miehen ja
vanhan naisen seisovan erään loistohytin edessä. Koska juuri täytettävä
vene oli vasta puolillaan, sanoi hän parille:

— Tulkaa! Veneessä on tilaa teille molemmille.

— En tule ennenkuin kaikki naiset ja lapset on pelastettu.

— Mutta vaimonne, sanoi Vieremä, tahtoen taluttaa tämän veneeseen.

— Ei se käy päinsä, vastasi nainen. — Me olemme olleet yhdessä
enemmän kuin 40 vuotta emmekä nytkään eroa toisistamme.

Vieremä tunsi nuokin ihmiset. Mies oli pankkiiri Isidor Strauss ja
nainen hänen vaimonsa. Olisi ollut väärin erottaa heitä vasten heidän
tahtoaan. Koska he olivat eläneet niin kauan yhdessä, oli heillä oikeus
kuollakin yhdessä.

Kääntyessään sivullepäin näki Vieremä eversti Astorin tulevan vaimoaan
kantaen. Hän kantoi naista yhtä helposti kuin tämä olisi ollut vähäinen
lapsi. Laskiessaan naisen veneeseen kysyi hän, saisiko seurata mukana,
koska nainen — hänen vaimonsa — oli sairas. Eräs päällikkö antoi
kieltävän vastauksen. Silloin suuteli Astor vaimoaan ja vetäytyi
takaisin uppoavan laivan kannelle. Kun vene poistui laivan läheltä,
huusi Astor:

— Hyvästi, rakkaani! Me tapaamme toisemme Newyorkissa. Mutta kun vene
oli kadonnut pimeyteen, näytti eversti menettäneen mielenmalttinsa.
Hän juoksi edestakaisin kannella epätoivon valtaamana. Mitä häntä nyt
auttoivat miljoonat? Hän tahtoi elää. Tuo pimeä syvyys kammotti häntä.
Jos hänen täytyisi kuolla, kuolisi hän laivassa.

— Minä tahdon kuolla laivassa, hoki hän itsekseen. — Kuolen
mieluummin laivassa, mieluummin laivassa — — —

Erään veneen ääressä seisoi johtaja Ismay. Tämä auttoi kahta naista
astumaan veneeseen.

— Me olemme ainoastaan siivoojattaria, sanoi toinen nainen.

— Te olette naisia, vastasi Ismay. — Kuoleman edessä lakkaa kaikki
arvonerotus.

Nyt oli ”Titanicin” keulapuoli vajonnut niin syvälle, että vesi
tulvehti salonkikannelle. Sekasorto oli kauhea. Miehet juoksivat
kannelta toiselle ja laivansivulta toiselle.

Kymmenen venettä oli jo laskettu vesille. Joka venettä täytettäessä
saatiin nähdä sydäntäsärkeviä jäähyväisnäytelmiä. Joka veneeseen oli
joku mies koettanut päästä väkivallalla. Mutta laivamiehistö oli
estänyt heidät pääsemästä ja laskenut veneihin ainoastaan niin monta
miestä kuin tarvittiin soutamaan.

Silloin tällöin kuului loiske. Moni mies oli epätoivon valtaamana
heittäytynyt laivasta mereen. Muutamia näistä otettiin veneihin. Toiset
hukkuivat. Moni loukkaantui mereen hypätessään niin pahoin, että meni
tainnoksiin ja hukkui.

Ne jonkin vieraan laivan valot, mitkä kapteeni oli nähnyt, olivat
kadonneet näkyvistä. Siitä laivasta ei liene huomattu ”Titanicin”
hätämerkkejä, koska se jatkoi matkaansa. Muutenhan olisi mahdoton
selittää, miksi ei se vastannut annettuihin hätämerkkeihin ja tullut
avuksi. Eikä nyt enää ollut kysymys tunneista vaan minuuteista.

Ihmisvirta vyöryi kannella, temmaten mukaansa ystävykset Laurilan,
Vieremän ja Saarelan. Nyt oli laivan peräpuoli jo niin ylhäällä, että
oli vaikeata pysyä pystyssä kannella.

Peräpuolelta riippui vene, joka oli vasta puolillaan väkeä. Meressä sen
alla oli toinen vene, joka odotti määräyksiä.

— Soutakaa köysiportaitten eteen toiselle puolelle ja odottakaa, huusi
eräs päällikkö.

— Niin, niin, vastasi eräs veneessä olevista laivamiehistä. Mutta sen
sijaan että olisi totellut käskyä lykkäsi hän veneen laivan luota ja
alkoi kaikin voimin soutaa poispäin. Veneessä olijat näkivät selvästi,
kuinka epätoivoinen laivan tila oli. Oli siis kysymyksessä oman hengen
pelastaminen. Jos olisi vitkasteltu, olisi laiva voinut upota, ja siten
syntynyt pyörre olisi vienyt veneen syvyyteen.

Tuskin oli vene kadonnut näkyvistä, kun joku huusi, että keulapuolella
otettaisiin miehiä veneeseen. Useimmat miehet riensivät sinne. Laurila
jäi paikalleen ja meni katsomaan, kun viimeistä venettä laskettiin
peräpuolelta. Kaksi naista pyysi ja rukoili laivamiehiä, että nämä
odottaisivat muutaman minuutin ennenkuin laskisivat veneen vesille.

— Mieheni tulee, voihki vanhempi nainen.

— Se on minun isäni, sanoi toinen. — Saatte viisituhatta dollaria,
jos odotatte. Kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta. Hyvä Jumala!
Odottakaa häntä. Hän meni vaan hakemaan lämpimiä vaatteita. Odottakaa,
odottakaa!

— Onko hän mennyt alas, keskeytti päällysmies, joka piti johtoa.
— Voi viipyä ennenkuin hän ehtii takaisin. Mutta saahan hän mennä
johonkin toiseen veneeseen.

Mies, jota sanotut naiset kaipasivat, oli Mc Dean. Hänen henkensä
pelastamiseksi tarjosivat hänen vaimonsa ja tyttärensä rahasummia.
Mutta mitä arvoa rahalla oli tällaisessa tapauksessa? Lankunpätkä nyt
kävi omaisuudesta. Sija pelastusveneessä oli suuri aarre.

Laivamiehet päästivät köysistä, ja vene laskeutui hiljaa. Mutta se
pysähtyi kolmannen kannen kohdalle, sillä naiset alkoivat huutaa, että
veneessä oli vaan kaksi miestä, jotka osasivat soutaa.

— Tässä on mies, joka on hyvä soutaja, ja joka on satoja kertoja
laskenut Oulunjoen koskia, huusi Laurila, osottaen ystäväänsä Toivo Saarelaa
.

— Kyllä sinä olet yhtä hyvä soutaja, vastasi Saarela. — Mene sinä
veneeseen.

Ennenkuin Saarela ehti saada Laurilalta uutta vastausta, tunsi hän
voimakkaan sysäyksen selkäänsä ja putosi päistikkaa veneeseen naisten
keskelle. Samassa alkoivat köydet natista, ja vene laskeutui hiljalleen
alas. Kaikki kävi hyvin, kunnes vene oli noin kymmenen jalan päässä
vedenpinnasta. Siinä tulvi suunnaton vesisuihku eräästä torvesta, joka
oli laivan kyljessä. Nyt oli tarjona se vaara, että vene täyttyisi
vedellä.

Eräs laivamies huusi hänelle, että hän päästäisi köyden irti. Mutta
sellaisessa tungoksessa ei hän voinut mitään tehdä. Naiset itkivät ja
voivottivat surkeasti. Mutta aivan kuin ihmeen kautta siirtyi vene
vähän sivummalle ja laskeutui verkalleen veteen. Se oli välttänyt
uhkaavan vaaran.

Äkkiä pimeni alhaalla olevan veneen yläpuolella. Kaikki veneessä olijat
katsoivat ylös ja näkivät kauhukseen toisen veneen päänsä päällä.
Ylhäällä olevassa veneessä huomattiin myös vaara. Kummastakin veneestä
huudettiin ja annettiin hätämerkkejä. Mutta miehet, jotka ylhäällä
venekannella, kuudenkymmenen jalan korkeudella merenpinnasta, laskivat
venettä alas, eivät sellaisessa hälinässä ja pauhinassa voineet kuulla
hätääntyneitten huutoja. Yhä alemmaksi laskeutui raskas, väkeä täynnä
oleva vene, uhaten seuraavassa silmänräpäyksessä rutistaa kuoliaaksi
alhaalla olevassa veneessä istuvat ihmiset.

Saarela ei tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta hätä keksi keinon. Hän
sieppasi pohjalaispuukkonsa ja heitti sen veneen perässä olevalle
laivamiehelle, kehottaen tätä leikkaamaan köydet poikki. Tämä teki
niin, ja alempi vene saatiin viimeisessä silmänräpäyksessä tieltä pois.

Juuri kun laivamies leikkasi toista köyttä poikki, kuului laivan
venekannelta korviavihlova hätähuuto. Katsoessaan ylös näki Saarela
ruhtinas Uffiezin, joka mielipuolen tavalla taisteli hänestä kiinni
pitävän päällysmiehen kanssa, koettaen heittäytyä alas laskettavaan
veneeseen. Uffiezin kasvot olivat kuolonkalpeat ja tuskanväänteissä.

— Päästäkää minut, kirkui ruhtinas, — päästäkää! Minä en tahdo
hukkua kuten veteen tapettava kissa. Päästäkää minut, te kirottu
englantilainen! Päästäkää, päästäkää!

Alice Mc Dean istui siinä veneessä, johon Saarela oli päistikkaa
heitetty. Tämä hetki merkitsi paljon Saarelalle. Kuten lukija muistaa,
oli hän koko matkalla ihaillut Alicea. Hänen toverinsa Laurila ja
Vieremä olivat huomanneet kaiken tämän ja osittain ivanneetkin
häntä. Mistä syystä, jääköön heidän omaksi asiakseen. Ei ainakaan
Laurilalla olisi ollut syytä olla edes mustankipeä, koska hänellä
oli varma morsian Suomessa. Mitä taas Vieremään tulee, oli hänkin
nuorimies, mutta niin innostunut ammattialaansa, ettei hän välittänyt
kauniistakaan naisista.

Saarelan kilpakosija pyrki nyt siis samaan veneeseen, jossa hän ja
Alice Mc Dean olivat.

— Päästäkää Jumalan tähden hänet veneeseen, huusi Alice. — Armahtakaa
minua! Älkää riistäkö häntä minulta! Luigi, Luigi, hyppää alas!

Vene oli niin täynnä, ettei se olisi enää voinut ottaa ainoatakaan
henkilöä lisää. Nyt teki Saarela pikaisen päätöksen. Hän tiesi, että
Alice rakasti ruhtinasta. Koska hän itsekin rakasti Alicea, käski hänen
paras ihmisyytensä hänen uhrautua Alicen hyväksi. Hän ei tahtoisi estää
ruhtinaan ja Alicen onnea.

Ennenkuin ruhtinas ennätti hypätä alas, tarttui Saarela ylhäältä
riippuvaan jäiseen köyteen ja alkoi kavuta sitä ylös, päästäkseen
takaisin uppoavan laivan kannelle. Kapuaminen oli kovin vaikeata, sillä
hänen kätensä olivat kylmästä jäykistyneet. Samassa näki hän ruhtinas
Uffiezin hyppäävän veneeseen. Kauan ponnisteltuaan pääsi hän viimein
kannelle.

Voi ymmärtää, kuinka sankarillinen Saarelan teko oli. Vene, josta hän
vapaaehtoisesti oli poistunut, oli viimeinen. Laivalla oli enää vaan
yksi ainoa, kokoonkäännettävä kangasvene, mutta juuri kun Saarela
pääsi takaisin kannelle, sieppasivat muutamat miehet sen ja hyppäsivät
se mukanaan mereen, edes avaamatta sitä. Ei Saarelalla siis ollut
vähintäkään pelastuksentoivoa. Ja kuitenkin oli hän vapaaehtoisesti
poistunut vankasta pelastusveneestä, joka jo oli meressä lähtövalmiina!

Kumpi todella rakasti Alicea, Uffieziko vai Saarela? Tietysti viimeksi
mainittu, koska hän tahtoi antaa henkensä tuon naisen tähden.
Todellinen rakkaus on valmis suurimpaankin uhraukseen.

Kannelle päästyään etsi Saarela Laurilaa ja Vieremää, joihin
oli tutustunut matkalla, ja joista hän oli saanut vilpittömät
ystävät. Missä he nyt olivat? Joko he olivat heittäytyneet mereen?
Pelastusveneeseen eivät he olleet voineet päästä, koska se vene, jossa
Alice Mc Dean poistui, oli viimeinen. Siinä hätääntyneitten keskellä
kävellessään näki hän useampia miehiä, jotka olivat polvistuneet
rukoilemaan. Valtaavalla hartaudella rukoilivat miehet näkymättömiä
voimia. Useamman silmistä loistikin sisäinen rauha ja tyytyväisyys.

Kun Saarela kääntyi poispäin, tapasi hän Laurilan ja Vieremän.

— Täälläpä te, hyvät onnettomuustoverit, vielä olette, sanoi hän. —
Luulin teidän jo heittäytyneen mereen.

— Me pysymme laivalla viimeiseen asti, sanoi Vieremä. — Mutta salli
minun lausua sinulle vilpitön tunnustukseni sankariteostasi.

— Mistä sankariteosta?

— Siitä, että veneestä poistumalla uhrauduit Alicen hyväksi. Nyt
tiedän, että rakastat häntä.

— Tahdoin, mikäli minusta riippuu, pelastaa tuon pelkurin, tuon
ruhtinas Uffiezin hengen. Itse en pelkää kuolemaa, sanoi Saarela
hymyillen.

Vieremä tarttui Saarelan ja Laurilan käteen ja talutti heidät
komentosillalle. Täällä olivat kapteeni Smith, majuri Butt ja eversti
Astor. Kapteenilla oli toisessa kädessään äänensuurennustorvi. Toisen
käsivartensa oli hän kietonut pienen tytön ympärille, joka itki. Hän
lohdutti lasta viimeiseen asti.

Kapteeni pani torven suunsa eteen ja huusi miehistölle:

— Te olette tehneet voitavanne. Minä vapautan teidät nyt
velvollisuuksistanne. Jokainen koettakoon nyt huolehtia itsestään.
Mutta älkää vieläkään unohtako, että olette englantilaisia.

Majuri Butt seisoi käsivarret ristissä rinnalla, odottaen tyynenä ja
levollisena kuolemaa. Eversti Astor piti käsiä silmiensä edessä ja
nyyhkytti ääneensä. Hän ajatteli ehkä nuorta vaimoaan, — joka oli
poistunut pimeyteen, ja lasta, jonka syntymää ei hän saisi
nähdä — — —

”Titanicin” keulapuoli oli nyt melkein venekanteen asti veden alla.
Kaikkialla porisi, loiskui, läiskyi ja pulppusi vesi. Hyteissä ja
käytävissä tyrskyi ja pauhasi sisään virtaava vesi. Se tunkeutui joka
paikkaan, murtaen ja särkien kaikki, mitä tiellä oli. Yhä korkeammalle
nousi se komentosiltaa kohti. Ne, jotka olivat laivan keskellä,
kapusivat käsipuita pitkin kauemmaksi peräkannelle. Ei nyt enää
kestäisi kauan odottaa loppua.

Komentosillalla seisoessaan kuulivat ystävykset Vieremä, Laurila ja
Saarela soittokunnan voimakasten sävelien välistä puhetta. Saarela
erosi hetkiseksi tovereistaan ja meni lähemmältä kuulemaan, mitä oli
tekeillä.

Silloin viritti soittokunta uuden kappaleen. Se oli tähän asti
soittanut pelkkiä iloisia kappaleita ja siten pitänyt kuolemaan
tuomitun väestön koko ajan siinä hiljaisessa toivossa, että kaikki
vielä voisi käydä hyvin. Mutta nytpä alkoi soittokunta kaiuttaa
erästä virttä. Kuolemaan tuomitut ihmiset, jotka seisoivat ympärillä,
kuuntelivat tarkasti. Nuotti oli heille tuttu. Moni osasi sanatkin
ulkoa. Miehet laskeutuivat polvilleen ja paljastivat päänsä. Yksi
joukosta alkoi laulaa, senjälkeen toinen, ja niin edelleen. Yhä
monenkertaisemmaksi tuli ääni; yhä korkeammalle kajahti laulu
tähtitaivasta kohti.

Virren sävel, jonka kaikuessa ”Titanic” vaipui syvyyteen, oli seuraava:

Likemmäs, Jumala, sua,
Likemmäs sua!
Vaikkapa vaivakin veis
Luoksesi mua.
Aina mun lauluni on:
Likemmäs, Jumala, sua,
Likemmäs sua.

Toivioretkeni kun
Päättynyt on,
Pimeys yltää mun,
Yksin jo oon.
Isä, vie luokses vain:
Likemmäs, Jumala, sua
Likemmäs sua.

Näytä siis kotihin päin
Maahasi tie!
Tyytyä lahjoihis suo,
Mitkä ne lie.
Minun on lohtuni:
Likemmäs, Jumala, sua,
Likemmäs sua.

Koska mun murheista maan
Kutsut sä pois,
Kotiin, joss’ itse oot.
Muutako ois
Lauluni autuas:
Likemmäs, Jumala, sua,
Likemmäs sua.

                                                   ⁂

Nearer, my, to,
Nearer to song Thee;
E’en though it be a cross
That raiseth me,
Still all my shall be,
Nearer God Thee, my, to,
Nearer Thee to.

Though, like the wanderer,
The sun gone down,
Darkness comes over me,
My rest a stone,
Yet in my dreams I’d be
Nearer, my God, to Thee,
Nearer to Thee.

There let my way appear
Steps unto heaven,
Ali that Thou sendest me
In mercy given,
Angels to beckon me
Nearer, my God, to Thee,
Nearer to Thee.

Then, with my waking thougts
Bright with Thy praise,
Out of my stony griefs
Beth-el I’ll raise;
So by my woes to be
Nearer, my God, to Thee,
Nearer to Thee.

Laulun viime sävelten kaikuessa teki laiva äkillisen keikauksen. Syntyi
sanoin kuvaamaton pakokauhu. Ne miehet, jotka olivat peremmällä,
tarttuivat lujasti käsipuihin ja kiipesivät korkeammalle. Toiset, jotka
olivat lähempänä keulapuolta, suistuivat veteen tai hyppäsivät mereen
ennenkuin laiva upposi.

Niitten joukossa, joitten oli onnistunut päästä laivan perän
korkeimmalle kohdalle, olivat Vieremä, Laurila ja Saarela.

— Oi Tyyne, huudahti Laurila. — Sinä ennustit oikein. Mistä sinä
tiesit? Mikä voima sinulle ilmotti sen asian? Voi, kunpa olisin
hukkuvassa laivassa edes Tyynellä merellä! Siellä kuolisin mieluummin.
Siellä itse vesi kuiskaisi sinun nimesi korviini.

— Meri kun meri! Ei ole väliä, missä kuolee, sanoi Vieremä.

— Samaa minä ajattelen, virkkoi Saarela. — Minustakin on yhtä hyvä
kuolla missä tahansa.

— Mutta katsokaa tuota harmaahapsista miestä, sanoi Vieremä, osottaen
vanhusta, joka kouristuksentapaisesti piti kiinni laivan perässä
olevasta lipputangosta. — Hän näyttää menettäneen järkensä valon.

— Ei ole ihmekään, sanoi Laurila. — Miesparka myöhästyi siitä
pelastusveneestä, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä menivät. Hän olisi
päässyt mukaan, mutta kun oli mennyt alas jotakin noutamaan, niin hän
myöhästyi.

— Mc Dean-parka, sanoi Saarela. — Minä pelastin tulevan vävysi
ruhtinas Uffiezin tyttärellesi. En voinut nähdä hänen kuolontuskiaan.
Nyt olisit onnellinen, ukko, jos itsekin olisit päässyt veneeseen.
Kunpa voisin sinutkin pelastaa!

— Kuulkaa, mitä Mc Dean sanoo, kehotti Vieremä.

Toverukset kuuntelivat. Onneksi osasivat Laurila ja Saarela välttävästi
englantia.

— Alice, Alice, huusi mielipuoli, — Kirottu sininen timantti. —
Kirottu olkoon se hetki, jona sinun turhamaisuutesi tyydytykseksi
sen ostin! Haa! Minä heitän sen mereen. Alice, anna tänne se
turmiontuottaja. Laiva ei huku, jos se heitetään syvyyteen. Kas noin!
Nyt painuu se pohjaan. Vielä tuikit ja viettelet. Kyllä kohta — no,
nyt menet. — Haa Uffiezi, sinun tähtesi Alice — Goddam! Hell will
open, but my part is in heaven! — Nice festival — oo-oo-oo — — —
(Jumalauta! Helvetti aukenee, mutta minun osani on taivaassa! Soma
juhla — oo-oo-oo).

Mc Deanin kädet heltisivät lipuntangosta, ja hän suistui korkealta
mereen.

Nyt nousi laivahylku aivan pystyyn. Oli kammottava näky, kun laivan
peräpuoli kohosi noin 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti.

Nyt kuului hirmuinen räjähdys, joka pani ilman vapisemaan. Mahtava
laivanrunko halkesi kahtia. Höyrykattilat lensivät paikoiltaan ja
alkoivat pyöriä ympäri kammottavalla ryskeellä, melulla ja rätinällä.
Kipinäsuihkut syöksyivät savutorvista. 1,600 kurkusta kuului hirvittävä
kirkuna ja hätähuuto. Kaatuvat savutorvet ja mastot murskasivat
monta ihmistä kuoliaaksi. Hitaasti, juhlallisennäköisenä upposi
jättiläislaiva, ikäänkuin haastellen niitä kuolevaisia, jotka se oli
kantanut tähän asti Englannista. Kolme suunnattoman suurta potkuria
tuijotti liikkumattomana tähtitaivasta kohti. Ne ikäänkuin rukoilivat
apua korkeudesta. Yhä syvemmälle vaipui laiva. Vieremä, Laurila ja
Saarela seisoivat rinnakkain laivan perän reunalla, pitäen kiinni
nuorasta, jonka olivat kiinnittäneet lipputankoon.

— Me heittäydymme mereen vasta sitten kun vesi koskettaa jalkojamme,
sanoi Vieremä.

Jo koskettivat potkurien siivet vettä, joka olikin niitten asuinpaikka.

— Kun minä annan merkin, niin hypätään kaikki yhtaikaa veteen, sanoi
Vieremä.

— Mutta me voimme joutua imupyörteeseen, sanoi Laurila.

— Imupyörre syntyy vasta hetkisen sen jälkeen kun laivan perä en
painunut veden alle. Silloin olemme jo kaukana meressä, vakuutti
Vieremä.

— Nyt, huusi Vieremä.

Kuului voimakas molskaus, aivan kuin yksi ainoa henkilö olisi hypännyt
veteen, vaikka hyppääjiä oli kolme.

Vieremä, Laurila ja Saarela olivat kaikki palkinnonsaaneita
uimataiteilijoita. Heistä oli uiminen yhtä kevyttä kuin käyminen.
Ainoa arveluttava seikka oli veden kylmyys. Mutta miehet olivat hyvin
kestäviä siinäkin suhteessa.

— Ainakin neljä tuntia minä luulen pysyväni hengissä täällä vedessä,
sanoi Vieremä tovereilleen, uidessaan heidän rinnallaan.

Jonkun matkan uituaan katsoivat miehet taakseen. Silloin näkivät he
suuren aallon kohoavan siltä kohdalta, jolla ”Titanic” oli uponnut.

— Kääntäkäämme päämme aaltoa vastaan. Siten voimme pitää varamme,
ettei vesi pääse henkitorveemme, neuvoi Vieremä.

Ikäänkuin komennon mukaan kääntyivät Laurila ja Saarela samassa
silmänräpäyksessä kuin Vieremäkin sinnepäin, mistä aalto vieri heitä
vastaan. He kohoutuivat sen harjalle ja laskeutuivat toiselta puolelta
alas. Jälessä tuli pienempiä aaltoja, jotka niinikään nostivat ja
laskivat heidät.

Kun meren pinta oli tullut tasaiseksi, sanoi Vieremä:

— Näin on nyt käynyt. Ei ollut sinun Tyynesi eikä sen raumalaisen
pojan pelko perätön. ”Titanic”, josta yleisesti ylpeiltiin, on nyt
poissa. Se asia ei meitä sen enempää liikuta. Nyt on meidän vaan joko
ajateltava pelastustamme tai heti vapaaehtoisesti painuttava syvyyteen.
Minä puolestani uskon, että pelastus vielä tulee, kunhan vaan kestämme
täällä kylmässä vedessä.

— Niinkö luulet, kysyi Saarela. — Uskotko jonkin laivan tulevan
avuksi?

— Kyllä. Minä olin marconihytissä silloin kun sieltä lähetettiin
”S.O.S.” sähkösanoma.

— Saitko tietää, tuliko siihen vastaus?

— Sain. Vastaus tuli muutaman sekunnin kuluttua. Se kuului: ”Carpathia
tulee.” Olen monta kertaa matkustanut ”Carpathia”-laivassa. Se on suuri
ja vielä nopeakulkuisempi kuin uponnut ”Titanic”. ”Carpathian” kapteeni
Rostron on minun persoonallinen tuttavani.

— Voi hyvä veli! Laiva voi viipyä kauan. Jaksammeko pysyä niin monta tuntia
hengissä näin kylmässä vedessä.

— Uidaan kiivaasti. Uidessa lämpenemme ja jäsenemme pysyvät notkeina,
sanoi Vieremä. — Jos oikein muistan, pitäisi tässä lähettyvillä olla
eräs Golfin haaravirta. Jos löydämme sen, on siinä vesi melkoisen
lämmintä.

— Mutta mihin suuntaan me uimme, kysyi Laurila.

— Se on jokseenkin yhdentekevää. Emme uimalla pitkällekään pääse.
Kyllä ”Carpathialta” nähdään kaukoputkella meidät. Minun tietääkseni on
meidän uitava jokseenkin etelää kohti tullaksemme ”Carpathiaa” vastaan.
Se näet oli matkalla Newyorkista Välimeren maihin ja oli jokseenkin
etelässä tältä paikalta saadessaan ”Titanicin” sähkösanoman.

— Mutta mikä pitkä musta esine tuolla kelluu vedenpinnalla, huudahti
Saarela, joka katsoi taaksepäin.

— Kaiketi ruumis, sanoi Laurila.

— Ei se ole ruumis, väitti Vieremä, joka käänsi päänsä sinnepäin. —
Ai, se on paksu lankku! Uidaan vähän taaksepäin ja vallotetaan se.

— Niitä näkyy olevan kaksikin, sanoi Laurila. — Kun nyt olisi
nuoranpala taskussa, että saataisiin sitoa ne yhteen; silloin ne
kannattaisivat meidät kaikki kolme.

— Minulla on nuoraa taskussani, sanoi Vieremä. — Matkoilla pidän sitä
aina tarpeen varalta mukanani.

— Ja minulla on vankka pohjalaispuukko, jolla voidaan leikata nuora
sellaisiksi kappaleiksi kuin tarvitaan, sanoi Saarela.

Pian olivat nuo väkevät uimarit vallanneet kaksi suurta lankkua,
jotka höyrykattilain räjähtäessä olivat päässeet ulos laivan
tarveainesäiliöstä.

— Terve Suomi, sanoi Laurila tarttuessaan lankkuun. — Tämä on Suomen
havupuuta.

Vieremä otti nuoran taskustaan ja leikkasi siitä kolme pätkää, joilla
hän sitoi lankut toisiinsa.

— Sidotaan vielä pelastusvyömme lankkuihin, että ne paremmin
kannattavat, ehdotti Saarela.

Sanottu ja tehty. Nyt oli toveruksilla oiva lautta, jolla he saattoivat
istua.

— Kohtalo näyttää suosivan meitä, sanoi Laurila. — Minustakin alkaa
jo tuntua siltä, että me pelastumme. Mutta pahin on se seikka, että
vaatteemme ovat likomärät.

— Minä tiedän keinon, miten lämmintä saadaan, sanoi Vieremä. — Olen
kerran ollut Tyynellä merellä haaksirikossa ja koetellut sitä.

— Mikä se keino on, kysyivät Laurila ja Saarela ikäänkuin yhdestä
suusta.

— Kaksi meistä hieroo ja pieksää yhtä kaikin voimin. Siten lämpiää
ihon pinta.

— Koetetaan, sanoi Saarela. — Pieskää te minua ensin.

Saarela istui Laurilan ja Vieremän keskelle ja nämä alkoivat kaikin
voimin kämmenpohjillaan hakata hänen märkiä vaatteitaan.

Noin viiden minuutin kuluttua sanoi Saarela:

— Jo riittää. Ihooni kuumottaa kovasti.

Senjälkeen piestiin Laurila ja viimeksi Vieremä yhtä hyvällä tuloksella.

— Tämähän on erinomainen keino pysyä lämpimänä, sanoi Laurila. —
Kunhan nyt saisi ryypätä jotakin lämmittävää.

— Kuumaa teetä ja kahvia ei tässä ole tarjona, nauroi Vieremä. —
Mutta oletko alkoholisti?

— En ole, mutta kyllä minä sitä olen vilustuttuani hiukan maistanut.

— Entä veli Laurila?

— Sinähän puhut kuin sinulla olisi alkoholivarastokin mukana, sanoi
Laurila.

— Meri näkyy suosivan meitä, nauroi Vieremä. — Katsokaa, eikö tuolla
hyppelehdi pullo. Se, joka tahtoo ensiksi lämmitystä, uikoon ottamaan.

Saarela molskahti heti veteen.

Pian palasi hän kädessään pullo, joka oli lähes puolillaan jotakin
nestettä.

— Saadaanpa koettaa, mitä se sisältää, sanoi Vieremä.

Saarela aukaisi korkin ja haistoi.

— Konjakkia tuntuu olevan, sanoi hän.

— Arvaatteko, kenen peruja tämä pullo on, kysyi Vieremä hymyillen.

— En tiedä, sanoi Saarela.

— Kapteeni Smithin. Hänellä oli aina tällainen pieni pullollinen
väkevää mukanaan. Joko pullo on pudonnut hänen taskustaan tai on hän
sen tahallaan heittänyt pois, kun hyppäsi mereen, selitti Vieremä.

Toverukset ryyppäsivät konjakkia, lämmittivät sen suussaan ja nielivät
verkalleen.

— Nyt ei tässä enää ole hätääkään, sanoi Saarela iloisesti. — Nälkää
voimme kyllä kestää parikin päivää.

— Koska meri kerran on alkanut meitä suosia, niin kyllä se vielä
ruokaakin voi antaa, jos tarvitaan, lohdutti Vieremä. — Tyynellä merellä
haaksirikkoutuneena ajelehtiessani löysin kokonaisen
laatikollisen laivakorppuja. Laatikossa oli vielä läkkipurkki, joka
sisälsi lihaa, ja pullo, joka oli täynnä limonaatia. Siinä oli sekä
ruokaa että juomaa.

— Oliko laatikko vedenpitävä, koska se pysyi pinnalla, kysyi Laurila.

— Oli, vastasi Vieremä. — Minulla oli täysi työ saada sen kansi
veitselläni auki.

— Mitä tämä on, huudahti Saarela. — Kuulin selvästi koiran
haukahtavan. Jokohan ”Carpathia” lienee niin lähellä, että sieltä
kuuluu koiran haukunta? — Kuulitteko te mitään? Laurila ja Vieremä
myönsivät myös kuulleensa koiran äänen.