JOHTAJA SARVELA VAISTOAA

Johtaja Sarvela käveli melkoisen kiivaasti ja ilmeisen hermostuneena
arkihuoneessa, jonka leposohvalla neiti Laiho loikoili tapansa mukaan
kevyesti savuketta tuprutellen ja tarkkaavasti tutkien muotilehtiä.

”Mikä sinut on saanut nyt pahalle tuulelle?” hän kysyi ”enoltaan”
huolettomasti. ”Tuo kävely hermostuttaa minua.”

”Niinkö?” pisti eno ivallisesti.

”Aivan niin”, neiti Laiho jatkoi häiriintymättömänä. ”Voisit istuutua
ja ottaa ryypyn.”

Kehoitus lankesi jälkimmäiseltä osaltaan otolliseen maaperään. Johtaja
Sarvela pysähtyi ja kaatoi itselleen melkein neljänneslitran ryypyn.
Mutta sitten hän kuitenkin jatkoi kävelyään.

Hänen kasvojensa ilme ei kirkastunut, se koveni.

”Mikä sinun on?” neiti Laiho kysyi innokkaammin ja hiukan
kohottautuen veltosta asennostaan.

Johtaja Sarvela katsoi pitkään kaunista ”sisarentytärtään”, astui
lähemmäksi ja istahti leposohvan jalkopäähän.

Sitten hän sanoi yksinkertaisesti ja vakavasti: ”Minä olen
hermostunut.”

Neiti Laiho kohottautui istumaan ja silmäsi häntä kiinteästi.

”Hermostunut? Ja miksi? Puhu selvemmin.”

”Minä aavistan jotakin”, johtaja Sarvela sanoi hiljaa. ”Vaistoan, niin
sanoakseni.”

”Mitä?” Neiti Laihon ääni oli terävä ja kylmä.

”Sitä, että meitä epäillään.”

Sonja Laiho liikahti kiivaasti.

”Epäillään? Ja mistä? Ja kuka?”

Johtaja Sarvela naurahti hiukan ilkeästi.

”Mistäkö? Sen kai sinä voinet arvatakin. Asioista tietenkin.”

”Mutta kuka?”

”Niin, siinä suhteessa en osaa vastata täsmällisesti.”

”Mistä sinä sitten luulottelet?”

”Vähän kaikesta enkä oikeastaan mistään.”

Neiti Laiho teki hermostuneen eleen.

”Puhu vihdoinkin selvemmin, perhanassa.”

Kirosana lausuttiin sievän kiukkuisesti.

”No, no, malttia vain. Niin, omat epäilykseni ovat heränneet.
Paljostakin pienestä. Muutamista silmäyksistä. Ja muutamista
kysymyksistä.”

”Kysymyksistä?”

”Niinpä niin. Kysymyksistä, jotka ovat kosketelleet menneisyyttäni.
Eikä minulla siitä nykyisessä asemassani ole mitään iloa eikä etua”,
hän lisäsi totuudenmukaisesti.

”Ketkä ovat kyselleet?”

”No, kylläkin merkityksettömät henkilöt, mutta heidän uteliaisuutensa
herättäjänä on täytynyt olla enemmän tietäviä henkilöitä.”

”Ketäpä sellaisia olisi?”

”Epäilen kahtakin. En tiedä, tunnetko heitä, mutta toinen on entinen
sanomalehtimies, varatuomari Pertti Aarnio, ja toinen toimittaja Matti Kari
. Jos olen oikeassa, on todellakin hyvä, että ulkomaanpassimme ovat
valmiina ja kunnossa. Niin, ja lisäksi minua aletaan karhuta.”

”Karhutako? Ja mistä?”

Johtaja Sarvela katsoi jälleen ivallisesti toveriinsa.

”Mistäkö? Mutta hitto vieköön, tietysti kaikesta. Enhän minä ole niitä,
jotka mitään maksavat käteisellä. Kaikkihan on velkana. Konttorin ja
asunnon vuokra on maksamatta noin puolelta vuodelta. Konttorin ja
asunnon kalusto samoin. Sinun pukulaskusi. Laskut ruoka- ja
sekatavarakauppoihin. Verot. Auto. Niin, tosiaankin, en ole vaivautunut
tekemään varsinaista luetteloa veloistani ja menoistani, kun
tarkoitukseni kuitenkaan ei ole ollut niitä lainkaan maksaa.”

”Niin, niin, ikäväähän se on”, neiti Laiho sanoi syvämietteisesti.

”Ei ainoastaan ikävää, vaan vaarallista”, Sarvela oikaisi. ”Jos yksikin
alkaa tiukemmin vaatia tai epäillä, niin leikki on lopussa. Tämä minun
tai meidän pilvenpiirtäjämme on heikompi kuin olisi Enson pahvista
rakennettu.”

”Mitä sinun mielestäsi sitten olisi tehtävä?”

”Enpä tiedä, enpä tiedä vielä. Mutta sen tiedän, että tehdäänpä mitä
tahansa, niin se on tehtävä nopeaan.”

”Onko meillä sitten todellakin jo niin kiire?”

”Ei, sitä en sentään luule. Mitään varsinaista kiirettä meillä ei vielä
liene. Emmekä me vielä olekaan paljon tehneet.”

”Mutta ne laput?”

”Niistä ei vielä hätää. Ei ole tullut edes ilmi. Ja niitä on niin
paljon ja monenlaisia liikkeessä, että aikaa menee, ennenkuin ne
parhaimmassakaan tapauksessa on tutkittu ja selvitetty. Mutta syytä
kiireeseen meillä on toisenlaista.”

”En ymmärrä.”

”Siksipä selvitänkin. Kun me poistumme maasta, on meidän poistuttava
niin aikaisin, että ehdimme kiirettä pitämättä kauas ja ehdimme
täydellisesti peittää jälkemme. Hyvä työnsuoritus vaatii aina aikansa,
ja hutilointi on montakin hyvää aietta pilannut.”

”Pääsemmekö me sitten lähtemään?”

”Niin, tietysti pääsisimme vaikka tänään, mutta mitäpä se kannattaisi.
Työ on suurimmaksi osaksi suoritettu, ja minä tahdon palkan myös. Jos
Mannermannin ilmoitus pitää paikkansa, voimme suorittaa asian heti.”

”Joko sinä siis löysit Mannermannin?”

”Hän itse ilmoittautui. Tietysti pyysi rahaa.”

”Ja sinä annoit?”

”En, mutta lupasin, ja huomenna annan. Mutta silloin on myös asia
lopullisesti selvitettävä.”

”Se on oikein”, neiti Laiho virkkoi päättävästi ja kylmästi. ”Minua jo
tämä kyllästyttää.”

Johtaja Sarvela kaatoi itselleen uuden lasillisen ja naurahti sitten
huvittuneena:

”No, eikö lordillinen ihailijasi jaksa sinua huvittaa?”

”Hyi, älä puhu. Jos kaikki englantilaiset lordit ovat yhtä kömpelöitä
ja mahdottomia, niin ennemmin seurustelen minkä italialaisen
posetiivinsoittajan kanssa tahansa.”