PERÄPOHJAN WIIMEISIÄ POROLAPPALAISIA

Entisen Lapinkorven erämaita liikkuessa saa siellä täällä kankaiden
laiteilla, jonkun jängän taikka metsäjärven lähettyvillä, nähdä vanhan
hirsistä salvetun porokaarteen lahoneita jäännöksiä, jotka toisinaan
kilometrittäin jatkuvat pitkin selkosta. Ne ovat porolappalaisten
töitä, muistoja tunturikansan viimeisistä jälkeläisistä, jotka isiensä
entisillä mailla, tällä puolen Lapin tuntureita, vielä elivät vanhalla
totutulla tavallaan, kiertelivät karjoineen ympäri erämaita, kunnes
sortuivat hautaan taikka kunnes yhä tihenevä lantalaisasutus pirstoi
heidän suuret laidunmaansa, ettei metsien kasvatti saattanut niissä
enää tulla toimeen.

Kansan muisteluksissa elävät vielä nämä viimeiset Peräpohjan
lapinsukuiset poromiehet, ja useat heistä ovat jopa nykyistenkin
vanhojen muistannan aikana kierrelleet porotokkineen takamaita.

— Tien täysi Taskisia,
vankka joukko Vasaroita,
sukunen Suikkeja,
vellikaara Vettasia,
nuin vähä Nutteja,

sanoo vanha kolarilainen runonpätkä niistä lappalaisista, jotka
jutama-alueinaan pitivät etupäässä Tornion-Muonion laakson ja Ounasjoen
välistä mahtavaa kairaa. Kun metsäkansa lähti raitoineen jutamaan
Alkkulan, Kolarin taikka Matarengin markkinoille, saattoikin siinä
monesti matkata ”tien täysi Taskisia” sekä ”vankka joukko Vasaroita”,
vieläpä jonon jatkona Suikkeja sekä Nutteja.

”Taskiset” ja Vasarat sekä Suikit olivatkin lukuisimmat ja varakkaimmat
koko seudun tuhkalappalaisesta kiertäjäkansasta. Vanhaa lapinlähtöä
olivat nämä joukot, aikomaan tunturien taakse paennutta polvea, joka
oli sieltä myöhemmin lähtenyt painumaan taas takaisin etelää kohden.

Muonion sydänmailla, Ahvenkielisen jäkäläisillä kankailla, on vielä
vanha rappeutunut porokaarre pienen, vaarain välisen saivon,
Rumanjärven, rantatievalla. Siinä on aikoinaan ”Taskisten” joukko
porotokkineen häilännyt ja sitten taas lähtenyt karjoineen erämaata
kiertämään. Täällä vaelteli muinaisina vuosina Hetan tunturimaista
tullut Sieppi-Ollin poika, Matti Sieppi, jota ruvettiin sanomaan
”Taskis-Matiksi”, koska ukolla oli sanantapana:

— Taskis hyvä ottaa,
kun taskis tarvitsee!

Ja siitä sai koko Siepin perhekunta ”Taskis”-nimen, Siepin vanha Matti
oli totinen, jylkky mies, joka hallitsi suurta tokkaansa, ja sai sen
vielä suuremmaksi, kun nai Sarren Stiinan, Anundi Sarren ja Inga Suikin
tyttären. Sillä Anundi-äijä, vanha, 1775 syntynyt porolappi, oli koko
tunturimaiden kuulu rikas. Vaikka äijä olikin vain pieni, paksu,
valkkopunainen käpsä, oli hänellä poroeloa niin paljon, että saattoi
kerskailla:

— Na, ei voi hukat eikä varkaat niitä koskaan hävittää.

Ja kuivia poronlihoja oli äijällä pitkin erämaita pienissä
puokku-aitoissa niin määrättömästi, että ne lahoivat ja mätänivät.

Anundi-äijän poroista sai Stiinakin osansa, ja niin sitten Siepin Matti
tuhantisen tokkansa kanssa lähti Muoniosta kiertämään. Monet
lantalaisetkin jättivät poronsa Matin hoitoon, ja ukko juti
joukkoineen kesät talvet Muonion Kirkonkylän takalistoilla ja väylän
varsilla aina Salmi- ja Löyttyjärven seutuja myöten. Tuohikodassa ukko
vain asusteli, ja sinne teki Stiina perillisensä, milloin missäkin
sydänmailla, Löyttyjärvellä, Rumallasaivolla, Äijävaarassa. Neljä
poikaa ja kaksi tytärtä tuohikota tuotti, ja sitä mukaa kasvoi elokin,
kun kaitsijain luku lisääntyi.

— Taskis talossa, vaarain raossa
kasvaa poikaa neljä,

tiesi vanha laulukin kertoa Matti-äijän pojista.

Mutta aikuisiksi tultuaan painuivat äijän pojat omine karjoineen
omille teilleen. Matti meni Turtolaan raitioimaan ja häipyi sinne,
Heikkikin kulkeutui etelään päin aina Turtolan Konttajärvelle, sai
lantalaisemännän ja joutui itsekin viimein lantalaiseksi. Jussa,
veljesten vanhin, meni ensin Kolarin miesten raitioksi, sitten
Turtolaan, ja juti niin joukkoineen monet vuodet kaikki selkoset
Ounasjoen kairalla aina Rovaniemen ja Kittilän takamaita myöten, kunnes
hänkin häätyi talonomistajaksi Rovaniemen Jääsköön, osti pienen mökin,
josta viimein asui suuren ja komean talon.

Äijän tyttäretkin joutuivat maailmalle: Tiina-Kaisa vietiin Ruotsin
puolelle, Kitkiöjoen Antille Pajalaan, ja Priita-Mari pääsi Muonioon
Nivunkijärven Iskolle lantalaistalon emännäksi. Mutta pahnan
pohjimmaisin, Äijävaaran kodassa 1841 syntynyt Siimon Petteri, jäi
isänsä kanssa kiertelemään omia kotiseutuja.

Väsyi viimein vanha Matti-äijäkin alituiseen jutamiseen ja pysähtyi
pienelle Salmijärvelle, jonka ympäristöjä oli ikänsä kierrellyt.
Sinne olikin äijä jo 1842 vanhan päivän varakseen rötistänyt pikku
mökin ja saanut ”nyypyykin” paikan. Siellä eli ”Salmijärven äijä”
lantalaistapaan viimeiset vaiheensa, ja siellä päättyi 94-vuotiaan
tunturikiertäjän elämä 1885.

Salmijärven mökissä eli sitten Simukin lantalaisemäntineen, mutta
hoiteli edelleenkin porokarjaansa. Kolmet-, neljätkymmenet vuodet juti
Simu isänsä jälkiä neljä-, viisisataisen tokkansa kanssa, sai väliin
elonsa suuremmaksikin, mutta sitten taas sitä menettikin. Monesti
sattui, että väylän takaa Ruotsin lappalaisten porot kulkivat tälle
puolen, ja niiden joukkoon eksyi Simun porojakin joskus kymmenittäin,
satakuntakin, kadoten sitten rajantakaisten mukana sen tien Ruotsin
lappalaisten erämaihin.

Lantalaiskarjaakin saatiin taloon, mutta maan myyrtäjäksi ei metsien
miehestä ollut muuta kuin sen verran vain, että peruna ja karjalle
heiniä saatiin kasvamaan. Jymy talo on sittenkin kohonnut vanhan
”Taskis-Matin” pohjustamalle paikalle. Vieläkin siinä asustaa yli 80-vuotias
”Salmen Simu” jäntteränä tiukkapiirteisenä erämaan miehenä.

Salmijärven äijän toiset pojat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Vielä
pari vuotta takaperin eli Rovaniemen Jääsköllä Jussan vanha leski,
95-vuotias ”Pehkosen muori”, Anna Aslak. Koutokeinossa, monien
tunturien takana, oli muori syntynyt 1825, hettalaisen Niila Aslakan
kodassa, saanut jo lapsena Jäämerenkin tunturiseutuja kierrellä,
joutunut sitten Muonion pappilaan Kolströmin palvelustytöksi ja
sieltä Siepin Jussan toverina uudelleen erämaita matkaamaan. Enimmän
ikänsä olikin muori asunut kuin metsäläinen, synnyttäen metsässä
perillisensäkin. ”Poromiehenä” oli eukko toiminut vielä miehensä
kuolemankin jälkeen, vaikka jo oli saatu talokin, missä voitiin asua.
Neljäsataa poroa oli ollut muorin merkeissä, ja karjastaan oli hän aina
vanhaksi asti itse pitänyt huolta, hyvin tuntien kaikki sarvipäänsä.
Mutta mitä ei metsien visu ja tarkka muori oppinut tuntemaan, se oli
seteliraha. ”Monta, monta on pois!” sai muori monesti päivitellä, kun
pojat kävivät salaa verottamassa hänen rahakiisaansa.

Mainittavimpia ja tunnetuimpia kaikista Peräpohjan viimeisistä
porolappalaisista olivat Vasarat, ”Vanhan-Vasaran” laaja suku.
Enontekiön ja Rounalan tunturimaissa, Suontavaaran ja Laimovuoman
jutamakunnissa, oli Vasarain joukko jo satoja vuosia elänyt. Jo
1600-luvun lopulla siellä vaelteli Vasaran Niilaa, Lassia ja Heikkiä,
sitten taas toisen polven Niilaa, Lassia, Heikkiä sekä Jounia ja
Anttia. Sieltä riitti myöhemmin joku Vasara takaisinkin tunturien
tälle puolen. Niitä oli 1792 syntynyt Muonion lappalainen, Heikki
Jouninpoika, itse ”Vanha Vasara”, josta sitten tuli koko Peräpohjan
pikku Vasarain suurmoukari.

Urakalla, kaksivuotisella porohärällä, ajaen tulla tohautti Vasaran
ukko tunturista Muonioon. Nauratti kyllä vanhoja poromiehiä, kun pikku
miehenkäppyrä lasketteli heppaisella ajokkaallaan, mutta miehenkäppyrä
oli hyvä suustaan ja sukkela toimiltaan. Rupesi raitioksi ja sieppasi
pian rikkaalta Anundi-äijältä Kreeta-nimisen tyttären sekä koko joukon
poroja. Sitten rupesi Vasaran elo kasvamaan, eukon pitäessä huolta,
että tuohikodasta aina vähän päästä ilmestyi pikku Vasaroita porotokan
paimeniksi, jopa lähes kymmenkunta.

Vanha Vasaran äijä oli aito lappi, joka koko elämänikänsä uskollisesti
seurasi lappalaisvertaan koskaan päätymättä elämään ummehtuneeseen
lantalaispirttiin. Äkäsjärven alapäässä, tunturien vaiheilla, oli
äijällä pääpaikkansa, jossa hän useasti majaili. Siellä Ruonajoen
suussa, järven rannalla, oli komea kenttä, jossa ukolla oli kodat,
aitat ja luovat, porokaarteet vasakarsinoineen ja lypsinkenttineen.
Mutta talven lähestyessä lähti ukko taas takamaita jutamaan. Pitkin
Muonion- ja Ounasjoen välistä vedenjakajaa painui hän etelää kohden
aina Ylläsjoelle ja Kallonkylän seuduille asti, kierrellen taas toisia
maita takaisin pohjoiseen. Sileillä metsämailla, outapaikoissa, oli
äijällä aina kotakenttänsä, ja metsissä hän yletaikojaan eleli, vain
kerran, pari vuodessa pistäytyen ihmisten ilmoilla ”väärtejään”
tervehtimässä ja erämaajuttujaan kertomassa. Mutta milloin metsän
ukko sattui lähimaille kotakuntineen, tulivat lantalaiset väliin koko
joukolla kotaväen ”väärteiksi”, ja ukko kestitsi heitä parhaansa
mukaan. Oli Vanhalla-Vasaralla kyllä, millä väärtejään kestitä. Suuri
oli ukon tokka, ja porot suuria, komeita, vaaleakylkisiä suivakoita.
Niistä äijä olikin ylpeä, useasti kerskaten:

— Ei mene polvilleen Vasaran suivakka vielä tänä kevännä!

Niinkuin monet muutkin vanhat lapinäijät oli Vanha-Vasarakin tietäjä ja
loitsija. Peskin povessa, kaulassaan, hän kantoi aina pussia, jossa
oli tulukset sekä eläväähopeaa linnunkynässä, rautanaula, toppineula,
ja poronkoparasta, poron etujalan pikkukynnestä otettu pikku luu,
jota äijä käytti myöskin piipunrassina. Niitä tarvitsi ukko korttoja
karkoittamaan sekä kaikenlaisissa taikatempuissaan. Mutta kun nuotio
sattui vingahtamaan taikka siitä piukahti tulipoukko, hypätä käpsäytti
äijä suoraa päätä tulen ylitse, että pakenisi se paha, minkä tuloa
piukahtaminen ennusti. Joskus vei ukko tovereitaan hautausmaalle
katsomaan, kuinka kirkkomaankansaa nostetaan. Ja kun äijä viittoi
kädellään ja supisi jotakin, niin väkeä nousi haudoista niinkuin
sääskiä. — ”Näettekö, näettekö!” äijä huudahteli ja nosti yhä enemmän.
Mutta kun katsojia jo rupesi vistottamaan, viittasi Vasara vain
kädellään, jolloin koko kansa vaipui takaisin hautoihinsa.

Päissään oli Vasaran Heikki tavaton joikaamaan. Pääsipä hän vähänkään
väkevän makuun, niin silloin alkoi juominen ja joikaaminen. Helposti
äijä silloin käpsähti ahkioonsa ja lähti laukottamaan, ajaen
naapuriinkin ja joiaten lasketti monet kerrat ympäri kotaa, ennenkuin
pyöräytti pihaan ja astui sisään.

— Ramppa-Vuollo, uoo,
Ramppa-Vuollo, uoo!

äijä useasti hoilasi. Ja sitten taas vaihteeksi joikasi pitkän juotkun:

— Inarijärven jäällä,
Kariselän päällä,
Kumputunturin hännässä,
Jiesiöjärven rannassa,
laulavatpa ne Lapinkin lapset,
heinäperseet heippasevat.
Kuotsana, kaatsana velluvaa,
vellun neiun velluvaa.
Tuollapa vielä suoppaki,
tuollapa vielä suoppaki.

Juopotellessaan äijä tuli joskus kristillisiinkin mielialoihin, jolloin
hän itki ja joikasi:

— Kärsi vaivaa, uoo, uoo,
niinkuin Ristuksen sotamies, uoo,
niin autuaaksi tu’et,
uoo, uoo, u-u-uoo!

Eikä Vanhan-Vasaran vain yksinään tarvinnut juoda ja joiata.
Kreeta-muori oli siinä yhtä jalo kuin ukkokin. Rikkaan Sarren tytär oli
kyllä näökäs eukko vielä vanhanakin, vaikka toinen jalka oli kuivanut
koukkuun, niin että piti pitkän kepin varassa köppelehtää. Mutta se ei
estänyt eukkoa silti toisinaan jotakuta ryyppyä ottamasta, niin että
vähän mieli ailahti. Ja silloin Kreeta-muori helposti päästeli:

— Puoras Puornanen paarne,
joi joi joi joi joi joo,
Vellan neijanen neita,
jei jei jei jei jei jee!

Vielä vanhanakin oli Vasaran äijä jalo sanasankari ja hyvin kälmi
kujeilemaan. Saattoi hän ripustaa poronsa kaulaan ison ottingin muka
kulkuseksi, heittää rouvot selkään ja sitten lähteä ajelemaan; saattoi
hän myös huonon härkänsä liiduta valkeaksi laukkiporoksi ja vaihettaa
sen sitten kuutamolla tukkimiehille. Kotatulen ääressä istuttaessa
äijä piippua sytyttäessään monesti muka epähuomiossa kärventeli
tulivarvulla naapurinsa partaa ja tuhrutti tuletonta päätä
piippunysäänsä. Nuorilta miehiltä ukko tiedusteli, tyttäriä
tarkoittaen:

— Olettekos nyt nähnehet
tunturissa tuimia tammoja,
vaaroissa valituita valkkoja?

Ja pikku poikia äijä nyhti tukasta ja sanoi:

— Näin isävainaa mettonpäätä nykei!

Kohtasi ukko kerran nimismies Nikanderin, jota ”Koos-Nupuliksi”
haukuttiin, teki hyvän-päivän ja kysyä hölmäisi:

— Siekö se olet se Koos-Nupuli?

— Kuka niin on sanonut? nimismies ärähti.

— Na, mie olen kuullut tuolla kylällä kaikkien niin sanovan.

Kerran taas seuroissa käpsytteli Vasara kälmeissään pastori Cajanusta
puhuttelemaan, paiskasi kättä ja huudahti:

— Täälläpä se Erkki-väärtikin on!

— Mikä Erkki? pastori kummasteli.

— Na, se Lompolon Erkki,

— En minä ole Lompolon Erkki, minä olen pastori.

— Suo, herra pastori, anteeksi! Mie luulin sinua Lompolon
Erkki-äijäksi, kun sie olet semmoinen iso röhnä kuin Lompolon Erkkiki.

Oli Vanha-Vasara uskovainenkin. Ainakin hän sen tunnusti ”kristityille”,
kun nämä kerran tulivat ukolta ”uskoa” tiedustelemaan.

— Na, on minulla puolikolmatta uskoa, äijä sanoi.

— Mitä sie sitten uskot? kristityt kysyivät.

— Naa, mie uskon vaphaasti ja vakhaasti, että Jumala on minut luonut,
ja sen mie uskon täyvellisesti, että se äiti on minut synnyttänyt, joka
minut on imettänytkin, mutta sen mie uskon vain puolittain, että se
mies, jota sanotaan minun isäkseni, on minut siittänyt.

Ja tässä uskossa Vanha-Vasara kuolikin. Se tapahtui talvisydännä
1878 Sivakkapalon kodalla, Niesajoen latvojen outamaalla. Salmen Simu,
naapurin kotamies, oli tullut alhaalta Kolarin, ja
sinne Simun luokse lähti yhdeksättäkymmenettään käyvä, sairasteleva
Vasaran äijäkin köppäisemään, lannanmaan tuliaisia saamaan. Saipa ukko
matkasanomat kysellyiksi, niin jo pyysi:

— Anna nyt, poikaseni, mulle lähtöryyppy!

Sai äijä ryypyn. Ojentautui sitten nojalleen kiisaa vasten, pani
kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:

— Hyvästi nyt, poikaseni! Nyt mie lähen!

— Na, mihinkäs sie, väärti rakas, nyt sitten lähet? Simu ihmetteli.

— Na, siihen isoon suothaan, vastasi äijä. Ja siihen Vanha-Vasara
kuoli, päästen haluamaansa ”isoon suothaan”, missä uskoi suuren sukunsa
häntä jo odottelevan.

Vanhan-Vasaran jälkeen tulivat pää-Vasaroiksi ukon pojat, joiden
tehtäväksi nyt tuli uusien Vasarain toimittaminen Peräpohjan
porokaarteille. Äijällä oli kuusi poikaa, Heikki, Niklaavu, Olli,
Antti, Johan-Petteri ja Kusto, sekä kolme tytärtä, Anna-Stiina,
Priita-Kaisa ja Kreeta-Johanna. Rikkaan poromiehen tyttäret joutuivat
kyllä pian naimisiin. Priita-Kaisan sai Suikin Antti, Kreeta-Johanna
vietiin Sodankylään Vuojärven Jussalle, ja Anna-Stiina meni
Kehä-Matille, pikku mökkiin väylän varrella.

Mutta pojista jäivät vain Olli ja Pekka äijän kotamaita kiertämään.
Olli raitioi kyllä Kolarissa ja Turtolassa asti, mutta palasi takaisin,
nai Äkäsjärven Muotkavaaran Kaisan ja teki talon Äkäsjärvelle Soukkaan.
Siellä eli sitten Pekkakin vanhanapoikana ja kuoli köyhänä äijänä.

Vasaran toiset pojat kaikkosivat, kuten Sieppi-ukonkin pojat,
etemmäksi kotoisista korpimaistaan. Heikki meni raitioksi Kittilään,
sitten Turtolaan ja joutui lopulta Kolarin Ruokojärvelle, ottaen
Ruoko-Mooseksen Helin emännäkseen ja tehden pikku talon. Nuorin
Vasara, Kusto, kulkeutui karjoineen Kallojärven kiveliöihin, jossa
raitioi lantalaistenkin poroja. Hänellä oli tietäjämahtia, niinkuin
vanhalla äijälläkin. Kosiskeli Kusto Heleenaa Kallonkylän Heikkilän,
ja tyttö lupautuikin hänelle. Mutta kun Heleena sitten mielikin mennä
Kurtakon pojalle, pani lappalainen häneen manalaiset, syötti kuivaa
poronkonttia, ja siitä tuli tytär heikkopäiseksi. Illalla kun söi, niin
jo aamulla hulluna hyppi pitkin pihamaata, huitoi käsillään ja huuteli:

— Huh, huh, huh, Juhan-Erkki Aapon uudet siivet, huh, huh, huh!

Eikä saattanut Jauhojärvenkään tietäjä päästää tyttöä lappalaisen
rikkeistä.

Surullisen lopun sai Vasaran Kustokin. Toistakymmentä vuotta takaperin
kuoli hän tielle Kallojärven kulmilla. Metsätietä Alakylään ajaessaan
äijä yöpimeissä vaipui ahkioon, pienen koiranpennun vain jäädessä
poveen vikisemään. Ukon lantalaisemäntä, Ojan Heli Kolarista, elää
vielä poikansa luona Mäntyvaaran metsätalossa Kittilässä, Kerpuajoen
latvoilla.

Vasaran Antti eleli Kittilän Alakylän miesten pororaitiona, ja oli
ukolla itselläänkin muutamia satoja sarvipäitä. Eukoksi sai Antti Jääskön Ollin
tyttären Alakylästä. Antti oli mainio karhumieskin,
ennättäen olla mukana monen kontion kaadossa, ja useasti päästi
äijä vain keihäällä pedon päiviltä. Mutta vanhana heitti ukko
koko porotoimet, rakensi kodan metsään Ounasjoen rannalle, pari
neljännestä Alakylän alapuolelle, ja asusteli siinä ypö yksin, pyysi
kalaa ja kävi joskus kylässä. Viinalle oli Antti-ukko yhtä ahnas
kuin Vanha-Vasarakin: kun hän sai pullon, köpötteli hän kiireesti
metsäkodalleen ja pörräsi siellä yksinään niin kauan kuin pullossa
hilkkui. Mutta silti oli ukko uskovainen ja oikea ”kristitty”. Viinaa
hän kyllä nimitti perkeleen viljaksi, mutta kun ”ihminen syöpi ja
ihminen juopi”, niin saattoi hänkin pyytää: ”Antakaahan nyt sitä
viinaperkelettä!” Kun äijä sitten vähän humaltui, tuli hän liikutuksiin
ja alkoi voimallisesti saarnata ihmisen veriruskeista synneistä
ja kalliista lunastuksesta. Vanhana vaarina kuoli ukko Alakylässä
kymmenkunta vuotta sitten.

Mutta Niklaavu, toinen järjestyksessä Vasara-äijän pojista, kierteli
Kittilää aina itäisiä ääriä myöten. Hän majaili tokkineen, jossa oli
sekä omia että talollisten poroja, milloin Pöntsön seuduilla, milloin
Aakenusjärven tienoilla, milloin taas Rouravaaran kankailla — siellä
on vieläkin pystyssä suuri petäjä, johon on kaiverrettu: ANNA KAISA WASARA,
Niklaavun tyttären nimi —, milloin Porkosen tunturimaissa
Sodankylän rajoilla. Ja täällä, Porkosen korkeimman huipun, ”Valkoisen Isän
”, juurella päättyi Kittilän kiertäjän elämä. Ukko sairastui ja
kuoli Pahtavaaran laitaan suuren petäjän juurelle. Kuolinpaikalle
sitten petäjänkylkeen naulattiin risti, johon leikattiin kirjoitus:
TÄSÄ: ON: NIKLAAV: VASARA: KVOLVT 13: P: LOK KVVSA 1857.[6] Risti on
vieläkin paikoillaan, ja tunturin juurella on äijän kodan raunio sekä
aittojen ja luovien jäännöksiä. Näillä vanhoilla vainajan sijoilla
asuu yhä vielä vanha lapinhenki ja manalaisetkin siellä kummittelevat,
sillä niihin paikkoihin, mihin ihminen metsässä on kuollut, jää aina
haltioita, jotka sitten monet ajat siinä kuvailevat ja kummittelevat ja
kiusaavat muita ihmisiä, niin etteivät ne saa ensinkään rauhaa. Monesti
ovat kotapaikalle asettuneet erämiehet saaneet rauhattoman yösijan.

Niklaavu oli noutanut eukon aina Ruotsin Kaaresuvannosta asti,
Anna Tomman, joka oli ikivanhaa lapinsukua. Mutta lantalaisia tuli
näiden tuhkalappalaisten pojista, ja tyttäret joutuivat lantalaisten
emänniksi, Anna-Kaisa Kittilän Toivoselle, Kreeta Kallon Keskitaloon.

Lyhyt paksu äijä oli Niklaavu ja tavaton syömäri. Kalaretkelläkin
ollessaan ukko keitti aina kolme viiden kannun vetoista kalakattilaa
ja sitä myöten kuin kalat valmistuivat, pisteli hän ne peräperää
poskeensa. Ollessaan Tilkkuanjärvellä kalassa, poskesi Niklaavu viikon
kuluessa semmoisen määrän haukia, että kentälle karttui hevoskuorma
ruotoja. Ruotokasa oli niin suuri, ettei äijää juuri näkynytkään,
kun hän istui kasan vieressä kalakaaroineen, heittelemässä yhä uusia
ruotoja valtavaan varustukseensa. Olikin äijällä maarua, mihin haukea
työntää: maha rieppasi ihan polvissa, kun hän kävellä taapersi.

Suuri oli Suikkienkin suku, jonka jutama-alue ulottui Muonion
laaksosta aina Kitisen vesialueelle. Suikkeja nähtiin sekä Muonion
ja Kolarin vesialueelle että Kittilän kiveliöissä, aina pohjoisilta
perukoilta Rovaniemen ja Sodankylän puolelle saakka. Heidän vanhoja
asentopaikkojaan on vielä pitkin erämaita. Vanhaa lapinlähtöä olivat
Suikitkin, kahta eri haaraa, toinen Muonion, toinen Kittilän Suikkeja.
Lantalaisten pororaitioina he valtavien tuhatlukuisten tokkien kanssa
kiertelivät kaikki sydänmaat ristiin, rastiin, ja monella raitiolla oli
omiakin poroja satamäärin.

Muonion Suikkien sanotaan saapuneen Ruotsin puolelta. Vanhimpana
Suikkina muistetaan vielä vanhaa Olli-äijää, Pekka Suikin poikaa,
joka oli syntynyt 1799. Olli oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen,
ettei pikku pojalla ääni sen kivempi. — ”Voi paahkilas!” kirosi äijä
kimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pääpaikkanaan
piti pikku-äijä Pakajärven seutuja, samoillen suurine laumoineen ympäri
erämaita aina Kangosselkää myöten. Mutta sitten kerran juti ukko
yli kairojen Kiriselle ja asettui Pokkaan, Suikin talopahaseen muka
lannanmieheksi, mutta pian hän sieltä palasi takaisin metsäkotaansa ja
pysyi edelleenkin vain lapinäijänä. Semmoisena ukko kuolikin, sokeana
vaarina Pakarovan tuohikodassa kesällä 1876.

Pakajärven salo olikin sitten Suikkien kotoinen erämaa ja syntymäseutu,
keskellä ”Suikkien palasta”, joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja
Vasarain jutama-alueeseen. Täällä oli monet kalaiset metsäjärvet,
jäkäläiset kankaat ja korkeat vaarat, Tahkovaara, Valkea vaara,
Kiuasselkä ja tunturimainen Kiuaslaki sekä etempänä idän alla,
Yllästunturista alkaen pohjoiseen kulkeva mahtava tunturien juonto.
Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien
äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa
Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta
Seitapahtaa palvomassa.

Olli-äijän pojat, Pekka, Lassi, Antti ja Feetta, jäivät kotiseutujaan
kiertämään. Joka kesä ennen juhannusta saapuivat he kotakuntineen
Pakajärven pohjoisrannan kentälle, kalastelivat järvissä räkän aikana,
lypsivät poroja ja valoivat sadoittain juustoja. Viisi kotakuntaa oli
kentällä, neljä veljesten kotaa ja viidentenä Lassin pojan, Feetan,
kömmänä. Kierrettiin sitten taas kiveliöitä ja syksyllä Mikkelin
seuduissa, porojen rykimäaikana, palattiin jälleen Pakajärvelle,
toimitettiin poroerotus, jonka jälkeen kukin lähti oman elonsa kanssa
omille teilleen.

Metsien miehinä pysyivät veljekset koko ikänsä, ja omasta heimostaan he
etsivät emäntänsäkin. Feetalla oli vaimona Kristiina Junkka Pajalasta,
Antilla Vanhan-Vasaran Priita-Kaisa, sekä Lassilla Rauni Marakatt
Kaaresuvannosta. Vanha Pekkakin löysi viimein lappalaisensa: nai
piikansa, Pekka Labban lesken, Margitin. — ”Paahkilas kyllä!” manaili
ukko piikaansa, mutta otti lopulta akakseen. Tunturisukua oli Lassin Reetankin
eukko: Inkeri Kitti Pajalasta. Vanhoina ukkoina kuolivat
Suikin veljekset erämaahansa. Antti väsyi Äkäsjärvelle, Feetta ja Lassi
kuolivat Pakajärvelle, ja Pekka pääsi äijiensä luokse Kolarinsaarella,
Rautiossa 1895. Pekan ”suureen suottaan” meno tapahtui komeasti
kuin ainakin oikean vanhan lapinäijän lähtö. Kun ukko oli henkensä
huokaissut, alkoi kuulua porokellojen pauke, ensin vain hiljemmin,
mutta sitten yhä kovemmin ja kovemmin niinkuin olisi raidolla ajettu
pihaan, ja sitten kävi rysäys pirtissä, niin että seinäkellokin helisi,
ja outo humaus löi läpi huoneen niin väkevästi, että läsnäolijatkin
tunsivat ruumiissaan kovan ”krookkauksen”. Ja taas alkoivat porokellot
pihalla poukkua, raito tuntui lähtevän matkaan, ja vähitellen häipyi
kellojen ääni kuulumattomiin. Helkytellen ajoi vanha erämaiden kiertäjä
ikuiseen lepoonsa.

Näihin miehiin loppui Muonion Suikkien kiertolaiselämä. Heidän
jälkeläisensä jo päätyivät asumaan paikoillaan. Feetta teki mökin
entiselle kotakentälleen Pakajärvellä, jossa vieläkin muorineen
elää, ja toiset hajaantuivat mikä minnekin, Äkäsjärven seuduille,
Jierisjärvelle ja Kolarin puolelle. Tyttäretkin joutuivat
lannanmiehille emänniksi.

Kittilän Suikkien erämaana oli Ounasjoen ja Kitisen välinen kaira.
Jo vanhaan aikaan oli suikkilaisten kotatantereena ollut Alaselkien
seutu. Lylymaassa, Pöytälaella ja Kuolemanlehdossa olivat he täällä
kotakuntineen majailleet. Kuolemanlehdon kotaan oli päättynyt erään
Suikki-muorin poluton erämaan matka. Muori oli saatettu Kurjenpolven
kalmistoon, Ounasjoen rannalle, mutta muorin haltia jäi Kuolemanlehdon
kotaan, jossa se pitkät ajat myrskyöinä viehkuroi tuulispuuskissa,
ryöpsäytellen nuotiotuhkia.

Vanhoja Kittilän Suikkeja oli Pekka-äijä, joka raitioi paikkakunnan
poromiesten tokkia siihen aikaan — —, kun
porojen mailla oli kauhea kaatokesä, jota vieläkin muistellaan. Se
oli kamala kesä: oli niin polttavan kuuma, että aurinkokin mähötti
taivaalla kuin verilimppu. Hirmuinen helle ja räkkä tappoi poroja,
niin että ne tokittain kerrassaan luokona kaatuivat. Mutta jos elukat
ennättivät veteen puhkumaan ja rypemään, jäivät ne henkiin.

Järveen porot kilvan puhaltautuivatkin, missä vain pääsivät.
Aakenustunturistakin kerran Suikin raitioima suuri lauma hirveällä
rytinällä ampaisi niinkuin patonsa murtanut koski läpi metsän ja
rantaryteikön suoraa päätä Aakenusjärveen, jossa se sitten päiväkauden
puhalsi ja huohotti.

Kesät talvet vanha Suikki-Pekka kiersi Kittilää. Äijän porokaarteita,
nilien ja luovien jätteitä, nähdään vielä Kerolaen laidassa Sirkan
takana, Kullirovassa Rastin ja Vesmajärven välisellä salolla, sekä
Saattoporassa, Hirvaslaen rinteellä, Kumputunturin tienoilla. Koko
elämänsä oli Pekka-äijäkin oikea lapinmies, uskollinen porojen paimen.
Mutta jälkipolvi jo luopui äijän tavoista. Muuan tytär, Priita-Maija,
meni kuitenkin eukoksi vanhalle Kariniemen Jussalle, ”Korte-äijälle”,
joka, niin lannanmies kuin olikin, eli kuin lappalainen, vei
Priita-Maijansa Kuusajärvelle Korteniemen pirrikotaan ja siellä hänen
kanssaan asua tuhrusteli kesät talvet, kalasteli ja sai puolikymmentä
pientä korteniemeläistä kotakentälle teutaroimaan. Mutta isoiksi
tultuaan pirrikodan kasvatit lähtivät metsäpesästään, mikä Välitalon
leskelle mieheksi, mikä Uudentalon emännäksi, mikä Uudenputaan
Vanhan-Tuomaan vaimoksi.

Joitakuita Suikkeja asui aikoinaan Rovaniemelläkin; muuankin, 50-60 vuotta takaperin
kuollut ukko, kuljeskeli tokkineen Tapionkylän
takamailla ja jätti jälkeläisiä mökkiin Meltausjoen varrelle.

Rovaniemeltä taas lähti 70-80 vuotta sitten Antti Suikki Kittilään,
nousi pohjoisille äärille aina Pokkaan asti, johon ”Lesken Pekka-raukka
”, rikas lappalainen, 3000:n poron omistaja, Pokka-sukua,
oli häätynyt mökkiläiseksi ja lehmänhoitajaksi, kun suuri pororutto
hävitti koko karjan ja teki miehestä melkein kerjäläisen. Antti Suikki
nai Pokan tyttären, Sohjan, teki naapuriksi Suikin mökin, myi sen
sitten Muonion Olli Suikille ja otti akkansa kotimökin haltuunsa.
Ja täältä, Kittilän karusta perukasta, rupesi taas tulemaan uutta
Suikin sukua. Vanha Antti, kuulu ”Haippa”, raitioi erämaassaan sekä
lantalaisten että lappalaisten poroja, menetellen monesti niinkin, että
joutui monta kertaa oikeudenkin kanssa tekemisiin. Jälkipolvi sitten jo
aivan lantalaistui ja muuttui sekarotuiseksi. Pokan Pekka, Antin poika,
elää vielä Pokassa 70-vuotiaana käppelänä ukkona.

Vanhaa lapinsukua oli Nuttikin, vaikka sitä vain ”nuin vähä” olikin
liikkeellä. Suomen puolen tunturiseuduissa, Enontekiön Lainio-,
Romma- ja Peltovuomassa, eleli 1700-luvun alkupuolella Nutti-lähtöistä
Anttia, Marttia, Jussaa ja Jounia, sitten Anttia, Ollia, Joopia ja
Jounia. Muuan Nutti, Antti Ollinpoika, painui Muonioon poropaimeneksi
ja nai rikkaan Anundi Sarren Kaisan, kulki raitiona Turtolaa ja
Ylitorniota myöten, ja tekaisi talonkin Muonion Tiurajärvelle. Mutta
lapin ukko-rukka hävisi talostaan, ja pojat joutuivat raitioina
paimentelemaan lantalaisten porotokkia, viimein lantalaistuen itsekin.

Muonion mailla vaelleli aikomaan porolappalaisena myös Vettaisen
suku, joka nimestä päättäen lienee ollut alkuisin jotakin savolaista
pahnaa. Ikivanhojen Vasamin, Päiviöiden, Labbojen, Maggojen ja muiden
suursyntyisten lapinäijien joukossa Enontekiön erämaissa ei vielä
Vettainen vaeltanut. Vasta 1700-luvun lopulla ilmestyvät Muonion
raitiolappalaisten joukkoon Vettais-veljekset, Mikkel ja Erkki Knuutinpojat
. Edellinen nai Antti Nutin tyttären, ja jälkimmäinen
keinottelee itsensä rikkaan Anundin vävyksi. Pororaitiona kiertävät
miehet sitten kiveliöitä, Mikkel asustellen Saijanvaaran seuduilla
Muoniossa, mutta Erkki koluten erämaat aina Ylitorniota ja Kittilää
myöten. Ja uusia Vettaisia lähtee maailmalle, mikä raitioksi, mikä
muuten rengiksi taikka piiaksi; varsinkin Kolarissa esiintyy paljon
Vettaisen pahnaa. Mutta ”Nuutin Erkin” poika, Olli, joka eli vuosina 1826-1897,
tehdä rysäyttää Muonioon, väylän rantaan, Reponiemen talon,
josta saa alkunsa Vettaisten talonomistaja-haara.

Kittilän itäisillä äärillä, Sodankylän ja Rovaniemenkin puolella, eleli
entisaikaan Riimin lappalaissuku. Jo tarina-aikoina asui Lomajärven
sydänmailla Niila-niminen Riimi, joka noitamahdillaan kilpaili
kelontekemäläisen Paalulan Niilan kanssa.

Myöhemmin asusti samoilla mailia, Riimintievassa järven
pohjoisrannalla, Keulakkopään laidalla, toinen Riimin ukko, jonka
pahnaa oli Riimi-Olli, tuhansien porojen isäntä. Samoja summia erämaita
kuin isätkin, samoili Olli tavattoman tokkansa kanssa, palaten aina
Lomajärvelle vanhaan kotipaikkaansa. Vaikka Olli-aijä olikin semmoinen
pororikas, heitteli hänen akkansa kuitenkin suopungilla vieraita
poroja, merkitsi peurakorvat vasat omikseen ja paloitteli muut
porot pataansa. Ukko oli kyllä niin pyhä, ettei saattanut syödäkään
varastettua lihaa, vaikka sitä varkain keitettiinkin, mutta lopulta
itse pyhä ukkokin lankesi, söi lihaa ja joutui viimein kruunun leipiin
akkansakin puolesta.

Kahdeksan tytärtä ja yhden Olli-pojan sanotaan Riimi-ukon pahnasta
lähteneen. Poika joutui lantalaisten poropaimeneksi Kolariin ja
Sodankylään, ja rikkaat tyttäret kelpasivat kyllä lannanmiehillekin. He
saivat äijältä myötäjäisikseen sata vasantekevää vaadinta ja lisäksi
vielä joukon muita poroja sekä kaikenlaista lapinkodan tavaraa.
Niin hajaantui metsien tyttölauma mikä minnekin, Kemijärvelle,
Kelontekemälle, Unariin. Mutta lapsena jalkansa palelluttanut,
puujalalla kolkkaava Riimin Elli jäi naimattomaksi, asuen
”Jalkapuoli-Ellinä” Sodankylässä ja vielä vanhanakin muistellen:

— He-heei, Lomajärven maassa olen mie syntynyt!

Rovaniemellekin kulkeutui entisaikaan muuan Riimi, kierrellen
porokarjoineen pohjoisesta Kemijärven Javarukseen, siirtyen sieltä
Majavaan ja viimein Rovaniemen Ylinampajärven takamaille. Tämä
Riimi-ukko oli onnistunut saamaan eukokseen papintyttären, joka oli
”niin korkiaa lähtöä, jotta aatelissukua”. Ja toimekas lapinakka
korkealähtöisestä tyttärestä tulikin. Äijänsä kuoleman jälkeen hän
vävyineen — Ylinamman Matti oli nainut Anna-Maijan ja Perunkajärven
Kulppi-Aapo Kaijan — raitioi tuhatpäistä tokkaansa kesät talvet
metsiä kierrellen, vasoitti ja lypsi poroja ja puserteli juustoja,
parituhattakin syksyn kuluessa. Villipeurojakin, joita silloin vielä
kiveliöissä liikkui, muori joskus heitteli kiinni, hiipien kesyn poron
varjossa lähelle ja sitten kärhäyttäen suopungin villiporon kaulaan.
Mutta kerran poronvasoituksessa Jouttipalolla kevätsulilla muori
vilustui, ajettiin ahkiolla kipeänä kotiin ja kuoli jo seuraavana päivänä
. Siitä on kulunut jo noin 70 vuotta.

Kierteli sitten vielä siellä täällä joitakuita lappalaisraitioita,
jotka eivät olleet niin laajaa lähtöä kuin edelliset eivätkä jättäneet
jälkeensä niin suurta pahnaa; toiset tulivat tänne yksinäisinä
tuntureistaan, vaeltelivat metsiä ja sitten taas hävisivät jäljettömiin.

Niitä oli Kolarissa elänyt Koffelon Lassi-ukko, ”Kohvin Lassi”,
suuri karhuntappaja, joka aina karhun kaadettuaan teki ”mustan pojan
makkaraa”; niitä olivat Turtolan Jaukka-äijät, Pekka, Mikkel ja Antti,
niitä myöskin Naisun äijä, joka tuli Ruotsin-Lapista tälle puolen ja
raitioi jonkun aikaa kolarilaisten poroja. Vanhoja lapinraitioita
oli ”Kissa-Kaijakin”, Priita-Kaisa Kissa, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla 1821
muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli
eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuolisilla sydänmailla,
ensin renkinsä ”Löytty-Heikin” kanssa, kunnes meni emännäksi
lappalaiselle Olli Kurvanderille. Mutta sitten jäi Kaisa yksinään
metsäkotaansa, ja vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen
perässä juoksennella, eli vain metsissä, kelasi juuri köyttä ja
kutoi juuri vakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa ja taas
kadoten kiveliöönsä. Kaisa kuoli Kolarissa noin 50-60 v. takaperin ja
haudattiin Sieppijärven kalmistoon.

Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin, joka eli
viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä. Satoja poroja
oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja paimennettavina,
ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli alituisesti
Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujärven välisiä sydänmaita. Ukko teki
jo pikku pirtinkin Näläntöjärvelle, mutta asusteli silti kuitenkin
porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli totinen kristitty ja
taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa hän sai palkisensa pari-,
kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä moneen tuhanteen. Poromiehenä
Pieti kuolikin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ja ukon poika, Antti Unga,
vaeltaa vielä isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä
poroparttiotansa Kolarin kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus
metsäkodallakin. Ukko onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä
alhaalla, vanhojen lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.

Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet elivät
koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan. Omia porojakin
oli miltei joka raitiolla, mutta suurin osa paimennettavasta karjasta
oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena.
Kruunun päältä sai raitio tavallisesti vuosipalkkaa, niin että
tuhatmääräisen tokan pari paimenta saattoi ansaita 500-kruunuisen
vuodessa. Mutta siitä maksusta piti raitioiden korvata porojen
lantalaisten heinämaille ja sauroille tekemät vahingot. Lisäksi saivat
paimenet taloista ”niestajuuston”, lehmänmaidosta tehdyn eväsjuuston,
sekä kuovat ja vanttuut. Joskus sai paimen isoista porotaloista
”niestaa”, leiviskän voita, tynnyrin jauhoja sekä leiviskän kahvia ja
sokeria kesäeväikseen. Kesäisin raitiot lypsivät laumaansa ja tekivät
juustoja. Mutta juuston jokaisesta lypsävästä vaatimesta vei paimen
”mettänlahjana” isännälleen. Loput hän sai syödä taikka myydä omiksi
hyvikseen. Kymmenen leiviskääkin kokoontui tuhatkuntaisesta tokasta
kesäjuustoa, ja juustonaulasta maksettiin kruunu. Vanhaan tapaansa
lapinmiehet myös kuivasivat poronmaitoa poron vatsalaukussa taikka
metson ja koppelonkuvuissa. Maidon sekaan he panivat vedessä keitettyä
”juomukaalia”, joskus ruotukan lehtiäkin. Muikeaan juomuruohoonsa
oli lappalainen niin opastunut, että hän kylvi sitä keväisin
porokaarteeseensa lypsyajan varaksi. Syksyisin keräsivät poromiehet
maitoa isoihin pitkäkäisiin ”ankkoihin” ja upottivat ne suliin
kaltioihin, joissa saivat olla koko. Keväällä maidottomana
aikana kaivettiin astia hangen alta esiin, ja paksu puuromainen maito
oli mainiota kahvinhöystettä.

Joskus pistäytyivät metsien miehet kylässä poroisäntien luona ja
hyvin heitä taloissa kohdeltiin. Hyvin kohtelivat kodan asukkaat
lantalaisiakin, kun he tulivat vieraisille metsäkodalle, ”lapinkylään”,
joksi lappalaisten asentopaikkaa sanottiin, vaikka se olisi ollut
vain yksinäinen kotakin. Jos sattui olemaan juuston tekoaika, syötti
kotakansa ”väärteilleen” rasvaiset juustot, juotti juustoherat,
”missut”, antoi väkevää ”klapattua” maitoakin, joka oli ”suuta myöten
makeaa”. Kuivattua poronlihaa, kuuta ja kieltäkin hän nouti aitastaan.
Vielä eväiksi ja tuomisiksi työnsi vieraanvarainen metsänmies
väärtilleen juustoa ja lihaa.

Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti
vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla
yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä silloin oli
kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että metsät
vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava
lahtiruho maksoi vain 10-20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät
lapinkengät.

Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat jokaiseen
kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan ja
poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan, ja siitä kävi elämä niin
ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta porojen mukana katosi
kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui rahakin, kun porot ja
lappalaiset hävisivät metsistä.

Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa mennyttä
aikaa.

Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka vanhat sitä
kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet ovat lahoneet
metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet, ja vanhoja kotasijoja
löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta, kun vain rupeaa
sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.

Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin hävinnyt.
Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen on vaipunut
turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa.
Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut paimentolainen on
häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannanelukoita. Huvikseen ja
mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen metsänasukkaan on täytynyt
ruveta hikipäissään möyrimään entistä porokaarrettaan saadakseen
siihen pahaisen perunapellon ja mitättömän ohratilkkareen.