LOMA-TUOKKO

Lapin suuret lovinoidat ovat tehneet tehtävänsä ja menneet kaiken
maailman tietä. Toisten kävi niinkuin Päiviönkin, että ”risti
heidät rikkoi ja papinkaste painoi”, mutta toiset taas pysyivät
itsepintaisesti omassa vanhassa uskossaan, ja silloin uuden opin
julistaja antoi heidät rienaajan haltuun sekä tuomitsi iankaikkiseen
kadotukseen, sillä ”noitain ja noitain noiduttajain ei pidä Jumalan
valtakuntaa perimän.” Eikä ollut Lapin vanhoilla tietäjillä puolellaan
muita kuin omat vanhat erämaa-jumalansa ja isienaikaiset kiviseitansa,
jotka nekin oli kirottu ja julistettu lainturvattomiksi. Kansakin,
heidän entinen metsäväkensä, oli heidät hylännyt ja oli julkisuudessa
heitä vastaan ja uuden uskon tunnustajana, vaikka syvimmässä
sydämessään pysyikin vanhan uskon pohjalla.

Niin täytyi hylättyjen ja vainottujen vanhan uskon mahtimiesten väistyä
vahvemman vallan tieltä. Ja ”raukoiksi” nimittää nykyinen kristikansa
heitä, niinkuin muitakin ihmisparkoja, joiden se varmasti uskoo
perineen onnettoman tulevaisuuden.

Mutta eivät nämä vanhat ukko-”raukat”, niin säälittävä kuin heidän
tämänilmainen kohtalonsa olikin, sittenkään raukkoina kadonneet
jäljettömiin. Se tuhatvuotinen pohja, jolla he olivat seisoneet, oli
siksi vankka, ettei se suinkaan heidän mukanaan murtunut. Heidän
kanssaan ei kadonnut entisten isien henki, mikä erämaissa oli elänyt
polvi polvelta. Vanhojen ukkojen usko kulki syvimpänä pohjavirtana
edelleenkin tunturien kansassa, ja edesmenneitten lovinoita-raukkojen
veri meni perintönä jälkeläisiin pojalta pojalle.

Niin että vielä näinä päivinäkin, satoja vuosia lentävien lovinoitien
jälkeen, elää tietäjiä Tuli-Lapissa, ja erämaa uskoo heidän mahtiinsa
ja tarvitsee heidän taitoansa. Eivät kyllä nykyiset mahtajat enää
kyhöydy louheen menemään, eivätkä matkustamaan hauen eikä säynäjänsuolen
soikeloissa, mutta tuulispuuskissa, kun ne oikein näverinkierrossa
viehkuroiden mennä rymistävät, tietää vanhakansa vieläkin noidan hengen
vaeltavan. Noidanpuuskaksi vanhat sellaista viehkuroijaa sanovat, ja sen
lähestyessä lennättävät siihen puukkonsa ja ärjäisevät:

— Tästä halki!
Puske puita, mäijytä mäntyjä,
mutta älä minuun koske!
Mene ilmaan, piru,
siell’ on sulla lentosija!

Ja rauta sekä luonnokas sana tekevät sen, että tuiminkin tuulispuuska
pyöräyttää kyynäspäämutkan ja väistyy kristittyä ihmistä.

Sellaisia lapinnoitien jälkeläisiä elää vielä muuan Kittilässäkin,
nimittäin Tuomas Lomajärvi, ”Loma-Tuokko”, koko pitäjän parhain
tietäjämies, 80-vuotias äijänkäpsä.

Oikean ympäristön on tietäjäukko elinpaikakseen valinnutkin: Lomajärven
kaukaisen sydänmaan Sodankylän rajoilta, viisi
Kittilän kirkolta, kaikkein syrjäisimmän, karuimman ja kaikkein
yksinäisimmän perukan koko pitäjästä. Joka puolelta ympäröivät ukon
pientä asuinjärveä alastomat tunturit, rakkalakiset korkeat vaarat
ja suunnattomat metsät. Ypöyksinään on järven karulla rantalaakealla
äijän erämaatalo, kaksi pientä pirttirakennusta, navettahoito, muutamia
aittoja rannalla sekä latoja siellä täällä kentällä. Ja keskellä
pihamaata on tulisija, missä kesäisin keittäminen toimitetaan.

Vanhan, aina Korkalosta, Kyrön kylän takaa, Enontekiön rajoilta
noudetun eukkonsa kanssa asustaa Loma-Tuokko kaksin vain vanhassa
pienessä matalassa pirttirähjässään. Toisessa, uudemmassa
rakennuksessa pihamaan järven puolisella laidalla, elää ukon poika
perheineen, hoitaen koko taloa ja järven rantamaita. Ukko ja akka
vain elelevät ilman aikojaan, elättävät muuatta lehmää ja lammasta,
ja niille kesäisin kaluavat heiniä jängiltä ja järven kuivilta
rantatöyriltä.

Karjaan täällä täytyykin elääkseen turvautua sekä Lapin ikivanhaan
eloon, porotokkaan, joka kasvaa kankaillakin eikä pelkää pakkasta.
Karu ranta ei juuri ole pellon viljan kasvupaikaksi aiottu. Joku
pieni perunatilkku on vain saatu muokatuksi pirtin seinävierustalle,
parimetrinen naurisaitaus kentälle sekä pirtinlattian laajuinen
ohratilkkare oman konnun maistimiksi. Sen suurempaa alaa ei etelän
elo ole jaksanut valloittaa Lomajärven karussa erämaassa. Täällä on
isännänohjakset metsän käsissä, ja se on ankara isäntä. Säälimättä se
pakottaa yksinäisen alustalaisensa mukautumaan tahtoonsa eikä salli
hänen paljoakaan noudattaa omia mielitekojaan. Leipää se ei raatajalle
kasvata, vaan saa metsän asukas tottua lappalaiseen tapaan syömään
lehmänantinsa ja lihakeittonsa leivättä.

Neljäkymmentä vuotta takaperin, kun Loma-Tuokko tähän korpeen koteusi,

— Ei täällä juossut jumalanvilja,
eikä käynyt karjankynsi
kuuna ilmoissa ikänä.

Metsän pedot, karhut, sudet, ahmat ja ketut ovat täällä vieläkin
lähimpinä naapureina, sillä talo on monien neljänneksien päässä
kaikista ihmis-asunnoista — Herra-Hannun, karhuntappajan, talolle,
likeisimpään naapuriin, tulee toista penikulmaa. Ahkerammin astelee
kiveliön palkalta metsän nelijalkainen asukas kuin kylän kansa, ja
miltei useammin käy korven kontio katsastelemassa valtakuntaansa
asettuneen erämaan äijän aidantauksia, kuin vierailee täällä joku
kyliltä saapunut ihmissukulainen. Ja vuotuisen metsäveronsa muistaa
korvenisäntä aina joka kesä ottaa talon karjasta.

Penikulman päässä pohjoisessa kohoaa Porkosen tunturi, jonka korkeimman
huipun, ”Valkoisen-Isän”, juurella ennen muinoin, neljä miespolvea
takaperin, Kelontekemän ensimmäinen äijä ja valkoinen
karhu, jota ei kukaan ollut voittanut, tappelivat henkensä edestä,
kuolema kummallakin silmien edessä. Ja kumpainenkin toimittivat
toisensa taisteluttomille maille: vierekkäin löydettiin äijät kuusen
juurelta, kylän äijä päänahka kuoraistuna ja tunturin ”Valkoinen-Isä”
vatsa viillettynä auki. — Parin, kolmen neljänneksen päässä on
Silmänpaistamalaki, jonka rinteillä ennen vanhaan lapin pikku tyttö
näki pensaikosta kiiluvan kummannäköisen metsänsilmän ja sanoi
isälleen: ”Silmä paistaa, silmä paistaa.” Ukko pinkaisi terävän
nuolensa kiiluvaiseen ja kiskoi sitten ryteiköstä esille suuren karhun.

Lapin saloa olikin Lomajärven erämaa ennen muinoin. Täällähän
ikivanhoina aikoina tietäjöi Riimin Niila, täällä kierteli sitten vanha
Riimi suurine tytärparvineen ja taas myöhemmin juti poroineen Vasaran Niklaavu,
kunnes Porkosen juurella juti toisille ilmoille.

Samaa Lapin saloa on tämä seutu vieläkin, täällä on jäljellä vielä
entisten lappalaisten kotasijoja ja hautapaikkoja, Riimintievat ja
Rumanauttonkummun haudat, ja vanhanlapin henki asuu kaikkialla. Mökin
vanha äijä on kuin ilmetty Lapin lovinoita: nokitukka, tummanaama,
kiilusilmäinen, kumarahartiainen äijänkäppyrä, joka Ruijanrannan
tikkuröijyissään ja lammasnahkaisissa viehtaripuksuissaan lengoilla
säärillään ketterästi käydä kepsuttaa. Tuollainen kevyt viehtaripuksu
saattaisi kyllä tuulispuuskassakin lentää, jopa vaikka sukeltautua
hauen suolenmutkiin.

Loma-Tuokko onkin vanhan lovinoidan sukua, jopa oikein lentonoidan,
kuulun Konttis-Hannun. Ylpeillen ukko kertookin, että hän onkin Lapin
lentonoidan lähtöä, äidinäiti, ämmi, kun oli ollut semmoisen äijän
tytär, joka oli lentänyt kaikki Norjanmeretkin. Äitikin oli väkevä
poppamuori, mutta ämmi oli vielä verrempi. Eikä isäkään, Kujalan
Tuomas Tepsasta, vaikka ei ollutkaan tietomiehiä, ollut mikään mitätön
mies. Hän oli vienankarjalaista sukuperää, Kittilän Jussilasta Tepsaan
tullut, ja oli sellainen äijä, että otti sudenkin juoksuttamalla
kiinni, koppoi hännästä ja sauvalla pieksi hengiltä.

Entisaikaan Lapin suuret tietäjät jättivät mahtinsa perintönä
pojalleen, jos vain poika oli niin kovahenkinen, että saattoi ruveta
isänsä toimia jatkamaan. Ja niin kulki vanhan tietäjän noitamahti
sukukunnassa polvesta polveen. Oli vanhoilla noidilla vielä vasituinen
lakkinsakin, jota he aina käyttivät, ja sen he antoivat tietäjämahtinsa
perijälle. Niin Ruijassa Nakkian äijä, suuri lapintietäjä, kerran
merelle lähtiessään sanoi kahdelle pojalleen, ettei hän enää mereltä
palaa, mutta meri ajaa hänen lakkinsa maalle, ja kumpi pojista sen
löytää, siitä tulee hänen noitamahtinsa perillinen. Joidenkuiden
tietäjien ”virkapukuun” kuului vielä turkkikin. Sellainen oli ollut
ainakin Raattaman Mikolla Enontekiön Kyrössä, suuri nilkkoihin saakka
ulottuva turkki niinkuin peski, jossa karva oli sisäänpäin ja vielä
niskassa erityinen, päähän vetäistävä lakkipussi. Turkin oli äijä
vasiten vetäissyt päälleen aina silloin kun meni noitatoimiinsa.

Ei ole Loma-Tuokolla kyllä enää tällaisia noitavarustuksia, eikä
hän ole lakin kanssa tietäjämahtiaan saanut perinnöksi, mutta
lentävään esi-isäänsä on äijä silti tullut, vaikka ei hänellä olekaan
Konttis-Hannun täyttä luontoa. Mutta on mustalla metsänmiehellä
sentään nouseva haltija, niinkuin ainakin synkkäverisillä ukoilla —
vaaleanahkaisista ei olekaan noidiksi. Ja kun äijä käy tietäjöimään,
puristelee hän suonisia nyrkkejään, muljauttaa pienet kiiluvaisensa
kamalannäköisiksi, kirauttaa ruskeita hammaskalsujaan, niin että leuat
väkättävät ja takkuinen pukinparta vipattaa. Ja musta tukka kohahdellen
äyskii äijä:

— Kun luontoni löyän louhikosta
haltijani havon alta,
niin ei multa sanat unehu.

Ja kun äijä on saanut haltijansa ja noussut täyteen luontoonsa,
sähäyttää ja jyristää hän jyhkeän loitsun, vaikkapa aidantakaisissa
kiveliöissä majailevan kontion synnyn ja manauksen:

— Karhu on kaikkein julmin otus.
Tiijänpä synkän syntymäsi,
maan kuoksu, kasvantosi:
Pääs on sammalmättähästä,
silmät tuomen marjasista,
hampaas rauvasta rakettu,
korvat lepän lehtisistä,
kourat koivunkäykkyröistä,
kynnet männynlöyhäsistä.
Mene tuonne, kunne käsken,
juokse julkista tietä,
kohti painu Pajavaaraa,
kussa hampahas hakataan,
kyntes kaikki kaotetaan!
Juokse juoksevan tavalla
niin kauvan kun kynsiä jaloissas piisaa!

Taikka paukaisee ukko mustan korpin kotiperän:

— Korppi ompi Konnan lintu,
syntynyt Sysimäellä,
kovottu kojannoesta,
ruppa Ruman Tukkipuista,
nokka Äijän kirvehestä,
pää perkelehen patarajasta,
siivet Hiien viuhkamoista.

Ampiaispesälle sattuessaan äsähtää äijä:

— Ampiainen averiitti,
syntyraatti synnyttäjäsi,
kasvaraatti kasvattajasi,
pistä piikkisi, taita nuolesi,
käännä kärkesi käppyrään!

Eikä yksikään piikkiniekka koske ukkoon, vaikka pilvenä kihisevät
ympärillä. Eivätkä äijää kiusaa lutikatkaan, mitkä ihan vilisten
juoksevat hänen pirtissään. Ne tottelevat ukon manausta:

— Löttönen, lattonen,
Hiien punatakkinen,
selin minnuun,
kynsin, päin seinänrakkoon!

Mutta kun äijä sattuu tönäisemään jalkansa kiveen, niin että sitä
rupeaa kivistämään, painelee hän sitä kivellä ja noituu:

— Kivi Kimmon Kammon poika,
maan maksa, manteren silppu,
mitä haaskasit haamuani,
kovanlaisesti koskettelit?
Lehä paremmin kuin leppä,
hoha paremmin kuin honka,
älä liikuta lihaani
äläkä kosketa nahkahani!
Koskas tunnen olentosi,
paremmin pahat tekosi,
ota omas, vejä vihas!

Vielä ankarammat sanat antaa ukko raudalle, joka sattuu ihoa
puraisemaan. Pahoin tehnyttä rauta-asetta hampain iskien hän manailee:

— Rauta raiska,
miksi syöt syntyäsi,
miksi haaskaat haamuasi?
Et ollut silloin suuressa arvossa,
kun maitona makasit
nuoren neitosen nisässä.
Muista se, että minä olen
uljahampi rautaa,
verrattomampi kultaa,
ei minun muotoni muuksi muutu.
Ota omas, vejä vihas,
ellet maha kivessä maata,
johon sinut luotu on!

Sanan voimalla ajaa Tuokko pois puun vihatkin, kun ”puu puhas jumalan
luoma, vesa manteren vetämä, katajaisen kasvattama” sattuu ihoa
iskemään. Sievästi hän puuta, ”koska se on kaikkein tarpeellisin”,
käskee pysymään alallaan ja kehoittaa:

— Ota vihas viimeinenkin
ihostani ihmehestä!

Ja sanan voimalla antaa hän kyytiä häijylle pakkasellekin, ”Pukurin
pojalle”, kyttyräiselle Vilun pojalle, joka uskaltaa tulla kynsiä
kyytämään ja varpaita paleltamaan. Ankarat loppusanat äijä sille
paiskaa:

— Tehen vielä kuin virolainen,
joka paistoi pakkasen vihan,
minä paistan kaksin kerroin,
oluvetta, viinatta,
sanan kovan voimasta,
hampahan ison iskulla.
Läkähy omahan vihaas,
tukehu vielä tuskahas!

Päätä vääntäen ja hammasta purren äijä manaa tulen vihatkin pitkällä
tulensyntyloitsulla, pistokseen hän tekee veitsellä pistellen ja
loitsien tehoisan pistosveden, ja hiveltyneeseen kalvoseen taikka
nilkkaan hän iskee hampaansa sekä sähisee hivellyksen luvun.

Mutta kohtausta, joka syntyy siitä kun manalaiset ”rookaavat” ihmisen
joko suolien kautta taikka päästä ja saattavat sairaan hyvin huonoon
olemukseen, kouristavat ja koinaavat sisälmykset nurin, ellottavat ja
oksettavat ja tekevät vaikka mitä ilkeyttä ja kivistävät päätä, sitä
herjaa äijä hävyttömästi. Silloin nostaa hän julmimman haltijansa,
piirtelee puukolla ristejä kohtausveteen ja manaa manhonväkeä pois mitä
kamalimman näköisenä äyskien:

— Manalainen maasta tehty,
konnan kohusta kovottu,
sammalesta synnytetty,
varsan vähistä valettu,
koinaa kolmea kuollutta tammaa,
mä’ännyttä mäiskyttele,
Hiien neittä hilkuttele
kylmän tallin lattialla.
Mene pois marnimasta,
anna rauha raavahille,
orpolapsille sovinto!
Minä herra, sinä palvelija!

Kamalan näköisenä kohtelee Tuokko käärmeenjälkeäkin ja kähisee sille
kaikkein jylhimmät ja hirveimmät sanansa. Eikä syyttäkään, sillä onhan
kitko niin synkkää ja kurjaa pahnaa. Sen hän saa äijältä säälimättä
kuulla:

— Käärme on kaikkein kavalin.
Tiijän synkän syntymäsi,
kulohoinen kasvantosi,
maannuora nuoruvesi:
Mustankosken kalliolla
makas kuusi perkelettä,
valos kuola konnan suusta,
kina kiljuvan kijasta.
Tuost’ on kitko alkuns’ saanut,
lahokantohon kasunnut.
Perkeletten partakarva,
kieles on Hiitolaisen heinähanko,
nokkas paholaisen lehtikeihäs.
Koskas tiijän syntymäsi,
ilmahan tähän tulemasi,
otan ohjat käteheni,
jolla voin sinut tukehuttaa.
Astu eteheni heti!
Ellet astu eteheni,
tukehu paikalla tuskihisi
ja pakahu pahoin tehnehesi!

Näin noituu mustanpuhuva metsien mies vielä tänä päivänäkin. Joka
asiaan ja tilaisuuteen, mitä erämaan eläjille sattuu, on tietäjällä
voimalliset sanansa sekä lisäväkeä antavat välikappaleet ja asiaan
kuuluvat temput. Sillä tehoisaan taikaan tarvitaan paitsi sananvoimaa
myöskin vahvoja välikappaleita, jotka sitten yhdessä vaikuttavat.
Välikappale ei yksinään tehoa, niinkuin ei myöskään väkevinkään sana
aina voi paljaaltaan vaikuttaa. Niinpä on vesi ilman sanan voimaa vain
tavallinen ja tehoton vesi, mutta kun Tuokko panee sen pahkamaljaan
ja pistelee sitä visapää-puukolla ja lukee siihen pistoksen sanat,
on se vaikuttava pistosvesi, ja kohtauksen lukuihin yhdistettynä
kohtaus- eli sellainen vesi, joka saattaa karkoittaa ihmistä kiusaavan
manhonväen. Sillä sanassa on suuri salainen väki sekä hyvään että
pahaan. Joka vain tahtoo sitä käyttää hyvään, se saa sanan ja
välikappaleen voimalla paljon aikaan, samoinkuin taas, jos niitä tahtoo
pahaan käyttää, saattaa tuottaa tavattomia turmioita. Mutta ei vielä
pelkässä sanassakaan eikä välikappaleessa sellaisinaan ole kylliksi
voimaa ja vaikutusta, vaan oikean tehon antaa niille vasta tietäjän
mahti ja sisäinen voima. Sillä jota luonnokkaampi ja haltiakkaampi
tietäjä lausuu sanat ja tekee temput, sitä suurempi on silloin
niiden voima. Sanoihinsa ja toimiinsa sisällyttää suuri tietäjä koko
mahtinsa. Siksi tietäjä loitsiessaan aina nostaakin vahvimman luontonsa
louhikosta ja kauhtuu, niinkuin Loma-Tuokkokin, niin että sivullista jo
melkeinpä vistottaa. Mutta vielä pitää suurella tietäjällä olla usko,
järkkymätön usko sanan ja välikappaleen voimaan ja ennen kaikkea omaan
voimaansa. Hän ei saa epäillä näkymättömiä, vaan pitää hänen vahvasti
vain uskoa, niin vahvasti, että saa toisenkin uskomaan samoin.

Silloin on tietäjän toiminnassa sellainen valtava voima, että se
väkisinkin vaikuttaa siihen, mihin se kohdistuu, jos se vain on
heikompi tietäjän mahtia. Mutta väkevämpänsä kohdatessaan kilpistyy
sekin tehottomana takaisin.

Vaikka Loma-Tuokko itse on lapinnoidan lähtöä, eivät hänen mahtavat
loitsunsa eivätkä enimmät tietonsakaan ole tunturien takaisia. Vain
tumma pinta, silmien kiiluva katse sekä nouseva haltiakas luonto on
äijässä Konttis-Hannua ja tunturikansaa, mutta sanat ja taikatemput
ovat Lappiin nousseilta lantalaisilta opittuja. Mutta Konttis-Hannun
luonnokas jälkeläinen paneekin sitten lannanmaan jylhiin loitsuihin ja
taikatemppuihin Lapin entiseltä lovinoidalta perityn sisun ja mahdin.
Siksi onkin Loma-Tuokon loitsinnassa ja tietäjöimisessä aivan erinäinen
voima. Siinä yhtyvät Suomen ikivanha loitsu sekä Lapin tuhatvuotinen
kuulu taikamahti ennen lopullista sammumistansa viimeiseen
voimakkaaseen yhteistoimintaan.

Ennen kävivät etelän tietäjät Lapista hakemassa mahtia. Mutta sitten
aikojen vieriessä ovat Lapin suurnoitien jälkeläiset joutuneet
vuorostaan lisäämän taitoaan etelän tietomiesten viisaudella.

Niinkuin Loma-Tuokkokin, Kittilän erämaiden viimeisiä tietäjiä, Lapin
lentonoidan jälkeläinen.