SEITAPALVONNAN MUISTOJA

Lapin vanhat jumalat seisovat vieläkin ikuisella kalliopohjallaan ja
hallitsevat ikimuistoista Lapinkorpea. Ja vanhoja jumalia on Lapin
erämaissa vielä paljon.

Syvimmässä sydänmaassa, korkealla Kitisen latvoilla, on Taatsin seita,
ristimättömän kansan kuulu jumalainen, josta jo Jaakko Fellmankin
kertoo muistiinpanoissaan. Pienen jyrkkärantaisen Taatsijärven
pohjoisrannalla, äkkijyrkän pahtaseinän suojassa, se seisoo kuin
mahtava röyhyinen peikko, harmaa vuorenäijä. Voimakkaasti kohoaa
karkea patsas pystysuoraan vankoilta perustuksiltaan, ja kuusi,
seitsemän syltä korkealle kohottaa se röyhyisen lakensa. Aikoinaan
sanotaan ukon päässä olleen ”lakinkin”, kivimuodostuman kuin lapinäijän
nelikolkkapäähineen, mutta uskottomat ihmiset ovat karistaneet sen
maahan.

Taatsijärvi on kuin luotu metsäläiskansan erämaatemppeliksi: ahdas ja
syvä jokilaajentuma, johon päästään vain Kitisen monia koskia sauvoen
korpien halki. On alempana ensin isompi järvi, kuin esikartano,
jonka perukasta mutkittelee kapea jyrkkärantainen väylä piiloiseen
ylälompoloon, kaikkein pyhimpään, missä vuorenukko hallitsee.
Tämä lompolo on kuin jonkun vuorenloukuttaja-jättiläisen kallioon
repäisemä mahtava kuilu. Sen yläpäässä taas kohoaa Kitinen korkeaksi
Kurkkionkönkääksi pauhaten monissa vaahtoisissa hyppyreissä, pysäyttäen
venemiehen ja käännyttäen hänet takaisin seitapaikalle. Koskematon ja
karu on koko seitaseutu, kääkkyrämännyt ja karalatvakuuset seisovat
äyräillä, ja ympärillä on villi ääretön erämaa. Ei kulje tänne
kirkkokansan tietä, porojen palkaita vain risteilee kankailla sinne
tänne. Mutta metsäkansa ei polkuja kaivannutkaan, sen käymätienä oli
koko erämaa.

Taatsin seita oli koko seudun lappalaisten palvontapaikka. Sen
luokse Karhulan Sammukin Kaisa-muoreineen sekä Murri-Pekka akkoineen
kalaretkillään soutivat ja lauloivat sille:

— Jos saamme kaloja,
jos saamme suuren siian,
niin suurimuksen siianpään
me sinulle tuomme.

Komeasti kumisi silloin korkea pahtaseinä, ja jumalapatsaasta
kuului kuin tiukujen helkettä. Hyvillään lähtivät sitten kalamiehet
pyyntiinsä, saivat saalista, ja palatessaan soutivat taas jumalansa
juureen ja uhrasivat sille isoimman siianpään. Oli kivipatsaan vieressä
nojallaan pitkä koivuriuku, ”pitkäkäsi”, jonka latvaan oli vitsoista
väännetty keri kuin sauvansompa. Siihen asetettiin anti ja ojennettiin
vieressä olevalta kalliolta seitakiven ylimmille pykälille.

Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He
rukoilivat:

— Jos peuroja saamme,
niin suurimukset naamasarvet
me sinulle kannamme.

Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan
jumalaiselle. Ja vuoren vanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan
päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin
niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli
Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille.

Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka
50-60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakättä
asustelivat Taatsijärven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä
— Pierran Aslakkaa, Vieman Pietaa ja Iisakkaa sekä Jussan Jussaa —
oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja
ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle
suurien tokkiensa menestykseksi.

Kasoittain karttui seitakivelle uhreja, peurahirvaan ja poronkin
sarvia, siian, taimenen ja hauen päitä — huonommista kaloista
ei lappalainen välittänyt, ei niitä jumalaiselta rukoillut eikä
uhriksikaan kantanut. Kasoittain oli anteja seitakiven pykälillä, ja
kasoittain oli niitä putoillut maahankin. Siinä ne saivat rauhassa
lahoa. Vasta myöhemmän ajan epäuskoiset rupesivat vatkomaan niitä
järveen, ja viimeisen ”pitkänkäden”, Murri-Pekan äidin valmistaman,
pirstoi Laitin Niklaavu palasiksi jo kymmeniä vuosia sitten.

Mutta vieläkin joku vaalennut luukappale makaa jumalaisen jaloissa.

Ei ollut Taatsin jumalainen ainoa Lapin erämaita hallitseva seita.
Tunturien maassa seisoi entisinä aikoina joka seudulla oma jumalansa.
Vanhanlapin muinaisia pyhäkköjä tavataan vielä monin paikoin pitkin
lappalaisten entisiä asuinmaita, ja nykyinenkin kansa kertoo
muisteluksia menneen polven palvonnasta.

Niin oli Kittilässä, muinoin kiviseita Korteniemellä, Kuivasalmenjärven
rannalla, lähellä suurnoidan, Päiviön, kenttää. Se oli järven
kalajumala, joka antoi pyytäjälle veden viljaa. Mutta kalamies ei
saanut mainita kissan ei koiran eikä minkään korttoelävän nimeä. Jos
hän sen teki, ei seita antanutkaan kalaa. Sirkkajärven Seitaniemellä
oli jumalana suuri kivilaaka, jota palvoivat sekä kalamiehet että
peuranpyytäjät. Suuri sarvikasa oli ennen seidan juurella, ja niin
ankara väki siinä asui, ettei kostamatta saanut uhrikasaakaan
liikuttaa. Sirkan äijääkin, joka kerran ylpeydessään potkaisi
sarviröykkiötä, tulivat lapinhaamut yöllä vaivaamaan, niin että
äijän piti mennä asettamaan sarvet jälleen sijoilleen. Hävinneet
ovat jo molemmat jumalat, rikottu ja upotettu järveen.

Kuivasalmenjärven seitakiven hävittivät kylän pojat. He olivat ukkojen
kanssa kalalla, ja äijiä kiusaten hokivat koko ajan: ”kissa, koira,
sika, perhana”, mutta sattuivat sentään siitä huolimatta saamaan
kaloja. Siitä pojat näkivät, ettei seidasta ole enää taikaa, soutivat
kiven luokse ja pyöräyttivät sen järveen.

Pienellä metsien ja jänkien kätkössä piilevällä Jänkäjärvellä, Hossan
takana, Ounasjoen itäpuolella, seisoi ennen komea seita, joka hallitsi
koko ympäristöä. Seitasaarella, lähellä länsirantaa, se seisoi
suurella jänkäpounulla, ja oli punertavasta kivestä muodostettu — tai
muodostunut — ihmiskuva, jossa lukemattomat kirkkaat kissankultaiset
”pissit” kimaltelivat. Ihmeellinen oli tämä metsäjärven jumalainen:
kajeina tyyninä kesäöinä, kun palvojat sen luona joikasivat, yhtyi
jumalainenkin joikuun, ja samalla kuului laulun kaiku Särkijärven
seidastakin, joka oli kolmen, neljän penikulman päässä Tepastojoen
varrella

— Yksi meistä laulaa
Jänkäjärven Seijassa,
toinen meistä laulaa
Särkijärven Seijassa,
yhteen meillä laulu kuuluu,

laulettiin lapiksi, kun kesäöinä oltiin nuottaa vetämässä ja päivä
aleni pohjoiselle taivaanrannalle. Mahtavana kiiri jumalaisten joiku
toisen luota toisen luokse yli tunturien.

Kalojen jumala oli Jänkäjärven seitakin, ja sitä kävi koko seudun
vanhalappi palvomassa. Näillä mailla ennen lappi paljon liikkuikin.
Rautuskylän takamailla, Loukisen ja Kapsajoen välisellä kairalla,
Suoppaporassa, oli pienen Kyläjärven rannalla lappalaisilla muinoin
kotakylänsä ja suuri markkinapaikkansa, mihin etelän miehetkin tulivat
tekemään kauppoja. Seudun lantalaisetkin kunnioittivat Jänkäjärven
seitaa ja muistivat sitä uhreilla. Mutta sitten Paksuniemen äijä,
”Kuhmuotta”, sen äkäpäissään hävitti, kun ei kerran saanut kalaa,
korvensi tulella, valoi vedellä, niin että vanha komea palvoskivi
hajosi tuhansiksi palasiksi. Lasten leluiksi sitten myöhemmin
paikkakuntalaiset kuljettivat seitapatsaan kiiltäviä pissikiviä.

Särkijärvellä, Tepaston varrella, sanotaan olleen kaksikin seitaa.
Rytiniemessä länsirannalla oli peuranpyytäjäin valkeakylkinen
palvoskivi, ja koillisrannalla, Reikäkivenniemessä, kalaseita: iso
pyöreä kivilaaka aivan veden rajassa ja kivessä kolmen sormen mentävä
reikä. Varsinkin kalaseitaa palvottiin ennen ahkerasti ja pidettiin
pyhänä. Saaliin parhaimmat kalat sille vietiin, pantiin kivenkoloon
ja voideltiin kalanrasvalla. Aamulla aikaisin kiiruhtivat kalamiehet
kiven ääreen, ja ken ensiksi ennätti sille antaa uhrinsa, hän sai sinä
päivänä runsaimman saaliin heti ensi apajasta. Särkijärven kalaseitaa
palvoivat vasta joku vuosi takaperin kuolleet Vaaran ukko ja Erkkolan
äijäkin ja hoitelivat sitä suurella rakkaudella. Milloin kevätjäät
työnsivät seidan järveen, nostivat äijät tulvan laskettua sen ylös
ja asettivat entiselle sijalleen. Aikoivatpa vaarit kerran kuljettaa
seitakiven omalle kalakentällensä palvottavakseen, mutta sitä se ei
sallinut: heittäysi niin jykeäksi, etteivät äijä-rukat vanhoin voimin
jaksaneetkaan sitä liikuttaa.

Siikaa antoi Särkijärvi entisaikaan kalamiehille yltäkyllin, kun he
vain veivät seidalle hänen osansa. Mutta sitten tuli turmelus. Jumala
unohdettiin, ei viety sille enää siikaa, eikä sivelty sitä rasvalla.
Vieläpä kalanpyytäjät, rautuskyläläiset ja Jiesiöjärven miehet,
rupesivat kalavedestä keskenään toraamaan ja tappelemaan. Silloin
siika hupeni järvestä ja katosi viimein kokonaan, muuttuen ”silliksi”
(muikuksi). Kolmekymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun viimeinen
siika puuttui pyydykseen.

Muonionkin erämaissa on useita entis-lapin pyhiä paikkoja. Niin nähdään
Pakasaivon takana kankaalla vielä komea Seitapahta, mahtava, kuutta metriä
leveä, kolmatta korkea kallionlohkare, joka yksinään sileässä
petäjikössä pohottaa kuin mikäkin metsäläisen harmaa asuinmaja. Entinen
porokansa Pakajärvellä asuessaan on tässä muuten kivettömän kankaan
suurpahdassa uskonut jumalan mahtavan voiman asustavan. Kätkäsuvannon
takamailla, Kaarantojärven Seitalahden pohjukassa, palvoivat kalamiehet
sileää rantakiveä. Jierisjärven luoteiskolkassa on pienoinen
Törmäslompolo, jonka Seitaniemellä, matalalla pounikkokentällä, vielä
noin viisikymmentä vuotta sitten kohosi kala- ja peuramiesten jumala,
noin metrin korkuinen suippopäinen kivipatsas, suuren sarviröykkiön
ympäröimänä. Vaikka jumala jo onkin hävinnyt, sarvet lahoneet ja
painuneet pounikkoon, asuu paikalla vieläkin sen vanha haltija. Joskus
on kentältä nähty nousevan savua, ja kun Kutunivan muori kerran pisti
niemeen tulen, jotta se paremmin kasvattaisi ruohoa lampaille, tuli
vanha naavainen lapin äijä yöllä kieltämään:

— Ei saa polttaa minun maatani!

Enontekiössä, lapinkansan nykyisillä asuinmailla, on vielä vanhalappi
varsin lähellä ja vanhanlapin henki liikkuu vielä ilmassa. Niinpä
onkin Enontekiön tunturimaissa useita pyhiä paikkoja, mahtavasta
Haltiotunturista alkaen. Haldiin jylhä puuton tunturiseutu on jo
vanhoista ajoista ollut lappalaisten pyhiä maita. Sieltä monet suuret
ja kuohuvat enot saavat alkunsa, siellä ovat koko tunturiston parhaat
jäkälämaat, ja tunturien juurilla läikkyvissä syvissä saivojärvissä
ovat Lapin suurimmat ja rasvaisimmat siiat. Haldiin kautta jutivat
ennen vanhaan Norjan lappalaisetkin eteläisiin outamaihin ja kävivät
aina palvomassa pyhiä seitojaan, joita oli tunturin tienoilla.

Samoilla tunturimailla ja samojen vanhojen lapinäijien palvomana seisoo
vieläkin suuri seitakivi Virdniötunturien Törmisvaarassa, pari kolme
penikulmaa Haldiista etelään. Se on komea kivi, kolme, neljä metriä
korkea, valkohattuinen, harmaa kallionlohkare, suippopäinen kuin
lapinkota. Koko kiven ympärys noin kyynärää leveältä on ruohottunutta
palanutta maata, josta kaivettaessa nousee hiiliä, kekäleitä, palaneita
luita ja poronsarvia. Ovatpa kaivelijat löytäneet siitä vanhoja
lapinriskujakin, äyrinrahoja ja ”orttia” 1700-luvun alkupuoliskolta,
viiden kruunun paperisetelinkin sekä pari vanhaa rautaista
nuolenkärkeä. Ne ovat entisten ukkojen uhreja seitakivelleen. Vieläkin
lappalaiset pelolla ja suurella kunnioituksella katselevat vanhaa
jumalaansa, eivätkä suinkaan tahdo loukata sitä henkeä, mikä siinä
asuu, sillä he tietävät, että siinä vieläkin vanha haltija majailee.
Kerrotaanpa, että joku vuosi takaperin muuan lapinukko on käynyt
palvoskivelle uhraamassa suuren pailakkaporon.

Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymillä, Seitavuopion rannalla, on
niinikään oma seitansa, rupinen ruma kivi, jonka juurella ennen oli
joukoittain poronsarvia. Enontekiön itärajoilla, suuren Pöyrisjärven
pohjoisrannalla, nähdään palvoskiviä, kalamiesten muinaisia pyhiä
paikkoja, Palosaivon ja Mustansaivon rantamilla. Ja Hetan
vierellä, korkealla Jyppyrän huipulla, seisoi ennen nelikulmainen iso
seitakivi neljän pikkukiven varassa. Mutta tämän vanhankansan jumalan
kankesivat Enontekiön oikeauskoiset kirkonrakentajat sijoiltaan ja
vieräyttivät kukkulalta alas.

Mutta Näkkäläjärven länsirannalla on mahtava seita: suuri,
nelikulmainen suippoharjainen kivi, neljättä metriä korkea kalliopahta,
joka kumottaa jo kauas järvelle kuin jätinkota. Se on entisten
kalamiesten ja peuranpyytäjäin jumala. Kalamiehet sitä alkuaan
palvelivat, mutta kerran tavattiin sen luota kaksi peurahirvasta
sarvista yhteen sotkeutuneina, ja siitä huomattiin, että suurseita
tahtoi antaa peurojakin. Silloin ruvettiin seidalta rukoilemaan myöskin
peuraonnea ja kantamaan sille metsänkin lahjoja. Peuranrasvalla
voideltiin kiveä ja uhrattiin sille naamasarvia ja peurankontteja.
Suuret sarvikasat karttui jumalan juurelle. Niitä kyllä sitten
myöhemmin nuoret ilkeyksissään vatkoivat järveen, mutta aina ne
itsestään palasivat entiseen paikkaansa. Vanhat äijät, jotka asian
paremmin ymmärsivät, varoittelivat nuoria:

— Ei saa niitä vatkoa! Niille pitää antaa rauha. Siinä asuu vanhojen
jumala.

Jopa äijät joskus itsekin kalalle mennessään salaisesti voitelivat
kiveä. Ovatpa vielä nykyisetkin ukot ”reistanneet koettaa”, antaisiko
se kalaonnea.

Kittilän rajamailla, Ketojärvellä, on kalanpyytäjäin ja poromiesten
seita, parimetrinen, harmaa, sileä rantakivi, jota vanhan polven
aikana vielä Nillukka-ukko ja muuan toinen rikas lapinäijä palvoivat;
he sivelivät sitä kalanrasvalla, voitelivat voilla ja viinallakin
valoivat, ja saivat paljon kaloja. Poroelokin lisääntyi nopeasti.
Monesti kuultiin seidan öisin joikaavan; syksyisin kuului pyhältä
rannalta koko yön:

— Tiijukka, tiijukka,
tii-jui jui-jui!

Koutokeinossa, Norjan Lapissa, suurien lukemattomien tunturien
maassa, on vieläkin pystyssä monet vanhat jumalaiset. Siellä on pyhiä
tuntureitakin ja vaaroja, jotka jo semmoisenaan, koko mahtavuudessaan,
ovat pyhän ja salaperäisen haltijan asuntona. Sellainen on Passevaare,
Pyhävaara, Koutokeinon ja Nauvuonon kulkutien varrella. Ohitse
ajettaessa pitää sitä aina kauniisti puhutella ja joiata:

— Kaunis vaara, voia naa naa,
anna hyvästi tunturi laskea,
voia naa naa, voia naa naa!
Kaunis, pyhä naa, voia naa naa!

Silloin pyhä vaara antaa hyvästi laskea tunturin, mutta jos ei muista
eikä tahdo joiata, nostaa tunturi tuiskun, ja silloin on hyvin huono
päästä alas.

Norjan lappalaisten vanhoja palvoskiviä nähdään vielä Njargavaaralla
Raisjoen varrella, Koutokeinon pohjoispuolella, Seitterasvaaralla
Muldisjoen varrella lähellä Jäämerta, Kiessjaurilla Koutokeinon
lähimailla ja Kivijärven kutumarastossa Suomen rajoilla sekä
Kilkkasjaurilla pari penikulmaa Suomen rajalta pohjoiseen.

Koutokeinossa ennen asuivatkin kaikkein hartaimmat vanhanuskon miehet,
joilla oli tuhantiset porotokat, palvoselot.

Semmoisia vanhankansan äijiä oli Mahtin Aslakka, joka Koutokeinon
Siepissä kuoli lopulla sadannettakymmenettään pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin
. Pyhällä Haldiitshohkalla paimenteli ukko kesäisin
porojansa, ja siellä oli hänellä vanha palvospaikkansakin, jossa aina
määräaikoina kävi uhraamassa. Mutta kun äijä ei vanhana enää jaksanut
seitapaikalleen kulkea, otti hän Norjanmeren rannalta, Kirjikaissesta,
pienen palvoskiven, kolmi-, nelikorttelisen, harmaan pitkulaisen
kappaleen kuin tahkokiven, juti sen Haldiin kautta kotiinsa ja hoiteli
kotoisena jumalanaan. Ensin säilytti ukko kiveä kotirannassa, joessa,
ja kävi joka päivä sitä katsomassa, otti sen ylös vedestä, silitteli
ja hyväili ja pani taas paikoilleen. Mutta vanhana, kun ei äijä enää
jaksanut kulkea joellekaan, kantoi hän sen vuoteeseensa päänpohjiin
ja säilytti siinä kuolemaansa asti. Hyvin menestyikin aina ukon elo,
ei kenelläkään koko Koutokeinossa ollut niin suurta ja komeaa tokkaa
kuin Mahtin Aslakalla. Muutamasti omisti äijä kaksikin sijtaa, suurta
kotakuntaa, ja hänen porotokassaan oli 4000-5000 päätä. Mutta tästä
suunnattomasta laumastaan ei ukko myynyt ainoatakaan elukkaa, sillä
ei ollut lupa myydä. Vanhoja silmäpuoli-vaatimia ja viallisia härkiä
hän vain lahjoitteli toisille sivakoista ja sivakkain vitsajuksista.
Kuollessaan lupasi äijä poikansapojalle, Niilalle, perinnöksi puolen
palvoskiveään. Ja sen sai Kiila, piti tallessaan ja pian kasvoi hänen
tokkansa parituhantiseksi ja pysyi niin suurena ukon kuolemaan asti,
joka tapahtui kolme, neljä vuotta sitten. ”Mutta Kiilan jälkeläiset nyt
pian kyllä köyhtyvät, kun ovat viime talvena tulleet ristityiksi.”

Vanhanuskon miehiä oli Korran Pietikin, jo ulkonäöltäänkin, ollen
oikein ruma vanha äijä kuin tunturin karvainen peikko. Syksyisin
etelään jutaessaan hän aina laumoineen kulki vanhaan pyhään paikkaansa
tunturissa. Parhaisiinsa pukeutuneena meni äijä palvoskivelleen, makasi
siellä jumalansa juurella yönsä ja sitten aamulla päänsä paljastaen
kumarteli sitä ja lupasi:

— Tuon sulle lannanrommia
keväällä palatessani,
jos sinä suojelet minun eloni,
niin ettei yksikään poro
vieri pahdalta alas,
kun keväällä meren rannalta palaan.

Ja vaikka keväällä palattiin toisia maita takaisin, teki Pieti-äijä
matkan tunturijumalan luokse, maaten taas yön sen jaloissa. Yöllä
tuli vanhan lapinäijän haamu herättämään häntä ja kysyi:

— Toitko lannantuliaisia?

Heti hypähti äijä ylös, valoi kiveä lannanrommilla, voiteli
lannanvoilla, ja sitten palasi tokkaansa. Eikä yksikään ukon poroista
pudonnut jyrkkien Ruijan tunturien hirveihin autseihin, vaikka toiset
niihin joukoittain menettivät karjaansa. Oli siellä muuankin kamala
paikka, josta koko lauman piti kulkea. Toisella puolella oli jyrkkä
pahtaseinä, toisella pohjaton kuru, ja välissä vain kaltainen kallion
olkapää. Mutta kun Pieti jumalaisensa luota palanneena parhaissa
pukimissaan ohjasi elonsa kulkua, niin hyvästi karja siitäkin ruuhkasi
lävitse.

Mutta Korran Pieti ei pysynyt vahvana loppuun asti niinkuin Mahtin Aslakka
. Tuli ukko kristityksi eikä enää mennyt tunturijumalansa
juureen, päinvastoin aina kaukaa kaarsi sen paikan ja juti toisia
maita. Mutta silloin tunturijumalakin hylkäsi äijän: porot vierivät
kuiluihin, kuolivat tauteihin, ja viimein ukko tuli aivan köyhäksi.
Lapsetkin kuolivat, niin ettei jäänyt lopulta kuin yksi tytär, ja sekin
tuli hulluksi.

Koutokeinosta ei ole vanha usko vieläkään kadonnut. Vieläkin joskus
hädän tullen mennään erämaan jumalien luokse ja viedään niille uhreja.
Monesti on muistettu Kilkkasjaurinkin isienaikaista kalaseitaa, veden
huuhtelemaa kiveä, joka niinkuin pikkuinen kinnipeskinen, kurttuinen
lapinäijä rosoisena ja ruskeana seisoo järven koillisrannalla,
kala-apajan äärellä. Ei ole monia vuosia siitä vierinyt, kun Oskalon
70-vuotias vaari kertoi sitä Hukka-Salkon kanssa lyylitelleensä.

Olivat ukot kalalla, ja Kilkkanen antoi kovin huonosti, ei edes keittoa
suonut. Silloin astelivat äijät palvoskivelle ja valittelivat:

—- On huono sää nyt!
Vedämme nyt palvoskalaa.
Jos saamme hyvin kalaa,
niin voidamme sinut rasvalla.
Kyllä sinä, raukka, olet siinä ruostunut.
Mutta jos saamme hyvin kalaa,
niin kyllä me sinulle tuomme rasvaa
ja puhdistamme sinut.

Sitten mentiin taas vetämään, ja Kilkkanen laskikin nuotan täpö
täyteen. Hyvillä mielin kiskottiin pyydys apajalle. Mutta juuri kun
oltiin saalista maalle saamassa, muuan puittiopoika päästi leuoistaan:

— Jo me saamme nämä kalat! Jo me sinua, kiviparka, rasvalla
voitelemme. Emme anna sulle mitään. Lyömme kivellä pääsi rikki.

Mutta silloin rävähtikin suuri tuulenpuuska ja rysäytti nuotan nurin.
Ja kaikki kalat pääsivät karkuun.

Vanha seita otti omansa pois, sillä se ei sallinut puittionkaan pilkkaa.

Vistottaa alkoi kalamiehiä kovin, noloina he heittivät
pyydystämishommansa, ja peloissaan katsellen rannan ruskeaa kiveä he
astelivat kodalleen.

Samalla tavalla tapahtui toisillekin Lapin kalamiehille
Kilkkasjaurilla. He rukoilivat seitaa:

— Addi munji kuulit,
nuft ko ouddike addam,
mun vuöillin vuöijam duu![17]

Ja saivat nuottansa täyteen. Mutta silloin ylimielisesti hekin
ilveilivät:

— Emme anna sulle, palvoskivi, mitään!

Vaan eivät saaneet kalamiehetkään: nuotta repesi, kalat sähähtivät
järveen. Siitä suuttuivat kalastajat, noituivat:

— Tuon riettahan me kyllä tuolta otamme ja upotamme järveen!

Ja heittivätkin vanhan seitakiven ikuiselta seisomasijaltaan aaltoihin.

Mutta aamulla kun kalamiehet kodastaan kömpivät ulos, näkivät he kiven
taas pystyssä vanhalla paikallaan. Ruskeana ja rosoisena se siinä
seisoi niinkuin ennenkin.

Jopa se, vielä kosteana, loisti entistä kirkkaammin aamuauringossa.

Ja samalla paikalla seisoo Kilkkasen pieni ruskea jumalainen
vieläkin.[18]

Sellainen on Kilkkasjaurin seitakivi. Salainen mahtava voima piilee
tässä pienessä ruskeassa vanhanlapin jumalaisessa. Ja samanlainen
pelottava haltija ja väki asuu muissakin vanhoissa metsäjumalissa.
Eivät ole kyenneet Lapin apostolit eivätkä ristinjumalan papit niiden
ikivanhaa voimaa ja tuhansien vuosien takaa periytynyttä mahtia
kokonaan tuhoamaan, vaikka kykenivätkin joukoittain niiden muotoja
pirstomaan ja maahan sortamaan.

Vanhat Lapin jumalat piilevät vieläkin erämaiden kätköissä ja seisovat
ikivanhoilla sijoillaan tunturien kalliopohjalla.

Ja vahva usko isien jumaliin elää erämaan kansan veressä, piillen
siellä kaikkein syvimmässä kätkössä.