MAAHIAISISTA

Maahiaiset ovat merkillistä erämaankansaa, arkoja metsien lapsia
niinkuin lappalaisetkin. Ne eivät viihdy siellä, missä elämä on
poikennut vanhoilta hiljaisilta poluiltaan ja vaeltaa pauhaten leveitä
teitä, niitä ei miellytä olo niillä mailla, missä ihmiset myötäänsä
rehkivät, raatavat ja kokoovat yhä enemmän aittaansa, ennättämättä
milloinkaan pysähtyä hengähtämään ja muistelemaan menneitä aikoja;
missä ihmiset ahertavat vain kuin tulessa, kaatavat kaikki nurin,
myllertävät maat ja mannut kuin äkäpäissään, raastavat piiloisimmatkin
metsäjärvet ja jokirannat, ja hyökkäävät kuin raivoissaan
kaukaisimpaankin korpeen, kaataen komeimmatkin metsät surkeiksi
haaskioiksi ja surullisiksi erämaan kalmistoiksi. Pois on lapinsuku
kauhuissaan paennut tällaisilta seuduilta — ja maahiaiskansa on
seurannut jäljessä.

Sillä maahiaiskansa viihtyy vain sellaisilla mailla, missä vielä elää
vanhankansan henki, missä korvet ovat kirveen käymättömät, missä vanha
erämies kiveliöiden virkateitä vielä astelee kuin pyhiä polkuja sekä
tuntee metsänväen ja sen tavat ja taipumukset, ei laita asentoaan
kielletylle paikalle eikä rupea yönuotiolle kysymättä haltijoilta lupaa.

Mutta kaikkein mieluimmin oleskelee maahiainen lappalaisten
tunturimailla ja hiekkatievoilla. Se rakastaa, niinkuin lappalainenkin,
suuria hiljaisia erämaita ja rannattomia autioita tuntureita.

Vaikka maahiaiset ovat arkaa metsänväkeä, ovat he silti samaa Aatamin
lähtöä kuin maailman muukin ihmissuku. Metsäläiskansaahan ovat
lappalaisetkin, mutta yhtähyvin ovat he Aatamin lapsia, vaikka kyllä
ilkeät lantalaiset väittävät vanhoilta kuulleensa, etteivät he olisi
Aatamin suoria rintaperillisiä, vaan olisivat saaneet alkunsa Ruotsin
kuninkaan tyttärestä, joka rikollisuutensa takia heitettiin tyrmään ja
annettiin vain koira toveriksi.

Tyrmässä sai tytär kaksi lasta, jotka sitten karkoitettiin Lapin
kiveliöihin, ja niistä saivat lappalaiset alkunsa. Siksi he
laukkovatkin metsiä kuin koirat ja käyvät koreissa parseeleissa kuin
kuninkaantyttäret. Tämä nyt lienee vain ilkeää lantalaisjuttua, mutta
maahiaiset ainakin polveutuvat suoraan paratiisin perheestä. Aatami
ja Eeva kun saivat paljon lapsia salapuolisin, Jumalan tietämättä,
niin he peloissaan piilottivat osan kuoppaan maan alle, koska kuulivat
Jumalan käyskentelevän paratiisin puistoissa. Jumala tuli, katsoi
piilottamattomia sikiöitä ja kysyi Eevalta:

— Ovatko tässä kaikki lapsesi?

— Ovat, valehteli Eeva.

Kaikkitietäväinen asteli kuitenkin pienokaisten piilopaikalle, mutta
ei vetänyt heitä sieltä esiin, vaan tuomitsi pikku-rääpykset ikuisesti
asumaan maan alla.

— Sillä mitä sinä olet kätkenyt Jumalan silmäin edestä, sen pitää
oleman kätkettynä myös ihmisten silmäin edestä, sanoi Jumala Eevalle.

Ja näistä Aatamin ja Eevan ensimmäisistä perillisistä, maan alle
kätketyistä ja maan alle tuomituista, sitten sikeysi maahiaisten suuri
suku, joka vielä tänä päivänäkin asuu alhaisissa maaemissä.

Eikä tämä suinkaan ole mitään lappalaistarua taikka lannanjuttua, vaan
tämän toteaa itse suuri Laestadiuskin, puhuen postilloissaan monet
kerrat maahiaiskansasta. Samoin Svebelius pitkässä katkismuksessaan
kieltää tekemästä kuvaa taikka jonkun muotoa ”niistä kuin maan alla
ovat”. Ja tällä hän tietysti tarkoittaa maahiaisia. Laestadius ja
Svebelius tuskin lienevät koskaan maahiaisia itse nähneet, vaikka
heistä puhuvatkin, mutta heillähän on ollut, niinkuin kaikilla
muillakin papeilla ja piispoilla, mustatraamatut ja Mooseksen kuudes kirja,
joissa puhutaan kaikenlaisista salatuista asioista.

Mutta kaikkein varmin ja epäämättömin todistus maahiaisten
olemassaolosta on se, että monet nykyisetkin ihmiset ovat itse
elävin silmin nähneet tätä maakansaa, jopa sitä puhutelleetkin ja
seurustelleet sen kanssa. Eikä heitä saata epäillä, sillä he ovat
vanhoja kristittyjä ihmisiä, jotka eivät muistele turhia.

Niinpä Koskaman vanha muorikin Kittilän Kelontekemällä, uskovainen
eukko, on monet kerrat ollut maahiaisten kanssa kosketuksissa. Jo
pikku tyttönä oli muori muuanna marjassa Kelontekemän
takaisissa kiveliöissä ja näki siellä erään tievan juurella valkean
palaa lekottavan. Viluissaan lähti tyttö lämmittelemään ja katsomaan,
ketä siellä asennoi. Tievan sisässä olikin oikein huonekehikko,
ja siinä asusti aivan outoja ihmisiä, eukko, pari poikaa ja pikku
lapsi, kaikki pieniä paksuja päntiköitä kuin lappalaiset. Tuli paloi
pirtissä arinakivillä, ja eläjät istuskelivat sen ympärillä. Marjoja
oli tuohipotassa lattialla, kalapuolikko nurkassa, karjan viljaa
puuastioissa ja muutakin ruuanpuolta niinkuin ainakin ihmiseläjillä.
Hyvin kohtelivat metsäpirtin asukkaat pikku vierastaan, tekivät
hänelle tilaa tulen ääressä, puhuttelivat häntä ja kyselivät hänen
kotioloistaan, vaikka kyllä kuuluivat niistä tietävänkin, vieläpä
senkin, että tytön äiti ja ämmi olivat noitia. Mutta kun tyttö
tahtoi ottaa maahiaisen pikku lapsen syliinsä, pelästyi eukko ja
ärähti: ”Älä koske siihen!” Vain isompi poika, rumannäköinen turjake,
irvisteli tytölle ja tuuppi häntä, mutta pienempi poika oli niin
näppärä, että saatteli tytön aina kotimetsän laitaan ja sieltä vasta
lähti lipittämään takaisin. Jälkeenkinpäin tapasi Koskaman tyttö
maahiaisia useasti, milloin marjamatkalla, milloin karjassa ollessaan,
houkuttelivatpa ne monesti häntä tulemaan heidän tievapirttinsä
asukkaaksi. Joskus sattui tyttö keksimään, kun maahiaisnainen suihkaili
kylän lehmille ja niin laukotti niitä ympäri kankaita asentoaan kohden.
Mutta kun tyttö huusi: ”Mitä sie siellä teet?” katosi nainen, eikä
tullut esiin, vaikka tyttö olisi kuinka huikaillut.

Maahiaisten majoihin joutui aikoinaan Reeta Heljukin, Pekka Koskenniskan
ämmi Kittilän Tepastolta. Oli Reeta nuorena ollessaan
lehmän ajossa Tepaston takana Ritalaksossa ja rupesi siellä männystä
karistamaan käpyjä, kun yht’äkkiä maa löysäsi, ja hän humahti
maan alle. Siellä oli komea talo ja muhkea emäntä heti vastassa
hillaropeineen. Mutta Reeta ei huolinut hilloista, sanoi vain, ettei
hän jouda syömään, sillä hänellä on kiire viemään lehmiä kotiin.
Silloin tuli kamarista oikein kaunis tytär, teki suuren voileivän ja
sanoi: ”Ei se sulta, vanhalta ja rumalta, huoli. Mutta minä annan
verestä ja hiiniä voileipää, koska olet eväättä joutunut matkalle.”
Mutta ei Reeta huolinut voileivästäkään, sillä hän muisti äitinsä
kertoneen, että jos maahiaisten luona hitusenkaan syö, niin ei enää
koskaan pääse sieltä pois, vaan täytyy jäädä ikuisiksi ajoiksi
maahiaistaloon ja muuttua itsekin maahiaiseksi. Ja maahiaisilla olikin
tarkoituksena houkutella nuoria ihmisiä ja kylänlapsia luoksensa,
ja syöttää heidät omikseen. Monet metsään eksyneet ja kadonneet
lapset ovatkin joutuneet maahiaisten valtaan, elämään kotimetsiensä
maahiaisina ja jatkamaan maahiaissukua. Siksi vanhemmat aina olivatkin
peloissaan metsiä juoksentelevista sikiöistään ja varoittivat heitä,
ettei suinkaan pidä, jos maahiaistaloon joutuu, ottaa siellä mitään
suuhunsa. Koskaman tyttöä maahiaiset eivät uskaltaneet ruveta
syöttämään, koskahan oli tietäjämuorien lapsia, sillä väkevällä
tietäjällä on valta maahiaisenkin ylitse. Mutta Heljun Reetaa ne oikein
kiusasivat, näyttelivät suuria komeita lehmiään, lypsivät niistä suuret
saavilliset maitoa ja sitten houkuttelivat:

— Saat tästä lehmän karjaasi, kun lähet kotiin. Mutta käyhän nyt ensin
haukkaamassa vähän voileipää, että jaksat mennä.

Mielellään olisi Reeta ottanut komean lypsykin ja nälissään syönytkin
”hiiniä” voileipää, mutta ei uskaltanut, koska ei halunnut tulla
maahiaiseksi. Surullisena hankkiusi hän vain lähtemään pois. Mutta
ystävällinen maahiaismuori lupasi kuitenkin vieraalleen lehmän,
neuvoipa vielä keinonkin, miten lehmän saa pidätetyksi, vieläpä
hyvästellessään ohjaili:

— Saat nähä, kuinka paljon siitä tulee maitoa! Mutta et saa lypsää
kaikkia maitoa, sillä se ehtyy, tulee huonoksi, jos vain lypsät
maitoperäksi. Silloin minä otan lehmäni pois ja haukun sinua
ylimääräisestä lypsystä. Ja nyt saat lähteä, koska et saattanut syyä
hiiniä voileipääkään.

Reeta Helju astui ulos komeasta maahiaistalosta, rapsautti oven kiinni
ja samassa huomasi olevansa Ritalakson männyn alla.

Toisena päivänä ilmestyikin Heljun karjaan vieras komea lehmä. Reeta
naaki heti lähelle, kiskaisi huivin päästään niskan kautta ja heitti
sen lehmän selän ylitse, ja elukka rupesi seuraamaan karjaa. Suuren
saavillisen sai Reeta lehmästä maitoa, mutta ei malttanutkaan heittää
siihen, vaan keräsi kaikki astiat, mitä vain oli ja nilkoi nekin
täyteen. Mutta kun Reeta sitten saatteli karjaansa laitumelle, istuikin
maahiaismuori metsässä kivellä, huusi hänet luokseen ja torui:

— Eppä sie malttanukkaa olla lypsämättä ylimääräisesti, vaikka mie
kielsin! Sie, hävitön, kehtasit kiskoa lehmältäni maitosuonet rikki!
Mie otan lehmäni sulta pois!

Ja lehmä katosikin heti Reeta Heljun karjasta.

Maahiaiset ovatkin oikeata karjakansaa, ahkeraa ja taitavaa. Heidän
karjansa on komeaa joukkoa, ja mahtava näky on kun se liikkuu maan
päällisillä laitumilla. Lehmät ovat suuria ja lihavia, punaisen ja
mustan taikka valkeankirjavia; komeasti keikkuvat niiden leveät sarvet,
ja täyteläiset suuret tuumet heiluvat kuin ämpärit ja miltei maata
laahaavat, kun lehmät astua keikuttelevat. Hyvin useasti onkin nähty
maahiaiskarjaa maalaitumilla. Enontekiön erämaissa nähdään niitä
monesti. Niinpä Vuontisjärven lompolon lanttoon ilmestyy miltei joka
kesä kokonainen karja rantavesakkoon ahmimaan. Mutta kun lehmiä vain
jokukaan lähestyy, katoavat ne heti maan alle. Peltovuoman takana,
Nunnasen tiennoillakin, on joskus nähty jokunen lehmä, ja Koutokeinon
Aitjärvellä on Artjärven äijä useat kerrat keksinyt maahiaiskarjan
vaeltavan Alattionjoen rantatievoja myöten pohjoista kohden. Kerran
ilmestyi Kittilän Tepastolla Keskitalon vainiolle suuri komea karja,
mutta kun sitä ruvettiin pyytämään kiinni, hävisi se kerrassaan
näkymättömiin.

Useasti on sentään maahiaisen lehmä saatu pyydetyksikin, mutta tietoa
ja taitoa on siinä tarvittu: on pitänyt silmää räpäyttämättä hiljaa
hiipiä lähelle ja sitten äkkiä viskata oikean olkapään kautta lehmän
ylitse puukko tai tulirauta, silmätön neula, kannaton nappi taikka
vain lakki, huivi tai joku muu vaatekappale, heti tarttua lehmään ja
taluttaa se kotiinsa. Monesti kyllä on lehmän emäntä juossut jälkeen ja
pyydellyt: ”Voi, voi, älä vie minun lehmääni!” Joskus taas on kuultu
maahiaismuorin illalla huhuavan kadonnutta maitomuoriansa:

— Tpry-tpry, Kirjo,
tpry-tpry, Karjo,
tpry, haikea Haluna!

Maahiaiselta saadut lehmät ovat erinomaisia lypsämään. Mutta pitää vain
varoa, ettei kisko maitoa loppuun asti. Jotkut maahiaislehmät ovat
niin arkoja, etteivät anna maitoaan muuta kuin saumattomaan astiaan,
pahkamaljaan taikka pataan. Saumalliseen uurreastiaan jos rupeaa
lypsämään, laskeekin lehmä veren.

On maahiaisilla lampaitakin, vaikka niitä on vain harvoin nähty.
Ketomellan Jussa keksi kerran ollessaan juhannuksen aikana
Ounastunturin Rautuvaarassa poroja paimentamassa maahiaisen lampaan.
Musta elukka juoksenteli kuin ahma porotokassa, jolloin äijä laukkasi
katsomaan. ”Ka, lammas se onkin!” älysi ukko, sieppasi hattunsa ja
heitti yli olkansa lampaan ylitse, otti kiinni, sitoi peskiinsä ja
kantoi selässään kotiin. Lammasta hoidettiin navetassa, eikä se
syönyt muuta kuin hillanlehtiä, eikä juonut muuta kuin hetevettä. Ei
se viihtynyt toisten lampaiden joukossa eikä osannut samalla tavalla
määkiäkään, ikisi vain: ”ii-ii-i”; sen villa oli kuin koiran karvaa.
Koko kesä syksy ja elätettiin lammasta, mutta sitten joulun aikana
lehmä puski sen kuoliaaksi.

Poroja hoitavat rikkaat maahiaiset kuten maanpäällisetkin, ja
komeasti, niin että kellot paukkuvat, ne väliin ajavat pitkin
vuomia ja tuntureita. Mutta niitä ei silti useastikaan saada nähdä,
etempää vain kuullaan kova meno ja pauke. Seyrisvaarassa, Näkkälän
tunturiseutua. Enontekiö. Norjan rajoilla, näki Näkkälän Salkko kerran
tullessaan pohjoiskyliltä kaksi kotakuntaa majailevan. Ihmisiä hääri
kotapaikalla poroineen, ja kota tuprutteli huipustaan savua. Salkko
luuli Pöyrisjärven lappalaisten siellä majailevan, käänsi härkänsä ja
ajaa kahautti sijtaan. Mutta samassa kodat ja kaikki elävät olennot
hävisivät, ei löytynyt edes jälkiä lumihangesta.

Muutenkin on maahiaissuku paljon rikkaampaa kuin maanpäällinen kansa.
Heillä on komeat talot, koreat vaatteet sekä paljon rahaa, kultaa ja
hopeaa, sillä kaikki se suuri rikkaus, minkä maa kätkee sisäänsä, on
heidän hallussaan. Sitäpaitsi ovat maahiaiset ottaneet hoitoonsa kaikki
ne lukemattomat aarteet, joita ihmiset aikojen kuluessa ovat panneet
maahan piiloon. Eivätkä he anna niitä pois, vaikka joskus satuttaisiin
löytämäänkin, mutta jos poika keksii isänsä taikka esi-isänsä kätkemän
aarteen, niin se täytyy luovuttaa. Kaikki, mikä on maanalaista,
on maahiaisten hoitoon kuuluvaa. Karhukin, joka talvella nukkuu
maakomiskossaan, saa heiltä silloin hyvän hoidon. Maahiaiset ruokkivat
sitä, vaikka ei karhun vatsaan näytä mitään karttuvankaan.

Maanpäällisiä veljiään ja sisariaan kohtaan ovat maanalaiset Aatamin
lapset yleensä suopeita, jos vain nämä ylemmät vapaan ilman asukkaat
antavat maanalaisille sukulaisilleen rauhan. Ja se niille tavallisesti
annetaankin. Mutta hyvin useasti sattuu niin onnettomasti, että
maanpäällinen eläjä on pystyttänyt talonsa maanalaisen asunnon
kohdalle, sillä harva ymmärtää etukäteen ottaa selvää, millä kohdalla
maahiaisperhe majailee, vaikka sen kyllä huomaa, kun vain tarkastelee
maanpintaa: siinä kohdassa, missä on maahiaisasunto, nousee maasta
haileata savua niinkuin hienoa höyryä. Myöskin niillä mailla, missä
nähdään maahiaisia taikka niiden karjaa liikkuvan, on maahiaistalo
lähellä, ja sellaisilta paikoilta on paras pysyä ulompana. Maahiainen
ei näet pidä siitä, että kukaan asettuu rehkimään hänen päänsä päälle
ja häiritsee häntä. Hän tahtoo elää rauhassa omassa maanalaisessa
valtakunnassaan, koska hänet kerran on tuomittu siellä ikuisesti
olemaan. Varsinkin siitä maahiainen sydäntyy, että rakennetaan navetta
hänen talonsa kohdalle, niinkuin monesti on sattunut. Silloin ei onni
pysy talossa eikä menestys asu navetassa: lehmä toisensa perästä joutua
turmioon milloin milläkin tavalla, katkoo koipiansa, puskee toisensa
kuoliaiksi, sortuu itsestään parren perään ja katoaa metsään. Lopulta,
ellei näistä jo ymmärretä muuttaa navettaa toiseen paikkaan, ilmestyy
maahiaismuori taikka -äijä ankarana ja käskee heti muuttaa navetan
pois, muuten seuraa vielä pahempaa.

”... koska olet rakentanut navetan meijän pirtin päälle, niin että
kaikki lanta ja likavesi tippuu pöyälle ja maitopunkkeihin.” Näin
maahiainen ankarana uhkaa ja toruu.

Sellaiselle onnettomalle paikalle oli ennen sattunut Palon navetta
Enontekiön Vuontisjärvellä sekä Ketomellan navetta Ounasjoen latvoilla.
Eivät saaneet elukat rauhaa, vaan joka vuosi tuli aina joku lehmä
turmioon. Mutta kun navetta siirrettiin toiselle sijalle, katosi kova
onni.

Eivät pidä maahiaiset myöskään siitä, että epämieluiset, kiroilijat
taikka muuten huonot ihmiset asettuvat yönuotiolle heidän asuntonsa
kohdalle. Keskitalon Tuomaankin, joka Ullatievaan yöpyi, ajoi
maahiaisukko pois ja kiskoi hänen poronsa hihnoista puuhun, niin
että takajalat vain maata tapailivat. Samoin kävi Ajangin Antille
Turtolassa. Tuli äijä nuotiolle ja ärjäisi:

— Mene pois siitä heti! Häirittet meijän juhlanpitoa, koska olet ollut
menheenä yönä tyttärissä.

Toisinaan taas ilmestyvät kauniit maahiaistyttäret metsämiesten
yönuotiolle, laulavat ja joikaavat heleästi ja houkuttelevat miehiä
sulhasikseen. Näkkälän Hukka-Salkkokin on monet kerrat Norjan rajoilla,
Paalloivissa, yöpyessään nähnyt maahiaistyttäriä. Joskus vanhat
maahiaismuoritkin tulevat ilkikureissaan kiusoittelemaan nuotiolla
nukkujaa. Vasaran Anttikin kerran Haisujupukassa yöhonkaa hakatessaan
kuuli toisenkin hakkauksen etempää vuoman takaa sekä huudon: ”Tule
yhelle yösijalle!” Antti ei kuitenkaan mennyt, vaan hakkasi oman
honkansa ja asettui sen viereen nukkumaan. Mutta pian ilmestyi vanha
muori toiselle puolelle nuotiopuuta maata reiskottelemaan, eikä
lähtenyt pois, vaikka Antti monet kerrat karjaisi: ”Mene pois siitä!”
Muori irvisteli vain ilkeästi, iski silmää ja maata rengotti. Viimein
sieppasi Antti suuren peurapyssynsä ja pamautti akkaa, niin että
”astia” pölähti. Kiljaisi muori vain ja laukkasi vaaraan. Mutta pian
tuli ukollekin lähtö. Alkoi näet kuulua vaarasta kauhea elämä, ja koko
maahiaiskansa tuli sieltä, niin että kova tohina vain kuului. Antti
otti jalat alleen ja alkoi päästellä kuin peto pitkin öisiä erämaita.
Suoraa päätä paukaisi hän Kerpuajokeenkin, ja siinä jo muuan takaa-ajaja
tapasi takinkauluksesta, mutta Antti purautti takin selästään ja itse
roikaisi toiselle rannalle, niin päästen vainoojistaan.

Mutta siivoille erämiehille antaa maahiainen rauhan, vieläpä heitä
avustaakin metsänkäynnissä ja porojen paimentamisessa, antaen merkkejä
ja varoituksia, jos vain vaara on uhkaamassa. Ja vielä avuliaampi ja
suopeampi on maahiainen niille ukoille, jotka muistavat yönuotiolle
asettuessaan vanhojen tavalla pyytää:

— Maahiainen, maanalainen,
maata pyyän maatakseni,
mutta en iäkseni.

Niin Turtolan Matinlompolonkin Pekka-vaaria, joka Apinavaaran vanhassa
kodassa vietti yötä, käyttivät maahiaiset kotonaan, jossa juuri
vietettiin vanhan elatusmuorin kraviaisia.

Maahiaiset ovat näet kuoleman vallan alaisia niinkuin muutkin Aatamin
jälkeläiset, ja samoin he myöskin vaimosta syntyvät, kasvavat ja
varttuvat maahiaiskansalaisiksi. Lapsensakin he kastavat, mutta eivät
tee pyhää ristinmerkkiä heidän rintaansa. He viettävät keskenään häitä,
peijaisia ja muita pitoja niinkuin maanpäällisetkin. Mutta yläilmaisten
serkkujensa kanssa he eivät monesti seurustele.

Mutta on joskus tapahtunut, että maan päältä on etsitty apua
lapsivuoteessa olevalle maahiaisvaimolle. Turtolan Matinlompoloon tulla
touhotti kerran maahiaisukko kovalla kiireellä ja huusi muorille:

— Tule sie auttamaan! Akka on lapsia saamassa.

— Mistä sie olet, kun en mie tunne? muori kysyi.

— Ei kaukaa, ei kaukaa, tuosta vain navetan takaa pellolta.

Ja ukko vei emännän kotiinsa, jossa oli akka lapsenteossa. Muori auttoi
lapsivaimoa, eikä ottanut mitään maksua vaivoistaan. Mutta myöhemmin
maahiaisukko lähetti hänelle komean hopealusikan.

Onpa niinkin sattunut joskus, että maanpäällinen poika on lähtenyt
maahiaisista naimaan. Mannun tyttäret kyllä ovatkin naitavia: kauniita,
valkoihoisia ja punaverisiä sekä suuren myötäjäiskarjan omistajia.
Niinpä Enontekiössä muuan poika käväisi eukon alakerran tyttäristä.
Kohtasi tytön ensin metsässä paimenessa, haasteli hänen kanssaan,
ja komea tytär mielistyi yläilmojen mieheen niin, että houkutteli
hänet kotiinsa kosioretkelle. Siellä kosiomiehelle tarjottiin vaikka
mitä hyvyyttä, mutta tytön neuvon mukaan ei poika huolinut mistään,
tytärtä vain kärtti eukokseen. Ja saikin. Pidettiin maahiaishäät, ja
tyhjin käsin lähtivät nuoret matkalle maanpäälliseen miehelään. Mutta
tytär kielsi poikaa katsomasta taakseen kertaakaan koko kotimatkalla.
Jäljestä kyllä kuului aikamoinen meno: koirat haukkuivat, kellot
paukkuivat, lehmät ynisivät ja ammuivat, ja ihmiset huusivat ja
elämöivät niinkuin lapinkodalla, kun siellä aherretaan porokarjan
kanssa. Niin mentiin hääsaatossa kotia kohden. Mutta kotiportailla jo
ylkämies vilkaisikin olkansa ylitse, kun jälkipuolen elämöiminen paisui
yhä suuremmaksi. Mahtava joukko komeaa karjaa oli paimenen ja koirien
ajamana seurannut nuoren-parin kintereillä; siinä oli suurituumisia
lypsäviä, tuntuvia nuorukaisia, lihavia vasikoita ja mahtavia sonneja
sekä vielä iso lauma lampaita. Lähes puoli karjaa oli jo ennättänyt
pihaan, mutta vielä suurempi puoli oli tulemassa portin ulkopuolella.
Ja se osa katosi paikalla, kun sulhasmies katsahti taakseen; karjalauma
katkesi kuin puukolla leikaten. Maahiaisnuorikko kyllä torui siitä
miestään, kun menetti parhaan osan hänen myötäjäiskarjastaan, mutta
sille ei enää mahdettu mitään, vaan sai maahiaisminiä tyytyä siihen,
mikä oli jäänyt pihaan.

Harvat tämänilmaiset eläjät ovat vierailleet maahiaisten luona, paitsi
mitä ovat tahtomattaan joutuneet siellä käymään. Jotkut lappalaiset
kyllä ovat joskus käväisseet maahiaisten kosteissa, nauttineet heidän
hyvyyttään, eivätkä silti ole tulleet maahiaisiksi. Mutta lappalaisilla
on omat keinonsa, joilla varaavat itsensä, niin ettei maahiaisten
valta heihin pysty. He saattavat vaikkapa kynsäistä ihoaan, niin
että veri tipahtaa, ja sitten kyllä uskaltavat ottaa maahiaisruokaa
suuhunsa. Tätä taikaa ei kyllä tietänyt Ketomellan Martti-äijä kerran
joutuessaan maahiaistaloon, missä kaksi vanhaa muoria asusti ja hänet
ystävällisesti otti väärtikseen. Toinen muori vaaksoi sormillaan
vaatetta, ja toinen rupesi tyrkyttämään ukolle syötävää. Mutta äijä
ei ottanut, kielsi, hylkäsi, viimein suuttui ja lennätti muorin
viilipunkin nurkkaan — ja samassa löysi itsensä rähmällään keskeltä
porokaarrettaan Ounastunturilla. Siitä päivästä ruveten alkoi ukko
köyhtyä, menettää porojansa, ja viimein hän itse porometsässä ollessaan
sortui puun alle ja kuoli, sillä hän viskasi samalla onnensa menemään,
kun ylpeyksissään vatkasi pois maahiaisen viilipunkin. Se toinen muori
nimittäin parhaillaan vaaksoi hänelle onnea.

Mutta niin taitamattomasti ei menetellyt Inarin Elli, vanha Koutokeinon
lappalaismuori. Hän oli oikein väärti maahiaisten kanssa. Monet vuodet
aina kerran kesässä hän kävi maahiaisasunnoilla vierailemassa. Kun
tuli juhannuksen aika ja Lapin oli korkeimmillaan, hääri muori
hyväntuulisena, kolme vuorokautta pesi ja oornaili itseään, puhdisteli
ja koristeli vaatteitaan ja pani kaikkein parhainta päälleen, ja
sitten, kun päivä paistoi pohjoiselta ja kaikki oli vaiennut, lähti
ketterästi koira perässään kepsuttelemaan hiljaiseen tunturiin ja
sinne katosi. Eikä nähty, vaikka etsittiin kaikki lähitunturit, muoria
vilaukseltakaan koko kesänä, ennenkuin hän vasta syksyllä Mikkelin
alla taas ilmestyi kylille. Samat puhtaat ehyet vaatteet oli muorilla
päällään, vuotakengätkin samassa voiteessa kuin lähtiessä, ja muori
itse oli lihava, komea ja pulskistunut, ketterä ja iloinen; koirakin
oli lihava ja hypähteli iloisesti. Koko kylä tuli ihmeissään Elliltä
utelemaan, missä kummassa hän oli ollut, mutta muori ei sanallakaan
muistellut retkiään kenellekään.

Samalla tavalla katosi Elli-muori taas seuraavana kesänä, ja niin
edelleen joka kesä juhannuksen tienoissa ja saapui kotiin vasta
Mikkeliksi. Kerran sitten pidettiin muoria silmällä, hiivittiin perässä
tunturiin ja huomattiin, että eukko pujahti maan alle maahiaisten
luokse.

Mutta tämä oli mummu-rukalle onnettomuudeksi. Viipyi hän kyllä taaskin
koko kesäkauden väärtipaikassaan, mutta kun hän syksyllä palasi, tuli
hän kurjannnäköisenä, vanhana ja laihana, laahustaen kepin varassa,
vaatteetkin kuluneina ja rääsyisinä. Ja laiha nälkäinen koira liikkasi
takkuisena perässä.

Ei muori nytkään muistellut, missä oli ollut, eikä puhellut paljon
muutakaan. Itsekseen vain juroili.

Mutta seuraavana kesänä ei muori enää kadonnut tunturiin.