SAIWO JA KALTIO

Yhtä ihmeellinen kuin on Lapin maakamara salaperäisine maahiaisineen
ja Stalloineen, pelottavine tunturihaltijoineen ja haltijatievoineen,
monine seitapaikkoineen ja kummittelevine aarrekätköineen, yhtä
ihmeellisiä ovat Lapin lukuisat vedet, järvet, lompolot ja kaltiot.
Niissäkin asustaa vielä vanhalappi.

Kaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet,
sellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa,
ihmeitten maassa.

Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja
vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos, ja joihin ei
laske mitään jokea. Maan uumenista vain kumpuaa niihin alituisesti
maanalainen vesi, virraten taas toisia teitä pois maan alaisin puolin.
Ne ovat tavattoman syviä ja kirkasvetisiä, sillä vaikka saivovesi
työntyykin maan mustista pimennoista ja syvänteistä, on sillä
kuitenkin ihmeellinen kuulakka kirkkaus, kun se nousee maanpäällisiin
valoihin, eikä siinä ole minkäänlaista maavesien sekoitusta eikä
pilausta. Useasti on saivossa hyvin korkeat ja jyrkät rannat, niinkuin
Rumassajärvessä, Salmijärven seuduilla Muoniossa. Rumajärvi onkin
merkillisimpiä saivoja: toisinaan on siinä vettä monta syltä, mutta
toisinaan taas vesi katoaa, niin että paikoin pohja näkyy. Mutta
pohjoispää on niin syvä, että lieneekö siinä pohjaa ollenkaan.

Saivoiksi sanotaan myöskin pieniä, kirkasvetisiä, jyrkkärantaisia
tunturi- ja vaarajärviä, joita kapeat salmet taikka pikku joet
yhdistävät muuhun vesistöön. Niitä on Lapissa kaikkialla. Pöyrisjärven
pohjoisrannalla on pari pientä saivoa, Mustasaivo ja Palosaivo, sekä
Törmisvaaran seuduissa Norjan rajoilla Kaamuksensaivo ja Surkimo;
Sitshajaurin tienoilla on Kuossasaivo. Ylimuonion takamailla
Kajankitievoilla, Taapurivuoren vierellä, on korkearantainen saivo,
Muoriksi sanottu, ja siitä laskee pikku puronen Akkaan, josta lähtee
isompi joki. Kaikkein komeimpia on pieni Pakasaivo Pakajärven
eteläpuolella Muoniossa. Kymmeniin metreihin kohoavat pahtaseinät
ympäröivät saivon pohjukkaa ja korkeiden hiekkatievojen välitse se
kapeana yhtyy Pakajokeen. Mutta tätäkin mahtavampi on Äkäsjoensaivo,
Äkäsjoen juoksulla yläpuolella Äkäslompoloa. Se on semmoinen vesi,
etteivät kaikki uskalla mennä sitä katsomaankaan, eivät heikkoveriset
ainakaan: siinä ovat näet niin kauhistavat pahtaseinät. Toisella
puolella on korkea Kirkkopahta, toisella hirveä Hammaspahta, ja
ylpeiden kallioseinien välitse juoksee saivosta kapea väylä Äkäsjokeen.
Niin kirkas on saivon vesi, että kalatkin näkyvät niin syvältä, ettei
niitä ylettyisi iskemään, vaikka olisi kuinka pitkä arina. Saivon
syvyyttä ei tiedä kukaan, eikä sitä uskalla ruveta mittaamaankaan.
Äkäslompolon Heikki-vainaja kerran yritti mitata laskien nuoraa monta
syltä, eikä tavannut pohjaa. Mutta silloin tuli haltija sanomaan
Heikille:

— Jos vielä toisen kerran tulet mittaamaan, niin tulet itse perässä.

Kaloilla on saivoissa hyvä elämä, niissä kun on niin hohtavan puhdas
vesi ja suotuisa pohja. Tunturiseutujen saivoissa ovat kalat niin
lihavia ja rasvaisia, ettei missään maavesissä ole sellaista viljaa;
siiatkin ovat niin suuria kuin taimenet, ja Pakasaivossa elää rautukin.

Entisaikaan oli joka lappalaisella oma saivonsa, josta hän kävi kalaa
pyytämässä, ja saivon rannalla seisoi useinkin palvoskivi. Niin oli
Prokseilla pikku saivo asuntopaikkansa kohdalla Pöyrisjoen itäpuolella;
Pöyrisjärven Mustasaivo ja Palosaivo palvoskivineen olivat taas
Pöyrisjärven lappalaisten omia. Proksin saivo oli niin haltiakas, ettei
se antanut kaloja kelle tahansa. Oli vain yksi mies, joka siitä osasi
ottaa viljan. Pakasaivo taas oli Suikkien oma, ja sitä sanottiinkin
”Suikkilaisten helvetiksi”.

Sitten on Lapissa vielä saivojärviäkin, suuriakin tunturien piirittämiä
järviä, joiden vesi on niin kirkasta, että pohja näkyy monen sylen
syvyydestä. Nekin saavat suuren kirkkautensa maanalaisista hetteistä
ja pohjakaltioista, joista saivovesi kohoaa. Saivojärvet ovatkin usein
”kaksipohjaisia”. Itse järvi on jo kymmenien sylien syvyinen, eikä
alahaisen pimentopohjan syvyyttä ole kukaan kuolevainen voinut mitata.
Kukaan ei tiedä, mihin maanalaiset saivovedet johtavat juoksunsa.

Tällaisia kirkkaita salaperäisiä saivojärviä on Lapin tunturimaissa
paljon. Kilpisjauri ja suuri Pöyrisjärvi ovat saivojärviä, samoin
lukematon joukko muita vesiä. Pieni, kaunis jumalten järvi, Levi- ja
Kätkätunturien kurussa Kittilässä oleva Immeljärvikin on kaksipohjainen
saivojärvi. Niinkuin saivot ovat saivojärvetkin hyvin kalaisia. Niissä
on kalaa väliin ihan puurona, mutta sitten taas, kun mennään nuottaa
vetämään, ovat kaikki kalat kadonneet. Suuren silmänteen kautta, joka
järven pohjasta avautuu alas, on vilja paennut alempiin saivovesiin.
Toisinaan saadaan vain nähdä, kun kalat suurin laumoin kiertävät
haudassaan ja sitten parvittain peräsukaa painuvat pimeyteensä, niin
että pyrstöt vain vilkkuvat.

Saivojärvissä elää suuri kalojen isäntäkin, Kalojensampi eli Kalojen
vanhin, mahtava jättikala, joka toisinaan on nähtykin. Nulusjärvessäkin
Ylimuoniossa nähtiin kerran niin tavaton kalaäijä, että se kelletteli
vedessä niinkuin vene kumollaan ulottuen poikki järven. Ja eräänä
kesänä sai koko Muotkajärven kylä keskellä jumalan kirkasta päivää
Juunaan talon pihamaalta katsella kokonaista neljä tuntia ainakin
viittä syltä pitkää kalanvönkälettä, joka keskellä järveä vain makaili,
kunnes taas äkkiä roiskahti veden alle. Kelontekemäjärvessäkin on nähty
Kalojenvanhin monet kerrat. Joskus on kalamiehen vene keskellä syvää
järveä karahtanut niinkuin karikkoon ja noussut kokka ylös niinkuin
olisi rantaan töölännyt; sitten on joku näkymätön veurahtanut veneen
alla, ja alus päässyt jälleen liikkumaan. Kerran Koskaman muori ja
Antti sekä Takalon äijä, ”Jans-Päkki”, näkivät, kuinka järvellä,
niemen takana, makasi kalakummitus niinkuin kaksi nuottavenettä olisi
ollut vastakkain. Takalon äijä, joka oli monet kesät kulkenut Ruijan merellä,
ollen höösmanninakin, ja siellä nähnyt vaikka mitä kummia,
lähti soutamaan lähemmäksi. Kummitus katosi, mutta nousi taas uudelleen
ylös, ja kun Jans-Päkki pääsi lähelle, veurahti se veteen sellaisella
tohauksella, että äijän vene tuli puolilleen vettä, ja äijäkin kastui
läpimäräksi. Peirajärvessä, Enontekiön luoteisessa tunturimaassa,
on joskus nähty tavattoman kalanvönkäleen niinkuin itse irtopirun
viilettävän pitkin vedenpintaa, niin että muuten tyyni järvi on koskena
kohissut.

Kaikissa saivojärvissä asustaa vesikansaa, veden haltijaväkeä, joka
näkymätönnä elää järvessä, mutta useasti kyllä näyttäytyykin maan
ihmisille. Menee vain keväällä heti jäiden lähdettyä sulan veden
rannalle, tömistää jaloillaan maata ja huutaa: ”Onko isäntä kotona?”
Kyllä silloin kohta näytetään, millainen isäntä on järvessä.

Mutta näyttäytyy järven isäntä ja haltijakansa monesti kutsumattakin
ja kysymättä. Niinkuin Liepimäjärvelläkin Muoniossa, Ylimuonion
takalistoilla. Siellä jäkälänpanijat kerran keksivät ison mustapukuisen
äijänrumilaan kahlaavan syvässä vedessä vyötäisiään myöten. Miehet
kummissaan meloivat lähemmäksi katsomaan ja sanoivat: ”Kuka tuo
köriläs on? Souvetaan nokka halki!” Mutta äijä kääntyi päin ja
katsella möllötti venemiehiä suurilla silmillään, jotka olivat kuin
vanhanaikaiset ”plakkarikellot”, Siitä miehet ja naiset säikähtivät
niin kolosti, että kiireesti pyöräyttivät veneensä ympäri ja soutivat
pois, jättäen järven äijän rauhassa kahlomaan. Tämä tosiasia on
tapahtunut vasta kymmenen vuotta sitten.

Oostajärvelläkin, joka on kaksipohjainen saivojärvi Muonion kirkonkylän
lähimailla, on monet kerrat nähty vesikansaa. Kerrankin kun poikaset
siellä ”pulimassa” ollessaan oikein ilvehtivät ja ylpeilivät, ilmestyi
rannalle kuusien pituinen, rääsyinen, ontuva akka ja pelotti uimamiehet
pois. Kerran taas samalla järvellä nähtiin akan pieni tytär, ja
jopa sitten ilmestyi itse järven isäntä, iso mies ketunnahkaisissa
vaatteissa. Mutta ketunnahka-ukko oli hyvännäköinen äijä, joka ei
herättänyt ollenkaan kammoa, sillä haltijaväessä on asia samoin kuin
ihmiskunnassakin: toiset ovat tylyjä ja kolonnäköisiä ja kammottavat,
mutta toiset ovat hyvännäköisiä ja rauhallisia ja rakkaampia, eivätkä
ensinkään anna kammoa, eivätkä ketään vistota. Haltijat eivät kyllä
kaikille näyttäydy. Tavallinen jokapäiväinen ihminen, joka mistään
välittämättä vain olla vällöttää, ei näe niitä koskaan. Mutta
rupeaapa vain saivojärvellä ilvehtimään ja ylpeilemään, niin saa pian
kostonsa. Oostajärvellä saivat kalamiehet kerran reivillä kahta vaille
kahdeksankymmentä haukea samalla kertaa. Siitä ylpistyivät miehet,
menivät taas, heittivät reivinsä ja röyhkeilivät:

— Nyt me otammekin koko koranuksesta kaikki kalat!

Mutta eivät saaneet kalansukuakaan, ei yhtä päätä.

Eivät uskaltaneet Muonion miehet tehdä sentään sillä tavalla kuin
Kittilässä Karhulan Murri-Pekka, joka muorineen oli kalaa pyytämässä
Ahvenjärvestä Paanosenjoen latvoilta. Kun järvi ei antanut mitään,
vaikka he kävivät palvoskiveänsäkin puhuttelemassa, suuttuivat he,
kapusivat korkealle rantatörmälle ja rupesivat vierittämään kiviä
järveen. Suuren lohkareen jo laskivat pahdalta kierimään ja mielissään
katselivat, kun se poukkoili pensaasta toiseen. Mutta silloin nousi
järvestä lappalaisäijä polvilleen veden pinnalle ja avossa sylin
odotteli ja siirrälteli aina sitä mukaa kuin kivi kiepsahteli syrjään.
Kun kivi putosi alas, otti äijä sen syliinsä ja laski sievästi veteen.
Kauhuissaan pakenivat kalamiehet pois koko järveltä.

Mutta niille kalamiehille, jotka pyhittävät ja siunaavat veden,
eivät koskaan kolonnäköiset vedenhaltijat näyttäydy eivätkä tee
mitään poikkipuolista. Heille esiintyy haltija vain ystävällisenä ja
hyvännäköisenä. Vesi onkin aina pidettävä pyhänä ja oikeassa arvossa;
sitä ei saa kirota eikä sen kanssa pitää mitään ilvettä; vesillä
ollessa ei liioin saa vihellellä. Tuulta kyllä saa vesillä liikkuessaan
loitsia ja viheltää, jos tietää itsensä taitavaksi veneenhoitajaksi.
Silloin saattaa sanoa:

— Tuuli, nouse tuulemahan,
mailmanranta, riehumahan!
Meren Musti, tsöh!

Ja sitten viheltää, niin kyllä haltija nostaa vihurin.

Toisissa saivojärvissä on niin arat haltijat, etteivät ne kärsi puhetta
eivätkä minkään korttoelävän nimeä. Sellainen arka vesi on Vuontissaivo
Enontekiöllä, Lätäsenon päällä, Saimatunturin juurella, jossa on koko
joukko muitakin saivoja. Vuontissaivolla kun ollaan nuottaa vetämässä,
ei saa puhua mitään, ei mainita korttoa eikä mitään saastaista elukkaa,
ei petoeläintä eikä kissaakaan. Muuten ei saivo anna kaloja. Vieläpä
vaatii vesi tupakkaa uhriksi, että antaisi paremmin. Samanlainen
arka haltija on Matilaisensaivossakin Ounasjärven alapäässä. Sekään
ei suvaitse minkäänlaista puhetta eikä kolinaa. Vanha kirkkoväärti,
Juhani Hetta-vainajakin, oli siellä kerran nuotalla, ja nuotta oli
kaloineen jo aivan apajalle tulossa. Mutta silloin karjaisi puittio:
”Jo näkyy kaloja!” Siitä heti kaikki kalat paneutuivat kuolleiksi,
löivät kyljellensä ja menivät yli paulan. Eikä saatu yhtään kalaa.

Monet saivojärvien haltijat ovat lapinpahnaa. Kittilän Paarnajärvelläkin
oli kerran Tepsan vanha äijä nähnyt peskipukuisen lapinämmän juoksevan
rannalla nuottatauvot kainalossa ja kuullut sen huutelevan:

— Paarneh vuolkin kainutta,
paarnai vuolkam kainukoita![19]

Paarnajärven vanhat haltijat olivat parhaillaan kalastushommissa, sillä
vesikansa käy kalassa niinkuin maanasuvaisetkin, pyydellen omassa
kotijärvessään. Koutokeinon Pajasjaurilla, joka on suuri järvi Suomen
rajamailla, näki Aitjärven ukko kerran, ajaessaan talvella porolla
verkkopyyntiin, koko lappalaisjoukon kalahommissa. Poroineen olivat
kalamiehet järvellä ja kovalla kiireellä sysivät verkkoja jään alle.
Mutta sitä mukaa kuin ukko ajoi lähemmäksi, siirtyivät verkkomiehet
yhä edellä pohjoista kohden, tullen aina pienemmiksi ja pienemmiksi,
viimein kuin koiriksi ja sitten kaikki kadoten.

Vesikansa hoitaa karjaakin samoinkuin maahiaisväki sekä maan päällä
asuvaiset. Monesti nousee vedenkarja järven rantaruohikkoon syömään,
painuen sitten taas järveen, ja joskus käyvät vedenmuorit itse
karjaansa maalla paimentamassa. Kelontekemän Koskaman Kaisakin sai
kerran nähdä, kun vanha lapinmuori nousi järvestä lehmäkarja perässään
ja lähti astelemaan metsää kohden. Metsästä käsin tuli toinen muori,
pitkä ja laiha, kumarteli järvenmuoria ja sanoi; ”Täälläkö tekin
olette?” Toinen selitti: ”Mie tehen lehmille uutta tietä, kun vanha tie
on koskettu ja pilattu.” Ja järvenmuori selitti metsänmuorille, kuinka
Koskaman asukkaat ovat vainioillaan ja pelloillaan sotkeneet hänen
karjapolkunsa. Haastellen astelivat muorit karjan edellä ja painuivat
metsään.

Vesikansan karjaa saattaa vallata samalla tavalla kuin maahiaisenkin
karjaa. Rikinä-muorikin meni kerran Tepsassa tulukset kourassa
vahtimaan vesikarjan laidunpolulle, ja kun karja tuli lähelle, lennätti
hän tuluksensa yhden lehmän ylitse, juoksi kellonriesimeen ja talutti
elukan kotiinsa. Navetan edessä heitti muori hameensa lehmän päähän,
pyöräytti elukan kolme kertaa ympäriinsä, ennenkuin vei navettaan.
Ja sitten lehmä kyllä pysyi talossa, lypsi paljon ja teki vasikoita.
Rikinä-muori jätti talonsa ja karjansa Kaija-tyttärelleen, ja Kaijan
poika, Jussa-äijä, sai sen jälkeen periä maat ja karjat; sitten tuli
perilliseksi Jussan poika, Lassi, joka kuoli viisi, kuusi vuotta takaperin
. Talossa on vieläkin samaa vedenlehmän sukua, mustankirjavaa
rotua, sellaista lyhytjalkaista, lyhytraatoista, pyöreää lajia. Samaa
mainiota vesirotua on sieltä sitten saatu muuallekin. Jussa-äijä antoi
kumminlahjana nuorukaisvasikan Alatepsan Jussalle, joka oli Koskaman
muorin veljenpoika, ja Alatepsasta taas Koskaman muori hankki alun
komeaan vedenlehmän-lähtöiseen karjaansa.

Ihmeellisiä vesiä ovat myöskin Lapin kaltiot, pienet kuohuvat
hetteet ja lähteet tunturien ja tievojen juurilla. Niissäkin on
kirkas ja hohtava saivovesi, elävä vesi, joka iänkaiken kuin aina
uudesta syntyneenä iloisesti pulpahtelee maanalaisista pimennoista
ylös kirkkaaseen päivään, kohahdellen kuin ikuisesti nuori veri
ihmissydämessä. Maanalaisista elämänlähteistä nouseekin saivovesi
puhdistuneena tunturinjuuriseen pikku kaltioon, ja imee siellä itseensä
maan salaisia väkeviä voimia, niin että kaltioiden saivovesi on kaikkia
muita maanvesiä merkillisempää ja voimallisempaa.

Lapin erämaita kiertävä ja erämaissa asustava kansa, alituisesti
luonnon kanssa kosketuksissa ollen, onkin oppinut ymmärtämään kuohuvien
kaltioittensa ihmeellisen voiman ja käyttämään sitä hyväkseen.

Lapissa on paljon kuohuvia kaltioita, joissa tunturien alta hersyvät
vedet kumpuavat ilmoille. Mutta vain harvat ovat tulleet huomatuiksi
ja saaneet merkkilähteen maineen, lukemattomien muiden saivovesien
jäädessä erämaihinsa vain omiksi iloikseen pulppuilemaan.

Sellaisia ihmelähteitä on Santsinlähde Enontekiön Peltovuoman
lähimailla, neljänneksen matkan kylästä pohjoiseen. Kaltio on koko
seutulaisten parannuspaikka, Betesda, johon paikkakunnan sairaita
saatellaan saamaan parannustaan. Varsinkin kaikenlaisiin tarttumuksiin,
rupiin ja vammoihin sekä maasta että vedestä hinkautuneisiin rohtumiin
on lähteen vedessä parantava voima. Pitää vain pistäytyä kolme kertaa
kaltiossa, peseytyä siinä ja joka kerta kyykistyä umpisukkeloon. Mutta
ilmaiseksi ei saivoveden haltijoilta saa pyytää veden voimaa, vaan
lopuksi on heitettävä lähteeseen joku rahalantti, nappi taikka muu
pikku esine uhriksi ja korvaukseksi sekä sanottava:

— Ve’en uhri
ja sairaan terveys!

Siitä vasta antaa kaltion vesi parantavan voimansa. Maitoruvessa
käytetään lasta lähteessä, piirrellään neulalla ja neula heitetään
veteen ja sanotaan:

— Menköön neulan matkassa tauti sinne!

Lakson Mikko, paikkakunnan paras parantelija ja vammojen sekä maan
pyörryttäjä, oli aikoinaan kuin Santsin ylilääkäri. Hän käytti aina
potilaansa kaltiolla, kolmesti ne siellä valoi ja painoi sukelluksiin,
niin etteivät hiuksetkaan näkyneet, ja heitti heidän puolestaan uhrit
veteen.

Samanlainen parantava uhrikaltio on myöskin Poikkijärven eli Mojotien
kaltio, kaunis, kolmi-, nelimetrinen maansilmä Ounastunturin juurella,
Ounasjärven etelärannalla, vastapäätä Hetan. Sinne
hettalaiset saattelevat tarttumatautisiaan, pesevät ja käyttävät
upposalla ja heittävät maksuksi neulan sekä uskovat, että neulanen
lähteessä pistelee tautia, jolloin sen pakostakin on poistuttava
sairaasta.

Kuttaisen kylällä, joka on korkealla Muonionjoen päällä Palojoensuusta
pari penikulmaa ylöskäsin, on Kurkionniskan lähellä, joen
pohjoisrannalla, niinikään oma Betesdan lammikkonsa, Rovannenän
alustakaltio. Lähdettä sanotaan myös Noitakaltioksi, ja on se
kymmenkunta metriä leveä, kirkas, ruostevesinen hete korkean, jokea
kohden juoksevan hiekkatievan päättymillä. Keskellä kaltiota on
sammaltunut pikku saari, johon rannalta vie porraspuu. Sitä myöten
astuvat tietäjät potilaineen saarelle parantamistyötänsä toimittamaan.
Kuttaisen Noitakaltio on huomattu hyvin terveelliseksi; jo vanhat
ihmiset ovat tutkineet sen lääkekaltioksi, kun siitä vielä ojakin
virtaa länttä kohden. Lähteellä käyvät suomalaiset, Ruotsin Kuttaisen
kylä, lappalaiset ja kaikki lähimailla asuvaiset. Sinne saatellaan
silmäkipeitä, vamman saaneita, rokko- ja rupitautisia, pitaalisia
ja kaikkia, joita ahdistaa mikä tahansa ulkonainen tuska. Kaltiossa
sairas pestään, upotetaan hänet siihen, painellaan sammalilla ja
luetaan parannussanoja. Lopuksi heitetään veteen rahaa taikka
muuta ”rauvanpuolta”, sillä jos ei sitä tee, eivät luvut eivätkä
välikappaleet auta mitään. Mutta jos kaikki toimitetaan niinkuin asia
vaatii, lähtee kaltiosta varma apu. Iskon Fiinakin Kuttaisesta, joka
oli pureskellut putkentyveä ja saanut siitä maan tartunnan suuhunsa,
niin että löi lopulta koko naamankin rupeen, meni Noitakaltiolle, pesi
ja pyyhki sammalilla kasvonsa ja ruumiinsa sekä antoi kaltionhaltijalle
uhrin. Hetipä myös rupesi maantartunta pyörtämään ja tuskat loppuivat.

Samoilla tunturimailla, Ruotsin puolella, Kaaressuvannon kirkonkylän
vierellä, on seutukunnan kuulu Hilkukaltio, kuohuva lähde, jonka
pohjasta alituisesti kylmä vesi kumpuaa. Tämä hete on etupäässä
silmätautisten parannuspaikka. Sen viileällä vedellä on tunturien
savuisten kotien kansa jo vanhastaan käynyt kipeitä, vettävaluvia
silmiään huuhtelemassa, ja yhtä ahkerasti Hilkulla vieläkin
käydään. Muuankin lapinäijä pystytti kotansa kaltion äärelle,
asusti siinä koko kesän, käyden joka päivä parannuspesulla ja
antaen uhrinsa vedenisännälle. — Samanlainen parannuskaltio
on Luspavaaralla Nunastunturin nenällä, yläpuolella kaunista
Kelottijärveä, Kelottijärven talon tienoilla. Siitäkin etsitään apua
maan aiheuttamille raville, ja kolme kertaa pitää siinäkin käydä
umpisukkelossa ja sitten heittää uhrit sijaan.

Yhä vieläkin korkeammalla tunturimaissa, jo Könkämäenon päällä,
vielä Vittangista pohjoiseen, on Suppimuotkan kaltio. Se on lähellä
Suppijärveä, Suppivaaran juurella, vain pieni kirkas silmä, ympyriäinen
kuin muuripata. Tämä aution puuttoman erämaan kirkas saivosilmä on
havaittu erinomaiseksi parannuskaltioksi. Lähteen pohjaan, jonka
hiekkakin on kirkasta kuin kristalli, on pudotettu valkea kivi paikan
merkiksi, ja kaltion äärellä on kivipaasia kuin vartavastisina
istuimina. Vieritse kulkeekin seudun kalamiesten polku, ja retkillään
istahtavat kalanpyytäjät kaltion kiville levähtämään ja ryyppimään
kirkasta saivovettä. Suppimuotkan kaltion vettä ei näet käytetä
ulkonaisiin pesuihin, eikä siihen potilaita paineta upposalle, vaan
vettä juodaan, joten sen voima vaikuttaa sisällisesti.

Ja se vaikuttaakin. Kun Siikavuopion Johan-Petteri ukkokin kulautteli
sitä sairauteensa, tuli hän pian terveeksi; samoin sai myös
Matias-vainaja, Johan Petterin isä, sen voimalla terveytensä takaisin.
Kaltion vesi onkin niin parantavaa ja niin terveellistä, että kaikista
viisaimmankin tohtorin kuulemma häätyy tunnustaa se mahdottoman
voimalliseksi. Puoli tuntia sitä nautittua sen merkillinen vaikutus jo
alkaa tuntua.

Maasta saa tämäkin vesi ihmeellisen voimansa ja väkevyytensä sekä
puhtaan kirkkautensa, sillä maasta löytyvät kaikki väkevätkin aineet ja
välikappaleet sekä merkilliset voimat, mitä näin luonnosta on saatavana.

Ihmeellisimpänä esiintyy se Lapin saivoissa ja saivovesissä.