WANHAN LAPINKIRKON TARINA

Kauan sai Lapinkorven nahkapukuinen kiertäjäkansa elää häiritsemättä
omassa uskossaan, palvoa omia metsäjumaliaan, pänyttää noitarumpua ja
luottaa kotoisten tietomiestensä isiltä perittyihin oppeihin, satoja vuosia
vielä senkin jälkeen kun muut kansat jo olivat omistaneet
uuden uskon. Etelässä kirkonkellot kaikottelivat erämaista entisiä
peikkoja ja kastevesi pesi pois kansan vanhaa uskoa, mutta tunturien
maata ei malmin helinä häirinnyt, eikä poroja paimentavaa metsäläistä
pyritty huuhtelemaan siunatuilla vesillä. Porokellot vain poukkuivat
Lapinkorvessa, kumisi tietäjän kannus, ja pyhinä vesinä olivat kirkkaat
tunturien saivot sekä tietomiesten taikapesut. Tehtiin kyllä jo
puolivälissä 1200-lukua Lapin erämaihin muuan ristiretki ja väkipakolla
työnnettiin kasteveteen kymmenkunta metsäläistä, mutta kastetut
lappalaiset riensivät ristiherrain lähdettyä heti omille kaltioilleen
ja huuhtoivat elävillä saivovesillään pois heidän saastutuksensa.
Kovin vähäisiksi ja tuloksettomiksi jäivät nekin yritykset, joita
1300—1400-luvuilla tehtiin lappalaisten käännyttämiseksi. Piispa
Hemmingin mainitaan Torniossa 1340-50:n vaiheilla kastaneen
parikymmentä pakanaa, ja kuningatar Margareetan hallitessa, 1300-luvun lopulla,
saarnaili uutta ihmeellistä oppia erämaiden sijtapaikoissa
kristinuskoon kääntynyt lappalaiseukko, Margareeta; seuraavan sataluvun
alussa lähetettiin kotakansan luokse Toste-niminen pappi. Mutta vasta
1500-luvulla aloitettiin Kustaa Vaasan toimesta ankarampi hyökkäys
Lapinkorven erämaahan. Lähetti kuningas silloin muutamia pappeja
sekä luostareista karkotettuja munkkeja saarnaamaan peskipukuiselle
kansalle pelastusta, hävittämään heidän pyhiä paikkojaan ja kastamaan
metsäjumalien palvojia uuden opin tunnustajiksi.

Näiltä ajoilta alkuisin on Enontekiön Lapin ensimmäinen kirkko,
Rounalan kirkko,[21] joka jo 1500-luvun puolivälissä rakennettiin
Rounalan jutamakunnan alueelle, mikä siihen aikaan käsitti nykyisen
Ruotsin-Lapin pohjoisimman osan, lisäksi vielä Koutokeinon sekä
Enontekiön aina Muonion seutuja myöten.

Jylhässä erämaassa sai kaukaisen Lapin ensimmäinen paikkansa,
jopa aivan ”villitunturissa”, jossa vielä siihen aikaan Stallot,
maahiaiset ja saivojen kansa sekä lappalaisseidat hallitsivat.
Korkealla Könkämäenon päällä, vain kolmisen penikulmaa Kilpisjärvestä
alaskäsin, Ruotsin puolella väylää, on nykyään Vittangin talo. Talosta
neljä, viisi kilometriä länteen, suurien tunturien ja paljakkain,
Kirkkovaaran, Sapihoivin ja Toolisoivin lomassa, Veivijärven,
Kirkkojärven ja Sudijoen seutuvilla, on vieläkin aukea tasainen siljo,
joka lienee jo ikivanhoista ajoista ollut lappalaisten talvisena
kokous- ja markkinakenttänä sekä pyhänä palvontapaikkana. Tänne
kohotettiin erämaan esikoistemppeli. Vanhojen muistelusten mukaan
rakensi sen kolme uuteen uskoon kääntynyttä lappalaisveljestä.
Penikulmien päästä, tunturien takaa, Norjanmeren rannalta, vedättivät
veljekset hirsiä puuttomaan tunturiseutuun ja tekaisivat temppelin
lapinkoivikkoon, pienen Kirkkojärven länsirannalle, korkean,
tunturimaisen Kirkkovaaran eteläiselle laidalle.

Ei ollut erin suuri eikä komea tämä lapinveljesten laatima
tunturikirkko, ollen vain harmaa, neliskulmainen, 12 kyynärää pitkä
ja 9 leveä rakennus. Pari pientä ikkunaa oli, ja sisässä joitakuita
penkkejä sekä alttari ja saarnatuoli. Eikä ollut kovin mahtava
kellokaan, mikä sitten alkoi kirkolla helkyttää erämaalle uutta aikaa
— olipahan vain kahdeksan naulan painoinen vaskikulkunen, kuin suuri
aisakello. Mutta vaikka sen heikko ääni ei kantanutkaan kauas tunturien
taakse, vierivät viestit siitä sekä uudesta merkillisestä lantalaisten
jumalan palvospirtistä sitä kauemmaksi. Kotakansasta oli hirsihuone
kuin palatsi verrattuna heidän metsäjumaliensa asentosijoihin, ja
porokellon helinään tottuneelle kiveliönmiehelle soi ristinjumalan
suuri kulkunen kuin tuomiokello. Loppua ja tuomiota se paukuttikin
heidän vanhoille jumalilleen.

Kirkolle, vanhaan kokouspaikkaansa, kerääntyi kansa edelleenkin
suurin joukoin, ja silloin sinne saapui etelästä pappikin julistamaan
uutta oppia ja valamaan vedellä niitä, jotka tahtoivat luopua isiensä
uskosta. Saapui sinne vanhaan tapaansa myöskin etelän kauppasaksoja
vaihtamaan rihkamaansa Lapin ukkojen tavaroihin. Niin muodostui
Rounalan kirkolle suuri Lapin markkinapaikka, johon riensi väkeä sekä
etelästä että pohjoisesta. Ilmestyipä markkinapaikalle kuninkaan
veronkantajakin vaatimaan lappalaisilta veronahkoja, tuli tuomarikin
apumiehineen tunturikansan riitoja käsittelemään. Kirkon lähelle kohosi
pian kauppiaiden pikkupirttejä, sekä tupanen, jossa pappi saattoi
saarnamatkallaan majailla.

Oli tänne etelän matkamiehillä taipaleet kuljettavina, monien tunturien
yli he saivat ajella, ja olla vaarassa jos toisessakin. Pitkänä jonona
juoksevan Rostojaurin ohitse Kummaenoon asti ulottuvan Rostotunturinkin
Kalmuskursuun vierähti kerran Rounalan matkalla tuomarin tulkki, ja
päätönnä löydettiin mies kursun pohjalta.

Markkina-aikoina oli kirkkokentällä tunturilaaksossa elämää ja menoa.
Mutta sitten taas jäivät kirkko ja tyhjät markkinatuvat pitkäksi aikaa
ypöyksinään tunturien turviin. Vain silloin tällöin joku erämaita
kiertävä lappalainen juti suurine porokarjoineen ohitse. Arastellen ja
äänetönnä kiersi erämaan mies aution pyhätön, sillä kirkonjumala oli
pelottava olento, joka saattoi kostaa vielä ankarammin kuin tunturien
jumalat, jos sen ohitse kulki meluten ja kelloja kilistellen.

Saatiin pikku kirkon hoiviin pieni hautausmaakin, nelikulmainen,
12 x 15-metrinen kenttä; sen siunattuun multaan laskettiin
erämaa-seurakunnan vainajat viimeistä tuomiota vartomaan. Vain
nahkoihin taikka louteisiin kääräistyinä tai puukoperoon huollettuina
kuopattiin sinne monet metsän lapset. Ensimmäisenä kerrotaan pyhään
kenttään kätketyn kirkon rakentajaveljeksistä ensimmäisen peruskiven
laskija, ja niin pääsi rakennusmies esikoisena lepäämään oman
pyhäkkönsä hoiviin.

Mutta kovin kaukana ja syrjäisessä erämaassa oli Rounalan kirkko ja
markkinapaikka niiden lappalaisten — ja lantalaisten — mielestä,
jotka asustelivat jutama-alueen läntisillä ja pohjoisilla laitamilla,
Suontavuomassa, Hetassa, Muonion seutuvilla, Peltojärvellä,
Koutokeinossa, Aviovaarassa ja Tenon varsilla. Niinpä aikojen vieriessä
tulikin kysymys uuden kirkon rakentamisesta jonnekin alemmaksi
ja keskemmälle seutukuntaa. Suontavuomalaiset Palojoen juoksulla
rupesivat jo omalle kokoontumispaikalleen, pienelle Markkinajärvelle,
pystyttämään temppeliä. Mutta siihen taas eivät toiset tyytyneet.
Tehtiin silloin vanha taika: heitettiin Kaakelissa, Rounalan kirkon
tienoilla, hirsi Könkämäenon kuljetettavaksi. Ja eno otti hirren
huomaansa, kohisten heittelivät kosket sitä alemmaksi ja alemmaksi,
ja viimein osui kohtalopuu rantaan Lätäsenon suuhun, kuusi, seitsemän
penikulmaa alapuolelle Rounalan seutua.

Oikeaan paikkaan puu osuikin. Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymillä on
suuri jokisuvanto, Muonionjoen lähtökohta, ja suvannon pohjoisrannalla,
pienen Kuonnajärven ja suvannon välissä, korkea komea kunnas, kuin
ainakin aiottu merkkipaikaksi.

Ja siihen sitten kunnaan harjulle, uusi Lapin kirkko rakennettiinkin
1661.

Ei ollut tämäkään temppeli suuren suuri: 22 kyynärää pitkä, 12 leveä,
ja korkeutta lattiasta katonreunaan 6 kyynärää 6 tuumaa korttelia. Mutta
edeltäjäänsä, pikkuiseen tunturitemppeliin verraten oli Lätäsenon kirkko
jo aivan suurenmoinen. Ikkunoitakin oli seitsemän suurempaa
ja pienempää lyijyristikkolasia — sivuseinillä viisi, 7
leveää, 10 korttelia korkeaa, kuorissa korkea kapea kaksiosainen ikkuna
ja sitä vastapäätä lehterin yläpuolella 3 korttelia korkea, 7 leveä
valoaukko. Ovia oli kaksi, ja länsipäädystä kohosi 6 kyynärää 6 tuumaa
korkea nelikulmainen kellotorni. Sisustukseksi saatiin saarnatuolit,
alttarit, nelisenkymmentä penkkiä, sitten parileiviskäinen
messinkinen kynttiläkruunu, rautaisia ja tinaisia kynttiläjalkoja
ja seinäpitimiä, jopa alttaritaulukin sekä muita kuvia seinille. Ja
lopuksi, v. 1791, saatiin kirkkoon lehteri sekä pieni viisikyynäräinen
sakastirakennus kirkon kylkeen, vieläpä viereen 6 x 7-kyynäräinen
kaksiovinen ”ullakko” ruumispaarien, jalkapuun ja multauskojeiden
säilytyssuojaksi. Samoihin aikoihin lienee kirkko laudoitettukin ja
maalattu sekä sisästä että ulkoa. Sisälaudoistus maalattiin valkeaksi,
vasta tehty, komeasti leikattu saarnatuoli, samoinkuin alttaripöytä ja
lehterikaiteet sekä ikkuna- ja ovipielet siveltiin sinisiksi, mutta
lehterin kannatinpylväät ja monet muut koristeet vedettiin punaisella
ja alttariaitaus vihreällä, penkit keltaisella. Ulkopuolelta kirkko
punattiin, ja paanukatto vetäistiin tervalla.

Rounalasta tuodulla, 8-naulaisella kellolla alussa kilkuteltiin, mutta
sitten kun pikku rounalalainen särähti halki, hankittiin 1706 uusi,
oikein puolineljättä leiviskää painava kello, vieläpä jonkun ajan
päästä toinenkin, kolmileiviskäinen. Siitä lähtien Lapin kaukainen
kulma kumahteli jo kahden malmikellon soinnista.[22] Kummastellen
kuunteli tunturikansa suurien kellojen komeaa kumahtelua, ja ihmeissään
se astui ristinjumalan koreaväriseen pirttiin.

Kirkon suojiin laitettiin täälläkin vainajainpelto. Hirsistä salvetun,
toista metriä korkean, laudoilla harjatun aitauksen sisään suljettiin
sekä kirkko että hautausmaa, 35 x 40-metrinen kenttä. Ja niin kohosi
temppeli kunnaallaan kuin mikäkin entisaikainen puuvallituksilla
ympäröity korpilinna.

Lätäsenon kirkkokumpu kehittyikin sitten koko seutukunnan suureksi
keskuspaikaksi ja sai nimekseen Enontekiö, joka tuli koko pitäjänkin
nimeksi.[23] Etelämpänä Ruotsin-Lapin tunturimaissa olevaan
Jukkasjärven emäseurakuntaan, joka sai kirkkonsa 1680, kuului Enontekiö
alussa kappelina, kunnes 1747 pääsi itsenäiseksi seurakunnaksi.

Rakennettiin tänne erämaahan pappilakin. Lätäsenon ja Könkämäenon
väliselle niemekkeelle, Markkinasuvannon länsirannalle, jyrkälle
Sorvaisentörmälle, vastapäätä Ruotsin puolella olevaa Sotanientä.[24]
Mutta kun suuri tulva[25] kerran ahdisteli papin asuntoa, siirrettiin
se kirkkokummun laitamalle, satasen metriä kirkosta länteen. Komea
oli papintalo senaikaiseksi tunturipappilaksi, vaikkakin vain
harmaa hirsirakennus ja huoneet mataloita — 2,10-2,20 m korkeita
— pieni-ikkunaisia. Portaat olivat etelää kohden, ja pitkästä
kapeasta eteisestä päästiin suoraan isoon saliin. Vasemmalla oli
keittiö nurkkakamareineen, oikealla papin pieni virkahuone, jonka
kalkkilaastilla silatut seinät ja katto olivat noesta mustuneet, sekä
vielä pienempi makuukomero. Päivätöntä pohjaista kohden avautuivat
ikkunat, vain keittiön sekä virkahuoneen ainoa ikkuna katsoivat päivään
päin.

Täällä äärettömien korpien helmoissa erämaan kansan sielunpaimenet
elivät ja saarnasivat. Täällä Olaus Sirma, Enontekiön ensimmäinen
kappalainen, lappalaissyntyinen ja Upsalassa oppinsa saanut pappi,
kävi vuosina 1675-1719 ankaraa taistelua heimolaistensa vanhaa
uskoa vastaan, samoihin aikoihin kuin Gabriel Tuderus, toinen
tuima hengen mies, sorti ja tuhosi Kemin-Lapin vanhoja pyhättöjä.
Noituudesta Sirma monesti ahdisteli kansaansa, vaikka itsekin
noitiin uskoi,[26] huonosta elämästä heitä haukkui, vaikka monta
kertaa itsekin erehtyi juopotteluun ja tappeluun, jopa sai kerran
maksaa sakkoakin vallesmannin, Maunu Martinpojan, pieksämisestä.[27]
Ankarana ”Herr’-Vuolevina” jäikin Sirma elämään kansan muisteluksissa.
Täällä Jukkasjärven pappi, Johan Tornberg saarnaili Sirman jälkeen
ja samoin Michael Wichman; turkulainen Henrik Ganander toimi
vuosina 1730-1744 ja lahjoitti seurakunnalleen kirkonkellonkin
sekä valatti uudestaan haljenneen Rounalan kellon;[28] täällä
myös Salomon Tornberg, vahva mies, joka saattoi veneenkin täysine
väkineen vetäistä järvestä maalle, vaikutti Gananderin seuraajana,
kunnes 1773 kuoli kuumeeseen ja pistokseen; hänen sukuaan elää
vieläkin Ruotsin-Lapin lantalaistaloissa. Eli täällä sen jälkeen
armovuosien ja väli-ajan saarnaajana Daniel Engelmark; Erik Grape
raitioi tunturikansaa kolmattakymmentä vuotta (1787-1809).[29]
Kansanmuistelusten ”Herr’-Erkki” oli toimekas järjestyksen mies,
korjautti ja maalautti satavuotisen rappeutuneen kirkon, parannutti
vanhan pappilankin, piti huolta kansan-opetuksesta[30] ja antoi ankaria
määräyksiä vainajain hautaamisesta[31] sekä kansan kirkossa käynnistä.
Kauniilla huolellisella käsialalla kirjoitti Grape kirkonkirjansa
samoinkuin kaikki muutkin asiapaperinsa. Lappiin kuoli ja Lapissa sai
”Herr’-Erkkikin” leposijansa, ja hänenkin sukuaan elää vielä Ruotsin ja
Suomen-Lapissa sekä Länsipohjassa.

Ei liene sielunpaimenen elämä ollut näillä kaukaisilla perukoilla
kovinkaan kadehdittavaa eikä suurellista. Yksitoikkoisia lapinpäiviä
he saivat viettää, talvisin ajella porolla, kesäisin sauvoa koskia,
raivata ja raivauttaa niittyjä, tehdä heinää ja hoitaa lehmiä sekä
kalastella Lapin vesissä. Oli papeilla oikein omituisena kalavetenään
Muonionjoen eteläpuolella Mannajärvi, johon muut eivät saaneet mennä
pyydystelemään.[32] Papit kyllä saivat kalastella muissakin vesissä.
”Herr’-Erkkikin” kävi Lätäsenon varrella pienissä tunturijärvissä
pyytämässä siikaa, ja joella, neljänneksen ylös Markkinasuvannosta,
on vieläkin kenttä, jota sanotaan ”Herr’-Erkin valkamaksi”. Kalaa
ja poronlihaa olikin papeilla yltäkyllin, mutta pellonviljaa saivat
lappalaiset noutaa sielunpaimenelleen Torniosta asti, joko talvella
jutaa pororaidoillaan tai kesällä sauvoa neljinkymmenin penikulmin
ylös Tornion- ja Muonionjokien äkäisiä koskia. Mutta ”Herr’-Vuolevin”
palkkajyville kävi keväällä 1677 hullusti. Ne oli talletettu Köngäsen
pruukin patruunan Momman aittaan, kun suurtulva tempasikin aitan
matkaansa, niinkuin Keksi laulaa:

— Puodin Mommalta pudisti,
Sijrman jyvät siirsi pois.
Sinne Sijrman jyvät jouduit
kahden puolen Karungia.

Alituisessa yksinäisyydessä saatiin erämaan pappilassa kestää niin ilon
kuin murheenkin päivät. Pari neljännestä Könkämäenoa ylös oli lähin
lantalaistalo Maunu, jossa Sirman aikana asusti kuuluisa ja sangen
ymmärtäväinen mies, Maunu Martinpoika; alaspäin enoa Kaaressuvannon
lantalaisasutukselle oli viisi, kuusi neljännestä. ”Villilappalaiset”
vain syksy- ja kevättalvin majailivat seutukunnalla jutaessaan
Ruotsin-Lapin tunturimaiden ja Ruijanrannan väliä.

Kirkkokummun pieneen kalmistoon, pikku koivujen suojaan, täytyi
joskus kätkeä joku rakas omainen, ja sinne päättyi lopulta omakin
erämaan taivallus. Kolme pappia kerrotaan haudatun kirkon multiin,
itse temppelin sillan alle. Viimeksi joutui sinne ”Herr’-Erkkikin”.
Kalmistossa lepää myös hänen pieni tyttärensä, joka hukkui
Markkinasuvantoon. Niin kaipasi isä pikku tyttöään, että veisti
siivekkään enkelinpään ja asetti sen kirkonseinälle; suvannon rannalle
puuhun hän naulasi kuparilevyn, johon oli kaiverrettu tytön nimi, ikä
sekä kuolinpäivä.[33]

Mutta ”Herr’-Vuolevi”, lapinsynty, Enontekiön esikoispappi,
haudattiin Rounalaan. Hän halusi sinne, Lapin ensimmäisen temppelin
siunattuun kalmistoon, oman heimonsa seuraan, ollakseen
ylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla joukkonsa johtomiehenä.[34]
Rounalan tunturikirkko olikin tunturikodassa syntyneen Sirman
mielipaikka. Sinne hän tuon tuostakin teki saarnamatkoja, jopa
niin ahkerasti, että häntä lopuksi varoitettiin ainakin rukous- ja
juhlapäivinä pysymään pääkirkolla. Ja kun jo 1600-luvun lopulla oli
kysymyksessä Rounalan kirkon purkaminen, pyytää Sirma, että kirkko
saisi seisoa paikallaan, jotteivät sen seudun lappalaiset pitkän
matkan takia jäisi pois kirkosta. Oma heimo olikin Olaus-papille
muita rakkaampi. Lapiksi hän sille puhui, matkusti kesäisin kymmenin
meren rannalle kansalleen saarnaamaan, käänsipä lapiksi
aapiskirjan, Gezeliuksen katkismuksen sekä muutamia salmeja, vaikka
ei saanutkaan niitä painatetuksi. Lapiksi oli ”Herr’-Vuolevi” ahkera
pauhaamaan, niin että täytyi antaa hänelle määräys saarnata vuoroin
suomeksi, vuoroin lapiksi.

Jumalan suuri luonto, Lapin rannaton äänetön erämaa, mikä
kirkkokummulle niin suurenmoisena avautui, oli korven sielunpaimenella
aina ihailtavana. Mahtavia tuntureita näki hän kaikkialla, katsoi minne
tahansa, ja aavoja jänkiä ja vuomia oli silmäin edessä mittaamattomat
matkat. Kirkkokummun alla aukeni laaja lehtorantainen Markkinasuvanto,
johon lännestä työntyi komea Könkämäeno, luonteisesta taas pujottelihe
koukerrellen Lätäseno Vakkovalta-, Seitavuopio- ja Kuonnajärvien lomitse.

Niinkuin Lapin suuri koskematon luonto pohjattomine jänkineen,
rannattomine aapoineen ja autioine tuntureineen oli säilynyt
alkuperäisessä tilassaan, melkein yhtä alkuperäisenä luonnonlapsena
vaelteli se kansakin, jota nämä sielunpaimenet olivat tulleet kutsumaan
Herran kansaksi. Kirkon jumalan palvelijoiksi olivat kyllä useimmat
kastetut, toiset väkipakollakin. Ja lähimailla raitioidessaan kävivät
monet Herran temppelissä ”papan pauhaamista” kuulemassa sekä kirkon
peräisen komean pöydän edessä polvistuen saamassa papin kädestä
”poramust ja juhkemust”. Mutta kirkosta päästyään monet taas
tuntureillaan hiipivät vanhojen jumaliensa luokse uhraamaan ja lukemaan
isiltä opittuja rukouksia. Käväisivätpä muutamat jo salaisin puolin
kalmismaallakin uhritoimituksilla. Siellä seisoi kaakkoisnurkalla vanha
petäjärutimo, paksutyvinen uhriaihki, jonka rosoiseen tyvikoloon
uhrianti pistettiin. Kuolleilta ja hautausmaan haltijoilta toivoivat
uhraajat poro-onnea taikka apua sairauteensa, sisusvikoihin,
silmäkipuihin taikka muihin tauteihin.

Pitkä oli näiden harvaan asuttujen erämaiden eläjien kirkkomatka,
kymmenin penikulmin penikulman laidimmaisista kiveliön pälvipaikoista.
Varsinkin kesäisin oli tiettömien taipaleiden kulku hankalaa, eikä
metsien kansa tuntenut kovinkaan suurta kutsumusta vaivalloisiin
kirkkomatkoihinsa. Mutta kun ”Herr-Erkki”, toimen mies, tuli papiksi,
piti hän huolen, ettei kirkko jäänyt tyhjäksi. Tunturiseurakuntaansa
päästyään hän jo marraskuussa 1788 kutsui koolle kirkonkokouksen,
jossa hänen johdollaan määrättiin, että suuren pitäjän kaukaisimmankin
kolkan oli saavuttava sanaa kuulemaan. Niinpä piti Maunusta ja
Gunnarista, jotka olivat parin neljänneksen päässä kirkolta, samoin
Kaaressuvannosta, johon oli toista penikulmaa, tulla kirkkoon joka
sunnuntai. Idivuomasta, parin päästä, ja Kuttaisesta,
kolmen penikulman matkalta, piti joutua joka toinen pyhä, ellei
sattunut olemaan kelirikon aika. Palojoensuulaisten, viiden, kuuden
penikulman päästä piti työntyä kirkkoon talvella joka kolmas sunnuntai,
ja kesällä juhannuksena sekä Jaakon messuna. Kaikkein syrjäisimmät
perukat, Hetta ja Peltovuoma, määrättiin taivaltamaan kymmen-, neljätoista-penikulmainen
erämaansa kuusi kertaa vuodessa: neljänä
suurena katumus- ja rukouspäivänä sekä jouluna ja pääsiäisenä. Ja
tähän oli kansan tyydyttävä, painuttava kirkkomatkalle ainakin jonkun
hengen joka talosta määräyksen mukaan. Palojoensuun Henrik Ohlsson Baas
vain pani vastaan ja valitteli kesämatkojen vaivalloisuutta kovin
koskisessa Muonionjoessa ja sanoi, että talvella hän kyllä rukattaa
vaikka useamminkin. Mutta ”Herr-Erkki” arveli, että se joka rakastaa
Herraa ja hänen pyhää sanaansa, tulee vapaaehtoisesti ja ahkerasti
Herran huoneeseenkin. Samaa mieltä olivat muutkin Palojoensuun miehet.
Niin piti Henrik Ohlssoninkin juhannuksena ja Jaakon messuna lähteä
sauvomaan Muonion ankaria koskia Lätäsenon suulle.

Lätäsenon kirkkokumpu tuli Rounalan sijaan Lapin perukan suureksi
markkinapaikaksi. Monia kymmeniä pikkuisia, neli- ja viisiseinäisiä
— n sekä 4 x 8 m — kauppiasten ”markkinatupia” sekä
lappalaisten tavara-aittoja kohosi sikin sokin kummun joen- sekä
pappilan puoleiselle rinteelle. Oli joukossa Nenättömän Heikinkin,
lapinnoidan, kömmänä,[35] ja pappilan vieressä oli ”prykitupa”, missä
pappi keitätti viinaa. Tuomarinkummulla, pappilan ja kirkon välillä,
oli ”tuomarintupa” sekä siitä hiukan pohjoiseen, Kuonnajärven rannalla,
nimismiehen asunto. Koko kumpu oli kuin pieni hökkelikaupunki keskellä
Lapin erämaata. Ylinnä kohosi kuin kaupunkia valvoen komea Herran
temppeli, alapuolella taas piti vartiota muita asumuksia muhkeampi
papintalo.

Markkinakummulle saapui helmi- ja maaliskuun vaiheilla koko pohjoinen
maailma. Sinne nousivat Tornion kauppasaksat satoine tavarakuormineen,
sinne Karjalan kupetsit riensivät lapin komeita turkiksia ostamaan,
ja pitkinä raitoina, huutaen ja porokelloja kilkatellen, juti
sinne loistavapukuinen Lappi Ruijanrantoja myöten, ahkiot täynnään
lapintavaraa, poronlihaa, nahkoja ja turkiksia. Pyrki Lapin
markkinoille kerran ruttokin, piiloutui torniolaisen hamppukuormaan ja
pääsi nousemaan lähelle Lätäsenoa, Mannakoskelle asti. Mutta siellä
sattui suuri lapinnoita vastaan, keksi heti, mikä kauhistus juroi
ahkiossa — se kun aina lämpöisenä höyrysi ja sulatti lumen peitoltaan
— ja määräsi koko ahkion upotettavaksi Mannasuvantoon. Sinne
turmionkuorma heti työnnettiinkin, ja hirveästi parkaisten painui rutto
jään alle. Etelän rihkamaa ja helyjä, kotavaatetta ja koreita verkoja,
rautakaluja sekä hamppua ja viinaakin vedättivät Lappiin Tornion
miehet. Joskus sattui Tornion kauppasaksalta tavara loppumaan kesken
markkinamenojen. Silloin täytyi turvautua Nenättömän Heikin apuun.
Niinpä kerrankin nouti Heikki Torniosta kauppiaalle keittokattiloita.
Meni äijä illalla vain törmän alle, laulautui loveen ja aamulla jo
tulla tomautti kauppiaan tuvan eteen ahkio täynnään kattiloita. Se ei
ollut mitään ihmettä sellaisen suurnoidan yötyöksi, sillä hän saattoi
ilmipäivälläkin päästellä porottomalla ahkiolla pitkin jäätynyttä
jokiväylää, niin että rannat vain vilisivät.

Markkina-aikana oli talvisen erämaan kummulla vilkasta menoa;
monenkirjavana se kiehui ja kuhisi kuin valtava muurahaiskeko. Ajeltiin
poroilla sinne ja tänne ja tehtiin kauppoja. Lappalaisten ahkiosta
siirtyivät tavarat Tornion miesten kuormiin ja torniolaisten tuomiset
nuoritettiin tunturimaiden raitoihin. Kumpaisetkin olivat tyytyväisiä
vaihtokauppaansa. Torniolaisten viina teki parhaat kaupat; joskus
papinrouvakin laittoi prykitupansa käyntiin, ja sitä mukaa kuin viina
tippui torvista, kulahteli se markkinamiesten pulloihin ja kurkkuun.
Ja sitä mukaa kohosi elämäkin erämaassa. Lannaniniehet lauloivat ja
hoilasivat, rähisivät ja tappelivat, mutta lappalaiset vain hihkuivat
ilosta, ajelivat joiaten poroilla ja kokoontuivat väliin sylikkäin
yhteen ilokasaan koko peskiparttiossa joikaamaan ja hyppiä ressuttamaan.

Markkinapäivinä saarnattiin markkinarahvaalle kirkossa evankeliumia ja
jaettiin ehtoollista. Tuomarintuvassa istui lainmies selvittelemässä
tunturimaailman eripuraisuuksia. Monet markkinarötökset joutuivat heti
verekseltään lain kouriin. Ruttoahkion ajajankin vei hamppukuorman
omistaja heti tuomarintupaan ja vaati korvausta tavarastaan, mutta
kun todettiin asian laatu, vapautettiin mies kaikesta edesvastuusta.
Sattui tuomarille joskus suurempikin juttu käsiteltäväksi, kuten
esim. Uijajärven isänmurhakin: Uija-ukon poika oli surmannut
isänsä kalaretkellä ja upottanut pata kaulassa Uijajärveen. Poika
oli äkämystynyt siitä, että isä aina ensimmäisenä oli ennättänyt
hotaisemaan kalakeitosta parhaat palat, siian korvamurun eli
vietnarastikan, sekä lihakeitosta etukäteen peuran kaulassa olevan
kiiremurun. Pojan rikos katsottiin kuitenkin kuolemansynniksi, sitäkin
suuremmalla syyllä kun huomattiin, että murhamies oli kaksineuvoinen;
hänet mestattiin ja teilattiin Teiliniemellä, Lätäsenon suussa,
vastapäätä Markkinakumpua.

Kun kirkkokummun luona tapahtui tällaisia kauheuksia ja vielä sen
rinteillä, ihan vainajain leposijan vieressä, pidettiin niin hurjaa
markkinamenoa, ei ole ihme, että paikalla kovin paljon kummitteli.
Nähtiin monet kerrat harmaita äijänhaamuja ja monia muita kummajaisia
liikkeellä. Tuomarintuvassakin, jossa markkinapäivinä miltei myötäänsä
juotiin ja meluttiin, jatkoivat näkymättömät henget samaa elämöimistä
ja möykkäämistä, kun tupa oli jäänyt autioksi. Ovikin monet kerrat ihan
itsestään paukautettiin auki.

Mutta Rounalan vanha pieni tunturitemppeli jäi melkein kokonaan
unohduksiin. Silloin tällöin vain Jukkasjärven taikka Lätäsenon
pappi kävi siellä saarnaamassa, kun porolappalaiset sillä kulmalla
karjoineen kotailivat. Olipa kerran autioon temppeliin astunut joukko
lappalaispoikia muka kirkonmenoa pitämään: toiset olivat istuneet
penkkeihin sanankuulijoiksi, ja muuan pojista, Pieti Nutti, oli astunut
saarnatuoliin, saarnaamaan muka hänkin.

— Dast lee Herr’-Vuolev paafitam, dast aikom munki...[36] oli
saarnamies aloittanut.

Mutta silloin oli kirkon sillan alle haudattu Vuolevi-äijä noussut
esiin, lähtenyt astumaan poikia kohden, ja kirkkomiehelle oli tullut
äkkilähtö.

— Allit muu guoddeh don pärgalas halddui![37] oli saarnamies
kauhuissaan parkaissut, lähtenyt laukkaamaan toisten jälkeen ja ollut
ulkona ennemmin kuin hänen sanankuulijansa.

Hoidotta sai hylätty lappalaiskirkko rappeutua. V. 1794 ilmoittaa
pastori Grape Hernösandin konsistorion tiedusteluun, että kirkon
perushirret ja lattiapalkit ovat kovin lahoneet, välikatto rappiolla,
saarnatuolista ja alttarista vain palasia jäljellä; samoin oli
jäljellä muutamia penkkejä. Niin päättikin sitten mainittu konsistorio
myydä vanhan temppelin neljästä, viidestä riikintaalarista Tornion
kauppiaille. Kauppa kai sitten tehtiinkin, ja pikku kirkko muutettiin
Jyygeän markkinamatkojen majataloksi Könkämäenon rannalle. Siellä,
markkinamiesten pauhaamisia kuullen, lienee villitunturien temppeli
viimein vaipunut maahan.

Kirkkovaarassa, Rounalan kirkon entisellä paikalla, on nyt enää vain
vanha kenttä kauniissa pikku koivikossa. Näkyy siljolla vielä kirkon
muinainen sija, näkyy vanha hautausmaakin, ja kirkon sijalle on
pystytetty muistokivi kirjoituksineen.

Näin kävi vanhan Rounalan kirkon ja markkinapaikan, ja niin tuli
vuorostaan käymään Lätäsenon mahtavammalle kirkkokummulle ja
markkinakentälle. Senkin vuoro tuli joutua hylätyksi ja unohdetuksi.
Pohjoisäärillä oleva Koutokeino sai oman pappinsa jo 1674 sekä kirkon
1701, Utsjoki sai kirkkonsa 1700, ja 1741 erotettiin koko Koutokeino,
Karasjoki ja Aviovaara Ruotsista ja yhdistettiin Norjaan.

Sitten tuli ”riikinjako” 1809, Suomi erotettiin Ruotsista, Muonionjoki
ja Könkämäeno joutuivat rajajoiksi, ja iso joukko Enontekiön sieluja
jäi Ruotsin puolelle. Niin joutui Lätäsenon kirkko kovin seurakuntansa
alueen syrjään.

Ja taas tapahtui lapinkirkon muutto. Kesällä 1826 jaotettiin vanha
temppeli maahan, iskettiin seinähirret ja lattiaparrut lautaksi,
kasattiin lautalle kaikki muu tavara ja kirkon omaisuus ja ruvettiin
laskemaan Muonionjokea alas. Mutta pyhä lautta ei ottanutkaan
lähteäkseen lähes pari satavuotisen kotikumpunsa rannasta, vaikka vahva
virtakin koetti sitä työntää ulommaksi. Vasta sitten kun lauttamies
heläytti vanhalla Rounalan kellolla, alkoi kirkkolaiva työntyä virtaan.
Niin päästettiin Muonion myötälettä alas, monet kymmenet kosket, nivat
ja kurkkiot, ohi Kaaressuvannon ja Kuttaisen ja ohjattiin Palojoensuun
kylän rantaan, yli kuusi penikulmaa alapuolelle Markkinasuvantoa.

Palojoen ja Muonionjoen väliselle niemekkeelle, Muonion länsirannalle,
kirkko taas pystytettiin. Niin tuli Palojoensuun pahainen kylä
kirkonkyläksi ja pitäjän keskukseksi, vaikka olikin melkein seudun
eteläisillä äärillä. Mutta vanha pappila jäi erämaahan autiona
rappeutumaan, joutui markkinamiesten ja muiden matkalaisten
majataloksi, jopa lopulta jo hevostalliksikin. Eikä Palojoensuun
kirkkokylä saanut uutta pappilaa, sillä Enontekiön vähäväkinen
tunturiseurakunta yhdistettiin jo ”riikinjaossa” kappelina Muonioon,
jonka papit sitten hoitivat koko tunturiperukkaa ja kävivät silloin
tällöin Palojoensuun kirkossakin pauhaamassa, majaillen silloin
Baasin pienen pirttirakennuksen peräkamarissa. Oli sitten muutamia vuosikymmeniä
Enontekiöllä Muonion kanssa yhteinen ”koulupappi”,
papiksi vihitty katekeetta, joka sekä koulasi että saarnasi, mutta
hänkin asui Muoniossa.[38] Enontekiön uusi kalmisto sijoitettiin
Palojoen suun itärannan törmälle.

Mutta ei kauankaan saanut olla Palojoensuun kylä, niin väylän varrella
kuin olikin, kirkonkylänä, eikä tunturimaista tuotu vanha temppeli
jumalansanan julistushuoneena. Kovin se jo olikin vanhuuttaan
raihnaantunut ja lisäksi vielä kolhiintunut pitkällä koskisella
lauttausmatkallaan. Niinpä jo v:n 1838 kalustotarkastuksessa
huomattiin, että kirkko oli kovin korjauksen tarpeessa: lattia vaati
laittamista, katot paikkaamista ja tervausta, ulkolaudoitus oli huono,
kellotornin luukut olivat pudonneet taikka rempottivat vitsasaranoissa,
ovista ja ikkunoista puuttui ulkopuolisia kehyslautoja, ikkunoita oli
rikki, sisäpuolinen maalaus oli rapistunut, tuntilasi epäkunnossa,
kynttiläkruunusta oli 8:s haara poikki, sakastissa ei ollut
viinikellaria eikä uunia, ullakko oli aivan rappiolla, ruumispaarit
huonot, vain jalkapuu oli käytettävässä kunnossa. Kelpasi kirkko
kuitenkin vielä pari-, kolmekymmentä vuotta erämaan kansalle, mutta
sitten sekin vuorostaan tuli hylätyksi, kun Hetan kylään Ounasjärven
pohjoisrannalle 1864 rakennettiin Enontekiön nykyinen kirkko. Viimeisen
saarnan piti kirkossa B.F. Cajanus, joka asusti viimeiset vuotensa
Hetan kirkolla Pekkalassa, kuollen siellä 1868; hänet haudattiin
Palojoensuun kalmistoon. Hänen saarnansa tuli parisatavuotisen
tunturitemppelin jäähyväissaarnaksi.

Vanhat Lätäsenon ja Rounalan aikaiset taulut, kuvat, kynttiläkruunut,
kellot ja kaapit riistettiin entisiltä sijoiltaan ja vietiin uuteen
paikkaansa Hetan kirkkoon, joka komeana ja uudenaikaisena kohosi
Ounasjärven rantajyppyrällä, mistä entisaikaan jo lapinakka oli
ennustanut, että siinä vielä kirkkokin seisoo.

Mutta ikänsä palvellut, autioksi riistetty kirkkovanhus myytiin
1870 huutokaupalla: Muonion nimismies Nikander oli myyjänä ja
ylimuoniolainen isäntä, Muotkan Salkko, huusi sen 50 ruplasta. Sitten
sekä myyjä että ostaja yhtiössä kukistivat temppelin, raastaen sen
maahan kivijalkaa myöten ja rötistäen suureksi lautaksi seinät, katot
ja lattiat, ikkunat, ovet, penkit, saarnatuolit, alttarit ja lehterit,
vanhat numerotaulutkin ja kaikki koristeleikkaukset sekä koristellut
patsaat, sakastit ja ullakot. Ja taas toistamiseen sai kovia kokenut
kirkko lähteä pitkälle vesimatkalle yhä alaspäin pitkin vuolasta
Muoniota, surulliselle viimeretkelleen.

Lautan hirsistä ei näet enää rakennettu pyhää temppeliä, saarnatuolia
ei enää pystytetty papin pauhaamispaikaksi, eikä penkkejä asetettu
sanankuulijain istuinsijoiksi. Ylimuonion rannassa jakoivat
saarnamiehet saaliinsa ja käyttivät tavarat talonsa tarpeisiin.
Seinähirsistä, kattolaudoista ja lattiaparsista rakennettiin
heinälatoja ja muita ulkohuoneita, joiden oviksi käytettiin kirkon ja
sakastin ovia; alttarin, lehterin ja penkkien maalatut aitauslaudat
laitettiin aittoihin viljalaarien seiniksi, ja saarnatuolin pystytti
nimismies Nikander puutarhansa porttipylvääksi. Mutta monet
koristelaudat ja pylväät, numerotaulut, multakaarat, ja sen semmoiset,
joita ei voitu mihinkään käyttää, heitettiin talon romukasaan. Sakasti
ja ullakko pystytettiin semmoisinaan niitylle ja ovat vieläkin siellä
”Sakasti”- ja ”Ullakkolatoina”.

Se oli Lapin erämaiden surullinen loppu.

Mutta vanhan pyhätön raastaminen ja rikkominen ei mennyt mainioittaan,
sillä temppeli kukistettiin vasten kirkonväen ja haltijoiden tahtoa, ja
saatettiin vielä toistamiseen vedenväen kanssa kosketuksiin. Siksipä
jo alas laskettaessa Nikanderin kirkkolautta yritti Akamellan ikivanhan
hautausmaan kohdalla väkisin painua kalmiston kosteeseen: kirkon
jäännöksissä piilevä väki veti sitä sinne siunatun mullan ja kalmanväen
seuraan, ja samoin taas puolestaan ”Akamellan äijät” sitä kiskoivat
luokseen. Kirkonväki ja kova kostava voima kulki tavarain mukana
taloonkin ja tuotti paljon onnettomuutta. Muotkan talon navetta paloi,
ja lehmiä sekä hevosia meni mukana, isäntä itse saatiin puoshaalla
vetäistyksi pois palavasta rakennuksesta, ennenkuin katto romahti alas.
Sitten alkoi surma vaatia ihmisiä, ja melkein peräperää kuoli talosta
kuusi, seitsemän henkeä. Vieläpä rupesi talossa näkymätön pitämään
möykettä, jopa joutui talo viimein niin ”piruitten keskeen”, että
täytyi heittää kylmille ja muuttaa siitä pois. Viisikolmatta vuotta oli
asumus möykkääjäin hallussa, ennenkuin siihen taas uskallettiin palata.
Ja silloin oli jo näkymättömän väen valta vaipunut.

Vaipunut on vanhanväen voima entiseltä Lätäsenon kirkkokummultakin,
jossa ennen myös paljon näkymättömät voimat liikkuivat.

Tyhjänä ja autiona on nyt Lätäsenon muinainen markkina- ja kirkkopaikka.
Monilukuiset markkinatuvat, aitat ja tuomarintuvat ovat jo aikoja
hävinneet. Sijat enää vain tuntuvat.

Mutta vanhalle lapinkansan kalmismaalle, jonka entisestä
hirsiaitauksesta samoinkuin kirkonsijastakin vielä näkyy jäännöksiä,
on kymmenien hautakuoppien ympärille kohonnut pieni komea koivikko.
Seisoo siellä kaakkoisnurkalla vielä vanha uhripetäjäkin, ryhmyinen
aihki, kuin harmaa tunturiäijä nuoren väen vartijana. Aihkin uhrikoloon
vieläkin vanhaan tapaan tunturinkiertäjät vievät antimiansa.

Kummun laidalla kyhjöttää Enontekiön vanha pappila, surullisen
näköinen, ränsistynyt rakennus, josta jo koko länsipuoli on raastettu
maahan. Vain yksi suoja, entinen papin virkakamari, on enää asuttavassa
kunnossa. Siinä mustassa, matalassa, yksi-ikkunaisessa komerossa on
toimelias ”Herr’-Erkkikin” aikoinaan pitkiä yksinäisiä päiviään
istuskellut ja pienestä ikkunastaan katsellut päivänmaita kohden.

Mutta kaukaiset Ruotsin-Lapin tunturit ovat häneltä sulkeneet eteläisen
näköpiirin.