LAPPALAISMUISTELUKSIA UNARILTA

Sodankylän lounaisessa kulmauksessa, Rovaniemen ja Kittilän rajoilla,
on suuri ja kaunis Unarijärvi. Kesäisin johtavat vain metsäpolut
tänne jänkien ja monilukuisten vaarojen erämaahan, jonka keskellä
puolitoistapeninkulmainen, monien saarien ja niemien pirstoma
järvenselkä aukeaa. Harvoin tänne kesällä kukaan vieras pohjastuu,
mutta talvella kulkee järven poikki vanha erämaakylien valtatie,
joka Tornionlaaksosta vie Sodankylän. Vain pari kylää on
suuri järvi saanut äärelleen; pohjoisrannalla on iso Uimaniemi,
eteläpuolella, Meltausjoen niskassa, Luusua.

Unari on oikea lappalaismuistojen järvi. Muinaiseen aikaan, jolloin
koko Peräpohja oli vielä Lapinkorpena ja ”tuhkalappalaisten”
asuinmaana, eleli näilläkin mailla vain lappalainen. Järven niemien ja
saarien, lahtien ja rantapoukamien monilukuiset nurmettuneet kentät
kertovat kulkijalle tarinoita entiskansasta, ja maasta löydetyt kiviset
työkalut, kattilaranit ja muut kummannäköiset esineet haastavat
kadonneen kansan oudoista elämäntavoista. Ja nykyinen ristirahvas
juttelee monia muisteluksia seudun entisestä ”ristimättömästä kansasta”
ja näyttelee heidän kalmistopaikkojaan ja asuinsijojaan.

Muisteluksien ensimmäisiä lappalaiseläjiä Unarilla oli suuri
Jantukka-noita, jolla oli ollut kotansa nykyisen Rantalan talon
paikalla Uimaniemellä. Mutta tarinat tästä Unarin ensimmäisestä
ukosta ovat jo unohtuneet, vain hänen kotasijaltaan on löydetty joku
kivikirves, kattilansanka, poronluita ja hiiliä. Samoin ovat kadonneet
monet muutkin erämaajärven muinaiset asukkaat: Luusuan puolessa,
Moulusjoen suussa, Päivänkentällä asunut Päivä, Pieskansaaren Pieska,
pohjoisrannan Korkeanlietteen Junkku ja Kaarinanniemen Kaarina,
Porosaaren Raunankentän Rauna ja Ulikasjoensuun Utsi-Matti. Ja
toisista ei ole jäänyt muuta kuin nimetön kotasija. Kuolleet ovat
ukot ja saaneet sijansa ”ristimättömän kansan” kalmistossa Porosaaren
lounaiskolkassa, taikka ovat paenneet pois koko paikkakunnalta.

Rauna-äijäkin muutti pois, ja piilotti aarrekattilan kotakenttäänsä.
Juhannusyönä nähdään siitä vieläkin savun nousevan.

Mutta toisista tietävät tarinat kertoa enemmän.

Niin asusti ison Porosaaren Noidanniemessä suuri lovinoita, ja toinen
lovinoita eleli Hamarankentällä, parin kilometrin päässä salmen takana
— lappalaiset olivat siihen aikaan vielä mahtavampia noitia kuin
nykyään. Äijät olivat toisilleen vihamielisiä ja kateellisia, niinkuin
noidat tavallisesti ovat: noitakonsteillaan ja voimakeinoillaan he
koettivat voittaa ja tuhota virkaveljensä.

Niinpä kerran Porosaaren noita ryhtyi Lapin suurnoitien vanhaan
mahtavaan kalastuskeinoon: laulautui loveen, joi suuren salmen kuivaksi
sekä toimitti akkansa ja tyttärensä kuivalta järvenpohjalta keräämään
kaloja. Mutta kun kalamiehet salmen pohjalta parhaillaan kokoilivat
kaloja kontteihinsa, heittäytyi Hamaran noitakin loveen ja lauloi
vastalukunsa, ja niin tapahtui, ettei Porosaaren noita enää voinutkaan
pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen solauttaa se takaisin
järveen. Siitä kalankokoojat saaliineen hukkuivat, vieläpä Hamaran
noidan manauksista muuttuivat kiviksi järvenselälle. Kahtena suurena
kivenä, Isona-Akankivenä ja Pikku-Akankivenä, ne vieläkin veden pinnalla
rinnakkain kyyköttävät. Iso-Akankivi hohtaa valkeaotsaisena möhkäleenä:
äidillä kun oli kalaretkellään ollut valkea lakki päässä. Tappiolle
joutuneena pakeni Porosaaren noita pois koko seudulta, hopeansa vain
kätki Noidanniemelle aarnihautaan. Mutta niin vahvoilla uhreilla
piilotti lapinukko aarteensa, ettei sitä ole kukaan keksinyt. Neljän
kannun vaskinen kattilarani on kentältä aikoinaan löydetty, mutta
tyhjänä.

Autioniemen luona, Naiholahdessa, asui Naiho-niminen lapinäijä. Hän
kalasteli Unarissa niinkuin muutkin seudun lappalaiset, sillä Unari oli
silloin vielä viljavampi kalavesi kuin nykyään. Olivat kerran Naihon
ukko ja Hamaran noita Kaarkon laidassa inaa vetämässä ja saivat suuren
lohen, mokoman koukkuleukaisen kojaman, jonka kaltaista otusta eivät
koskaan olleet nähneetkään. Pelästyivät äijät kovin, jotta mikä tämä
on? Oikea kala ei ainakaan... jokohan marras lienee. Muisti silloin
Naihon äijä:

— Na, meijän poika kyllä tietää, mikä tämä on. Hän kun on käynyt
kerran markkinassa ja kahesti myllyssä. Viijäänpä hänen nähä!

Mutta eivät uskaltaneet ukot ottaa outoa otusta veneeseen, inassa
vain veneen jäljessä raahasivat sen rantaan. Ja poika kutsuttiin
tunnustelemaan.

Tunsihan markkinat ja myllyt käynyt poika sen heti:

— Ellei tämä ole itte perkele, niin se on ainakin perkeleen poika.
Tämä on tulella poltettava!

Ja koukkuleukainen kojama poltettiin heti roviolla.

Mutta niin sitten kävi, ettei sen erän perästä enää ole lohta Unarista
saatu. Ei ole se kala enää noussut siihen veteen, jossa hänen sukuaan
niin kamalasti kohdeltiin.

Mutta kauan eivät saaneet lappalaiset metsäjärvillään rauhassa
kalastella, kun jo kintereillä kulkeva etelän erämies ennätti tännekin.
”Kemiläiset” nousivat Kemi- ja Ounasjokea ja sitten sauvoivat Meltausta
myöten ylös Unarille, rakensivat kalamajansa Kemiläissaarelle ja
valtasivat pian lappalaisten parhaat kala-apajat. Syntyi pitkälliset
riidat ja käräjöimiset Unarin seutujen kalavesistä sekä Lapin ja
lannanmaan rajasta. Kemiläiset olisivat halunneet kokonaan haltuunsa
kalaisen Unarin taikka ainakin rajan sen halki Liittovaarasta
Lentovaaraan. Ja niin sitten raja määrättiinkin vedettäväksi. Mutta kun
lähdettiin rajaa käymään, pettikin lappalainen opas rajamiehet, osoitti
Liittovaaralta Joukahaisvaaraa, joka on 7-8 km etelään Liittovaarasta,
ja sanoi: ”Tuo se on Lentovaara, josta savu nousee!” Siihen raja
ajettiin, ja Unari jäi kokonaan Lapin puolelle. Käräjöivät kemiläiset
kyllä senkin jälkeen, mutta karttoihin merkitty raja piti paikkansa.

Ja kemiläiset kalastelivat Unarissa edelleen. Joka kevät saapuivat he
koko joukolla erämaahan, viipyivät kesäkauden ja sitten taas syksyllä
viimeisten muuttolintujen jäljessä laskettelivat alas omille mailleen.
Nähdään vieläkin Kemiläissaaren rannassa heidän vanha kalakenttänsä,
Kemiläisten kentäksi sanottu, mustuneine kiuaskivineen.

Osuivatpa Lapin erämaihin myös kaikkialle tunkeutuvat ”vihavenäläiset”
ryöstöretkillään, ja silloin saivat metsäjärvien eläjät kokea vielä
kovempaa. Monesti he menettivät kaiken omaisuutensa, jopa useasti
joutuivat tuhon omiksi kokonaisin kotakunnin.

Mutta toisinaan ovelat lappalaiset vuorostaan saattoivat ryöstelevän
vainolaisjoukon surmilleen — ainaisesti ajeltuina ja vainottuina
olivat vähäväkiset lappalaiset oppineet turvautumaan oveluuteensa.
Monet tarinat kertovat kuulusta Päiviöstä sekä vielä kuulummasta
Laurukaisesta, jotka vainolaisia kerran toisensa jälkeen syöksivät
surman suuhun.

Unarillakin on omat vainolaistarinansa ja sankarinsa.

Unarin koillisrannalla, Korkeassa, Marjetanniemellä, asui lappalaisukko,
Marjetta. Keitteli Marjetta-ukko muuanna iltana poronlihaa kodassaan
ja kuori rasvaa kattilasta. Näki äijä silloin kattilaansa kuvastuvan,
kuinka vainolaisen partainen naama ilmestyi kodan räppänäreikään.
Mutta Marjetta ei ollut tietääkseenkään, kuori vain kattilaansa ja
itsekseen hyräillen hyöriskeli kodassa. Sitten yht’äkkiä äijä kaappasi
jousensa ja pinkaisi terävän nuolen partaiseen naamaan. Kuolleena
rötkähti räppänästä kurkistelija alas, ja pelästyneinä lähtivät toiset
pakoon. Saman vainolaisen luita on sitten myöhemmin, vanhain muistannan
aikana, löydetty Korkean lietteestä; sääriluukin on ollut syrjäkämmentä
tavallisen miehen sääriluuta pitempi, ja leukaluu niin leveä, että sen
haarat sopivat miehen leuan ulkopuolelle; pääkallo on ollut suuri ja
sen takaraivossa semmoista latinankirjoitusta, mitä eivät tavalliset
ihmiset, latinan taitamattomat, osanneet lukea.

Mutta suuremman surman tuotti vihavenäläisille Riuna-ukko, joka eleli
Porosaaren pohjoisrannalla, Riunankentällä.

Oli muuan kesäinen aamu. Riunan lapset olivat järven rantalietteellä
leikkimässä. Huomasivat siinä outoja liikkujia järvellä, huutelivat:

— Uipiniemeltä tänne koiria! Yksi koira uipi... kaksi koiraa uipi...
monta koiraa uipi tänne niemeltä!

Riuna-ukko kuuli lasten huutelun, meni katsomaan, mitä koiria siellä
uipi. Näki ukko heti, etteiväthän ne mitä koiria olleet, vaan miehiä
sieltä niemennokasta oli uimassa saarta kohden. Ja paikalla työnsi
Riuna veneen vesille, sieppasi kirveen ja keihään mukaansa ja lähti
soutamaan uimamiehiä vastaan. Siellä heti keksi, että ne olivat
vihavenäläisiä, jotka rakoksi puhalletulla lampaan rapamahalla
kelletellen olivat surmaretkellä saareen. Silloin ukko kävi keihäineen
ja kirveineen rosvojoukon kimppuun, ajeli niitä mies mieheltä, sohikoi
keihäällä uimarakot puhki ja kirveellä taas hotaisi kynsille taikka
kamautti kalloon, kun uimamiehet rupesivat tarttumaan veneeseen.
Muuatta vainolaista ukko viillätti käteen, niin että koko koura
raskaine kultasormuksineen kopsahti veneeseen. Ja niin tuhosi venemies
yksinään koko vihollisjoukon.

Niemeä ruvettiin sitten sanomaan Uimaniemeksi. Ja vihavenäläisten luita
— tuuli kun ajeli raatoja rantaan — on jälkeenpäin monet kerrat
löydetty niemen kivirovaikosta, Uimaluolasta.

Unarin seutujen viimeinen lappalaisasukas oli kuulu ”Roju-Elli”, vankka
ja toimekas lapineukko, jonka lantalaisverellä sekoitettuja jälkeläisiä
vieläkin elää Unarin kulmilla.

Roju-Ellin sanotaan olleen täyden tuhkalappalaisen, Pokan sukua,
joutuneen ensin naimisiin Kyrön miehelle Kittilän pohjoisiin
tunturimaihin, mutta sitten pian jääneen leskeksi. Upporikkaan
lesken etsi erämaista taas Unarin lappalainen, Kallatsan Lassi, joka
piti kotaansa nykyisellä Autionkentällä, Unarin pohjoisrannalla,
Autiolammen äärellä. Lassi ei ollut aivan puhdasta tuhkalappia, sillä
hän oli Saaran Jussan poika, ja Saaran Jussasta taas tiedettiin, että
hän pojanpoikana polveutui entisestä Sodankylän papista ja hänen
lappalaisesta piiastaan. Niin rikas ja mahtava oli Kyrön tunturien
leski, että hän Unarille tullessaan toi mukanaan semmoisen porotokan,
että Lassin kotakenttä, vieläpä koko Autiolampikin tulivat täyteen
hänen sarvipäisestä laumastaan. Toimekkaana hääri Roju-Elli uudessa
kotipaikassaan. Unarin ympäristöillä, jäkäläisillä kankailla ja
tievoilla, paimenteli hän suurta karjaansa, kierrellen kiveliöstä
kiveliöön, pääpaikkana pitäen Autiolammen kenttää. Talvisin ajeli Elli
komeasti pitkine raitoineen ylt’ympäri laajaa Lappia ja Peräpohjaa
aina Tornion, Matarengin ja Enontekiön markkinoita myöten, jopa Ruijan
meren rannoilla Alattiossa asti. Ja iso tiuku oli aina ajoporon
kaulassa, lisäksi vielä monet helisevät kulkuset valjaissa, olipa
raitoporoillakin kulkusensa. Siitä jo kyllä etempänäkin tiedettiin,
milloin Roju-Elli oli liikkeellä, sillä kauas kuului kova roju ja
pauhu, helinä ja helkkäminen, kun eukko raitoineen teki matkaa. Jopa
yli kaiken kajahteli Ellin huikea ääni, kun hän poroilleen taikka
miehilleen äyskähteli. Eipä eukko suotta ollut rehevää nimeään saanut.
”Huutaa kuin Roju-Elli”, sanotaan Unarilla vieläkin.

Mutta Ellin miehestä, Autiokentän Lassista, eivät tarinat paljoa kerro.
Mahtavan akkansa rinnalla joutui hän kokonaan varjoon, ja kuolikin jo
ennen häntä jättäen Ellin yksinään rojuamaan. Sen vain muistelukset
mainitsevat, että kerran meni ukko karhuntappoon — ja eukko oli
tietysti mukana. Huonosti ukko ampui, ärsytti vain karhua, niin että se
hyökkäsi kimppuun ja heitti äijän alleen. Silloin äijä päästi parun ja
huusi Ellille:

— Helähytä vyölliskoukkua!

Akka helähdytti avainkimppuansa ja karhu, joka on vihainen helinälle,
heitti äijän ja lähti laukkaamaan eukkoa kohden. Mutta akka asettui
kirveineen kinokseen tappeluasentoon, kysäisten vain ukolta:

— Kummallako lyön, terälläkö vai pohjalla?

— Pohjalla, pohjalla! neuvoi Lassi.

Ja pohjalla Elli paukauttikin, roimautti niin rajusti, ettei sitä
lyöntiä tarvinnut kerrata.

Siihen karhu eukon eteen kellistyi.

Kolme tytärtä oli Roju-Ellillä, Saara, Riitu ja Elli, mutta ei yhtään
poikaa, joten siis vain tyttäret joutuivat Ellin lapinsukua jatkamaan.
Suurien porotokkien perijöinä kelpasivat toimekkaan lapineukon
komeat ja koreapukuiset tyttäret kyllä lannanmiehillekin. Saaran
sai Sassalin Joopi, Sodankylän Sassalinjärveltä, ja muutti sitten
anoppimuorinsa naapuriksi Uimaniemelle. Riitu vietiin naapurijärvelle,
Kierinkiin, Ristilän Matille, ja Ellin otti Seipäjärven Niiles, joka
meni ja perusti Kierinkiin Kumpulan talon. Niin siirtyi Roju-Ellin
tuhkalappalainen suku suomalaiseen polveen ja mukautui lantalaisten
tavalla elämään kiintonaisessa asuinpaikassa, karjaa hoitamaan ja
maata möyrimään. Saara kyllä Joopeineen asusteli äitinsä tavalla,
kierteli kiveliöitä porotokkain kanssa sekä kesät että talvet. Vasta
vanhana asettuivat erämaiden kiertäjät Uimaniemen taloon asumaan, ja
Joopista tuli ”Uima-Joopi”.

Lappi, Roju-Ellin kieli, oli tyttärien kielenä, mutta oppivat he sitten
jo miestensäkin kielen. Ja lapinpuvussa tyttäret käyskentelivät, kuten
ennen mahtava äitimuorinsakin.

Mutta sitten jo seuraavassa polvessa kieli ja tavat vaihtuivat.
Roju-Ellin kieli katosi, ja lapin vaatteuksen sijalle tuli lantalaisen
puku. Unohtunut on jo Kallatsan mummolta, yli 80-vuotiaalta
Mänty-Elliltä, Saara-muorin tyttäreltä, äitinsä kieli, samoinkuin
hänen veljeltään, Rantalan Joopi-äijältä, puhumattakaan nuoremmista,
neljännen ja viidennen polven jälkeläisistä, jotka parhaillaan ovat
Uimaniemessä elämässä ja nousemassa.

Ei ole lappalaisista eikä Roju-Ellistä enää muuta kuin muistelukset
jäljellä, ja autiot kalakentät ja kotasijat. Mutta niistäkin jo monet
ovat lantalaisten niittymaina taikka viljapeltoina.

On sentään Roju-Ellistä vielä muitakin muistoja: Vieläkin monet
Uimaniemen nuoret pojat ja tyttäret komeilevat lapin tummalla tukalla
ja katsella väläyttelevät esi-äitinsä mustanruskeilla silmillä.