ALAKYLÄN ENSIMMÄISET ASUKKAAT

Kittilän suurimpia kyliä, Kirkonkylän ja Kaukosen rinnalla, on Alakylä
Ounasjoen suuren väylän itäpuoleisella rantatasangolla.

Täällä jo etelästä tulija ensi kerran saa hiukan Lapin tuntua,
sillä kylän eteläpuolisille hiekkatievoille, parhaiten korkealle
Äijänpuljulle, kumottavat taivaan pohjoisilta ääriltä Lapin
monilukuiset tunturit — Ylläs-, Kesanki-, Lainio-, Pyhä-, Aakenus-,
Kätkä-, Levi- ja Kumputunturit — mahtavina, sinertävinä köyryinä. Eikä
kesänaikana päiväkään mene enää mailleen viikkokausiin.

Täälläkin alkuisin asusti lappalainen. Mutta helppo oli tänne
lannanmiehen osata: suurta Ounasta vain soutaa ja sauvoa vastavirtaan.
Siksipä jo aikaisin tänne etelästä-nousija saapuikin.

Muuan karkulainen, jonka sanottiin olleen lähtöisin aina Ruotsista,
Taalainmaasta asti, tuli ensiksi Lapinkorpeen ja asettui Alakylän
lappalaisten seuraan, tehden talon jokirannalle. Naapureilleen miehellä
oli aina tapana kerskailla:

— Mie olen mies muita mokompi! Mie olen sillan alta kiviarkusta
löyvetty ja kauppiaalta kasvatettu ja pitkäkyntisyyteni takia pois
hääetty, ja kaksi kertaa elämässäni liinapakkaan sattunut.

Kerrottiinkin, että mies ”muita mokompi” oli pikku lapsena liinapakkaan
kääräistynä heitetty maantien sillan alle kuolemaan. Poika-pahaisen oli
kuitenkin löytänyt muuan kauppamies, korjannut kotiinsa ja kasvattanut
apulaisekseen. Mutta pojasta oli tullutkin pitkäkyntinen, niin että
isännän oli täytynyt häätää hänet maantielle. Sitten oli liinapakan
mukana löydetty joutunut taas kommelluksiin, tappeluihin, ja pieksänyt
toverinsa liinapakalla pois päiviltä, ja sen johdosta lähtenyt karkuun
Lapin erämaihin, jossa ilmestyi miehenä muita mokompana ja teki talon
Ounasjoen rannalle.

Ja kun ei miehestä tiedetty muuta kuin hänen tarinansa, ruvettiin häntä
sanomaan ”Liinapakka-äijäksi”, ja miehen taloa Mokoksi. Ja Mokkona on
Liinapakka-äijän perustama talo sitten pysynytkin.

Parhaat niittymaat Ounaan varrelta ennätti Mokon Liinapakka-äijä valita
asuinpaikaltaan aina Laini-joelle asti, jossa joutui Kaukosen asukkaan
kanssa rajatusten Kentänniemellä, penikulma Kaukosesta alaskäsin.

Mutta vanha pitkäkyntisyys pysyi Mokon miehessä Lapinkorvessakin.

Kaukosen ukolla oli kerran lehmä laitumella Kentänniemellä. Lähti
ukko illalla saunan lämmetessä hakemaan sitä kotiin, mutta lehmää
ei löytynytkään. Silloin ukko arvasi heti asian ja lähti seuraavana päivänä
poikineen ja pyssyineen ahdistelemaan naapurin äijää, joka oli
niityllään. Ja äijän takki oli veressä.

— Miksi on takkis veressä? Kaukonen heti ensi asiakseen kysyi.

— Pyitä ammuskelin, Mokko murahti.

— Olet lehmäni tappanut!

— Enkä!

Mutta kun Kaukonen meni ja etsi suovan, löytyi sieltä lehmänraato.

Siitä Kaukoset taas Mokon kimppuun:

— Tapamme sun nyt, sinä lehmännylkijä!

Mokko häätyi rukoilemaan sovinnontekoa. Ja sovinto tehtiinkin, mutta
Mokon täytyi luovuttaa monia parhaita Ounasjoen niittyjään Kaukoselle
— muuan niistä, Välinahka, on vieläkin samalla Kaukosen talolla.

Isossajaossa kyllä joku niitty, Välikaarto, palautettiin takaisin
Mokolle.

Sai sitten Mokko naapureikseen Hietaniemen ja Erkin talon, joiden
ensimmäisten asukasten sanotaan olleen lapinrotua. Ounasjoesta pyysivät
uudiseläjät lohta, ja kävivät myös kalastelemassa Molkojärvelläkin,
parin penikulman päässä, Sodankylän rajoilla. Samoihin aikoihin tekivät
alhaalta käsin kemiläisetkin joka kesä kalaretkiä Molkojärvelle.

Mutta Molkojärvellä jo asusti kaksi kamalaa äijää, jotka olivat sinne
jostakin alamaasta koituneet: Tuimala-raukka ja Jääskön äijä. Tuimala
asui lounaisrannan Pirttilahdella, Tuimalankentällä, jossa vielä
nähdään huoneen sijoja sekä tavaton ”väkikivi”, jota äijä on väliin
huvikseen heitellyt. Ja vastapäätä, itärannalla, möyri Jääskön äijä,
raivasi korpea ja rakenteli kiviaitaa, minkä jätteitä nykyisinkin
nähdään rantakorvessa Kenttävaaran laidassa. Äijä olikin vielä
mokomampi kuin Tuimalan ukko, oli Molkojärvelle tullessaan vain kivellä
istuen melonut ylös Ounas- ja Molkojoet.

Molkojärven korpikontiot vihasivat kovin kaikkia vieraita, jotka
kävivät verottamassa heidän kalavettään. Varsinkin Jääskön äijä oli
heille äkäinen. Niinpä hän kerran riitautui kemiläisten kanssa ja
raivoissaan kangella pieksi hukuksiin koko nuottueen, neljä miestä.
Miesten ruumiit ajautuivat sitten rannoille: Raappana-nimisen
Raappanalahteen, Tiiron Tiirolahteen, Hannun Hannulahteen ja Lisman
Lismalahteen. Veneramiskon ajoi tuuli Laivalahteen.

Sellainen meno Molkojärvellä säikähdytti Mokon ynnä hänen naapurinsa —
saattaisi hurjapää helposti heidätkin samoin ruhjoa. Ja Molkojärvi oli
hyvä kalavesi, jossa pitäisi saada pyydystää. Mokko lähti tovereineen
Jääskön äijää puhuttelemaan. Kun miehet astuivat äijän pirttiin, niin
siellä isäntä istuu pöydän takana, ja karhun leukaluut yksikseen omia
aikojaan tanssivat pöydällä, saman karhun, jonka Jääskön äijän suuri
sonni oli hiljattain tappanut. Se kyllä miehiä hirvitti, mutta saivat
sentään sanotuksi asiansa:

— Etkö lähe meijän kylään asumaan? Siellä on hyviä talonpaikkoja ja
paljon hyviä niittyjä. Saat itse valita paikan ja niittyjäkin kyllä
saat. Lähe pois sinne muijen joukkoon, korttoakos täällä kiveliössä
yksin möyrit. Lähe katsomaan!

Ja äijä lähti, meni veneeseen ja herrana istui, ja miehet lähtivät
soutamaan Molkojokea alas ja sitten taas sauvomaan Ounasta ylös.
Päästiin Pahtakosken niskaan, Nurmikorvaan, jossa on suuri
Räystäskallio rannassa, niin jo sanoivat sauvojat:

— No, ei ole enää pitkä kylään. Minkälainen paikka tämä olisi? Mutta
äijä vain istuu herrana veneessä, katsahtaa rantaan päin ja murahtaa:

— Ei tämä ole hyvä paikka. Sauvokaa eteenpäin!

Tullaan Neitikosken niskaan, jossa on rannalla synkkä kuusikko, ja taas
kysäistään:

— Minkäslainen paikka tämä olisi?

Äijä nousee rannalle, ja miehet jäävät veneeseen odottelemaan. Vähän
ajan päästä äijä palaa metsästä, kädessä verekset karhunkorvat,
istahtaa veneeseen ja ärähtää:

— Ei tämä ole ihmisten asuinsija. Sauvokaa vain ylöspäin!

Päästään siitä jo lähelle miesten asuinpaikkoja, ja sauvojat ovat jo
kovin hätäyksissään. Silloin äijä komentaa:

— Soutakaapa kosteeseen! Eihän tästä ole enää kaukana teijänkään koti.

Miehet soutavat rantaan, äijä nousee maalle ja sanoo:

— Tähän mie asetun!

Ja siihen äijä asettuikin ja teki Jääskön talon, neljänneksen
alapuolelle Mokkoa. Niittyjä hän sai valita Ounasjoelta,
Lainiosuvannolta. Talonpaikastaan arveli äijä:

— Kyllähän tässä pari kolme polvikuntaa elää hyvästi, mutta voivat
sitten ohjakkeet ja orjantappurat tukahuttaa pellot.

Niin tuli Molkojärven pelottavasta äijästä Alakylän asukas, ja Alakylän
miehet saivat rauhassa käydä Molkojärvellä kalassa. Heillä olikin
siellä sitten aina viimeaikoihin saakka jokaisella omat kalakenttänsä
ja aittansa, samoinkuin lähellä olevalla Saarijärvelläkin.

Mutta vaikka Jääskön äijä olikin nyt oman kylän miehiä ja kävi yhdessä
kalaretkillä Molkojärvellä ja heinätöissä Lamiosuvannolla, vistotti
kuitenkin toisia koko ukko. Harvoin hän pistäysi kylässä, eleli
vain jokitörmällään ja raivasi rantakorpeaan. Näkivätpä naapurit,
jotka salaa pitivät ukkoa silmällä, kauhukseen hänen joskus suurella
kivilaakalla meloskelevan poikki joen.

Ja vielä enemmän kauhtuivat kylänmiehet, kun kerran näkivät,
minkälainen valta äijällä oli Hiisiinkin, joita siihen aikaan vielä
majaili niilläkin selkosilla, Pahtakahiossa, joen länsirannalla. Oli
Hiisi-äijä kyllästynyt ihmiskansaan, joka jokea myöten myötäänsä nousi
erämaahan hänen rauhaansa häiritsemään. Hiisi päätti sulkea koko
Ounasjoen ja lähti akkoineen ja poikineen kantamaan Pahtakalliosta
hirmuista kivitaakkaa jokea kohden. Taakkansa rymäytti äijä virtaan
poikkiteloin, ja akka-Hiisi rysäytti toisen jatkoksi. Mutta silloin
juuri sattuikin Jääskön äijä rannalle. Kun poika-Hiisi aikoi paiskata
väylän tukkoon, jyräytti Jääskö rannalta:

— Poika, äläs heitä sitä siihen!

Hiidenpentu pelästyi, niin että kiviröykkiö rysähti hänen selästään
alapuolelle muorin kannannaista. Hiidet laukkasivat korpeensa, ja
Ounasjoki jäi patoamatta.

Mutta Hiisien kantamat kiviröykkiöt ovat vieläkin kuin patona
poikkiteloin Ounasjoessa, ja sanotaan niitä Äijänpadoksi, ja rannalla
olevaa Jääskö-äijän uudistilaa nimitetään 1700-luvun alkupuolella
asiakirjoissakin Äijänpadon taloksi.