TURHA PELKO.

Tunnettu asia on, että maalla talonpoikainen kansa, etenkin entiseen
aikaan ja vieläpä paikkapaikoin nytkin, pitkillä puhteilla, kun koko
talon perhe on koolla, puhelee kaikellaisia kummitus- ynnä muita
kummallisia juttuja, eikä ollenkaan välitetä, jos lapsetkin ovat niitä
kuulemassa. Vieläpä pieniä lapsia peloitellaan ja sanotaan kun ne
itkevät:

”Jos itket, niin surma (tahi mörkö) tulee ottamaan.”

Tästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat
pelkureiksi, niin ett’eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos,
vaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla ”surman
palana”. Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla,
varsinkin ”heikommalla” sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu
niin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt
järki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin
luonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett’ei pimeä pure,
eikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.

Varsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa.
[Katso Johannes Häyhän ”Maahanpaniaiset” sivu 22.] Elävä ihminen,
olkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin
kuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen
maailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka
rohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin
urhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen
huoneeseen, jossa ruumis on.

Mutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut
aralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei
hän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se
vaan. Monella raukalla ovat ”sydänmunat selkäpiissä”, jos täytyy
jonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä
se tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen,
ikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos
jotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika
kahta kauheampi.

Pelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille
ihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja
kaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni
rehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta
onnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka
eivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.

Riittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen
sai itsestään pelon katoamaan.

V. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika
Viipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa,
jossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän,
pimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun
ainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo
tupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää
ja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli
tyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut
rahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut
raskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden
kiillottaminen ja joskus asialla käyminen.

Tosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, ”arkalasta
kotoisin”, mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja
jos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin
toiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea
läksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.

Tuli sitte lokakuun puoliväli päivänä. Eräänä kirkkaana tuli kamreeri
tupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:

”Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen
nostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi
vietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan.”

”Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla”, vastasi Juhanaksi puhuteltu
nuorukainen ja läksi samassa.

Laudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua
myöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään
siihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta
ei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä
talon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa
kuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen,
mutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.

Nähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi
lähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.

”Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä
isä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni”, sanoi kamreeri ja
purskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset
rupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän
pelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.

”Ei tässä auta itku eikä parkuminen”, sanoi kamreeri. ”Nostetaan vaan
vainaja omaan kammariinsa.”

Samassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan
keskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut
katsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti
kätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista
kiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei
kukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi
Juhana pois.

Jo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut
hänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle
ja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.

”Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla”, ajatteli tuo säikähtynyt poika
parka. ”Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen
hulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla.”

Kamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään,
rukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan
kiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus
seuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki
ehtoorukouksen, valvo Herran, Isä, ynnä monta muuta rukousta,
mitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti.
Vihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.

Vähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän
säpsähti ja ajatteli itsekseen:

”Nyt se on tuossa, ei kiellä mikään!”

Mutta eipä se ollutkaan. Se oli talon kyökkipiika, joka tuli sinne
vaskiastioita puhdistamaan.

Niin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki
läksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä
lohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja ”pouvaamaan”
arpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen
kävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.

Iltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian
kamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa
koulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat
tullessaan.

”Mitäs Miinalle arvotaan?” kysyi Roosa-neiti naurussa suin
lapsenpiialta.

”Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan”,
vastasi Miina punastuen.

Roosa otti arpakirjan ja Miina heitti nappulat. Kun sitte nappulain
reikäin mukaan otettiin arpakirjasta selko, niin saatiin vastaus:

”Luota itsesi sen päälle, että kaikki siat pimeässä mustat ovat!”

”Huono ennustus Miina raukalle”, virkkoi lihava kyökkipiika Eeva.

”Mitäs Juhanalle arvotaan?” kysyi Roosa.

Juhana otti arpakirjan, katseli siitä kysymyksiä ja sanoi vihdoin:

”Arpokaa minulle: missä paraiten onneni saavutan”, viskaten samassa
arpanappulat kyökin pöydälle. Arpakirjasta saatiin vastaus:

”Yksinkertaisen kansan seassa sinä parhain menestyt.”

”Vieläkö arvotaan mitä muuta?” kysyi Roosa.

Jos vielä arvottaisiin: ”missä minä mahtanen kuolla?” vastasi Juhana.

Siihen tuli vastaukseksi: ”Sinä kuolet Pietarissa.”

Siinä sitte arvottiin yhtä ja toista. Vastaukset tulivat milloin
mieleiset, milloin vastenmieliset. Vihdoin kysäsi Juhana:

”Mitäs Roosa-neidille arvotaan?”

Jospa vaikka arpoisi: ”minkälaisen miehen mahtanen saada?” vastasi
Roosa ja heitti nappulat.

Vastaukseksi tuli: ”Nenä on kuin kokko, huulet on kuin härällä ja
silmät niinkuin pöllöt, mutta muuten on rakkaudessa voimallinen.”

Tämän kuultua viskasi Roosa arpakirjan pöydälle ja juoksi sisään. Piiat
paiskasivat paksun naurun; mutta Juhanaa säälitti Roosan kohtalo ja
siksi ei hän voinut yhtyä toisten nauruun.

Heti tämän jälkeen tuli rouva kyökkiin ja käski piikain laittaa
illallista. Tytöt kävivät toimeen ja Juhana alkoi lukea läksyään.

Illallisen perästä tuli rouva uudestaan kyökkiin ja kysyi:

”Mitenkäs Juhana näin myöhään on täällä? vai pelkäätkö sinä yksinäsi
olla tuvassa?”

”Enhän minä juuri pelkääkään, mutta kun tupa on kylmä, niin lämmittelen
täällä”, vastasi Juhana.

”Eikö tytöt tänään tupaa lämmittäneetkään?” kysyi rouva.

”Kyllä se, hyvä rouva, meiltä unehtui lämmittämättä”, vastasi sisäpiika
Mari.

”Ei pidä milloinkaan jättää velvollisuuksiansa täyttämättä”, sanoi
rouva. ”Enhän minä ennätä teidän peräänne aina katsoa. Pitäisihän
aikuisilla ihmisillä itselläänkin olla velvollisuuden tuntoa. Ja sinä
Juhana saat ilmoittaa minulle, jos tytöt milloin jättävät tuvan
lämmittämättä. Nyt Juhana saa olla kyökissä tämän yön, tytöt laittakoot
tilan hänelle tuohon rahille.”

Tämä jälkimäinen lause oli Juhanasta sangen mieluista. Häntä peloitti
kovasti mennä yksin tupaan yöksi, vaikka ei hän sitä kenellekään
viitsinyt sanoa. Jos olisi omasta kotiperheestä joku siellä ollut, niin
kyllä hän olisi sille ilmoittanut pelkonsa, mutta vieraille ei hän
uskaltanut sanoa, kun pelkäsi joutuvansa pilkan esineeksi.

”Kas nyt, Juhana, me saimme sinun tauttasi toria”, sanoi kyökki-Eeva.
”Olisit sanonut että tupa on lämmin kuin käen pesä, niin ei meitä olisi
toruttu.”

”Enhän minä voinut käydä valehtelemaan, enkä arvannut että te siitä
toria saatte”, vastasi Juhana alakuloisesti.

”Olisi ollut kaikkein parasta, jos olisit pysynyt kotonasi, siellä
maalla, etkä tullut kaupunkiin kouluun ensinkään”, virkkoi Mari vähän
vihaisesti. ”Eihän sinusta voi kuitenkaan herraa tulla, kun vanhempasi
ovat köyhät, eikä jaksa sinua kauan kouluttaa. Jos koulun käyntisi
jääpi kesken, niin et sinä sitte ole herra, etkä narri.”

”Älkää te suotta-aikojaan Juhanaa toruko”, sanoi Miina. ”Rämpättäähän
tämä meidän rouva paljonkin, kenenkään yllyttämättäkin. Hyväähän se
tekee Juhanalle, vaikka hän vähänkin oppisi; pääsisihän hän vaikka
siltavoudiksi. Katsopas, miten hyvästi Lamper, tuo sisaresi mies elää,
kun pääsi siltavoudiksi.”

”Ja sinä sitte taidat varustaida siltavoudin matamiksi, kun niin
Juhanaa puolustat”, vastasi Mari pilkallisesti.

”Se on asia, joka ei kuulu tähän”, sanoi Miina ja meni kammariin.

”Olisi Juhana saanut hyvin hyvästi olla tuvassa tämän yön, niinkuin
ennenkin”, virkkoi Mari.

”Eihän se raukka hirveä”, tokasi siihen Eeva.

”Nuo maalaiset poloiset ovat niin arkoja kuin jänikset, etenkin jos
kuolleen näkevät. Juhanakin tänäpäivänä kävi ruumiin luona ja siksi
ei hän nyt rohdi yksin olla tuvassa, vaan jäi tänne meidän
vastukkeeksi.” —

”Antakaa Juhanaraiskan olla rauhassa”, pyysi Miina, joka oli tullut
takaisin kyökkiin. ”Kun rouva käski hänen olla täällä yötä, niin hän
on, eikä hänestä ole teille mitään vastusta.”

”Tulehan sinä Miina ja käy siltavoutisi, tuon Jussin, viereen
makaamaan, kun sinä häntä niin puolustat”, sanoi Mari.

”Tämä menee jo liian pitkälle”, vastasi Miina. ”Minä kaipaan rouvalle.”

”Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme,
niin pitäisikö rouvan kaikki tietää”, virkkoi Eeva hätäisesti.

”Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä
laitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat
niinkuin Heikki huomisaamuun asti”, lohdutteli Maria alakuloisesti
Juhanaa.

Illallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja
Juhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.

Päivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat
olivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut
kaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa
ja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett’ei
kuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että
hänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että
yksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen
turhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että
rohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen
tiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte
rukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle
rohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän
viimein.

Mutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin
akkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.

”Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia” [kansan uskon mukaan ei
kuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen
ja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei
uskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi.
Hän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.

”Tuleehan sieltä kun tuleekin” — ajatteli Juhana. — ”Kyökin akkuna on
varmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee,
se on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian
selkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se
tulee minun luokseni.”

Kummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko
ijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan
perästä alkoi kuulua puheen supinaa.

”Aha” — arveli Juhana — ”nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on.
Ilmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä
tänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin
on, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa’at tavat kuin
maallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että
haukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka.”

Tyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht’äkkiä
pöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä
kolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin
alla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe
yökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän
hitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen
syliinsä ja hyväilivät.

Vihdoin asettui koira ja kyökissä vallitsi taas hiljaisuus. Juhanaa
nauratti tämä tapaus niin, että hänellä oli työtä tuskaa pidättäessään,
ett’ei äänensä olisi kuulunut.

”Sellaista se on niiden kummitusten laita”, ajatteli Juhana itsekseen.
”Aina siinä on joku luonnollinen syy, jota ei viitsitä tutkia, vaan
pelätään.” Häntä hävetti sekä illallinen että äskeinen pelkonsa. Ja
vaikka hänelle juohtui mieleen kuollut pastori, ei häntä se enää yhtään
peloittanut. Hän päätti vakavasti totuttaa itseänsä rohkeammaksi ja
koettaa ottaa selkoa, jos jolloinkin sattuisi jotain erinomaista
kuulemaan tahi näkemään. Näissä vakavissa ajatuksissa nukkui hän
uudestaan.

Seuraavana aamuna kyselivät tytöt Juhanalta, kuuliko hän mitään
erinäistä kolinaa. Juhana sanoi kuulleensa koiran haukuntaa ja jotain
semmoista. Tytöt kielsivät Juhanaa rouvalle mitään virkkamasta, jos
olisi jotain kuullutkin. Sen lupasi Juhana ja pitikin sanansa. Ei hän
puhunut siitä Miinallekaan, vaikka hän koetti sitä udella.

Tavallista aikaisemmin tuli rouva aamulla kyökkiin ja kysyi mikä meteli
siellä oli yöllä ollut, kun se kuului makuukammariin asti.

Mari, joka oli ovelampi puheessaan, selitti kohta rouvalle, että kissa,
joka huomaamatta oli jäänyt kyökkiin yöksi, pudotti savivadin pöydältä
lattialle, ja se meni rikki. Sen kuuli ”Ami” ja nosti siitä rähinän.
Kyllä he ostavat uuden vadin särkyneen sijaan, joten talolle ei tule
mitään vahinkoa.

Rouva torua kakotti vähänaikaa piikoja huolimattomuudesta ja siihen
painui koko asia.

Tämän tapauksen perästä ei Juhana enää jäänyt kyökkiin yöksi, vaan asui
kaikessa rauhassa pesutuvassa ja niin sai itsestään turhan pelon
katoamaan. Samalla tavalla luulen minä jokaisen tulevan järkeensä, kun
vaan lujaa tahtoa ei puutu.

Niinkuin Miinan puheista arvata sopii, piti hän Juhanasta sangen paljon
ja puheli usein hänen kanssaan. Vihdoin kasvoi tuo pitäminen
rakkaudeksi, jota Miina tavalla tai toisella tahtoi Juhanalle näyttää.
Mutta Juhana, ollen viaton luonnon lapsi, ei sitä ymmärtänyt, pitäen
vaan Miinan ystävyyttä kohteliaisuutena.

Eräänä päivänä, kun Juhana puolenpäivän aikaan tuli koulusta ja alkoi
tutkia Eukliden alkeita, istuen tuolilla, selkä oveen päin, tuli Miina
niin hiljaa tupaan, ett’ei Juhana sitä kuullut, laski takaapäin kätensä
Juhanan kaulaan ja suuteli häntä. Tämä suututti Juhanaa niin, että hän,
katsomatta, kuka se oli, lyödä napautti suuta vasten Miinaa niin, että
tämän nenä alkoi juosta verta.

Miina juoksi kartanolle, jossa talon rouva sattui olemaan. Rouvan
kysymykseen, mikä nenän saattoi vuotamaan, vastasi Miina että Juhana
löi. Heti kutsuttiin Juhana siihen, ja hän tunnusti tekonsa.

Samaan aikaan sattui kamreerikin tulemaan siihen, jolle myös asia
ilmoitettiin. Hän kysyi syytä, miksi Juhana löi Miinaa. Juhana selitti
syyn, eikä Miinakaan kieltänyt sitä valheeksi. Tämän kuultuaan sanoi
kamreeri:

”Antakaa te kaupungin imikot olla Juhanan rauhassa.” Ja rauhan sitä
perin Juhana saikin sekä ”imikoista” että kummituksista.