Matti Myöhänen Gladstonen haudalla.

Kansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet,
seppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet,
jonka alla untaan uinuu vuosisadan sankari,
heikon turva, pöyhkän pelko, aatteen urho ankarin.

Oli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut,
omiss’ arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut;
liian kauvan olikin jo peijaat suuret kestäneet,
ihanteilla ikuisilla arkitöitä estäneet.

Kansat tarttui toimihinsa. Arki kulki kulkuaan.
Mikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan.
Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,
siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.

Siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa,
siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa,
siellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei —
siellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.

Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään,
hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,
liikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa,
mesikielin, korpinmielin koht’ on koko mannermaa.

Silloin kaukaa pohjan päältä haaksi merta halkoilee,
kokan kääten koillisesta pursi pieni palkoilee,
juoksee kautta Juutinrauman, suuntaa saareen Brittien,
astuu rantaan aimo ukko, maalle Matti Myöhänen.

Kuuta kaksi matkaa tätä miettinyt ol’ mielessään,
kunnes sai hän lähteneeksi kesken kesäkiireitään,
tahtoi hänkin, vaikka myöhään, päästä urhon peijaisiin,
josta suuret Suomen lehdet kertoi kaunihisti niin.

”Taisin vähän myöhästyä”, tuumi ukko tultuaan,
”mut ois mulla muassani pieni seppel Suomenmaan,
senpä sulle Suomen immet valkosormin solmivat;
seppeleess’ on Suomen kukat, kanervat ja puolukat.

Terve sulle tervashonka, terve saaren suora puu!
sua muistellessa taasen murheet pienet unhottuu,
unhottuvat kotihuolet enkä muista muuta kuin
sankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.

Saarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen,
uskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen,
uskoi että pienellekin kaikuu käsky Jumalan:
kasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!

Pieni vain on pienen onni. Hälle on se suuri vaan,
sit’ ei vaihda orjan silkkiin eikä kultaan, kunniaan,
vapaus se köyhällekin kultaa kallihimpi on,
siitä taistella hän tahtoo viime hengenvetohon.

Vapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee,
vapahasti valtamerten aallot aavat kohisee,
vapahasti lintu laulaa, ruoho kasvaa, lehto soi —
ihminenkö yksin ilman vapautta kasvaa voi?

Näin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme,
siitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me.
Mutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin,
tuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laakerivöin.”

Näin se puhui Suomen Matti, puhui rinnan pohjastaan.
Kaunihisti urhon haudan kaarsi seppel Suomenmaan.
Seppeleess’ on Suomen kukat, kanervat ja puolukat,
jotka kestää kauvan, kauvan, kun jo ruusut kuihtuvat.

Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,
siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi,
siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa,
siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa.

Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään,
hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,
liikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa,
korpinmielin koikkumassa on jo koko mannermaa.

Suomen Matti seisoo, katsoo. Ihan niinkuin itsestään
kääntyy mieli Pohjolahan, maahan pieneen kääntyy pää.
Näkyy pilvi kodin päältä, uhkaa Ukko päällä veen; —
Ja hän hiljaa kädet risti vielä viime rukoukseen:

”Herra suojaa Suomenmaata! Kevättouot tehty on,
oras hento heilimöipi, anna paistaa auringon!
Tyytyväisnä työtä teemme, maata pientä raadamme.
Kun sen tehdä rauhass’ saamme, emme muuta pyydä me.

Taasen Suomen taivahalla pilvet mustat kulkevat,
taasen oudot aavistukset miesten mieltä sulkevat.
Mutta Suomen mies se turvaa turvahansa entiseen,
sanaan Suuriruhtinaansa, lakihin ja oikeuteen.

Herra, suojaa Suomen! Aik’ on paha, levoton.
Kotkain suurten taistellessa pääskyn onni pesäss’ on.
Vaan jos vaaran tullen vaatii valtaistuin, kotilies,
varmaan silloin vankkumatta seisoo joka Suomen mies.”

Kyynel kirkas silmän kasti. Matti pyyhkäs kyyneleen,
lykkäs purren lainehille, läksi kotimatkalleen.
Vaikka aalto vaahtoaapi, vaikka mylvii myrskysää,
rauhallisna Suomen Matti suurta merta viilettää.

Berliini, toukok. — Helsinki, heinäk. 1898.