Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1915.

SISÄLLYS:

I. Lähtö luonnon ja alkuperäisyyden maahan.
II. Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.
III. Kaksi pyhiinvaeltaja-naista.
IV. Outoja tapahtumia tshainajassa.
V. Salaperäinen vieras.
VI. Jatkoa tapahtumiin tshainajassa.
VII. Salaperäinen vieras ja pyhiinvaeltaja-naiset.
VIII. Pakoretkelle lähtö.
IX. Ontrein tarina.
X. Tulo Paadenen kylään. — Runoilija-opettajan vieraana.
XI. Öinen juhlahetki.
XII. Herääminen ja pako erämaahan.
XIII. Unelmia Seesjärveltä.
XIV. Koskemattoman luonnon ylevyys.
XV. Mietteitä ja huomioita.
XVI. Merkillinen kallio.
XVII. Alakuloinen ilta.
XVIII. Uskomatonta.
XIX. Vanha urjadniekka.
XX. Onto ja Tuonen lintu.
XXI. Kesäinen hetki karjalaisessa kylässä. — Runolaulaja.
XXII. Tulo Kemiin. — Pako onnistuu. — Tulo Solovetsiin.
XXIII. Solovetsi ja Karjala.
XXIV. Taistelu Karjalasta. — Grijp-ritarin tarina.
XXV. Grijp-ritarin kuolema ja asemiehen kosto. — Hyvästi.
XXVI. Uuteen elämään.

I.

LÄHTÖ LUONNON JA ALKUPERÄISYYDEN MAAHAN.

Vieri siitä virstan toisen,
Pakeni palasen maata
Salon synkimmän sisähän,
Korven kolkon kainalohon.

Hän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut
siskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua
oli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin
tällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut
pirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan
päivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen
tasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli
vielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.

Hän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä
kuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli
tuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo
edeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa
näkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni
solmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin
osoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle.
Hyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin
lukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties
kiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi
luontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.

Niin oli hän matkustanut Sortavalaan ja siitä Koirinojaan. Täältä oli
hän hiljalleen astuskellut läpi Suistamon Suojärvelle, josta eräästä
rajakylästä sai matkatoverin, Ontrein. Siitä oli painuttu rajan poikki
ja lähdetty kohti kuuluisaa Solovetsin luostaria. Sillä matkalla oli
hän parhaillaan, ja oli hän jo nyt huomannut tulleensa siihen luonnon
ja alkuperäisyyden, lapsen uskon ja hartauden maahan, josta oli
uneksinut.

II.

ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.

Lennin maille vierahille,
Tulin tuntemattomille,
Sinisen sisähän.

Hän oli solakka ja kaunis mies. Tummissa silmissä oli avomielinen
katse, jolle tuuheat kulmakarvat antoivat jonkunmoista näennäistä
tuimuutta. Päällä oli oma pysty asentonsa, joka osoitti pelotonta ja
itsenäistäkin luonnetta. Kun hän silmäsi taakseen, siellä perässä
pyrkivää toveriaan, kuvastui kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin
pian vaihtui hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvitti toverinsa
näkeminen.

Ontrei olikin hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka
oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai
toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko
ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta
tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat
siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen
mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman,
toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen.
Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa,
mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani
terveenkin kovalle koetukselle.

He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky
sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli
kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,
joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven
lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus
ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi
mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.

— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville
— ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä
nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,
mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi
hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...

Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.

— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisi
joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?

— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan
perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, — kun
ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mielestämme silloin
liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...

Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:

— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan
ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun
hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan
pohjoista kohti...

Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,
joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka
toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.
Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti
Ontrein.

Mikä se?

Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.
Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki
näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja
liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista
lennähtivät mieleen.

— Mikä se on tuo risti tuossa?

— Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta
retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu
mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei
haltian ja pahan valta häneen pysty.

Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.

— Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän
toveriaankin, taas päästen jatkamaan:

— Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan
käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle
mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen
elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala
hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,
esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä
joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan
Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä
sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen
minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa
Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua
tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa
kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi
niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin
saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti
hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen
lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin
saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven
ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili,
niin ilmestyi hänelle mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä
ruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima
samaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu...
Vapahtaja näet...

                                                  ⸻

Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä
hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa
hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli
hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin
vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa
jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui
syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,
jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi
jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin
vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli
askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden
muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita
mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,
jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.
Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati
vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,
itsekään todella tietämättä, minne...

Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta
polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi
suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.
Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,
ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki
hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä
päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli, saadakseen edes jotakin
toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti
ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän
aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän
vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli
hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,
joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä
uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon
ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan
kadehdittavana henkilönä...

Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,
jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli
tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein
hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat
arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan
pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä
mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen
lähteeseen...

— — — — —

Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja
raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan
ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin
kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin
asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie
laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle
menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä
siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin
aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja
pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,
sillä monet hurskaat miehet ovat silloin luostariin kulussa Venäjän
kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella
yksinkertaiselle kansalle jakavan.

Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat
hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui
eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea
tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta
alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.
Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan
vieraat, antaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla
ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan
talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa
perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumarsi
nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti
”Solokoihin” mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa
laittamaan.

Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla
vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka
luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen
ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti
puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,
joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne olivat
tehdyt ja kirjoitetut Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi,
ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,
puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin
tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotia
jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...

Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä
enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet
olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin
raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin
olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...

Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.

Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta
ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,
mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen
liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,
johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin
suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen
sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,
ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat
pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä
ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin
kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä
kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,
huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla
kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä
sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes
rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän
tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen
rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen
verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin
Buddhan ”nirvana”, aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen
ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,
pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.

Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin
liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden
iloja esitellessä.

III.

KAKSI PYHIINVAELTAJA-NAISTA.

Hyvän sait, hyvän tapasit,
Hyvän luojasi lupasi,
Hyvän antoi armollinen.

Vaeltava ritari ei saanut lannistua mistään vaivoista ja vaaroista,
vaan oli hänen uhrattava elämänsä ja voimansa juuri sellaisten
etsimiseksi, että ne kestettyinä koituisivat hänen nais-ihanteensa
yhä suuremmaksi kunniaksi ja maineeksi. Niin voi hän joutua lumottuun
metsään, jossa salaperäisessä hämyssä hänen aistinsa huumautuivat
ja jossa hän saattoi sattua jopa hänellekin, itse sadun vaeltavalle
ritarille, outoihin ja ihmeellisiin seikkailuihin. Houkuttelevimpana
niistä on kaikkien aikojen vaeltaville ritareille mieleen kuvastunut
seikkailu lemmen ihanalla vuorella, joka tuolta mielikuvitelmain
lumometsästä alati tenhoavana viittaa. Väitetäänpä, että sinne juuri,
lumotulle lemmen vuorelle, vetää kaikkia vaeltavia ritareita salainen
ja sammumaton halu. Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun
tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä
salaperäinen kuiskaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule!
Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä,
lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen
leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä! Virvatultako, joka levottomana
kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset
hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää,
ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys
huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä
linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista
kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä
arki irvistää puun oksalta vastaan...

— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?

He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.
Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta
tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen
saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.
Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat
aivan hehkuvan kuumuudesta.

Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä
otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,
mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:

— Että mielitietyn taioissako?

— Niin.

— Olen.

Nyt oli ensimäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut
kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta
sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta
vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.

Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän
oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut
siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,
sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin
tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes
he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään
jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa
jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen
sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä
juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista
tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset
huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin
vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei
toverinsa käsivarteen.

— Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme
heidät.

Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.

— Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.

— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja
unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi
muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.

Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet
puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt
tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein
itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet
vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,
se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin
hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi
mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi
alistuen:

— Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.

Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.
Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon
kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi
yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat
ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,
suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi
oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain
tavallisen työläisnaisen käsi...

— Kuule Ontrei..., yritti hän leikillä...

— Menemme, menemme, hoputti tämä. Vaieten olivat naiset väistyneet
tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken
päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä
ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni
katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.

— Suunnattomat olivat kiusaukset — puhui hän taas hurskaasti —
pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti
näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden
tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle
niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti
vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,
langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana
tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.
Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla
vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy
nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta
tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri
valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet
paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,
että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat
karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla
tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja
koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti
vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen
hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se
paras, se, se-e-e...

Moneen kertaan vakuutteli tätä hurskas Ontrei, veisaavalla äänellä
venytellen viime tavuaan. Nuorukainen hänen rinnallaan kuunteli häntä
hymyillen, aikoen jo ruveta ukon kanssa tarkemmin pyhästä Sosimasta
ja hänen elämänsä vaiheista keskustelemaan, kun jälestä kuuluva pieni
kirkaisu sai heidät katsomaan taakseen.

Äsken heidän takaansa kuulunut ajaja oli saavuttanut naiset ja
pysähtynyt heidän kohdalleen. Nuorempaa heistä näkyi tarantassissa
istuva leikillisesti vetävän kädestä puoleensa. Siitä kirkaisu ja
vanhemman naisen toruva ja äänekäs hätä.

Vilahduksessa ja huolimatta Ontrein rauhoittelusta oli nuorukainen
troikan luona. Tummapartainen, naurava ja hyvännäköinen venäläinen
piti tyttöä kädestä kiinni, iloisesti häntä puoleensa suostutellen ja
leikkiä laskien. Nähdessään nuorukaisemme kiireesti lähestyvän, päästi
hän neidon, antaen käskyn ajajalleen. Heti läksi troikka liikkeelle,
ja herra troikassa vilkutti ystävällisesti nuorukaiselle kättään,
ikäänkuin sanoakseen, ettei mitään pahaa oltu tarkoitettu. Tyttö ja
mummokin olivat jo vironneet säikähdyksestään. Kooten kaiken venäjän
kielen taitonsa kysyi nuorukainen hengästyneenä, mitä oikeastaan oli
tapahtunut. Nuorempi järjesti hiestyneenä huiviaan ja epäjärjestykseen
joutunutta tukkaansa, vanhempi kiiruhti selittäen vastaamaan:

Ei ollut mitään erityistä tapahtunut. Tuo vallaton mies oli tarjonnut
sijaa tarantassissa, ja kun siitä ei oltu huolittu, oli hän muka
väkisin ajoneuvoihinsa vetänyt. Hyvä oli, kun sattui muita matkalaisia,
ettei pitemmälle leikissään mennyt, vaikka ei hän tietysti mitään pahaa
olisi lopuksikaan voinut, tuskinpa tahtonutkaan tehdä. Voi, voi, kuinka
oli turvatonta kahden naisen näillä erämaan teillä vaeltaa, turvatonta,
herra, kovin turvatonta!

Nuorempi nainen otti huivin päästään paljastaen kauniit kasvonsa
kokonaan ja kääntyen nuorukaisen ihailevien silmien edestä punehtuen
pois. Tämä näki nyt, ettei hän voinut olla mikään tavallinen sen seudun
tyttö, sillä siksi hienostunut oli hänen kasvojensa ilme ja siksi
säilynyt hänen kapea ja valkoinen kätensä.

— Miksi ette aja? kysyi nyt nuorukainen.

— Herrat vain ajavat, ei talonpojat, vastasi mummo hiukan
salaperäisesti, lisäten sitten:

— Me menemme Solovetsin monasteriin.

— Sinnehän mekin, ilmoitti nuorukainen, ja ehdotti sitten aivan
luonnollisena asiana:

— Yhdessä käykäämme, niin eivät enää tahdo ajoneuvoihinsa?

Mummo ei sanonut mitään, katsahti vain epäilevästi seuralaiseensa.
Mutta kun tämä nyökkäsi päätään, rupesi hän suostumaan.

— Kuka sinä olet, herra? kysyi hän. Avomielisesti teki nuorukainen
selkoa itsestään, esittelipä Ontreinkin, jonka nähdessään mummo hiukan
hymähti. Mutta kun nuorukainen vuorostaan uteliaana kysyi, ketä he
sitten olivat, ja mummo aikoi ruveta vastaamaan, estikin sen neito
äkkiä supisten mummon korvaan jotakin.

— Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.

Nuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana
tulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei
asteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää
otsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti
kättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.

Tie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun
päästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin
se laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa
kummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin
tummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun
juurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi
puikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi
tuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas
suuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa
erotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä
ja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä,
kumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen
kummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen
sitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten
aidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi
valtaan suloinen ja terve raukeus.

Nuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen
kivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen
istahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas
kyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.

                                                  ⸻

Salon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä
huomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun
muistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden
kadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta
saloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain
keskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä
kohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana
kuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat
vedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven
toiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että
se näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui
vakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten
hiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon
menon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan
rantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta
hiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi
papillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella
huvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka
katsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin
venheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin
ilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä
suntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan
venhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen,
jonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten
lähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti
kirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja,
sillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä,
naiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta
otetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset
nauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden
pintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi
kirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi
runsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä
kirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo
veisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla
lasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät
olleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi
lukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa,
hermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki
on menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään
erikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin,
ja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin
sisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava
sarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin,
kunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän
suntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka
pussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä
kuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä
syntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus
täältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin
oli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin
kiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi,
sunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli
itsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se
pieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen
helmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä
suntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin
mukaan...

— — — — —

Hän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä
salon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen päivän
ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka
on niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus.
Neidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin,
päivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät
vallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne
taivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme...

Ontrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.

— Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen
astua somerista maantietä.

— Lähtekäämme, sanoivat toisetkin ja kulkivat hänen perässään vaiti
ollen, nuorukainen ja neito rinnakkain, vanha mummo laahustaen perässä.

Aika oli jo lähteäkin, sillä kaukana oli vielä heidän päämääränsä.

Siinä kulkiessaan ajatteli hän, kuinka omituisesti joudutaan tovereiksi
näillä yhteisillä poluilla vaellettaessa. Ketä olivat nämä naiset ja
mikä oli heidän salaisuutensa? Miksi menivät he Solovetsiin ja mikä oli
se asia, jonka täyttyminen olisi heille ollut mieluisin tapahtuma? Sitä
aavistellen hän siinä kulki ja tunsi viihtymystä tuon ihanan naisen
läheisyydestä.

IV.

OUTOJA TAPAHTUMIA TSHAINAJASSA.

Panen nyt maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla;
Kiesus kilpi,
Maaria miekka,
Varani vakaa Jumala.

Yhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään,
hakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin.
Oli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia
elähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun
monasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella
merellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia,
tulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla
pyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen
elämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään
kesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä
haaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän
tummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat
alkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden
eloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei
heti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja
neito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.

Ilta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan
yölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut
riitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö
juuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä
kujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet
pujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa
yksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti
ilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen
seisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.

Pienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan,
oli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke
suupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi
hakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli
oli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti
enemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti,
että Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti
Ontrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä
matkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava,
alkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan,
mustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää
miehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka
kyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli
pakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin
sysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä
kasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska
oli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän
siellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua
pöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri,
mikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta
tarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin
nähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta
samaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa
takataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen
merkitys. ”Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen
miekka”, koetti hän lohduttaa itseään.

Hänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen
sorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän
hyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan
vain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet
puvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti
pöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa
haettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta
että, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään
levitellen:

— Mutta jos kamarin tahdot...?

— Anna kamari sitten...

Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin
äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.

— Solovetsiin...

— Ka, Jumala apuun matkamiehelle!

Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään
tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus
mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta
Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja
juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa,
oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli
hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena
ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä
harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja
tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen
sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka.
Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija.
Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen,
sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi,
koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn
kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä
hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset
näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti
viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän
halattiinkin.

Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa
mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo
visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän
kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi
hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei
sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle
naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli
”lääkettä”. Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää
häiritty.

Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä
eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut?
Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin
matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat
pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit
ne laajentaa.

Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen
filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon
lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä
enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun
kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi
äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen
lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin
vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue
pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille
eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin
välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja
ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään,
pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna
kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen
kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan
tapahtumia.

Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan,
jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo
huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin
omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida
aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle
päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan
katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:

— Näitkö sen miehen siinä oven suussa?

— Näin. Koko illan siinä istui... taaskin.

— Kuinka niin?

— Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa... Tuossa istuu samalla
paikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse,
on niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne
karkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan.
Helpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.

— Mitä hän on sitten tehnyt?

— Sitä ei tiedetä.

He hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille
luvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki
ja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä
pukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen
laukkunsa päänaluseksi.

— Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.

Ontrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan
ei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli
ollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin
ovi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten
viettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin
ovea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla
kielellä:

— Rauhallista yötä!

Ontrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään.
Kovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla
jytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä
keskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat
lepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa,
ja kohta olivat molemmat unen helmoissa.

— — — — —

Miten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä
seisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa,
kuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään.
Tuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että
tyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta
takaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa
tuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka
salaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt —
tuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat
kärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton
varaan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun
ei tuo pallo ota oikein lentääkseen...

Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää
henkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti.
Äitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen...

Hän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin
kotikaupunkinsa katua, — joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin
tuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä
ylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. ”Poika”, sanoi
ukko ankarasti, ӊitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta
näytäppäs todistustasi, häh!”

Hätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään,
ei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi,
johon oli kirjoitettu: ”Mitätön”. ”Siinä sen nyt näkee”, ilkkui Kaupin
ukko, ”mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä
tapporahat”. Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen,
väittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin,
ja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä
terävä ääni: ”Mikä elämä täällä, — vai tahdotteko, että minun pitää
hakea poliisi?” Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen
rehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi
nurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti
vallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen.
”Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja”, huusi rehtori lopuksi.

Tämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä
tapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten
taas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa,
mutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli
niin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle
astuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi.
Nämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. ”Sinähän
olet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos
pystyt”. Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä
sormellaan ja hihittivät: ”öhö-öhö-öhöö-öö”. Hän tuli taaskin
tavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten
työhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien
mielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki
hän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa
taivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti
Nopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli
Pohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään
ja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras
ruveta tekemään...? ”Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta”, vastasi
neito, ja aikoi juuri...

— — — — —

Hänestä tuntui äkkiä, etteivät he enää olleet kahden Ontrein kanssa
huoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä,
herkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli
siihen salaa ja luvatta hiipinyt. ”Ehkä tämäkin on unta”, ajatteli hän,
ja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko
hän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti,
että hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen
tuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti,
että huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi
tuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä
herkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan...
Hän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän
nähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä
nopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat
ne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia
kohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli
pelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut
sopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen
läheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen
terävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista
voimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin,
ettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi...

Hän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta,
vain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen
haamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä
häntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli,
voisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se
mies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan,
niin jäi sekin koetus tekemättä.

Ontrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.

Hän kuunteli henkeä pidättäen.

Taas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein
jännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen
haahmon.

Uudelleen valtasi hänet lamauttava pelko, joka kuitenkin pian vaihtui
kiukuksi ja raivoksi. Viha antoi hänelle voimaa, ja niin sai hän äkkiä
kohottautuneeksi istumaan ja kiljaisseeksi kovalla äänellä:

— Kuka siellä? Kukaan ei vastannut.

Hän otti revolverinsa hiljaa takataskustaan, napitti takkinsa ja
rupesi uudelleen odottamaan. Hän tunsi nyt olevansa rauhallisempi
ja alkoi tyynesti asemaansa miettiä. Ontrei ei ollut herännyt, eikä
hän itsekään ollut varma, oliko hän hereillä. Toisekseen hänestä
tuntui siltä, ettei hän välitäkään, vaikka joku huoneessa olisikin,
vaikka itse paholainen... Hän muisti jossain nähneensä kuvan, jossa
paholainen yön pimeimmällä hetkellä, kun munkki palavimmin rukoilee
salaisten syntiensä anteeksiantamusta, pitkänä nauhana pujottautuu
avaimen reiästä sisään, heti sisäpuolelle päästyään laajentuakseen
kauhistuneen munkin edessä kamalasti ilkkuvaksi kiusaajaksi. Olisipa
nyt huoneessa sellainen peijooni..., taitaisi sydän vähän oudosti
pamppailla..., karvainen otus, silmissä viheriä lieska... Ontrei se on
vahvasti vakuutettu siitä, että paholainen täällä oikein maa jalassa
kulkee ihmisiä viettelemässä. Jos ajat olisivat vanhat, näkisi Ontrei
paholaisen varmasti, olisi nähnyt jo monta kertaa...

Hänen täytyi hymähtää näille aatoksilleen. Uudelleen rupesi häntä
nukuttamaan, ja hän painautui hiljaa vuoteelleen takaisin. Etehisessä
kuului joku kulkevan, koskapahan ovi narisi niinkuin sitä olisi
varovaisesti avattu ja säikähdetty sen narisemisesta. Hän ajatteli sitä
samaa kuin illallakin, maata pannessa, että ovi olisi pitänyt saada
lukkoon; mutta kun siinä ei ollut lukkoa... pahainen linkku vain!

Minne lienevät joutuneet yöksi venäläinen tyttö ja mummo? Oli paha,
kun ei tullut otetuksi siitä selkoa; voivat lähteä aamulla yksinään ja
häipyä näkyvistä kokonaan. Hän muisteli tytön näköä ja tutki itseään.
Mikähän tyttö oikeastaan oli? Hienot, valkoiset kädet ja muukaan
muoto eivät juuri todistaneet käsin työtätekevän lähtöä. Mene tiedä,
— venäläisissä oloissa tapahtuu niin paljon kummallista ja meille
käsittämätöntä, siellä on niin paljon alkuperäistä romantiikkaa, lapsen
uskoa ja lupauksia, ettei mitään tarvitse pitää liian outona...

Tytöstä johtui hän ajattelemaan tuota ovensuussa istunutta
kaukaasialaista, komeata ja synkkää miestä. Toivoneeko jonkun
matkalaisen kotipuolestaan tapaavansa, vai muutenko halunnee outoja
kasvoja nähdä? Sääli. Milloin päässee lähtemään? Jos hyvinkin lienee
siellä nuori vaimo tai morsian odottamassa?

Taas kävivät ajatukset yhä hajanaisemmiksi ja hän vaipui raskaaseen
uneen.

— — — — —

Hän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.

— Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.

Oven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi
äkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi
mies...

V.

SALAPERÄINEN VIERAS.

Vaan elä isoni itke,
Eläkä emo valita,
Viere vettä veion silmä,
Sisaren sinä ikänä,
Vielä päästän pääramuni,
Heikon henkeni pelastan.

Vaiti ollen ja silmät maahan luotuina vaelsi tuo tshainajassa
ollut kaukaasialainen pitkin hämyistä kujaa kohden asuntotaloansa
tuossa kylän toisessa päässä, josta valtamaantie taas lähti leveänä
sarkana halki hiekkaisen maan luikertelemaan. Vastaan tuleviin hän
saattoi luoda uneksivan katseen tummista silmistään, mutta saattoipa
tuijottaa sivukin kohti tyhjää avaruutta, sisälle päin suuntautuvalla
aatos-ilmeellä. Raskaat olivat hänen askeleensa ja hänen vartalonsa
köyristynyt, mutta ei voiman tai jäntevyyden puutteesta, vaan vallalle
päässeestä epätoivoisesta välinpitämättömyydestä. Mikä mies, jos hän
olisi tuossa vartalonsa oikaissut, mikä ilmi, jos hän olisi antanut
salaman silmistään leimahtaa!

Mutta hän oli raukea ja haluton, ja pienet pojat uskalsivat näyttää
hänelle kieltään hänen ohi mentyään. Neidot katsoivat haaveillen hänen
jälkeensä, sillä hänen lempensä tuntui yhtä halajamisen arvoiselta
kuin autuus. Peläten ajattelivat vaimot hänen kiehtovaa katsettaan ja
hänen syleilynsä aavistettua hurmaa, ynseiksi sulhoilleen muuttuivat
immet sitä samaa uneksiessaan, ja vihaa hehkuivat miesten silmät tuota
muistaessaan.

Hänen lempensä ei kuitenkaan esinettä ja aihetta hakenut. Vaiti hän
eli ja vaelsi, eikä kylä hänen sydäntänsä koskaan voinut ymmärtää. Hän
oli yksin heidän keskellään, yksinäisempi kuin orpo kotka korkealla
kalliopaadellaan. Hänen sydäntään jäyti alati sammumaton tuska, joka ei
sallinut hänen sieluunsa minkään tunkeutua.

Hänellä oli ikävä kotia.

Kun hän aamulla noustessaan katsoi akkunasta eikä nähnytkään
kotiseutunsa lumipeitteisiä vuoria, vaan yksitoikkoisen pohjolan
maiseman vaaroineen, soineen ja kankaineen, tunsi hän sydämessään
kipeän piston. Kun hän illoin ulkona kävellessään näki pohjolan kalpean
kajastuksen mailla ja vesillä, mutta ei etelän tuttua tulta vuorien
huipuilla, tunsi hän jälleen kipeän piston sydämessään. Ja niin satoja
kertoja päivässä, työssä ja levolla, alati kalvava haava rinnassa,
tunnossa tuska, joka kouristi sydäntä ja nosti katkeraa, tukahtuvaa
tunnetta kurkkuun. Kun hän näki Karjalan vaalean neidon, muisti hän
hurjalla kaipuulla sitä tummaa kaunokaista, joka oli siellä kaukana,
äärettömän, tajuamattoman kaukana. Kun hän kisakentällä syrjästä katsoi
nuorison yksitoikkoista leikkiä, muisti hän kotikylänsä nuorten tulisia
hyppyjä etelän lauhkeassa illassa nuotion ympärillä, jonka valossa
hopeakoristeinen ja punapukuinen neito keveästi nosti siroa jalkaa...

Ah! kuinka hän ikävöi. Hän kaipasi kotiinsa niin, että hän salaa
itki kuin nainen suruansa. Väliin valtasi hänet raivo ja hän etsi
esinettä, johon puuskansa purkaa, mutta ei voinut tunnustaa arvoistansa
löytäneensä. Ja niin vaipui hän taas välinpitämättömyyteensä ja
suruiseen uneliaisuuteensa. Kun tuo outo nuori mies tshainajassa äkkiä
ilmestyi hänen eteensä ja hän kuuli hänen olevan kotoisin Suomesta,
niin oli hänen uteliaisuutensa ja mielenkiintonsa herännyt. Noin
siis astuu vapaa mies, pitää päätä pystössä, ei ketään kumarra! Ja
hän katsoi nuorukaista koko illan herkeämättä ja monet mielikuvat ja
mietteet välähtelivät hänen aivoissaan.

Usein oli hän miettinyt pakoa, mutta ei ollut koskaan saanut mitään
päätöstä siitä kypsytetyksi. Mihin paeta ja mitä tietä? Oudot olivat
kovin nämä seudut sekä etelään että muillekin ilmansuunnille päin, ja
vaikea oli hänen Suomen tai Norjan kautta mihinkään pyrkiä, kun ei
osannut kieliä eikä ollut rahaa. Varmaankaan ei tuo outo nuorukainen
rupeaisi hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, sillä siitähän voisi
koitua hänelle ikävyyksiä ja vastuksia? Ja jos hän pääsisi pakoon, niin
sittenhän hän ei voisi koskaan palata sinne, minne hän ikävöi, kotiin.
Eikö hän ollut yhtä orpo missä muualla hyvänsä kuin täällä, vaikkapa
maailman vapaimmassa paikassa? Kotona vain oli hänen hyvä olla, siellä
hän voisi elää vaikka orjanakin, kunhan vain sinne pääsisi... Hän oli
kuin lapsi, jolla oli ainoastaan yksi hehkuva mieliteko, mutta ei
voimia eikä suunnittelukykyä sitä saavuttaakseen.

Hän jatkoi matkaansa ohi asuntonsa pitkin tietä, kohti vähän matkan
päässä odottavaa männikköä. Hän ei ollut huomannut, että äsken hänen
kujalla mennessään tukahdutettu naisen huudahdus oli kuulunut erään
talon pihalta. Naisen kasvot olivat sieltä näkyneet. Nainen oli
ollut kahden vaiheella, yrittänyt jälkeen, mutta siinä samassa taas
peräytynyt, taas yrittänyt, mutta sitten päättäväisesti palannut
sintsiin takaisin. Sieltä oli ilmestynyt toinen nainen katsomaan
kaukaasialaisen jälkeen, katsomaan tarkkaan ja oikein silmiään
varjostaen. Hänkin oli sitten mennyt sisään, eikä ollut enää
näyttäytynyt. Mies, jota he olivat katsoneet, oli jatkanut matkaansa
ja kadonnut metsän helmaan. Ja taas oli tiellä ollut hetkinen
hiljaisuutta, joskin odottavaa ja aavistavaa...

Mutta pian oli mies palannut jälleen ja silloin oli tuo ensin mainittu
nainen hiipinyt aidan taakse tien vierelle hänen tuloansa odottamaan.
Ja kun mies oli tullut kohdalle, oli hän hiljaa ääntänyt erään nimen.
Silloin oli mies seisahtanut ja tarttunut kädellään otsaansa, ikäänkuin
suuren ja äkillisen voiman valtaamana, horjahtaen hiukan, seisahtuen ja
ruveten hurjin silmin ympärilleen tarkastamaan. Ja kun hänen katseensa
oli osunut pihamaalla jännittyneessä asennossa odottavaan naiseen, joka
oli samalla kohauttanut huiviaan, näyttäen kasvonsa, ja pannut sormensa
huulilleen, oli hän taas horjahtanut, tapaillut henkeään kuin hukkuva,
ummistanut hetkiseksi silmänsä, mutta syöksähtänyt sitten äkkiä
kartanolle. Mutta nainen oli paennut hänen edellään sintsiin, taaskin
hiljaisuutta ja varovaisuutta vaatien. Ikäänkuin muina miehinään oli
kaukaasialainenkin silloin, välinpitämättömästi ympärilleen katsahtaen,
hänen peräänsä pujahtanut...

VI.

JATKOA TAPAHTUMIIN TSHAINAJASSA.

Jopa joutavan lähetti,
Itse lemmon lennättikin,
Kiusaksi kovien miesten,
Vastukseksi vaivaisien.

Kun kaukaasialainen myöhällä jälleen ilmestyi kylän kujalle, oli hän
kuin muuttunut. Hän vilkaisi tutkien ympärilleen ja lähti sitten
kiireesti tshainajaan.

Kujalla tuli häntä vastaan meluava joukko, joka juuri oli sieltä
jäähyväiskesteistä lähtenyt. Käsi kaulassa miehet kulkivat liepein
silmin katsellen maata ja yllänsä kaareutuvaa taivaan lakea. Väliin
antoivat he kuulua hihkaisun ja hellämielisen laulunpätkän. Häntä he
nyt kaikin ryhtyivät puhuttelemaan. ”Sinä suruinen veikko”, sanoivat
he, ”ota sinä ja juo viinaa, niin virkistyt. Mitä näin allapäin aina
olet, veliseni; palvelet aikasi nöyrästi, niin jopa pääset kotiin
mutson luo. Vai onko sinulla mutsoa ollenkaan? Jos ei ole, niin älä
hanki, älä veliveikkoseni hanki sitä ristiä ja vastusta itsellesi, jos
sielusi autuus sinulle on rakas, älä, älä...”

Kaukaasialainen sysäsi miehet syrjään, mutta seisahtui, kun näki
urjadniekan saapuvan paikalle:

— Lähden kalalle metsälammelle, sanoi hän. Älä kysele minua muutamaan päivään
. Hyvät kukkokalat tuon.

— Mutta jos karata aiot, veli? kysyi urjadniekka, vanha harmaaparta
vakavasti. Minä virkani siitä menetän.

— Et menetä, vaikka karkaisinkin, naurahti kaukaasialainen. Mutta
ellen tule kolmeen päivään, niin lähetä katsomaan sieltä itäiseltä
lammelta. Voinhan hukkuakin.

— Minä luotan sinuun, sanoi ukko. Olet ollut aina rehellinen. Ja jos
karkaat, niin oma on vastattavasi.

— Menkää kotia miehet, sanoi hän sitten toisille, lähtien itse
vakaasti astumaan pitkin kujaa.

Mutta kaukaasialainen lähti tshainajaan.

Kun hän pääsi sintsiin, kuului kamarista töminää ja jytinää, ikäänkuin
olisi siellä ollut paras paini käymässä. Hän kiskaisi oven auki...

— — — — —

Hyökkäys, jonka kuvaaminen on ollut edellisen keskeyttämänä, oli tullut
niin äkkiarvaamatta, että hän aluksi suorastaan herpautui ja kaatui
takaisin vuoteelleen ahdistajansa alle. Mutta tuota herpautumista ei
ollut kestänyt kuin muutama sekunti, kun hän jo tunsi tarmonsa ja
voimansa monenkertaisina palaavan. Hänelle selvisi siinä kamppaillessa
itsetiedottomasti, että nyt oli kerrankin kysymyksessä todellinen
toiminta eikä mikään haaveilu, ja raivoisena hän äkkiä riuhtaisi
kuristavat kädet kurkustaan, hyökäten vastustamattomalla voimalla ylös.
Kovasti voivotteleva Ontrei osoitti sangen ravakkata toimeliaisuutta
tarraten terveellä kädellään ahdistajaa sääreen ja vetäen häntä
takaisin lattialle päin. Niin pääsi hän ylös hankalasta asennostaan, ja
hänen ensimäinen yrityksensä oli saada pieni revolverinsa esiin, mutta
sitä hän ei voinutkaan. Vastustaja tuntui aavistavan jotakin sellaista,
ja tarttui tiukasti häntä ranteisiin, koettaen uudelleen saada hänet
kaadetuksi. Mutta nyt se oli jo turhaa. Painin ja tappelun muistot
poikuuden ajoilta virkosivat tuossa hetkessä nuoren miehen mieleen, ja
töytäten miestä päällään rintaan, sai hän riuhtaistuksi irti vasemman
kätensä. Kun vastustaja ei sitä enää kiinni tapaillutkaan, saattoi
aavistaa hänen hapuilevan puukkoa vyöltään. Nuorukainen kokosi kaikki
voimansa ja suuntasi vasemmalla kädellään, jota hän käytteli yhtä hyvin
kuin oikeaakin, voimainsa takaa iskun vastustajansa sydänalaan. Mies
horjahti, Ontrei heittäytyi samalla hänen jalkoihinsa ja jysähtäen
kaatui mies lattiaan. Samassa oli myös nuorukainen, hänen päällään,
mutta ponnahti heti ylös: lämmin verivirta ja kipeä tunne käsivarressa
todistivat, että mies oli saanut puukkonsa esille. Ontreikin peräytyi
ja nuorukainen tempasi revolverinsa himoten tyhjentää kaikki sen
piiput tuohon roistoon, joka oli näin mullistanut hänen hurskaat ja
rauhalliset ajatuksensa. Mutta ennenkuin hän kerkesi saada asettaan
ampumakuntoon, ja taas ylös päässyt mies ehti uudelleen hyökätä heidän
kimppuunsa, aukeni ovi ja sisään ryntäsi kaukaasialainen ja hänen
perässään unenpöpperöinen, isovatsainen isäntä, kannatellen housujaan
ja siunaillen venäjäksi tätä jumalatonta meteliä. Vilauksessa oli
seinän viereen kyyristynyt rosvo, joka nyt liian myöhään katui tekoaan,
köysissä, ja arveluttavan keveästi keikkui hän kaukaasialaisen käsissä,
joka sieraimet ilmaa ahmien tuntui ikäänkuin ottelusta nauttivan. Mutta
vaikea on kuvata isännän ällistystä hänen nähdessään, kuka oli köysiin
joutunut. Aivan sanattomana jäi hän mieheen tuijottamaan, saaden
vihdoin änkyttämällä esiin:

— Sinä... sinä... sinä koiran poika!

Illalla oli hän maksanut isännälle ottamansa ruoan ja yösijan kymmenen ruplan
kultarahasta. Jo silloin oli hänestä ollut vastenmielistä
näyttää niin isoa ja kirkasta rahaa, mutta kun ei ollut pienempää, niin
täytyi. Maksaessaan oli hän vaistomaisesti vilkaissut ympärilleen ja
huomannut silloin erään punapartaisen, likaiseen mekkopaitaan puetun
miehen häntä uteliaasti tarkastelevan. Heti häneen katsottuaan oli
mies säpsähtänyt ja katsonut toisaalle, mutta silti oli nuorukaiseen
jäänyt jotakin vastenmielistä tunnelmaa. Tuo mies oli tshainajan
poloinen renki, viinanjuoja kova, jonka oli rahan nähdessään vallannut
ankara ahneus. Hän se oli todellakin ensin hiipimällä saapunut
matkalaisten makuukamariin, toivossa, että he olisivat riisuutuneet
ja hän saanut heidän vaatteensa rauhassa tarkastaa, mutta petyttyään
siinä toiveessaan, oli hän käynyt välillä vahvistusta hakemassa ja
silloin puolihumalassa koettanut tätä aivan summittaista ja suoranaista
ryöväystä. Hän ei ollut tahtonut ketään tappaa, eikä ollut siksi
varustautunut puukkoa heti käyttämään, mutta ei ollut muutakaan keinoa
tiennyt kuin käydä kiinni, kun oli ymmärtänyt Ontrein jo ajoissa
havahtuneen. Sanottiin, ettei hän ollut oikein viisas, eikä luihu ja
vilkkuva katse tuuheain kulmain alta juuri tavallista järjen tilaa
todistanutkaan, mutta mitään suoranaisia hulluuden kohtauksia ei
hänelle tiedetty sattuneen, ellei tätä nyt ollut siksi luettava.

Mutta isännän ällistys muuttui pian vihaksi. Käyttäen kaikkia
kielensä monilukuisia, taitavasti, häväisevästi ja purevasti tehtyjä
haukkumasanoja ihmeteltävällä sujuvaisuudella ja vilkkaudella,
ja säestäen niitä silloin tällöin hyvin suunnatulla potkulla ja
korvapuustilla, antoi hän miesparan ymmärtää täysin selvästi, minkä
suunnattoman vahingon hän teollaan oli hänelle ja hänen liikkeelleen
aiheuttanut. Mitä nyt kannatti enää yrittääkään majatalon pitoa, kun
oli tehty ryöstön ja murhan yritys hänen talossaan? Kukaan ei tietysti
uskaltaisi astua sinne jalallaankaan, peläten, että se oli murhaluola.
Ja isäntä repi tuon tuostakin tukkaansa yrittäen jopa kaksin käsin
haroa haiveniaan, ellei housujen putoamisen uhka olisi saanut aina
äkkiä hänen toista kättänsä tukasta liitinkiin. Niin torui tuo
punanenäinen isovenäläinen, valitellen todellakin hyvästä sydämestään
sitä harmillista ja surullista onnettomuutta, jonka täten oli hänen
talossaan täytynyt arvoisille Suomen vierahille tapahtua.

Nuorukainen oli temmannut ikkunan peiton pois ja tarkasti haavaansa
kädessään. Se oli mitätön ja nenäliinallaan sitoi hän sen
kaukaasialaisen avulla helposti. Sen tehtyään tarttui hän pelastajansa
käteen puristaen sitä lujasti ja kiittäen häntä sydämellisesti avusta.
Nyt, ensimäisiä kertoja elämässään, tunsi hän todella elävää tarvetta
olla kiitollinen, ja oli samalla ylpeä siitäkin, että oli miehen
tavoin esiintynyt tuossa vaarallisessa kohtauksessa. Vaarassa onkin
jotakin viehättävää, johtui hän itsekseen ajattelemaan, jotakin, joka
panee toimimaan miehessä voimia, jotka tavallisissa oloissa eläen
kokonaan uinuvat salattuina. Esteitä ja vastuksia voittaen kenties
saavutetaan paljoa suurempi elämän nautinto kuin alituisessa rauhassa
ja ruusuisessa onnen paisteessa eläen?

Mutta Ontrei oli aivan suunniltaan. Nurkassa höpisi hän lakkaamatta
hospotiaan, aina lyöden otsaansa lattiaan ja vuodattaen runsaita
kyyneliä. Nyt jälkeenpäin oli hänelle selvinnyt vaaran koko suuruus,
jota hän ei äsken potrasti ja pelottomasti nuorempaansa auttaessaan
ollut joutanut ajattelemaan. Mitä aikoi Jumala lähettäessään heille
tällaisia koettelemuksia, mikä synti oli heidän sovitettava, kun
sallittiin murhamiehen käydä heidän kimppuunsa? Säikähtäen huomasi
ukko jo rupeavansa tässä Luojan töitä ja järkkymätöntä maailman johtoa
arvostelemaan, ja sai siitä yhä uutta syytä huokailla ja pomiloida.
Kohta kuitenkin rupesi hänen huomionsa kiintymään rosvoon ja hänen
isäntäänsä.

Mies oli kerrassaan surkean näköinen. Sidotuilla käsillään koetti
hän suojella itseään isännän korvapuusteilta, itkien ja anoen armoa.
Hänen vaatteensa olivat repaleiset, tukka ja parta takkuiset ja
auenneesta kaulantiestä näkyi laiha ja likainen rinta. Hartiat olivat
köyryt, jalat laihat kuin tikut ja sormet paljasta luuta. Syvä sääli
valtasi Ontrein. ”Oi ristiveli”, sanoi hän osanotolla, ”mikä saattoi
sinutkin niin syvälle synnin tielle vaipumaan, mikä sai unohtamaan
ne opetukset, joita sinunkin osaksi on tullut? Onko köyhyytesi niin
suuri, että olit pakotettu anastamaan toisen omaa?” Ja Ontrei nousi ja
meni miestä lähempää katsomaan, estäen isännän lyönnit. Kuunneltuaan
isännän valituksia hetkisen meni hän sitten matkatoverinsa luokse
ruveten käsiään levitellen pyytävällä äänellä selittämään jotakin.
Aluksi ei nuorukainen näyttänyt häntä kuulevan, sillä siksi suurella
mielenkiinnolla seurasi hän kaukaasialaisen hiljaisella, mutta
kiihkeällä äänellä tekemiä esityksiä, mutta sitten hän havahtui
ja ymmärsi Ontrein asian. Ukko pyysi, ettei miestä jätettäisikään
poliisille, vaan annettaisiin koko tapahtuman jäädä sikseen, kun ei
siinä kuitenkaan ehtinyt mitään suurempaa onnettomuutta tapahtua.
Siten säästettäisiin isännältäkin, joka oli asiaan aivan syytön, suuri
vahinko. Mies ei voinut olla täysijärkinen, senhän näki selvään,
vaan vähämielinen onneton, joka kaipasi jokaisen kristityn erikoista
osanottoa. Ei tiedä, mitä Jumala tälläkin teolla on tarkoittanut? Ehkä
aivan erikoisia ja elämällemme tärkeitä seikkoja? Armahtakaamme siis
miespoloista.

Nuorukaiselle ei tietysti tarvinnut tuota kahdesti sanoa, vaan
suostui hän asiaan heti, antaen sen tiedoksi isännälle. Tämän ilo oli
siitä vilpitön, mutta vain niin vähällä ei hän silti renki-parkaansa
päästänyt. Huolimatta Ontrein vastalauseista vei hän hänet rakennuksen
alakertaan, jossa oli tavallisuuden mukaan karjapiha, sitoi hänet
siellä kiinni laen kannatinpylvääseen ja antoi hänelle siinä
tuppivyöllään niin sydämellisen voitelun, että miehen valitus leikkasi
sydäntä. Ontrei ei voinut tuota sietää, vaan liikkasi tuohtuneena alas
rangaistuksen näyttämölle, josta kohta alkoi kuulua hänen ja isännän
riitelevää äänen hälinää. Mutta koska valitus lakkasi siihen, saattoi
uskoa Ontrein ihmisrakkaassa asiassaan onnistuneen. Sangen kiihtynyt
hän taas oli alhaalta palatessaan, mutisten itsekseen ja huokaillen
tätä julmaa asiaa. Hänellä ei ollut aikaa kuulla, mitä nuorukainen ja
kaukaasialainen yhä jännittyneemmällä mielenkiinnolla keskustelivat,
vaan ryhtyi hän kokoamaan vähiä riepujaan, ja panemaan naulapohjaisia
kenkiään jalkaansa, päästäkseen pian pois tästä paikasta, jossa aivan
selvästi vallitsi itse saatana ja kaikki hänen menonsa kiusaten ihmistä
pois oikealta tieltä. Joistakin hänen puolinaisista sanoistaan saattoi
tulla jopa siihenkin murheelliseen vakaumukseen, että Ontrei oli
tuolla alhaalla isännän kanssa keskustellessaan erehtynyt ihmisrakkaan
ottelunsa kuumuudessa kiroamaankin, — seikka, joka oli arveluttavan
raskas teko hänen laatuiselleen. Ymmärrettävää siis onkin, että hän
laukku selässä malttamattomasti ovelta toveriansa mukaansa kiirehti,
ottamatta kuuleviin korviinsakaan isännän kiitollisia ja alamaisia
esityksiä samovaarista ja hyvästä teestä varhaiseen aamutuimaan...

Merkitsevällä katseella hyvästeli vihdoin nuorukainen kaukaasialaista,
joka lähti huolettoman näköisenä kulkemaan kotiaan kohti.
Pyhiinvaeltajat painuivat myöskin matkalleen, Ontrei raskaasti
syntitaakkansa painamana, mutta nuori mies askel keveänä ja mieli
ikäänkuin uudessa vireessä.

Ehtoosta ja aamusta oli tullut uusi päivä. Yön keveä usva viipyi
vielä notkopaikoissa, mutta kunnaat jo kuvastelivat auringossa,
välkyttäen tuhansia kastehelmiään. Apilapellolta tuli hiljaisen
aamutuulen mukana imelän makea tuoksu ja pensaista pyrähteli ilmoille
pikkulintuja yöpuultaan. Ilmassa oli tuo ihmeellinen raikkaus, joka
tekee aamut niin ihaniksi ja kirvoittaa mielen synkästä ja painajaisen
ahdistamana vietetyn yön tukahduttavasta tunnelmasta, antaen aavistaa
ylösnousemuksen ihanuutta.

VII.

SALAPERÄINEN VIERAS JA PYHIINVAELTAJA-NAISET.

Muill’ on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku.

Kootessaan ja järjestellessään vaikutelmiaan tämän kuluneen
vaiherikkaista kohtaloista täytyi hänen itselleen tunnustaa, että
se oli rikkaampi uusista ja oudoista kokemuksista kuin mitä hänelle
oli pitkään aikaan sattunut. Erinomattain tuotti hänelle tyydytystä
se, että hän oli vaaran hetkellä voinut tarmolla ja voimalla toimia,
ollenkaan siinä hätäilemättä; oli osoittanut, että hän kyllä
vaikeissakin kohdissa kykenisi asiaansa valvomaan. Ainoa hermotunne,
mikä tuosta tiimellyksestä oli jälellä, oli pieni pistelevä värähtely
yli koko ruumiin, mutta sekin kuitenkin tuntui ikäänkuin hyväätekevästi
lämmittävän, samoinkuin kylmässä kohmettunut jäsen rupeaa lämmittyään
miellyttävästi kauttaaltaan tikustelemaan.

Mutta tämä viime vuorokausi oli myös tuonut hänen kokemuspiiriinsä
tapauksen, jossa kokonaan vedottiin häneen ikäänkuin jonakin aivan
ratkaisevana voimana. Kaukaasialainen oli pyytänyt tavata häntä eräässä
paikassa tässä matkan varrella, siinä, missä puro leikkaa maantietä,
muodostaen viheriän niityn kahdenpuolen. Oikealle puolelle tietä
oli heidän poikettava, kulettava vähän matkaa puron vartta, kunnes
tulisivat sievään, kuusimetsää kasvavaan notkoon. Siinä oli odotettava
ja sinne tulisi kaukaasialainen häntä tapaamaan ylen tärkeässä asiassa.

Tämä se oli saanut hänet äsken tuolla majalassa niin äkkiä unohtamaan
hyökkäyksen ja sen tekijän. Tätä hän nytkin mietti enemmän kuin muuta.
Mitä saattoi olla miehellä hänelle asiaa?

Mutta Ontrei ei sen sijaan tahtonut mitenkään päästä tasapainoon,
vaan kulki yhäkin vuoroin posmittaen ja vuoroin tyrskien kapeata
polkuansa, voivottaen samalla toverilleen tapahtunutta onnettomuutta.
Haava käsivarressa ei ollut kuitenkaan mikään vaarallinen, joten
Ontrei sai viimein kääntää huolensa koskemaan kokonaan asian
taivaallis-synnillistä puolta. Mikä alentumus ihmiskunnassa, että
rauhalliset matkalaiset, joiden tiedetään sitäpaitsi menevän pyhään
monasteriin rukoilemaan heidänkin syntejään anteeksi, joutuivat
tällaisen ilkityön uhriksi! Turhaanko työskenneltiin ihmisten
pelastamiseksi, kun kiusaaja yhäkin teettää heillä tällaisia tekoja!
Kun nousisi haudastaan pyhä Ilja, Vienan apostoli, ja katsoisi kansansa
sekaan, niin varmaankin palaisi hän takaisin maalliseen haahmoonsa
uudelleen saarnaamaan parannusta! ”Lähetti luoja toki sen mustilaisen
oikealla hetkellä meitä sen toisen mustilaisen kynsistä pelastamaan...”

— Ontrei, menemme levähtämään tänne niitylle. Syödäkin pitää, että
jaksamme taas helteessä astua.

— Mutta vastahan söimme, veliseni. Emme jouda nyt istumaan, pitkä on
matka vielä meren rantaan.

— Tule pois vain, kyllä ehdimme.

Hän vei vastustelevan ukon mukanaan ja saapui pian sovitulle paikalle.

Mikä nautinto oikaista erämaan sammalelle! Se on pehmeä ja polkematon,
viileä ainaisessa rauhassaan. Puron rannalla tuossa silenee maa
vetreäksi nurmeksi, joka vietellen kutsuu helmaansa lepäämään. Reunansa
on se koristanut orvokeilla, jotka huomaat vasta maahan heittäydyttyäsi
niiden vienosta tuoksusta, älyät ilostuen kuin äkkiä löydetyn aarteen.
Mutta siemaus korpien ruskeasta suonesta, raudasta ja pohjavesistä,
sammuttaa janon ja tuo mieleen kuvia ihanista virvoittavista lähteistä.
Levon ja tyydytyksen tunne valtaa mielen, halu on tähän ainaiseksi
jäädä, viettämään ijankaikkista kesää sen solisevan puron reunalle
sinne viileään korpeen, sen orvokkia kasvavalle viheriöitsevälle
äyräälle! Sama mahtoi olla tunnelma Herran opetuslapsilla, kun he
ylösnousemuksen vuorella ilostuen sanoivat, että tässä on meidän hyvä
olla ja tahtoivat tehdä kolme majaa, — tuollainen äkkiä sydämeen
valahtava rauhallisen ilon, intohimottomuuden ja viihtymyksen tunne,
joka tuntuu ihanalta kuin mielen katkeran soimauksen jälkeen äkkiä
saatu omantunnon rauha...

Hetken istuttuaan näki hän pensasten lomitse, kuinka maantietä
vaelsivat hitaasti tuo kaunis neito ja perässä vanha mummo.

— Ontrei, kääntyi hän sanomaan, me matkaamme noiden kanssa yhdessä. Ne
eivät ehdi meitä paljon jätättää...

— Menkööt, ärähti ukko kärsimättömästi. Emme lähde heidän kanssaan,
onnettomuutta siitä vain... Mutta hyvänen aika, nehän tulevat tänne!

Ukko kyyristäytyi ikäänkuin vainolaista pakoon, ja kummakseen näki
nuorukainenkin, että naiset kulkivat hitaasti pitkin puron vartta heitä
kohti, ikäänkuin jotakin hakien. Tuossa olivat he jo ääressä pensaitten
takana, jo taivuttivat niitä hiukan syrjään ja jo säpsähtäen huomasivat
Ontrein, jolla näytti olevan ankara halu piiloutua pensaikkoon kuten
jänis pää edellä. Mutta nuorukaisen huomattuaan lennähti hymy nuoren
naisen kasvoille ja venäjäksi kysyi hän, eikö kaukaasialainen vielä
ollut tullut!

Nyt lennähti totuuden aavistus salamana nuorukaisen mieleen. Uteliaana
kääntyi hän kyselemään neidolta asiaa tarkemmin, kun jo tuossa seisoi
kaukaasialainen heidän edessään, pitkänä ja pulskana, voimakkaana ja
varmana, sydämellisesti uudelleen ojentaen nuorukaiselle kätensä ja
taputtaen ällistynyttä Ontreita ystävällisesti olkapäälle.

— — — — —

Ukko katsoi vuoroin kaikkiin ja pillahti sitten itkuun. Hänen osakseen
oli kuluneitten tuntien aikana tullut niin monta mielenliikutusta ja
niin ankara säikähdys, ettei hän voinut tunteitansa ollenkaan hillitä,
vaan vetisteli syrjempänä, liuhupartansa tutisten. Kyyneleittensä
lomaan haukkasi hän kuitenkin aina palan kalakukostaan, väittäen
sillä parantavansa sydänalassaan yhä tuntemaansa heikkoutta, minkä
johdosta mummo katsoi velvollisuudekseen lähettää hänen puoleensa
eräitä paheksuvia ja arvostelevia katseita, kooten visusti hameensa
ympärilleen ja kaikin tavoin osoittaen, että Ontrei-parka oli sittenkin
astetta alempaa aatelia kuin hän. Mutta Ontrei ei sitä huomannut, vaan
vuoroin itki ja teki ristinmerkkejä, välillä taas haukaten, vuoroin
kirkastettu ilme kasvoillaan hiljalleen kiitteli Jumalaa kaikesta
ja eritoten siitä, että niinkin vähällä oli pelastuttu uhkaavasta
vaarasta. Vihdoin riisui hän saappaansa ruveten lämmittelemään
jalkapohjiaan nuotion hauteessa, sillä hänen jalkansa olivat
pitkällisestä astumisesta heltyneet; samalla näytti hän surkeasti
kutistuneen kämpäjalkansa, jossa näkyi suuria arpia. Niin menetteli
Ontrei, vaipumatta silti milloinkaan kokonaan pois tuosta hänelle
erikoisesta naivin uskonnollisesta sielun tilasta, joka oli hänen vahva
ojennus- ja ohjenuoransa hänen matkallaan sekä maailman että myös tämän
Aunuksen läpi.

— — — — —

Se oli viileä ja kirkas pohjolan aamu, jolloin näiden outojen
ihmisten tarina ensiksi kerrottiin. Vakaina ja hartaina kuuntelivat
sitä ympärillä synkeän korven kuuset, hiljaa lirisevä puronen ja
luonto kaikki. Pienen nuotion savu nousi tuskin huomattavana patsaana
tyynessä ilmassa, kohosi hiljaa kuusen latvojen tasalle, mutta
pysähtyi leijailemaan siihen, ikäänkuin epäröiden, uskaltaisiko
yrittää ylemmäksi, kohti tuota kullalta kuultelevaa maailman lakea.
Mutta kuusen latvojen tasalla pitivät hyönteiset kiihkeätä karkeloaan,
tuhatlukuisena parvena sokkeloleikissään kiitäen. Sanotaan: nämä
omituiset pohjolan hyönteiset, jotka usein kesä-illoin kokoontuvat
laskevan auringon loisteeseen karkeloimaan, elävät vain yhden
vuorokauden; siksi ne leikkivät vimmatulla vauhdilla, pysähtymättä,
levähtämättä, keretäkseen karkeloida mahdollisimman paljon, saadakseen
elää ja nauttia sen, minkä lyhyessä yössä ehtii...

Nuori nainen, tuttava tuolta poutaiselta tieltä, kuunteli kertomusta
nöyränä ja hiljaisena, kuunteli sitä myös vanha mummo, Ontrei
ja nuorukainen, jonka käsi oli siteessä. Mutta kertojana oli
kaukaasialainen tuttavamme, tummat silmät välkkyen innosta ja
elämänhalusta. Mikä oli mieheen mennyt? Into hehkui hänen silmistään,
käskevä kaiku hänen äänestään, ja suonikas käsi näytti tietävän
voimansa. Ja katseesta, joka hellentyen suuntautui tuon tuostakin
nuoreen naiseen, joka värähti sen polton alla, tuntui alakuloisuus ja
epävarmuus hävinneen.

Se kaikki oli tapahtunut hyvin kaukana ja oloissa, jotka tuntuivat
outoutensa vuoksi sadulta. Tuo nuori nainen tuossa väitti, että
hänen suonissaan virtasi Georgian vanhan hallitsijasuvun verta, ja
että hän oli viimeinen, kaukainen syrjähaaran jäännös tuosta muinoin
mahtavasta suvusta. Kaunis hän ainakin oli. Hyvä Jumala, kuinka hän
olikin kaunis! Nuorukainen tuijotti häneen taaskin ikäänkuin unelmiin
vaipuneena, ikäänkuin tyrmistyneenä. Hänen teki mieli langeta neidon
eteen polvilleen ja rukoilla häntä, palvella häntä, julistaa, ettei
ollut maailmassa mikään sen arvoista kuin edes yksi ainoa silmäys hänen
ihanista silmistään, joihin saattoi upota kuin pohjattomaan mereen. Ja
sitten hänen teki mieli itkeä, valittaa sitä, ettei tämä ihana kukka
ollut katoomaton vertauskuva, joka innoittaisi ihmiskuntaa ihanalla
muodollaan ja yliluonnollisella kauneudellaan ikuiseen kamppailuun
kauneuden puolesta. Hän tunsi sydämessään vuoroin riemua, vuoroin
tuskaa, vuoroin pursuavaa voimaa ja sanomatonta raukeutta, hän tunsi
aivankuin yhtenä elämyksenä kaiken sen hekuman ja tuskan, minkä
ajallinen vaelluksemme ihmiselle tarjoaa...

Kertojan ääni tunkeusi hänen unelmiensa joukkoon. Korkealla
vuoristokylässä oli hän, georgialainen aatelismies, asunut, siellä,
josta on estämätön näköala alas laakson kaupunkiin, jossa taas eli
holhoojansa luona tämä neito. Oli riemullista tietää, kun katsoi
alas laaksoon, että siellä eli hän, joka oli enemmän kuin koko
maailma. Siellä etelässä mahtoivat tunteet olla meille viileän maan
asukkaille aavistamattoman tulisia. Kun lempi käskee, niin totellaan
ja totteleminen on autuus. Ah! syttyä kerran todella, yhdeksi ainoaksi
ihanaksi liekiksi, joka palaisi kuin mahtava polttouhri...

Heidän rakkautensa ei tahtonut tietää mistään esteistä, mutta niitä
ilmestyi odottamattoman paljon. Georgialaisen annettiin ymmärtää sekä
oman heimon että ruhtinattaren holhoojain taholta, ettei liittoa heidän
välillään tultaisi sallimaan. Ylpeät veret kuohahtivat, uhattiin,
kehoitettiin, rukoiltiin, ei mikään auttanut: nuorten päätös näytti
järkähtämättömältä. Vaikka heitä kuinka olisi vartioitu, tiesivät he
silti tavata toisiansa; kun heitä ruvettiin ankarammin vartioimaan,
sattui väkivaltaisia kohtauksia. Kiihtyneenä antoi hän kannatusta
asioille, joiden vaarallisuuden hän tunsi, kunnes kaikki päättyi
siihen, että hän eräänä päivänä huomasi olevansa vankina kaukana
pohjoisessa...

Silloin kun hänet oli kotikaupungistaan pois lähetetty, oli hän
osaaottavalta vartialta saanut tietää karkoituspaikkansa. ”Ilmoita se
hänelle”, oli hän rukoillut, ”ilmoita ja pyydä kirjoittamaan”. Se oli
hänen ainoa toivonsa näinä vuosina. Aluksi oli hän kirjoittanut kotiin,
ja oli itsekin saanut kirjeitä, mutta ne oli osoitettu viranomaisten
kautta tuleviksi, eikä niissä puhuttu sanaakaan hänestä. Mitä suvusta
ja ystävistä, mitä heimosta! Niitä ei ole sille, joka elää vain häntä
ajatellen.

Ja niin oli hän lakannut kirjoittamasta, uskoen, että kaikki oli ijäksi
häneltä mennyttä. Epätoivo oli laskeutunut kuolettavana kuin lumivaippa
hänen mieleensä, ja hän oli vain ruvennut hiljaisesti odottamaan sitä
hetkeä, jolloin hän pääsisi näkemään edes onnensa raunioita.

Onnellinen se, jonka elämässä on edes onnen raunioita! Silloin tietää
eläneensä ja kokeneensa jotakin, olleensa mukana siellä, missä on ollut
edes jotakin raunioiksi luhistuvaa, rakennuksia, rikkauksia kentiesi.
Köyhän tuvan luhistuminen ei herätä suurta huomiota ja sen mukana
ei paljon hautaannu. Ainoastaan voimakkaiden sielujen suodaan kokea
jotakin, vain heillä voi olla suuria ja jaloja henkisiä elämyksiä,
jotka aateloivat ihmisen, olivat ne sitten iloja tai suruja. Mitä
onnesta, joka on ainaista päivänpaistetta! Olkoon se surua ja myrskyä,
joka suo jännittää kättä taisteluun, olkoon ottelua tuulen kanssa, että
silloin, kun laskemme elämän meren suolavedestä tiukkuvat raajamme
hetkeksi rannalle, lepo ja pilven raosta pilkistävä päivä tuntuisi
sitäkin ihanammalta. En tahtoisi olla sunnuntailapsi, huokasi kertojaa
unelmoiden kuunteleva nuorukainen, vaan tapahtuvan tahtoisin jotakin!

Ja niin kuului eräänä iltana, kun maanpakolainen raskaalla mielellä
jälleen palasi polultaan metsän helmasta, jossa hän oli kotimaansa
kielellä huvikseen metsän puille haastellut, erään talon pihalta hellä
ääni. Se oli samaa kuin olisi maailman onnettomimman osaksi tullut
yhdellä kertaa kaikki mahdollinen inhimillinen onni, niin suuri, että
pelkäsi sydämen siitä pakahtuvan...

Hän ei vieläkään, siinä seistessään ja lemmittyään katsellessaan,
tahtonut voida uskoa, että tyttö tuossa oli se sama sieltä kaukaa
etelästä...

VIII.

PAKORETKELLE LÄHTÖ.

Sinne lähde, sinne riennä,
Luokse Maaria-emosen,
Juurelle Jumalan äidin:
Äsken kipu kirpoavi,
Suru suurikin sulavi.

Suloisen äänen, kuten sanottu, kuuli silloin karjalaisen talon pihalta
maanpakolainen mies, ja oli hänen sydämensä onnesta tukahtumaisillaan.
Tuo neito ei ollut kukaan muu kuin äsken maantiellä tapaamamme, ja
vanha mummo oli hänen imettäjänsä ja toinen äitinsä. Omituinen, raskas
kohtalo oli saanut neidon näin loitolle isäinsä ja heimonsa maasta
vaeltamaan, laki, jonka nimi oli rakkaus. Punehtuen hän saneli jatkoa
ja täydennystä sulhasensa kertomukseen.

Sanattomassa surussa kuluivat viikot ja kuukaudet sen jälkeen, kun
hänen lemmittynsä oli vangittu; turhaan odotti hän sanomaa saapuvaksi
— ei sanaakaan. Nimettömän kirjeen kautta sai hän vihdoin tietää, mikä
oli hänen sulhonsa karkoituspaikan lähin kaupunki. Odotettuaan yhä ja
kärsittyään epätoivon kaikki tuskat päätti hän vihdoin ottaa asiasta
itse varman selon. Niin hylkäsi hän kaikki korunsa ja komeutensa sekä
läksi vanhan hoitajattarensa kanssa halki Venäjän sulhoansa etsimään.
Salassa ja mutkateitä, alati piiloutuen, koettaen jättää vääriä
jälkiä eksytykseksi olivat he harhailleet kohti päämääräänsä, tuota
pientä kaupunkia Äänisjärven pohjois-rannalla. Mahtavat voimat olivat
heitä takaisin hakemassa ja kiinni ottamassa, mutta silti onnistui
heidän pujotella eteenpäin. Ensi laivalla saapuivat he keväällä
Petroskoista yli Äänisen kirkkaitten vesien, sivuuttivat vanhan Sungun
markkinapaikan ja laskivat pienen ja ystävällisen kaupungin laituriin...

Nuorukaisen aatos seurasi hymyten neidon tuloa Poventsaan. Muistoon
virkosi kaunis kesäinen iltapäivä tuossa pienessä kaupungissa.
Nauraen ja ilakoiden oli nuorisojoukko saapunut saarelta Äänisen
ulapalta, jonne oli tehty huviretki, ja mukana oli ollut suomalainen
nuorukainen, vasta aamulla kaupunkiin tullut. Niin, vasta tullut,
mutta jo venäläisen neidon silmiin syvään katsonut! Samaan aikaan oli
taas saapunut Petroskoista matkustajahöyry, ja sitä vastaan ottamaan
oli kokoontunut koko pikkukaupungin hienosto. Mikä iloinen hälinä
ja eloisuus, vaikka erämaan helmassa elettiinkin! Tuossa naiset
juttelivat tärkeinä, tuossa venäläiset herrat hyväntahtoisesti löivät
toisiaan olkapäille ja hohottelivat isoäänisesti. Tuossa saapui
polkupyörällä — kaupungin toistaiseksi ainoalla — paikalle siro ja
käppelä tutkintatuomari, tervehtien oikealle ja vasemmalle kohteliaasti
kuin konsanaan paras kavaljeeri. Tuossa tuli isokasvuinen, punakka
ja suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi, jonka hyväntahtoisuudella
ei ollut pituutta eikä leveyttä, eipä pohjaakaan. Mutta kuin
lumiaura kinoksessa halkaisi itselleen tuossa tien isovatsainen ja
jättiläiskokoinen, punakasvoinen ja määrättömän veljellinen ispravnik;
ähkien ja tervehtien kohteliaasti joka suunnalle vaelsi hän kuin
erämaan laiva hiekkameressä rantakioskille, jonka pöydän ääressä — hän
sekoitti olueen jäätä, antaen tuon virkistävän juoman valua kurkustaan
alas suunnattoman pitkinä ja perinpohjaisina siemauksina. Ihana ilta
oli siitä seurannut, häntä tuntematonta suomalaista nuorukaista oli
pidetty joka talossa kuin rakasta sukulaista, ja vallan menehtyneenä
oli hän vihdoin muutaman päivän perästä selvinnyt jo kärsimättömäksi
käyneen Ontrein matkaan...

Neito oli asunut kauan Poventsassa ja koettanut salavihkaa tiedustella
hakemaansa. Paljon oli karkoitettuja täällä, mutta missään ei näkynyt
grusialaista. Kului kevät kesemmäksi eikä mitään näkynyt. Meni neito
mummonsa kanssa silloin kerran rantaan katsomaan laivan saapumista,
ja näki sieltä astuvan maihin parven köyhiä vaeltajia, näöltään
pitkämatkaisiakin. Minne ovat nämä ihmiset matkalla? oli hän kysynyt.
Solovetsin pyhään monasteriin, oli hänelle vastattu. Ja silloin
oli ikäänkuin salaperäinen ääni hänelle kuiskannut: sinne lähde,
heittäydy pyhän neitsyn jalkoihin, rukoile häneltä sulhosi vapahdusta.
Ellet sitä sieltä saa, niin on sulhosi pahoin syntiä tehnyt, ja
kärsii Jumalan lähettämää rangaistusta. Sinne menen, oli hän silloin
alistuen päättänyt, tuntien samalla sydämessään suloista aavistusta.
Tuona olivat he sitten muitten pyhiinvaeltajien kanssa
lähteneet kulkemaan kohti merta ja pyhää luostaria...

— — — — —

Oi sitä suloista kohtausta pimeässä karjalaisessa sintsissä, niitä
tulisia syleilyjä ja lukemattomia suudelmia, jotka tuon tuostakin
silloin katkaisivat molemminpuolisia selvittelyjä. Kun oli neito
ikävänsä ajamana pistäytynyt pihalle, kuunnellut, katsellut auringon
vaipumista autereiseen taivaanrantaan, muistellut kadonnutta
sulhastansa, muistellut tuota vierasta nuorukaistakin, joka heidät oli
tiellä yhdyttänyt, niin olivat silloin silmät sattuneet mieheen, joka
tuossa kujalla vaieten ja allapäin oli hitaasti kulkenut. Salamana oli
silloin lennähtänyt aavistus sydämeen, niin ihana, että polvet olivat
tahtoneet herpautua, ja kurkusta oli lennähtänyt ilmoille rakas nimi.
Se oli totta, hän se oli...

Ja hän oli aivan kuin herännyt pitkästä unesta. Pois, oli hän sanonut,
pois lähden täältä. Menemme vieraille maille siksi, kunnes meidän
sallitaan palata kotiin. Me valloitamme itsellemme onnellisuuden
oikeuden, emme rukoile, vaan vaadimme sitä. Odota minua täällä, lähden
ja kokoan tavarani, karkaamme pois...

Mutta tyynnyttyään oli hän ruvennut asiaa järjellisesti pohtimaan. Hän
tiesi, että karkoitettuja usein yritti paeta yli rajan, mutta että
pako sittenkin harvoin onnistui. Ja nyt hänellä oli mukanaan vielä
kaksi naista. Ei, asia oli pantava viisaasti alkuun. Mene tshainajaan,
oli silloin neito havahtanut kirkkain silmin häntä neuvomaan, mene
sinne; siellä asuu suomalainen nuorukainen ja rampa äijä, ehkä ne
tietävät neuvoa. Ja neito kertoi kohtauksen maantiellä, ja mies muisti
nuorukaisen tshainajasta. Kiireesti lähti hän sinne...

— — — — —

Kertomuksen loppu oli avomielinen pyyntö: auta meitä, ja siihen yhtyi
ihana silmäpari. Katsottuaan niihin sanoi nuori mies reippaasti, aivan
muuta ajattelematta:

— Autanpa tietenkin, teen kaikkeni!

Nyt tuli Ontrein vuoro. Hän oli vihdoinkin päässyt rauhoittumaan,
nähtävästi kalakukkonsa vaikutuksesta, mutta oli uudelleen menettää
tasapainonsa, kun kuuli, mihin vaaralliseen yritykseen häntä
pyydettiin. Ankarasti penäsi hän vastaan, mutta oltuaan hetken tuon
saman silmäparin vaikutuksen alaisena, rupesi hänkin horjumaan ja
kynsimään korvallistaan. Mummo tuossa syrjässä tuli uudelleen terävän
näköiseksi, mutta lievensi kurttujansa sentään, kun äkkäsi, mikä etevä
henkilö tämä Ontrei sittenkin näytti seurassa olevan.

— — — — —

Raskaasti huoaten nosti vihdoin ukko laukkunsa selkäänsä ja lähti
hitaasti kämpimään maantietä kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi
lähtenyt pitkin sen leveätä selkää pohjoiseen päin, meni hän suoraan
sen yli ja rupesi painumaan metsään, kohti länttä ja sen erämaita.
Hämmästyen huomasi tämän hänen toverinsa ja kiiruhti saattamaan ukkoa
tuosta tilille. Hiukan kiivastuen selitti tämä silloin, että oli
mahdoton ajatella pääsyä Vienan rantaan näiden karkulaisten kanssa
muuten kuin kääntymällä takaisin länteen. Kun pyrittäisiin tästä,
näyttäytymättä kellekään, suoraan Ontojärvelle, johon Poventsasta
sille kulmalle menevä maantie vie, niin ei kukaan arvaisi heitä sieltä
etsiä. Ostettaisiin sieltä karjalaiset vaatteet neidolle, miehelle ja
muijalle, joita ei siinäkään kylässä näytettäisi, mentäisiin siitä
tuttuja teitä pohjoisemmaksi ja sanottaisiin kylissä, että nämä vieraat
ovat Ruotsin kansaa Suomesta eivätkä taida meidän kielellä haastaa,
niin hyvin luultavasti päästäisiin kaikessa rauhassa Kemiin, josta
sitten pitäisi muuta neuvoa keksiä edelleen. Ja jos ei Ontojärvelle
yritettäisi, niin mentäisiin vähän etelämmäksi, Seesjärvelle, vanhaan
Paadenen kylään, josta kyllä saataisiin mitä tarvittaisiin. Onhan nyt
lämmin vuodenaika ja kalaa voidaan pyytää matkalla, jopa saada välillä
olevista karjalaiskylistäkin ruoan apua, vaikka niihin ei juuri ollut
meneminen, kun ei niissä matkalaisia kesäisin tainnut paljoa käydä ja
kun eivät olleet valtatien varressa, joten siis saattaisivat epäillä.
Mutta kun edes Ontojärvelle saakka päästäisiin, niin siitä kyllä
voitaisiin huolettomammin edelleen matkata. Ankara oli muuten siinäkin
työ edessä, sillä mikäli Ontrei tunsi näitä välisaloja, niin olivat ne
suuret ja harvaan asutut, paljon veteliä soita ja tiettömiä taipaleita.
Mutta kun päästäisiin pois tämän ensimäisen urjadniekan ja stanovoin
ilmoilta, niin sitten kyllä uskaltaisi jo kylistäkin tien osviittaa
kysellä, ja niin päästäisiin hiljoilleen eteenpäin. Tuota suurta
maantietä ei ollut missään tapauksessa ajatteleminenkaan, sillä johan
ne pian sähkölangallakin ilmoittaisivat meren rannalle Sumaan, että nyt
on semmoinen mies karussa, jotta pankaa kiinni...

Ontrei oli selittänyt kantansa vaatimattomasti, joskin hiukan
närkästyneellä äänellä, ja nuori mies huomasi pujopartaisen
seuralaisensa olevan aivan oikeassa. Nyt vasta rupesi hänelle
selviämään, mihin seikkailuun hän oli antautunut, ja mitkä kaikki
vaikeudet siinä olivat voitettavina. Huolestuen vilkaisi hän
seuralaisiinsa, noihin etelän ihmisiin, joilla ei tietenkään ollut
aavistustakaan kulusta näillä pohjattomilla nevoilla ja öiden
viettämisestä ulkoilmassa nuotiolla, savun ja sääskien seassa.
Hänelle itselleen ei siinä ollut mitään pelottavaa, vaan päinvastoin
houkuttelevaa seikkailua, mutta kieltämättä oli asia hiukan toinen
näille naisille.

Ontrei jakeli määräyksiään. Kaukaasialaisen piti uudelleen mennä
kylään ja sanoa siellä menevänsä kalaretkelle; piti ottaa mukaan
kalastusvehkeitä ja ainakin kirves, jollei pyssyä saanut; leipää piti
myös ottaa niin paljon kuin epäilystä herättämättä saattoi. Me muut
odotettaisiin tuolla siintävän vaaran kupeella. Hyvä olisi myös, jos
saisi hiukan vihjausta, oliko näillä seuduilla edessä isojakin kyliä,
vai olivatko, niinkuin Ontrei luuli, harvaan asuttuja. Suolaa ei
pitänyt unohtaa myöskään.

Asian kuultuaan ja päästyään ymmärtämään Ontrein suunnitelman nyökäytti
etelän mies hyväksyvästi päätänsä ja lähti enempää puhumatta. Mutta
Ontrei painui edelleen metsään seurueensa kanssa, tapansa mukaan
vaivaloisesti kulkien, perässä kaksi naista ja viimeisenä ajatuksiinsa
vaipunut nuori mies.

— — — — —

Ontreista oli äkkiä tullut se, jonka varaan suureksi osaksi oli jäänyt
koko yrityksen onnistuminen. Hän oli nyt retkikunnan kieltämätön
johtaja, eikä tullut kysymykseenkään, ettei hänen tahtoaan olisi
toteltu. Hänellä olikin niin laaja ja perinpohjainen kokemus kaikissa
ulkoelämää koskevissa seikoissa, luontainen vaisto osata oikeaan
tiettömillä taipaleilla, satakin neuvoa varalla pulmallisen kohdan
ratkaisemiseksi, että piankin ymmärrettiin hänestä ennen muita
riippuvan, päästiinkö ja kuinka helposti näiden erämaiden läpi teille
ja asutummille seuduille. Tuota pikaa oli hänestä tullut nuoren
ruhtinattaren suosikki, ja itse imettäjäkin taipui leppoisemmaksi,
vaikka pitikin yhä jonkunmoista epäluuloista rajaa itsensä ja
liuhuparran välillä. Ruhtinattaren palvelukseen innostui Ontrei
pian, ottaen hänen asiansa omakseen. Mutta milloin tuli kysymykseen
voiman ja reippauden antama apu, silloin oli ruhtinattaren sulhanen
väsymätön. Uupumaton oli hän laittamaan nuotioita ja havuvuoteita,
uupumaton kantamaan taakkoja, puhumattakaan morsiamestaan, jonka jalat
usein retken ensi aikoina tahtoivat kieltäytyä emäntäänsä kantamasta.
Vanha mummo taas oli nuoren haltiattarensa naisellisena tukena tällä
rasittavalla matkalla, alati koettaen rohkaista häntä ja lievittää
vaivoja. Miten ihmeellisesti muodostuivat nämä kaksi naista koko
matkueen huolenpidon ja vaalimisen esineiksi. Vaivaisesta Ontreista
alkaen heräsi jokaisessa miehessä naisen palvelemisen ritarillinen
henki, joka sai heidät ponnistelemaan kaksinkertaisella voimalla.
Meissä asuu kaikissa jotakin, joka sykähtää iloisesti synkänkin surun
keskellä, kun näemme kauniin naisen ja joudumme hänen lämmittävään
läheisyyteensä. Kuinka hänessä on kaikki sopusuhtaista ja miellyttävää,
miten hänen naurunsa on kirkasta, kädet pienet ja silmät loistavat!
Me aivan mykistymme hämmästyksestä ja sanattomasta ihailusta, me
katselemme häntä kuin yliluonnollista olentoa, ja meillä haluttaisi
nostaa hänet korkealle jalustalle ja ruveta häntä hartaasti polvillamme
palvelemaan. Ontrei toi ruhtinattarelle hymyillen suolta tuohilipillä
karpaloita ja ensimäiset lakat, kaukaasialainen ensimäiset mustikat,
ja hän, nuorukainen, tuohisella kirkasta lähdevettä, jota hän oli
pitkän hakemisen jälkeen tuolta kaukaa kivenkolosta löytänyt. Ja
yhdessä laitettiin naisille mitä pehmeimmät vuoteet kuusen havuista ja
koivun lehvistä, valittiin suojaisimmat nuotion paikat, paistettiin
mehuisin ahven ja valppaasti öisin valvottiin, ettei tuli vain liiaksi
riutuis. Sateella luovutettiin heille kaikki vaate, mikä vain saattoi
suojaksi olla, lyötiin kirveellä suolle porrasta, milloin vain pieni
ja sievä jalka rupesi liiaksi ja pelottavasti mutaan vaipumaan, ja
kun väsymys valtasi liian aikaisin ennen yöpaikkaan pääsyä, tehtiin
hänelle koivunlehvistä paarit ja kannettiin häntä siinä hitaasti
eteenpäin. Ah, kuinka kaunis oli hänen mustankiharainen päänsä, kun hän
pisti sen esiin lehvien joukosta jotakin pienellä suullaan järkevätä
sanoakseen! Tuntikausia saattoi niin tuossa vierellä tai takana kulkea
aina vain siinä samassa jännittyneessä odotuksessa, että hän vieläkin
sanoisi jotakin, vieläkin katsoisi kauniilla silmillään ja iloisesti
naurahtaisi...

                                                  ⸻

Ken oli nähnyt Ontrein kolmisen viikkoa aikaisemmin ensi päivänä kotikylällään,
veljensä talon pihalla tai tuvassa konttia tekemässä, ei olisi enää
tuntenut häntä samaksi mieheksi. Ruumiinvammastaan huolimatta kulki
hän sitkeästi ja uupumatta, määräillen ja johtaen. Kun iltapäivällä
tuona saavuttiin sinne sen siintävän vaaran kupeelle,
ja ruvettiin valmistelemaan ensimäistä yötä taivaan alla, esiintyi
Ontrein johto-asema aivan selvästi. Hänen käskystään mentiin vaaran
pohjois-puolelle, ettei savu näkyisi etelän kyliin, valittiin sieltä
rinteeltä, louhikkojen lomasta, sopiva yöpaikka, naisille mukavin
ja suojaisin, miehille ikäänkuin sen vartiaksi, ja tehtiin sinne
nuotiot sekä niiden vierille naisille kotukset ja havuvuoteet. Vähillä
keinoilla saikin hankituksi paljon mukavuuksia, kun vain älysi ja
ymmärsi.

Väsyneenä heittäytyi nuori ruhtinatar havuvuoteelleen huoahtaen
helpotuksesta ja kiitellen nöyrästi syrjään siirtyvää Ontreita.
Vilkkaalla levottomuudella hän rupesi taas tuhannennenkin kerran
tänä päivänä kysymään, luultiinko, että tämä pako onnistuisi. Ja
vastausta odottamatta vaipui hän sitten palaviin rukouksiin, kohta
jälleen levottomana kysellen, miksi ei hänen sulhonsa jo ole saapunut.
Suloisesti hän sitten taas hätäili, etteihän häntä suinkaan liene
kiinni pantu tai ruvettu jotenkin hänen pakoaan epäilemään. Niin
vaihtelivat nuoren naisen sydämessä levottomuus ja tuska, riemu ja
pelko kuin läikähtelevä aalto, ja oudon viehättävää oli nähdä vuoroin
hänen kyyneleitänsä, ja vuoroin taas hänen nyyhkytyksistä hymyksi
vaihtuvaa ilmettänsä. Mummo lohdutti häntä sydämellisesti, puhuen kuin
tuudittaja haastaa lapselleen, rauhoittaen ja kuvaillen tulevaisuutta
ruusuiseksi. Tuo vanha nainen ei enää elänyt itselleen, vaan ainoastaan
tuolle isolle lapselleen, jota hän seurasi valittamatta vaikka mihin.

Ontrei istui vaieten nuotion ääressä, syviin mietteisiin vaipuneena.
Hän oli riisunut saappaat jalastaan ja pannut ne sopivan matkan päähän
tulesta kuivamaan, oli syönyt kuivan leivänkannikan illallisekseen
ja istui tuossa nyt pää käsien varassa vaieten ja tuleen tuijottaen.
Tuli leikki hänen kasvoillaan ja tihruiset, muutenkin pienet silmät
nipistyivät vieläkin pienemmiksi valkean kirkkaudessa. Olipa kuin
olisi ukko ollut suruisen näköinen, kun hän tuossa tulen hauteessa
käänteli arpista, vaivaista jalkaansa ja silloin tällöin silmäsi
kuivettunutta kättään. Mitä muisteli hän ja ajatteli? Hänen sitten
alkanut iltahartautensa, johon ujostelematta yhtyivät kauniilla
vakavuudella ruhtinatar ja mummo, oli taaskin erikoisen palavaa.
Ulkoa opitut rukoukset jäivät vähemmälle, ja karjalankielinen supatus
todisti, että hän rukoili noin ikäänkuin omintakeisesti menestystä
tänä alotetulle seikkailulle. Hän tahtoi olla kuin pyhä
Sosima, jonka samoin oli hänen matkallaan saarelle kohdannut outo
mies, joka oli pelastusta vaatinut. Kun pyhimys kerran oli saattanut
matkansa keskeyttää, niin kuinka ei sitten hän, vaivainen, sitä
tekisi! Ehkä tämän vieraan maan neidon ja hänen sulhasensa pelastus
oli Jumalan juuri hänelle suoma erikoinen tehtävä, jossa hän sai
osoittaa tahtovansa tulla hänen armostansa heikkojen voimainsa mukaan
osalliseksi? Riemullinen lohdutuksen ja vakaumuksen tunne valtasi
hänen mielensä, ja ilostuen liikkasi hän ruhtinattaren nuotion äärelle
vaillinaisella kielitaidollaan hymyilevältä neidolta tarkemmin heidän
asioitaan tiedustelemaan.

Silloin kajahti äkkiä aivan heidän läheisyydessään huuto, ja nopeasti
karkasi nuorukainen jalkeille. Pelon kiljahdus katkaisi naisten ja
Ontreinkin keskustelun, kunnes näreiköstä nuotion ääreen ilmestyvä
kaukaasialainen iloisella tervehdyksellään hälvensi levottomuuden,
heittäen maahan raskaan taakkansa. Hänen matkansa oli onnistunut hyvin,
ja erikoisella tyytyväisyydellä näytti hän nuorukaiselle — kivääriä,
jonka tämä tunsi vanhaksi tutuksi. Se oli ”Berdan n:o 2”, joita Venäjän kruunu
täällä möi halvasta hinnasta karjalaisille karhujen hävittämistä
varten, jotka viime aikoina olivat taas ruvenneet tuottamaan suurta
vahinkoa karjan tappamisella. Urjadniekalta itseltään, niin sääli kuin
oli ollutkin pettää tuota kunnon vanhusta, joka oli aina koettanut
hänen kohtaloaan lievittää, oli hän saanut kiväärin lainaksi sillä
verukkeella, että sattuisi vielä karhun kohtaamaan kalaretkellään. Kun
se veruke oli näillä seuduilla hyvin luonnollinen, oli ukko kiväärin
ja joitakin patruunia lainannut. Tämä oli nuorukaiselle hyvin tuttua,
sillä Poventsassa olivat iloiset ja hyväntahtoiset semstvovirkamiehet
hänellekin tarjonneet samallaista asetta kruunun siitä vaatimasta
hinnasta, ja tiesi hän todellakin näihin aikoihin karjalais-kyliin
näitä aseita levitetyn. Tuntuipa turvalliselta, että oli mukana näissä
erämaissa ase, jolla voi pahimmankin pedon lannistaa.

Neidon ja miehen hellää tervehdystä ei hän sietänyt nähdä, vaan
kääntyi pois. Hänen sydämeensä pisti outo tunne ja hän tunsi, että
hänen sielustaan ei sittenkään kokonaan lähtenyt pois se ihana kuva,
joka oli sinne sattuman harvinaisesta ja merkillisestä oikusta näinä
viime vuorokausina tunkeutunut. Pois kääntyessään näki hän Ontrein
itseään tarkastavan ja tulevan vihdoin hänen nuotionsa ääreen, siihen
tuttavallisesti viereen istahtaen.

— Nukkumaan rupeamme, veliseni, sanoi hän ystävällisesti.

— Uni karttaa silmiäni, vastasi nuorukainen.

— Hyvään omaantuntoon saapuu se kuin lääke.

— Kerro Ontrei, missä olet menettänyt jalkasi ja kätesi. Mistä ovat
nuo suuret arvet ja mistä yksinäinen elämäsi?

— Köyhän elämän arvet eivät sinua, veliseni, huvita, ja minunlaisen
käsivarsi on luonnollisempi kuivana kuin vetreänä.

— Älä kiusaa minua, vaan huvita puheellasi. Sanasi, tiedän sen
kokemuksesta, tulevat rauhallisina ja nöyrinä, matalalla äänellä ja
syvältä sydämestä. Hermoilleni ovat ne kuin rauhan sanomia. Kuuntelen
yksinkertaista puhettasi mieluummin kuin maailman parasta taiteilijaa.

Savu palloili patsahana kohti kuulakasta taivasta tänä kesäisenä
yönä, jolloin nuorukainen sai kuulla Ontrein tarinan. Kukapa ei
mielellään sitä kuuntelisi, sillä kertoilihan ukko siinä nuoruutensa
käänteentekevästä tapahtumasta, josta kuvastui inhimillisen elämän
vaiherikas kulku ilojen ja surujen, onnen ja onnettomuuksien välillä.

IX.

ONTREIN TARINA.

Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.

Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista
muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne
mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme
peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,
niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon
sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjalla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo
karjalaisten kylien surumielinen puistikko, ”kuusikko”, jossa tummassa
varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä
paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.
Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä
sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa
kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, lehdet ja neulaset
kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät
oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui
upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten
rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutiminen,
kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa...

Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä
moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat
ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot
olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin
järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea
veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi
kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo kuin järven pinnalla, aaltona
eteenpäin ajautuen.

Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt
tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman
veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan
sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen
ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja
tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla
kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä
hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä
kiitollisuuden velassa.

Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.
Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha
Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli
eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa
kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille
toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet
kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat
ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.

Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee
vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla
emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan
toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta
ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut
totta tehdä.

Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.
Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen
haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen
kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:

— Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!

— Ylen...

Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta
ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.
Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään
kosiorahaa naapurin pöydälle.

Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta
kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia
kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei
ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,
niin oli hänellä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli
kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,
ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota
rakasti!

Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?

Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut
tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja
ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän
ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli
hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,
ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti
ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.

Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti
häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon?

Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.
Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään
mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen juuttui. Siitä
kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret
nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin
tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että
älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta
toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,
niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosiolla eikä tyttökään vastaan
pannut...

— Mitähän Outi mahtanee sanoa?

Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.
Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän
toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.

Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,
katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja
poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.

Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen
sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä
hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti
hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heiluttaa ja viittaa
luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee
kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja
katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään
ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä
äänellä:

— Asia on selvä, vai?

Ontrei joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen
kummastuen ja pysähtyy:

— On sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?

— Mitä sanoi Outi?

Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei
pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken
vaitiolon jälkeen vastasi hän:

— Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, — tietenkin myöntyi
tulemaan...

Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena
penkille.

— Miksi et sanonut sitä ennen?

Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.
Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille
selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän
veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka
outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat
näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta
vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään
kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä
kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli
hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla
ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään
kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.
Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää
tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili
mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki
saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi
nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa,
voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on
peto väkevä kuin karhu, — tämän kylän väkevin?

Ontrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.

— Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten
tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.

Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä
ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen
mielialaan olikaan se päättynyt!

Ontrei vältteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään
ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä
synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja
asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.
Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja
nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja
viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa
ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?

Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki
erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin
uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.
Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa
keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin
tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö
oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän
ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi
häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.

Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotia, mieli
synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut
hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa
ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana
elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei
vaikka siinä autuus menköön.

Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui
narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut
mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.

Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein
haahmo penkiltä tilaltaan Jumalan-kuvan alta. Tasainen huounta osoitti,
että hän nukkui.

Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla
ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi
salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.

Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset
nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys
purkautui väliin ulos huokauksena.

Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.

Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.

Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi
vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.

Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään
oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen
poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte
katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa
edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen
yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,
pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien
salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut
silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne
silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen
sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.

Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen
raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti
huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut
mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin
rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka
tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...

— — — — —

Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki
ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin
rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne
kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.
Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.

He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,
ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli
jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän
sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet
toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä
teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin
häät vietettäisiin vappuna, — sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten
Outin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten
mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman
ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä
silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä
hereät itkunsa.

Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.
Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä
korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.
Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.
Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli
jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana
ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä
kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin
kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin
iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.

Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen
tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,
kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.
Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,
oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa
hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jälessään pyssyineen
hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei
ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden
antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa
sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaiden veljesten
suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli
kentiesi siltikin todistanut toista... Miksi hän ei sittenkin luopunut
Outista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi,
että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen
uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi,
hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi
tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin,
kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle
pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut.
Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi,
kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään
opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua
tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua
elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa
hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut
sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen
hänkin...

Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut
päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä
ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että
veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä
kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta
kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan
leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja
hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan
katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.

Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä
selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä
juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:

— Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos
minä voitan, niin pidän ne itse.

Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.
Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi
ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka
kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.

— Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.

Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:

— Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä
asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä
tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,
että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.

Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja
äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.

Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona
kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan
säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa
se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi
saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli
kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,
oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.
Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki
voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin
puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana
kysyi:

— Tunnustatko paremmaksi?

— Tunnustan.

— Heitätkö tytön rauhassa minulle?

— Heitän.

— Lähdetkö kylästämme?

— Lähden.

Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana
ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin
perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa
syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että
Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat
voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti
että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri
sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,
vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan
voisi surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän
oli viimeajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla
kuin äsken hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki
oli luullut kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän
oli väsynyt ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja
joka ei löydä mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin
täydellisen kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän
paikoillaan, viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta
ruumistaan.

Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi
kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi
hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,
ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa
hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta
taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki
olisi voittanut.

Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan
siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko
ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen
rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on
meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä
tuskaa!

Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään
inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan
masentunutta veljeänsä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla
voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan
että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui
sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti
uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.

Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi
siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa
liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen
sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.

Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina
nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava
kallion lohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan
taakseen, eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän
siihen hetkeksi odottamaan, ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä
sauvallaan lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven
synkkää tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat
ajatukset yhä lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta,
joka hänen mieltään painoi.

Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!

Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut
liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan
ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät
häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä
selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.
Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja
kiukkuiseen mörinään.

Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjuultaan
kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut
ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli
mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua
suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli
kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan
heittäytynyt hänen päälleen.

Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen
tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja
keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän
sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää
tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.

Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä
hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä
tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä, ettei
hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta
kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi
vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan
neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti
jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka
peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan
hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän
raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään
taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut
nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä
olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti
päätään sivulle päin.

Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin
tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse
oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin
tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,
silmissä hurja ja houraava ilme...

Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta
Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin
kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut
päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!
Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein
ladulle.

Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki
voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko
aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene
avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että
talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree
hänen kättään ja raappii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki
ohi, odota, malta, älä mene...

Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,
vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo
hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä
ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin
töihin. Kumma kyllä hän ei nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan
rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen
hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä —
niin muisti hän jälkeenpäin — askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko
hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin
kuin tässä piti...

Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä
kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän
äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt
jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin
annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen
rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta
voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten
tuohon etujalan taakse.

Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja
uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin
silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes
karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana
sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy — pieni talonpoikainen ”suusta
ruokittava” — Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan
täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy
äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja
sydäntä kohti...

Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki
ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.
Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton
tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa
vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,
vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,
pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja
sielun tuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös
Jyrki.

Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme
kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään
karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni
Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta
Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja
pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään
sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta
veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui
Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.

— — — — —

Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.

Hänellä olivat kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat
ja parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän
laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen
kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.
Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva
Outi, kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena. Hän oli ollut veljelleen
tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa, monen päivän matkan päästä,
oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä neuvoja, oli hankkinut lääkkeet
ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita aivan samalla tavalla kuin se
ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle kädestäpitäen ja osanotolla
näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle lääkärille avomielisesti kaikki ja
kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin, surulleen ja sitä, mitä hänen
pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri osannut sanoa muuta kuin että
Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi. Ehkä asia siitä sitten isestään
selviäisi.

Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.
Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät
seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän
oleskeli Jyrki tuvassa.

Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun
juuri sopivimmalla hetkellä!

Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla
tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän
rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli
salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka
kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.

Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli
väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiaan.

Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli
sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän
pelkäsi ja aavisti pahaa.

Silloin — mahdotonta selittää miten — kuuli hän äkkiä, juuri
leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen
huudon: Outi!

Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului
ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin
soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli
pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten
valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut
sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti
silmänsä ja odotti.

— Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena
ja ohuena, aivankuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli
samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi
ja levottomaksi.

Hän koetti tehdä turhaksi koko asiaa ja ryhtyi taas töihinsä, kun
samalla huuto kajahti kolmannen kerran:

— Outi!

Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman
iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan
ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.
Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain
mikään onnettomuus...?

Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi
hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi
ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.

Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,
valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken
perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen
huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...

                                                  ⸻

Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla
kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän
ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin
olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,
mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asian oikein
ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin
suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa
avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin
mietteisiin.

Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi
ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa
onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli
tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain
korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja
hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka
kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut
liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja
salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.

Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin
välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen
nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja
epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen
hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset
pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen
vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui
seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna
päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,
että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti
elämää uudelleen.

Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin
kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen
mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta
äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnollisen
tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen
selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen
käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän
uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota
siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei
näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi
ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli
pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan
tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa
surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä
katkerat kyyneleet.

Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen
rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi
valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.
Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen
elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että
Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli
jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta
vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.
Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,
eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi
oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.

Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.

Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti
pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli
ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei
nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi
haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti
viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten
vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään
joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan
ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he
vierekkäin, Jyrki seisattui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi
rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo
siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö
Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.
Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti
tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon
solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.

Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä
kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.
Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan
kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja
vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat
entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni
tuohon pihan äyräälle.

— Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta
huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan
entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.

Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystöön, käyden vähän
hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:

— Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!

He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja
istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti
ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin
sanoi Ontrei:

— Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja
Outinhan sinä jo olet itse ottanut.

Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,
jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja
virkistyneenä:

— Kyllä minäkin kotia jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin
pääsen oikein terveeksi.

X.

TULO PAADENEN KYLÄÄN. — RUNOILIJAOPETTAJAN VIERAANA.

Kerran häntä silmiin katsoi,
Kerran kättä kattelitte,
Sanan lausui, toisen kuuli,
Siitä tunsi veljeksensä.

Paadenen kylä oli suuren Seesjärven länsirannalla, molemmin puolin
melko kapeata lahtea. Etelästä, Poventsasta alkaen ja kulkien
Ahvenjärven luonnonihanan harjun kautta, tuli kruunun valtamaantie
luikerrellen pitkin laaja-ulappaisen järven etelärantaa, jatkuen siitä
länsirantaa ja ujuen edelleen pohjoiseen päin, Ontojärvelle saakka.
Seesjärven rannat ovat matalia ja valkohiekkaisia; pitkin niitä on
aalto soitten kohdalla ajanut hiekan melkoiseksi valliksi, jonka
takana maantie kulkee ikäänkuin turvassa. Maisemat ovat kankaisia
harjuja, maan pohja enimmäkseen hedelmätöntä hiekkaa, josta Poventsan
suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi oli huolestuen turhaan hakenut
viljelykseen sopivaa savipohjaista suota. Nämä olivatkin yleensä vielä
liian nuoria, aivan palamattomia ja kokonaan ruskearahkaisia.

Tämä maa oli elänyt kuitenkin suurta aikaansa sekin. Hyvin luultavaa
oli, että novgorodilaisten historialliset kauppatiet olivat
hipaisseet tätäkin ”taipaleentakaista” seutua, että se oli nähnyt
kulkuetta monenlaista, sotaista jos rauhallistakin, pakanallista jos
jumalistakin. Olipa Paaden aikoinaan ollut kaupunkikin, vaikkakaan se
ei ollut sittemmin jaksanut tätä arvoaan ylläpitää, vaan oli vaipunut
jälleen kyläksi, uinumaan sinisen lahtensa perään. Mutta kylänäkin
oli se vielä erikoisempi muita ja edellä muista, sillä olihan siellä
venäläinen koulu ja sairaala sekä lääkäri. Se oli kuitenkin tämän
Keski-Karjalan pääpaikkoja, jolla oli historiallista menneisyyttä ja
sädekehää.

Kylän kujalla kulkiessa huomasi heti, että väestössäkin näkyi tästä
merkkejä. Tuossa tuli vastaan tyttö, jonka tumma iho ja upeat muodot
todistivat eteläisempää lähtöä, ja helposti sai udelluksi, että hänen
sukunsa on alkuaan vähävenäläisiä karkoitettuja. Mutta tuossa oli aivan
väärentämätön karjalainen, ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen.
Ja kun olemme hetkisen istuneet stantsijan tuvassa, saapuu sinne vanha
karjalainen eukko ristinmerkkejä tehden kerjäämään; — se oli tapa,
jonka huomasi näin liikepaikoilla, mutta ei juuri syrjäisemmissä
kylissä. Kaikesta lopuksi näki, ettei paikalla vielä nykyoloissa ollut
suurempia kehitysmahdollisuuksia, vaan uinui se siinä kuin karhu
talvi-untansa, odottaen sitä kevättä, jolloin sen kautta avattaisiin
täydellinen liikeyhteys sekä Ääniseen että mereen. Silloin voisi siitä
ruveta kehittymään jonkunmoinen kauttakulkupaikka näiden vesien välille
ja voisi se siinä ohessa tuosta liikenteestä itsekin pienen prosentin
ansaita.

Hän istui Ontrein kanssa stantsijan tuvassa, — toverit olivat jääneet
joukosta pois kylään tultaessa kiertääkseen sen ja odottaakseen heitä
kylän pohjoispuolella jossain sopivassa paikassa. Varovainen Ontrei oli
pitänyt välttämättömänä, ettei heitä vielä ihmisille näytettäisi, ja
hänen varovaisuutensa osoittautuikin oikeaksi.

Tuossa stantsijan seinällä oli venäjänkielinen kuuluutus, jonka
sisältöä hän sävähtäen tavaili ja selitti Ontreille. Siinä ilmoitettiin
kaukaasialaisen karkaamisesta ja lueteltiin hänen tuntomerkkinsä
sekä kehoitettiin tavattaessa ottamaan kiinni, josta oli saatavana
palkintokin. Sillä aikaa kun he harhailivat erämaassaan piilotellen
ihmisiltä, oli poliisi nopeasti levittänyt kiinnipanokuuluutuksen
niin kauas kuin vain hevosteitä riitti, ja levittäisi tietenkin
laajemmallekin mikäli ehtisi. Ja kun kuuluutus oli saapunut tännekin
päin, oli selvää, ettei heidän sittenkään ollut onnistunut kokonaan
salata viranomaisilta sotajuontaan.

Hän katsahti Ontreihin saadakseen selville, minkä vaikutuksen asia
häneen teki, mutta ei huomannut mitään erityistä. Sen jälkeen kun
hän oli kuullut Ontrein elämäntarinan, oli ukko aivan muuttunut
hänen silmissään. Tuon surkastuneen ja kutistuneen muodon alta
ikäänkuin kuulsi esiin se entinen reipas Ontrei, jonka salaisesta
olemassa olosta tämä metsämatka kahden naisen kanssa olikin ollut
epäämättömänä todistuksena. Hän oli unohtanut kaiken sen, mikä ukon
ulkonaisessa käytöksessä oli aluksi saattanut tuntua hiukan erikoiselta
ja huvittavalta, ja pani nyt päähuomionsa hänen sisäiseen elämäänsä
ja antoi kaikille hänen näennäisesti naiveille ja yksinkertaisille
mietteilleen syvemmän sisällön. Olipa hän ollut huomaavinaan, että
ukko oli käsittänyt muukalaisten pelastamisen jonkunmoiseksi hänelle
uskotuksi pyhäksi tehtäväksi, jonka täyttämisellä hän saattoi ikäänkuin
jotenkin korvata kaiken sen, mitä muka oli rikkonut. Hän oli saanut
itselleen tehtävän, jonka suorittaminen oli herättänyt esiin kaiken
hänen henkensä ja raihnaisen ruumiinsa tarmon; mikäli vaikeudet ja
vaarat kasvoivat, sikäli kasvoi Ontrein rohkeus ja neuvokkuus; hän oli
ollut ja oli edelleenkin heidän johtajansa ja häntä oli heidän usein
ollut pelastuksestaan kiittäminen.

Ontrei oli ollut hänenkin tukensa. Ei niin, että hän matkan
suoranaisten ruumiillisten vaivojen voittamisessa olisi mitään tukea
tarvinnut, vaan niin, että matka oli muodostunut hänelle omituiseksi
painiskeluksi ja taisteluksi tunteittensa kanssa. Hänen lempeä
himoitseva ja kaipaava sydämensä ei ollut voinut koskemattomana kestää
tuon ihanan naisen alituista läsnäoloa ja valtavaa tenhoa, vaan oli hän
tuntenut päivä päivältä käyvänsä yhä enemmän salaisen ja suloisesti
kiehtovan voiman orjaksi. Kuultuaan Ontrein kertomuksen oli hän
vaistomaisesti ruvennut vertaamaan itseään Jyrkiin, mutta oli samalla
myös tuntenut, että tässä oli hänen asiansa jäädä tappiolle taisteluun
ryhtymättäkään.

Kaukaasialainen ei aavistanut mitään, kuten luonnollista olikin.
Koko hänen huomionsa kohdistui heidän pelastumiseensa ja morsiamensa
vaivojen huojentamiseen. Nuorukaiselle osoitti hän mitä sydämellisintä
ja avonaisinta ystävyyttä sekä kiitollisuutta, halaten vain hetkeä,
milloin saisi jotenkin häntä palkita. Nuorukainen ei tuntenut häntä
kohtaan mitään mustasukkaisuutta eikä vastenmielisyyttä, vaan täytyi
hänen aina tunnustaa miehen lahjakkuus, voima ja uljuus. Monessa kohdin
hän suorastaan piti muukalaista esimerkkinään.

Usein oli hän kesän kalpeassa yössä, nuotion savun noustessa vaaleana
patsaana kohti puitten latvoja ja käen taukoamatta kukkuessa,
ihmetellen mietiskellyt sitä sielullisen taistelun ja elämysten
puolta, joka olikin tullut hänelle osaksi tästä retkestä, josta
hän oli odottanut vain poikamaisia seikkailuja. Ne olivat hänelle
nyt sivu-asioita, pää-asia oli hänelle hänen sydämensä kysymys.
Seikkailut kiinnittivät hänen mieltään ainoastaan sikäli, mikäli ne
edistivät hänenkin rakastamansa naisen pelastumista, ja jännittivät
hänen voimiansa sikäli, mikäli niistä saattoi koitua tuon pelastuksen
este. Silloin hän heräsi ja osoitti päättäväisyyttä ja tarmoa, joka
hetkeksi sysäsi muut syrjään, omalla paremmuudellaan kohoten etusijaan.
Mutta sitten hän taas vaipui haaveiluihin, ajatuksissaan kulkiessaan
suorastaan risuihin lankeillen. Miksi oli nyt tämä koettelemus hänelle
pantu?

— — — — —

Kuullessaan, mitä kuuluutus sisälsi, vaipui Ontrei huolestuneena
mietteisiinsä, heräten niistä vasta stantsijan isännän kysymykseen,
olivatko he sattumalta tällaista kulkijaa nähneet. Liukkaasti vastasi
Ontrei kieltävästi, kertoen heidän tulevan suoraan Suomesta ja olevan
matkalla Solovetsiin.

— Tämä on nuori ruotsi, joka on tullut tänne näitä kaunihia maita
katselemaan ja kansan elämää tutkimaan, lisäsi hän sitten selittävästi
nuorukaiseen viitaten.

— A, ylen on se hyvä djelo... monasterissa käynti, ylisti nyt syrjästä
karjalaksi eräs mummo, joka oli Ontrein vastauksen sattunut kuulemaan.
Jumala apuhun matkamiehelle, jatkoi hän vielä hurskaasti, tehden pitkin
liikkein ristinmerkin ja ruveten pyytelemään, että hyvät vierahat
ottaisivat hänen kopeekkansa ja pistäisivät pyhän neitsyen kuvan
juurelle tuohuksen hänen puolestaan palamaan. Auliisti Ontrei lupasi
tehdä tämän palveluksen.

Samalla saapui paikalle uudelleen isäntä, mainiten nuorukaiselle, että
kamarin puolella oli eräs, joka halusi tavata häntä. Kummastuneena
seurasi hän isäntää, tullen varsinaisiin kestikievarihuoneiksi
aiottuihin.

Häntä tervehtimään nousi pitkä, laihahko, kalpea ja herrasmiehen tapaan
puettu mies. Silmät olivat omituisesti kirkkaat ja tummat, takki
hiukan kulunut ja parta ajamaton. Hämillään ja nöyrästi selitti hän
karjalaksi, sotkien joukkoon tavallista enemmän venäläisiä sanoja,
olevansa erään eteläisemmän kylän opettaja, joka oli saapunut tänne
lääkärin hoitoon loma-ajallaan. Oli nähnyt matkalaisten menevän kylän
läpi ja arvannut suomalaisiksi sekä tahtonut puhutella. Pyysi luoksensa
koululle, jossa asui, kun paikkakunnan opettaja oli perheineen poissa
matkalla.

Hän oli aran, jopa surkeankin näköinen mies siinä hämillään lakkiaan
pyöritellessään.

— Ettekö olekaan venäläinen? kysyi nuorukainen kummastuneena.

— En, karjalainenhan minä olen, vain venäläisen seminaarin käynyt.
Olen Karjalasta kotoisin ja nyt ministerikoulun opettajana. Ka tule,
veli, luokseni, lisäsi hän sitten aito karjalaisella, sydämellisellä
avomielisyydellä ja omituisesti pyytävällä äänellä.

— Tulen, myöntyi nuorukainen. Mennessään sanoi hän jotakin Ontreille,
joka huomattavasti levotonna oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta nyt
rauhoittuneena kumarsi ja jäi etehiseen katsomaan heidän jälkeensä.

He kulkivat kujaa rinnakkain koululle päin, opettaja kumaraisena ja
hiukan jälempänä, nöyrästi ja yksikantaan haastellen tavallisista
asioista. Hänen asuntonaan oli pari pientä huonetta, kutakuinkin hyvin
ja siististi kalustettuja. Seinällä oli tavallisten väripainokuvien
sijasta m.m. Pushkinin kuva, jota nuorukainen pysähtyi katsomaan.
Opettaja hymähti surumielisesti.

— Ette tietenkään odottanut sitä täällä tapaavanne, sitä tai mitään
sellaista, sanoi hän, lisäksi sitten huomauttaen:

— Pimeydessähän me täällä erämaassa elämme kaikki... silti...

Nuorukainen katsoi isäntäänsä pitkään. Tämän silmissä oli omituinen,
uneksiva katse. Oltiin vaiti. Vihdoin liikahti opettaja tuoliltaan,
heilautti kättään kuvaavasti ja sanoi:

— Tarkoitan yksinkertaisesti, että olemme täällä erämaassa ikäänkuin
varjossa, pimeydessä. Tuntuu siltä kuin ei sen auringon valo, joka
paistaa esimerkiksi teille siellä Suomessa, tänne ulottuisikaan. Olisi
vain joku toinen, joka ei valaise, ei ainakaan kylliksi...

Ja alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:

— Mitä kuuluu sinne teille?

Mutta odottamatta vastausta hän hypähtikin tuoliltaan rientäen hakemaan
virvoituksia. Ne olivat tuota täällä aina samaa: viinaa ja kalakukkoa,
”kurniekkaa”. Kohteliaisuuden vuoksi niitä maisteltuaan kertoili
nuorukainen sitte yleisin ja varovaisin sanoin, mistä oli ollut kysymys
viime aikoina.

Opettaja kuunteli kädet ristissä, silmissä harras ilme. Hänen huulensa
rupesivat vapisemaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Äkkiä
sanoi hän, nousten seisomaan ja ruveten kiihkeästi kävelemään
edestakaisin:

— Minä tukehdun, minä kuolen tänne! Täällä on niin ikävä!

Nuorukainen tyrmistyi tämän purkauksen kuullessaan. Hän haki kuin
kuumeessa jotakin sanaa, neuvoa, lohdutusta, jolla olisi voinut tätä
näivettyvää ja valonjanoista sielua rohkaista ja virkistää, mutta
ei löytänyt mitään. Hän tunsi vain täysin ymmärtävänsä miesparkaa,
eikä voinut sitä muuten osoittaa kuin häntä veljellisesti olalle
taputtamalla. Opettaja seisahtui ja katsoi häntä silmiin.

— Kiitos! sanoi hän.

Tuntui kuin olisi hän sitten päässyt tasapainoon, kuin olisi hän
tuossa ainoassa lauseessaan yhtenä valitushuutona purkanut ilmoille
monien päivien ikävien taakan, henkisen nälän ja tuskan katkeruuden,
kuin olisi tuo ollut patoutuneen kärsimyksen laukeamista, joka toi
helpotusta ja huojennusta. Ainakin puhui hän nyt jo rauhallisesti ja
iloisesti, osoittautuen olevansa valistunut ja sivistynyt mies, jonka
sielunelämä kärsi siitä, että hänen piti olla tänne hautautuneena.
Hänen keskustelutapaansa ja käytökseensä saattoi mieltyä, hänen
huomautuksensa todistivat synnynnäistä älyn joustavuutta, ja hänen
leikinlaskussaan oli mehua, neroa ja kärkeä. Hetki hetkeltä rupesi
keskustelu sujumaan yhä vilkkaammin; keskusteltiin valistus-asioista,
jopa siirryttiin kirjallisuuteenkin, joka tuntuikin olevan hänen
salainen ja voimakas intohimonsa. Hän tunsi kuitenkin vain venäläistä
kirjallisuutta, mutta sitä melkoisesti.

Kautta rantain hän siinä koetti tiedustella, oliko vieras mahdollisesti
koskaan mitään kirjoittanut tai julkaissut, ja kun tämä naurahtaen
tunnusti pienet sitä alaa koskevat syntinsä, näytti isäntä ihastuvan
aivan erikoisesti. Samalla hän taas ikäänkuin hermostuikin, liikahteli
levottomasti tuolillaan ja oli luultavasti jo sanomaisillaan jotakin
tärkeää, kun ovelta silloin kuului iloinen venäläinen tervehdys. Sen
kuultuaan opettaja vaikenikin, mutta ei näyttänyt pahastuvan, vaan
nousi vierastaan vastaan.

— Pavel Augustovitsh ja — katsoen kysyvästi nuorukaiseen, joka
hymyillen sanoi nimensä, niinkuin sen Poventsassa oli herttainen
Jelisaveta Walter venäläiseen tapaan muodostanut — ja Gustav Ivanovitsh,
sallikaa minun esitellä.

Kumarrettiin yhtä kohteliaasti kuin konsanaan jossakin salongissa.
Hän oli sairaalan lääkäri, naimaton mies kuten opettajakin. Hän
ihastui, ikihyväksi saadessaan odottamatta tällaista seuraa. Oli käynyt
Helsingissä ja piti siitä kovasti. Mikä ihana ja puhdas kaupunki,
mikä järjestys ja sivistyksen leima! Ah! te suomalaiset, onnelliset
ihmiset! Miten suloista mahtanee olla elää siellä sivistyksen ja
kaiken hyvän keskellä, harrastaa tiedettä, nauttia taiteesta ja
kirjallisuudesta vaivattomasti... Ei, tulkaa minun luokseni juttelemaan
ja kertomaan oikein paljo suuren maailman kuulumisia, tulkaa molemmat
nyt heti, minulla on siellä hiukan likööriäkin, jota olen säästellyt
aivankuin olisin jotakin tällaista aavistanut, tulkaa nyt heti... Sinä
opettaja-veliseni, heitä pois taas tuo surullinen naamarisi ja iloitse,
että olet saanut tavata sivistynyttä heimolaistasi...

Ja tuo vilkas mies tarttui nuorukaista toisesta ja opettajaa toisesta
kynkästä vieden heitä iloisella kiireellä kotiaan kohti kylän toiseen
päähän, lakkaamatta kysellen, puhellen ja selvittäen sekä naureskellen.
Nuorukaisen sydäntä oikein virkisti tämä kohtaus, ja opettaja sanoi
hänelle, kun lääkäri jäi erästä äijää puhuttelemaan, että Jumala oli
lähettänyt tohtorin hänelle auttajaksi ja turvaksi...

— No Ontrei, oletko saanut ostetuksi karjalaisen naisen ja miehen
puvun? kysyi nuorukainen ukolta, joka ilmestyi kievarin portille heidän
siitä sivu mennessään, selittäen asian muutamin sanoin seuralaisilleen.

— Olen kyllä, sanoi Ontrei, näyttäen myttyä portailla, ja kysyen,
milloin lähtöön päästäisiin.

Hän neuvotteli Ontrein kanssa hiljaa. Ukko kiirehti matkalle, sillä
ilta oli lähenemässä ja eteenpäin piti joutua, mutta nuorukainen ei
voinut lähteä nyt näin äkkiä uudesta seurastansa.

Se voisi näyttää oudolta. Sovittiin, että ukko vielä odottaisi. Hän
oli muuten kuullut kylällä, että tien varrella pohjoisessa olivat
sieltä äsken tulleet kulkijat nähneet savua ja päätelleet siitä siellä
”raspoinikkoja” tai karkulaisia olevan. Kiiruhdettava oli...

XI.

ÖINEN JUHLAHETKI.

Lauloi vanha Väinämöinen,
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.

Illan kuulakkuus ja rauha vallitsi. Lääkärin asunnon akkuna oli auki
pieneen puutarhaan, jossa hänen emännöitsijänsä koetti kasvattaa
kyökkikasveja. Ulkoa tuli viileä ilma virkistävänä sisään liikaa
tupakansavua hälventämään. Istuttiin pöydän ympärillä ja juteltiin
vahvasti.

Hän pääsi pian selville siitä, että nämä kaksi miestä olivat toistensa
tukena ja turvana. Kun opettaja rupesi tulemaan liian tunteelliseksi
ja avomielisyydessään kentiesi hiukan häiritsevän tuttavalliseksi,
rauhoitteli häntä lääkäri veljellisesti, ja kun taas lääkäri nakkeli
liian rohkeasti liköörilaseja menemään, pidätteli häntä opettaja
isällisesti. Keskusteltiin kaikesta mitä siinä ajattelemaan ehti,
puhuttiin kirjallisuudesta ja taiteesta sekä Karjalan kansan elämis- ja
kehitysmahdollisuuksista. Ja kesken kaiken raahasi vilkas lääkäri
esille toisesta huoneesta suuren grammofonin, josta pian alkoi kuulua
surullisesti särähdellen ja rämisten:

— Ach du mein holder Abendstern...

Kuunneltiin vakavina, opettaja varsinkin. Näki selvään, että hän
rupesi heltymään yhä enemmän. Taaskin saattoi otaksua, että hänellä
oli jotakin sydämellään, jonka hän halusi ilmoittaa, mutta jota ei
kuitenkaan oikein saattanut. Mutta nuorukainen aavisti, että se mahtoi
koskea jotakin kirjallista asiaa, koskapa hän aina koetti kääntää
keskustelua sinne päin. Ja vihdoinkin, kun lääkäri poikkesi kyökin
puolelle tiedustelemaan illallis-asioita, tuli se esiin. Jännitetyn
ja salaperäisen näköisenä kumartui hän nuorukaisen puoleen ja sanoi
kuiskaten:

— Minäkin olen kirjaillut... minulla on valmiina... runoteos...
kertovainen... suuri... Haluaisin kuulla teidän mielipidettänne siitä...

— Mutta en ymmärrä niin paljon venäjää, että voisin sitä lukea,
kiiruhti nuorukainen epäämään.

— Venäjää? lausui hän pahastuneena. Minä en kirjoita venäjäksi, vaan
karjalaksi. Se on minun äidinkieleni.

Ja hiukan loukkautuneena rupesi hän laajasti ja innolla sekä
hellyydellä puhumaan tuosta sydämensä lapsesta, johon hän nähtävästi
oli uhrannut kaiken henkisen kykynsä. Nuorukainenkin innostui tästä
suorastaan huikeasta ajatuksesta, että täällä Karjalan sydämessä
eläisi mies, joka olisi pystynyt luomaan tällaisen teoksen ja siis
myös uuden suomalaisen kirjakielen, pelastamaan kauniin karjalan
kuolemasta. Mutta kun hän samalla muisti, kuinka vaillinaisesti hänen
uusi tuttavansa todellakin tätä kieltä taisi, tuli hän murheelliseksi,
sillä hän ymmärsi, ettei tuo runoelma voinut kelvata mihinkään. Sitä
hän ei tietystikään voinut sanoa, vaan kuunteli surumielin opettajan
innostuneita selityksiä...

— Opettelisitte suomea ja kirjoittaisitte sen sillä kielellä, ehdotti
hän vaihteen vuoksi, antaakseen keskustelulle uutta käännettä ja
ainesta.

— Suomeksiko? Ei. Minä olen karjalainen ja kielemme on yhtä hyvä kuin
suomikin. Kauniiksi karjalaksi olen sen kirjoittanut...

Takaisin huoneeseen saapunut lääkäri näytti heti ymmärtäneen, mistä oli
kysymys. Salavihkaa kysäisi hän:

— Siitä eepoksestako se...?

— Siitä...

— Yhyy...

Nuorukainen sai kuulla sen, minkä oli arvannutkin, että nimittäin
tuo kirjallinen työ oli opettajan salainen rakkaus ja aate, jota hän
sydämessään hellien vaali ja hoivaili. Se oli hänen elämänpuunsa, josta
hän sai voimaa kestää luonnolleen vaarallisen henkisen yksinäisyyden.
Kun hän koulutyönsä päätettyään palasi orpoon kotiinsa, otti hän esiin
tuon suuren teoksensa ja ryhtyi sitä taas uudemman kerran parantelemaan
ja laittelemaan. Kuinka monta kertaa hän olikaan kirjoittanut sen
uudelleen, silostellut muka säkeitään, kuinka vaivaloista oli varsinkin
alku ollut, jolloin hän oi kirjoittanut karjalaansa venäläisillä
kirjaimilla kun ei vielä osannut länsimaisia. Ja kuinka suurenmoisesti
hän olikaan nauttinut sitä sitten yksinään itselleen lausuessaan
korkealla äänellä. Siitä oli muodostunut hänelle suuren nautinnon
ja onnen lähde, ainoa, joka oli häntä täällä virkistänyt. Ja kun
lähiseudulle oli sitten muuttanut tämä nuori lääkäri, joka hyvän
sydämensä koko avonaisuudella ja osanotolla oli häneen kiintynyt,
oli miesparalle auennut ikäänkuin uuden elämä lähde. Mutta lääkäri
ei osannut karjalaa, ei voinut antaa hänelle sitä arvostelua, jota
jokainen taiteilija kehittyäkseen kaipaa. Ja kun lääkäri kehotti häntä
tutustumaan venäläiseen kirjallisuuteen ja ottamaan sen runoelmista
opastusta säkeen rakennuksessa ja muussa, ja kun häneen tämän jälkeen
hiipi synkkä epäilys, ettei hänen runoelmansa kenties täyttäisikään
minkäänlaisia vaatimuksia, murtui hänen mielensä ja hänen sydämessään
alkoi tuo sanomattoman katkera ja tuskallinen taistelu, joka on
jokaisen kutsumuksestaan epätietoisuuteen joutuneen taiteilijan
alituinen osa. Ja kun hän nyt kuuli, että oli tullut nuori ruotsi, joka
varmaan innostuisi hänen asiaansa, kiiruhti hän siitä tälle puhumaan...

Tarinoittiin edelleen ja lämmettiin. Akkunasta näkyi Seesjärven
tyyni ja nukkuva pinta. Kuulakas hämäryys tummeni. Viirisalko piteni
pitenemistään, ujuen ylös taivasta kohti. Kaukaa kuului ratshoin
laulua. Karjalaisen kesäyön tunnelma oli täydellinen.

Hän nautti olostaan. Hänen sydämensä lämpeni ajatellessaan tätä maata
ja kansaa, josta hänellä tähän saakka oli ollut vain hyviä kokemuksia.
Ei koskaan oltu hänelle vielä tehty niin sydämellistä hyvää päivää kuin
näissä karjalaisissa kylissä, joissa isäntä pöydän päästä tervehti
häntä veljeksi ja ystäväksi, nimeä ja kotipaikkaa, asiaa ja tarkoitusta
kysymättä. Hän oli ymmärtänyt, ettei syyttä Karjala vallannut ja
tenhonnut kävijöitään. Ja kun hän muisteli sitä valtavaa ja mahtavaa
menneisyyttä, mikä näillä taipaleentakaisilla tshuudeilla oli, muisteli
niitä taisteluja, joita pohjolan aamuhämärässä oli käyty näiden maiden
omistamisesta, sitä urheutta, jota sen karjalainen kansa oli vapauttaan
puolustaessaan osoittanut, niin ymmärsi hän seisovansa vanhan pohjolan
vallan jäännösten raunioilla, heimon keskellä, joka ei sattumalta ja
ansiotta kantanut aateluuden merkkiä otsallaan ja hengen etevyyden
todistusta laulussaan. Suottapa ei, mietti hän siinä itsekseen,
haaveilija uneksi sankarieepoksesta, joka runouden valtavoimin
kohottaisi jälleen kunniaan ja maineeseen sen, mikä on onnettomuudeksi
unhoon ja hämärään jäänyt.

Hänen mielensä kuumeni. Hän johtui ajattelemaan sitä velttoutta, jolla
onnellisemmassa asemassa olevat suomalaiset edelleenkin suhtautuvat
heimonsa menneisyyteen. Eikö olisi pyhää työtä omistaa osa ja joukko
kotimaisesta historian tutkimuksesta ja tutkijoista yksinomaan Suomen
koko heimon suuren menneisyyden valaisemiseksi, niin että siitä vihdoin
olisi päivän valossa kaikki, mikä ihmisvoimalle olisi mahdollista?
Eikö se olisi jalointa pyhiinvaellusta, mitä Suomen heimon jälkeläiset
voisivat tehdä?

Hän selitti tätä opettajalle ja lääkärille. Opettajan silmät
välähtelivät ja lääkäri hymyili hyväntahtoisesti. Kansallistunteisena
miehenä hän hyvin ymmärsi noiden kahden innostuksen syyn. Näissä
kolmessa ojensi uusi ja sovinnollinen aika toisilleen kättä.

Opettajan posket punoittavat ja silmät kiiltävät. Hän tarttuu lasiinsa
ja alkaa haaveksien pitää runollista ja korkealentoista puhetta tämän
Suur-Suomen menneisyydestä. Voimakkain värein, omituisella sekakielellä
ja vilkkain liikkein loihtii hän runollisen innoituksen avulla esiin
kuvan tuosta muinaisesta tshuudien valtakunnasta ja sen mahtavuudesta.
Hän vaipuu kuvailemaan vapisevalla ja innostuneella äänellä miesten
ja päällikköjen uljuutta ja sankaruutta, antaa kuiskaten kuulijalle
aavistuksen neitojen suloista, sekä maalaa vapisematta esiin heidän
kamalat ja väririkkaat uhrikohtauksensa ja muut pakanalliset menonsa.
Ja vähitellen sopeutuvat hänen sanansa säkeiksi, jotka valtavan
runollisina kuvina ja raskaan juhlallisessa poljennossa alkavat vyöryä
esiin hänen huuliltaan. Se on jotakin uutta, jotakin ulkonaisitta
vaikutteitta ja ainoastaan perinnöllisen lahjan avulla syntynyttä
korven taiderunoutta, mahtavaa pakanallista hymniä, joka sana sanalta
värisyttäen tunkeutuu luihin ja ytimiin. Sitä kannattaa luonnonlapselle
ominainen profeetallinen innostus, joka loistaa hänen haltioituneesta
katseestaan ja hänen äänensä juhlallisen värähtelevästä liikutuksen
tärinästä, ja sen jylhyyttä lisää tämä öinen hetki ja tunnelma pyhästä
paikasta.

Niin hän kuvailee, kunnes hän siirtyy esittämään sitä onnen
saavuttamatonta haavetta, jolloin olisi yhtyneenä Suomen heimo,
koottuna saman katon alle. Profeetallisella voimalla luo hän
eteen unelmansa, vertauskuvan suunnattoman suuresta kalevaisesta
pirtistä, jonne olisi kokoontunut Kalevan kansa kerta vielä Pohjolan häihin
. Hän siirtyy mielikuvituksessaan yli ajan ja mahdollisuuden,
suorastaan mässäten onnen ja mahtavuuden unelmissa, jotka ovat suuria,
korkealentoisia, suunnattomia salaisesti juovuttavassa huumassaan.
Ja niin siirtyy hän lausuilemaan säkeitä vapaudesta. Kuin muinaiset
laulajat, kuin parhaiden kansojen parhaat ”bardit”, kohottaa hän
raskaat säkeistönsä yhä laajempaan inhimilliseen kantavuuteen,
kunnes niiden huumaava tunnesisältö humisee kuin mahtavien urkujen
soitto. Kuulija tuntee, kuinka liikutus vähitellen saa vallan, kuinka
sydäntä raskauttaa suloinen, mutta voimakas ahdistus, kuten tiedetään
tapahtuvan silloin kuin Jumala sydämessä vaikuttaa, ja kuinka hän
lopuksi valtoinaan antautuu sen tunnelman valtaan, jonka tällä pyhällä
hetkellä vaikuttavat jumalaiset voimat ovat esille loihtineet.

He nousevat ja juovat tulevaisuuden maljan. Ja kun he huomaavat
lääkärin osaaottavilla ja ystävällisillä kasvoilla vilahtavan aran ja
pelokkaan epäilyksen ilmeen, vaipuvat he itkien toistensa kaulaan.
Runollisessa lennossaan ovat he jälleen unohtaneet todellisuuden, ja
sen huomatessaan he tuntevat pettymystä ja tuskaa. Mutta onnen hetken
ovat he silti yhdessä eläneet.

Ja he jatkavat haaveiluaan, vaikkakin nyt järkevämmin ja tyynemmin.
Hetken ja nautinnon liikuttamina puhelevat he avomielisesti kuin
lapset, ilostuvat taas ja juttelevat vilkkaasti. Tullaan aloille, jotka
ovat läheisempiä venäläisellekin, puhutaan Karjalan edistystarpeista,
kouluista, maanomistus-oloista ja muusta. Innostutaan taas ja ollaan
vakuutettuja seudun suurista kehitysmahdollisuuksista. Kunhan kerran
tutkitaan maaperä ja vuorityön mahdollisuudet, avataan hyvät kulkutiet
merestä mereen ja järveen, niin alkaa Karjalalle uusi loistokausi...

Kylän tiellä kuului ajavan troikka, sillä aisakello rämpätti kileästi.
Kievarin pihalle pysähtyi. Saattoi olla joku virkamies Poventsasta? Ei
välitetty sen enempää. Mutta hetken kuluttua kuului koputusta. Lääkäri
meni avaamaan. Se oli Ontrei.

— Kiireesti lähtekäämme, sopotti hän hiljaa. Stanovoi ja se vanha
urjadniekka. Ovat nähtävästi päässeet jälille. Joutukaamme pian
matkalle.

XII.

HERÄÄMINEN JA PAKO ERÄMAAHAN.

Näkyvi savu salolta,
Sinisauhu selkosilta,
Haiku nuotion norosta;
Mitä metsässä väkeä,
Kuta korvess’ kulkijata?

Hän tunsi kuin piston sydämessään ja kääntyi äkkiä hyvästelemään.
Valeltuaan päätänsä kylmällä vedellä tunsi hän heräävänsä aivan kuin
jostain huumauksesta, eikä voinut enää ymmärtää, kuinka olikin niin
kauan viivytellyt. Aurinko näkyi jo tuolla kultailevan rakennuksen
päätyjä ja toimeliaat lintuset olivat aikoja sitten heränneet
aamu-askareilleen. Miten olivat viettäneet yön heidän saatettavansa ja
mitä olivat he ajatelleet? Ontrein silmistä loisti selvä syytös, vaikka
hän ei mitään sanonutkaan.

Hänen oli vähän vaikea selittää isäntäväelleen syytä äkkilähtöönsä,
ja hän syyttikin Ontreita, jolla sanoi olevan erittäin kiireen.
Sydämellisesti puristi hän lääkärin kättä, ja piti opettajan kättä
kauan omassaan. Opettaja oli taas tuo sama arka ja kalpea mies, joka
illalla oli häntä vieraakseen pyytänyt. Ei olisi uskonut häntä samaksi,
joka äsken haltioituneena, ikäänkuin kasvaneena, julisti innoitustansa
tälle vähälukuiselle kuulijakunnalle. Mutta kun hän vakaasti lausui,
että vielä kerta tavataan, niin välähti ilo opettajan silmistä ja hänen
muotonsa aivan kirkastui.

Hyvästi, onnellisten unelmain ja tunnelmain näyttämö! Niin kiireesti
kuin Ontrein kyky suinkin salli, läksivät he kulkemaan tietä edelleen
Sondalan kylään päin. Vähäiset tavarat oli ukko tuonut mukanaan
kievarista.

Vaiti ollen he kulkivat, hän taaskin edellä ja ukko jälessä. Aamun
tyyni ja valoisa sekä viileä ihanuus ei voinut olla vaikuttamatta
hänen yhäkin ikäänkuin tulehtuneeseen mieleensä viilentävästi ja
rauhoittavasti. Katse kimalteli vielä ruohikossa, sirkat jo sirittivät
siellä, missä aurinko sattui heidän makuupaikalleen, ja linnut
pyrähtelivät pensaikoissa. Hän antoi katseensa mielihyvällä liukua
pitkin avautuvaa näköalaa. Järven pinnalla viipyi vielä hiukkanen
keveätä usvaa ja aamuviri näkyi paikka paikoin sen rinnalla karehtivan.
Katse uppoutui aavaan ulappaan painuen vihdoin kauas sinne, missä
sinervä maa kohoutui kaukana vastarannalla. Siitä se jo nousi ylemmäksi
silmäten sinitaivaan hattaroita, jotka aivankuin lumivalkoiset
lammaskatraat olivat sinne ikuiselle laitumelleen makuulleen
kyyssähtäneet. Sieltä irroitti sen iloinen viserrys. Tuosta pellon ojan
reunasta oli kohonnut äkkiä siivilleen leivonen; alituisesti nousten
nopeilla nykähdyksillä aivan kuin olisi hypähdellyt portaita ylös ja
lakkaamatta livertäen kiipesi se yhä ylemmäksi taivasta kohden, niin
korkealle, että olisi jo luullut sen pientä sydäntä hiipaisevan; ja kun
se oli saapunut sinne melkein taivaan portille, niin ettei sitä juuri
silmä erottanut, ei se enää voinutkaan kestää kaipuutansa, vaan syöksyi
siivet supussa aivan kivenä alas saamaan palkintoa puolisoltaan hyvin
suoritetusta lennostaan ja laulustaan. Tuolla se puoliso makasikin
aivan hiljaa, niin leveänä ja lämpimänä kuin suinkin mahdollista,
pesässä muniensa päällä hautoen tulevaista onneaan.

Mutta tuossa edessä alkoi taas synkkä ja vakava metsä. Se muodosti
tummanvihreän kehyksen tälle aukeaman valoisalle taululle, johon
aurinko loi vaaleata kultaansa vaihteluksi. Katse saattoi vaaran laelta
nähdä kauaksi metsä- ja kukkula-ulapalle; aamun valossa esiintyivät
vaarain laet ikäänkuin kirkastettuina, kun laaksopaikat sitävastoin
vielä erottuivat tummiksi varjostuksiksi. Taakseen katsoen saattoi
nähdä vanhan kylän siinä aukeamallaan ilman puremine, hallavine
taloineen, rukoushuoneineen ja hautuumaineen, ”kuusikkoineen”, joissa
harmajat kattoristit vartioitsivat haltuunsa uskottuja. Edessä maa
vähitellen kohosi, kunnes muodostui kauempana tiuhametsäiseksi ja
runolliseksi harjuksi, joka tarjosi oivallisia piilopaikkoja niille,
jotka halusivat tietä kulkevia välttää.

Hänellä oli kieltämättä paha omatunto siitä, että oli jäänyt niin
kauaksi äskeiseen seuraansa ja unohtanut varsinaisen tehtävänsä.
Erittäinkin nyt, kun hän tiesi viranomaisten olevan karanneen jälillä,
tuntui asema hänestä kiusalliselta. Hän mietiskeli ja arveli,
olivatkohan sydänmaan kyläläiset tuolla erämaan matkalla joutuneet
jotakin epäilemään, sillä heitä ei ollut voinut välttää kokonaan
kohtaamasta, vai mistä olivat jälille päässeet. Olivatkohan selvillä
siitä, että hän Ontrein kanssa oli jotenkin asiaan sekaantunut?
Onneksi he eivät olleet näyttäytyneet siellä kylässä tuolle vanhalle
urjadniekalle, joten heillä puolestaan ei ollut vielä syytä pelätä. Nyt
he tietenkin kuulisivat Paadenessa outoa savua näkyneen tien varrelta.
Varmaan tästä koituisi todellinen takaa-ajo.

Sitä pelkäsi Ontreikin. Huokaillen, mutta samalla lujana ja luottavana
puhui hän siitä vaikeasta tehtävästä, joka oli heille annettu,
mutta jonka he nähtävästi saisivat sittenkin onnellisesti loppuun
suoritetuksi.

— Sillä Jumala ei olisi muuten niin ihmeellisesti johdattanut meitä,
aivan ventovieraita ihmisiä, pelastamaan näitä kolmea onnetonta.

Näin järkeili Ontrei ja oli asiastaan aivan vakuutettu.

Tultuaan maantien harjun kohdalle rupesi Ontrei tarkoin tähystelemään
tien vasemmalle puolelle. Vähän matkaa kuljettuaan huomasikin hän
katajan oksalla aivan pienen liinankappaleen, joka näytti siihen
sattumoisin lentäneeltä. Sen kohdalla poikkesivat kulkijat metsään
lähtien varovasti kulkemaan yhä kapenevaa vaaran harjaa. Se tuli yhä
korkeammaksi ja jyrkkärinteisemmäksi, kunnes päättyikin korkeaan
vieruun, niin äkkijyrkkään, että alhaalla kasvavien puitten latvat
olivat äyrään tasalla. Rotkosta pulpahti ilmoille savun hajua. He
laskeutuivat varoen jyrkännettä alas.

Rotkon tiheikköön tultuaan hämmästytti heitä paikan aivan erikoinen
luonne. Vähän matkan päässä toisella puolella alkoi harju taas
uudelleen, ja yhäkin jyrkkärinteisempänä. Rosoiset louhikot etsivät
siinä tiheämmän kasvullisuuden, mutta salskeita koivuja ja mäntyjä oli
silti rinteeseen juurtunut. Mutta se mikä häntä erikoisesti rotkon
pohjalla hämmästytti, oli kuolemankourien ja sananjalkojen keskellä
olevien suurien ja valkoisten, todella kauniiden kivilohkareiden
joukko. Ne olivat marmoria, sillä pehmeytensä vuoksi ei hän voinut
niitä muuksikaan arvata, veitsellä niiden pintaa koetellessaan. Ja
siihen viereen poiketessaan ja kallion rintaan nojatessaan huomasi
hän äkkiä kivessä kiinni kokoelman mitä kauneimpia granaatteja,
punaisia kristalleja, joista hän helposti mursi joukon taskuunsa.
Ne olivat melko yleisiä Suomessakin, mutta näin sopusuhtaisia ja
rapautumattomia ei hän vielä ollut sattunut löytämään. Muuten vallitsi
paikalla syvä hiljaisuus ja melkein hämärä, sillä synkkä kuusikko,
joka koskemattomana seisoi rotkon pohjassa joka puolella, ei laskenut
lävitsensä päivän säteitä. Ontrei teki ristinmerkin.

He lähtivät kulkemaan rotkoa vastapäisen vaaran rinnettä kohti. Savun
haju sieltä edelleenkin kantautui, joten sitä kohti sopi hiipiä.
Taitettuaan syrjään rotkon reunalta tiheän paatsama- ja tuomivesakon,
josta sai kasvot täyteen lukin verkkoja, tulivat he suuren kallion
juurelle, jonka alle aukeni ikäänkuin luolan suu. Siinä kyti tuli.

Mutta ei luolassa eikä lähistöllä ollutkaan ketään.

Hän hämmästyi, ja aikoi juuri huudahtaa, kun tunsikin Ontrein käden
suullaan. Ukko painoi häntä voimakkaasti alaspäin yhä varoittaen hiljaa
olemaan. Kyykistyen ukon viereen kääntyi hän tämän puoleen kysyvä ilme
kasvoillaan. Ukko piti sormea suullaan ja osoitti päällään lehvien läpi
kallion reunalle.

Sieltä kurkisti varovasti esiin mies. Nähtävästi hän ei ollut heitä
huomannut, vaan oli hänkin tullut savun lähtöpaikkaa tutkimaan.

— Paadenen urjadniekka, kuiskasi Ontrei, ja se selvitti kaikki.

— — — — —

Kuultuaan illalla kyläläisiltä, että tien varrelta oli näkynyt savua,
oli urjadniekka saapunut aamulla varhain katsomaan, kuka oli tuon
savun sytyttäjä. Ehkä hän olisi sen jättänyt tekemättä, jos savu olisi
näkynyt kaukaa selkosilta, mutta näin kylän lähellä olevaa ei sopinut
heittää tutkimatta. Epäilyttäviä kulkijoita on todellakin kesäiseen
aikaan näillä saloilla, ja usein niistä kylien kansakin ”oikeita”
matkalaisia varoittaa. Mitä ja ketä he ovat, siitä ei ole useinkaan
aavistustakaan, eivätkä salot kerro salaisuuksiaan.

He vartosivat, minne mies kääntyisi, ja poistuivat visusti metsän
peittoon kuullessaan kallion rinteeltä kivien rapinaa ja arvatessaan
siitä, että hän oli tulossa paikalle. Tuossa hän saapuikin. Oksien
välistä saattoi huomata, että hän tarkasteli tarkkaan nuotion seutua,
ja osoitti hämmästyksen merkkejä nähdessään jälkien pienuudesta, että
paikalla oli nähtävästi ollut nainenkin, ellei kaksikin. Ymmällä olevan
näköisenä lähti hän sitten poistumaan paikalta, mennen aivan heidän
ohitseen, niin että he töin tuskin kerkesivät painautua varjoon.

Asia oli selvä. Heti kylään mentyään kertoisi hän näkemästään
stanovoille ja tuossa tuokiossa olisi tämä vanhan urjadniekan kanssa
paikalla. Siinä ei ollut siis hyvä viipyä. Mutta missä olivat
kadonneet? Tässä ei voinut vartoa, sillä pian olisivat takaa-ajajat
täällä. Mutta jos kadonneet olivat vain muuten tuleltaan poistuneet ja
aikoivat pian palata, voivat he joutua suoraan surman suuhun, ellei
heitä varoitettu. Siksi piti paikalle jäädä. Mutta ehkäpä he olivat
poistuneet jotakin pakoon ja piiloon? Silloin he eivät tietenkään
palaisi, mutta miten siinä tapauksessa saada heistä selkoa?

Pulmallista! Silloin näki hän, että Ontrei taittoi itselleen tukevan
kepin ja lähti sen varassa liikkaamaan yhdellä jalalla nuotiolle.
Silloin hänkin rupesi jälkiään sotkemaan, pisti toisen saappaansa
toisinpäin jalkaansa ja lähti Ontrein kanssa paikkaa tutkimaan.
Rotkon pehmeään multaan muodostui nyt sangen omituisia jälkiä, joita
tavallisen urjadniekan äly ei riittäisi selvittämään. He tutkivat
kiireesti nuotion seudun vähän laajemmalta ja lähtivät sitten rotkoa
pitkin pohjoiseen päin. Selvästi johtivat sinne kolmen, ihmisen
jälet, joiden askeleisiin tarkoin astumalla he koettivat kepillään
ja toisinpäin käännetyllä kengällään niitä perinpohjin sotkea. Pian
ilmestyi heidän eteensä pieni purokin, jonka rannalle askeleet
johtivat. Suuri oli kuitenkin heidän kummastuksensa, kun puron toisella
puolella ei jälkiä jatkunutkaan.

Mihin olivat kulkijat nyt kadonneet?

Mutta Ontrei kumartui katsomaan tarkemmin puron pohjaa ja osoitti
sinne. Siellä näkyikin vielä heikkoja jälkiä, jotka kääntyivät puron
virran suuntaan. He ymmärsivät nyt, että kaukaasialaisella oli ollut
joku tärkeä syy, joka oli saanut hänet pakenemaan nuotioltaan, että
hän pani liikkeelle kaiken taitonsa ja varovaisuutensa peittääkseen
jälkensä ja että hän ei voinut olla kaukana, koska puron tosin lienteä
virta ei ollut ehtinyt huuhtoa pohjaa uudelleen sileäksi. Hekin
astuivat veteen ja kaahlasivat varoen sitä edelleen. Noin sadan metrin
päässä alempana olivat rannalla selvät maihin nousun merkin, joita
kulkijat eivät olleet voineet epäilevältä silmältä salata.

Nyt eivät pakolaiset enää voineet olla kaukana, sillä puro kääntyi
maantielle päin, ja sinne he tuskin olivat uskaltaneet. He olivat
siis neuvotelleet ja joutuneet viipymään sekä tietenkin miettimään,
miten voisivat jättää jotakin merkkiä itsestään ystävilleen. Varoen
menivät he siksi varmuuden vuoksi maantielle päin. Puro laajeni pian,
solisten leveämpänä pienen niityn läpi, jolta kohdalta maantiekin sen
yli meni. Jäljet ilmestyivätkin taas näkyviin. Seuraten niitä saapuivat
he maantien lähelle, jossa pensaikosta ilmestyikin heidän eteensä ilon
ilmeellä kaukaasialainen. Pitemmittä puheitta viittasi hän alas puron
suulle päin ja lähti edellä, mennen matalana maantien yli.

Seesjärven ranta oli tässä vielä sangen lähellä. Puron äyräillä
kasvavan lepikon suojassa saapuivat he rannalle, jossa neito ja mummo
odottivat. Ruhtinattaren kauniilla kasvoilla oli huolestunut ilme
ja hän kääntyi kysyvästi nuorukaisen puoleen. Taaskin tunsi tämä
sydämessään moitetta siitä, että oli kenties viipymisellään aiheuttanut
koko vaaran, eikä voinut kohottaa katsettaan neidon silmiin, joiden
tunsi kohdalleen odottaen pysähtyvän. Mutta Ontrei antoi heille
mytystään ostamansa vaatteet, joihin he poikkesivat syrjään pukeutumaan.

Puron äyräältä saattoi nähdä maantielle ja he silmäsivät sinne usein
odottavasti. Mutta kaukaasialainen viittasi rantasarakkoon kätkettyyn
veneeseen:

— Sillä pakenemme ja nousemme maihin siellä jossain järven
pohjoisrannalla, josta jatkamme sydänmaita myöten matkaa siksi, kunnes
pääsemme pois hevosteiden ulottuvilta. Kun eivät osu meitä näkemään
sitä ennen, niin siellä tuskin arvaavat enää epäilläkään. Ainoa paha on
veneellä paetessa, että näin valoisalla ajalla järven selällä kulkija
näkyy kauas, joskaan ei jälkiä heitäkään...

— — — — —

Kaukaasialainen oli ollut edellisenä iltana maantien vieressä
jättämässä sinne Ontrein kanssa sopimaansa liinamerkkiä, kun oli
kuullut väkeä tulevan tietä myöten. Pensaan takaa piilosta oli hän
huomannut, miten he olivat seisahtuneet kummastelemaan metsästä
tulevaa savua, jonka tuuli oli sieltä tielle painanut. Hän ei kyllä
ymmärtänyt heidän puhettaan, mutta tunsi sanan ”polititsheski”, jota
hänestä karkoituskylässään karjalaiset kulkijat yleisesti olivat
käyttäneet. Kiireesti oli hän palannut takaisin nuotiolle ja sitä heti
pienentänyt, valittaen, että oli ajattelemattomuudessaan tehnytkin sen
liian suureksi. Epäillen ja tuskaisena oli hän vartioinut ja odottanut
koko yön, viipyen alati maantien vieressä. Sieltä oli hän vihdoin
huomannut, kuinka paikkaa oli saapunut tarkastamaan urjadniekka, ja
silloin oli hän kiiruhtanut toimittamaan suojattejaan turvaan. Jälkiään
varoen olivat he sitten kulkeneet pitkin puroa, erityisesti suuntaa
ajattelematta, mutta aikoen kuitenkin maantielle jotakin merkkiä
heittämään. Sille tultuaan oli hän ajatellut, että ehkä rannan puoli
olisi turvallisempi, ja mennytkin siis sinne, löytäen sieltä veneen.

Ontrei ei puolestaan ollut kovin innostunut vesille lähtöön, mutta
myönsi toisekseen, että oli viisainta pysyä nyt kokonaan syrjässä
niiltä mailta, joilla stanovoi ja urjadniekka tulisivat liikkumaan.
Ehkä siis oli edullisinta lähteä veneellä ja viivyskellä Seesjärven
pohjoisrannan saaristossa, joiden välisissä ruohosalmissa ja
kaislikoissa pian pääsisi takaa-ajajistakin eksymään. Mutta siinä
tapauksessa ei ollut lähtemistäkään ennenkuin illalla, jonka hämyssä
parhaiten pääsisi puikahtamaan pois kylän kuuluvilta. Mutta taipale
Sekehenjoelta Onnanjoelle, joka täten tuli heidän kuljettavakseen,
oli ainakin hänen kuulemaansa synkintä sydänmaata, jota ainoastaan
erämiehet olivat kulkeneet, oikeata karhujen laidunta, joiden parasta
aluetta nämä seudut ja varsinkin salot näiden vesien ja Vienan välillä,
Sekehen- ja Uikujoen seuduilla olivat. Mutta tänä vuodenaikana ei retki
suinkaan ollut mahdoton, ja ehkä sittekin vähiten yllätyksille altis.

Maantieltä rupesi kuulumaan ääntä ja he kyyristäysivät piiloonsa.
Tulossa oli urjadniekka sekä useita miehiä, jotka kaikki poikkesivat
metsään heidän nuotionsa kohdalle. Saattoi arvata, että siellä
ruvettaisiin nuuskimaan jälkiä tarkoin, vaikkakaan ei ollut luultavaa,
että he mitään selvää saisivat, varsinkin kun nyt itsekin lisäksi
jälkiä sotkivat tältä paikalta metsään poiketessaan.

XIII.

UNELMIA SEESJÄRVELTÄ.

Joko sorti suuren puuni,
Uskontammeni tuhosi,
Kukkalatvani kumosi?
Se kun kaatui, kansa kaatui,
Kauas kaikkosit jumalat.

Kun miehet olivat kadonneet, kumartui ruhtinatar huolestuneena
sulhasensa puoleen:

— Meitäkö nuo miehet etsivät?

— Eikö mitä, vastasi toinen hymyillen.

— Mutta jos sittenkin, niin miten pakenemme?

— Sehän on vallan yksinkertaista. Otan sinut syliini ja hyppään tuon
hattaran laelle, joka tuolla taivaalla onnen lauttana purjehtii. Sinne
hyppään ja kohta saapuvat lemmen tuulet, jotka pullistavat purjeemme.
Niiden avulla lähdemme laskemaan halki sinisen ja ylen korkean
avaruuden, jonka raikkaus ja puhtaus tuudittaa meidät sadun kauneimpaan
uneen. Purjehdimme kohti etelän ilmaa, josta pian rupeaa kuultamaan
lumisten huippujen ja vuoripurojen, lehtevien laaksojen ja tummien
öiden maa. Sinne kauas, onnen Araratille, pysähdytän pilvilauttani ja
astun maihin armaineni. Ijäti me sitten siellä asumme eikä saavuta
meitä elämän tuska. Niin, armaani, minä sinut pelastan, jos vaara uhkaa.

Neito hymyili onnellisena:

— Ja ystävillemme täällä pohjolassa me lähetämme lehvän onnemme
puusta, kyyhkyläisen tuomaksi merkiksi, että onnettomuus on meidän
kohdallemme lakannut. Katso, me rakennamme uhritulemme tyynessä illassa
ja seuraamme sen savupatsaan nousua kohti korkeutta. Se on Herralle
mieluisa ja sen tuoksu on kuin mirhamin pyhässä temppelissä. Ja me
polvistumme sen alttarin äärelle rukoillen ijäti onnea niille, jotka
uhrautuvat onnettomia auttamaan.

Neidon silmiin tuli lämmin kiilto. Kyynel kihosi tummien ripsien
alta ja vyöryi hiljaa hienoihoiselle poskelle, joka oli samettinen
kuin persikan pinta; povi aaltoili ja hymy kiiruhti taas takaisin
liikutuksen jalostamille kasvoille. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja
Ontreille.

Nuori mies tunsi, kuinka tuossa hänen otsaluunsa alla ikäänkuin kaikki
sumeni.

Mutta yhä kiinteämmäksi kävi kysymys, oliko syytä tässä enempää viipyä.
Jos miesjoukko sittenkin saisi jälistä sen verran selvää, että pystyisi
seuraamaan niitä maantielle takaisin ja jos sille juolahtaisi siinä
mieleen katsastaa rantaakin, niin silloin oli kaikki hukassa... Eikö
ollut sittekin parempi uskaltaa tuohon vesille ja koettaa pitkin
kaislikon rintaa soudella loitommalle johonkin niemen taakse, josta
illan tullen pääsisi jatkamaan?

Niin olikin. Äkkiä hän sen päätti, ikäänkuin joku olisi sen hänelle
sanonut, ja esitti asian Ontreille. Tämä oli epätietoinen ja tuskainen,
kun ei voinut päästä varmuuteen siitä, mitä oli tehtävä. Mutta kun
kaukaasialainen innolla hyväksyi ehdotuksen, myöntyi hänkin.

Kiireesti astuivat veneeseen, jonka hän kävi kaahlaamalla noutamassa
puron uomaa pitkin muutaman rantakiven vierelle. Ontrei istui perään,
naiset keskelle, ja molemmat miehet tuhdoille. Varovasti ohjasi ukko
vaapperaa kolmilaitaa kauempana olevaa nientä kohti pitkin kaislikon
rintaa, joka tässä onneksi oli sangen korkeaa. Soutajat vetivät
tarmonsa takaa, sillä päämääränä oli päästä näkyvistä ennenkuin
miesjoukko taas saapuisi tielle. Säikähtynyt haapana, joka juuri oli
saanut poikueensa vesille, posahti parahtaen ruohikosta lentoon,
mennä liitäen hätääntyneenä vähän matkaa, mutta sitten taas kiireesti
palaten, tullessaan äidillisesti kutsuen ja äännähdellen. Veneen
uomasta levisi vahva viri selälle päin, siellä muodostaen heränneen
etelän kanssa sieviä ristilaineita.

Neito oli saanut kaislan käteensä ja viiletti sillä aatoksissaan veden
pintaa. Sitten hän käänti uneksivan katseensa etutuhdoilla avokauloin
ja täysin voimin soutavaan nuorukaiseen, joka vältellen sitä väisteli.
Hän ei tiennyt, katsoisiko taivaalle tai veteen, mutta huomasi sitten
parhaaksi katsoa oikean airon lapaan, miten se hautautui tuonne
sinertävään veteen, ruveten sitä voimalla edestään työntämään, kunnes
se voimatta enää airon painoa kestää purskahti kauniisti vaahdolle.
Mutta sieltäkin oli silmät siirrettävä, sillä alati ei niitä jaksanut
siellä pitää, ja silloin oli hetkisen kestettävä tuota tumman katseen
uneksivaa syvyyttä. Siinä janoava silmä pysähtyi kiharoiden kauneuteen
ja kaulan kaarevuuteen, kunnes taas jaksoi riistäytyä irti katsomaan
sitä vasenta airoa, miten se siellä omalla puolellaan asioitaan
hoiteli. Pitkin kaulaa ja ohimoita levisi polte ja hämmennys heräsi
sydämessä. Sen tuli kuitenkin tuntemaan ja näkemään vain sekä vasen
että oikea airo, jotka syventyivät tehtäväänsä aivan harvinaisella
innolla.

Hymy lennähti ruhtinattaren huulille.

— Gustav Ivanovitsh, puheli hän, miksi olette nyt niin vakava? Miksi
ette naura ja iloitse surumme lievikkeeksi, kerro meille maastanne ja
kansastanne, isästänne ja äidistänne? Miksi olette täällä matkalla,
sillä ettehän mitään tutki, kuljette vain?

— Mitäpä kertoisin, ruhtinatar? Jos olisin tiennyt, että haluaisitte
kuulla Suomesta, niin mielelläni olisin kertonut. Enkä tiedä itsekään,
miksi olen nyt vakava, ellen viime yön ja näiden monien uusien asioiden
vuoksi. Ja eihän Solovetsiin menijän, köyhän pyhiinvaeltajan, sovikaan
paljoa ilakoida.

Hän puhui vältellen ja koetti lyödä leikiksi. — Miksi aiotte, Gustav Ivanovitsh
? kyseli neito uudelleen. Turhaan ette tietenkään täällä
kule, sillä eiväthän nämä seudut ole mitään matkailupaikkoja. Ehkä
sittenkin tutkitte jotakin? Nuorukainen hymähti.

— Sekö hänet tiennee, vastasi hän. Omituinen ja voimakas halu
viehättää minua näillä seuduilla kulkemaan. Heimoni muinaisuus niistä
minua tervehtää. Totuuden sanoakseni, lienen kuitenkin etupäässä tämän
Ontrein opetuslapsi. Joka päivä hän minua opettaa.

— Mitä voi teille Ontrei opettaa? kysyi ruhtinatar ihmeissään.

— Sitä en voi sanoilla ilmaista, vastasi hän totuuden mukaisesti.
Totta vain on, että olen hänen opetuslapsensa siksi, että joka päivä
opin häneltä tavattoman paljon. Luulin jo olevani liiankin oppinut,
mutta sitten kohtasinkin tämän karjalaisukon, ja huomasin, etten
osannut mitään, en ainakaan paljoa...

Ruhtinatar nauroi iloisesti, mutta hänen sulhonsa, joka oli mummon
kanssa keskustelua kuunnellut, kääntyi sanomaan:

— Gustav Ivanovitsh on oikeassa; minäkin olen Ontrein opetuslapsi,
sillä olen oppinut häneltä hyvin paljon. Ja selitykseksi ruhtinattaren
kysymykseen vastasi hän:

— En minäkään voi sitä selittää. Se on jonkunlaista sisäistä
valoisuutta ja toivorikkautta. Tuntuu kuin elämä olisi muuttunut.
Luulen, että hänettä tuolla perässä olisin usein epätoivon vallassa.
Taikka, en tiedä, — kuvittele itse.

Mummo nyhjötti veneen pohjalla korjaillen jotakin ja hymisten outoa
laulua, kaipa kotivuoriensa kansanlaulua. Kaikki muut oli vallannut
omituinen huolettomuus, paitsi Ontreita, jolla ei ollut silmiä eikä
korvia muulle kuin matkan onnistumiselle. Jo olivat he päässeet pitkän
matkaa ja suunnilleen äskeiseltä paikalta näkymättömiinkin, mutta
parasta oli silti kiirehtiä edelleen niin kauan kuin aikaista aamua
vielä kesti eikä kulkijoita juuri tarvinnut pelätä. Sivuutettiin niemen
kärki ja huomattiin toisella puolella jyrkkärantainen lahti, johon ei
sopinut maan puolelta katsomaan. Soudettiin sen poikki hiukan kaartaen,
kunnes toisella puolella olevan niemen kohdalle päästyä nähtiinkin sen
kärjestään revenneen maailmaa tehtäessä poikki, niin että väliin oli
jäänyt jyrkkäseinäinen, hyvin kapea salmi tai kanava. Se oli melko
pitkä ja molemmissa päissä tiheä kaislikko. Sinne käännälsikin Ontrei
veneensä. Salmeen päästyä tuntui oikein juhlalliselta. Sammaleiset
kalliot kohosivat jyrkkinä molemmin puolin ja ylhäällä oli vielä
lisäkorokkeena kelohongikko. Veneen ilmestyessä salmeen sinkosi
hongan latvasta kirkuen ilmoille piekanahaukka vihaisesti tutkien
rauhansa häiritsijöitä keltaisilla silmillään. Veneen viri rupesi
lotajamaan niissä paikoin, missä veden pinnan kohdalle sattui kallioon
syvennyksiä. Melkein salmen keskikohdalla aukeni mantereen puoleisen
kallion alle hiukan loivaa rantamaata, johon Ontrei laski veneensä.
Kun saapui siihen ja veti veneen kokonaan maalle, huomasi, että kallio
kaareutui aivankuin katoksi yläpuolelle, niin että sieltä ei voinut
varmaankaan nähdä rannalla olijoita. Tuntui oikein turvalliselta. Kun
hän meni tämän pienen rantakaistaleen päähän katsomaan, olisiko sieltä
mahdollista päästä kiipeämään kallion päälle, pakeni sieltä veden
rajasta veteen vihaisesti marahtaen pitkähkö ja musta, kiiltävän notkea
elukka. Säpsähtäen jäi hän sen nostamiin poreisiin tuijottamaan, mutta
mitään ei enää näkynyt.

Hän tunsi äkkiä ankaraa väsymystä. Valvottu ja juhlien vietetty yö,
jonka rasitusta koko aamun jännitys oli estänyt esiin puhkeamasta,
rupesi vaatimaan omaansa takaisin. Taaskin oli hänellä ollut
vuorokauden ympäri raskasta aivokiihotusta ja merkillisiä kokemuksia.

Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaitto-puuhiin ja muun
seurueen ryhmittyvän levolle, painui hänkin hietikolle pitkäkseen,
pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui
suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon
valtaan. Aatos kulki vielä omia teitään ja ihmetteli, muistellen
tapahtuneita. Hartaasti mietiskeli hän äskeistä iltaa opettajan ja
lääkärin seurassa, sitä innostuksen hehkua, jonka edellinen oli hänessä
osannut herättää ja niitä omituisia oloja, joissa hän oli joutunut
näin seikkailemaan. Hän näki opettajan ilmielävänä edessään, laihana,
pitkänä ja kalpeana, oudon innon ja haaveen tuli hehkumassa tummista
silmistään. Hän oli kuin joku korven profeetta, joka oli lähetetty
tänne kadonneen kansan keskelle vetoamaan Herran muinaisiin ja ijäti
järkkymättömiin lupauksiin.

Mahtavasti nuo opettajan esittämät muinaisuus-kuvitelmat kiihottivat
hänen mielikuvitustaan. Yhä syvemmin vaipui hän haaveilemaan
noista taruhistoriallisista ajoista. Helteisenä päivänä seisoi hän
Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut
ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin
jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien
poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään
seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien
silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se
pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja,
valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.

Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään
miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on
kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten
karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle
olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää
surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:

— Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän
isäimme puun?

Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee
tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä
saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:

— Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?

Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa,
liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota
luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki
kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään
kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin
salama... Ukko avita...

Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan
joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen.
Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen
suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin
poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla
hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja
sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina,
niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin
huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan
puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet,
merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa
silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia
hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan
syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se
jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään
lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen
tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla,
vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästä
se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto
tunki...

Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se
saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies, — hänen
opettaja-ystävänsähän se on. Hurjistuneena ryntää mies paikalle,
mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei
tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa
verestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa
ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa,
ja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa
sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja
puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi,
vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien
käärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän
koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja
opettaja-ystävä raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui
siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: Se oli Karjalan heimon
kuolinhuuto...

Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa
vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja
tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli
kumartunut hänen puoleensa.

— Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua
raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.

— Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin
olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?

— Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä
hämärimmällä hetkellä kylän ohi. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän.
Toki on vene varavanpuoleinen.

Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon,
ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi
millä keinolla, osannut hankkia. Illan varjo näkyi vaikuttaneen
kaikkien mieleen, sillä raskas huokaus pusertui ruhtinattaren huulilta
ja mummo teki hartaana ristinmerkin. Mutta muukalainen kiersi
suojelevasti kätensä morsiamensa vyötäisille.

Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi
aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä,
vihaiseen ärjyyn yltymässä.

XIV.

KOSKEMATTOMAN LUONNON YLEVYYS.

Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat,
Metsä haiskahti me’elle,
Simalle salo sininen,
Ahovieret viertehelle.

Kauhea matka järven yli oli kestetty.

He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjois-puolelle, juuri siihen
paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan
tiheä korteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä
todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii
ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni
puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi
veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi
veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen
veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin, tämä pieni lähde, tuolta
korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä
luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee
laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon
limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan
kiiltävän-mustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää
sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä
kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito
se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen
päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun
mielijohteen ajamana.

Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha
ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa
tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon
ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun
jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin
kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota
säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias
pieni pää vielä kerran esiin, kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat
lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa
hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli
valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä
autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei
sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään
hinnasta tahtoisi kaikua herättää.

Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne
oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea
kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin
harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on
mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan
ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko
rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa
olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän
monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla
väiveitänsä vähentämään. Ylt’ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä,
ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan
rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille
kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta
kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset
hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja
juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina.
Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa
sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa
ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen
lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille
siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin
ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni, kuin olisi koko
metsä kumoutumassa.

Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen
metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä
eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva
metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin
että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan.
Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen
ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja
taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä
paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes
äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on
se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.

Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi,
hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja
tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän,
on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä
tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan
ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä
onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat
lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa
hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut
raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi
se on viidestä valtaisesta pääjuuresta rakentanut itselleen tyvituen,
jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi, sen varassa on
se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa
ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut
kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat
poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat
kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä
ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.

Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren
runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan
aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa
ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan
ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle,
jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata
venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki,
jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja
siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukeaa hänen eteensä aava
näkö-ala.

Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma
korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi.
Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat
todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa
rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen
laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi
rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan.
Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja
näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta
suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa,
mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle,
vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä.
Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian
kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta
jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa
sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan
matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin
suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan
ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella
vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle
ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen
lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden
niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja
peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen.
Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes
se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka
saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...

Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto
ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni
inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä
kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat,
lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.

XV.

MIETTEITÄ JA HUOMIOITA.

Jalka painuu sammalehen
Katse korpehen katoovi;
Mieli miettii muinaisia,
Luonnon syntyjä syviä:
Missä alku, missä loppu,
Mikä tarkoitus inehmon.

Hänen muistiinpanoistaan ei käy ollenkaan selville, mitä oli tapahtunut
tuolla öisellä pakoretkellä poikki Seesjärven ja sivu Sondalan kylän,
eikä hän sitä itsekään koskaan kertonut. Jotakin oli sattunut, jolla
oli ollut häneen mitä syvin vaikutus, sillä hänessä, tuossa vakaassa ja
vaiteliaassa miehessä, ei olisi voinut huomata paljon jälkeä entisestä
yleensä hilpeästä ja iloisesta nuorukaisesta. Hänen suhteensa Ontreihin
näytti entistä läheisemmältä, hän oli liittynyt kaukaasialaiseen mitä
lämpimimmällä ystävyydellä ja hän kohteli ruhtinatarta mitä suurimmalla
kunnioituksella. Tämän ilme oli taas, hänen nuorukaisen läheisyyteen
jouduttuaan, hiukan arka ja ikäänkuin säikähtynyt; olipa kuin olisi
hän päässyt selville jostakin, jota oli aavistanut ja pelännytkin,
äkkiä jollain tavalla, kentiesi sangen omituisellakin. Oliko se, että
he olivat olleet tuolla samaisella seikkailumatkalla myrskyn käsissä
suoranaisessa hengenvaarassa, taikka joku niihin yöllisiin tapauksiin
liikkuva sivunäytös, tällaista aiheuttanut, se on kysymys, joihin
hän ei ole päiväkirjassaan eikä suullisesti sitä tiedusteltaessa
mitään vastausta tahtonut antaa. Hän on nähtävästi, syistä, jotka
lienevät siihen kyllin päteviä, päättänyt pitää eräät asiat omana
salaisuutenaan, joihin hän ei halua viitatakaan.

Heidän piti päästä yli suon tuonne tumman metsän reunaan, jonka takaa
näkyi kohoavan korkea vaara, huipulla harmaantunut kelohongikko. He
kulkivat väsyneinä pitkin suon laitaa etsien paikkaa, mistä ylimeno
olisi näyttänyt hiukan helpommalta ja rahka kannattavammalta, mutta
kuta pitemmälle he ehtivät, sitä leveämmältä näytti suon salmeke.
Jopa rupesi tuntumaan siltä, että tuo maa tuossa toisella puolen on
ainakin kolmelta ilmansuunnalta nevojen ja ylipääsemättömien rimpien
ympäröimä, jonne on mentävä suoraan, jos mieli mennä ollenkaan.
Mutta ruhtinattaren ja hänen vanhan hoitajattarensa tila oli niin
huono, heidän voimansa niin lopussa, ettei näyttänyt voivan sellaista
ajatellakaan. Kaikki tahtoivat suon kiertämistä, kaikki muut, paitsi
Ontrei, jonka mielipide nyt oli toinen. Säälimättömästi vaati
hän matkalle suon yli, sillä hän tahtoi kerta kaikkiaan hävittää
jälet. Erämaankävijänä hän tiesi, että vetelät suot yleensä sentään
kannattavat enemmän kuin mitä niiden varaan uskotaan ja että jos
kulkija astelee kylmäverisesti ja joutuin, jäämättä seisomaan ja
hätäytymään siihen paikkaan, jossa tuntuu erikoisesti upottavan,
hän pääsee melko helposti eteenpäin; pahimmat paikat on paras mennä
keveällä juoksulla, jossa vain muutama silmänräpäys nojataan samaan
jalkaan. Hyvä on myöskin kovin vetelissä paikoissa heittää joku
kädessä kuletettava keppi tai muu eteensä, sillä sekin auttaa hyvin
paljon. Tottunut osaa myös nevan pinnasta päätellä, mitkä paikat ovat
kannattavampia, ja sen mukaan suunnata askeleensa.

Kun he saapuivat tuon maan reunaan, olivat matkueen naispuoliset
jäsenet aivan menehtymässä, ja pahoin oli näännyksissä Ontreikin; hänen
nuori ystävänsä ja kaukaasialainen olivat saaneet voimalla ja väellä
heitä kaikkia rimpien yli auttaa. Mutta päästy oli yli ja nyt kovalla
maalla tuntui kulku taas ihmeellisen keveältä. Joutuin painuivat he
kuusikkoon.

Jo aivan ensi askelilla häntä kummastutti se koskemattomuus, jota nyt
luonto kaikkialla hänen ympärillään osoitti. Niillä saloilla, joilla
hän tähän saakka oli harhaillut, oli aina jokunen merkki todistanut
niitä ennenkin kuletun, mutta täällä oli jo aluksi kuusikko niin
uskomattoman tiheää ja korkeaa, ettei hän ollut ennen moista nähnyt.
Mitä maassa makaavaa puuta oli nähtävissä, sen saattoi helposti
huomata joko vanhuuden tai myrskyn ja salaman kaatamaksi, mutta ei
suinkaan kirveen kumoamaksi; olipa toisinaan kaatumaan lähtenyt korven
jättiläinen jäänyt nojalleen muita vastaan, valittaen runkoansa toista
vasten kihnuttaen. Maassa kasvoi sakeana mustikkaa ja puolukkaa
sekä kanervaa, ja vanhat havut ja neulaset olivat kuusien juurella
kasautuneet kokonaisiksi reunusteiksi. Katse kohosi pitkin kuusien
korkeaa ja naavaista runkoa sinne latvaan saakka, jossa se oheni
pihkaiseksi ja mehuiseksi kerkäksi, vähän alempana näytellen kookkaita
käpyjänsä, joiden suomut olivat jo auringonpaisteessa pörhistyneet.
Täällä alhaalla havuholvissa oli päivälläkin juhlallinen viileys,
kuten ylhäisten suurissa pilarisaleissa, joissa niissäkin vaelletaan
hiukan arkoina ja henkeä pidätellen. Tuohon oli vanhan pökkelön kylkeen
kuitenkin elävä olento jättänyt merkkinsä: tikka oli siihen kovertanut
kävyn silpomispaikan. Lahoon uurteeseen kovempien paikkojen väliin oli
se taitavasti hakannut koveron, johon sopi mukavasti pistää käpy ja
se siinä suomu suomulta tarkoin puhdistaa. Ja kun sitä tarkastaessa
mentiin lähemmäksi ja satuttiin kopauttamaan puuhun, lensikin sieltä
ylhäältä reiästä punapää ja terävänokka, tuttuun tapaansa rapsahtaen
kiinni kynsillään läheisen puun runkoon.

Mutta etemmäs mennessä metsä harveni, muuttuen pian hongikoksi ja
yleten ylenemistään. Suuria ja ryhmyisiä kallioita kohosi siellä
täällä, kiireellä sammalta ja kallio-imarteen vihreitä sulkia.
Pian kävi kulku vaivaloisemmaksi, kalliorinteet jyrkkenivät yhä
korkeammiksi, kunnes vallan täytyi hakea pääsyteitä. Vihdoin aukenikin
eräästä kohti rotko, joka oli kuin veitsellä leikattu tähän alkuvuoreen
ja näytti vievän johonkin tämän kallioryhmän toiselle puolelle.

Tämä hongikko se oli näkynyt sinne suon taakse, mutta antoi se
silloin sen käsityksen, että siinä alkoi joku pitkä harjanne, joka
johti merelle päin. Kuitenkaan se ei ollut muuta kuin takapuoleltaan
omituisen jyrkkä ja alaltaan melko kapea kalliovuori, jonka takaa
aukeni sankka metsäinen maa. Siihen kallion juurelle tasaiselle
sammalikolle määräsi nyt Ontrei yöpaikan, ruveten tapansa mukaan
ja muiden apua odottamatta nuotioita valmistamaan. Kaukaasialainen
meni häntä auttamaan ja naiset lyykistyivät väsyneinä ääreen, mutta
nuorukaisemme läksi puolestaan leirin seutua tarkastamaan.

Vasta tällä retkellä oli hän päässyt ymmärtämään, mikä suurenmoinen
kauneusnäytelmä oli joka hetkellä nautittavana sillä, jolla oli
avoin silmä luonnon nähtävyyksille. Joka askel avaa hänelle jotakin
mielenkiintoista, josta hän saa aiheen miettiä ja omituisella
luonnon ystävän sammumattomalla uteliaisuudella pohtia aina uusia
kysymyksiä. Vanhat perintövaistot metsänkäynnin ja pyynnin ajoilta
heräävät hiljalleen ja mieli rupeaa tuntemaan myös sitä petomaista
ja salaperäistä, mutta epäilemättä suloista viehätystä, jonka kyllä
saaliinhimoiset metsästäjät tuntevat, mutta joka on outoa liian
sivistyneissä ja veltostuneissa kaupunkilais-oloissa. Aivan hän
nyt antoi tämän koskemattoman jylhyyden silmiään ja tuntohermojaan
hyväillä, ollen onnellinen siitä, että oli sattunut joutumaan näihin
suuriin ja tuntemattomiin, mutta siltikin sangen läheisiin erämaihin.

Tuntemattomiin todellakin. Poventsassa ollessaan oli hän koettanut
hankkia itselleen jonkunmoista edes vähänkään kunnollista karttaa
näistä seuduista, mutta ei ollut sellaista mistään löytänyt. Niissä,
joita hän sai hankituksi, olivat paikkakunnat ja erittäinkin vesistöt
kovin epävarmasti, ja, niinkuin hän nyt tiesi, aivan väärinkin
merkityt. Tosi-asia oli, ettei näitä maita ollut läheskään tarkoin,
tuskin paikoin ollenkaan järjestelmällisesti kartoitettu, vaan olivat
merkinnät tehdyt useimmiten suullisten kuvausten ja kertomusten
mukaan. Hänellä oli kuitenkin jonkunmoinen aavistus, että suomalaiset
geologit olivat nämäkin seudut tai oikeammin sanoen Vienan Karjalan
geologisen luonteen määritelleet, ilmoittaen sen Fennoscandian
alkuvuoriperustalla olevan alueen itä-osaksi, josta pian yhä edelleen
idempänä alkoi Venäjän luonteeltaan ja rakenteeltaan erilainen
tasanko. Mutta hänen tietonsa näiltä aloilta olivat kuitenkin kovin
häilyviä eikä hän olisi niistä paljoa välittänytkään, ellei häneen
olisi tuo alkuvuori-käsite vaikuttanut omituisen mystillisesti. Sitä
muistaessaan tuntui hänestä aina, kuin olisi hän seisonut kaksinverroin
tanakammin isänmaansa kamaralla, sillä olihan se tuota vaarumattominta
ja lujinta ”alkuvuorta”. Sepä kestää, kun muut vapisevat, oli hän
aina jonkunmoisella turvallisuuden-tunteella itsekseen ajatellut, ja
lisännyt, että joskin esi-isämme kaikessa muussa menettelivät tyhmästi
aikoinaan hakiessaan itselleen asuinsijoja, niin siinä ne ainakin
osuivat oikeaan, että hakivat tämän pallopahan pinnalta paikan, joka ei
ensi tärähdyksestä liioin tutaja.

Tämä kaikki oli sitä hänen salatuinta sielunelämäänsä, josta hän ei
ollut uskaltanut koskaan kellekään mitään sanoa, ja se oli ilmaus
hänen yksityisistä ajanvieteharrastuksistaan. Hänhän oli kaunosielu
ja esteetikko, olipa kirjoittanut jo väitöskirjaakin, mutta hän oli
alansa pettäjä. Hän hylkäsi hiljaisuudessa klassikot ja kiintyi
anglosaksilaiseen kirjallisuuteen, jossa kokemusperäisen tieteen
saavutukset olivat alkaneet kelvata aiheiksi romantiikkaa rakastaville
kirjailijoille. Usein tapasi hän varsinkin amerikalaisista kirjoista
ja niiden aiheista tuota selittämätöntä tenhoa, joka herätti hänessä
eloon luonnon kaipuun ja opetti häntä sitä ymmärtämään. Hänen
maailmankatsomuksensa oli saanut hiljaisuudessa luonnontieteellistä
väristystä ja hänen henkinen silmänsä alkoi ymmärtää ihmistä osana
äärettömästä kehitysketjusta, sekä itse erillänsä että yhdessä
ympäröivän luonnon kanssa...

Hän oli ajatuksissaan saapunut pitkin kallion reunaa tämän maan
toiseen laitaan, huomaten sen siten sangen kapeaksi, idästä länteen
pistäväksi niemeksi. Etelässä, lännessä ja pohjoisessa oli ympärillä
suo, mikä paljon selvittikin syytä sen alkuperäisyyden säilymiseen.
Sillä idästä mahdollisesti tänne päin saapuvat ja saapuneet erämiehet
eivät varmaankaan tulleet perukkaan saakka, koska tiesivät sieltä
koituvan eteen laajoja nevoja, vaan oikaisivat jo aikaisemmin toisille
maisemille. Siksi oli tämä paikka säilynyt alkuperäisyydessään,
koska se lännessä, soitten takana asuville, tietenkin oli toisten
eränkävijäin maita.

Hän kääntyi astumaan pitkin maan pohjoisreunaa itää kohti. Seutu oli
matalaa ja mitä rehevimmän lehtimetsän peitossa. Kauempana yleni siellä
niin sakea haavikko, että varjoon joutunut maa ei enää jaksanut ottaa
marjanvartta, vaan hautautui kuolleitten lehtikasojen alle, joihin
jalka vaipui syvälle. Kyllä olisi ollut tämän lehtimetsän viheriässä
syömistä isollekin mammuttikarjalle, jos olisivat suvainneet elää niitä
nyt maistellakseen.

Äkillinen kahahdus pensaikossa sai hänet kovasti säpsähtämään.
Hän seisahtui paikalleen kuin naulattu ruveten varoen eteensä
tähystelemään; tuosta kahden haavan lehvän välistä näkyivätkin
ikäänkuin sammaleiset puun oksat ja pian huomasi katse rungonkin: se
olikin peura, villiporo, jota vielä harvinaisuutena näillä erämailla
tavattiin, oltuaan puolen vuosisataa aikaisemmin vielä yleinenkin.
Tummilla suurilla silmillään tuijotti se vihaisesti ja arasti sekä
läksi tiehensä pitkällä ja omituisesti keinuvalla laukallaan, joka
on sille erikoinen. Sen sarvissa oli verinahka vielä hellimmillään
ja pienet pahkat kyljissä osoittivat paarmain helle-aikana laskeneen
permoja sen nahan alle. Vähän matkan päässä siitä huomasi hän sitten
hirven jälkiä, siitä kuitenkaan kummastumatta, sillä olihan tämä komea
eläin täällä vielä yleinen.

Kun hän nyt katsahti ympärilleen, huomasi hän ihmeekseen, että suo
tuolla reunalla oli melkeinpä ylempänä. Niin olikin. Lakkaamatta
seisovassa vesipohjassa kasvava rahka valloitti hitaasti mutta
varmasti palan toisensa jälkeen tästä alavasta maasta. Tuolla vähän
alempana näkyi kyllä saavan alkunsa pieni puronen, mutta se ei
riittänyt viemäriksi sille suunnattomalle kosteudelle, mikä täällä
maaperässä oli. Ellei ihminen tullut avuksi ja iskenyt suohon suuria
viemärihaavoja, valloitti ja hukutti suo aikain kuluessa varmasti
kaikki alavammat paikat tästä maaniemekkeestä.

Käveltyään hetken puron vartta huomasi hän sen sentään koko pian
laajenevankin, niin että se varmaankin parin kilometrin päässä
oli tuommoinen pieni korpijoki, joka siellä puoleksi kaatuneiden
korpikuusien ja koivujen alla ujuu uneliaasti edelleen mutaista
tietänsä, suoden pian asuinsijan mustille hauin-tulikoille ja
käppyröille sekä laihoille, katkeran näköisille korpiahvenille.
Mutta hän tiesi, että täällä Vienan Karjalassa, missä tällainen joki
laajenee matkallaan pieneksi lammeksi, joka suuren suon selällä
kuin herpautuneena ja aivan maan kamaraan lyötynä alati tuijottaa
taivaalle yhdellä ainoalla silmällään, asuu pohjolan ihanin lintu,
valkorinta joutsen, jonka pesät ovat lammen rannalla kaislikossa
kuin pienet heinäläjät. Tätä erämaan kuningatarta, jota karjalainen
pitää pyhänä lintuna eikä juuri salli ahdistettavan, hän himoitsi
nähdä, sillä se kuvastelihe hänen mielikuvituksessaan kuin satulumon
ruumiillinen ilmestys, outojen kauneus-maailmojen vertauskuva. Hänelle
se suotiinkin, sillä erämaa oli päättänyt näyttää kaikki salatuimmatkin
aarteensa...

Hän meni puron poikki astuen etelää kohti. Siellä maa pian ylenikin
kankaaksi, jonka reunassa oli valtainen muurahaispesä. Mutta hänen
hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän lähemmäksi tultuaan huomasi,
että pesää oli aivan äsken käyty hajoittamassa. Näytti siltä kuin
olisi siitä aivan näillä minuuteilla kuopaissut valtava koura, jättäen
häiriinnyttyään työnsä kesken. Se saattoi olla aivan tässä lähellä,
katsomassa jostain tiheiköstä tahi hiipimässä tiehensä hiljaisilla ja
kuulumattomilla askeleilla, pehmeillä kuin olisi kävellyt lihavilla
ja keveillä kämmenillä. Jos sillä olisivat sattuneet olemaan pojat
läheisyydessä, olisi ollut vaarallista näillä mailla liikkua, sillä
niitä arastellen hyökkää se sokeasti jokaisen kimppuun, joka sattuu sen
läheisyyteen saapumaan. Tottapa sillä ei ollut poikia tai ne olivat
jossain kauempana, koska se oli poistunut vastalauseetta.

Siitä huolimatta tunsi hän sydämensä jännittyneesti tykyttävän.
Ensi kertaa elämässään oli hän nyt seudulla, jossa tiesi millä
hetkellä hyvänsä voivansa kohdata korven kansan satujen ja taikojen
aiheen. Hän oli kylissä kysellyt sen esiintymisestä ja saanut kuulla
viljalti kertomuksia sen tuhotöistä. Ja nämä seudut olivat nimenomaan
mainitut sen varsinaisiksi valtamaiksi, joista se ulottaa retkiänsä
sekä itään meren rannalle että länteen Suomenkin rajain sisälle.
Karjalaiset metsänkävijät, jotka hän tiesi pelottomiksi ja taitaviksi
tappomiehiksi, eivät olleet voineet sitä läheskään hävittää, vaan oli
se yhäkin tavallinen otus. Sen tekemät tuhot saattoivat joinakin kesinä
nousta niin suuriin summiin, että kruunukin oli, kuten aikaisemmin
on mainittu, ruvennut asiaan huomiota kiinnittämään ja eräillä
ehdoilla luovuttanut kansan käytettäväksi kunnollisia aseita, vanhoja
”berdankkoja”.

Hän kääntyi kankaan yli mentyään ja suon reunalle päästyään länttä
ja leirivuorta kohti. Lähempänä muuttui metsä taas mitä tiheimmäksi
viidakoksi, joka loppui äkkiä sen eteen kohoavaan kallioseinään. Häntä
kummastutti se omituinen jyrkkyys, jona se tässä ulottui aivan suohon
saakka ja se melkoinen korkeus, jonka se tällä kohdalla saavutti. Hän
meni aivan kallion juurelle ja katsoi ylöspäin, jolloin hän huomasi
sen ulottuvan hiukan viistoon hänen päänsä yläpuolelle, aivan kuin
mahtavaksi räystääksi. Sen suojissa olikin aivan kuin kuiva pengermä,
ja hän lähti sitä myöten kulkemaan.

XVI.

MERKILLINEN KALLIO.

Metsän peitossa pahoja
Ammoin tehty on tekoja.
Viattoman henki viety,
Syytön sorrettu saloa.

Tämä oli hurjaa ja villiä seutua, ja hänestä tuntui omituiselta,
että muuten niin neitseellinen ja hennosti lyyrillinen luonto
sentään saattoi näin paikotellen kohota tällaiseen romanttiseen ja
miehekkääseen intohimoon, joksi hän nämä näkynsä oli hiljaa mielessään
määritellyt. Tuntui kuin olisi joku muinainen lumooja epäluuloisesti
tarkastanut hänen kulkuaan, käsi valmiina kannuksen päällä, että
lähettääkö tuhoinen noidan nuoli vai antaako mennä inehmon. Tuntui
siltä kuin olisivat sen kulmakarvat olleet rypyssä tuossa yläpuolella
ja kasvoilla epätietoinen hämmästyksen ja epäluulon ilme.

— Hih!

Hän kiljaisi näin koetteeksi kuullakseen omaa ääntänsä, ja tunsi
sen kaiun lakattua yksinäisyyden yhä suuremmaksi. Kulkiessaan
eteenpäin pysähtyi hän poimimaan kallion raosta siihen juurtuneista
mustikanvarsista muutamia kesän ensimäisiä marjoja. Kuivaneesta
mullasta irtautuikin koko mätäs, jolloin hän astahti hiukan seinämältä
syrjään, tullen samalla katsahtaneeksi vähän ylemmäksi. Silloin
kiinnitti eräs seikka hänen huomiotansa.

Kallion seinä oli tältä kohdalta hyvin sileää, mutta noin kolmen metrin
korkeudella oli siinä aukko, noin metrin mentävä reikä.
Tarkemmin katsoessa huomasi sen olevan osana tällä korkeudella olevasta
vaakasuorasta halkeamasta, ja saattoi se avautua sisempänä melkoiseksi
luolaksikin. Sen mustana ammottavaa suuta siinä tirkistellessään
rupesivat hänen silmänsä vähitellen erottamaan suun yläpuolella
kallioseinässä ristiin meneviä uurteita, joista toiset tuntuivat
omituisilta siksi, että ne kulkivat kivessä poikki syiden ja tuskin
siis olivat luonnon muodostamia. Niiden suuntaa siinä yhä tarkemmin
tutkiessa selvisi hänelle äkkiä, että viivat muodostivat suuren
vinoristin, jonka varmaan aikoinaan ihmiskäsi oli vaivalla kallioon
takonut. Hän rupesi tutkimaan seinämää laajemmalta ja huomasikin
heti ristin oikealla puolella omituisen viivaryhmän, josta heti
näki, että viivat siinä kulkivat kaarissa, eikä kulmissa. Niiden
mutkia seuraamalla saattoi otaksua niiden esittävän jotakin sammakon
tai kilpikonnan tapaista eläintä, jonka piirteet kuitenkin olivat
sangen vaillinaisesti esitetyt; saattoipa olla epätietoista, mitä ne
oikeastaan tahtoivat ilmaista. Mutta siitä voi taas olla varma, että
edelleen sen oikealla puolella olevat piirteet muodostivat tavallisen
viisikulmion, ja että tässä oli ihmiskäden suurella vaivalla ammoin
tekemä kaiverrustyö, joka selvästi oli jossain yhteydessä hänen
uskonnollisten käsitystensä kanssa. Ohikulkijasta saattoivat ne
näyttää vain kallion sammaleisilta uurteilta, mutta se, joka sattui
niihin lähemmin syventymään, huomasi pian niiden selvästi muodostavan
yllä kerrotut kuviot. Omituista oli vielä se, että ne olivat kooltaan
melkoisen suuria, mikä seikka nähtävästi oli sekin jonkun uskonnollisen
puolen vaatimaa, koska muuten tekijä olisi valinnut pienemmän koon ja
siten päässyt vähemmällä vaivalla.

Kokonaan ymmällä näistä seikoista kääntyi hän katsomaan jotakin
puuta, jonka varassa olisi voinut nousta tuonne luolaan kurkistamaan.
Siinä mietteissään tuli hän muistaneeksi, että lappalaisen arpojan
noitarummulla, kannuksella, käytetty hyppääjäinen oli jonkunmoinen
tuollainen sammakon kaltainen otus, mikäli se nyt yleensä esitti
mitään elävää, ja että hän oli nähnyt joissakin Aasiaa kuvaavissa
matkakertomuksissa jotakin samantapaista: sammakon tai kilpikonnan
näköisiä eläimen kuvia patsaan päässä kaukana autiolla arolla,
selittämättöminä todistuksina muinaisten ihmisten merkillisistä
käsityksistä ja menoista.

Hän raahasi kalliota vasten kaatuneen puun ja lähti sen varassa
kiipeämään aukon suulle. Päästyään siitä sisään kurkistamaan näki hän
sen laajenevan sisään päin pimeäksi ja kaiultaan herkäksi luolaksi,
jonka suulla oli käytävän pohjalla kaikenlaista soraa ja lintujen
jätteitä, kuivia lehtiä ja muuta tuulen tuomaa. Hypäten ryntäittensä
varaan suun reunalle aikoi hän juuri kömpiä pitemmälle sisään, kun hän
tunsi metallisen takkinsa napin kilahtavan ikäänkuin jotakin vastaan.
Hän kääntyi tarkastamaan ja huomasi sorassa pystössä ruosteisen raudan
kappaleen. Varovasti veti hän sen ihmeissään esiin, jolloin sen mukana
seurasi jotakin levyn tapaista, jonka tuo raudan kappale oli lävistänyt.

Pyörähtäen aukon reunalle selin luolan suuhun istumaan, rupesi hän
ällistyksissään tarkastelemaan omituista löytöään. Pian oli hänellä
selvillä, että raudankappale oli nuolen kärki, joka tähän kuivaan
paikkaan jouduttuaan oli säilynyt — niin, kuinka kauan? Joka
tapauksessa tuntui siltä, että se oli nuorempi kuin nuo kuviot tuossa
seinässä, mutta ainoastaan tuntui, sillä tietoa ei hänellä siitä voinut
olla. Tuo levy oli melkein hajoamistilaan saakka mahinutta luuta, mutta
luuta kuitenkin, joka vielä oli säilyttänyt alkuperäisen haahmonsakin.
Oliko se ihmisen vai eläimen, sitäkään hän ei saanut mielestään varmaan
ratkaistuksi, mutta ihmisen kallon osaksi hän sen sittenkin varmimmin
otaksui. Kappale oli siksi laaja, että sen kuperuus, joka viittasi
suureen ja sopusuhtaiseen sisältöön, tuntui parhaiten sopivan ihmisen
kallolle. Nuoli oli tullut nähtävästi melkoisella voimalla, sillä luu
oli ollut tältä kohdalta joltisenkin paksua. Mutta miten oli tämä
kamala jäännös joutunut tänne erämaahan ja tämän luolan suuhun?

Hän kääntyi kaivelemaan uudelleen luolan pohjasoraa, mutta ei löytänyt
enempää luita. Mutta jos koko ruumis olisi tänne kuletettu, niin
olisi sentään luullut enemmän säilyneen kuin tämän ainoan siekaleen.
Kenties oli vain tämä pää, josta ei oltu huolittu kiinni tarttunutta
nuolenkärkeä irti reväistä, heitetty ohi mennessä tuolta alhaalta
luolan suusta sisään? Se oli saattanut olla mustatukka lappalainen,
jonka etelästä tuleva ylivoimainen oli surmannut. Oli sitten pilkaten
heittänyt vainajan pään hänen oman pyhän paikkansa ovesta sisään
ihan uhallakin. Olivat kenties olleet nämä paikat muinoin niitä
riistarikkaimpia ja siksi riidan esineinä?

Häntä puistatti ja mielessä kuvastui selvästi tällainen kauhea
mahdollisuus. Kallon kappaletta kädessään käännellen hän siinä
mietiskeli, miten lohduton oli ollut tällainen taistelu muinaisina
aikoina, kun erämailla ja -vesillä sattui yhteen kaksi saalistajaa.
Kuolema oli siinä osana, armon isku lopuksi armottoman kädestä. Ei
siinä kysytty, jäikö vainajalta vaimo, jäivätkö pienet lapset, menikö
hautaan rakkautta ja hyvää tahtoa...

Peläten vilkaisi hän ympärilleen. Illan hämy oli käynyt voimakkaammaksi
ja kauempaa korvesta kohosi kylmää usvaa. Oltiin jo mailla, joilla
päivän helle pian vaipuu öiseksi hallaksi, joka kuuralla peittää maan.
Varsinkin täällä suon keskellä tuntui illan uho kostealta ja kylmältä.
Ja kauhean löydön arkiuttava vaikutus painosti mieltä ja kiihotti
mielikuvitusta kuvailemaan epätavallista. Kiireesti pisti hän löytönsä
taskuunsa aikoen juuri kumartuen lähteä laskeutumaan alas, kun hän
samalla oli tuntevinaan aivan kuin käden kosketusta olkapäällään.

Se ei tietysti ollut muuta kuin hermostusta, sitä samaa, joka ikäänkuin
kihelmöi hänen selässään koko ajan kun hän laskeutui alas puuta myöten.
Kiireesti palasi hän leirille kovasti ihmetellen paikan merkillistä
luonnetta.

Sinne tultuaan näki hän, että Ontrei oli poissa, — kai jossain
kalavettä hakemassa, sillä hänen tietääkseen ei heillä ollut nyt
muuta muonaa kuin leipää. Kaukaasialainen istui ajatuksissaan tuleen
tuijottaen ja vaitiollen nojasi häneen hänen morsiamensa.

Vanha mummo makasi lehtivuoteella tulen vierellä ja ensi silmäys riitti
osoittamaan, että hän oli sairas, sillä kasvoilla oli kuumeen hohde ja
silmissä raukean sekava ilme. Hän oli rasittunut matkan kahden viime
vaiheen kovista vaivoista, vilustunut ja sairastunut kuumeeseen.

Hän ymmärsi, että heidän piti kenties jäädä paikalle pitemmäksikin
ajaksi.

Tuntui siinä illan hämyssä alakuloiselta ja ikävältä. Mieli masentui
ja pöyristyttävältä kuului tuolta korvesta huuhkajan aaveellinen ääni:
Huuu-uh!

XVII.

ALAKULOINEN ILTA.

Lennä henki, nouse, liidä,
Ylene ylitse kaiken,
Kaikki kauneus käsitä;
Onni haaveissa asuvi,
Auvo mailla unelmien.

Neito kallistui sulhasensa puoleen ja hänen kauniille kasvoilleen
kuvastui huoli. Muutenkin olivat ne laihtuneet ja rasittuneen
näköiset. Ahava ja päivä oli niitä polttanut, sääsket olivat niiden
hienoa hipiää haavoittaneet ja paljas vesi ei ollut jaksanut niiden
pehmeyttä kokonaan säilyttää. Matkan kaksi viime vaihetta oli ollut
hänelle liian rasittavaa eikä hän ollut jaksanut aina varjella mieltään
alakuloisuudelta, ihmisen pahimmalta viholliselta. Varsinkin nyt, kun
hänen vanha hoitajattarensa oli sairastunut, ja erämaan suunnaton
kolkkous häntä ympäröi, painui hänen mielensä matalaksi. Silmiin
ilmestyi kyynel ja suupielet värähtelivät aivan kuin itkuun puhkeavalla.

Mutta hänen sulhasensa oli kuin koskematon. Syvä huoli oli hänelläkin
vanhasta vaimosta, mutta siinä ei ollut epätoivoa, vaan ainoastaan
hyvän sydämen osanottoa. Hän laittoi mummolle vuoteen tulen ääreen
ja hoiteli häntä parhaansa mukaan. Iloisesti hän sitten puhutteli
morsiantansa tuolla hellällä ja puoleksi leikillisellä tavalla, joka
oli hänelle ominainen. Oli kuin olisi hän jutellut satuja lapselleen.

— Katso, puheli hän, tuolla kaukana pohjoisessa, jonne ystävämme
meitä kulettaa ja josta aukee meille vapauden tie, ei nyt enää aurinko
laskekaan. Se on niin mieltynyt näiden maiden ihanuuteen, että se
unohtuu niitä katsomaan yöksikin. Ihmeellinen valo käsittää koko
maan. Se on kuin hentoa harsoa, joka huomaamatta peittää kaikki,
haaveellisesti kimallellen. Ihmiset se houkuttelee sanattomassa
nautinnossa yöt istumaan ja puoleensa kummallisesti kysyvin silmin
katsomaan, eläimiltä se estää levon ja houkuttelee lintuparvilta
rajattoman kiitos- ja ylistyslaulun virran. Tuntuu kuin taivaan kansi
syvenisi ja silmä ulottaisi sinne loppuun saakka, jossa alkaa älymme
yli käypä ja inhimilliselle tajulle liika ihanuus.

Hän tuijotti hetken, kuin omaan puheeseensa ihastuneena, kohti jotakin,
jota hän ei nähnyt, sillä hänen katseessaan oli sisäinen ilme.
Hänellä oli harvinaisen kauniit ja miehekkäät kasvot, joista ilmeni
synnynnäinen aatteen ja runouden lahja. Hän jatkoi hiljaista puhettaan,
jota neito näytti kaihoten ja tyyntyen kuuntelevan:

— Katso, puheli hän, me tulemme pian merelle, joka on valkea. Sen vesi
välähtelee vaalean viheriänä ja sitä peittää talvisin lumi ja jää. Ja
kesäisin heijastaa se kalvostaan valoa niin utuista ja valkeaa, että
ihmeellistä kuuluu olevan sitä nähdä. Mitä voikaan olla merkillisempää
kuin meri, josta sanotaan, että se on ”valkea”? Miten ihanaa on sitä
kohti vaeltaa. Tuntuu kuin kulkisi autuuden porttia kohti, joka avautuu
jossain siellä kaukana, jossa aamu iltaa suutelee ja päivä on yön
ystävä, siellä, jossa mahtava meri läikyttelee sinivihreitä aaltojansa
ikikallioita vastaan. Siellä astumme me valkopurjeiseen laivaan, joka
keinuen lähtee meitä viemään kohti vapautta ja lopullista onnea.

— Niin, haaveili neito taas onnellisena, niin teemme ja kauas jätämme
taaksemme pimeän ajan synkkine muistoineen...

— Mutta minut, puuttui heikolla äänellä puheeseen vanha mummo,
minut te haudatkaa sitä ennen paikkaan, jonne sopii etelän aurinko.
Minä kuolen nyt, sillä minulla ei ole voimia teitä enää seurata. Ah,
kyyhkyläiseni, minne korpeen jouduitkaan vaeltamaan. Kunpa luoja soisi
armossaan pelastuvasi, että pääsisit joskus takaisin meidän ihanaan
maahamme. Minua vilustaa täällä pohjolassa näillä epäystävällisillä ja
ynseillä mailla, joilla asuu vain halla. Luoja kutsuu minut pois, sillä
minä olen teille esteeksi, ja hän tietää, että myös lähden mielelläni.
Ah, lapseni ja rakastettuni, maailmassa ainoani, suo minun nähdä
silmäsi vielä kerran, sillä tuntuu kuin en enää näkisi oikein. Mutta
haudatkaa minut sinne, minne sopii etelän aurinko, sillä se paistoi
aina kotitöllini ikkunasta siellä kaukana.

Itkien kumartui neito hänen puoleensa. Kaukaasialainen huokasi, mutta
nuorukainen käänsi katseensa pois.

— — — — —

Ontrei saapui, riipissä muutamia katkeroituneita ja ynseitä
korpiahvenia. Hänen kasvoillaan asui yhäkin sama luottamus ja rauha,
joka oli niille ilmestynyt silloin, kun hän oli ruvennut käsittämään
tekoansa eräänlaisessa sallima-valaistuksessa. Ystävällisesti kävi hän
vanhaa mummoa katsahtamassa, teki ristinmerkin hänen yllensä ja rupesi
sitten puuhaamaan ahveniaan paistetuksi.

— Ylen ovat meillä nyt eväät laihat, niin ajattelin, että menenpä
katsomaan, eikö olisi suolla lampea, mistä saisi ahvenia. Olikin
tuolla pieni, josta juoksee puro. Männyn kaarnan alta löysin lihavan
matosen ja niin sain nämä kalat ongituiksi. Mutta kovin ovat pieniä ja
mitättömiä. Menemme, veliseni, aamulla anivarahin kauemmaksi tuonne
korpijoelle enemmän kalan hakuun, sillä matkata emme voi, kun on tämä
vanha nainen sairas. Ken tienee, kuinka kauan läsinee?

Näin hän puheli siinä kaloja paistaessaan, katsellen ystävällisesti
ympärillensä ja kysyen:

— Missä olit, veli? Kauan viivyit.

— Kiertelin metsää ja katselin seutua. Löysin somia paikkoja ja peuran
näin. Joku oli purkanut muurahaispesää.

— Kondii se. Eiköhän tule yöllä katsomaan... Hän kertoi Ontreille
löytönsä ja näytti nuolenkärkeä.

Kamalaa. Ontrei risti silmänsä ja kaukaasialainen kyseli uteliaasti.
Sen vainajan haltia, jonka luun siru oli tuohon nuoleen tarttunut,
vartioitsi varmaankin näitä paikkoja, kuten murhattujen haamut
tavallisesti tekevät. Ainakin kristittyjen, sillä heidän vaelluksensa
tavallisimpana syynä on se, etteivät he saaneet kristillistä hautausta.
Sitten kun heidän tomunsa on saatettu siunattuun maahan, lakkaavat
he tavallisesti kummittelemasta. Siihen saakka he ovat aavetunnilla,
k:lo 12 ja 1 välillä yöllä, liikkeellä, koettaen saada jotakin lähelle
sattuvaa tai muuten asiallista heitä auttamaan.

Tämä oli huvittavaa. Ontrei se näin jutteli ja perillä tuntui olevan
näissä asioissa etelän mieskin. Neito kuunteli puoleksi pelolla.
Nuorukainen laski leikkiä:

— Johan se tapasi minua olkapäästä, tämän luupalan isäntä nimittäin.

Hän selitti, kuinka hän oli luolan suulta laskeutuessaan ollut
tuntevinaan jonkun kosketusta olkapäällään. Entäpä se haamu,
innostuneena siitä, että kenties vuosisatoihin ensimäkien ihminen oli
hänen haudalleen sattunut, oli aivan päiväiseen aikaan liikkeelle
ponnistautunut ja koettanut saada häneltä jotakin tarvitsemaansa apua?
Mene tiedä niiden haamujen ja henkien tarkoitukset...

He puhelivat asiasta jännityksellä ja mielenkiinnolla, sillä nämä
seikat ovat aina ja kaikille ihmiselle jotenkin huvittavia. Neito
nojasi turvaten sulhaseensa ja tämä kertoili hauskasti kotivuoriensa
kummituksista. Ontrei oli vaiti.

Hän katseli neitoa syrjästä ihaillen hänen kauneuttaan, jota
yksinkertainen puku ei kyennyt paljoa salaamaan. Ja hänestä tuntui kuin
olisi hän nyt siinä ollut Ontrei ja nuo tuossa Jyrki ja Outi siellä
kotiniityllä.

Ilta muuttui pimeäksi. Raskas tuuli ajeli pilviä taivaalla ja pani
nuotioiden liekit levottomasti roihuamaan. Metsä kohisi raskaasti
ja silloin tällöin pilvien repeämästä esiin pilkistävä kuu valaisi
maisemaa haaveellisella loisteellaan. Myöhään yöllä taivas taas seestyi
ja ilma pysähtyi hallaiseen tyyneyteen.

XVIII.

USKOMATONTA.

Tuot’ en tiennyt, tuot’ en luullut,
Tuot’ en uskonut ikinä.

Hän heräsi vilusta väristen Ontrein kosketukseen. Nuotio oli kerennyt
hiiltyä melko syvälle ja paloi raukeammin, mutta Ontrei päästi pölkkyjä
lähemmäksi toisiaan, jolloin hehku tuli kuumemmaksi. Kevyttä sumua oli
kaikkialla ja sangen kylmää. Käet kukkuivat joka puolella ja aivan
nuotion lähettyvillä liiteli äänettömästi suuri ja valkoinen pöllö.
Tuntui omituiselta. Aurinko oli jossakin siellä hyvin matalalla ja
kaukana, eikä yltänyt vielä kurkistamaan yli metsän. Kaste kiilteli
hienona utuna verkoissa, joita lukit olivat yön aikana kutoneet
kaikkialle.

He lähtivät tuolle pienelle korpijoelle, kaivaen mennessään
muurahaismättäästä suuria ja lihavia valkoisia matoja, niinsanottuja
”motukoita”, joille varsinkin virran kalvossa uiskentelevat
säynäjät ovat ahneita. Kiireesti koettivat he raivautua läpi puron
rantatiheikön, mutta se ei ollut suinkaan helppoa.

Näki selvään, että nyt oltiin seudulla, jonne tuskin oli ihmisjalka
kesäisin tunkenut. Sakeaa oli tämä ryteikkö, joka kohdassaan
alkuperäisen koskematonta. Puut kasvoivat niin tiheässä puron
rannoilla, että ne muodostivat aivan katoksen sen yli. Pian puro
kuitenkin leveni ja syveni, laskien vihdoin pieneen lampeen ja jatkaen
matkaa sen toisesta päästä. Juuri siinä, missä se laski lampeen,
oli sen yli kaatunut suuri honka, muodostaen mukavan luonnonsillan.
Sille he astuivat ja rupesivat kala-onneaan koettamaan. Kirkkaassa
pohjahiekassa saattoi nähdä sadottain helmisimpukoita.

Tiheikön läpi astuessaan oli hän kummastellut sitä, että joen rannalla
oli siellä täällä sittenkin kuin ihmisjälkiä, sillä siellä oli jokunen
kaatunut lehtipuu ja kantoja. Tästäkin onkipaikaltaan saattoi hän nähdä
samallaisen kannon, ja kiinnitti siihen nyt enemmän huomiota.

Hämmästyksekseen näki hän, ettei sitä oltukaan hakattu, vaan jyrsitty
poikki. Aivan selvästi saattoi huomata, että se oli saatu katkeamaan
puun syrjästä alkaen syitä poikki repimällä. Työ oli alotettu maan
puolelta, niin että puu oli lopuksi kaatunut veteen.

Ontrein onkeen jämähti isompi kala, sillä se painalti siiman lujasti
veden alle jääden siihen äkäisesti paikoilleen. Mutta Ontrein vehkeet
olivat kotitekoisia ja siksi lujia, että hän veti kalan ujostelematta
pinnalle. Se oli harri, näiden seutujen virtojen parhaita kaloja.

Omituinen ja hämmästyttävä epäilys mielessään katseli nuori mies
ympärilleen pitkin lammin rantoja, mutta mitään tavatonta ei näkynyt.

Hän jätti kalastuksensa sikseen ja läksi hiipimään pitkin lammin rantaa
alapäähän. Kaikkialla tapasi hän kantoja, jotka osoittivat, että puut
oli kaadettu jyrsimällä. Puita ei kuitenkaan näkynyt. Hän saapui
lammikon alapäästä alkavan joen niskaan ja huomasi silloin, ettei tässä
ollut mitään epäilyksen sijaa.

Puupölkyistä, risuista ja savesta oli siihen rakennettu eräänlainen
patolaitos, jota olisi saattanut pitää alkuperäisellä kannalla olevien
ihmistenkin tekemänä. Kahta rannalla kasvavaa suurta leppää oli
käytetty tukena padon molemmille päille ja itse patolaitos oli tehty
tiheäksi risuilla ja oksilla, joita oli pantu pölkkyjen ja puunrunkojen
väliin. Laitos pidätti vettä erittäin hyvin ja saattoi sen avulla pitää
veden pinnan lammessa aina yhtä korkealla.

Erämaa oli näyttänyt hänelle suurimman ihmeensä. Hän tiesi, että
Suomesta oli majava hävitetty jo 19-nnen vuosisadan ensi puoliskolla ja
että se nyttemmin oli hävinnyt myöskin Ruotsista; suojeltuna eläimenä
tavattiin sitä jossain Norjassa, mutta yleensä oli sitä pidetty
sukupuuttoon hävitettynä koko pohjoisesta Europasta. Niin ei kuitenkaan
ollut asia, mikäli tästä silminnähtävästä todistuksesta saattoi
päättää. Tämä pohjolan suurin jyrsijä, jolla on ihmisen järki ja joka
onkin kuin mikä eläimeksi muutettu ihmisrotu, oli päässyt säilymään
täällä erämaan kohdussa, hiljaisen salopuron ja lammen turvissa,
suunnattomien soitten ja erämaiden takana. Se nähtävästi tunsi jo,
mikä vaara sitä uhkasi, sillä se ei ollut rakentanut lammen rannalle
noita asuntokumpujaan, joista se myöskin on tullut kuuluisaksi, vaan
piti luolaansa piilossa jossakin rantatörmän sisässä, vedenalaisen
käytävänsä takana.

Omituista! Hän tarkasteli lammen pintaa, eikö missä näkyisi outoa
viriä. Aamutuuli oli herännyt ja aurinko jo kiivennyt yli metsän
kurkistamaan tälle salaperäiselle salolammelle. Hieno sumu väikkyi
särkyvinä repaleina siellä täällä kortteikon yllä, jostakin kuului
haapanan aamutyyni äänteleminen, viileä ja intohimoton, ja tuolla
kuusikossa viritteli metsäpeipponen yksitoikkoista, mutta harrasta
viserrystänsä. Ontrei näkyi istuvan hongallansa kahareisin ja
uutterasti heittelevän onkeansa sinne tänne pienen virran kosteikkoihin
ja kuohuihin houkutellakseen harreja ja kilttuja saaliiksensa. Oli
rauhallista ja puhdasta, sanomattoman ihanasti mieltä hivelevää. Tuntui
kuin olisi ollut tässä muinaisuus edessä ja onnellisen erämiehen
toimet tehtävinä. Rakennettaisiin tuonne vaaran alle kotoinen
metsäsauna kiukaineen, samalla pirtti ja samalla kyly, tehtäisiin
pitkät ansa-aidat, kulettaisiin kierrokset ja elettäisiin kuin muinoin
hallipartainen metsän väki. Vähitellen paljastaisi luonto taas salaiset
voimansa ja taikansa, sana saisi takaisin salaperäisen mahtinsa, laulu
tenhonsa, ja niin taas sillä nostettaisiin kunniaan Väinön heimo.
Ei luonto tunne sitä, joka sen rinnoilta poistuu, vaan salaa siltä
viisautensa, joka on elämän onni.

Lammen pinta karehti ja musta pää tuli hetkeksi näkyviin, kohta taas
kadoten. Se oli padon rakentaja ja suvun säilyttäjä, joka vilaukselta
kävi katsomassa, oliko nyt heimon tuho edessä.

Ole huoleti. Älköön ikinä kukaan muu ihmisistä saako tältä näkijältä
olinpaikkaanne tietää, ja metsän emo varjelkoon toista rauhaiselle
lammellenne osumasta, sillä pianpa ihminen tappaisi sukusi kokonaan
jälettömiin. Mieluisena salaisuutena säilyköön tieto, että nähty on
se paikka, jossa vielä elää Tapiolan kallein ja viisain nakertaja,
suomuhäntäinen rakentaja, joka on kuin eläimeksi muutettu ihminen.
Kuinka ja koska se on tapahtunut, sitä eivät tiedä enää muut kuin
maahiset, mutta se tiedetään, että silloin, kun maailmassa kerran
kaikille jaetaan oikeutta heidän tekojensa mukaan, ihmisille ja
eläimillekin, silloin on myöskin näiden anteeksi-annon hetki.

XIX.

VANHA URJADNIEKKA.

Mitä haet halliparta,
Kuta kurja kurkistelet?

Hän tunsi äkkiä, että jotakin outoa, joka oli jäätänyt hänet kuin
patsaaksi siihen rantamättäälle, oli tapahtunut, mutta mitä se oli,
sitä hän ei ensimäisinä sekunteina voinut itselleen selvittää. Vasta
silmänräpäystä myöhemmin tajusi hän, että oli kuulunut pyssynlaukaus,
selvä, kirkas, kova ja kauas kajahtava. Sen kaiku oli kiiriskellyt
pitkin maita kuin jyrinä ja sen jälkeen oli erämaa vaiennut kuin
kuollut, joka hermo kysymässä tuon oudon ja vihamielisen äänen syytä.

Kun veri lakkasi humisemasta hänen korvissaan, huomasi hän Ontrein
kiireesti kokoavan onkivehkeitään, ja viittoen hänelle lähtevän
leiripaikalle päin. Hän syöksähtihe juoksulla matkaan. Ja nyt rupesivat
hänen aivonsa hakaten ja jyskyttäen kysymään, mistä aiheutui tämä
laukaus.

Luonnollisin selitys oli se, että kaukaasialainen oli käyttänyt
kivääriä jonkun pedon tai saaliin tappamiseksi.

Pian jäi Ontrei kauas jälkeen. Kun hän hengästyneenä vihdoin saapui
leiripaikalle, oli häntä siellä odottamassa omituinen näky.

Nuotion vierellä makasi, paitsi sairasta mummoa, mies, jota
kaukaasialainen morsiamineen näkyi hoitelevan. He sitoivat hänen
kättänsä, joka oli verinen ja hervoton. Lähellä maassa oli kivääri,
mutta mitään saalista ei ollut näkyvissä.

Hämmästyksellä tunsi hän haavoittuneen virkapuvusta urjadniekaksi
ja arvasi hänet samaksi, joka oli lähtökylästä kotoisin. Hän siis
oli päässyt heidän jälilleen tänne saakka, mutta oli nyt nähtävästi
joutunut takaa-ajettavansa valtaan. Häntäkö lienee ammuttu ja kuka?

Mies oli vanhanpuoleinen, harteva ja halliparta. Hänen kummastuksensa
oli rajaton, kun hän huomasi Ontrein saapuessa paikalle seurueen yhä
isonevan. Aivan sattumalta oli hän karkumatkan alkupäivänä kuullut
kaukaasialaisen menneen kokonaan toiselle ilmansuunnalle kuin missä
hänen kalapaikkansa piti olla, ja oli siitä ymmärtänyt hänen sittenkin
lähteneen karkuun. Oitis oli hän velvollisuutensa mukaisesti antanut
siitä tiedon esimiehilleen ja saanut käskyn lähteä ajamaan häntä takaa.
Aina Valkealle merelle piti hänen seurata heidän jälkiään, sillä
arvattiin pakolaisten pyrkivän sinne, jolloin hänellä itselläkin olisi
Suman kautta mukavampi paluumatka. Kerran päästyään jälille olikin
hänen ollut niitä helppo seurata, sillä aivan näkemättömästi eivät
kulkijat olleet voineet edetä; seurueen monilukuisuus oli hänelle
kuitenkin ollut arvoituksena. Niinpä ei hän ollut Paadenessakaan
osannut aavistaa, että opettajan ja lääkärin vieras kuului samaan
joukkoon, ja vasta Sondalassa oli hän ruvennut sitä epäilemään. Vaikka
lääkärin vieraat olivat ilmoittaneet sinne lähteneensä, ei sinne
ollut kuitenkaan keitään sellaisia saapunut. Mutta sen sijaan olivat
myrskyä pitävät kalamiehet jostain saaresta nähneet, kuinka eräs vene
oli pahimman tuulen aikana pyrkinyt poikki järven kadoten vihdoin
hämärään ja aallokkoon. Veneessä oli ollut monta henkeä. Silloin oli
hänkin saattomiesten kanssa lähtenyt soutelemaan pitkin pohjoisrantaa,
kunnes oli Sekehen niskassa osunut matkalaistemme veneelle. Siitä
oli ollut helppo seurata jälkiä suon reunalle, josta hän sitten oli
yksin lähtenyt katsomaan nevan yli, mihin nuo jälet mahdollisesti
johtaisivat. Saattomiehet olivat jääneet sinne maan reunalle odottamaan.

Siihen saakka oli kaikki käynyt hyvin ja verraten helposti oli
hän päässyt suonkin yli. Mutta sitten kovalle maalle tultuaan oli
hän häipynyt jäliltä ja lähtenyt umpimähkään pitkin maan reunaa
kävelemään itään päin nähdäkseen, olisiko sieltä mitään löydettävissä.
Ajatuksissaan siinä korpea samotessaan ja poimiessaan hillanraakoja
suuhunsa olikin hän äkkiä ollut tuntevinaan savun hajua. Ihmeissään
siitä oli hän varovaisesti alkanut hiipiä sinne päin, mistä tuo haiku
tuntui, kun olikin joutunut toisen hiipijän tielle.

Oli aivan harvinaista, että metsän kuningas hyökkäsi ihmisten päälle
tällaisessa tilaisuudessa, eikä sitä voinut muuten ymmärtää kuin että
sillä lienevät olleet pojat jossain läheisyydessä. Silloin se nimittäin
on aivan arvaamaton ja oikullinen, ja karkasi nytkin viattoman
urjadniekan päälle syrjästä aivan syyttömästi. Onneksi se ei kuitenkaan
saanut kiinni muusta kuin kädestä ja miehen säikähtynyt parkaisu toi
heti kaukaasialaisen pyssyineen paikalle.

Tämä ei tietenkään voinut aavistaa, ketä hän näin saapui pelastamaan,
sillä hänen luonnollinen otaksumisensa oli, että jompikumpi hänen
tovereistaan oli vaarassa. Hänen hämmästyksensä olikin kuvaamaton,
kun hän huomasi, ketä kontio siinä kädestä piteli. Hänen kunniakseen
on kuitenkin mainittava, ettei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan koetti
etsiä ampumisen tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan heitti karhu
saaliinsa, ruveten nähtävästi punnitsemaan, olisiko parempi mennä
vai jäädä. Kaukaasialaisen hämminki oli myöskin siksi suuri, ettei
hän saanut tarkoin tähdätyksi, vaan haavoitti kuula vain lihas-osia,
jolloin kontio läksi menemään kuin suuri hallava kerä korven peittoon.
Ja ennenkuin urjadniekka-ukko kerkesi asiasta selvitä, oli hänelle
sanottu lähtökäsky ja niin saavuttiin nuotiolle. Siellä sidottiin hänen
haavansa ja tuossa hän nyt istui kalpeana nuotion ääressä katsoen
vuoronperään jokaista läsnä olevaa.

— Ja nytkö siis tahdot viedä minut takaisin kylään vankeuteen? kysäisi
häneltä sitten hänen pelastajansa hymysuin.

— Ka, veliseni, niin on käsky, vastasi siihen ukko huoaten.

Ontrei ja hänen toverinsa seurasivat mielenkiinnolla, miten tämä
keskustelu päättyisi.

— Mutta kuinka viet, kun me emme lähde? uteli uudelleen takaa-ajettava.

— Ei voi tietää, veliseni, vastasi taas ukko.

— Me tietenkin pidämme sinua täällä vankina, ellet anna meidän mennä
rauhassa, sillä takaisin emme lähde, senhän voit arvata.

Ukko ei puhunut mitään, mutta Ontrei rupesi hänen kanssaan hiljaa
haastelemaan. Saattoi kuulla, kuinka hän esitti näiden kahden ihmisen
kohtalon liikuttavaisuutta ja kuinka nyt, kun tuo vanki oli suorastaan
pelastanut hänen henkensä, oli selvä velvollisuus maksaa hyvä teko
samanlaisella. Hän ei rikkonut siinä mitään, sillä tämä ei ollut mikään
tavallinen rikoksellinen...

— Tiedän, tiedän, myhähteli ukko vastaukseksi.

— Lähde nyt kotihisi ja saattomiestesi luo ja sano heille, että nehän
olivatkin niittymiehiä ja että kivikkoon lankesit ja satutit kätesi,
jolloin revolverisi laukesi vahingossa. Sitten kuolet onnellisena.
Ellet tätä tee ja vanno kaikkea salaavasi, niin et elävänä pääse tältä
paikalta.

Nuorukainen se näin puhui ja hänen äänensä tuntui uhkaavalta.
Kaukaasialainen vaikeni, neito oli säikähtyneen näköinen ja Ontrei
neuvoton.

Urjadniekka katsoi häneen pitkään ja sanoi sitten:

— Tiedäthän, että minulla on selvä käsky ottaa kiinni tämä mies ja
että velvollisuuteni on totella. Sen olen minä vannonut. Kuinka voin
siis ruveta pakolaisen auttajaksi?

— Se selvitä toiste, mutta nyt on sinun ratkaistava, mitä teet.
Ymmärräthän, ettemme me rupea vangeiksesi emmekä millään ehdolla
takaisin palaamaan. Ellet pyhästi vanno, ja valaasi tahdomme uskoa,
salaavasi kaikkea sitä, minkä täällä olet nähnyt, niin emme ymmärrä
muuta kuin että meidän on tehtävä sinut vaarattomaksi.

Se, minkä urjadniekka tässä käsitti velvollisuudekseen, oli näille
toisille pahempaa kuin kuolema. Niin olivat tässä edut ristiriitaiset.
Oli tuskallista. Kaikki olivat vaiti, vain sairas mummo houraili
kuumeissaan. Aivan sanattomana katsoi heihin taas vanha urjadniekka.

— Luoja tietää, sanoi hän vihdoin hiljaa, etten minä tahtoisi tehdä
kellekään pahaa enkä teoillani johdattaa teitä sellaiseen kauheaan
rikokseen. Minä lupaan ja vannon, etten kavalla teitä, vaan palaan
takaisin ilmoittaen tyhjää ajaneeni. Mahdollista on, että teen
tässä väärin, mutta se teko on minulle kuitenkin mieluinen, ja joka
tapauksessa pienempi paha kuin mihin kentiesi itsepäisyyteni teidät
johtaisi. Menkää luojan nimessä minne tahdotte, sillä en tahdo sitä
estää. Kiittää tahdon täten pelastajaani.

Hän ojensi terveen kätensä kaukaasialaiselle.

— Sinä oletkin, veliseni, aina ollut mies, ja sinua on mieluista
auttaa. Mutta turhaan taisit lähteä pakoon, sillä pian olisi tainnut
tulla useimmille teidän laisillenne armahduskirja.

Kaukaasialaisen silmät lensivät suuriksi.

— Mitä sanot, miksi et ennen kertonut? läähätti hän.

— En tiennyt, stanovoi vasta tullessamme sanoi kuulleensa. Mutta älä
säikähdä. Ehkä eivät paostasi suuresti välitä. Voithan sieltä, minne
menet, uudelleen anoa ja selvittää asiaasi.

Olipa kuin olisi kivi vierähtänyt Ontrein rinnalta, kun hän näki, minkä
sopuisan lopputuloksen tämä asia sai. Kiireesti riensi hän paistamaan
maukasta saalistaan, jota hänellä olikin aikamoinen riippi. Väliin
vilkaisi hän nuorukaiseen ikäänkuin ihmeissään ja pelolla, sillä tämän
osoittama kaamea ankaruus tuntui hänestä kauhealta. Arkana vilkaisi
häneen myös neito, mutta kaukaasialainen ei ollut milläänkään, hyvin
ymmärtäen, että asia oli näissä oloissa ja niinkuin sen oli käynyt,
vallan luonnollinen.

— — — Päiviä on kulunut. Pieni joukko on taas matkalla, lähinnä
päämääränä se paikka, missä Onnanjoki lähtee Ontojärvestä. Siitä oli
heidän aikomuksenaan vähitellen pitkin saloja mennä aina Koivuniemen
kylään saakka, jossa vasta kääntyä kohti Vienan rantaa, Usmanalan
kylää ja Kemiä. Jolmarvi, Rukajärvi, Ontojärvi ja muut kylät jäisivät
siten lännen puolelle ja etäisempiin kyliin ei sana heistä ehtisi.
Pois palannut urjadniekka sitäpaitsi huhuja vaimentaisi, joten heillä
oli vihdoinkin toivo päästä kulkemaan paremmassa rauhassa ja nauttien
suurempia mukavuuksia.

Mutta vanha mummo oli lopettanut tuohon merkilliseen metsäsaarelmaan
tämän korpivaelluksensa. Hänen elämänsä oli ollut alituista
uhrautumista heimonsa viimeisen helmen eteen, hellää äidillistä
huolenpitoa hänestä, joka oli hänen rinnoillaan elänyt. Vielä
kuolinhetkellään oli koko hänen henkinen kykynsä vain suuntautunut
neidon pelastuksen miettimiseen ja tuskan hiki oli kihonnut usein hänen
kasvoilleen, kun hän sairautensa väliaikoina oli muistanut, missä nyt
oltiin. Houraillessaan vaelsi hän jossain kaukana puhuen jotakin outoa
kieltä ja haaveillen tuntemattomista ihanuuksista. Selvänä ollessaan
hän alituisesti vaati pyhiä valoja siitä, ettei vain heitettäisi hänen
silmäteräänsä onnettomuuteen. Hänet haudattiin tuohon samaiseen kallion
onkaloon, jonka ulkopuolella olivat ne omituiset merkit. Sinne hänet
pantiin hiekan ja kivien alle ja Ontrei luki hartaat hautausluvut. Ja
tapahtui, että kallio olikin siltä paikalta mutkalla etelää kohti, niin
että herttainen mummo sai viimeisen maallisen mielitekonsa täytetyksi:
etelä-aurinko sattuu nyt suoraan hänen kammioonsa tuoden tervehdyksen
niiltä vuorilta, joita se juuri vähää aikaisemmin on lämmittänyt. Mutta
ainoakaan silmä ei ollut tässä tilaisuudessa kuiva, eikä neidon surua
voi kertomalla kuvata.

Kirveen hamaralla nakutteli nuorukainen tuohon sammakon näköisen
eläimen yläpuolelle ristin ja ristin haarain väliin ne kirjaimet, jotka
olivat Ontrein kaularistissä ja jotka merkitsevät ”Jesus Kristus on
voittanut”. Kun ne kirjaimet ovat vanhoja kreikkalais-slavoonilaisia,
voi tämä kuvioryhmä tulevaisuudessa, kun sen löytää joku tiedemies,
joka syvämietteisenä pysähtyy niiden eteen, aiheuttaa paljon oppineita
väittelyjä ja selvittelyjä. Hyvin luultavaa on, että silloin tehdään
retkiä paikalle, kuvioista otetaan paperijäljennöksiä, ne valokuvataan
eri valaistuksessa, ja niille keksitään sangen nerokkaita selityksiä.
Kun sitten itse luolaa ruvetaan tutkimaan ja löydetään sieltä tämä
mummo-parka, jonka pääkallo ei ollut niitä kehittyneimpiä, niin voi
olla hyvin mahdollista, että tässä katsotaan tehdyksi uusi löytö, joka
valaisee alku-ihmisen historiaa ja vaivaloista elämää tämän maapallon
kamaralla. Ja kun vihdoin löydetään tuo nuolenpää luusiruineen, jonka
nuorukainen oli hautajaistilaisuudessa pistänyt sinne takaisin,
että sen oikea omistaja saisi samalla sekin Ontreilta kristilliset
hautajaiset, ja pääsisi rauhaan, niin on aivan varmaa, että paikka
tulee kuuluisaksi.

Hän huomautti näistä näkökohdista salavihkaa kaukaasialaiselle, joka ei
suinkaan ollut mikään oppimaton mies, ja sai makean hymyn lehahtamaan
tämän huulille. Mutta sitten hän varoitti asiasta leikkiä laskemasta,
sillä paikka oli hänelle nyt pyhä.

Vielä viimeinen silmäys ja niin jäi tämä yksinkertainen ja kullan-hyvä
etelämaalainen lepäämään tänne Karjalan synkän erämaan kohtuun.
Mutta rauhan kammionsa on luja ja rakettu, kuten olemme ymmärtäneet,
alkuvuoriperustalle, joka ei järky. Ei ennen kuin maa ja maailma
hukkuu ja lujinkin alkuvuori särkyy kuin lasi, ja salot sekä meret
antavat kuolleensa. Silloin hänkin astuu ulos kallioisesta kammiostaan
armasteltua hoidokkiaan tapaamaan, ja silloin vasta saamme tietää,
minkä haamun käsi kosketti kammion suulla istujan selkää. Siihen
saakka, jää hyvästi merkillinen paikka, jota siellä käynyt ei voi
olla koskaan kammotta, mutta samalla eräänlaisella merkillisellä
viehätyksellä muistamatta; kuta suuremmassa ihmismelskeessä olet ja
kärsit elämän alituisesta hyörinästä ja itsekkäästä kamppailusta, sitä
kutsuvampana kuvastuu mieleen tuo erämaan paikka ja sen rauhankammio
etelä-aurinkoineen. Mutta sinne ei pääse, sillä pyhiinvaeltajan, jonka
matka on vielä kesken, täytyy jatkaa korpivaellustaan.

XX.

ONTO JA TUONEN LINTU.

Astua lykyttelevi,
Käyä kälkähyttelevi,
Tuonne Tuonelan joelle,
Pyhän virran pyörtehelle,
Jalo jousi olkapäällä,
Viini nuolia selässä.

Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa
on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen.
Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän — järven
länsipäässä — asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa
hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista
niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki,
lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin
äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea.
Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken
länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa
suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä
suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata,
että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja
siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että
paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti
kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian
voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta
omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen ja
on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa
veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä
myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.

Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista
kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä
ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden
kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.

Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään
karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä
kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.

Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.

Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin
harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä
kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin
rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon
laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa
sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia,
ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa
mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia,
todellakin ”kesäisen illan kullassa”. Ne eivät outoja olioita rannalla
nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä
kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat
rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa
pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa
selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.

Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.

                                                  ⸻

— Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi
Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja
tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa
virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka,
josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran
tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen
pitoon. Ehkä haastan vuorostani?

                                                  ⸻

Kerran — siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa —
kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies.
Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka
vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen
jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään
ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät
ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan
järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä
uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon
ihailevalta.

Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan
vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena
saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka
siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen
esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi
kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen
ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan
valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei
tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu.
Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen
ja lapselle mieliksi, — kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen
kaikkia samaan liittoon...

Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin
harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän
siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu,
hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan
itselleen tulta ja yöpaikkaa.

Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli
seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi
Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen
ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä
villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli
seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä,
joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan
unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten
että vetehisten saamiset.

Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin
kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui
keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin
tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään
näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan
istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään
arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat
ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin
olisi niitä johdattanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin
päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy
sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää
vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen
muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.

Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan.
Silloin oli kesän päivä pisin mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla
airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen
rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.

Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen
suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä.
Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan
ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen
auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän
tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan.
Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka
järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta
hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli
tarkoituksetonta tuijotusta.

Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran
peittoon ja ilmassa täräjöi terheninen valaistus, oli hän äkkiä
huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan
vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku
lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä
hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, — odotti vain tyynesti ja
aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.

Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen,
kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta
puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut.
Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä
nähdä.

Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko
suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen,
mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän
pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.

Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä
huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen
pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei
lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut
jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä
paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta
liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä
se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan
nähneensä sen vertaista.

Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, — sen päässä näytti kauemmin sitä
tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään.
Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti,
kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen
ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas
katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu
päässä.

Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä
tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin
lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen. Hänen
teki mielensä ampua se. Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa.
Niiden ihmeellinen puhtaus ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia
jo luonnostaan, ettei niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä
jumalien lintuinakin, sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan
johtamaan ajatusta siihen suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan
linnuiksi, jotka Manan mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina.
Mutta nyt tämän uuden ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen
halu niin voimakkaasti kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä
vallata. Kuka tietää, mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi
ollakaan, puhumattakaan siitä, että se tietysti on äärettömän
kallis-arvoinen. Kiihkeä halu saada se omakseen pääsi voitolle ja hän
jännitti hiljaa jämeän jousensa.

Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja
seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa.
Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.

Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan
ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun
silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi,
miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että
se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja
uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa
seuraamaan.

Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu
lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan,
kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan
ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta
tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi
aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle,
kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja
siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet
vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta
kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että
silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta oli
se kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi
ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen
sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa
yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.

Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka
keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen
tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka
oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan
kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei
siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä
veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen,
ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa. Hän
palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää,
ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut
ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja
kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.

Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua
oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?

Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?

— — — — —

Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta
hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät
sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi
pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien
sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän
milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa
tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä
ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta,
niin että olisi melkein luullut kademielen ne taiteensa hänelle
kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä
rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä
ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä
itselleen ravintoa kolkata.

Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään
paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin
juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä
tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle, nousi selällä niin
oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen
purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt
narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin
pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.

Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä
pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi
vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin
muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä
voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, — ellei outo uteliaisuus,
suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä
pidättänyt.

Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta,
eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut.
Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella
levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota
kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen
mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä! Ehkä hän teollaan oli
saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi
haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut
hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja
lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.

Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi
pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltiaväen
suosio, katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää. Luopua tutkimasta
tuota salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää ”kolmen
puuttuvan sanan haku”. Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen
kehottavan uhmaan ja uppiniskaisuuteen:

— Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä
sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään,
ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä
anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle,
joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta.
Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka
käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.

Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan
nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan.
Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen
tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja
vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti
jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää
tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli
riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä
oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran
suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä
ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain
tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.

Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys,
olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan
joutsen!

Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät
ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän
suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman
pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten
puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena,
vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä
suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina.
Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu
taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.

Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn
tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea,
sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut
ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi toimeen
tulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen oli
hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen sorea
muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto.
Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan,
omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen
taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan
alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä
hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja
voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena
kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi,
sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat;
tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes
se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi,
niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä
tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne
katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä
kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi
todella ihana näky.

Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken
tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien
vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa
salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastavan tuosta edestä
pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi,
varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on
joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja
vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee
verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta,
mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa
valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.

Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta
silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan
linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsi?
Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa
herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä
pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon,
on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin
varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän
leiripaikalleen.

Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille.
Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa
sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät
pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas
virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon
satulintunsa.

Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen
mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti
kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen,
kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta
ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin
pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan.
Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen
hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin
kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä,
mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen
valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet
keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa
siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä,
missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin
hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä
kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä;
surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen
lahopuun hehku sitä ympäröinyt.

Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän
jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti.
Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken
jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä
nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran
vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan
vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin
ratkaistava taistelunsa.

Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin
lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku
hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti
osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti
mentiin aivan valtaisella vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että
hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.

Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää
saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen
olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki
ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan,
kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti
liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen
silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.

Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle
lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat
häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot
vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan
kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa
ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...

— — — — —

Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan
suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut
sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle,
jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle.
Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen
lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista
hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan
kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän
maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa
olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen
sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa
esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen
toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle
erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi,
vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se
armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti
korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä
armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...

Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää
talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa
ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi
metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä
anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen
sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle
hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan
ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt
enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti
toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä
kokonaan.

Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea
mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään
metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä
inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja
voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.

— Mi olet sinä miehiäsi?

Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä
alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut
tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli
koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen.
Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin
kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä
oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin
nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei
enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja
nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja
luoja tiesi, onnistuisiko koskaan...

Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki
kuultuaan loihe hän lausumaan:

— Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut
sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka.
Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran
löysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...

Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun
hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan.
Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.

Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: ”Sinä haet
elämän ja kuoleman sanoja.” Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä
etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon
joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen
kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin
nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?

Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana,
sieluntuskiensa runtelemana.

Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan.
Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo
salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt,
vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän
kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen
se häntä kutsui.

Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja
läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota
vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.

Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla,
touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä
antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja
nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin
matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.

Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee?
Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen.
Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin
anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen
ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta
sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee
sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy
se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka
valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni,
täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen
haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen.
Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän
pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan
kosken helmaan...

                                                  ⸻

Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka
oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken
sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut
etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen
sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi.
Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen
kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset
sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta
hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä,
ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut
täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi.
Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä
aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua
ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja
päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei
ennen, niin ainakin kuolemassa.

Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on
pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.

XXI.

KESÄINEN HETKI KARJALAISESSA KYLÄSSÄ. — RUNOLAULAJA.

Ohoh kullaista kyläistä,
Maan parasta paikaistani!
Nurmet alla, pellot päällä,
Keskellä kylä välillä,
Kylän alla armas ranta,
Rannassa rakas vetonen.

He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa
sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä
”torgovoimassa”, Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen,
ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja
vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla
pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun ”tshakan”
tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen
sievään kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli
heidän aikomuksensa nyt, kun ei enää nähtävästi tarvinnut mitään
pelätä, viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan jälkeen.
Kaukaasialaiset päätettiin ilmoittaa nuoriksi ruotseiksi, jotka eivät
ellennä eivät livviä eivätkä lappia, ainoastaan venäjää jonkun sanan.

Varovaisuuden vuoksi pistäytyi kuitenkin nuorukainen aluksi yksin
kylään, katsomaan parasta taloa, johon kulkijan on Karjalassa aina
viisainta mennä. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi
häntä silloin Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.

— Jos vielä ”kodavävyksi” ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet.

Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti
ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä skitsissä tuli vastaan
erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja
neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:

— A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?

Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni,
että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma
nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut
vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua,
vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja
vastaamaan:

— A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.

Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen
pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti,
suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa
maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki
tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin taatto
ja maammo olivat työssä.

Ja kun hän sitten Ontrein ja muiden kanssa tuli kujaa pitkin takaisin,
seisoikin jo pihalla pitkä ja mustapartainen mies, vaatimaton vaimo
vähän taampana. Mutta sintsin ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo
äskeinen rakastettava tyttö, Houdi nimeltään joka olikin.

Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff
kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti
päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman
parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä
hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.

— Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän kaikille, pelkäävälle
neidolle, suoraselkäiselle kaukaasialaiselle, nöyrälle Ontreille ja
hänelle. Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan.
Sanallakaan ei hän kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän
tiesi siitä kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja
kädet pesty.

Mutta Houdi jää hämillään katsomaan vierasta neitoa, jolla tosin on
hänen maansa puku, mutta joka ei ymmärrä hänen kieltään. Molemmat
unohtuvat he katsomaan toisiaan, kunnes naisellista läheisyyttä tuntien
vaipuvat toistensa kaulaan tervehtimään. Muukalaisen neidon sydäntä
virkistää tavata omaa sukupuoltaan ja varsinkin tätä vetreätä impeä,
jonka näkö on kaikille ilonsanoma.

Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen
pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.

— — — — —

Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen
hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa
on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä,
päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee kylän tie. Sen toisella
puolella rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja
siitä aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa
rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana
punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle
makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen
nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa.
Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta
ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.

Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle
pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja korkealla
rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat olivat koristetut
lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakennellut,
antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta
kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän
ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni
ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen
alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin talossa
ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen
rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on
navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla.
Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu,
että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.

Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa.
Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa,
vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten
pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen
repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja
matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun
tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille
sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille
markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla merellä
seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin
”purlakoitsemaan”. Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat
saapua kotiin.

Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan
enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia,
tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä
hän kesäisin kokoilee eräälle kasvia, joita hän on oppinut kaikkien
sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä
haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten
on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja
pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja
hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla
kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään
ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet
alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee
hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan
tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.

Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.

Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina
oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa.
Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä
taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä
hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on
kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja
kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen
lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.

— — — — —

Mutta käymme mekin sisään.

Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme,
että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin
leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella
on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni,
jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan.
Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä
käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan
erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä
ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät ovat
höylätyt hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetyt. Pitkin seiniä
ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei
kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa
on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää.
Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia
on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä
ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja
tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen
puolessa ”purlakoitsemassa” ollut mies on tähän paheeseen langennut ja
harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin
heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.

Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta
vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän
vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä
lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä
kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin
pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä
varten. Hymyillen kääntyy ukko aina puhuttelemaan kaunista neitoa,
jonka näky häntä nähtävästi miellyttää, ja kyselee arvokkaasti
kaukaasialaiselta jotakin, johon tämä, muka pahasti murtaen, ”koettaa”
venäjäksi vastata. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä
ketteränä on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin
mielin hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa
eksyy hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja
taattokin toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee,
hypiskelee ”peredniekkansa” helmaa ja taas päätään hiukan heittäen
viskaa vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei
menetä hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka
eleellä ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.

— Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa
käskyä.

Kaukaasialainen on hiukan epätietoinen, minne nyt lähdetään, mutta
nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka
oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy
edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka
oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo
painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen valtaiset
seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni,
että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä
melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan
tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.

Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään.

Ensin siellä ei nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli
reikä seinässä, oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään,
näkikin sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä
valossa melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta
kiuas, josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä
aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan.
Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja
kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.

— Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla
koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa
oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi
heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa
rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi,
ja kaukaasialaisen silmät alkoivat jo näyttää kummastuneilta. Hän
katsahteli jo levottomasti miehestä toiseen, mutta rauhoittui vielä
nähdessään näiden vain tyynesti vastojaan lekauttelevan. Mutta kun
taatto yhä vain laitteli kuumempaa, kunnes miehet hampaat irvissä
rupesivat vastalla selkäänsä hakkaamaan, astui hän alas neuvottoman
näköisenä, silmiään kipristellen ja vaivaloisesti huohottaen.
Ystävällisesti silloin taatto ojentaa hänelle kiulullisen kylmää vettä.

Mutta toiset kylpevät vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla
vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin;
hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä,
puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan
hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen.
Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee
suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan
raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.

Mutta sieltä lähetetään nyt muukalainen neito Houdin ja emännän kanssa
samaan paikkaan puhdistuksille, ja taatto kehottaa vaimoansa leveällä
leikillä pesemään tytöt tarkkaan. Tämä lupaa ja pilaa tervehditään
iloisella naurulla kaikkialta. Tupaan onkin kylyssä ollessamme
kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan
kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy
vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.

Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja
poikain kohtalosta kaukaisessa idässä. Vaatimattomasti eräs vanhus
tiedustelee, joko Helsinkiin mahtaa kuulua ”japontsan” tykkien pauke,
ja innostuen yltyy jo eräs mies kehumaan:

— A kun me täältä lähdemme, niin otsa tulee eteen japontsalle...

Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen
toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä
sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee
hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää,
jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten
puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki
samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff
kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla
äänellä.

Tiedustellaan kaikellaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he
kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne
takaisin.

— Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...

Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se
lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata.
Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä,
naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän
luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että
Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...

Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas
valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa
pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä
istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa niin
monen vieraan läsnä olo.

Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut
keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan
muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet.
Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto
silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:

— Lieneekö ylisillä vai niissä lienee?

Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:

— Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy
tulevankin.

Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita Kepillä siellä
joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen
hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja
keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa
tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse
menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...

Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään.
Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja
jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi
hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea,
rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta
ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään
hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...

Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan
kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan
korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat Homeros-maiseksi
kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen
suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat
ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän
siinä kuunnellen herkästi...

Nuorukaista värisytti ja kaukaasialainen kumartui eteenpäin oikein
tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja
katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa
oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen
tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden
puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja
sanan salaisten voimien puoleen.

Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perälle
istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin
kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen
ilmeettömästi eteensä.

— Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan
runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli,
mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo
lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän
muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä
muista...

Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää
huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:

— Vanha on, horajaa jo... Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:

— Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia.
Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös
puhuvat. Kuolla minunkin pitävi...

Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.
Katsottiin permantoon. Odotettiin.

Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla
hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän
siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle
hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo
saattoi erottaa sanatkin.

Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista
nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili.
Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä
mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle
kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen
ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää
hyräilyä kuuntelemaan.

Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan
pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa,
haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä
suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta
kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan
jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja
profeetallisesti vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä
oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt
muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja
kyvyistä?

Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko
oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei
ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut
esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella
kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän
tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet
mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän
hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.

Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen
kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut,
alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli
tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen,
oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja
vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään
syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan
uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin
muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki
ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna.
Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita
ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.

Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa
yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee
selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille
muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa.
Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan
haltiamaailman kanssa, puhellen kuusikon rauhasta ja kotoisten
asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille,
kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse
vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä
on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja
ijankaikkinen autuus.

Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema,
vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa.
Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle.
Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää
hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen,
äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten
kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä
paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen
lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotia saattamaan.

Aikoja sitten on Houdi jo vienyt uuden ystävättärensä pieneen kamariin
levolle. Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan,
järven selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun
harsokuvat. Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin
toimelias puhelu ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan
päätään kääntävän ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja
vaivaloisesti, ja nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan.
Kotipihallaan ukko sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä
sinne, missä heikosti läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän
tuijottaa sinne elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu
ja nöyrästi kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta.
Ja kun sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta
saattajasta kuin olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale
Karjalan muinaista suuruutta ja hengen voimaa.

Titofiin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä
kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen
vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri
aavistus sydämessä.

— — — — —

Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen
ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna.
Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä
heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää
ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin
pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun
ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä
aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.

Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan
peseytymään. Pihalla istuikin Houdi ystävättärensä kanssa, valmiina
häntä kiusoittelemaan:

— Sinä pitkään makaat!

Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea,
avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli
somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen
kuoppa ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään
vaatteistaan. Ruhtinatar katseli häntä naurussa suin. Kaukaasialainen
makasi ruohokossa hänkin huvitettuna tytön luonnollisesta pienestä
turhamaisuudesta.

Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:

— Odotahan...

Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää
kiinni tavottamatta. Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta
hiekkaa. Hän kahlasi hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta
ja hyvää tekevästä pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen
ruumistaan. Nyt tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi
uimasilleen lähtien soutelemaan.

Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa;
karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin
lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä
useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa,
ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan
tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen
mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:

— Näkki maalle ja minä veteen.

Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on
vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.

Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa
kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä
raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet
kuvastuivat hänen mieleensä, outona, merkillisenä ajanjaksona...

Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli
lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti
kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja
Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.

— Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me
laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi
Jumalan kunniaksi rodiutuu.

Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja
Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo
malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita,
voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä
vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.

Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja
levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa.
Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun
mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän
hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi?
Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi
varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis
kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!

XXII.

TULO KEMIIN. — PAKO ONNISTUU. — TULO SOLOVETSIIN.

Kohosi merestä saari,
Saaresta sataiset kirkot,
Katot kultaa kuumottivat;
Rannalla venonen valmis,
Tuuli myötäinen merellä.

Aamulla anivarahin, reippaina kuin kimalaiset, lähtivät matkalaisemme
liikkeelle, ja oli heillä oppaana ja seuralaisena alussa itse taatto
Titoff, joka mieli taas lähteä keräämään uusia kasveja suomalaisen
tohtorinsa varalle. Liikuttavaa oli nähdä hänen helliä jäähyväisiänsä,
joilla hän erosi vaimostansa ja Houdi-tyttärestänsä; liikuttavaa myös
huomata, mikä lämmin ystävyys oli ehtinyt syntyä näiden kahden neidon
välille. Vaikka he näin olivatkin varhaisia, kuului jo rantaluhdalta
viikatteen hiomista ja haravaniekkain naisten punaiset hameet sieltä
vilahtelivat.

Mitäpä tästä matkasta enempää, sillä erikoisempia ei tapahtunut.
Kaukaasialaisen kiihko kasvoi sitä suuremmaksi kuta likemmäksi merta
saavuttiin, niin että ellei hänen morsiantansa olisi ollut kulun
kiivaudelle rajaa panemassa, Ontrein olisi ollut vaikea seurata mukana.
Niin kulettiin siitä 25 virstaa Kevätjärven kylään, jossa oltiin yötä
Levoisen tuttavan Trofim Filatoffin luona. Kylässä oli 45 taloa, ja
oli se matalan, liejupohjaisen ja hyvin heinäisen järven rannalla.
Siitä matkattiin vuoroin veneellä, vuoroin jalkaisin 10 virstaa
Offenanniemeen, josta oli kulettava veneellä 10 virstaa. Saattajiksi
saatiin kaksi reipasta tyttöä, nimittäin Tanja ja Marfa, Kun vielä
oli astuttu virstoja 6, saavuttiin Voijärven kylään. Edessä oli nyt
37 virstan erämaantaipale Usmanan kylään, välillä vain kurja ja köyhä
talopahanen. Siitä sitten jälleen 10 virstaa Kemiin...

— — — — —

Perinpohjin oli Kiesuksen henki voittanut lauluisessa Karjalassa.
Ei vanhan Väinön sanainen valta, vaan kristinuskon käsitystapa oli
karjalaisen elämänymmärryksen perustuksena. Ja minkälainen käsitystapa?
Niinkuin keskiaikaisen uskovaisen, jonka tunne-elämä riutuu omituisen
salaperäisyyden tenhoon, liikutukseen ja mielialaan, joka kenties
on hyvinkin läheistä sukua taiteen herättämälle innoitukselle. Ei
kanteleen loihtu, vaan Solovetsin luostari kuuluisa oli karjalaisen
henkisen elämän ja ajattelun keskus. Mitä ihmeellistä maailmassa
hänelle oli, sen saattoi nähdä sen muurien sisällä. Sinne oli
vaellettava, siellä käynti oli oikeauskoisen ansiokkain teko.

Eikä kummakaan, sillä olihan juuri tämä luostari taitavalla
politiikalla säilyttänyt Karjalan oikeauskoiselle kirkolle, ollut
luultavasti ratkaisevana tekijänä siihen, ettei Suomen heimosta
suurimmilla lahjoilla varustettu aikoinaan päässyt yhtymään sisariinsa
Maanselän länsipuolella. Mikä katkera kohtalo Väinön kansalle, että se
näin reväistiin rikki ja tietämättömyydessään joudutti vielä samoihin
aikoihin verisillä veljessodilla kohtaloaan! Myöhäistä on uuden ajan
lapsien hävinneen valtakunnan raunioilla itkeä, sillä pois on ijäksi
mennyt tilaisuus, joka olisi yhdistänyt, jos olisi aikoinaan ymmärretty.

Tästä karjalaisen tunne-elämästä oli mielenkiintoisena todistuksena
Ontrei. Kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä, sitä enemmän rupesi jälleen
ukossa matkan uskonnollinen päämäärä vaikuttamaan. Hän vaipui
hartaisiin mietiskelyihin ja puheli mielellään monasterin pyhistä
miehistä, Sosimasta, Sauvatasta ja Hermannista. Tarkoin oli hän näiden
pyhimysten elämään tutustunut ja painosti erikoisella mielihyvällä
varsinkin sitä, että Sosima oli nähtävästi ollut karjalainen, koskapa
oli kotoisin Äänisjärven rannalta, Toivojan kylästä läheltä Sunkua.
Syyttäkö oli pyhä monasteri karjalaisen henkisen elämän keskus, kun oli
kerran oman miehen perustama? Ja kuka oli vielä aivan uuteen aikaan
ollut luostarin pyhin mies, jonka kirkko varmaan kerran korottaisi
pyhimystensä joukkoon? Kuka muu kuin isä Nahum, joka oli karjalainen
mies, kotoisin Kivijärven kylästä läheltä Suomen rajaa. Hänen
hurskautensa oli ollut niin suuri, että hänet oli haudattu alttarin
eteen pyhän Sosiman vierelle. Erittäinkin karjalaisten puolesta oli hän
aina rukoillut ja polvillaan kiittänyt kerran Aunuksen piispaa siitä,
että kansan sielunhoitajille oli yhteen aikaan koetettu antaa opetusta
heidän omalla äidinkielellään. Karjala oli hänelle ollut aina yli
kaiken rakas ja sen parasta oli hän voimainsa mukaan koettanut valvoa.

Heimon ja kodin rakkaus ei ollut hävinnyt. Rakkain oli Karjala
Ontreillekin, joka liepein silmin näistä asioista vaatimattomasti
haasteli, ja niille köyhille pyhiinvaeltajille, joita heidän joukkoonsa
oli vähitellen Repolan, Tsirkkakemin ja Uhtuan puolilta Kemiä
lähestyttäessä yhtynyt. Ja kertomuksiin näiden paikkojen muinaisesta
merkityksestä ja karjalaisten isäntävallasta siellä annettiin se
surumielisen naivi arvostelu, että ”ylen sie veli kauniisti haastat”.

Historiallisella tunnelmallaan nämä paikat valtasivat nuoren
matkailijan. Valkean meren siintävä ulappa oli hänen romantisuuteen
taipuvalle mielikuvitukselleen ennen muuta se vetinen pelto, joka
oli nähnyt Suomen heimon muinaisen suuruuden ja mahtavuuden.
Ja luostari taas oli hänelle se keskiaikainen valta, joka oli
vetänyt Karjalan kansain taistelun esineeksi ja kylvänyt sinne sen
mystillisyyden hengen, jonka vallassa karjalaisen tunne-elämä vielä
nytkin on. Ja alimmaisena tässä kaikessa humisi hänelle salaperäinen
kalevalainen soitto, lumous, alkuperäisyyden, koskemattomuuden ja
luonnollisen kauneuden henki, joka oli ikäänkuin uudelleen synnyttänyt
hänen sielunsa. Ja uusimpaan nykyisyyteen oli häntä yhdistämässä
saatettavainsa pakolaisten harvinainen kohtalo, omituiset seikkailut
tuolla synkissä erämaissa sekä nähty Karjalan nykyisen kansan köyhyys
ja vilpitön sydän. Tämä kaikki oli tullut hänen osalleen niin äkkiä
ja niin yllättävänä, ettei hän ollut kerennyt edes yrittääkään
vastarintaa, vaan oli valtoimenaan heittäytynyt kaiken tämän vietäväksi
ja pehmitettäväksi...

— — — — —

Kaukaasialainen morsiamineen tunsi yhä suurempaa jännitystä, kuta
lähemmäksi saavuttiin Kemiä. Eihän ollut suinkaan mahdotonta, että
hänet tunnettaisiin ja pantaisiin kiinni juuri silloin kun vapaus
todellakin oli valkenemassa. Tosin rauhoitti häntä Ontrei sillä
tiedolla, että näihin aikoihin kulki Kemin läpi heidän kaltaistansa
kansaa niin paljon, ettei heihin joudettaisi suurempaa huomiota
panemaan. Kukapa voisi aavistaa hänen kulkevan sellaisessa seurassa?

He kulkivat pitkin suoria katuja, joiden käytävät olivat laudoitetut,
mutta keskusta kiveämättä. Valkeiksi maalatut uudemman-aikaiset ja
yksinkertaiset karjalaistyyliset talot vaihtelivat somasti. Kauhallisen
näköinen poliisi selitti Ontreille, että jos heidän mieli päästä
ensi laivalla Solovetsiin, oli heidän kiireimmiten matkustettava
höyryvenheellä kaupungin edustalla 7 virstan päässä olevalle sahalle,
jonne yöllä luostariin menevä höyrylaiva saapuisi. Paljo oli sinne
näinä päivinä ”bohomoltseja” kokoontunut. Saha kuului olevan ”nämtsien”
omistama ja oli siellä paljon ulkolaisia laivoja.

Siitä välähti pelastuksen ajatus nuorukaisen mieleen. Hän päätteli,
että pakolaisten oli paras seurata heitä edelleen sahalle, jäämättä
kaupunkiin, sillä mahdollisesti joku noista ulkolaisista kapteeneista
suostuisi ottamaan heidät piiloon laivalleen — ellei ihmisyyden, niin
ainakin ahneuden pakottamana. Joka tapauksessa oli tämä keino, jota ei
sopinut jättää koettamatta, ja joutuin lähtivät he satamaan. Siellä
olikin pienoinen höyryvenhe valmiina lähtemään. Esteettä pääsivät he
siihen ja huoahtivat helpotuksesta.

Kuullessaan heidän haastavan karjalaksi yhtyi puheeseen venheen
kulettaja, joka näkyi olevan karjalainen. Hänen hyvää sydäntänsä oli
vielä erikoisesti pehmittänyt viina, jota hän tuntui olevan ainakin
puolillaan, vaikka ohjasikin purttansa sangen varmasti. Käyttäen
tilaisuutta hyväkseen ryhtyi nuorukainen hänen kanssaan puheisiin
antaen hänen vähitellen saada heistä ja heidän matkansa suunnasta
kokonaan väärät tiedot. Kulettiin ensin laajempaa selkää ja sitten
alkavia kapeampia saaristoväyliä, kunnes jo näkyikin sahan savupiippu
tuolta etempää aavan meren laidasta. Rannat olivat kallioisia ja
alastomia, saaret puuttomia, kaukaa siinti sinertäviä vuoria. Ilmassa
tuntui voimakkaana meren suolainen kosteus, vesi aaltoili laajoina
kupaina ja oudon valkeana, vihertävänä, hyvin läpikuultavana. Järvien
rannoilla asuneesta se todellakin oli valkeata merta. Aurinko valaisi
alakuloisesti koko seutua ja kalalokkien sekä tiirain kirkuna tuntui
kaamealta ja vieraalta. Kauas oli jäänyt sisämaan kesän leppoisuus ja
vehmaus, edessä oli Jäämeren rajamaiden valju ja karu alue.

Oli jo ilta. Aurinko painui yhä alemmaksi takana olevaa kaupunkia
kohti. Maailman väri muuttui yhä enemmän väräjäväksi kullanhohteeksi,
joka kuin utuna tuntui sulkevan itseensä kaikki. Taivas yleni aivan
pohjattomaksi, kannettomaksi, paljastaen näkyviin sen ijäisyyden sinen,
jonne halajamme. Sileäksi hijoutuneet kallioiden kielekkeet sukelsivat
mereen liukkaina ja matalina, salavihkaa kuin oudot pedot, jotka asuvat
tutkimattomissa syvyyksissä. Laaja maininki lähtee kohoamaan pitkin
niiden selkää, kunnes huomaakin ne kallioiksi ja purkaa suuttumuksensa
valkoiseksi vaahto-ärjähdykseksi. Äkkiä ilmestyy eloa ja leikkiä ihanan
meren pinnalle: parvi delfiinejä rupeaa seuraamaan purtta heittäen
iloisesti kuperkeikkaa viileissä vesissä. Niiden notkeat ruumiit
soljuvat aallolta aallolle kuin niljakkaat käärmeet.

Miten surumielistä ja ilotonta! Tämä iltatunnelma, jolla oli loppuvan
juhlan valaistus, tunkeutui hiljaa sieluun värittäen väkisinkin
kaikki omaan sointuunsa. Kaikki inhimillisesti kallis ja halajamisen
arvoinen kadottaa äkkiä merkityksensä ja sydämessä kaikuu vain isäimme
ja sukumme ikuinen ”vanitas vanitatum”. Pahat aavistukset kohoavat
sisimmästämme esiin kuin kummitukset saaden meidät kirkkaalla päivällä
peläten tuijottamaan, ja jonkun uhkaavan onnettomuuden tunne vapisuttaa
sydäntämme.

— — — — —

Saavutaan sahan laituriin. Ilmassa tuntuu mätänevän puun hapanta hajua
ja tuossa korkealla suitsuaa tehtaan piipusta savua. Kolme ruotsalaista
laivaa lastaa paraikaa lankkuja ja ulompana on useita muita aluksia
ankkurissa. Astutaan maihin ja ruvetaan kyselemään laivaa, joka veisi
Solovetsiin.

Ei ole tullut vielä, yöllä milloin tullee.

Poliisi katselee nuorukaista uteliaasti, huomatessaan hänen huonon
venäjänkielen taitonsa, ja kysyy, mistä ollaan. Saatuaan vastauksen
kuitenkin tyytyy ja hymyilee ystävällisesti, hyväsydäminen mies kun on.
Ei utele enempää turhia.

Lähdetään katselemaan sahakylää, kaukaasialainen huolettoman
näköisenä, neito arkana, ja Ontrei vaivautuneena, alinomaa tehden
ristinmerkkejä ja höpisten rukouksiansa. Mutta nuorukainen siirrähti
perästä likimmäisen ruotsalaisen laivan luo ja kysyi merimiesten
silminnähtäväksi hämmästykseksi sujuvalla ruotsin kielellä kapteenia.
Heti ilmestyikin kannelle kansansa tyypillinen edustaja, joka
laulavalla lauseella pyysi vierasta luokseen selvittämään asiaansa.
Pian siirtyivät he siitä kajuuttaan...

Kapteenilta kysyttiin siellä kylmästi ja tyynesti, haluaisiko hän ottaa
mukaansa Englantiin, jonne lasti oli vietävä, kaksi matkustajaa?

Näki selvään, että kapteeni hätkähti.

— Onko passia?

Hän kysyi sitä hiukan viivytellen.

— Miehellä on, mutta vaimolla ei ole.

Ja hän ojensi kapteenille oman passinsa, johon moni stanovoi oli lyönyt
leimansa.

— Sooo-o, suomalainen?

— Niin on, vaikka ei hän suomea tai ruotsia osaa, sillä hän ei ole
asunut kotimaassaan. Vaimonsa onkin venäläinen. Ja maksu on hyvä.

Kapteeni epäröi, mutta kuinka siinä puhuttiin ja soviteltiin, suostui
hän viimein. Hän olisi jo udellut enemmänkin, mutta nuorukainen oli
silloin sanonut, että oli parempi hänelle olla mitään utelematta.
Mitä ne asiat häneen kuuluivat, sillä olihan passi laillinen. Mutta
tarpeetonta oli kenenkään nähdä heidän laivalle tuloaan ja siellä
oloaan niin kauan kuin oltiin näillä vesillä.

Noustiin kannelle ja kapteeni sai nähdä matkustajansa, jotka seisoivat
tuossa ulohtaalla. Nuorukainen meni maihin taas ja läksi uudelleen
välinpitämättömän näköisenä kävelemään seuralaistensa kanssa, sopien
heidän kanssaan siitä, miten he pääsisivät huomaamatta pujahtamaan
laivalle.

He menivät laivan vierelle ja siinä ilmestyikin kapteeni avuksi. Hän
rupesi juttelemaan nuorukaisen kanssa taaskin, jolloin nuorukainen
kysyi, saisivatko nämä sydänmaan kollot tulla hänen laivaansa
katsomaan. Tietysti, ja niin kiivettiin sinne, Ontrei viimeisenä,
ihmisten ympärillä hymyillessä ja nuorukaisen selittäessä paikalle
laiskasti saapuneelle poliisille, kuinka outo nähtävä tällainen
tulilaiva sydänmaan asukkaalle on.

— Da da!

He painuivat kannen alle katsomaan suuria koneita ja lastiruumaa.
Kauan he siellä viipyivät, eikä väki jaksanut odottaa heidän näkyviin
ilmestymistään. Ja kun vihdoin pitkän ajan kuluttua nuorukainen ja
Ontrei nousivat jälleen maihin, ei kukaan enää hoksannut kysellä, minne
jäivät heidän seuralaisensa. Ja kuuluivatkokaan ne samaan seuraan? Jos
lienevät jo aikaisemmin lähteneet ja asioilleen menneet? Laiva kätki
salaisuutensa ja varustautui kiireesti lähtemään.

— — — — —

Laiva ei vaan saavu. Ontrei menee pienelle höyrypurrelle levähtämään ja
haikeaa suruansa hautomaan. Oli kuin olisi isä hyvästellyt poikaansa
ja tytärtänsä. Mutta nuorukainen kulkee pitkin sahankylää aikaansa
kuluttaen ja mieltänsä hilliten, taistellen väsymystä vastaan. Yhä
pitemmälle kuluu yö ja vihdoin hänkin lähtee tuolle höyrypurrelle, joka
heidät oli lopuksi laivalle vievä. Ruotsalaiselta alukselta ei enää näy
mitään elonmerkkiä...

Pursi on tukkunaan täynnä väkeä, enimmäkseen naisia, kaikki matkalla
Solovetsiin. Sarafaanit korvissa, sikin sokin, poikkiteloin,
päällekkäin he siinä nukkuvat ja uni näkyy maistuvan. Ontrei istuu
keulassa ja viittaa hänelle ystävällisesti. Sinne hän meneekin ja
vaipuu ukon vierelle istumaan, tuntien lohdutusta ja turvaa hänen
läheisyydestään.

Tulee kaukaisen pohjolan aamu. Ilman tuntu vaihtuu äkkiä virkistäväksi
ja eloisaksi, auringon valo kadottaa kalpeutensa tulvahtaen
häikäisevän kirkkaana kaikkialle tuolta idän taivaalta, yli valkean
meren, joka kimaltelee kuin sula hopea. Kaukana tanssivat valkoiset
sumukuviot syvyyksien päällä ja niiden yllä välähtelevät lokkien ja
tiirojen siivet häikäisevässä valossa kuin salamat. Mieli tuntuu
äkkiä virkeämmältä ja elämä toivorikkaammalta. Kohta sukeltaa tuolta
kimaltelevan sumun seasta näkyviin laiva, ”Vienan ruhtinatar Eugenia”,
kumealla vihellyksellä tervehtien näkyä edessään. Pursi vastaa ja
lähtee pahasti kallistellen viemään sille pyhiinvaeltaja-lastiaan.

Herkeämättä tuijottavat hän ja Ontrei ruotsalaiselle laivalle. Kun on
päästy meren puolelle, ilmestyy sinne hytin suojaan kaksi olentoa,
jotka liinaisella jättävät heille hyvästiä. Salavihkaa hekin vastaavat
ja katsovat katsomistaan, kunnes pian matkan käänne peittää heidät
näkyvistä.

Ja silloin tuntui kuin olisi joku sydämessä päässyt laukeamaan
viikkoja kestäneestä jännityksestä, kuin olisi herätty ihmeellisestä
unesta, joka nyt tuntui aivan uskomattomalta. On tapauksia, jotka
kohtalo satuttaa niin yllättävästi eteemme, ettemme ehdi niitä vaipua
pohtimaan, vaan tarvitsemme kaikki voimamme suorittaaksemme niissä
osamme. Ja kun se on tehty, me ikäänkuin heräämme, hieraisemme
silmiämme ja ihmettelemme, olemmeko nähneet unta keskellä päivää.
Mutta untahan tämä ei ollut, sillä hymyilihän tuossa Ontrei vierellä
tyytyväisenä, onnellisena siitä, että tuo tehtävä, jonka hän puolestaan
oli käsittänyt pyhäksi, oli näin onnellisesti loppuun saatettu.
Tapahtumat painuivat sinne hiljaiseen ja äänettömään menneisyyteen,
josta ne heijastuivat mieleen kuin muisto kauniista, kerran nähdystä
unesta. Ja mitä on ollut tunteita, ne on kätketty elämän lähteeksi ja
aarteeksi, mitä on ollut taistelua, se on kestetty ainaiseksi onneksi.

— — — — —

Mutta Ontrein koko sielunelämä ja aatteet olivat jälleen kääntyneet
alkuperäiselle uralle, pohtimaan uskonnollis-mystillisiä asioita ja
autuuden oppia. Jos niissä oli jotakin muutosta tapahtunut, niin oli
se kehitystä yhä haaveellisempaan ajattelutapaan. Pyhäin elämä tarjosi
hänelle taaskin monenkaltaisia esimerkkejä jumalan omituisesta,
ihmiselle käsittämättömästä tavasta ohjata kadotuksen tiellä vaeltavia
Sionin lähteelle, ja näillä esimerkeillä lyhensi hän kostein silmin
lyhyen matkan hetkiä. Ja kuta lähemmäksi saavuttiin kuuluisaa
luostaria, sitä syvemmäksi kävi hänen hartautensa, kunnes hänen
täytyi kokonaan vaieta, osaksi yli pursuavien tunteittensa, osaksi
kuulijakunnan puutteen takia.

Tuolta kaukaa taivaan rannalta, aaltojen helmasta, kimaltaakin jo
luostarin monikirkkoinen pyhättö. Hiljaa vierii sinikirkas Viena jumalansaaren
rantaa vastaan ja sointuva kellojen soitto tervehtää jo
loitolle matkalaista. Rantakalliolla, luostariin saakka länsipuolelta
pistävän lahdelman tyvellä, on korkea puuristi osoittamassa
sivupurjehtijoille Kiesuksen valtaa. Laiva pysähtyy lahdelman suulle
ja matkalaiset viedään veneillä maihin. Ylen on nyt paljon kansaa
liikkeessä, sillä onhan huomenna Karjalan apostolin, pyhän Iljan
praasniekka. Kunnianarvoisa, harmajahapsi munkki ottaa kansan vastaan
ja osoittaa kullekin olinpaikan säätynsä mukaan luostarin suurissa
majataloissa.

Saavuttu on tähän Karjalan historiassa niin tärkeään paikkaan,
keskiaikaisen maailman piiriin. Mielen valtaa omituinen
historiallis-uskonnollinen tunnelma, ja uteliaisuus saada tietää ja
tutkia outoja, aavistamattomia salaisuuksia. Auringon valo kimmeltelee
kullatuissa risteissä ja sinertävissä sipulikupooleissa, sadoista
kelloista kumisee huumaava kellonsoitto kutsuen jumalanpalvelukseen,
ja korvia viiltää tuhatlukuisen, kaikkialla pesivän kalalokkiparven
kileä kirkuna. Kuin ilmestys muinais-ajoilta on tuossa edessäsi itse
vanhan luostarin monikulmainen, korkea ja ryhmyinen muuri, joka on
kulmauksissaan muodostettu linnantorneiksi. Meren puolelta kohoaa se
sangen korkeaksi ja uhkaavaksi, ja onkin ollut aikoinaan kunnioitettava
varustus. Aika on kuitenkin sen uhmaa lieventänyt ja lempeästi katsoo
tuolta korkealta muurin kolosta, edessään alituisesti tuikkiva lamppu,
allensa maailmaan jumalan pyhä äiti.

Vanhan munkin tarkka silmä on huomannut hänet nuhraantuneesta puvusta
huolimatta herrasmieheksi; hän tahtoo viedä hänet säätyläisten
majalaan, mutta kuuleekin sen juhlan johdosta jo olevan täynnä.
Nuorukainen tahtoo mennä Ontrein mukaan, mutta sitä ei vanhus taas
jostain syystä salli. Mietittyään puoleen ja toiseen vie hän hänet
omaksi vieraakseen säätyläisten majalaan, jossa hänellä matkailu-aikana
on oma huone. Näkee, että hän on utelias kuulemaan, mikä on tämä jalan
vaeltava herrasnuorukainen, eikä tämäkään ole asuntoonsa tyytymätön,
sillä vanhan munkin kunnianarvoisa näkö vastasi täydelleen sitä
mielikuvaa, joka hänelle oli aina syntynyt luostarista kuullessaan.

Mutta jälleen riennämme kirkkaaseen aamuun ja jumalanpalvelukseen.
Lintujen kirkuna sekautuu kellojen soittoon ja ihmisten hartaisiin
huudahduksiin, aava ulappa kimmeltää lepyttäen koleata ja meren
myrskyjen pieksämää maisemaa, vanhat muurit hautovat sammaleisia
kylkiään valon yltäkylläisyydessä, munkit liikkuvat mustina haamuina,
rujot, rammat, sokeat, rikkaat ja köyhät terästelevät uskoaan
rukoillakseen itselleen kaikkea mahdollista onnea, venäjä ja karjala
sointuu sekalutta, — kaikki on omiaan luomaan eriskummallista
tunnelmaa. Luostarin isokello kumisee lakkaamatta: riennä, riennä, aika
on jumalaa rukoilla, suuret ovat meidän syntimme.

Mennään ylösnousemuksen kirkkoon. Luostarin portin holvikäytävässä
tapaa hän uudelleen Ontrein, jonka silmät loistavat onnesta. Yhdessä
astuvat he temppeliin. Kirkon ja erittäinkin ikonostaasin loisto on
häikäisevä ja sen edessä liekehtii neljä tavattoman paksua kynttilää
miehenkorkuisissa jaloissa. Pyhä savu tuntuu voimakkaana ja huumaavana.
Laulu kajahtaa ja mustakaapuiset munkit kumartavat syvään pitkin
seiniä asetetuissa rukoustuoleissaan; esipappi lukee juhlallisella
äänellä litaniaa. Kampoja, puolisokeita, köyhiä, sivistyneitä ja
sivistymättömiä, armonkerjäläisiä kaikenlaisia tungeskelee pian kirkko
täynnänsä. Yhä hartaammin kaikuu laulu, sakeammin suitsuu pyhä savu ja
yhä syvemmälle painuu rukoilevan Ontrein pää. Hän kumartaa ja tekee
ristinmerkin, rukoilee ja painaa päänsä yhä nöyrempään kumarrukseen.
Jumala armahda, armahda minua Jumala! Aivan maahan hän jo lankee ja lyö
synnintunnossaan ja tuskassaan otsaansa lattiaan, lyö uudelleen, lyö
kolmannen kerran, kunnes hän uskon hurmiossaan jo suutelee tomuista
permantoa. Kaihoisa mollisävel tulee yhä liikuttavammaksi kaikuen hänen
korvissaan yhä hellemmin ja kehoittavammin, kunnes se viimein uudelleen
painaa hänet matona ja malkiona tomuun... Juhlallisesti aukeaa silloin
kaikkein pyhimmän ovi ja pappiskulkueen etupäässä, puettuna kultaiseen
mitraan ja kaapuun, kädessä jalokivistä välähtelevä paimensauva,
astuu kirkkoon jumalanpalveluksen esimies. Koko meno käy sen johdosta
entistä ikäänkuin kiihkeämmäksi. Pyhä savu suitsuaa ja esipapin syvä
basso kajahtelee juhlallisesti korkeissa holveissa. Ympäri kirkkoa
he kulkevat ja kansa tungeskelee kiihkeästi heidän ympärillään.
Vihdoin ojentaa pappi ristinsä ja raamatun suudeltavaksi ja kilvan
rientää kansa sitä tekemään. Vapisevin huulin ja polvilleen laskeutuen
suorittaa Ontreikin tämän kunnioituksen teon. Ja silloin kajahtaa
uudelleen laulu, mutta nyt se kohoaa riemuiten ja kiittäen, ja täyttää
holvit juhlallisella kaiulla, helpottaen, vapauttaen ja toivoa antaen...

— — — — —

Mutta kun vanha munkki myöhään illalla palasi katsomaan ja
puhuttelemaan vierastaan, tapasi hän hänet tutkimassa pientä huoneesta
löytämäänsä vihkosta. Se oli luostarin ja sen merkillisyyksien
historia, joka vaiheillaan ja kuvauksillaan oli lukijan vanginnut.
Se kertoi oudoista ja mielenkiintoisista asioista, taisteluista,
keskiaikaisista ihmeistä, järkkymättömästä uskosta ja viisaasta
valtiomiestaidosta, suomalaisista ja karjalaisista, niin että sitä ei
hennonnut kädestään laskea. Hymy lennähti munkin kasvoille nähdessään
vihon vieraansa kädessä:

— Et ole ensimäinen ruotsi, joka sitä mielelläsi luet, sanoi hän.

Teetä juodessa kertoili hän sitten kaikellaista luostarin kohtaloista,
enemmän kuin mitä vihko tiesi, jutteli outoja taruja menneisyydestä.
Omituista valoa loivat ne siihen maailmaan, josta olivat peräisin nuo
ryhmyiset muurit tuolla ulkona. Miten nuo kertomukset olivat syntyneet,
oliko olemassa mitään vanhoja ja salaisia kronikkoja, vai oliko hän
itse mahdollisesti niitä talven pitkien öiden ja iltojen kuluessa
rakennellut, siitä hän ei onnistunut saamaan selkoa, sillä vanhus oli
siinä suhteessa omituisesti salaperäinen. Mutta tuttuja asioita ne
tuntuivat olevan munkkivanhukselle, joka mielihyvällä huomasi, miten
niiden outo uskonkiihko ja salaperäinen, pöyristyttävä romantiikka teki
illan hämyssä vaikutuksensa.

Vanhus näkyi kiintyneen luostarinsa vaiheisiin erikoisemmin kuin muut
ja sanoi tuntevansa tarkoin sen vanhat pohjapiirustukset ja salaiset
käytävät. Aikoinaan oli sen holveissa ollut aina asukkaita, ketä,
sitä eivät tienneet muut kuin luostaria johtavat vaikutusvaltaiset
henkilöt. Monet paikat olivat nykyisin luhistuneet, mutta toiset olivat
ennallaan, kertomassa muinaisuudesta. Yksinäisinä talvi-iltoina, kun
ulkona pauhasi Jäämeren myrskytuuli ja ainoastaan Jumalan varjelus
saattoi pitää ihmistä yllä näillä seuduilla, oli vanhus tämän paikan
kohtaloita kolkossa kopissaan mietiskellyt. Ne olivat elävöityneet ja
henkilöityneet hänen mielikuvituksessaan ja hän oli yhdistänyt nekin
rukouksiinsa. Vihdoin hän, innostuneena nuoren vieraansa pyynnöstä, toi
hänelle nähtäväksi kellastuneen pergamenttipalasen, joka oli kerran
pudonnut vanhan käsin kirjoitetun messukirjan sisästä ja jossa oli
hänelle tuntemattomalla kielellä pari riviä jotakin kirjoitettuna.
Kuvaamattomaksi hämmästyksekseen luki nuorukainen siitä seuraavat, ajan
hampaastakin huolimatta selvät sanat:

”... thet Gudh alzmectigh ville straffa min dödh och all orätt
och öffwerwoldh... min kiäre... Gudz nådige skydt och beskerm...

J...n Grijp.”

Se mitä hän nyt sai kuulla, kuvasi hänelle aivan erikoisella tavalla
tärkeätä, käänteentekevää ajankohtaa Karjalan historiasta. Ilman sitä
olisi hänen pyhiinvaellusmatkansa Karjalan heimon nykyisyyteen ja
menneisyyteen jäänyt epätäydelliseksi ja siksi oli hän aina tuolle
munkkivanhukselle kiitollinen...

XXIII.

SOLOVETSI JA KARJALA.

Minkä kerroin keskiyöllä,
Senpä unelta kuulin,
Minkä kuulin kuutamolla,
Senpä haastoin haavehia.

”Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja
väkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen...”
Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti
munkki-vanhus tietävästi päätään:

— Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi
hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että
kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän
viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen...

Nuorukainen kävi uteliaaksi. — Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi
hän viitaten jo mainittuun pieneen historiaan.

— Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka
voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä
pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.

Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun
Boris Godunowin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä
uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä
ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa
vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski
koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja
josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili Shuiskin
kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen
avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan
sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan
luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö
Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako
Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari
tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa
Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn
hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?

— Niinkö oli asia?

— Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:

— Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista
pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin
olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata
linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat,
että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa
vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa
ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan
uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket
olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit
niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa
asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari
vastaustaan kiirehtinytkään...

— — — — —

Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä
jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat
valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset
ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut
kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman
vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen
alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä
kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen
hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.

— Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin
länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta
ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion
ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä
kopissa on...

Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan
lausettansa muuttaen:

— Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että
Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat
ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä
seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme
parhain päin.

Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi
hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan,
sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi.
Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa,
joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo
kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä
ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä,
tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle
eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja
keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään
hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi
kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen
kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu
koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat
antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja
lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki,
joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta
lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli
inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...

XXIV.

TAISTELU KARJALASTA. — GRIJP-RITARIN TARINA.

Kumajavat linnan ukset
Ukset rauta ulvahtavat:
Kenpä on tulossa tänne
Luojan linnahan lujahan?

Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin
neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana,
monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri
ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa,
sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu
oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja
kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä
lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori
ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki
olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin
ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle,
jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja
epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä,
vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja
tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet
ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän
tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä
välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia
muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko
laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori
ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin
säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka
sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä
kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin
yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi
vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan
nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut
vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan.
Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä,
oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän
armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta
luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.

Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii
oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut
ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen
heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja
monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä
näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin
tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja
mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin
tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän
käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen
ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin
ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.

Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen
nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin
täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen
äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten
suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa
ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret
rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli
ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan,
Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet,
joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut
hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan
erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden
surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos
vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin
suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.

Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan
arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa
pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja
rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois
miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin
on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes
päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp
portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme
tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan
nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta
huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme
ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi,
mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja
vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa.
Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala,
jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.

Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit
varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja
komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuletettiin nyt
heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa,
mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn
tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta
rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita
tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin
tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että
aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien
lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista
salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä
heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään,
sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli
eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi
arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin
monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä
kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja
tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa
ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen
pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.

Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin
sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli
epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä
mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä
asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan
huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne
vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista
toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia
kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan
alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon
kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi
ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.

Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja
saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin,
näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan
antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he
kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu
ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada
tavata arkkimandriittia, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu,
että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs
oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen
huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja
asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän
puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä
vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan
niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että
synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt
näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle
kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.

                                                  ⸻

Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi
tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät
tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras ritari teki
kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies
seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli
todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina
valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet
riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana,
jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja
oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa,
rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti,
milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä.
Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän
sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään
astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi hän
lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä
ollenkaan hidastelematta totteli.

Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on
mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko
monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin
Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin
Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon
puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun
se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty
oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen
rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään
voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan
sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla.
Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle
vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin
lähetystö, joka — hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta
— juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä
asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli
kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty
sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet
tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano
saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti
sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin
käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin
erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja
kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei
saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä
asiassa.

Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin
Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä
ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat,
kävi siihen suuntaan, että monasteri vastaisi myöhemmin kirjeellisesti,
antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan.
Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien
seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla,
parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin
ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä,
jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki,
että monasterillä oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa
valtakuntien välisissä neuvotteluissa.

Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa
puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp-ritarin huvittamisesta. He
näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne
oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia
ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin
saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman
ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut,
aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen
mahtavuus kävi ilmi.

Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas,
oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista
kapeata ja pitkää miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä
ja jollainen oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut
luottamaan pitkään ja raskaaseen lyömä-aseeseensa. Kun silloin ritari
Grijp oli tulkin avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi
epäillen pudistanut päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle
käytännössä osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut
aseensa, oli menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä
käyty miekkasille. Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin
notkeudellaan ja nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan
oli saattanut jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi
lyöden liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin
ruvettu miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli
hänestä sekä streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.

Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön
aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu
ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja
vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän
tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin,
että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin
tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi
ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis
lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki
Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen
hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi
seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta
olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle
ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta
pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka.
Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen
ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan,
joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen
kirkossa pyhään messuun.

Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen
kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes
jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä
mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi
ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi
keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä
suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään
eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin
lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten
lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian.
Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he
näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.

Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei
monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä
tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä
ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti
Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä
petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti
lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.

Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin
arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen
ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä
osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa
kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta
tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin
asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi,
sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa
tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan
oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut
monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen.
Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt
päästettäisi minnekään.

Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä
äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus.
Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa
omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli
hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen
asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille
ainoastaan: ”Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta”. Ja hän
oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen
sanovan: ”Niin sinä, mutta en minä”. Shuiskin pajari se oli, joka nyt
puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän
kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean
streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa
saattamaan.

Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin
ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen
viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään.
Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen häneen
kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy, kunnes
ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois, ja
meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui Antonii
pöytänsä ääreen rukoukseen.

Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan,
kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton,
miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana
käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä
ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois...

Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen
täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut
ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti
heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä
nähdään.

Ihmetellen vaipui hän ajattelemaan sitä näytelmää, jossa oli Karjalan
kohtalo niin tärkeällä tavalla ollut kysymyksessä.

XXV.

GRIJP-RITARIN KUOLEMA JA ASEMIEHEN KOSTO.

Myrsky mylvi, tuuli tuntui,
Pimeähän kaikki peittyi,
Armon aurinko aleni.

Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi
äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas
jumalanpalvelukseen.

Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten
etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.
Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,
jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman
käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin
kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn
vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,
kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa
rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä
houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,
haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen
jumalanpalvelukseen.

Majesteetillisina kotoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja
yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän
neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon
saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissa olo tekisi
heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta
osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat
kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman
unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille
tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,
saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin
liikuttavia varotuksia.

Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä
luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas
Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle
hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja
kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.
Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena
toistensa vointia ja toimeentuloa.

Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä
hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä
käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset
palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja
hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren
tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.
Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen
kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille
eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen
palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska
tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.

Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain
merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi
se kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee
edelleen, peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen
jokaiseen haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia
kuuluu; hän säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki,
joka katsahtaa häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää
välittämättä. Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän
seinissä, sitä naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä
tulee saatanan puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli
hämmästyksellä suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu
ja mietiskeli sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän
merkillisen paikan synnyn mahdolliseksi...

Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt
vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää
päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut
niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin
tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän
hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan
portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,
hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään
vierastaan.

— Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän
hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa
tehden.

Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.

— Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kun Jumala suo. Ehkä
pian alkavan päivän iltana taas...

— — — — —

Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös
tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka
tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti
hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin
vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän
takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu
ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo
samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas ja
väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli nähnyt
ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. Mutta
streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, jolloin
käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen kielellä, jota
karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka on Ruotsin
tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli kimpustaan
hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli terävä
vain toisesta laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän.
Näin saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli
kääntynyt menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka
näytti tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta
ja antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa
vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti
nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin
kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.

Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja
raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli
laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään
Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet
kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei
nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaani häneltä
avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka
vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii
miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen
vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten
kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.

Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat
ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes
se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen
parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen
keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja
kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan
tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli
suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen
armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin
aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti
oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä
ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii
huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin
kohtalolle.

Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut viedä ritarin
mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä etelässä olivat
Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii tahtoi yhäkin jättää
ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja siten viivyttää Karjalan
luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset riitautuisivat. Siihen saakka
ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa Shuiskin salaisesta lähetystöstä
ja siksi täytyi ritarin olla kadonneena.

Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta
tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät
saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta,
niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä
pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa,
kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen
rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken
Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut
siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki
siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja
pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.

Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä
Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada
haltuunsa Pohjan lahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja
Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy,
että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta
luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet
muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen,
josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio,
ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä
vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat
alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet
mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina
ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä, sulautuneet muihin
kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä
taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan
omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä
Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät,
vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille,
veljiensä vainioille, vaikka heidän hallitustensa aivoituksen mukaan
olisi tullut olla liittolaisia.

Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla
ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä
peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella
tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle
valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen.
Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan
täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka
tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi
olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan
päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille
osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä
suuremmaksi kunniaksi.

Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset
riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä
tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten
kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611
suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle
saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän
vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen,
ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän
ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja
käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja
Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin
entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten
ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan
myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.

Mutta kaksi pitkää oli ritari Grijp asemiehensä kanssa
jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä
suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän
yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että
veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään
sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja
uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas
vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja
hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä.
Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä,
haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa.
Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle
sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta
eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille
veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä,
kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus
ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että
sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille,
joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin
epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja
virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian — rakkauden
— salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan kaltaista
lohdutusta.

Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila
rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli
hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika
kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan
murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän oli
vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut enää väliä
sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää
lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.

Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala
tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen
ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä,
minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei
olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja
viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii
olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa
sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien
päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen
harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet.
Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna,
oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä
saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi
kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun
ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän
nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön
keskellä saattoi kuulla tämän raa’an sotilaan haastelevan sairaalle
ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin
ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo
mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä, miten olimme hänen
isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi
hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on
Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa
oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden
liikuttava.

Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin,
mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä
siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja
oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsi-päällikkö,
joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen
hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut ollut aina
hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä
tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne
tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei
koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa
ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut
salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian
perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se,
mitä nyt aion kertoa...

Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien perästä
erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä
kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa.
Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen
syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla
kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen
kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa
lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen
vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin painuneena,
kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva
kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki.
Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui
haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa
kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin
repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään.
Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.

Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki
aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään
katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä
rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut
kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin
kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä
selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin
hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä
jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden
alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan
hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän
vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi
sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista,
niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä
tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän
meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään
tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja
silloin Antonii puhui hänelle:

— Anna minulle anteeksi, nuori mies — niin puhui vanha pappi —
menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta
pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut
suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En
tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.

Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein
ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui
antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen
kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan
pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari
selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen
anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle
kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään,
jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui
ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies
hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi
heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea
ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä
sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut.
Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehensä syliin...

Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen
kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon
ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin
ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet
haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien
rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli
pidetty, kutsui Antonii asemiehen luoksensa, antoi hänelle turvakirjan
ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa.
Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä
Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi
turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.

Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt
kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian
hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen
katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin
perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta
silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.

Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin.
Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas
ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei
lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana,
mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli
ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut,
sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton koston jano oli
vaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi,
niin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.

Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli
päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa
hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku
oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta
äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli
kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen
sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli
hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen
mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala
häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.

Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin.
Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden
entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei
osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella
on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan
äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin
saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja
katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli
herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri
sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean
tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen
herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että
Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi
tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja
kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa
tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut
ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli
usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.

Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes
hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille
onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin
raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka siellä
tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila pyhässä
paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi osaksi
hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä kirkkaudellaan.

Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön.
Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen
harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin.
Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat
vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri
risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski
kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa
saakka olleet nuhteettomia ritareja ja ristinsä kantajia, jotka olivat
siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.

Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se,
joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt
selville, sekä haluaa, että kaikki tekojen vaikuttimet oikein
tulkittaisiin. Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen
tahtonsa todellinen tarkoitus toteuttaa. Amen.

— — — — —

— Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa
siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä
nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?

Vanhus hymyili omituisesti.

— Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja vuosia
vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken
sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille
vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta
ne on viety pois.

Ja hän lisäsi hetken vaiti oltuaan:

— Jäi äsken sanomatta, että asemiehen taskusta hänen murhatyötä
tehdessään oli pudonnut pergamenttikäärö. Tämä liuska, jonka olet
nähnyt, on jäännös siitä. Ehkä sekin on jotakin ennen häviämistään
kertonut.

Huomasi, ettei vanhus ollut halukas sanomaan, mistä hän oli tämän
harvinaisen tarinansa saanut. Ehkä se oli hänen omaa mielikuvitustaan?
Mutta nuo sanat tuossa pergamenttiliuskalla olivat todelliset.

Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin
ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus.
Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen
valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.

— Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?
Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?

Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.

Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta. Ja yhä voimakkaampana
tunkeusi mieleen masennus, kunnes vihdoin salamana lennähti mieleen
innostava huomio ja ajatus: — Lähden kotiin! Sanon hyvästit
luostarille, Karjalalle, Ontreille, hautaan kokemukseni sydämeeni ja
matkustan jälleen kotimaahani. Tähän päättyköön vaellukseni, elämäni
vaiherikas matka luontoon ja heimoni keskuuteen.

XXVI.

UUTEEN ELÄMÄÄN.

Ikävä minun tulevi,
Ikävä tuletteleksen,
Oman maani mansikoita,
Oman Suomen sorsasia.

Vuosia on kulunut...

Hän istui portailla ja katseli mietiskellen edessään avautuvalle järven
ulapalle. Päivä oli kirkas, lämmin ja tyyni. Järvi oli kuin kuvastin.
Pienet vihreät saarulaiset olivat kuin istahtaneet sen pinnalle
unelmoimaan. Pääskyset visertelivät lakkaamatta sinitaivaalla ja auer
väreili kaukana vaarojen laella ja taivaan rannalla. Oli mieluista ja
rauhallista siinä istua ja katsoa maailman ihanuutta.

Ovi on auki tupaan, josta kuuluu lasten naurua sekä naisen laulua.
Laulaja saapuu hänen luokseen ja istahtaa viereen, ujostelematta pannen
kätensä hänen kaulaansa. Hän on nuori ja uhkea nainen. Iho on tervettä
ja puhdasta, kaula päivän paahtama ja sievästi kaareva. Valkoinen
kesäpuvun kaulus sitä kauniisti rajoittaa. Hän katsoo hymyten naista
silmiin ja vastaa hänen hyväilyynsä, sillä onhan nainen hänen vaimonsa.
Jo tulee tuvasta kaksi paitaressua, molemmat tyttöjä, joilla on juuri
vuosi väliä. Isompi on vaalea ja haaveksivaisen näköinen pikkuvanhassa
viisaudessaan, nuorempi on lapsellisessa terhakkuudessaan tarmokkaampi.
Kesäpäivän helle on heitäkin raukaissut ja he istahtavat viileän
etehisen varjoon.

Piha on ruohoinen ja sen keskellä kasvaa iso koivu, haltiain mieluinen
asunto. Taampana on kaivo, jonka harmaja vintti viitaten kohoaa
korkeuteen. Oikealla on puutarha mehiläisineen ja vasemmalla vainioita.
Suoraan edestä johtaa varjoisa puistokäytävä rantaan, jossa hänellä
on se ”rakas venonen”. Talon ympärillä on laajalta peltoja ja viimein
kehyksenä tumma metsä.

Niittokoneen tasainen rätinä kuuluu kedolta, jossa tehdään työtä
kiireellä ja tarmolla. Ruohon vihreyttä vastaan kuvastuvat hauskasti
miesten ja naisten kirjavat puvut. Kuuluu iloista naurua ja puhetta.
Pientareen niittäjä liippaa ahkerasti viikatettaan. Haravat heiluvat
vilkkaasti.

Erikoista huomiota saattaisi herättää tuo punapaitainen ukko, joka
siinä ahkerasti kokee muiden mukana hyöriä, vaikka onkin aivan rampa.
Hiki valuu hänen otsaltaan, jota hän ahkerasti pyyhkii punaisella
karttuunihihallaan, mutta siitä huolimatta hän alati hymyilee
hyväntahtoisesti sinne muiden ilon ja reippauden joukkoon. Jo ensi
silmäykseltä saattaa nähdä, että hän on onnellinen ihminen.

Hänhän onkin Ontrei.

— — — — —

Ja tuo portailla istuva mies on Ontrein kerrallinen matkatoveri. Nuori
nainen on hänen vaimonsa ja pienet tyttöset hänen lapsiansa. Kaikki
ympärillä on hänen omaansa, hänen maatilaansa, vaikka hänestä väliin
tuntuukin kuin omistaisi hän sen lisäksi vielä koko maailman.

Monet vuodet olivat kuluneet siitä, kun hän erosi rammasta toveristaan
Solovetsin kuuluisassa monasterissa siellä kaukana Valkean meren
helmassa. Hyvin hän muisti tämän eron hetken. Pyhiinvaeltajain joukossa
oli hän syleillyt ukkoa ja kiitellyt häntä kaikesta ystävyydestä ja
opetuksesta. ”Hyvästi Ontrei”, oli hän sanonut, ”hyvästi, olen sinulle
ikuisesti kiitollinen.” ”Me tapaamme varmasti vielä, tulen sinua
hakemaan kerran.”

Ja hän oli saatellut ukon ”Usko”-nimiselle laivalle, jolla hänen oli
määrä matkustaa Sumaan. Siitä kulkisi hän kyydillä, toverinsa antamilla
rahoilla, nopeasti kotiansa kohti, käyden välillä tervehtimässä
tuota vanhaa urjadniekkaa siinä kylässä, josta heidän merkillinen
seikkailunsa silloin oli alkanut. Ja viime hetkeen saakka oli hän
rampaa ystäväänsä puhutellut, sillä hän oli ukkoon kovasti mieltynyt.
Ontrei oli kokenut tapansa mukaan hymyillä ystävällisesti ja
tyytyväisesti, mutta liikutus oli särkenyt hänen hymynsä ilon ja itkun
sekaiseksi irvistykseksi. Niin oli vihdoin ”Usko”, monakkojen rakentama
ja ohjaama laiva, kadonnut satamaa varjostavan niemen taakse ja Ontrei
peittynyt hänen silmistään.

Ja saman päivän iltana oli hän itse lähtenyt monakkojen toisella
laivalla, ”Toivolla”, Kemiin takaisin. Kuinka hyvin sopikin Ontreille
”Usko” ja hänelle ”Toivo”! Lämpimät hyvästit oli hän jättänyt
vanhalle isännälleen, majalan harmaaparralle vartialle, joka niin
mielenkiintoisesti oli osannut hänelle monasterin muinaista suuruutta
ja koko Karjalan historiaa valaista. Hän muisti, kuinka siitä asti
moni seikka näissä asioissa oli hänelle esiintynyt kokonaan uudessa
valossa. Ja niin oli hän sitten omia aikojaan, unelmissaan ja
haaveissaan, matkustellut pitkin koleata Valkean meren rantaa: tullut
Kierettiin, Koudaan ja vihdoin Knäsöihin, jonne lahden toiselta puolen
sinisinä kuulsivat Kuolan tunturit. Siitä oli hän vähitellen saapunut
Koutajärven yli ja erämaiden läpi Suomen puolelle, Paanajärvelle, ja
siitä sitten kotiin.

Nyt kaikki tuntui kuin unelta. Kun hän eräänä aamuna, varkaiten yöllä
hävittyään kotiinsa, oli ilmestynyt aamiaispöytään, olivat hänen vanha
isänsä ja äitinsä olleet saada halvauksen tästä äkkiarvaamattomasta
tapahtumasta.

— Missä ihmeessä sinä olet ollut?

Äiti se ensiksi oli selvinnyt näin kysymään.

— Niin missäkö?

Hänen täytyi oikein kerrata tuo kysymys, sillä hänestä oli retkensä
tuntunut silloin niin äkkioudolta ja merkilliseltä, ettei siitä
lyhyesti voinut mitään ilmoittaa. Mutta sitten oli hän pääpiirteissään
kertonut kulkunsa, mutta vaiennut aivankuin jostain sisäisestä käskystä
kaiken sen, mikä olisi saattanut tuntua erikoisen merkilliseltä. Häntä
oli pelottanut se, ettei häntä kentiesi uskottaisi. Ja hänen olonsa
oli samalla tuntunut niin mieluisalta ja viihdykkäältä, kaikki niin
mielenkiintoiselta ja uudelta, että elämänhalu oli vallannut hänet kuin
hyökyaaltona. Hän oikein halasi päästä siihen mukaan, täysin siemauksin
ja tarmolla siinä osaansa suorittamaan.

Matkaltaan palattuaan oli hän tuntenut vastenmielisyyttä entisiä
aikeitaan kohtaan. Hänellä ei tehnyt mieli opettajaksi paremmin kuin
muuksikaan virkamieheksi; liikemieheksi ei hän halunnut ollenkaan, sillä
ala oli tuntunut hänestä oudolta; sanomalehtimiehenä hän olisi voinut
toimia vain siinä tapauksessa, että hänellä itse mielestään olisi ollut
jotakin sanottavaa ja opetettavaa.

Hän antautui maanviljelijäksi.

Se olikin aina ollut hänen salainen ihanteensa. Viljellä maata, imeä
ravinto suoraan maa-emon mahtavilta parmailta, elää kuin muukin
elollinen suorastaan luonnon turvissa, — se oli hänestä oikeata ja
väärentämätöntä ihmisen elämän-uraa. Ja samalla sivistää sieluaan,
rikastuttaa henkistä elämäänsä niillä tiedon ja taidon tuotteilla,
joita jumaluudesta inhimillisin kyvyin irti saadaan isketyksi, — sen
jos minkä piti antaa elämälle sisällystä. Ja kuulua siihen säätyyn,
jonka turvissa maamme on noussut ja seisoo, joka on meille Jumalan
antama ammoisista ajoista, ei irrallinen vaahto pinnalla, — se on
suoranaisinta historiallisesti oman kansan vaiheisiin ja taisteluun
yhtymistä. Voimakas, valistunut, itsenäinen ja ihanteellisesti
ajatteleva maanviljelijäsääty, — se oli hänen mielestään Suomen
tulevaisuus, niinkuin se oli ollut sen menneisyyskin. Tämä oli tullut
hänen vakaumuksekseen ja sen mukaan hän toimi tinkimättömästi.

— — — — —

Hän nautti näistä muistoistaan, jotka vilauksena siinä hänen aivoissaan
kulkivat, ja hän tunsi, että hän oli ollut oikeassa. Teennäisen
elämän sijaan oli hän valloittanut, tai lahjana saanut, terveen,
onnea ja voimaa uhkuvan uran, kaukana joutavasta ja vähäpätöisistä
pyrkimyksistä. Ratkaisun taistelu oli nyt hänen mielestään ohi ja
hän oli päässyt urallaan vakaantumaan. Oliko hän nyt löytänyt tien
todelliseen onneen? Mitä oli elämällä hänelle varattuna, sillä olihan
ura vasta alussa? Tuota oli hän aina itsekseen aprikoinut, sillä hän
tunsi sydämensä sopukassa aavistuksen kaiken inhimillisen hauraudesta.
Mutta samalla tunsi hän voimaa ja taistelun halua, intoa otteluun,
jossa ratkaistaisiin ja voittajalle palkinto annettaisiin. Tässä
tyynessä miehessä, joka ei näistä mielipiteistään ja aatteistaan
juuri jutellut, ei niitä kellekään tyrkyttänyt eikä pakkautunut
maailmanparantajaksi, piili nyt tavaton määrä tarmoa, sitkeyttä
ja itsenäisyyttä, joilla eduillaan hän tavallisesti sai tahtonsa
toteutetuksi. Kaikki, sekä hänen ystävänsä että kylmät naapurinsa,
myöntävätkin, että hän on luonne ja persoonallisuus. Luonnon ja terveen
elämän avulla oli hän päässyt kohoamaan varmalle ponnahduslaudalle,
josta hän pelottomasti katseli edessänsä olevaa taivalta. Uudet
taistelut, velvollisuudet ja tehtävät odottivat häntä siellä. Ja
siihen kohoutumiseen oli hänet auttanut palaaminen luonnon ja kansan
keskuuteen, alkuperäisten ja yksinkertaisten inhimillisten hyveitten
pariin, oikeaan käsitykseen velvollisuudesta ja työstä sekä ihmisen
elämän tarkoituksesta; ja vielä oli häneen mahtavasti vaikuttanut
se uskonnollinen ja historiallinen tietoisuus kansastaan ja sen
todellisesta perusluonnosta, johon hän mitä omituisimmalla tavalla oli
herännyt...

Hän oli keskustellut näistä asioista paljon vaimonsa kanssa ja kertonut
hänelle tarkoin retken kaikki salaisuudet, näyttäen katkonaisen
päiväkirjansakin. Hänen katkerat lemmenvalittelunsa, joilla eräät
kohdat olivat kaunistetut, tuntuivat nyt lapsellisilta, eivätkä
herättäneet hänen vaimossaan muuta kuin iloisuutta. Niinpä hän kerran
eräänä kesänä, jolloin hänelle saapui kaukaa etelästä ylhäisiä
vieraita, saattoi ottaa ruhtinattaren mitä sydämellisimmin vastaan. He
olivat nyt vapaita ja onnellisia, ja ruhtinatarta kaunisti hänen tällä
välin saamansa äidillisyyden piirre sanomattomasti. Tämän yhdessä olon
ja jälleen näkemisen hauskuutta lisäsi vielä suuresti se, että Ontrei,
joka kesäisin saapui toveriaan tervehtimään, sattui juuri silloin
tulemaan.

Mutta he eivät olleet ainoat vieraat, jotka liittyivät hänen matkansa
muistoihin. Viikkokausia oleskeli hänen luonaan eräänä kesänä tuo
kalpea opettaja sieltä jostain Keski-Karjalan kylästä, hän, joka
niin innostuneesti oli osoittanut maansa menneisyyttä harrastavansa.
Ja mikään salaisuus ei ole, että tuo hänen elämäntehtävänsä, tuo
suuri karjalaisten todellinen historiallinen kansalliseepos lähestyy
valmistumisensa hetkeä. Hän on sitä yhä muovaillut ja uudistellut,
puhdistanut kielen todella karjalaiseksi ja saattanut sen kaikin
puolin julkaisukelpoiseen asuun. Mahdollista kuitenkin on, että
sen ilmestyminen siirtyy toistaiseksi, suopeampaan aikaan, jolloin
karjalaisten heimoharrastukset taas pääsevät virkoamaan; silloin
siitä epäilemättä tulee se korven vaskikäärme, johon katsominen
herättää myrkyllisistä lumoista. Nykyisin on opettaja saanut täyden
tyydytyksen jo siitä tietoisuudesta, että hänellä todella on runoilijan
ja taiteilijan lahja, että hänen unelmansa eivät sittenkään ole
haaveita, vaan mahdollisia kaikinpuolin. Eräs seikka tosin tekee
Suomessa tällaiset asiat hiukan epävarmoiksi, se nimittäin, ettei
näille suurille runoteoksille yleisön kehittymättömyyden vuoksi tahdo
mitenkään saada kustantajaa. Mutta tässä tapauksessa saanee olla
vakuutettu teoksen niin eittämättömästä arvosta, että kustantajat
tullevat suorastaan siitä kilpailemaan, ellei jo siihen aikaan ole
olemassa erikoista vienankarjalaista kustannusliikettä, jolla on
päätehtävänä näitä karjalaiskansallisia yrityksiä edes auttaa. Kuinka
hyvänsä, pää-asia tällä hetkellä on se, että opettaja-ystävämme
sisäinen ristiriita on loppunut ja hän saanut rauhan.

                                                  ⸻

Ja niin jätettäköön sankarimme jatkamaan miehuuden taisteluansa,
saavuttamaan niitä kokemuksia, joita on tarjona hänen laisekseen
kehittyneelle miehelle. Hänen elämänsä muodostui työstä ja huolesta
rikkaaksi, runsaaksi voitoista ja pettymyksistä; hän otti huomattavasti
osaa silloisen Suomen tärkeään julkiseen elämään, saattaen muodostaa
omaan kokemukseen perustuvan käsityksen siitä ja siinä toimivista
henkilöistä. Olivatpa ne kokemukset mitä hyvänsä, yksi oli niille
kaikille aina yhteistä, — se nimittäin, että jokainen niistä muistutti
hänelle Ontrein Solovetsin-retkellä opettamaa totuutta: syntymästä
hautaan tulisi ihmisen olla

PYHIINVAELTAJA.