XIX.

VANHA URJADNIEKKA.

Mitä haet halliparta,
Kuta kurja kurkistelet?

Hän tunsi äkkiä, että jotakin outoa, joka oli jäätänyt hänet kuin
patsaaksi siihen rantamättäälle, oli tapahtunut, mutta mitä se oli,
sitä hän ei ensimäisinä sekunteina voinut itselleen selvittää. Vasta
silmänräpäystä myöhemmin tajusi hän, että oli kuulunut pyssynlaukaus,
selvä, kirkas, kova ja kauas kajahtava. Sen kaiku oli kiiriskellyt
pitkin maita kuin jyrinä ja sen jälkeen oli erämaa vaiennut kuin
kuollut, joka hermo kysymässä tuon oudon ja vihamielisen äänen syytä.

Kun veri lakkasi humisemasta hänen korvissaan, huomasi hän Ontrein
kiireesti kokoavan onkivehkeitään, ja viittoen hänelle lähtevän
leiripaikalle päin. Hän syöksähtihe juoksulla matkaan. Ja nyt rupesivat
hänen aivonsa hakaten ja jyskyttäen kysymään, mistä aiheutui tämä
laukaus.

Luonnollisin selitys oli se, että kaukaasialainen oli käyttänyt
kivääriä jonkun pedon tai saaliin tappamiseksi.

Pian jäi Ontrei kauas jälkeen. Kun hän hengästyneenä vihdoin saapui
leiripaikalle, oli häntä siellä odottamassa omituinen näky.

Nuotion vierellä makasi, paitsi sairasta mummoa, mies, jota
kaukaasialainen morsiamineen näkyi hoitelevan. He sitoivat hänen
kättänsä, joka oli verinen ja hervoton. Lähellä maassa oli kivääri,
mutta mitään saalista ei ollut näkyvissä.

Hämmästyksellä tunsi hän haavoittuneen virkapuvusta urjadniekaksi
ja arvasi hänet samaksi, joka oli lähtökylästä kotoisin. Hän siis
oli päässyt heidän jälilleen tänne saakka, mutta oli nyt nähtävästi
joutunut takaa-ajettavansa valtaan. Häntäkö lienee ammuttu ja kuka?

Mies oli vanhanpuoleinen, harteva ja halliparta. Hänen kummastuksensa
oli rajaton, kun hän huomasi Ontrein saapuessa paikalle seurueen yhä
isonevan. Aivan sattumalta oli hän karkumatkan alkupäivänä kuullut
kaukaasialaisen menneen kokonaan toiselle ilmansuunnalle kuin missä
hänen kalapaikkansa piti olla, ja oli siitä ymmärtänyt hänen sittenkin
lähteneen karkuun. Oitis oli hän velvollisuutensa mukaisesti antanut
siitä tiedon esimiehilleen ja saanut käskyn lähteä ajamaan häntä takaa.
Aina Valkealle merelle piti hänen seurata heidän jälkiään, sillä
arvattiin pakolaisten pyrkivän sinne, jolloin hänellä itselläkin olisi
Suman kautta mukavampi paluumatka. Kerran päästyään jälille olikin
hänen ollut niitä helppo seurata, sillä aivan näkemättömästi eivät
kulkijat olleet voineet edetä; seurueen monilukuisuus oli hänelle
kuitenkin ollut arvoituksena. Niinpä ei hän ollut Paadenessakaan
osannut aavistaa, että opettajan ja lääkärin vieras kuului samaan
joukkoon, ja vasta Sondalassa oli hän ruvennut sitä epäilemään. Vaikka
lääkärin vieraat olivat ilmoittaneet sinne lähteneensä, ei sinne
ollut kuitenkaan keitään sellaisia saapunut. Mutta sen sijaan olivat
myrskyä pitävät kalamiehet jostain saaresta nähneet, kuinka eräs vene
oli pahimman tuulen aikana pyrkinyt poikki järven kadoten vihdoin
hämärään ja aallokkoon. Veneessä oli ollut monta henkeä. Silloin oli
hänkin saattomiesten kanssa lähtenyt soutelemaan pitkin pohjoisrantaa,
kunnes oli Sekehen niskassa osunut matkalaistemme veneelle. Siitä
oli ollut helppo seurata jälkiä suon reunalle, josta hän sitten oli
yksin lähtenyt katsomaan nevan yli, mihin nuo jälet mahdollisesti
johtaisivat. Saattomiehet olivat jääneet sinne maan reunalle odottamaan.

Siihen saakka oli kaikki käynyt hyvin ja verraten helposti oli
hän päässyt suonkin yli. Mutta sitten kovalle maalle tultuaan oli
hän häipynyt jäliltä ja lähtenyt umpimähkään pitkin maan reunaa
kävelemään itään päin nähdäkseen, olisiko sieltä mitään löydettävissä.
Ajatuksissaan siinä korpea samotessaan ja poimiessaan hillanraakoja
suuhunsa olikin hän äkkiä ollut tuntevinaan savun hajua. Ihmeissään
siitä oli hän varovaisesti alkanut hiipiä sinne päin, mistä tuo haiku
tuntui, kun olikin joutunut toisen hiipijän tielle.

Oli aivan harvinaista, että metsän kuningas hyökkäsi ihmisten päälle
tällaisessa tilaisuudessa, eikä sitä voinut muuten ymmärtää kuin että
sillä lienevät olleet pojat jossain läheisyydessä. Silloin se nimittäin
on aivan arvaamaton ja oikullinen, ja karkasi nytkin viattoman
urjadniekan päälle syrjästä aivan syyttömästi. Onneksi se ei kuitenkaan
saanut kiinni muusta kuin kädestä ja miehen säikähtynyt parkaisu toi
heti kaukaasialaisen pyssyineen paikalle.

Tämä ei tietenkään voinut aavistaa, ketä hän näin saapui pelastamaan,
sillä hänen luonnollinen otaksumisensa oli, että jompikumpi hänen
tovereistaan oli vaarassa. Hänen hämmästyksensä olikin kuvaamaton,
kun hän huomasi, ketä kontio siinä kädestä piteli. Hänen kunniakseen
on kuitenkin mainittava, ettei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan koetti
etsiä ampumisen tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan heitti karhu
saaliinsa, ruveten nähtävästi punnitsemaan, olisiko parempi mennä
vai jäädä. Kaukaasialaisen hämminki oli myöskin siksi suuri, ettei
hän saanut tarkoin tähdätyksi, vaan haavoitti kuula vain lihas-osia,
jolloin kontio läksi menemään kuin suuri hallava kerä korven peittoon.
Ja ennenkuin urjadniekka-ukko kerkesi asiasta selvitä, oli hänelle
sanottu lähtökäsky ja niin saavuttiin nuotiolle. Siellä sidottiin hänen
haavansa ja tuossa hän nyt istui kalpeana nuotion ääressä katsoen
vuoronperään jokaista läsnä olevaa.

— Ja nytkö siis tahdot viedä minut takaisin kylään vankeuteen? kysäisi
häneltä sitten hänen pelastajansa hymysuin.

— Ka, veliseni, niin on käsky, vastasi siihen ukko huoaten.

Ontrei ja hänen toverinsa seurasivat mielenkiinnolla, miten tämä
keskustelu päättyisi.

— Mutta kuinka viet, kun me emme lähde? uteli uudelleen takaa-ajettava.

— Ei voi tietää, veliseni, vastasi taas ukko.

— Me tietenkin pidämme sinua täällä vankina, ellet anna meidän mennä
rauhassa, sillä takaisin emme lähde, senhän voit arvata.

Ukko ei puhunut mitään, mutta Ontrei rupesi hänen kanssaan hiljaa
haastelemaan. Saattoi kuulla, kuinka hän esitti näiden kahden ihmisen
kohtalon liikuttavaisuutta ja kuinka nyt, kun tuo vanki oli suorastaan
pelastanut hänen henkensä, oli selvä velvollisuus maksaa hyvä teko
samanlaisella. Hän ei rikkonut siinä mitään, sillä tämä ei ollut mikään
tavallinen rikoksellinen...

— Tiedän, tiedän, myhähteli ukko vastaukseksi.

— Lähde nyt kotihisi ja saattomiestesi luo ja sano heille, että nehän
olivatkin niittymiehiä ja että kivikkoon lankesit ja satutit kätesi,
jolloin revolverisi laukesi vahingossa. Sitten kuolet onnellisena.
Ellet tätä tee ja vanno kaikkea salaavasi, niin et elävänä pääse tältä
paikalta.

Nuorukainen se näin puhui ja hänen äänensä tuntui uhkaavalta.
Kaukaasialainen vaikeni, neito oli säikähtyneen näköinen ja Ontrei
neuvoton.

Urjadniekka katsoi häneen pitkään ja sanoi sitten:

— Tiedäthän, että minulla on selvä käsky ottaa kiinni tämä mies ja
että velvollisuuteni on totella. Sen olen minä vannonut. Kuinka voin
siis ruveta pakolaisen auttajaksi?

— Se selvitä toiste, mutta nyt on sinun ratkaistava, mitä teet.
Ymmärräthän, ettemme me rupea vangeiksesi emmekä millään ehdolla
takaisin palaamaan. Ellet pyhästi vanno, ja valaasi tahdomme uskoa,
salaavasi kaikkea sitä, minkä täällä olet nähnyt, niin emme ymmärrä
muuta kuin että meidän on tehtävä sinut vaarattomaksi.

Se, minkä urjadniekka tässä käsitti velvollisuudekseen, oli näille
toisille pahempaa kuin kuolema. Niin olivat tässä edut ristiriitaiset.
Oli tuskallista. Kaikki olivat vaiti, vain sairas mummo houraili
kuumeissaan. Aivan sanattomana katsoi heihin taas vanha urjadniekka.

— Luoja tietää, sanoi hän vihdoin hiljaa, etten minä tahtoisi tehdä
kellekään pahaa enkä teoillani johdattaa teitä sellaiseen kauheaan
rikokseen. Minä lupaan ja vannon, etten kavalla teitä, vaan palaan
takaisin ilmoittaen tyhjää ajaneeni. Mahdollista on, että teen
tässä väärin, mutta se teko on minulle kuitenkin mieluinen, ja joka
tapauksessa pienempi paha kuin mihin kentiesi itsepäisyyteni teidät
johtaisi. Menkää luojan nimessä minne tahdotte, sillä en tahdo sitä
estää. Kiittää tahdon täten pelastajaani.

Hän ojensi terveen kätensä kaukaasialaiselle.

— Sinä oletkin, veliseni, aina ollut mies, ja sinua on mieluista
auttaa. Mutta turhaan taisit lähteä pakoon, sillä pian olisi tainnut
tulla useimmille teidän laisillenne armahduskirja.

Kaukaasialaisen silmät lensivät suuriksi.

— Mitä sanot, miksi et ennen kertonut? läähätti hän.

— En tiennyt, stanovoi vasta tullessamme sanoi kuulleensa. Mutta älä
säikähdä. Ehkä eivät paostasi suuresti välitä. Voithan sieltä, minne
menet, uudelleen anoa ja selvittää asiaasi.

Olipa kuin olisi kivi vierähtänyt Ontrein rinnalta, kun hän näki, minkä
sopuisan lopputuloksen tämä asia sai. Kiireesti riensi hän paistamaan
maukasta saalistaan, jota hänellä olikin aikamoinen riippi. Väliin
vilkaisi hän nuorukaiseen ikäänkuin ihmeissään ja pelolla, sillä tämän
osoittama kaamea ankaruus tuntui hänestä kauhealta. Arkana vilkaisi
häneen myös neito, mutta kaukaasialainen ei ollut milläänkään, hyvin
ymmärtäen, että asia oli näissä oloissa ja niinkuin sen oli käynyt,
vallan luonnollinen.

— — — Päiviä on kulunut. Pieni joukko on taas matkalla, lähinnä
päämääränä se paikka, missä Onnanjoki lähtee Ontojärvestä. Siitä oli
heidän aikomuksenaan vähitellen pitkin saloja mennä aina Koivuniemen
kylään saakka, jossa vasta kääntyä kohti Vienan rantaa, Usmanalan
kylää ja Kemiä. Jolmarvi, Rukajärvi, Ontojärvi ja muut kylät jäisivät
siten lännen puolelle ja etäisempiin kyliin ei sana heistä ehtisi.
Pois palannut urjadniekka sitäpaitsi huhuja vaimentaisi, joten heillä
oli vihdoinkin toivo päästä kulkemaan paremmassa rauhassa ja nauttien
suurempia mukavuuksia.

Mutta vanha mummo oli lopettanut tuohon merkilliseen metsäsaarelmaan
tämän korpivaelluksensa. Hänen elämänsä oli ollut alituista
uhrautumista heimonsa viimeisen helmen eteen, hellää äidillistä
huolenpitoa hänestä, joka oli hänen rinnoillaan elänyt. Vielä
kuolinhetkellään oli koko hänen henkinen kykynsä vain suuntautunut
neidon pelastuksen miettimiseen ja tuskan hiki oli kihonnut usein hänen
kasvoilleen, kun hän sairautensa väliaikoina oli muistanut, missä nyt
oltiin. Houraillessaan vaelsi hän jossain kaukana puhuen jotakin outoa
kieltä ja haaveillen tuntemattomista ihanuuksista. Selvänä ollessaan
hän alituisesti vaati pyhiä valoja siitä, ettei vain heitettäisi hänen
silmäteräänsä onnettomuuteen. Hänet haudattiin tuohon samaiseen kallion
onkaloon, jonka ulkopuolella olivat ne omituiset merkit. Sinne hänet
pantiin hiekan ja kivien alle ja Ontrei luki hartaat hautausluvut. Ja
tapahtui, että kallio olikin siltä paikalta mutkalla etelää kohti, niin
että herttainen mummo sai viimeisen maallisen mielitekonsa täytetyksi:
etelä-aurinko sattuu nyt suoraan hänen kammioonsa tuoden tervehdyksen
niiltä vuorilta, joita se juuri vähää aikaisemmin on lämmittänyt. Mutta
ainoakaan silmä ei ollut tässä tilaisuudessa kuiva, eikä neidon surua
voi kertomalla kuvata.

Kirveen hamaralla nakutteli nuorukainen tuohon sammakon näköisen
eläimen yläpuolelle ristin ja ristin haarain väliin ne kirjaimet, jotka
olivat Ontrein kaularistissä ja jotka merkitsevät ”Jesus Kristus on
voittanut”. Kun ne kirjaimet ovat vanhoja kreikkalais-slavoonilaisia,
voi tämä kuvioryhmä tulevaisuudessa, kun sen löytää joku tiedemies,
joka syvämietteisenä pysähtyy niiden eteen, aiheuttaa paljon oppineita
väittelyjä ja selvittelyjä. Hyvin luultavaa on, että silloin tehdään
retkiä paikalle, kuvioista otetaan paperijäljennöksiä, ne valokuvataan
eri valaistuksessa, ja niille keksitään sangen nerokkaita selityksiä.
Kun sitten itse luolaa ruvetaan tutkimaan ja löydetään sieltä tämä
mummo-parka, jonka pääkallo ei ollut niitä kehittyneimpiä, niin voi
olla hyvin mahdollista, että tässä katsotaan tehdyksi uusi löytö, joka
valaisee alku-ihmisen historiaa ja vaivaloista elämää tämän maapallon
kamaralla. Ja kun vihdoin löydetään tuo nuolenpää luusiruineen, jonka
nuorukainen oli hautajaistilaisuudessa pistänyt sinne takaisin,
että sen oikea omistaja saisi samalla sekin Ontreilta kristilliset
hautajaiset, ja pääsisi rauhaan, niin on aivan varmaa, että paikka
tulee kuuluisaksi.

Hän huomautti näistä näkökohdista salavihkaa kaukaasialaiselle, joka ei
suinkaan ollut mikään oppimaton mies, ja sai makean hymyn lehahtamaan
tämän huulille. Mutta sitten hän varoitti asiasta leikkiä laskemasta,
sillä paikka oli hänelle nyt pyhä.

Vielä viimeinen silmäys ja niin jäi tämä yksinkertainen ja kullan-hyvä
etelämaalainen lepäämään tänne Karjalan synkän erämaan kohtuun.
Mutta rauhan kammionsa on luja ja rakettu, kuten olemme ymmärtäneet,
alkuvuoriperustalle, joka ei järky. Ei ennen kuin maa ja maailma
hukkuu ja lujinkin alkuvuori särkyy kuin lasi, ja salot sekä meret
antavat kuolleensa. Silloin hänkin astuu ulos kallioisesta kammiostaan
armasteltua hoidokkiaan tapaamaan, ja silloin vasta saamme tietää,
minkä haamun käsi kosketti kammion suulla istujan selkää. Siihen
saakka, jää hyvästi merkillinen paikka, jota siellä käynyt ei voi
olla koskaan kammotta, mutta samalla eräänlaisella merkillisellä
viehätyksellä muistamatta; kuta suuremmassa ihmismelskeessä olet ja
kärsit elämän alituisesta hyörinästä ja itsekkäästä kamppailusta, sitä
kutsuvampana kuvastuu mieleen tuo erämaan paikka ja sen rauhankammio
etelä-aurinkoineen. Mutta sinne ei pääse, sillä pyhiinvaeltajan, jonka
matka on vielä kesken, täytyy jatkaa korpivaellustaan.