XXV.
GRIJP-RITARIN KUOLEMA JA ASEMIEHEN KOSTO.
Myrsky mylvi, tuuli tuntui,
Pimeähän kaikki peittyi,
Armon aurinko aleni.
Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi
äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas
jumalanpalvelukseen.
Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten
etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.
Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,
jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman
käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin
kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn
vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,
kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa
rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä
houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,
haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen
jumalanpalvelukseen.
Majesteetillisina kotoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja
yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän
neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon
saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissa olo tekisi
heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta
osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat
kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman
unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille
tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,
saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin
liikuttavia varotuksia.
Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä
luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas
Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle
hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja
kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.
Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena
toistensa vointia ja toimeentuloa.
Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä
hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä
käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset
palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja
hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren
tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.
Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen
kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille
eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen
palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska
tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.
Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain
merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi
se kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee
edelleen, peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen
jokaiseen haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia
kuuluu; hän säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki,
joka katsahtaa häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää
välittämättä. Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän
seinissä, sitä naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä
tulee saatanan puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli
hämmästyksellä suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu
ja mietiskeli sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän
merkillisen paikan synnyn mahdolliseksi...
Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt
vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää
päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut
niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin
tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän
hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan
portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,
hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään
vierastaan.
— Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän
hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa
tehden.
Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.
— Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kun Jumala suo. Ehkä
pian alkavan päivän iltana taas...
— — — — —
Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös
tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka
tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti
hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin
vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän
takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu
ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo
samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas ja
väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli nähnyt
ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. Mutta
streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, jolloin
käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen kielellä, jota
karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka on Ruotsin
tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli kimpustaan
hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli terävä
vain toisesta laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän.
Näin saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli
kääntynyt menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka
näytti tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta
ja antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa
vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti
nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin
kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.
Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja
raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli
laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään
Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet
kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei
nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaani häneltä
avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka
vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii
miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen
vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten
kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.
Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat
ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes
se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen
parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen
keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja
kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan
tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli
suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen
armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin
aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti
oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä
ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii
huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin
kohtalolle.
Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut viedä ritarin
mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä etelässä olivat
Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii tahtoi yhäkin jättää
ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja siten viivyttää Karjalan
luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset riitautuisivat. Siihen saakka
ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa Shuiskin salaisesta lähetystöstä
ja siksi täytyi ritarin olla kadonneena.
Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta
tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät
saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta,
niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä
pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa,
kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen
rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken
Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut
siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki
siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja
pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.
Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä
Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada
haltuunsa Pohjan lahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja
Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy,
että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta
luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet
muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen,
josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio,
ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä
vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat
alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet
mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina
ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä, sulautuneet muihin
kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä
taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan
omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä
Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät,
vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille,
veljiensä vainioille, vaikka heidän hallitustensa aivoituksen mukaan
olisi tullut olla liittolaisia.
Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla
ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä
peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella
tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle
valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen.
Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan
täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka
tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi
olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan
päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille
osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä
suuremmaksi kunniaksi.
Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset
riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä
tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten
kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611
suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle
saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän
vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen,
ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän
ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja
käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja
Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin
entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten
ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan
myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.
Mutta kaksi pitkää oli ritari Grijp asemiehensä kanssa
jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä
suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän
yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että
veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään
sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja
uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas
vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja
hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä.
Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä,
haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa.
Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle
sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta
eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille
veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä,
kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus
ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että
sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille,
joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin
epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja
virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian — rakkauden
— salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan kaltaista
lohdutusta.
Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila
rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli
hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika
kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan
murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän oli
vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut enää väliä
sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää
lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.
Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala
tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen
ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä,
minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei
olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja
viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii
olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa
sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien
päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen
harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet.
Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna,
oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä
saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi
kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun
ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän
nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön
keskellä saattoi kuulla tämän raa’an sotilaan haastelevan sairaalle
ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin
ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo
mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä, miten olimme hänen
isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi
hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on
Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa
oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden
liikuttava.
Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin,
mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä
siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja
oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsi-päällikkö,
joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen
hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut ollut aina
hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä
tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne
tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei
koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa
ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut
salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian
perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se,
mitä nyt aion kertoa...
Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien perästä
erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä
kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa.
Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen
syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla
kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen
kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa
lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen
vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin painuneena,
kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva
kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki.
Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui
haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa
kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin
repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään.
Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.
Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki
aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään
katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä
rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut
kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin
kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä
selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin
hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä
jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden
alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan
hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän
vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi
sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista,
niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä
tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän
meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään
tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja
silloin Antonii puhui hänelle:
— Anna minulle anteeksi, nuori mies — niin puhui vanha pappi —
menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta
pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut
suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En
tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.
Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein
ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui
antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen
kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan
pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari
selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen
anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle
kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään,
jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui
ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies
hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi
heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea
ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä
sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut.
Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehensä syliin...
Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen
kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon
ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin
ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet
haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien
rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli
pidetty, kutsui Antonii asemiehen luoksensa, antoi hänelle turvakirjan
ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa.
Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä
Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi
turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.
Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt
kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian
hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen
katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin
perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta
silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.
Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin.
Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas
ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei
lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana,
mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli
ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut,
sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton koston jano oli
vaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi,
niin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.
Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli
päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa
hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku
oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta
äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli
kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen
sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli
hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen
mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala
häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.
Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin.
Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden
entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei
osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella
on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan
äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin
saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja
katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli
herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri
sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean
tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen
herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että
Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi
tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja
kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa
tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut
ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli
usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.
Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes
hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille
onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin
raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka siellä
tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila pyhässä
paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi osaksi
hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä kirkkaudellaan.
Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön.
Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen
harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin.
Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat
vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri
risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski
kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa
saakka olleet nuhteettomia ritareja ja ristinsä kantajia, jotka olivat
siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.
Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se,
joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt
selville, sekä haluaa, että kaikki tekojen vaikuttimet oikein
tulkittaisiin. Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen
tahtonsa todellinen tarkoitus toteuttaa. Amen.
— — — — —
— Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa
siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä
nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?
Vanhus hymyili omituisesti.
— Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja vuosia
vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken
sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille
vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta
ne on viety pois.
Ja hän lisäsi hetken vaiti oltuaan:
— Jäi äsken sanomatta, että asemiehen taskusta hänen murhatyötä
tehdessään oli pudonnut pergamenttikäärö. Tämä liuska, jonka olet
nähnyt, on jäännös siitä. Ehkä sekin on jotakin ennen häviämistään
kertonut.
Huomasi, ettei vanhus ollut halukas sanomaan, mistä hän oli tämän
harvinaisen tarinansa saanut. Ehkä se oli hänen omaa mielikuvitustaan?
Mutta nuo sanat tuossa pergamenttiliuskalla olivat todelliset.
Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin
ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus.
Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen
valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.
— Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?
Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?
Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.
Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta. Ja yhä voimakkaampana
tunkeusi mieleen masennus, kunnes vihdoin salamana lennähti mieleen
innostava huomio ja ajatus: — Lähden kotiin! Sanon hyvästit
luostarille, Karjalalle, Ontreille, hautaan kokemukseni sydämeeni ja
matkustan jälleen kotimaahani. Tähän päättyköön vaellukseni, elämäni
vaiherikas matka luontoon ja heimoni keskuuteen.