XXVI.

UUTEEN ELÄMÄÄN.

Ikävä minun tulevi,
Ikävä tuletteleksen,
Oman maani mansikoita,
Oman Suomen sorsasia.

Vuosia on kulunut...

Hän istui portailla ja katseli mietiskellen edessään avautuvalle järven
ulapalle. Päivä oli kirkas, lämmin ja tyyni. Järvi oli kuin kuvastin.
Pienet vihreät saarulaiset olivat kuin istahtaneet sen pinnalle
unelmoimaan. Pääskyset visertelivät lakkaamatta sinitaivaalla ja auer
väreili kaukana vaarojen laella ja taivaan rannalla. Oli mieluista ja
rauhallista siinä istua ja katsoa maailman ihanuutta.

Ovi on auki tupaan, josta kuuluu lasten naurua sekä naisen laulua.
Laulaja saapuu hänen luokseen ja istahtaa viereen, ujostelematta pannen
kätensä hänen kaulaansa. Hän on nuori ja uhkea nainen. Iho on tervettä
ja puhdasta, kaula päivän paahtama ja sievästi kaareva. Valkoinen
kesäpuvun kaulus sitä kauniisti rajoittaa. Hän katsoo hymyten naista
silmiin ja vastaa hänen hyväilyynsä, sillä onhan nainen hänen vaimonsa.
Jo tulee tuvasta kaksi paitaressua, molemmat tyttöjä, joilla on juuri
vuosi väliä. Isompi on vaalea ja haaveksivaisen näköinen pikkuvanhassa
viisaudessaan, nuorempi on lapsellisessa terhakkuudessaan tarmokkaampi.
Kesäpäivän helle on heitäkin raukaissut ja he istahtavat viileän
etehisen varjoon.

Piha on ruohoinen ja sen keskellä kasvaa iso koivu, haltiain mieluinen
asunto. Taampana on kaivo, jonka harmaja vintti viitaten kohoaa
korkeuteen. Oikealla on puutarha mehiläisineen ja vasemmalla vainioita.
Suoraan edestä johtaa varjoisa puistokäytävä rantaan, jossa hänellä
on se ”rakas venonen”. Talon ympärillä on laajalta peltoja ja viimein
kehyksenä tumma metsä.

Niittokoneen tasainen rätinä kuuluu kedolta, jossa tehdään työtä
kiireellä ja tarmolla. Ruohon vihreyttä vastaan kuvastuvat hauskasti
miesten ja naisten kirjavat puvut. Kuuluu iloista naurua ja puhetta.
Pientareen niittäjä liippaa ahkerasti viikatettaan. Haravat heiluvat
vilkkaasti.

Erikoista huomiota saattaisi herättää tuo punapaitainen ukko, joka
siinä ahkerasti kokee muiden mukana hyöriä, vaikka onkin aivan rampa.
Hiki valuu hänen otsaltaan, jota hän ahkerasti pyyhkii punaisella
karttuunihihallaan, mutta siitä huolimatta hän alati hymyilee
hyväntahtoisesti sinne muiden ilon ja reippauden joukkoon. Jo ensi
silmäykseltä saattaa nähdä, että hän on onnellinen ihminen.

Hänhän onkin Ontrei.

— — — — —

Ja tuo portailla istuva mies on Ontrein kerrallinen matkatoveri. Nuori
nainen on hänen vaimonsa ja pienet tyttöset hänen lapsiansa. Kaikki
ympärillä on hänen omaansa, hänen maatilaansa, vaikka hänestä väliin
tuntuukin kuin omistaisi hän sen lisäksi vielä koko maailman.

Monet vuodet olivat kuluneet siitä, kun hän erosi rammasta toveristaan
Solovetsin kuuluisassa monasterissa siellä kaukana Valkean meren
helmassa. Hyvin hän muisti tämän eron hetken. Pyhiinvaeltajain joukossa
oli hän syleillyt ukkoa ja kiitellyt häntä kaikesta ystävyydestä ja
opetuksesta. ”Hyvästi Ontrei”, oli hän sanonut, ”hyvästi, olen sinulle
ikuisesti kiitollinen.” ”Me tapaamme varmasti vielä, tulen sinua
hakemaan kerran.”

Ja hän oli saatellut ukon ”Usko”-nimiselle laivalle, jolla hänen oli
määrä matkustaa Sumaan. Siitä kulkisi hän kyydillä, toverinsa antamilla
rahoilla, nopeasti kotiansa kohti, käyden välillä tervehtimässä
tuota vanhaa urjadniekkaa siinä kylässä, josta heidän merkillinen
seikkailunsa silloin oli alkanut. Ja viime hetkeen saakka oli hän
rampaa ystäväänsä puhutellut, sillä hän oli ukkoon kovasti mieltynyt.
Ontrei oli kokenut tapansa mukaan hymyillä ystävällisesti ja
tyytyväisesti, mutta liikutus oli särkenyt hänen hymynsä ilon ja itkun
sekaiseksi irvistykseksi. Niin oli vihdoin ”Usko”, monakkojen rakentama
ja ohjaama laiva, kadonnut satamaa varjostavan niemen taakse ja Ontrei
peittynyt hänen silmistään.

Ja saman päivän iltana oli hän itse lähtenyt monakkojen toisella
laivalla, ”Toivolla”, Kemiin takaisin. Kuinka hyvin sopikin Ontreille
”Usko” ja hänelle ”Toivo”! Lämpimät hyvästit oli hän jättänyt
vanhalle isännälleen, majalan harmaaparralle vartialle, joka niin
mielenkiintoisesti oli osannut hänelle monasterin muinaista suuruutta
ja koko Karjalan historiaa valaista. Hän muisti, kuinka siitä asti
moni seikka näissä asioissa oli hänelle esiintynyt kokonaan uudessa
valossa. Ja niin oli hän sitten omia aikojaan, unelmissaan ja
haaveissaan, matkustellut pitkin koleata Valkean meren rantaa: tullut
Kierettiin, Koudaan ja vihdoin Knäsöihin, jonne lahden toiselta puolen
sinisinä kuulsivat Kuolan tunturit. Siitä oli hän vähitellen saapunut
Koutajärven yli ja erämaiden läpi Suomen puolelle, Paanajärvelle, ja
siitä sitten kotiin.

Nyt kaikki tuntui kuin unelta. Kun hän eräänä aamuna, varkaiten yöllä
hävittyään kotiinsa, oli ilmestynyt aamiaispöytään, olivat hänen vanha
isänsä ja äitinsä olleet saada halvauksen tästä äkkiarvaamattomasta
tapahtumasta.

— Missä ihmeessä sinä olet ollut?

Äiti se ensiksi oli selvinnyt näin kysymään.

— Niin missäkö?

Hänen täytyi oikein kerrata tuo kysymys, sillä hänestä oli retkensä
tuntunut silloin niin äkkioudolta ja merkilliseltä, ettei siitä
lyhyesti voinut mitään ilmoittaa. Mutta sitten oli hän pääpiirteissään
kertonut kulkunsa, mutta vaiennut aivankuin jostain sisäisestä käskystä
kaiken sen, mikä olisi saattanut tuntua erikoisen merkilliseltä. Häntä
oli pelottanut se, ettei häntä kentiesi uskottaisi. Ja hänen olonsa
oli samalla tuntunut niin mieluisalta ja viihdykkäältä, kaikki niin
mielenkiintoiselta ja uudelta, että elämänhalu oli vallannut hänet kuin
hyökyaaltona. Hän oikein halasi päästä siihen mukaan, täysin siemauksin
ja tarmolla siinä osaansa suorittamaan.

Matkaltaan palattuaan oli hän tuntenut vastenmielisyyttä entisiä
aikeitaan kohtaan. Hänellä ei tehnyt mieli opettajaksi paremmin kuin
muuksikaan virkamieheksi; liikemieheksi ei hän halunnut ollenkaan, sillä
ala oli tuntunut hänestä oudolta; sanomalehtimiehenä hän olisi voinut
toimia vain siinä tapauksessa, että hänellä itse mielestään olisi ollut
jotakin sanottavaa ja opetettavaa.

Hän antautui maanviljelijäksi.

Se olikin aina ollut hänen salainen ihanteensa. Viljellä maata, imeä
ravinto suoraan maa-emon mahtavilta parmailta, elää kuin muukin
elollinen suorastaan luonnon turvissa, — se oli hänestä oikeata ja
väärentämätöntä ihmisen elämän-uraa. Ja samalla sivistää sieluaan,
rikastuttaa henkistä elämäänsä niillä tiedon ja taidon tuotteilla,
joita jumaluudesta inhimillisin kyvyin irti saadaan isketyksi, — sen
jos minkä piti antaa elämälle sisällystä. Ja kuulua siihen säätyyn,
jonka turvissa maamme on noussut ja seisoo, joka on meille Jumalan
antama ammoisista ajoista, ei irrallinen vaahto pinnalla, — se on
suoranaisinta historiallisesti oman kansan vaiheisiin ja taisteluun
yhtymistä. Voimakas, valistunut, itsenäinen ja ihanteellisesti
ajatteleva maanviljelijäsääty, — se oli hänen mielestään Suomen
tulevaisuus, niinkuin se oli ollut sen menneisyyskin. Tämä oli tullut
hänen vakaumuksekseen ja sen mukaan hän toimi tinkimättömästi.

— — — — —

Hän nautti näistä muistoistaan, jotka vilauksena siinä hänen aivoissaan
kulkivat, ja hän tunsi, että hän oli ollut oikeassa. Teennäisen
elämän sijaan oli hän valloittanut, tai lahjana saanut, terveen,
onnea ja voimaa uhkuvan uran, kaukana joutavasta ja vähäpätöisistä
pyrkimyksistä. Ratkaisun taistelu oli nyt hänen mielestään ohi ja
hän oli päässyt urallaan vakaantumaan. Oliko hän nyt löytänyt tien
todelliseen onneen? Mitä oli elämällä hänelle varattuna, sillä olihan
ura vasta alussa? Tuota oli hän aina itsekseen aprikoinut, sillä hän
tunsi sydämensä sopukassa aavistuksen kaiken inhimillisen hauraudesta.
Mutta samalla tunsi hän voimaa ja taistelun halua, intoa otteluun,
jossa ratkaistaisiin ja voittajalle palkinto annettaisiin. Tässä
tyynessä miehessä, joka ei näistä mielipiteistään ja aatteistaan
juuri jutellut, ei niitä kellekään tyrkyttänyt eikä pakkautunut
maailmanparantajaksi, piili nyt tavaton määrä tarmoa, sitkeyttä
ja itsenäisyyttä, joilla eduillaan hän tavallisesti sai tahtonsa
toteutetuksi. Kaikki, sekä hänen ystävänsä että kylmät naapurinsa,
myöntävätkin, että hän on luonne ja persoonallisuus. Luonnon ja terveen
elämän avulla oli hän päässyt kohoamaan varmalle ponnahduslaudalle,
josta hän pelottomasti katseli edessänsä olevaa taivalta. Uudet
taistelut, velvollisuudet ja tehtävät odottivat häntä siellä. Ja
siihen kohoutumiseen oli hänet auttanut palaaminen luonnon ja kansan
keskuuteen, alkuperäisten ja yksinkertaisten inhimillisten hyveitten
pariin, oikeaan käsitykseen velvollisuudesta ja työstä sekä ihmisen
elämän tarkoituksesta; ja vielä oli häneen mahtavasti vaikuttanut
se uskonnollinen ja historiallinen tietoisuus kansastaan ja sen
todellisesta perusluonnosta, johon hän mitä omituisimmalla tavalla oli
herännyt...

Hän oli keskustellut näistä asioista paljon vaimonsa kanssa ja kertonut
hänelle tarkoin retken kaikki salaisuudet, näyttäen katkonaisen
päiväkirjansakin. Hänen katkerat lemmenvalittelunsa, joilla eräät
kohdat olivat kaunistetut, tuntuivat nyt lapsellisilta, eivätkä
herättäneet hänen vaimossaan muuta kuin iloisuutta. Niinpä hän kerran
eräänä kesänä, jolloin hänelle saapui kaukaa etelästä ylhäisiä
vieraita, saattoi ottaa ruhtinattaren mitä sydämellisimmin vastaan. He
olivat nyt vapaita ja onnellisia, ja ruhtinatarta kaunisti hänen tällä
välin saamansa äidillisyyden piirre sanomattomasti. Tämän yhdessä olon
ja jälleen näkemisen hauskuutta lisäsi vielä suuresti se, että Ontrei,
joka kesäisin saapui toveriaan tervehtimään, sattui juuri silloin
tulemaan.

Mutta he eivät olleet ainoat vieraat, jotka liittyivät hänen matkansa
muistoihin. Viikkokausia oleskeli hänen luonaan eräänä kesänä tuo
kalpea opettaja sieltä jostain Keski-Karjalan kylästä, hän, joka
niin innostuneesti oli osoittanut maansa menneisyyttä harrastavansa.
Ja mikään salaisuus ei ole, että tuo hänen elämäntehtävänsä, tuo
suuri karjalaisten todellinen historiallinen kansalliseepos lähestyy
valmistumisensa hetkeä. Hän on sitä yhä muovaillut ja uudistellut,
puhdistanut kielen todella karjalaiseksi ja saattanut sen kaikin
puolin julkaisukelpoiseen asuun. Mahdollista kuitenkin on, että
sen ilmestyminen siirtyy toistaiseksi, suopeampaan aikaan, jolloin
karjalaisten heimoharrastukset taas pääsevät virkoamaan; silloin
siitä epäilemättä tulee se korven vaskikäärme, johon katsominen
herättää myrkyllisistä lumoista. Nykyisin on opettaja saanut täyden
tyydytyksen jo siitä tietoisuudesta, että hänellä todella on runoilijan
ja taiteilijan lahja, että hänen unelmansa eivät sittenkään ole
haaveita, vaan mahdollisia kaikinpuolin. Eräs seikka tosin tekee
Suomessa tällaiset asiat hiukan epävarmoiksi, se nimittäin, ettei
näille suurille runoteoksille yleisön kehittymättömyyden vuoksi tahdo
mitenkään saada kustantajaa. Mutta tässä tapauksessa saanee olla
vakuutettu teoksen niin eittämättömästä arvosta, että kustantajat
tullevat suorastaan siitä kilpailemaan, ellei jo siihen aikaan ole
olemassa erikoista vienankarjalaista kustannusliikettä, jolla on
päätehtävänä näitä karjalaiskansallisia yrityksiä edes auttaa. Kuinka
hyvänsä, pää-asia tällä hetkellä on se, että opettaja-ystävämme
sisäinen ristiriita on loppunut ja hän saanut rauhan.

                                                  ⸻

Ja niin jätettäköön sankarimme jatkamaan miehuuden taisteluansa,
saavuttamaan niitä kokemuksia, joita on tarjona hänen laisekseen
kehittyneelle miehelle. Hänen elämänsä muodostui työstä ja huolesta
rikkaaksi, runsaaksi voitoista ja pettymyksistä; hän otti huomattavasti
osaa silloisen Suomen tärkeään julkiseen elämään, saattaen muodostaa
omaan kokemukseen perustuvan käsityksen siitä ja siinä toimivista
henkilöistä. Olivatpa ne kokemukset mitä hyvänsä, yksi oli niille
kaikille aina yhteistä, — se nimittäin, että jokainen niistä muistutti
hänelle Ontrein Solovetsin-retkellä opettamaa totuutta: syntymästä
hautaan tulisi ihmisen olla

PYHIINVAELTAJA.