II.

ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.

Lennin maille vierahille,
Tulin tuntemattomille,
Sinisen sisähän.

Hän oli solakka ja kaunis mies. Tummissa silmissä oli avomielinen
katse, jolle tuuheat kulmakarvat antoivat jonkunmoista näennäistä
tuimuutta. Päällä oli oma pysty asentonsa, joka osoitti pelotonta ja
itsenäistäkin luonnetta. Kun hän silmäsi taakseen, siellä perässä
pyrkivää toveriaan, kuvastui kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin
pian vaihtui hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvitti toverinsa
näkeminen.

Ontrei olikin hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka
oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai
toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko
ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta
tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat
siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen
mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman,
toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen.
Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa,
mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani
terveenkin kovalle koetukselle.

He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky
sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli
kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,
joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven
lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus
ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi
mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.

— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville
— ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä
nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,
mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi
hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...

Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.

— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisi
joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?

— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan
perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, — kun
ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mielestämme silloin
liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...

Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:

— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan
ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun
hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan
pohjoista kohti...

Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,
joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka
toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.
Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti
Ontrein.

Mikä se?

Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.
Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki
näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja
liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista
lennähtivät mieleen.

— Mikä se on tuo risti tuossa?

— Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta
retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu
mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei
haltian ja pahan valta häneen pysty.

Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.

— Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän
toveriaankin, taas päästen jatkamaan:

— Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan
käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle
mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen
elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala
hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,
esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä
joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan
Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä
sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen
minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa
Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua
tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa
kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi
niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin
saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti
hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen
lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin
saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven
ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili,
niin ilmestyi hänelle mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä
ruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima
samaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu...
Vapahtaja näet...

                                                  ⸻

Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä
hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa
hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli
hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin
vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa
jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui
syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,
jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi
jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin
vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli
askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden
muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita
mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,
jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.
Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati
vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,
itsekään todella tietämättä, minne...

Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta
polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi
suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.
Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,
ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki
hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä
päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli, saadakseen edes jotakin
toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti
ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän
aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän
vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli
hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,
joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä
uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon
ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan
kadehdittavana henkilönä...

Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,
jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli
tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein
hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat
arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan
pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä
mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen
lähteeseen...

— — — — —

Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja
raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan
ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin
kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin
asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie
laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle
menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä
siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin
aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja
pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,
sillä monet hurskaat miehet ovat silloin luostariin kulussa Venäjän
kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella
yksinkertaiselle kansalle jakavan.

Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat
hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui
eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea
tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta
alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.
Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan
vieraat, antaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla
ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan
talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa
perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumarsi
nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti
”Solokoihin” mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa
laittamaan.

Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla
vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka
luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen
ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti
puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,
joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne olivat
tehdyt ja kirjoitetut Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi,
ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,
puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin
tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotia
jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...

Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä
enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet
olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin
raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin
olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...

Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.

Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta
ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,
mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen
liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,
johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin
suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen
sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,
ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat
pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä
ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin
kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä
kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,
huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla
kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä
sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes
rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän
tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen
rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen
verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin
Buddhan ”nirvana”, aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen
ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,
pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.

Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin
liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden
iloja esitellessä.