III.

KAKSI PYHIINVAELTAJA-NAISTA.

Hyvän sait, hyvän tapasit,
Hyvän luojasi lupasi,
Hyvän antoi armollinen.

Vaeltava ritari ei saanut lannistua mistään vaivoista ja vaaroista,
vaan oli hänen uhrattava elämänsä ja voimansa juuri sellaisten
etsimiseksi, että ne kestettyinä koituisivat hänen nais-ihanteensa
yhä suuremmaksi kunniaksi ja maineeksi. Niin voi hän joutua lumottuun
metsään, jossa salaperäisessä hämyssä hänen aistinsa huumautuivat
ja jossa hän saattoi sattua jopa hänellekin, itse sadun vaeltavalle
ritarille, outoihin ja ihmeellisiin seikkailuihin. Houkuttelevimpana
niistä on kaikkien aikojen vaeltaville ritareille mieleen kuvastunut
seikkailu lemmen ihanalla vuorella, joka tuolta mielikuvitelmain
lumometsästä alati tenhoavana viittaa. Väitetäänpä, että sinne juuri,
lumotulle lemmen vuorelle, vetää kaikkia vaeltavia ritareita salainen
ja sammumaton halu. Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun
tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä
salaperäinen kuiskaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule!
Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä,
lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen
leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä! Virvatultako, joka levottomana
kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset
hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää,
ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys
huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä
linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista
kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä
arki irvistää puun oksalta vastaan...

— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?

He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.
Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta
tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen
saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.
Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat
aivan hehkuvan kuumuudesta.

Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä
otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,
mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:

— Että mielitietyn taioissako?

— Niin.

— Olen.

Nyt oli ensimäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut
kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta
sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta
vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.

Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän
oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut
siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,
sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin
tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes
he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään
jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa
jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen
sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä
juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista
tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset
huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin
vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei
toverinsa käsivarteen.

— Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme
heidät.

Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.

— Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.

— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja
unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi
muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.

Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet
puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt
tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein
itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet
vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,
se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin
hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi
mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi
alistuen:

— Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.

Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.
Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon
kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi
yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat
ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,
suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi
oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain
tavallisen työläisnaisen käsi...

— Kuule Ontrei..., yritti hän leikillä...

— Menemme, menemme, hoputti tämä. Vaieten olivat naiset väistyneet
tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken
päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä
ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni
katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.

— Suunnattomat olivat kiusaukset — puhui hän taas hurskaasti —
pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti
näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden
tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle
niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti
vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,
langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana
tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.
Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla
vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy
nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta
tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri
valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet
paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,
että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat
karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla
tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja
koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti
vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen
hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se
paras, se, se-e-e...

Moneen kertaan vakuutteli tätä hurskas Ontrei, veisaavalla äänellä
venytellen viime tavuaan. Nuorukainen hänen rinnallaan kuunteli häntä
hymyillen, aikoen jo ruveta ukon kanssa tarkemmin pyhästä Sosimasta
ja hänen elämänsä vaiheista keskustelemaan, kun jälestä kuuluva pieni
kirkaisu sai heidät katsomaan taakseen.

Äsken heidän takaansa kuulunut ajaja oli saavuttanut naiset ja
pysähtynyt heidän kohdalleen. Nuorempaa heistä näkyi tarantassissa
istuva leikillisesti vetävän kädestä puoleensa. Siitä kirkaisu ja
vanhemman naisen toruva ja äänekäs hätä.

Vilahduksessa ja huolimatta Ontrein rauhoittelusta oli nuorukainen
troikan luona. Tummapartainen, naurava ja hyvännäköinen venäläinen
piti tyttöä kädestä kiinni, iloisesti häntä puoleensa suostutellen ja
leikkiä laskien. Nähdessään nuorukaisemme kiireesti lähestyvän, päästi
hän neidon, antaen käskyn ajajalleen. Heti läksi troikka liikkeelle,
ja herra troikassa vilkutti ystävällisesti nuorukaiselle kättään,
ikäänkuin sanoakseen, ettei mitään pahaa oltu tarkoitettu. Tyttö ja
mummokin olivat jo vironneet säikähdyksestään. Kooten kaiken venäjän
kielen taitonsa kysyi nuorukainen hengästyneenä, mitä oikeastaan oli
tapahtunut. Nuorempi järjesti hiestyneenä huiviaan ja epäjärjestykseen
joutunutta tukkaansa, vanhempi kiiruhti selittäen vastaamaan:

Ei ollut mitään erityistä tapahtunut. Tuo vallaton mies oli tarjonnut
sijaa tarantassissa, ja kun siitä ei oltu huolittu, oli hän muka
väkisin ajoneuvoihinsa vetänyt. Hyvä oli, kun sattui muita matkalaisia,
ettei pitemmälle leikissään mennyt, vaikka ei hän tietysti mitään pahaa
olisi lopuksikaan voinut, tuskinpa tahtonutkaan tehdä. Voi, voi, kuinka
oli turvatonta kahden naisen näillä erämaan teillä vaeltaa, turvatonta,
herra, kovin turvatonta!

Nuorempi nainen otti huivin päästään paljastaen kauniit kasvonsa
kokonaan ja kääntyen nuorukaisen ihailevien silmien edestä punehtuen
pois. Tämä näki nyt, ettei hän voinut olla mikään tavallinen sen seudun
tyttö, sillä siksi hienostunut oli hänen kasvojensa ilme ja siksi
säilynyt hänen kapea ja valkoinen kätensä.

— Miksi ette aja? kysyi nyt nuorukainen.

— Herrat vain ajavat, ei talonpojat, vastasi mummo hiukan
salaperäisesti, lisäten sitten:

— Me menemme Solovetsin monasteriin.

— Sinnehän mekin, ilmoitti nuorukainen, ja ehdotti sitten aivan
luonnollisena asiana:

— Yhdessä käykäämme, niin eivät enää tahdo ajoneuvoihinsa?

Mummo ei sanonut mitään, katsahti vain epäilevästi seuralaiseensa.
Mutta kun tämä nyökkäsi päätään, rupesi hän suostumaan.

— Kuka sinä olet, herra? kysyi hän. Avomielisesti teki nuorukainen
selkoa itsestään, esittelipä Ontreinkin, jonka nähdessään mummo hiukan
hymähti. Mutta kun nuorukainen vuorostaan uteliaana kysyi, ketä he
sitten olivat, ja mummo aikoi ruveta vastaamaan, estikin sen neito
äkkiä supisten mummon korvaan jotakin.

— Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.

Nuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana
tulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei
asteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää
otsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti
kättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.

Tie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun
päästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin
se laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa
kummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin
tummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun
juurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi
puikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi
tuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas
suuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa
erotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä
ja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä,
kumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen
kummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen
sitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten
aidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi
valtaan suloinen ja terve raukeus.

Nuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen
kivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen
istahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas
kyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.

                                                  ⸻

Salon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä
huomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun
muistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden
kadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta
saloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain
keskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä
kohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana
kuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat
vedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven
toiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että
se näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui
vakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten
hiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon
menon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan
rantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta
hiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi
papillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella
huvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka
katsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin
venheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin
ilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä
suntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan
venhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen,
jonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten
lähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti
kirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja,
sillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä,
naiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta
otetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset
nauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden
pintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi
kirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi
runsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä
kirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo
veisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla
lasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät
olleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi
lukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa,
hermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki
on menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään
erikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin,
ja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin
sisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava
sarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin,
kunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän
suntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka
pussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä
kuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä
syntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus
täältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin
oli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin
kiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi,
sunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli
itsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se
pieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen
helmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä
suntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin
mukaan...

— — — — —

Hän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä
salon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen päivän
ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka
on niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus.
Neidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin,
päivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät
vallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne
taivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme...

Ontrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.

— Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen
astua somerista maantietä.

— Lähtekäämme, sanoivat toisetkin ja kulkivat hänen perässään vaiti
ollen, nuorukainen ja neito rinnakkain, vanha mummo laahustaen perässä.

Aika oli jo lähteäkin, sillä kaukana oli vielä heidän päämääränsä.

Siinä kulkiessaan ajatteli hän, kuinka omituisesti joudutaan tovereiksi
näillä yhteisillä poluilla vaellettaessa. Ketä olivat nämä naiset ja
mikä oli heidän salaisuutensa? Miksi menivät he Solovetsiin ja mikä oli
se asia, jonka täyttyminen olisi heille ollut mieluisin tapahtuma? Sitä
aavistellen hän siinä kulki ja tunsi viihtymystä tuon ihanan naisen
läheisyydestä.