IV.
OUTOJA TAPAHTUMIA TSHAINAJASSA.
Panen nyt maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla;
Kiesus kilpi,
Maaria miekka,
Varani vakaa Jumala.
Yhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään,
hakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin.
Oli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia
elähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun
monasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella
merellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia,
tulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla
pyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen
elämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään
kesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä
haaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän
tummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat
alkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden
eloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei
heti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja
neito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.
Ilta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan
yölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut
riitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö
juuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä
kujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet
pujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa
yksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti
ilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen
seisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.
Pienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan,
oli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke
suupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi
hakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli
oli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti
enemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti,
että Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti
Ontrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä
matkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava,
alkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan,
mustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää
miehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka
kyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli
pakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin
sysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä
kasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska
oli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän
siellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua
pöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri,
mikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta
tarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin
nähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta
samaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa
takataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen
merkitys. ”Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen
miekka”, koetti hän lohduttaa itseään.
Hänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen
sorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän
hyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan
vain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet
puvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti
pöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa
haettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta
että, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään
levitellen:
— Mutta jos kamarin tahdot...?
— Anna kamari sitten...
Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin
äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.
— Solovetsiin...
— Ka, Jumala apuun matkamiehelle!
Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään
tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus
mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta
Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja
juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa,
oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli
hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena
ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä
harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja
tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen
sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka.
Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija.
Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen,
sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi,
koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn
kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä
hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset
näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti
viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän
halattiinkin.
Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa
mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo
visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän
kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi
hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei
sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle
naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli
”lääkettä”. Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää
häiritty.
Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä
eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut?
Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin
matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat
pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit
ne laajentaa.
Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen
filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon
lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä
enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun
kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi
äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen
lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin
vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue
pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille
eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin
välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja
ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään,
pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna
kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen
kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan
tapahtumia.
Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan,
jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo
huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin
omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida
aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle
päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan
katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:
— Näitkö sen miehen siinä oven suussa?
— Näin. Koko illan siinä istui... taaskin.
— Kuinka niin?
— Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa... Tuossa istuu samalla
paikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse,
on niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne
karkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan.
Helpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.
— Mitä hän on sitten tehnyt?
— Sitä ei tiedetä.
He hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille
luvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki
ja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä
pukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen
laukkunsa päänaluseksi.
— Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.
Ontrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan
ei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli
ollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin
ovi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten
viettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin
ovea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla
kielellä:
— Rauhallista yötä!
Ontrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään.
Kovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla
jytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä
keskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat
lepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa,
ja kohta olivat molemmat unen helmoissa.
— — — — —
Miten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä
seisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa,
kuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään.
Tuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että
tyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta
takaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa
tuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka
salaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt —
tuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat
kärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton
varaan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun
ei tuo pallo ota oikein lentääkseen...
Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää
henkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti.
Äitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen...
Hän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin
kotikaupunkinsa katua, — joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin
tuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä
ylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. ”Poika”, sanoi
ukko ankarasti, ӊitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta
näytäppäs todistustasi, häh!”
Hätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään,
ei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi,
johon oli kirjoitettu: ”Mitätön”. ”Siinä sen nyt näkee”, ilkkui Kaupin
ukko, ”mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä
tapporahat”. Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen,
väittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin,
ja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä
terävä ääni: ”Mikä elämä täällä, — vai tahdotteko, että minun pitää
hakea poliisi?” Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen
rehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi
nurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti
vallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen.
”Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja”, huusi rehtori lopuksi.
Tämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä
tapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten
taas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa,
mutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli
niin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle
astuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi.
Nämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. ”Sinähän
olet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos
pystyt”. Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä
sormellaan ja hihittivät: ”öhö-öhö-öhöö-öö”. Hän tuli taaskin
tavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten
työhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien
mielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki
hän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa
taivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti
Nopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli
Pohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään
ja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras
ruveta tekemään...? ”Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta”, vastasi
neito, ja aikoi juuri...
— — — — —
Hänestä tuntui äkkiä, etteivät he enää olleet kahden Ontrein kanssa
huoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä,
herkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli
siihen salaa ja luvatta hiipinyt. ”Ehkä tämäkin on unta”, ajatteli hän,
ja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko
hän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti,
että hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen
tuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti,
että huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi
tuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä
herkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan...
Hän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän
nähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä
nopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat
ne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia
kohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli
pelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut
sopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen
läheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen
terävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista
voimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin,
ettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi...
Hän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta,
vain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen
haamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä
häntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli,
voisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se
mies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan,
niin jäi sekin koetus tekemättä.
Ontrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Taas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein
jännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen
haahmon.
Uudelleen valtasi hänet lamauttava pelko, joka kuitenkin pian vaihtui
kiukuksi ja raivoksi. Viha antoi hänelle voimaa, ja niin sai hän äkkiä
kohottautuneeksi istumaan ja kiljaisseeksi kovalla äänellä:
— Kuka siellä? Kukaan ei vastannut.
Hän otti revolverinsa hiljaa takataskustaan, napitti takkinsa ja
rupesi uudelleen odottamaan. Hän tunsi nyt olevansa rauhallisempi
ja alkoi tyynesti asemaansa miettiä. Ontrei ei ollut herännyt, eikä
hän itsekään ollut varma, oliko hän hereillä. Toisekseen hänestä
tuntui siltä, ettei hän välitäkään, vaikka joku huoneessa olisikin,
vaikka itse paholainen... Hän muisti jossain nähneensä kuvan, jossa
paholainen yön pimeimmällä hetkellä, kun munkki palavimmin rukoilee
salaisten syntiensä anteeksiantamusta, pitkänä nauhana pujottautuu
avaimen reiästä sisään, heti sisäpuolelle päästyään laajentuakseen
kauhistuneen munkin edessä kamalasti ilkkuvaksi kiusaajaksi. Olisipa
nyt huoneessa sellainen peijooni..., taitaisi sydän vähän oudosti
pamppailla..., karvainen otus, silmissä viheriä lieska... Ontrei se on
vahvasti vakuutettu siitä, että paholainen täällä oikein maa jalassa
kulkee ihmisiä viettelemässä. Jos ajat olisivat vanhat, näkisi Ontrei
paholaisen varmasti, olisi nähnyt jo monta kertaa...
Hänen täytyi hymähtää näille aatoksilleen. Uudelleen rupesi häntä
nukuttamaan, ja hän painautui hiljaa vuoteelleen takaisin. Etehisessä
kuului joku kulkevan, koskapahan ovi narisi niinkuin sitä olisi
varovaisesti avattu ja säikähdetty sen narisemisesta. Hän ajatteli sitä
samaa kuin illallakin, maata pannessa, että ovi olisi pitänyt saada
lukkoon; mutta kun siinä ei ollut lukkoa... pahainen linkku vain!
Minne lienevät joutuneet yöksi venäläinen tyttö ja mummo? Oli paha,
kun ei tullut otetuksi siitä selkoa; voivat lähteä aamulla yksinään ja
häipyä näkyvistä kokonaan. Hän muisteli tytön näköä ja tutki itseään.
Mikähän tyttö oikeastaan oli? Hienot, valkoiset kädet ja muukaan
muoto eivät juuri todistaneet käsin työtätekevän lähtöä. Mene tiedä,
— venäläisissä oloissa tapahtuu niin paljon kummallista ja meille
käsittämätöntä, siellä on niin paljon alkuperäistä romantiikkaa, lapsen
uskoa ja lupauksia, ettei mitään tarvitse pitää liian outona...
Tytöstä johtui hän ajattelemaan tuota ovensuussa istunutta
kaukaasialaista, komeata ja synkkää miestä. Toivoneeko jonkun
matkalaisen kotipuolestaan tapaavansa, vai muutenko halunnee outoja
kasvoja nähdä? Sääli. Milloin päässee lähtemään? Jos hyvinkin lienee
siellä nuori vaimo tai morsian odottamassa?
Taas kävivät ajatukset yhä hajanaisemmiksi ja hän vaipui raskaaseen
uneen.
— — — — —
Hän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.
— Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.
Oven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi
äkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi
mies...