Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    ONTREIN TARINA.

    Vieri aikoa vähäisen,
    päivä paistoi, pälvet nousi,
    hanget suuretkin sulivat;
    ei sula sydänten routa
    pimeässä veljespirtin.

    Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista
    muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne
    mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme
    peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,
    niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon
    sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo
    karjalaisten kylien surumielinen puistikko, ”kuusikko”, jossa tummassa
    varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä
    paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.
    Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä
    sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa
    kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja
    neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut
    tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin,
    sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa
    sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien
    tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien
    aamuisien toivossa...

    Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä
    moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat
    ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot
    olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin
    järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea
    veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi
    kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona
    eteenpäin ajautuen.

    Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt
    tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman
    veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan
    sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen
    ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja
    tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla
    kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä
    hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä
    kiitollisuuden velassa.

    Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.
    Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha
    Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli
    eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa
    kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille
    toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet
    kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat
    ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.

    Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee
    vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla
    emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan
    toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta
    ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut
    totta tehdä.

    Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.
    Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen
    haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen
    kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:

    Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!

    Ylen...

    Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta
    ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.
    Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään
    kosiorahaa naapurin pöydälle.

    Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta
    kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia
    kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei
    ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,
    niin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli
    kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,
    ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota
    rakasti!

    Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
    Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?

    Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut
    tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja
    ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän
    ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli
    hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,
    ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti
    ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.

    Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti
    häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon!

    Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.
    Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään
    mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun
    sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret
    nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin
    tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että
    älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta
    toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,
    niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan
    pannut...

    — Mitähän Outi mahtanee sanoa?

    Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.
    Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän
    toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.

    Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,
    katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja
    poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.

    Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen
    sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä
    hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti
    hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa
    luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee
    kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja
    katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään
    ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä
    äänellä:

    — Asia on selvä, vai?

    Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen
    kummastuen ja pysähtyy.

    — On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?

    — Mitä sanoi Outi?

    Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei
    pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken
    vaitiolon jälkeen vastasi hän:

    Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, — tietenkin myöntyi
    tulemaan...

    Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena
    penkille.

    — Miksi et sanonut ennen?

    Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.
    Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille
    selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän
    veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka
    outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat
    näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta
    vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään
    kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä
    kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli
    hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla
    ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään
    kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.
    Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää
    tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili
    mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki
    saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi
    nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa
    voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on
    peto väkevä kuin karhu, — tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien
    varassa kauan, mutta nousi sitten.

    Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten
    tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.

    Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä
    ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen
    mielialaan olikaan se päättynyt!

    Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään
    ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä
    synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja
    asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.
    Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja
    nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja
    viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa
    ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?

    Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki
    erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin
    uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.
    Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa
    keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin
    tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö
    oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän
    ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi
    häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.

    Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin,
    mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli
    ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain
    onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä
    iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä
    luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.

    Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui
    narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut
    mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.

    Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein
    haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti,
    että hän nukkui.

    Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla
    ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi
    salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.

    Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset
    nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys
    purkautui väliin ulos huokauksena.

    Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.

    Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.

    Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi
    vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.

    Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään
    oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen
    poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte
    katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa
    edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen
    yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,
    pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien
    salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut
    silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne
    silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen
    sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.

    Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen
    raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti
    huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut
    mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin
    rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka
    tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...

                                                      ⸻

    Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki
    ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin
    rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne
    kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.
    Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.

    He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,
    ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli
    jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän
    sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet
    toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä
    teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin
    häät vietettäisiin vappuna — sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin
    isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten
    mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman
    ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä
    silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä
    hereät itkunsa.

    Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.
    Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä
    korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.
    Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.
    Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli
    jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana
    ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä
    kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin
    kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin
    iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.

    Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen
    tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,
    kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.
    Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,
    oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa
    hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen
    hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei
    ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden
    antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa
    sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten
    suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli
    kentiesi siltikin todistanut toista...

    Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä
    molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia
    niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä
    rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla
    rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen.
    Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä
    rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi
    ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein
    tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja
    tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän
    ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän
    hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin,
    täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon
    vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli
    nuori ja ylpeä ihminen hänkin...

    Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut
    päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä
    ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että
    veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä
    kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta
    kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan
    leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja
    hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan
    katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.

    Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä
    selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä
    juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:

    — Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos
    minä voitan, niin pidän ne itse.

    Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.
    Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi
    ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka
    kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.

    — Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.

    Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:

    — Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä
    asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä
    tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,
    että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.

    Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja
    äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.

    Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona
    kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan
    säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa
    se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi
    saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli
    kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,
    oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.
    Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki
    voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin
    puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana
    kysyi:

    — Tunnustatko paremmaksi?

    — Tunnustan.

    — Heitätkö tytön rauhassa minulle?

    — Heitän.

    — Lähdetkö kylästämme?

    — Lähden.

    Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana
    ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin
    perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa
    syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että
    Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat
    voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti
    että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri
    sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,
    vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi
    surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime
    ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken
    hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut
    kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt
    ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä
    mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen
    kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan,
    viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.

    Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi
    kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi
    hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,
    ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa
    hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta
    taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki
    olisi voittanut.

    Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan
    siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko
    ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen
    rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on
    meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä
    tuskaa!

    Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään
    inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan
    masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla
    voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan
    että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui
    sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti
    uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.

    Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi
    siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa
    liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen
    sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.

    Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina
    nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava
    kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan,
    eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen
    hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan
    lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää
    tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä
    lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen
    mieltään painoi.

    Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!

    Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut
    liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan
    ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät
    häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä
    selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.
    Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja
    kiukkuiseen mörinään.

    Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan
    kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut
    ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli
    mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua
    suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli
    kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan
    heittäytynyt hänen päälleen.

    Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen
    tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja
    keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän
    sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää
    tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.

    Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä
    hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä
    tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei
    hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta
    kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi
    vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan
    neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti
    jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka
    peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan
    hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän
    raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään
    taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut
    nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä
    olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti
    päätään sivulle päin.

    Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin
    tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse
    oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin
    tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,
    silmissä hurja ja houraava ilme...

    Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta
    Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin
    kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut
    päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!
    Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein
    ladulle.

    Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki
    voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko
    aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene
    avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että
    talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree
    hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki
    ohi, odota, malta, älä mene...

    Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,
    vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo
    hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä
    ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin
    töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan
    rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen
    hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä —
    niin muisti hän jälkeenpäin — askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko
    hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin
    kuin tässä piti...

    Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä
    kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän
    äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt
    jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin
    annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen
    rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta
    voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten
    tuohon etujalan taakse.

    Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja
    uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin
    silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes
    karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana
    sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy — pieni talonpoikainen ”suusta
    ruokittava” — Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan
    täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy
    äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja
    sydäntä kohti...

    Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki
    ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.
    Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton
    tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa
    vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,
    vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,
    pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja
    sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös
    Jyrki.

    Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme
    kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään
    karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni
    Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta
    Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja
    pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään
    sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta
    veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui
    Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.

                                                      ⸻

    Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.

    Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja
    parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän
    laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen
    kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.
    Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi,
    kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.

    Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa,
    monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä
    neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita
    aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle
    kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle
    lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin,
    surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri
    osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi.
    Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.

    Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.
    Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät
    seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän
    oleskeli Jyrki tuvassa.

    Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun
    juuri sopivimmalla hetkellä?

    Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla
    tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän
    rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli
    salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka
    kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.

    Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli
    väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa.

    Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli
    sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän
    pelkäsi ja aavisti pahaa.

    Silloin — mahdotonta selittää miten — kuuli hän äkkiä, juuri
    leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen
    huudon: Outi!

    Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului
    ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin
    soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli
    pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten
    valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut
    sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti
    silmänsä ja odotti.

    — Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena
    ja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli
    samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi
    ja levottomaksi.

    Hän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun
    samalla huuto kajahti kolmannen kerran:

    — Outi!

    Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman
    iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan
    ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.
    Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain
    mikään onnettomuus...

    Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi
    hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi
    ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.

    Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,
    valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken
    perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen
    huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...

    Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla
    kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän
    ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin
    olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,
    mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein
    ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin
    suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa
    avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin
    mietteisiin.

    Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi
    ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa
    onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli
    tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain
    korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja
    hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka
    kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut
    liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja
    salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.

    Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin
    välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen
    nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja
    epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen
    hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset
    pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen
    vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui
    seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna
    päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,
    että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti
    elämää uudelleen.

    Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin
    kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen
    mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta
    äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset
    tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen
    selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen
    käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän
    uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota
    siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei
    näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi
    ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli
    pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan
    tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa
    surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä
    katkerat kyyneleet.

    Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen
    rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi
    valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.
    Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen
    elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että
    Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli
    jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta
    vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.
    Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,
    eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi
    oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.

    Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.

    Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti
    pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli
    ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei
    nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi
    haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti
    viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten
    vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään
    joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan
    ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he
    vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi
    rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo
    siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö
    Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.
    Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti
    tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon
    solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.

    Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä
    kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.
    Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan
    kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja
    vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat
    entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni
    tuohon pihan äyräälle.

    Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta
    huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan
    entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.

    Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän
    hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:

    Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!

    He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja
    istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti
    ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin
    sanoi Ontrei:

    Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja
    Outinhan sinä jo olet itse ottanut.

    Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,
    jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja
    virkistyneenä:

    — Kyllä minäkin kotiin jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin
    pääsen oikein terveeksi.