ONTREIN TARINA.
Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.
Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista
muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne
mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme
peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,
niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon
sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo
karjalaisten kylien surumielinen puistikko, ”kuusikko”, jossa tummassa
varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä
paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.
Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä
sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa
kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja
neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut
tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin,
sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa
sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien
tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien
aamuisien toivossa...
Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä
moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat
ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot
olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin
järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea
veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi
kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona
eteenpäin ajautuen.
Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt
tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman
veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan
sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen
ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja
tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla
kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä
hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä
kiitollisuuden velassa.
Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.
Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha
Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli
eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa
kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille
toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet
kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat
ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.
Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee
vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla
emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan
toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta
ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut
totta tehdä.
Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.
Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen
haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen
kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:
— Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!
— Ylen...
Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta
ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.
Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään
kosiorahaa naapurin pöydälle.
Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta
kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia
kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei
ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,
niin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli
kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,
ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota
rakasti!
Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?
Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut
tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja
ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän
ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli
hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,
ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti
ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.
Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti
häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon!
Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.
Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään
mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun
sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret
nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin
tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että
älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta
toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,
niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan
pannut...
— Mitähän Outi mahtanee sanoa?
Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.
Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän
toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.
Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,
katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja
poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.
Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen
sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä
hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti
hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa
luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee
kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja
katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään
ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä
äänellä:
— Asia on selvä, vai?
Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen
kummastuen ja pysähtyy.
— On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?
— Mitä sanoi Outi?
Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei
pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken
vaitiolon jälkeen vastasi hän:
— Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, — tietenkin myöntyi
tulemaan...
Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena
penkille.
— Miksi et sanonut ennen?
Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.
Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille
selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän
veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka
outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat
näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta
vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään
kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä
kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli
hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla
ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään
kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.
Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää
tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili
mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki
saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi
nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa
voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on
peto väkevä kuin karhu, — tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien
varassa kauan, mutta nousi sitten.
— Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten
tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.
Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä
ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen
mielialaan olikaan se päättynyt!
Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään
ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä
synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja
asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.
Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja
nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja
viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa
ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?
Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki
erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin
uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.
Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa
keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin
tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö
oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän
ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi
häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.
Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin,
mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli
ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain
onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä
iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä
luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.
Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui
narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut
mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.
Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein
haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti,
että hän nukkui.
Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla
ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi
salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.
Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset
nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys
purkautui väliin ulos huokauksena.
Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.
Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.
Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi
vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.
Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään
oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen
poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte
katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa
edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen
yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,
pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien
salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut
silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne
silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen
sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.
Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen
raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti
huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut
mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin
rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka
tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...
⸻
Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki
ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin
rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne
kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.
Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.
He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,
ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli
jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän
sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet
toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä
teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin
häät vietettäisiin vappuna — sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin
isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten
mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman
ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä
silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä
hereät itkunsa.
Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.
Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä
korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.
Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.
Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli
jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana
ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä
kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin
kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin
iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.
Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen
tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,
kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.
Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,
oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa
hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen
hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei
ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden
antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa
sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten
suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli
kentiesi siltikin todistanut toista...
Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä
molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia
niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä
rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla
rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen.
Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä
rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi
ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein
tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja
tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän
ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän
hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin,
täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon
vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli
nuori ja ylpeä ihminen hänkin...
Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut
päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä
ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että
veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä
kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta
kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan
leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja
hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan
katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.
Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä
selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä
juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:
— Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos
minä voitan, niin pidän ne itse.
Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.
Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi
ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka
kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.
— Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.
Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:
— Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä
asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä
tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,
että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.
Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja
äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.
Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona
kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan
säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa
se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi
saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli
kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,
oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.
Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki
voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin
puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana
kysyi:
— Tunnustatko paremmaksi?
— Tunnustan.
— Heitätkö tytön rauhassa minulle?
— Heitän.
— Lähdetkö kylästämme?
— Lähden.
Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana
ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin
perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa
syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että
Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat
voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti
että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri
sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,
vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi
surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime
ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken
hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut
kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt
ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä
mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen
kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan,
viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.
Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi
kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi
hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,
ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa
hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta
taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki
olisi voittanut.
Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan
siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko
ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen
rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on
meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä
tuskaa!
Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään
inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan
masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla
voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan
että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui
sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti
uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.
Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi
siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa
liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen
sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.
Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina
nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava
kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan,
eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen
hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan
lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää
tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä
lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen
mieltään painoi.
Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!
Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut
liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan
ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät
häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä
selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.
Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja
kiukkuiseen mörinään.
Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan
kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut
ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli
mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua
suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli
kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan
heittäytynyt hänen päälleen.
Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen
tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja
keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän
sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää
tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.
Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä
hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä
tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei
hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta
kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi
vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan
neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti
jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka
peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan
hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän
raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään
taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut
nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä
olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti
päätään sivulle päin.
Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin
tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse
oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin
tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,
silmissä hurja ja houraava ilme...
Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta
Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin
kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut
päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!
Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein
ladulle.
Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki
voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko
aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene
avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että
talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree
hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki
ohi, odota, malta, älä mene...
Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,
vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo
hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä
ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin
töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan
rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen
hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä —
niin muisti hän jälkeenpäin — askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko
hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin
kuin tässä piti...
Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä
kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän
äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt
jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin
annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen
rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta
voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten
tuohon etujalan taakse.
Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja
uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin
silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes
karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana
sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy — pieni talonpoikainen ”suusta
ruokittava” — Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan
täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy
äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja
sydäntä kohti...
Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki
ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.
Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton
tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa
vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,
vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,
pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja
sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös
Jyrki.
Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme
kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään
karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni
Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta
Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja
pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään
sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta
veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui
Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.
⸻
Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.
Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja
parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän
laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen
kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.
Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi,
kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.
Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa,
monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä
neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita
aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle
kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle
lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin,
surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri
osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi.
Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.
Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.
Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät
seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän
oleskeli Jyrki tuvassa.
Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun
juuri sopivimmalla hetkellä?
Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla
tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän
rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli
salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka
kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.
Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli
väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa.
Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli
sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän
pelkäsi ja aavisti pahaa.
Silloin — mahdotonta selittää miten — kuuli hän äkkiä, juuri
leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen
huudon: Outi!
Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului
ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin
soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli
pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten
valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut
sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti
silmänsä ja odotti.
— Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena
ja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli
samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi
ja levottomaksi.
Hän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun
samalla huuto kajahti kolmannen kerran:
— Outi!
Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman
iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan
ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.
Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain
mikään onnettomuus...
Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi
hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi
ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.
Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,
valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken
perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen
huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...
Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla
kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän
ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin
olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,
mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein
ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin
suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa
avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin
mietteisiin.
Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi
ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa
onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli
tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain
korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja
hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka
kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut
liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja
salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.
Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin
välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen
nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja
epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen
hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset
pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen
vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui
seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna
päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,
että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti
elämää uudelleen.
Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin
kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen
mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta
äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset
tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen
selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen
käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän
uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota
siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei
näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi
ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli
pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan
tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa
surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä
katkerat kyyneleet.
Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen
rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi
valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.
Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen
elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että
Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli
jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta
vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.
Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,
eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi
oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti
pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli
ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei
nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi
haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti
viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten
vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään
joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan
ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he
vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi
rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo
siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö
Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.
Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti
tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon
solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä
kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.
Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan
kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja
vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat
entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni
tuohon pihan äyräälle.
— Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta
huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan
entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän
hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
— Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!
He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja
istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti
ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin
sanoi Ontrei:
— Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja
Outinhan sinä jo olet itse ottanut.
Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,
jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja
virkistyneenä:
— Kyllä minäkin kotiin jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin
pääsen oikein terveeksi.