UNELMA SEESJÄRVEN RANTANUOTIOLLA.

Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat,
Metsä haiskahti me’elle,
Simalle salo sininen,
Ahovieret viertehelle.

He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen
paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan
tiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat
siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti
sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee
pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin
näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka
sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka
väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde
tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se
kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä.
Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee
pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti
suvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan.
Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä
koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana
sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle
keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa
taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.

Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha
ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa
tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon
ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun
jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin
kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota
säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias
pieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat
lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa
hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli
valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä
autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei
sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään
hinnasta tahtoisi kaikua herättää.

Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne
oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea
kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin
harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on
mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan
ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko
rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa
olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän
monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla
väiveitänsä vähentämään. Ylt’ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä,
ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan
rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille
kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta
kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset
hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja
juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina.
Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa
sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa
ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen
lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille
siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin
ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko
metsä kumoutumassa.

Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen
metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä
eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva
metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin
että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan.
Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen
ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja
taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä
paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes
äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on
se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.

Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi,
hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja
tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän,
on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä
tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan
ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä
onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat
lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa
hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut
raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi
se on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta,
jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on
se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa
ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut
kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat
poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat
kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä
ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.

Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren
runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan
aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa
ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan
ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle,
jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata
venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki,
jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja
siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava
näkö-ala.

Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma
korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi.
Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat
todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa
rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen
laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi
rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan.
Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja
näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta
suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa,
mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle,
vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä.
Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian
kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta
jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa
sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan
matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin
suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan
ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella
vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle
ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen
lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden
niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja
peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen.
Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes
se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka
saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...

Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto
ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni
inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä
kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat,
lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.

                                                  ⸻

Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän
hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän
ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui
hiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi
masentavan näyn.

Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa.
Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa
veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle,
että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin
haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona
kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat
tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja
karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja,
valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.

Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään
miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on
kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten
karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle
olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää
surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:

— Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän
isäimme puun?

Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee
tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä
saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:

— Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?

Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa,
liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota
luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki
kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään
kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin
salama... Ukko avita...

Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan
joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen.
Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen
suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin
poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla
hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja
sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina,
niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin
huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan
puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet,
merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa
silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia
hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan
syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se
jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään
lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen
tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla,
vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan
päästää se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se
huuto tunki...

Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se
saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies. Hurjistuneena
ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien
puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää
tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan,
vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän
molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään
ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä,
hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto
on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin,
kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui
paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä
lakkasi kuin korahdukseen. Ja tuo kalpea mies raukeni siihen maahan.
Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi:
se oli Karjalan heimon kuolinhuuto...

Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa
vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja
tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli
kumartunut hänen puoleensa.

— Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua
raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.

— Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin
olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?

— Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää
ehtiä kylään. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene
varavanpuoleinen.

Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon,
ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi
millä keinolla, osannut hankkia.

Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi
aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä,
vihaiseen ärjyyn yltymässä. — — —

Mutta sen suuren koivun kannosta kohoaa vielä valtava vesakko ja
vihanta koivikko! Niin uhmaili nuori mies äskeistä näkyänsä.