17

Vaihtelevaa virkistystä tämä tällainen pelaaminen antoi arkipäiväiseen
elämään, vaikka vähän kävikin luonnon päälle kuin entiselle miehelle,
joka kolmella kortilla talonsa menetti. Mutta olivatpa näitä vastassa
myös luonnon piristykset, Taivaskallioiden ja Munkan lenkit,
kesällä hiekkaiset uimarannat. Vuosien mittaan sattui myös hauskoja
perhetapahtumia, vaikkakaan ei iloisia, toistaiseksi enää meillä.
Hieman apeantuntuiseksi veti mielen eräässä sukulaisperheessä näinä
aikoina sattunut tapahtuma, kaupunkilaisenoni kuolema, mikä tuli
yllättäen. Parisen vuotta aikaisemmin eno oli viettänyt kesälomaansa
meillä maalla. Silloin hän oli niin vahva ja terve kuin 65-vuotias
ikinä saattaa olla. Hän oli rautatien konepajan mestari ja juuri
tällöin eläkeikään päässyt. Eno itse, hänen perheensä ja me sukulaiset
iloitsimme tästä hänen saavutuksestaan, varsinkin perhe, lempeän
työteliäs vaimo ja aikuisiksi kasvaneet lapset. Heidän mielestään isä
jos kukaan oli eläkkeensä ja vanhuudenleponsa ansainnut, varmasti
olikin. He muistivat, kuinka eno aina jo aamuvarhaisella oli lähtenyt
ja vasta iltahämärissä palannut, aikaisempina vuosina liiatenkin.
Kuinka hänellä oli aina työtä, lepopäivää tuskin milloinkaan,
paitsi parin viikon kesäloma, jolloin hän hoiteli perunamaitaan, ja
sunnuntait, jotka hän istui kirkossa tai sanomalehtiensä ääressä. Nyt
isä vasta oikein virkistyisi, eläisi yhdeksänkymmenvuotiaaksi! Se
oli tässä maalta lähteneessä suvussa saavutus, johon esi-isät olivat
päässeet. Jos he, niin myös isä. Tämä oli todistamatta uskottava
olettamus.

Toisin kuitenkin kävi. Toimesta päästyään eno ränsistyi nopeasti.
Milloin kuukauden olin käymättä, niin silminnähtävää rappeutumista
oli tapahtunut. Ennen vireä, aina sanavalmis mies makasi tai
haukotteli. Hänen leikillisyytensä katosi, muistinsa samoin. Hän rupesi
päivilläkin makailemaan, sitten vuoteessa sairastelemaan. Lääkärit
määräsivät hänelle lääkkeitä syytä selvittämättä, kaiketi vanhuuden
vaivaa vastaan. Huone oli pieni, liian lämpöinen, huonoilmainen,
mies partainen ja elämänhaluton. Tämä oli perheelle murheen paikka,
nyt kun vasta piti ruveta elämään. Sattui parin kuukauden loma taas
käynnissäni. Aioin piakkoin mennä, jostakin syystä se jäi, ehkä
laiskuuden tai tinkikirjoitusteni vuoksi. Sitten ei tarvinnut enää
ollenkaan lähteä... ennenkuin maahanpanijaisiin, pitkäliepeisessä
mekossa. Mustareunainen kirje toi siitä viestin.

Sinä iltana tunsin hiukan tunnonvaivoja. Tämä eno oli niin paljon
hyviä neuvoja minulle antanut. Tervettä elämänuskoa ja hilpeyttä
hän oli usein olemukseeni ladannut. Miksi en joutunut edes
hyvästijätölle, kiittämään häntä kaikesta siitä? Toiselta puolen olin
milteipä iloinenkin, että en joutunut näkemään häntä lopullisesti
raunioituneena. Kuva viimeisestä kesälomasta heinäpellolla ja
onkiveneessä oli paras muistiin jääväksi. Sen jälkeiset kuvat
saattoivat kernaasti unohtua ja jäädä ”raakafilmeiksi”.

Mikä niin yllättävän nopeasti oli rappeuttanut elinvoimaisen miehen
ja vapauttanut valtion eläkkeenmaksusta? Sitä ja sen vaikuttimia jäin
mietiskelemään. Jos hän olisi jatkanut nelikymmenvuotissotaansa,
työtänsä rautatien konepajassa, olisi hän varmasti yhtä kekkavaa poikaa
kuin ennenkin. Tai jos olisi tehnyt alan vaihdoksen, ostanut pienen
maapalstan, kaivanut maata, hakannut puita, tuhertanut perunamaalla.
Silloin varmasti hän olisi elänyt yhdeksänkymmen-, ehkä satavuotiaaksi,
kuten jaloimmat uroot suvussa. Tämän olettamuksen puolesta olisin
ollut valmis lyömään veikkaa. Mikä ihminen oli? Luontokappaleena ei
yhtään sen kummempi kuin mäkimänty tai kettu repolainen mäntymetsässä.
Jos joku olisi ryhtynyt maksamaan niille vuotuista eläkettä ja ne sen
perusteella olisivat heittäneet taistelevan elämänsä, mänty juurensa
kalliolle, repolainen säärensä luolan seinälle, niin sama seuraus:
rappeutuminen ennen pitkää ja mustareunainen kirje sukulaispaikkoihin.
Elämä oli taistelua, taistelu antoi elämää.

Näin loppujen lopuksi edesmennyt enoni antoi kuolemassaankin
sisarenpojalleen arvokkaan neuvon. Älä tee, niinkuin minä! Älä rupea
eläkkeelle! Älä heitä sääriäsi seinälle! Älä juuriasi kalliolle kohota!
Taistele elämäsi ja eläkkeesi puolesta.

Mestari oli tehnyt siis aivan oikein tarttuessaan uudestaan posetiivin
veiviin. Se oli hänen järkevimpiä tekojansa, joka maksaa hänelle
palkan paitsi valuutassa, myös jatkuvien elinvuosien muodossa. Kiitos
rouvalle! Hyvissä ajoin ennen hautajaispäivää sain surutalosta pyynnön
kantajaksi, sekä samalla hienon vihjeen valkoisista käsineistä ja
pyttyhatusta. Ensiksi vihjaistut minulla sattumalta oli, jälkimmäistä
ei sattumaltakaan. Milloinka minä olisin niin hienoihin tilaisuuksiin
joutunut, että pyttyyn olisi pitänyt pyntätä. Siinä tuli jonkin verran
ajatuksen pulmaa. Se oli varmaan ”tyyris”, tuollainen herraskainen
pääpytty. Liikoja rahoja ei ollut sellaisiin, kertakäyttöä varten.
Mutta en toki ollut tässä maailman kaupungissa ensimmäinen enkä
viimeinenkään, jolle tämä pulma eteen tuli. Joku tuttava neuvoi minulle
paljon käytetyn oikotien: Mene ja vuokraa! Hän neuvoi liikkeenkin
Espikseltä. Kukaan ei juhlapaikalla kysy, onko silkkipytty omasi, onko
juhlapuku lainattu tai räätälille maksamatta.

Lähdin Espikselle hyvät neuvot taskussani, muutama markka myös,
vuokrarahoiksi, tällaisissa kaupoissa kun arvattavasti peritään
maksu etukäteen. Löysin helposti neuvotun kaupan. Hieman häveliäästi
tiedustin asiaa, mutta toimitsijaneidistä se tuntui olevan maailman
luonnollisin asia. Sopiva pytty löytyi piankin, kolmekymmentä markkaa
sen käyttökerta maksaisi. Olin jo vähillä kaivaa rahat, kun mieleeni
juolahti ajatus: kerkiän kai tuon huomennakin. Lupasin Katajanokalla
käytyäni palata ottamaan.

— Jassoo! sanoi neiti vähän nenäänsä nostaen, samalla kun nosti
silkkipytyn pahvipyttyyn.

Katajanokalle minulla ei ollut mitään asiaa, en siis sinne
päin lähtenytkään, vaan Fredrikinkadulle, jossa tiesin olevan
sekalaiskauppoja. Kuka tietää, vaikka niissä kaiken kaman joukossa
olisi tuollaisia pyttyjäkin. Niinkuin hengessä ilmoitettu! Jo kolmannen
”diverssin” pölyisessä sekatavaraikkunassa se komeili. Minä arvelematta
sisään.

— Onko tuo pytty myytävänä teillä?

— Tottamaar! Kaikkea herra vielä kyseleekin.

— Mitähän tuollainen koppura sitten maksaisi?

— Katsotaan, heti!

Äijä nousi loukostaan kuin vanha myyrä, kompuroi ikkunaan, otti
pyttykoppuran ja puhalteli siitä pölyt silmilleni.

— Ai, tämähän onkin yks hieno silinteri! Herra on hyvä ja koettaa
päähänsä sitä!

— Enpä tiedä, uskaltaako tuota, epäilin minä.

— Herra koettaa vain, ei siellä ampiaisia ole.

— Eipä tiedä, vaikka hyvinkin olisi, arvelin minä, kun huomasin
sametissa hiiren nakertaman reiän. Osoitin sitä hänelle.

— Ai pahus! Ei tuota silloin näkynyt, kun minä hatun ostin.

Saattoi hänen puheessaan olla perääkin. Hiiri ei mahtanut olla
kovinkaan harvinainen ruokavieras tässä putiikissa, ja terveellisempää
pureskeltavaa pytty oli kuin esimerkiksi ruostunut rautatikari tai
tinatuoppi. Mutta varsin kätevästi äijä sen reiän tukkesi. Jostakin
tölkistä hän pusersi mustaa tököttiä, oikoi samettikarvan päälle,
harjasi vähän. Hattu kiilsi kuin vesisaukon karva, eikä reiästä näkynyt
merkkiäkään.

— Kas niin! Nyt herran kelpaa sitä koettaa! Katsoo nyt peilistä
itsekin, miten se istuu!

Se peili oli vähän sen näköinen. Siitä ei päässyt selville, kuka istui,
kuka seisoi. Joka tapauksessa pytty nyt päässäni istui tai seisoi.

— Se on kuin herran päähän tehty! kehaisi liikemies, enkä minä osannut
väittää vastaan, vaikka olinkin entinen liikemies.

— Mitähän tuollainen hiirenpesä sitten maksaisi? tiedustelin
toistamiseen.

— Kuinka nyt sanottaisiin, kun noin hyvin istuukin. Pannaan
kolmekymmentä markkaa!

Vihelsin hengessäni, mutta äijän nähden tyytymättömän näköisenä
peilailin, olin toki sen verran liikemies.

— Olkoon kaksikymmentäviisi, sen reiän tähden, vaikka ei se mitään
haittaa, alkoi hän turhaan tinkiä.

— Enpä taida välittää, kun en ole tottunut seinäventtiileihin hatussa,
arvelin ja tapailin omaa hattuani.

— No, kaksikymmentä markkaa, koska herra on noin tinkisä, ja sitten
vielä pahvikoppa kaupantekiäisiksi!

— Se lankeaa luonnostaan, vaikka viisitoistakin maksaisin!

— No, olkoon sitten! Kun herralla ei satu enempää olemaan. Että ei
tarvitse mennä lippalakissa isäänsä hautaamaan, ilkeili hän, eikä
syyttä.

Mutta olipa minullakin valtti takataskussa. Maksoin satamarkkasella.
Espikselle ei ollut enää asiaa enempää, vaikka olisin kai voinut
pistäytyä näyttämään viidentoista markan pyttyäni sille kekkanokalle.
Kävelin pitkää katua suoraan omaan kaupunginosaani silkkipytty
kainalossa. Aina saa, kun ei ole toisen renki, ajattelin, vaikka
olinkin renki.

Eno-vainajani siunaaminen tapahtui hautausmaan kappelikirkossa.
Urut humisivat juhlallista säveltä. Pappi piti kauniin puheen.
Valitettavasti minua nyt, kuten aina ennenkin tällaisissa
tilaisuuksissa, vaivasi se paha luonteen vika, että en voinut kätkeä
tätä kaikkea kaunista sydämeeni. Mikäli yrittelinkin, eivät sanat
pysyneet siellä. Ajatuspeltoni, jos niin sanoisin, lienee liian
keveämultainen. Tällaisinakaan hetkinä en saa siementä ankkuroiduksi,
vaikka sydämestäni haluaisin. Ajatukseni harhailevat siellä ja täällä,
jopa turhuuden turuilla, suruttoman tuhlaajapojan teillä. En mitään
niille mahda.

Mitähän eno itse ajattelisi näistä silkkihameista ja pytyistä, koko
tästä totisen juhlallisesta seremoniasta? Mikä tietää, vaikka olisikin
täällä katselemassa, se vapaa sielu, kuin pieni, pirisevä kärpänen.
Kenties hän istui jonkun pytyn laidalla tai tuon oman arkkunsa
hopeoidun ruuvinaulan päässä? Mitä hän mietti, vapaa sielu? Kannattiko
tämän hetken takia tuskalla syntyä ja vaivalla elää? Ja vihdoin
pyrkimystensä perille päästyä yllättäen kuolla?

Itse olet parka! Posetiiveinesi, viuluinesi, velkoinesi! Kuka aidommin
oli elänyt, rehellisemmin työskennellyt, uskollisemmin leivisköitään
käytellyt kuin tämä eno? Hänen ainoa erheensä oli, että liian äkisti ja
rentoimesti heitti säärensä seinälle, väkivaltaisesti kiskaisi tuoreet
juurensa elämästä irti. No, jokaisella meillä oli oma heikkoutemme,
jonka toinen helpommin huomaa, sitten kun se ei ole enää korjattavissa.
Enkö minä sitä sanonut! sanomme, vaikka emme olisi sanoneetkaan. Enolle
ainakaan ei kukaan. Kuka tällaista olisi aavistanut!

Suurin piirtein katsoen enon työntäyteinen elämä oli ollut onnellinen.
Hänen toimensa takasi hänelle ja hänen perheelleen puuttumattoman,
vaikkapa ohkaisenkin leivän. Hänellä oli ystävä, jota hän rakasti.
Neitona se hänelle kukoisti, vaimona hyvää ja satoisaa hedelmää kantoi,
myöhemmin yhdessä vanheni, aina sama, hyvä ja herttainen Maria. Ei
tullut mieleenkään miehelle, että olisi pitänyt vaihtaa uuteen ja
parempaan... kymmenentuhannen markan välirahalla. Hänen sydämensä oli
yhtä kokonainen kuin rakkautensa vilpitön ja eheä. Nämä ja monet muut
hyvät perinteensä hän oli jättänyt viidelle lapselleen, jotka kukin
omalta leveämmällä pohjaltaan saattoivat jatkaa. Mikä oli tällaisen
miehen levätessä sääret seinällä, vaikka arkussaankin? Hän oli
leiviskänsä oikein käyttänyt. Se oli kasvanut satoisaa korkoa. Pääoma
voitiin huoletta upottaa maahan kaivajaansa odottamaan uuden aamun ja
aikakauden sarastaessa.

Sinne ja tänne lennähtelevät ajatukseni hypähtivät muistelemaan myös
meidän välisiämme suhteita niiden muistikuvien valossa, jotka muita
selvemmin olivat valottuneet. Ensimmäinen niistä lennätti minut
nopeasti varhaislapsuuden aurinkoisiin kesiin. Eno ja perhe tulivat
kesävieraiksi meille, etäiseen sydänmaan taloon. Siitä oli jo talvella
sovittu, ajan täyttyessä tarkemmin kirjoitettu päivämäärästä ja
junasta, että hevonen voitiin asemalta lähettää noutamaan. Kolme neljä tuntia
se matka kesti, viisikin, miten sattui. Aika ei ollut silloin
niin tyyristä kuin nykyisin, vaikka pitkältä se meistä odottajista
tuntui. Monta kertaa pyörähdettiin ikkunaan, kirmaistiin portille
saakka. Kunnes vihdoin näkyi mustan Pollen pää aseman tiellä ja kuormaa
kukkurapäänä! Silloinpa vasta kirmaistiinkin porttia aukaisemaan,
vaikka olisi siellä ollut aukaisijoita omastakin takaa.

Eno ja täti istuivat edessä, merimiespuseroinen serkkuni heidän
keskellään. Hän ajoi ja oli mahtavaa poikaa. Mutta enon tukevat kädet
olivat valmiina kaiken varalta, vaikka kärryveturina ei ollutkaan
mikään ryyppysytytyksellä rätisevä tulipalokärpänen, ennemminkin
piiskasytytyksellä toimiva. Enolla oli päässä musta pyöreäkupuinen
papin hattu, ”knalliksi” serkkutytöt sitä sanoivat. Sitä sai vain
katsella, ei kosketella eikä lattiaan pudottaa, koska se muka
räjähtäisi.

Eno oli minusta paljon lystikkäämpi kuin pikkuvanhat serkkutytöt, jotka
ajeerasivat milloin mitäkin kaupungin opettajatanttaa, nokkosillakin
piiskasivat, ellei kaikki mennyt mielen mukaan. Eno otti syliinsä.
Tukevat väkevät kädet nostivat pikku miehen aina kattoon asti ja
sieltä lämpöiselle polvelle. Se räjähtävä knalli pistettiin päähän
kuin pata, ja sitten eno körötteli ja lauloi: Körö, körö kirkkoon...
Papin muorin penkkiin... Poikkea tätilässä, täti kakun leipoo... Näin
hän lauloi ja körötteli. Hänellä oli hiukan sorahtava ärrä, mutta se
kuului kuin asiaan siinä kyytilaulussa: Körö, körö kirkkoon... Se oli
mukavaa, tukevaa menoa, vaikka enon knalli tahtoikin painua silmille.
Kerran se putosi lattialle, mutta ei räjähtänyt. Siitä päättelin, että
serkkutytöt olivat valehdelleet. Eno ei valehdellut milloinkaan, vaikka
satujakin kertoi.

Toisena kesänä... tai kolmantenako jo mahtoi olla... eno opetti meidät
tekemään onkea ja vuolemaan ongenvapoja. Hänellä oli silloin vain
viikon kesäloma, mutta siitä huolimatta ei mitään kiirettä. Jokainen
työ piti tehdä kunnollisesti. Me serkukset lähdimme puukko kädessä
vapoja noutamaan.

— Ei saa puukko kädessä juosta! ehätti eno varoittamaan. Vavat piti
huolellisesti valita, ei pihapihlajista eikä laidunmaan lepiköstä.
Kärsivällisesti piti etsiskellä alhaalta niityn vesakoista. Siellä
kasvoi pitkiä ja sitkeitä pajuja ja pihlajia. Sitkeä piti miehenkin
olla, kuin niityn paju ja pihlaja. Ja vaikka meillä oli kova kiire jo
lammelle, ja vaikka paarmat ja hyttyset purivat ja pörräsivät silmissä,
piti meidän huolellisesti valmistaa ne vavat, karsia hyvin, katsoa
sopiva latvahaarukka, tehdä vielä tyveenkin koukulle kolo. Eno ei
päästänyt ennen lammelle lähtemään.

— Huolimattoman työ ei kelpaa mieheksi aikovalle, sanoi hän.

Kymmenen viisitoista vuotta myöhemmin maksoin vanhoja vapa- ja
kalavelkoja majailemalla viikkokauden hänen kaupunkikodissaan.
Nenän tiehyeitä kikkailtiin ja rustailtiin, kun olivat pahasti
tukkoutuneet, lienee ollut synnyntävikojakin muutamissa röörikanavissa.
Minnekä muuanne kuin enon luokse, vaikka hänellä itsellään asui jo
puolitusinainen perhe kahdessa huoneessa! Oli sitä otsaa, jos oli
nenääkin, rahoista vain mahtoi olla puute, jo silloinkin.

Ankarasti uhoten, nenä tupottuna, mutta sittenkin vuotaen palaa nuori
mies leikkurinsa penkistä samoihin aikoihin kuin eno työmailtaan.

— Voi hirmuinen, miten koski! Niinkuin tapsikoukulla ahvenelta
kiduksia olisi kiskottu!

— Oho! ihmettelee eno.

— Ja nyt tuota vertakin ryöhää, ettei se mihinkään mahdu!

— Oho! sanoo jälleen eno.

Täti on sääliväisempi ja hätäilee. Mitä tuohon nyt tupoksi
keksittäisiin? Pitääköhän lääkärille mennä soittamaan.

— Vieläpä tässä nyt soittelemaan ahvenen kiduksien vuoksi. Nehän ovat
olleet ja menneet. Käy selällesi tuohon sohvan kannelle!

Teen työtä käskettyä. Eno ottaa pyyhinliinan ja käy kastamassa sen
kylmään veteen. Märän vaatteen hän käärii ja painaa kasvoilleni. Jo
taas kuuluu jämerä miehekäs ääni, ja se samainen ärrä, joka kiusaa
tekee, kuulunee varmasti asiaan myös tässä, niinkuin ”körö kirkossa”.

— Seiso veri niinkuin seinä... Seisoi vesi Jordaninkin...

Eiköhän tuo ole ihan pakanallinen loitsu! hätkähtää seisotettava. Oli
miten tahansa, ennen pitkää veri hyytyy, seisoo, ja enon ylväs mitta
kasvaa nallihattuakin korkeammalle.

Kaksi vuotta sitten hän vietti viimeistä kesälomaansa meillä. Puheiden
mukaan sen piti olla vasta alkua, mikä enon oli pistäytyessä täällä
joka kesä, nyt kun toimestansa vapautuisi. Näin puheissa; sydämen
vaistoissa ja tuntemuksissa toisin. Heinäpellolla, kahvipöydässä ja
kalamatkoilla hän puheli viimeisiänsä suvun vanhimpana päämiehenä, joka
hän itse asiassa olikin. Se ärräkin niin suloisesti sorahti. Se kuului
asiaan vielä viimeisen kerran.

— Olet saanut kappaleen hyvää maata. Tuo järvikin, sauna ja oma
rantakin! Älä hellitä, poika! Vaikka mitä korvaasi suihkittaisiin...
Vaikka kuinka koreita rahoja tyrkyteltäisiin...

Koreita rahoja... Koreita puheita! Niitä oli tarjottu. Niistä oli
suihkittu. Ne olivat loppuneet, suihkineet korvieni ohitse, nyt jo
papin koreat, ylösrakentavaiset puheetkin. Urut jälleen humisivat.
Kantajat valmistautuivat kuoria kohti. Olihan onni, että heräsin
kuitenkin kyllin ajoissa.

Painava hänen leiviskänsä vielä multiin kätkettävänäkin oli. Meille
kuudelle miehelle oli tarpeeksi siinä urakkaa, varsinkin hautuumaan
käytävällä, joka oli mahdottoman pitkä. Ehkäpä siihen minun kohdallani
oli omat syynsä, kuten pitkästymiseen aina. Minua vaivasi tunne, että
hienon silinterini hiirenreikä oli kaivautunut auki ja että joku
tarkkasilmäisistä suruvieraista huomaisi sen, pukkaisi lähinaapuriaan
kylkeen tämä seuraavaa ja niin edelleen: Katso, katso! Hänen hatussaan
on reikä!

Se huvitti minua aluksi, mutta myöhemmin ei enää. Mitä pitemmälle
käytävää jatkui, sitä piinaavammaksi tuo tunne kävi. Se oli auki,
ammotti pyöreänä kuin uunin nokiluukku, jonka sutari oli unohtanut
sulkea. Olin varma siitä, tunsin miten tuuli kävi sen lävitse.
Takana astelevat eivät voineet olla huomaamatta sitä, eivätkä
naiset toisilleen suihkimatta. Mihin he huomiostaan pääsivät,
maahanpanijaisissakaan! Jos olisi ollut toinen paikka, niin olisivat
ääneen kikattaneet. Eikö vain joku harakka nytkin tirskahtanut
siellä... koska ei voinut itseään pidättää... Hiton pytty! Hiiren
pesäksi, pesän virikkeeksi sinut survon, kun tästä jotenkuten vielä
kotiin selviän!

Olin märkänä hiestä, niinkuin olisin ollut heikoin kantajista, vaikka
luultavasti olin vahvin heistä. Kunnes lopultakin se iankaikkisuus
loppui ja pääsimme kääntämään sivukäytävälle. Sen viereen kuusen alle
oli avattu enolle viimeinen leposija. Pyyhkäisin hikeäni ja katsahdin
samalla salavihkaa hattuani. Se oli kaikinpuolin moitteeton, kiilsi ja
välkkyi kuin heinäsorsan siipipeili. Huokaisin pitkään. Jos joku sen
kuuli, niin varmasti luuli väärin.

Jälkitoimituksesta, joka nyt seurasi, on mieleeni jäänyt vain kaksi
pientä välähtymää, minä kun luonnoltani olen sellainen murusten
keräilijä, enkä sille mitään mahda. Kun peitimme enon arkkua, niin
se hopeoitu ristinmuotoinen ruuvinaula, jonka päässä kuvittelin enon
ruumissaarnaansa kuunnelleen, ei mitenkään tahtonut peittyä mullan
alle. Monta lapiollista siihen heitettiin, mutta aina se vyörähti
mullan alta esiin, niinkuin olisi ilkkunut meille peittäjilleen: Olen
sitkeä pieni mies! Tässä jälleen jaloillani seison! Niin se oli enokin,
kirkas ja sitkeä. Kun hänen kesänsä joskus taas tulisi, hän nousisi
reippaasti ensin tähän ristinaulansa päähän. Siinä hän laulaisi suvisen
virren kuin pääsky viirinsä laikalla, vaikkakaan ei niin ärräkkäästi.
Toinen mieleeni jäänyt muisto oli se yksinkertainen yhteislaulu,
viimeinen monien kolmin- ja nelinkertaisten jälkeen. Se oli tämä,
tällaisissa tilaisuuksissa paljon käytetty värsy, vanhanaikaisilla
koruttomilla sanoilla: Sun haltuus rakas isäni... mä aina annan
itseni...

Näin oli eno antanut, aina ja vilpittömästi. En ole mies arvostelemaan,
miten ja minkälaisella tarjottimella hänen sielunsa ja ruumiinsa ja
kaikki katoamattomat tavaransa kannetaan juhlahuoneeseen, mutta että
niille on paikka varattu siellä jossakin valossa ja kirkkaudessa, siitä
olen varmempi kuin omasta itsestäni.