!... Olen löytänyt sen! kerrotaan kreikkalaisen filosofin
huudahtaneen, kun vihdoinkin luuli keksineensä sen, mitä
itsepintaisesti kauan etsi. Jotakin samantapaista myös minä lienen
huudahtanut, kun kerran kaikenlaista kamaa penkoessani löysin sen...
viulutekeleeni, jonka markkinaposetiivin humussa ja onnenlehtien
lennellessä olin romukasaan heittänyt. Sivelin sitä, kaputtelin,
koputtelin, puhaltelin tomuja ulkoa ja sisältä, pyytelin anteeksi.
Jos se olisi osannut puhua, niin varmaan se olisi pitänyt pienen
nuhdesaarnan minulle, mutta se raukka ei osannut edes soida. Se vain
katseli ja kopisi surullisesti.
Kätkin sen nuttuni alle, kiikutin salavihkaa pikku verstaaseeni.
Tartuin työhön kiihkeällä innolla. Nyt minä sen lopultakin
valmistaisin, ainakin yrittäisin. Posetiivit eivät olleet minulle nyt
esteenä, vaikkakin painolastina. Sitäkään en hetken innostuksessa
muistanut.
En tarvinnut aamuisin herätyskelloani enempää kuin muitakaan
keinotekoisia heilurin liikuttajia. Hölmöläiskelloni käyntikoneisto
oli saanut rasvatippasensa sopivaan paikkaan. Minun täytyi hankkia
eräitä erikoistyökaluja: pikkuhöyliä, veitsiä, piirtimiä, talttoja.
Sitten vielä erinäisiä raaka-aineita: visaa, kevythonkaa, mustaa puuta,
kaikkea sitä ja paljon muuta viulun rakentamisessa tarvittavaa, vaikka
se onkin sellainen joutavanpäiväinen vekotin, kevyt ja ohkainen kuin
laihan lampaan lapa. Lähemmin työpöydän ja lampun ääressä entistä
tekelettä tarkastellessani huomasin, että minun täytyi uusia hyvin
paljon, oikeastaan rakentaa uudestaan koko viulu. Vuosien mittaan se
oli pahasti halkeillut ja ravistunut. Oikeastaan siis tarkemmin asiaa
harkiten, en ollut löytänyt muuta kuin aatteen. En tullut pettyneeksi
tästä huomiostani. Iloitsin hengessäni ja sydämessäni, että kuitenkin
lopultakin olin löytänyt sen.
Näin uudelleen henkiin heränneenä viulun rakentajana minulla oli
eräitä kallisarvoisia kokemuksia posetiiviajoiltani, kallisarvoisia
ja -hintaisia tosiaan! Tiesin niin käsikaluston kuin raaka-aineen
hankintapaikkoja. Tunsin, mikä on aitoa ja jaloa ainetta... ei
amerikkalainen kevytmänty, kuten tehdassoittimissamme, vaan kotimaisen
koivun visa. Vuoren pikku verstaassa olin usein nähnyt, miten
sitä oli käsiteltävä, että hivelevän hieno pinta saatiin ja siihen
sopiva väri...
Mutta tämä kaikki kylläkään ei ollut niin helppoa, kuin oli ollut
kevyttä katsella. Minun uudet hyvät teräsaseeni eivät leikanneet
niinkuin olisin tahtonut, ei sinne päinkään. Kaunis kova visapuu
rosoili, tikkuili, sälöili. Kirvelevin sydämin minun täytyi
hylätä monet kalliit laudankappaleet susipuiksi ja pesäpilkkeiksi
talossa, jossa ei ollut tällaisille polttopuille pesää, ainoastaan
kellarikerroksessa englantilaista kivihiiltä nielevä moolokin kita.
Mitä se tällaisista pilkkeistä! Tuskin kieltään olisi lipaissut.
Kätkin rauskat lautani, sahasin ja höyläsin hiki hatussa uusia, entiset
erehdykseni opiksi ottaen. Kärsivällisesti oli meneteltävä, varovasti
höylättävä, veistettävä, kokeiltava. Työaseetkin oli hiottava ja
liipattava hiestävällä öljykivellä. Ilmeinen erehdys oli yrittääkään
hyvää jälkeä tehtaan sirkkelitahkoissa lasketuilla terillä. Raaka,
kylmästi repivä sellainen ase oli, vaikka näennäisesti kuinka kiiltävä
tahansa. Siihen oli käsinkivellä hiostettava uusi näkymätön terä,
lämmin ja notkea, kuitenkin kirkas ja kestävä, terä juuri tähän, hiojan
omaan käteen ja visalautaan sopiva.
Se ei aluksi onnistunut. Tuntikausia kokeilin ja hikoilin, ajattelin jo
lähteä Vuoren neuvoja noutamaan. Jos vain olisin kehdannut.
Enemmän tuumiskeltuani ymmärsin, ettei se muutoinkaan kävisi laatuun,
koska nähtävästi toinen ei voisi teroittaa työasetta toisen käteen.
Jokaisen oli itse hiottava ja hiostettava omat teränsä joka päivä ja
montakin kertaa päivässä, jokaista työvaihetta ja laudankappaletta
varten erikseen.
Pitkällistä, piinallistakin harjoittelu oli, mutta samalla perin
riemullista. Kun lopultakin sain teräni pystymään, kovan visapinnan
säröilemättömänä kiiltämään, tunsin sellaista sisäistä tyydytystä ja
työniloa, mitä milloinkaan en tätä ennen. Sydämeni heikkoudet, viha,
kateus, pahansuopaisuus tuntuivat heikkenevän, jopa kokonaan katoavan.
Ilkeät, turhaan hiostavat painajaisuneni hävisivät samaa tietä. Ainoa,
mikä tietenkään ei hävinnyt, oli pohjapaino: Made in Hitonranta,
mutta tuntuipa kuin senkin nosteleminen olisi käynyt keveämmin kuin
ennen. Varastin mielityöstäni aamupuhteen tuolloin tällöin ja hyvällä
onnella. Milloin en malttanut sitä tehdä, uskottelin pankkia ja muita
rahalaitoksia myöhemmin seuraavilla maksuilla. Ihmeellistä kyllä, ne
näyttivät uskovan. Ehkä tähänastisten ponnistelujeni perusteella olin
saavuttanut jo luottamusta. Mahdollisesti viulutyöni innoittamana olin
niin hurmioituneen näköinen, että sain jopa pankinjohtajatkin uskomaan
kasvavien kylvösteni satoon. Ja niin minä sain jälleen syventyä
mielityöhöni aamupuhteitten vireinä hetkinä koko nuortuvan sydämeni
antaumuksella ja riemulla.
Työni oli jännittävää, alati vaihtuvaa, helppoa tai raskasta, mutta
aina kiinnostavaa. Merkillinen yhdistelmä työksi! Siihen ei voitu
sovittaa ikivanhaa teemaa: otsasi hiessä... vaikka työskentelinkin
aina lämpimänä ja otsa hiessä. Iloitsin saavutuksistani, pelkäsin
epäonnistumistani. Jonkin mielestäni loistavan vuolaisutempauksen
johdosta olin yhtä lapsekkaan onnellinen kuin vikaveistoksen jälkeen
onneton. Yhtenä aamuna saatoin rakentaa enemmän valmista kuin koko viikon
muina aamuina. Saattoipa käydä myös päinvastoin. Yhtenä
aamuna hävitin, mitä seitsemänä olin rakentanut. Sen johdosta olin
kaiken päivää onneton, mutta huomisaamuna varhain, lyhyen yön hyvin
levähdettyäni, olin taas valmis aloittamaan siitä, mihin viikko sitten
olin päässyt. Sen jälkeen saattoi seurata taas onnellinen aamu, ehkäpä
useita. Silloin olin yhtä ylpeän onnellinen kuin emokana virkeistä
poikasistaan, kuin mestari niiden kolmen ”kultakanasensa” vuoksi.
Näin viuluni vähitellen tuskalla ja riemulla uudestaan rakentui, mutta
valmiiseen mestarinäytteeseen oli vielä pitkä taival, tämän minä
parhaimpina hetkinä nöyrtyen tunnustin, vaikka pikku saavutuksistani
eräinä onnen hetkinä lapsekkaasti riemuitsin. Tunsin, että en
koskaan voisi mainostaa tekelettäni sanoilla: Mestarinäyte... tosi
taiteellinen... maailman paras... Kolmas kultamitali peräkanaa! Ne
olivat eri miehet, jotka näin saattoivat mainostaa posetiiveista,
viuluista ei milloinkaan!
Erilaisten teräaseiden käyttelemisessä, visan pintakäsittelyssä olin
päässyt tulokseen, jossa omasta mielestäni ei ollut sanottavasti
toivomisen varaa. Mutta uusia vaikeuksia kiehui esiin, kärsivällisesti
hikoiltavikseni ja, mikäli mahdollista, voitettavikseni. Sivukehyksien,
koko soittimen muotoilu... siinä minulle riitti sormien askaretta
ja pään vaivaa! Se on sellainen soikionmuotoinen lampaanlapa,
niinkuin jokainen hyvin tiedämme. Mutta ryhdyhän käsipelillä ja
vaistovälineilläsi muovailemaan sitä! ”Symmetriassa” on aina jotakin
vikaa, soikiokahdeksikko ei muovaudu juuri niin säännölliseksi kuin
pitäisi, tai muovautuu liiankin säännölliseksi. Makua ja äänen väriä
antava yksilöllisyys katoaa. Viulusoitin ei ole, ei saa olla mikään
samankaltaisuudestaan tunnettu tuhatposetiivi. Ellei viulu jo tekijänsä
kädestä lähteneenä ole yksilöllinen erikoiskappale, niin se ei ole
viulu, vaan tusinasoitin. Monta pitkää aamupuhdetta minäkin sain
hikoilla, ennenkuin löysin viululleni muodon, joka edes omaa silmääni
tyydytti.
Sitten seurasi kansilaudan kiinnitys ja ohentaminen. Tuo nyt on
jo helppo tehtävä! iloitsin etukäteen itsekseni. Iloitsin ennen
aikojaan. Paljon tuskaa ja riemua sekin erikoistehtävä minulle antoi.
Vaikka osasinkin jo työaseitani teroittaa ja käsitellä, en saanut
visaiseen kansilautaan sitä kimmoisaa kaarevuutta kuin halusin.
Joustavan taitavasti olisi pitänyt ohentaa ja veistää. Parhainkin
terä vuolaisi usein liikaa tai liian vähän, eikä sellaista vikaa
voinut korjata paikkaamalla. Uusi kansi oli höylättävä, liimattava,
entisistä erheistä viisastuneena ohentaen kaaristeltava, ainoana
lohduksena se, että näin kaikki viuluntekijät olivat kansilautansa
kanssa hikoilleet, muutamat mestaritekijät jopa seitsemään, kahdeksaan
kertaan. Neljä, viisi kertaa aloitin minäkin, mutta riemuni oli sitä
suurempi, kun vihdoin onnistuin, vaikka hengessäni aavistinkin, minkä
asiantuntija-arvostelija muutamia viikkoja myöhemmin ääneen sanoi:
Viulu kuin viulu... Ei mikään Stradivarius... En yhtään kummastelisi,
vaikka joku kiihkeämpiverinen, etelämaalainen viuluntekijä iskisi
lampaanlapansa kappaleiksi arvostelijalipeäkalan päähän. Niin rakas
tämä tekele rakentajalleen on, esikoinen liiatenkin.
Nyt kuitenkin seurasi viuluni rakentamisessa turvallisempi loppuvaihe,
viilaaminen ja kiilloittaminen. Ei ollut enää mieltä jännittävää pelkoa
kapineen ”sudeksi” muuttumisesta, ellei jotakin erinomaista vahinkoa
sattuisi. Sitä tuskin tarvitsi ottaa vakavana vaarana huomioon,
niin hellävaroen tekijä monien ilojensa ja surujensa lasta sentään
aina piteli. Se oli hidasta, jopa väsyttävääkin työtä, kihnaamista
veistämiseen verrattuna. Jotakin kiusallisen sitkeää hiertymäpaikkaa
teki mieli teräsaseella raapaista, mutta vaisto varoitti: Älä koske,
mies! Voit tehdä suden, eikä sitten enää riitäkään sisua aloittaaksesi
alusta... Siihen tosiaan ei ollut varaa. Täytyi kärsivällisesti
käytellä niitä välineitä kuin käsillä oli, viilaa ja hiekkapaperia,
yhä hienohampaisempaa ja rakeisempaa, laulaa ja viheltää työn
jouduttamiseksi, koska viulu ei sitä vielä tehnyt. Eiköhän jo muutaman viikon perästä
? Niin silisi visainen kansi, myös hiertymäpaikat silmin
katseltavaksi, sormin tuntemattomaksi. Jäljellä oli enää viimeinen
valmistusvaihe, väritys ja kiilloittaminen.
Se oli jälleen ”jännää” hommaa, niinkuin pikku pojat sanoisivat.
Pikkuinen, iloinen poika oli tekijäkin, iloista polskaa vihelteli,
hypähteli vaaleasta värikkääksi kypsyvän viulukoppansa kanssa.
Kiilloittaminen oli ”visaa”, vaikka siinä olikin entistä taitoa ja
kokemusta. Hankaamista, tupon kastamista, hohkakiven naputtamista,
jälleen hankaamista se vain oli. Mutta kuinka monta kertaa sen pienen
visakahdeksikon päällä saikaan kahdeksanmerkkiä kiertää, ennenkuin
niverä visapinta sai sen tuoreen kiillon, mikä tyydytti tekijän kaipuun
ja hiveli katselijan silmää. Jäljellä oli enää kielien, tappien ja
tallojen asettelu. Siinä se oli, lopultakin valmis. Vaikka se ei
ollutkaan ensimmäinen viuluni... olin veistellyt niitä jo muutamia
nuoruusvuosinani... oli tämä kuitenkin jotakin toista. Tähän olin
vuodattanut vilpittömällä antaumuksella ahdistetun sydämeni tuskaa
ja murhetta. Ennen kokematonta työniloa ja sisäistä tyydytystä tämä
askartelu oli antanut minulle. Tuntui kuin nyt vasta ensimmäisen
kerran elämässäni olisin tehnyt jotakin, joka jäisi ehkä jälkeeni,
lapsilleni todistajaksi, että olin tehnyt ja omin käsin saanut aikoihin
jotakin. Minun pettymyksistä raskautetulle, pahan valtoihin sortumassa
olevalle sydämelleni se oli vieläkin enemmän. Se oli kuin uusi avain
vanhaan lukkoon, sen entisen markkinoilla kadottamani tilalle. Se oli
vanhan jyväaitan avaimen näköinenkin. Jos saisin sillä aittani oven
auki, kylvömiehen näköalat jälleen kirkastuisivat. Uutta siementä
sirottelisin keväiseen perintäpeltoon.
Rakasta pikku soitintani käsitellen, aloittelijan jousella siitä
säveliä näppäillen haaveilin kuin lapsi. Tapahtui kuin sadussa, ihme
kerrassaan. Kuvitelmani toteutuivat yli odotusten. Hyvä ystäväni,
ankara asiantuntija, joka myös oli jommoinenkin jousitaiteilija, loihti
siitä säveleitä, jotka kirvoittivat kyyneleitä minun silmiini. Hersyviä
kai ne ovat äidin kyyneleet, milloin oma lapsi ensi kerran julkisesti
laulaa.
— Aika hyvä viulu... vaikka ei mikään Stradivarius.
En sentään lyönyt rakasta koppaani pirstaksi hänen pääkoppaansa, sillä
viulu oli minulle rakkaampi kuin tämä ystäväni. Sitäpaitsi se oli
aika lupaavasti sanottu, hänen sanomakseen. Vielä enemmän ällistynyt
olin, kun hän muutaman päivän kuluttua tuli uudelleen soittelemaan ja
kääntelemään sitä ja lähtiessään sanoa tokaisi:
— Me lähetämme sen erääseen ulkomaalaiseen näyttelyyn.
— Näyttelyyn! huudahdin.
— Älä liikoja riemastu, heitti hän vettä liekkiin.
— Jos häviää matkalla, epäilin omasta puolestani.
— Vahinko ei ole korvaamaton, näpertelet uuden.
Silloin minä olisin lyönyt, ellen olisi häntä tuntenut ja ellei koppani
olisi ollut sillä hetkellä hänen kädessään. Teimme niinkuin hän esitti.
Hänellä oli suhteita näyttelyn suomalaisen osaston toimitsijoihin.
Aikoja meni, viikkoja vierähti, mutta mitään ei kuulunut. Toivossa on
aina hauska elää, senhän olin kokenut jo ennenkin, milloin missäkin,
jopa soittimissa, posetiiveissa, mutta tämä viuluelämys ja odotus oli
jotakin toista, riipaisevan tuoretta. Tämä avain sopi lukkoon ja avasi
aittani oven. Uusien näkemysteni innoittamana veistelin jo uutta,
samalla kun odottelin, mitä niin yllättäen näyttämölle hypähtäneen
lapseni laulusta perästä päin kuuluisi. Tosin asiantuntija-ystäväni
varoitukset varteen ottavana kuin myös monista pettymyksistäni
paatuneena en suuria odottanut, vaikka odotinkin. Kunhan yrittelemässä
oli ja ehjänä takaisin palaisi, ellei tulisi myydyksi... tämänkin
pienen mahdollisuuden olimme ottaneet huomioon ja kohtuullisen hinnan
merkinneet lappuun.
Tuli iloinen uutinen, oikein paukkuyllätys. Sain kirjeen
näyttelytoimikunnalta. Viuluni oli huomioitu, palkittu ja myyty
kymmenkertaisesta hinnasta kuin mitä lappuun oli merkitty.
Asianhoitaja, tarkka mies, oli ajoissa huomannut myös tämän tärkeän
seikan ja lisännyt hintalappuun yhden nollan. Alkuperäisesti
määräämällämme hinnalla se tuskin olisikaan mennyt kaupaksi. Kirjeessä
mainittiin, että samaan hintaan edelleen voisin valmistaa muutamia
kappaleita erään ulkomaalaisen ostajan tiliin. Hän samoin kuin
palkintolautakunta oli erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan viuluni
kannen tuoreesti kihoavaan visapintaan. Siinä oli jotakin ennen
näkemättömän aitoa, sitkeää, sisukasta suomalaisuutta, joka oli niin
kaunista hedelmää kantanut ja vastustamattomasti lyönyt läpi taiteen ja
urheilun kansainvälisillä kiistakentillä...
Tällä tavalla kirjeessä näyttelytoimikunnan ja ostajan lausuntoja
siteerattiin, ja arvaa tuon, kuinka se hiveli minun lapsekasta
sieluani. Mitään eivät merkinneet sen rinnalla ne arvostelevat
toivomukset, joita niitäkin ostajan taholta oli lausuttu, että myös
viulussani ääni kirkastuisi ja vahvistuisi ja ilmentäisi entistä
syvällisemmin sitä samaa kuin visapinta: pohjoisen taistelevan kansan
aitoa ääntä elämän iloissa ja murheissa. Tämähän on kaikki sellaista,
minkä itsekin tunsin ja tiesin. Nyt vieraat asiantuntijat olivat sen
todenneet. Tiesin missä minun oli pyrittävä saamaan parannusta aikaan.
Siinä olisi seuraava rakennelmiani varten innoittavan jännityksen aihe.
Se estäisi minut vajoamasta omahyväiseksi posetiivinikkariksi.
Luonnollisesti tästä yllättävästä saavutuksestani toisten
viulunrakentajiemme ja kotimaisten asiantuntijoittemme parissa
pidettiin pahaa porua, vaikka heistä ei ollut nähnyt tekelettäni muut
kuin se ainoa, joka aatteen keksi. Heidän mielestään meillä olisi
ollut paljon parempia, tunnetumpien tekijöiden rakentamia, ulkoisesti
puhtaampia ja äänellisesti kirkkaampia viuluja ulkomaalaiseen
kilpailuun lähetettäväksi. Niinkuin varmasti olisi ollutkin. Minulla
oli ollut ansaitsematonta onnea, n.s. moukan tuuria, ja siitä he
olivat vihaisia. Sydämestä lähtevät pahat ajatukset... oli kai minulla
siitä omakohtaista kipeää kokemusta. Ymmärrän täydelleen heidän
tunteensa, enkä ollut vihainen heille siitä. Minun sydämeni malja oli
jo vaurioitunut vihan ja kateuden myrkystä. Olin viisastunut ja tahdoin
päästä siitä, entisistäkin hapatuksista, mutta se ei ollut helppoa, ei
vieläkään. Sattui taas tapauksia, jotka pyrkivät verestämään vanhoja
haavoja.
Mestari ei onnitellut minua, niinkuin entiseltä alan mieheltä ja
yhtiötoverilta olisi voinut odottaa. Päinvastoin kiertoteitse kuulin,
että hän oli vihainen siitä, että minulle aiheettomasti oli näin hyvin
käynyt. Tämän jälkeen ymmärsin hyvin, mikä oli pohjimmaisena syynä
hänenkin sydämensä heikkouteen: kateus ynnä muut sydämessä asuvat
pahat ajatukset ja myrkyn lähteet. Mitä me puheista, ne voivat olla
puheitakin, liioiteltuja luultavasti. Pahemmin jo vanhoista parantuvaan
sydämeeni koski tapaus muutamia kuukausia myöhemmin.
Olin palaamassa joltakin taloni asialta kotiin. Mitenkä ollakaan,
eräältä asemalta nousee samaan vaununosastoon veljenpoika, tervehtii
kylmän ynseällä, vähän armollisella päännyökkäyksellä niinkuin armoton
palvelija alaistansa, joka oli hänelle muutamia talentteja velkaa.
Tällä hetkellä tuskin muistinkaan, että olin hänelle velkaa, niinkuin
tosiasiallisesti en ollutkaan, enempää kuin mestarillekaan. Mutta
hän nähtävästi ajatteli toisin. Sitäpaitsi hänellä oli valttina ne
todisteetkin, ulosottopaperit, joilla oli saatu perityksi sen v.t.
ulosottomiehen varomattomuuden vuoksi viisisataa markkaa.
Istuimme äänettöminä penkeissämme. Hän katsahti minuun tuolloin tällöin
vihaisen halveksivasti, niinkuin olisin ollut torniin heitettävä
lurjus. En kulkisi näin vapaalla jalalla, jos maassa ei olisi niin
löperö laki. Jotakin tällaista hän varmaan mietiskeli, kun poltteli
savukkeen toisensa jälkeen ja imeskeli karamelleja. Hampaansa menettää
ennen pitkää! ajattelin tuiki tarpeettomasti minäkin. Mitä se minua
liikutti. Joku tuttava rouva istui hänen vieressään. Minä syvennyin
lukemiseeni, mutta toisella korvallani kuulin katkelmia heidän
keskusteluistaan. Veljenpoikani rouvineen oli hiljakkoin palannut
virkistävältä kesälomalta, eräitä matkojakin he olivat tehneet. Nyt hän
oli käynyt joillakin käräjillä maaseudulla, jossa hänellä oli ollut
ajettavia asioita. Juna vihelsi hänen asemalleen. Hän auttoi rouvaa
vähäisen matkalaukun nostamisessa ja ulos kantamisessa, niinkuin asiaan
kuuluvaa oli. Mutta minun kohdalleni päästyään hän pysähtyi, rouva myös
todistajaksi.
Kannattaa matkustaa toisessa luokassa, vaikka ei ole varaa maksaa
velkojaan?
— Minuako tarkoitatte? Katsahdin ympärilleni. Nähtävästi, koska ei
vaununosastossa ollut ketään muita, paitsi se hänen seuralaisenaan
matkustava rouva.
— Ettekö osaa edes hävetä! Ja miten tulette niin pienellä palkalla
aikoihin, raukka!
Hänen tuomariäänessään värisi sekä pyhä vanhurskaus että vääryyttä
kärsineen viha. Se sytytti minun sydämeni myrskyt leimuavaan paloon,
enemmän se vanhurskaus kuin viha.
— Mitä teitä liikuttaa, miten tulen aikoihin! Ettehän ole siitä
välittänyt ennenkään!
Hypähdin käytävälle. Jos olisin nähnyt silmät, sieluni peilit, niin
olisin kauhistunut katsettani. Myös hän ja rouva näyttivät säikähtävän
sitä. Seurasin häntä asemalaiturille, asemasaliin saakka. Rouva oli
häipynyt meistä, sanailimme edelleen.
— Minua ei vähällä petetä! Näytän sen vielä teille. Katsotaanpa taas
lähiaikoina, mitä ne ulkolaiset viulut maksavat.
— Katso! Tee voitavasi, senkin...
Luulen, että sanoin tämän jälkeen hyvästiksi hänelle ruman sanan.
Tämä, niinkuin aiheeton sinuttelukin, on vanha suku- ja heimoperinne.
Sinutellaan, kun ollaan vihassa, heitetään huutomerkiksi ensimmäinen
suuhun syöksähtänyt sana, mikä suinkaan ei ole liialla hienoudella
tärvelty. Syvästi sydämestäni haavoitettuna, katuvana ja onnettomana
palasin vaununosastooni. En suinkaan katunut sitä, että olin sanonut
hänelle sellaista, vaan sitä, että olin sanonut turhan tähden
liian paljon, lähtenyt saattelemaan kuin parempaakin saamamiestä.
Niin kokonaan rikkonut hyvät päätökseni sydämen parannuksista,
itsehillinnästä ja sen sellaisesta. Sulkeuduin ensimmäisen luokan
hyttiosastoon kuin simpukka kuoreensa... Ulkolaiset viulut... toisessa
luokassa... Vuodatin uutta kirpaisevaa myrkkyä rikkireväistyihin
haavoihini. Tunsin väsyttävää, pistävää kipua rinnassani.
Uusi junailija tuli matkalippuja tarkastamaan.
— Anteeksi, toinen luokka tässä vieressä on myös tyhjä.
— Mutta minä tahdon matkustaa tässä, ensimmäisessä. Olkaa hyvä ja
irroittakaa lisälippu!
— No, ei se ole tarpeellista, perääntyi hyväntahtoinen virkailija.
— Se on! Olin tärkeää poikaa valtion ja omasta puolestani ja kaivoin
kukkaroni. Junavirkailija alistui, katsoi kummeksuen. Olin luultavasti
yhä tulehtunut ja oudon värinen, niinkuin ihminen aina, milloin
kadottaa sydämensä rauhan. Tällä tavalla en ennen ollut kaikkea hyvääni
kadottanut, en edes silloinkaan korkeassa kuumeessa, kun minut uhattiin
ilmiantaa oman kirjoituskoneeni varkaudesta. Olin syvästi onneton,
vaikka olinkin junan ainoa ylhäisen luokan matkustaja. Yhä uudestaan
kertailin, vuodatin haavoihini samaa tuoretta myrkkyä: Kannattaa
matkustaa... Miten tulette aikoihin... Ulkolaiset viulut...
Jos hänelle, veljenpojalle, tuottaa tyydytystä arkaan paikkaan
onnistunut, syvä pisto kaksintaistelussa, niin tämän kuultuaan hän
voi olla tyytyväinen tämän matkansa ja saavutuksensa johdosta...
Sillä hetkellä olin lyöty, sekä pistetty että ”knokattu”. Ei edes
huumorin vapauttava säde pilkahtanut verta vuotavaan sydämeeni. Ja niin
onnellinen kuin äsken juuri olin ollut! Olinko heti kadottanut aittani
uuden avaimen? Minusta tuntui kuin se olisi pudonnut onnettomalla
saattomatkallani suuren väliaseman laiturille, kadonnut ja hävinnyt se
oli sinne.