25

Lepäilin yksikseni loppuajan, parisen viikkoa. Se vaikutti hyvää, sekä
hiljaisuus että lepo. Se kevensi painoani ja sydäntäni. Oma osansa
lienee ollut ruokavaliolla, varsinkin sillä muutaman päivän kestäneellä
hedelmäkuurilla.

Mutta ajatukset eivät levänneet. Ne olivat siivekkäitä lintuja ilman
painoa ja ulottuvaisuutta. Kivimuurit, kaksinkertaiset ikkunaruudut
eivät niitä pidättäneet enempää kuin radioaaltoja, joita kidekuulotin
korvaani väräytteli. Ajatusaallot eivät vaatineet vastaanottimikseen
muita kuulottimia kuin mitä luonto jo ammoin oli varannut.

Niin minä mukavassa nojavuoteessani puoliksi loikoen katselin kuin
kyntömies iltapäiväisen auringon valossa välkkyviä vakoharjojaan.
Ne säihkyivät, vaikka ei olisi ollut siihen syytä, auringon armosta
kaikki. Kuinka monta turhan tärkeää poukkoilevaa askelta, kuinka paljon
joutavaa, erheellistä rehkimistä kyntötouhussani olikaan ollut! Se
tuntui sydämessä ja jäsenissä. Se näkyi myös vakoharjoissa, jotka eivät
juosseet toinen toisensa selkään kaatuen, niinkuin hyvän kyntäjän jälki
aina juoksee, milloin hän on antanut hevosparin vetää ja hyvän auran
viiltää, itse poukkoilematta ja tärkeilemään pyrkimättä.

Vakoharjoissani huomasin pahoja katkelmia, joita aurinko kiloitti,
niitäkin. Kirveli se vähän mieltä, oikaisemaan teki mieli, mutta se ei
enää käynyt laatuun. Paitsi uutta vakoa ajaessa, jos olisi vielä aikaa
ja voimia. Kääntömaasta ei puutetta tulisi, ellei vain tuo päivä ja
aurinko...

Ei se juuri vielä niin alhaalla liene ollut päiväkään? Kerranko täällä
kyntömies innostui iltakatveessakin yrittämään. Aurassa ei vikaa,
hevosissa oli intoa ja voimaa! Kun mies itse vain osaisi astella...
kyntömiehen tahtiin! Erinomaisen otollista ja hyvää aikaa minulla nyt
oli kaikkea tätä katsella ja mietiskellä. Ja vaikka minua puhuteltiin
ja käsiteltiin niinkuin piakkoin lähtevää, vakonsa jättävää kyntäjää
puhutellaan, vaikka minun itsenikin täytyi tuntea, kuinka heikoissa
vetimissä kyntölänkeni jo olivat, niin uudelleen vaolle kääntymisen
toivo, elämän usko vahvistui hetki hetkeltä. En osaa sanoa, mikä sen
aiheutti. Ehkä sen teki vain lepo, katseleminen ja mietiskeleminen.

Tarkkailin kaikkea muutakin jo mennyttä, enemmän tai vähemmän elämääni
sivuavaa, katselin kuin kiikarikiväärini tähtäimillä. Synnyinseutuni
ylhäiset siintomaisemat, nykyisen kotopitäjäni kumisevat nummet ja
vehmaat rantalaaksot kangastelivat kiehtovina yhtä hyvin keväthankien
kirkkaassa kilossa kuin kesäpäivien lämpimästi värisevässä auringon
valossa. Kymmenet naapurit ja kylänmiehet, nelijalkaiset ystävätkin
itsetiedottomina tulivat ja menivät luonnollisine pyyteineen, toimineen
ja eleineen, ilman teennäistä näyttelijäpingoitusta. Tuollaisena elämää
filmata pitäisi! ajattelin itsekseni.

Huomasin olleeni omalla kohdallani hyvinkin tärkeä tekijä,
jonkinlainen maailman napa, joiden touhuamisia veturinkuljettaja
koneessaan sattuvasti oli huomioinut. Tuskin ollenkaan olin huomannut,
että jokaisella naapurillani, jokaisella elävällä eläin- ja
kasviyksilölläkin oli oma tehtävänsä, kilvoittelunsa ja taistelunsa,
muutamilla helpommin, tosilla vaikeammin voitettava, eräillä yli
voimienkin käypä. Mihinkä ryhmään niistä itse kuuluin? Ehkäpä
jälkimmäiseen, vaikka en tahtonut sitä itselleni myöntää. Kerrankin
minulla nyt oli aikaa kiikaroida myös naapureitteni elämää tästäkin
näkökulmasta katsoen. Se välimatka, mikä minulla oli katseltaviini,
selvensi vain näkemystä, niinkuin sopiva välimatka aina, milloin
kiikarin näkimet ovat ruuvattavissa sopivalle etäisyydelle.

Kylässämme asui eräs kauppiaspari, joka oli tätä elinkeinoa
harjoittanut nuoruudesta asti, ensin yksityisesti, myöhemmin liikkeensä
osakeyhtiöksi muodostaen. Naapureina ja tuttavaperheinä olimme paljon
olleet tekemisissä toistemme kanssa, niinkuin ihmiset yleensä pienessä
kylässä joutuvat, elleivät ole vihoissa keskenään, joutuvat siinäkin
tapauksessa, vaikka suhde tällöin muodostuu meidän Mustin ja naapurin
Miumaun kyrräämiseksi ja räiskähtelyksi, katselijoille iloa tuottavaksi
virkistykseksi. Meidän suhteemme ei ollut tällainen, johtuen ehkä
siitäkin, että nämä naapurimme, kuten kyläläiset, koko pitäjäläisetkin,
olivat yksilöllisistä pikkupiirteistään huolimatta yleensä hyvin
sopuisaa väkeä, ”gentlemanneja” kerrassaan. Sen harvan kerran, milloin
murinaa ja tappelunrähäkkää syntyi, oli aiheuttajana aina joku toisen
paikkakunnan piski, isäntänsä matkassa kulkeva tai matkasta jäänyt.

Kauppias oli yhtä tarmokas kuin itsepäinen, rouva samaa maata, mitä
tulee ensiksi mainittuun luonteenominaisuuteen. He varmasti olivat
lujaa, työteliästä sukujuurta. Monta kertaa itsekseni ihastelin heidän
hellittämättömän sitkeää ahertamistansa, päivästä päivään, vuodesta
vuoteen, niinkuin meillä monenkin kyläkauppiaan viime vuosina on
täytynyt ahertaa, jos on mielinyt ”putiikkinsa” auki pitää. Ajan tuuli
ja tilanne on heidän kohdallaan heilahtanut sellaiseksi. Näin oli
asianlaita myös naapurissa, vaikka ennakolta sanottuna kukaan ei olisi
uskonut, että se heidän kohdallaan niin hiestävän pitkäksi vastamaaksi
milloinkaan voisi muodostua. Ainoa pelastus siitä olisi ollut ajoissa
hellittäminen, tasaisemmille kiertoteille hypähtäminen. Mutta jos he
tämän olisivat tehneet, eivät he olisikaan olleet sitä hellittämätöntä
sisupuuta, jota he olivat ja ovat edelleen loppuun ajettuinakin.
Näihin juttujuonta sivuaviin katselmuksiin jouduin senkin vuoksi, että
vastoin parempaa tahtoani olin joutunut heidän vastustajakseen, vaikka
edelleenkin vilpittömästi olen heidän tuttavansa ja ”kylänmiehensä”.
Se kummallinen tilanne ei liene niinkään harvinainen tällä elämän
jalkapallokentällä, jossa monenmoisia puulaakiotteluja suoritetaan.
Olin ollut perustamassa paikkakunnalle osuuskauppaa, kahtakin, jo niinä
aikoina, jolloin niin innokkaana joka paikkaan ja tehtävään kerkisin.
Näistä muodostui kylänmiehilleni vastamäki, ja eräistä muistakin
syistä, koska tällaiset syyt tangeeraavat usein toinen toistaan. Heidän
kauppansa varsinkin yhtiön alkuaikoina oli hyvässä vedossa, kerrassaan
tip-top-kunnossa hyvin lajiteltuine tavaravarastoineen ja viimeistä
sanaa huutavine myynti-, tarkkailu- ja kirjanpitojärjestelmineen. Ehkä
tämä kunto oli vähän liiankin hyvä, rajoitetut toimintamahdollisuudet
huomioonottaen, ainakaan me ostajat emme olisi osanneet vaatia niin
hyvää tavaraa ja selvää numeropeliä kuin tässä talossa harrastettiin.
Toimin heidän yhtiönsä tilintarkastajana useaankin otteeseen, joten
tulin talon tavat ja järjestyksen tavallista läheisemmin tuntemaan.
Totisesti heidän kirjoissaan ei näkynyt enempää kärpäsen kuin
raaputuksen jälkiä! Suorastaan kademielin panin tämän merkille,
vaikka toisinaan ajattelinkin: Maksaako tämä vaivaa? Tarvitseeko
ja kannattaako silakka-, rautanaula- y.m. tilpehöörin vuoksi noin
tarkkaa työtä tehdä ja hyvää paperia haaskata? Vertauskohtana johtui
mieleeni parturi-monitaiturimme Pihlströmin Kallen puutarhakäytävien
haravoiminen. Hän piti ne niin hienossa kunnossa, että kun meidän
pikinokka pystykorvamme kerran sattui haravan jälkiä hapsimaan, niin
Kalle heti soitti jälkitarkastuksille: Teidän koira sotki meidän
puutarhassa, silminnäkijöitä on! Jos sopisi tulla arvioimaan! Sopi kai
minun, kymmenen markkaa maksoin, sopuisa mies kun olen, ja rauha ja
naapurisopu vallitsi taas välillämme. Kallen inkvisiittorituoliin en
tosin tällöin istunut, koska harjakseni sillä kertaa eivät tarvinneet
nyhtäisemistä, ja sen kympinkin olin menettänyt pikku piskini
ylitsekäymisten takia. Se kannatti, tämä silakkalähetystenkin puhtaasti
kirjaaminen niin kauan kuin ei vastaan vaikuttamassa ollut niitä
voimatekijöitä, joihin jo edellä viittasin. Mutta, kuten sanottu, tuli
aika ja aatteet, näissäkin silakka-rautanaula-asioissa. Ostajapiirit
ryhmittyivät kiinteästi kumpikin oman kauppansa ympärille, jopa talon
omat osakkaat ja tilintarkastajatkin, ellei kiinteän johdonmukaisesti,
niin ainakin kahdella tuolilla istuen; niitä on aina joukossa
sellaisiakin, minä yksi hyvä... hyväkäs kai pitäisi sanoa. Niin tämän
yhtiökaupan ostajakunta päivä päivältä harventui ja harmaantui, kilpaa
johtajan hiusten kanssa. Kun siihen vielä kuin pahan heittämänä tuli
toinen sanoisimmeko mekaaninen voimatekijä, kaikki nielevä maantie- ja
autoliikenne, kovaosainen yhtiökauppa kun sijaitsi puolisen kilometriä
kylän keskuksesta, rautatieasemalla, jonne enää ei ollut asiaa muuta
kuin kirkonkylän, osuuskauppojen myymälät sensijaan Meritähden
keskipisteessä, hävisivät yhtiökaupan tiskin viereltä kahdella
tuolilla istujatkin. Kerta kaikkiaan se sammui, kuivui kuin poutakesän
lähde valtaojan vieressä. Kaikki sivullisetkin sen huomasivat, jopa
rihkamatavaran matkustajatkin, kaikki muut, paitsi ei kauppias itse.
Hän tosin tunsi taistelevansa ”titaania” vastaan, mutta ei alistunut
eikä myöntänyt sitä. Siitä seurasi sitä kuin arvata sopii, vähitellen
vuosien mittaan. Vauhti hiljeni hiljenemistään, vaihtui kolmosesta
kakkoseen, ykköseen, vai toisinpäinkö ne automiehet laskevat, joka
tapauksessa sellaiseksi hiljaiseksi monella tavalla rasittavaksi ja
kuumentavaksi jurraamiseksi ilman toivoa. Mäen päälle oli huikea matka,
ja se piteni yhä. Sivuliikkeet, joita niitäkin jo oli useita, täytyi
lopettaa yksi toisensa jälkeen; turha ”paarlasti”, varastot heitettiin
tiepuoleen, osakepääoma samoin... ensin puolet, sitten kokonaan, mutta
vauhti ei näistä parantunut, rasittunut, ravistuva kone jurrasi yhä
pahemmin.

— Olisi pitänyt hyvissä ajoissa lopettaa! — me pikkuosakkaat
tietoviisaina murisimme ja neuvoimme. Mikä oli ”hyvissä ajoissa” aika?
Sitä tuskin itsekään olisimme pystyneet arvioimaan, sitäkin vähemmin
itsepäinen kauppamies, joka tunsi paikkakunnan synnyinseudukseen ja
oli kasvanut siihen kauppansa mukana. Se oli kerta kaikkiaan hänen
kohtalonsa, ihmiskohtalo, jolle hän sisustaan, ammattitaidostaan ja
sitkeydestään huolimatta ei mitään mahtanut. Jos pehmeäluontoisempi ja
-kätisempi olisi ollut, myynyt ajoissa liikkeensä tai tehnyt hyvissä
ajoissa sopivasti harkitun ”konkurssin”, olisi varmasti päässyt
paljonkin helpommille päiville. Jos hän näin olisi menetellyt, ei hän
olisi ollut sitä sitkeän itsepäistä suomalaista sukupuuta, mitä oli. Se
kannattaa mainita toisen kerran. Sitäpaitsi, olisiko se ollut hänelle
ja hänen vesottumilleen eduksi, on kysymys erikseen. Kuinka kataja
voisi muuttua lepäksi tai pihapihlaja laitumentakaiseksi havupuuksi?
Sitä sopii ajatella ja kysyä. Minä ajattelin, koska nyt kerrankin oli
siunattua aikaa.

Mutta hänen rouvaansa minun tuli surku, sanoisinpa että ihan sääli...
ellei siihen sisältyisi määrätynlaista epäilyttävää farisealaisuutta.
Tavallisestihan me ihmiset olemme silloin kaikkein surkeilemattomimpia,
milloin kovaäänisesti toisen kohtaloa surkeilemme. Mutta kuitenkin,
siihen rouvaan ja hänen kohtaloonsa mennen: hän jos kukaan oli tehnyt
hellittämätöntä työtä tyttövuosista jo elämänsä ehtoopuoleen, oli
itse myynyt puodissa, hoitanut taloutta, palvellut ja hyvittänyt
”kundeja”, osakkeenomistajia, tilintarkastajia, kaupparatsuja, kaikkia
meitä, jos minkälaatuisia omahyväisiä herroja. Siihen sairaudet,
perhehuolet, ei illan rauhaa, ei yön lepoa, ja kaiken lopputulos:
kaikki näytti vuotavan kuin vesi hiekkaan! Vaikka eipä minun tarvinnut
naapurin kaivolle saakka mennä, tätä hiekkaan vuotamista nähdäkseni ja
todetakseni. Sama sattuma ja kohtalo meidän vaimolla, meidän perheessä.
Naapurin hiekkaan vuotamiset ihminen vain huomaa paremmin, niin
minäkin, kun oli tarkasteluun aikaa.

Siirsin heilahduksen verran näkökiikariani, ruuvia ei tarvinnut
kiertää, koska matka oli pitkä ja kylä pieni. Toisessa punaisessa
puotitalossa eli laillisesti rekisteröityä elinkeinoansa harjoitteleva
toinen tuttavaperhe, rohdoskauppias ja rouva, omat vastamaansa
heilläkin, vaikka kahden valtamaakunnan ja kaupungin välinen
maantieliikenne vyöryi rappujen ohitse. Tässä ihmiskohtalossa oli
vaikeasti voitettavana vastamaana miehen parantumaton sairaus. Kuinka
kauan ja hienon joustavasti he sitä vastaan taistelivatkaan? Yli kaksikymmentä vuotta
! Talon isäntä sairasteli vain aika ajoittain
kotona, enimmät ajat häntä hoidettiin tautinsa edellyttämissä
parantoloissa, jopa ulkomailla. Rouvan oli toimellansa hankittava
tähän tarvittavat varat. Se varmaankaan ei ollut niin helppoa kuin
sivusta katselijan silmään näytti. Mutta tämä rouva oli myös joustavaa
sukupuuta, perintähienoa sitäpaitsi. Kun vähäinen liiketoiminta ei
tuottanut raskasta kohtaloveroa, hankki hän sivutoimia, sellaisia,
jotka pystyi taidolla sekä asiakkaitansa tyydyttävästi suorittamaan.
Hän teki käännöstyötä ja piti yksityisoppilaita, useampaa luokkaakin
yhtä aikaa. Oli siinä tunteja aamuin, illoin, vielä keskipäivälläkin.
Toisella korvalla oli kuunneltava, milloin puodin kello kilahti.
Joku aina tarvitsi joitakin tippoja, partaterän tai hammastahnaa,
ei liian usein, koska maakunnan mies on visusti harkitsevainen
sellaisiin tarpeisiinsa nähden. Eivätkä ne oppilaatkaan olleet
aina herranheleimpiä kukkasia, vaikka oman vanhemman silmään siltä
näyttivät. Yksityisoppilas, pahaisempikin napataatta, katselee
opettajaansa vähän noin niinkuin kapitalistin silmällä: Älä sinä
opettaja liikoja... Pappa minun tuntini maksaa... Mutta se pappa,
enempää kuin mamma, ei ole kovinkaan tyytyväinen, jos tämä toivorikas
vesa ei satukaan täyttämään kaikkia toiveita, ei läpäise talven
lukemisella oppikoulun toiselle tai kolmannelle luokalle. Heikko
opettaja! Vaikka minä niin hyvin maksoin! Maksoivatko he niin hyvin?
Ehkä, rohdoskaupan rouva ei kuitenkaan valittanut. Tietääkseni ei ollut
syytä vanhemmillakaan. Hänen oppilaansa läpäisivät ihmeteltävän hyvin.

Hänellä oli yksilöllinen, joustava opetustapa, ja varsinkin vieraissa
kielissä hän oli etevä. Sen tulin kokemaan tuntioppilaana, jonka
puolesta ”pappa ei maksanut”, myös tehtaamme vieraskielisessä
kirjeenvaihdossa, jota hän useat vuodet hoiteli. Englanti oli
hänelle hebreaa, mutta milloin mannermainen kirje tuli luettavaksi
tai vastattavaksi tai molempaa tehtäväksi, kuten tavallisesti, niin
jopa leikkasi. Kielitaito ja taju näytti olevan hänellä verissä,
myös hengessä, hän suorastaan nautti sellaisesta työstä, niinkuin
näennäisesti myös raskaasta opettajantoimestansa. Ellei näin ollut
asianlaita, niin hän oli mainio ”naisnäyttelijä”, naapureihinsa nähden
hieno, kaikissa tilanteissa itsensä hallitseva persoonallisuus joka
tapauksessa.

Hän toimi myös tulkkinamme, milloin meillä kävi ulkomaalaisia
liiketuttavia, parhaimpina vuosinamme ei niinkään harvoin. Oli
turvallista johtaa hänet vieraan ”leijonan” häkkiin. Hän liikkui
siellä kuin kotonaan. Juttu juoksi luontevasti. Hupaisa sitä oli
sivustakin seurata, vaikka itse ei olisi sanaakaan ymmärtänyt. Eräs
pianotehtailija, joka kävi meillä usean kerran, lausui minulle
vilpittömän ihastuksensa hänestä:

— Hieno nainen! Suurenmoinen kerrassaan! Onko teillä enemmänkin
tuollaisia?

— Vaikka minkä verran! valehtelin minä silmää räpäyttämättä,
muutamalla valitulla sanalla.

Nyt hän on leski, käynniltään hiljentynyt, ohimoiltaan harmaantunut,
mutta hieno nainen yhä edelleen. Jos hauskan pyylevällä
pianotehtailijallamme olisi vielä meille asiaa, niin luulenpa, että
hän sanoisi samat sanat, niinkuin minäkin voisin vilpittömästi yhä
suuremmalla syyllä sanoa: Hän on mainio! Bitte schön!

Joku nainen tai naissydämien ja asioiden tuntija voi syyttää minua
edellä olevan johdosta jonkinlaisesta kaunomaalauksesta. Sanon
heti vastaväitteeni. Se on aiheeton syytös. Puhun vilpittömästä
vakaumuksestani. Olen kyllin pitkän aikaa tarkastellut häntä, mutta
en ole nähnyt mitään muuta. Luonnollisesti hänellä on salaiset
inhimilliset heikkoutensa niinkuin meillä kaikilla, mutta en ole
nähnyt niitä, enkä näin ollen voi niistä mitään pätevää sanoa. Myös
lieventävänä asianhaarana tulkoon mainituksi, mikä jo kerran edellä:
Hänellä on ollut suuret vaikeutensa, mutta hänen hermonsa ja voimansa
ovat kestäneet. Kiirastuli lienee kirkastanut hänen teränsä.

Englanninkielen kirjeenvaihdossa käytimme tulkkina kylässämme asuvaa
harjatehtailijaa. Hän oli ammattinsa taitava mies ja kielimies, vaikka
oli umpisokea. Me luettelimme hänelle kirjeemme kirjaimia, milloin
emme osanneet tavata sanoja, jotka tietysti lausuimme ja äänsimme
päin mäntyyn. Mutta hän arvasi asian parista kolmesta tällaisestakin
sanasta. Englanninkieli oli hänelle verissä niinkuin erilaisten
harjojen muoto, kun tekijätytöt toivat niitä hänen leikattavikseen.

Hän oli elänyt ennen parempiakin päiviä, mutta ne eivät olleet
muodostuneet hänelle niin onnellisiksi kuin elämän loppuvuodet sokeana
perheen ja harjojen parissa.

— Niin näkyy! sanoi hän usein. Kerran jatkoi: — Tämä elämä on
ihmeellinen tragikomedia. Kun näet, et askelen mittaa eteesi näe, kun
kadotat silmiesi valon, näet kilometrien etäisyyteen!

Se oli totta. Hän luki kirjeitämme puhelinlankaa pitkin kilometrien
päästä. Hänen voitollisessa elämässään samoin kuin valoisassa
elämänkatsomuksessaan oli meille paljon oppimista. Sellainen
harjatehtailija hän oli, vaurastui aineellisestikin silmin nähtävästi
vuosi vuodelta.

Seppiin nähden olimme kylässä omavaraisia. Minä jouduin asumaan
suorastaan vasaran ja alasimen välissä, kahdenkin vasaran. Nurkillamme
kalkutteli kolme seppää. Yksi oli erikoistunut hevosenkengittäjäksi,
toinen oli hyvä teräseppä, kolmannella oli toimelias vaimo ja tytär,
oli kai näillä toisillakin, mutta kuinka sen nyt näin tulinkaan
kiikarillani nähneeksi ja tässäkin ulos naputtaneeksi! Teräseppä oli
hupaisa lähinaapuri, niinkuin kaikki toisetkin omalla tavallaan.
Istuimme usein yhdessä iltaa, kevätiltaa, syysiltaa... väliin hänen
pajassaan tai hänen puutarhakeinussaan kiikkuen. Joskus sunnuntaisin
hän pyhäpukimissaan käväisi meillä.

Hän oli sepänpoika, raudan syntysanat olivat siis perittyjä, osa
maailmalta hankittuja, kokemusten kaukalossa karkaistuja. Mielellään
hän niistä kertoili, niin isäpapan kuin Billnäsin ajoista; sielläkin
vanhassa rautaruukissa ja lapiotehtaassa hän oli nuoruutensa päivinä
ollut kalkuttelemassa. Hänen muistelmajuttunsa juoksivat hauskan
leppoisasti ja ilta kului rattoisasti. Kaikkea muuta hän ymmärsi,
vaan ei henkivakuutusta. Nuoruudenpäivinänsä hän oli ottanut tuhannen markan
vakuutuksen, kolmekymmentä vuotta maksanut, nihrannut, kerran
sanoi lehmänkin myyneensä saadakseen kuittirahat, sitten juuri
rahojen nostoaikaan sattui maailmansodan inflatio, mistä johtuen
hän kolmenkymmenen vuoden säästöillänsä sai ostetuksi puoli lehmää,
ruhona. Eipä ihme, että se oli hänen mielestään vuotanut hiekkaan,
koko pitkäaikainen touhu ja hitsaaminen. Ammattimiehenä sain hänelle
parhaani mukaan todistella, ettei se sittenkään ihan hukkaan ollut
mennyt, olihan kuitenkin tullut tehdyksi jotakin ja siinä sivussa myös
jotakin muuta, niinkuin näistä hyvistä pajakamppeista, vasaroista,
lapsista ja huviloista näkyi. Kerran me sitten jouduimme sitä hänen
huvilaansa sammuttamaankin, kun pärekatolle lennähtäneestä kipunasta
syttyi tuli. Lähinaapurina jouduin ensinnä hätiin pikku ruiskuni
kanssa. Saimme tulen hiljentymään ja sammumaankin lopulta, rakennuksen
yläkerta vain paloi. Mutta hän rakensi sen entistä ehommaksi ja pisti
peltikaton. Palovakuutusyhtiö antoi rahat. Hän oli tullut lisänneeksi
palovakuutustansa juuri sopivaan aikaan, vaikka sillä ei ollut mitään
tekemistä kipunan kanssa. Siitä olisin voinut mennä kirkkaasti
valalle, koska tunsin naapurini. Ei tarvinnut mennä, yhtiö maksoi
sovinnolla. Näitä minä katselin ja muistelin, ja sitten edelleen muita
kylänmiehiäni.

Teräsepän lähinaapurina asui muurari. Olikin vasta eri muurari,
rapparikin vaihteeksi, milloin hyvä aine kihahti päähän, mikä ei
sattunut niinkään harvoin. Hän oli jo vanhahko mies eikä enää
muurannut, paitsi sähköyhtiön muuntaja-aseman eräänä kesänä, mistä
lieneekin innostunut. Se on kyllä hyvä ja pysyväinen näyte siitä, että
mies osasi taidon.

Hänellä oli tiilirakennuksensa alakerroksessa jonkinlainen romu- &
diverssikauppa, vaikka silkkipyttyjä ei nähtykään sen ikkunassa.
Muuta käypää tavaraa siinä sen sijaan oli kuten: luita, lumppuja,
kenkärajoja. Ukko hääräili rojunsa keskellä sametista tehty
posetiivarin nuttu yllä, hirmuinen mälli poskessa. Toisinaan hän
jutteli mukavia, toisinaan ärähti kuin vanha myyrä, riippui siitä,
millaisessa kunnossa päävärkin ruuvit sattuivat olemaan. Kerran
keväällä suorittelimme hänen nurkallaan toimituksia, joista hän yleensä
ei pitänyt. Jonkun kaverin heittämänä rautavanteinen kiekko kolahti
myyrän pesän seinään, joka niinkuin koko talokin oli muurauksen
mestarinäyte. Ukko oli ulkona kuin kiiliäinen. Kyllä poikasille
nummipolku maittoi. Juoksun vuoro jo varmaan olikin. Hauska naapuri,
aika myyrä muurariksi, ei mitään valittamista.

Räätälejä oli kylässä kaksi. Toinen heistä oli iäkäs eikä enää
neulonut, mutta toinen, sen nuoremman rouva, neuloi sitä ahkerammin,
joten toimessa olevia räätälejäkin oli siis oikeastaan kaksi. Tämä
toimeenpaneva räätälipari oli iloinen ja ystävällinen, ammatissaan
yhtä etevä kuin eteenpäin menevä. Sen saattoi nähdä, vaikka ei olisi
ollut näkijän lahjojakaan. Niin he ovatkin menneet, rakentaneet
talonsa, rantahuvilansa, puutarhansa, niin että melkein kateeksi
kävisi, elleivät he olisi niin hyviä ystäviä ja kylänmiehiä. Räätäli
soittaa viulua, myös ”klaveria” aika näppärästi. Nähtävästi viulu
sopii erikoisen hyvin räätälin hobbyksi, koska se toinenkin, jo
neulansa jättänyt räätäli, harrasti viulunsoittoa. Aikoinaan hän oli
ollut kuuluisa pitopelimanni, pelasi reippaasti vieläkin, milloin
kansanjuhlissa polskia ja purpureita tanssittiin.

Myös suutareita oli kaksi. Toinen oli herrasmies, eikä toinenkaan
pyhäisin mitään puuttunut. Luulen, että he olivat vähän kateellisia
toisilleen, vaikka eivät sitä julki lausuneet, herrasmiehiä kuin
olivat, vain ryypyssä ollen tulivat salat julki. Mutta sitten se
toinen yhtäkkiä lakkasi ryyppäämästä, teki äkkiparannuksen, samoin
kuin posetiivimestarikin oli tehnyt, vaikka ei samasta syystä. Tämä
suutari oli herra talossaan, kerta kaikkiaan. Kun hän kirosi, niin
naskalitkin pöydällä hypähtelivät. Tästäkin jo voi päätellä, ettei hän
siitä parannuksenteosta paremmaksi tullut, niinkuin ei mestarikaan, en
minäkään, tuskin kukaan. Meidän ihmisten laita lienee vähän sama kuin
salalähteiden, jos yksi silmäke tukitaan, niin toinen pulpahtaa esiin.
Niin tässä kunnon suutarissammekin, hänet valtasi nopea rikastumisen
halu. Mutta kun hän oli kuullut ja omasta kokemuksestaankin sen tiesi,
että kukaan tässä maailmassa ei työllänsä rikastu, ryhtyi hän ostamaan
raha- ynnä miljoona-arpoja. Hän teki vartavasten kaupunkimatkoja niitä
eri paikoista hankkiakseen, mutta ei tärpännyt. Kerran onni kääntyisi,
niin hän toivoi. Toistaiseksi tämä haave on pettänyt, mutta mikäpä
estää edelleenkin yrittämästä. Hän on etevä ammattimies ja muutenkin
yritteliäs poika. Kyllä hänen reikätuolinsa ja naskalitiskinsä sen
verotuksen kestää. Sitäpaitsi rahat tulevat hyviin tarkoituksiin,
vaikka suuri kala ei tärppäisikään. Näin ainakin mainostetaan. Se
toinen suutari on jo vähän liian iäkäs mies äkkiparannuksia tehdäkseen.
Ne eivät ole terveellisiä vanhan miehen sydämelle. Muuten voittoarpa
olisi kyllä hänellekin tarpeen, milteipä paremmin kuin sille
nuoremmalle. No, tulee hän aikoihin hänkin, vaikka on heikommissa
askeissa; poikaset ovat hajaantuneet maailmalle ja ansaitsevat hyvin.

Oli meidän kylässä leipurikin, mutta hän ei ole leiponut pitkiin
aikoihin, ei edes omiksi tarpeikseen. Hänet minä tapasin ensi kerran
herrasmiehen tamineissa perunavakoja ajamassa, takkinsa mies vain oli
riisunut aidan seipääseen. Kahden ja puolen tuuman tärkkikaulukset
näkyivät sitä selvemmin, tumman solkisimsetin pää keikkui liivin
vuorilla kuin kissan häntä. Hän oli syntyisin herrasmies ja hauska
poika vanhanakin, tämä leipuri. En kummastele, että hän oli ammattinsa
jättänyt ja kynteli perunavakoja tärkkikauluksissa. Mutta savukkeensa
hän sytytti eri kätevästi. Hän käänsi liekkiin leimahtaneen tikun
kynttiläksi, sitten vasta imaisi savut. En kenenkään toisen ole nähnyt
tekevän sitä niin ylhäisen taitavasti.

Hänen poikapuolensa oli se hauska liikemies, joka päivän pani
kauppapuodissa paistamaan, hyvä laulumies samalla samoin kuin siskonsa,
joka visersi kirkkaasti ja vaivattomasti kuin leivonen. Hän toimi
pankkineitinä kyläkonttorissamme, joka hävisi pankin mukana. Erinäisen
määrän tämä laululintunen laskeskeli meidänkin vekseleitämme. Sitten
kun rahalaitoksemme sulatteli kynttilänsä toisen pankin astioihin,
siirtyi hän muihin toimiin. Hänen kirkkaan äänensä kuulen langan päässä
yhä.

Tästä kylän leivosesta kaukokiikarini hypähtää luontevasti erääseen
henkilöryhmään, kylän pieneen sekakuoroon, joka silloin tällöin
hautajaisten ja suurempien seuratalon juhlien edellä kokoontui
harjoituksiin. Johtajana toimi kuka sattui: pitäjän kanttori,
kansakoulunopettaja, vaimoni tai joku muu. Lauloimme me joskus
ilman johtajaakin, mikäpä siinä, vanhat tekijät, tutut laulut. Joku
hyrähti äänet, me muut tartuimme ja vedimme, joskus myös penkin
alle. Se virkisti yhtä paljon kuulijoita kuin meitä kuorolaisia.
Seuraavan laulun kiskaisimme sitä kirkkaammin. Meillä oli muutamia
patentti- ja sesonkilauluja, jotka eivät vanhentuneet, vaikka eivät
juuri milloinkaan puuttuneet esityslistaltamme. Yksi parhaimmista
oli se tuttu ”Mä oksalla ylimmällä kuolemaa”, josta jo ennenkin näissä
muistelmissa on ollut puhetta. ”Ja nythän on taasen helluntai...”
laulelimme keväisin, niinkuin kevätjuhliin ja luontoon sopivaa oli.
Vakinainen hautajaislaulumme oli: ”Mä kuljen kohti...” Siihen
tavallisesti liitimme ”Pyhäaamun rauhan” tai ”Herra taivahan...”

Ennen esitystilaisuutta kokoonnuimme koululle tai seuratalolle
harjoituksiin. Sopraano, laululeivosen kannatuksella, oli varma ääni
aina, vaikka muut eivät olisi juuri äänessä olleetkaan. Sitäpaitsi,
sehän oli melodia, jonka jokainen muutenkin osasi. Altto oli paljon
epävarmempi, koska ei ollut hyvä-äänistä kannattelijaa. Tenorissa oli
hyvä pari Kissilän isäntä, liikanimeltään J. G., sekä laululeivosen
veli eli Bror. Bassossa oli useampiakin, niin tarvittiinkin, sillä
oikein varmaa, jykevää ääntä ei ollut kuin Santasen maalarilla, mutta
hän oli epävarma muuten, ei niinkään paljon harjoituksissa kuin
itse esiintymistilaisuuksissa, jotka sattuivat pyhäisiin aikoihin.
Me toiset bassot usein moitimme häntä siitä, mutta kannattelimme
siitä huolimatta, väliin kainaloistakin, milloin hän oli sen
tarpeessa. Kuoron maine ennen kaikkea! Me todellakaan, Pirtin isäntä,
kaupanjohtaja ja minä, emme olleet bassossamme patenttivarmoja, vaikka
laulut olivatkin vanhaa patenttia.

Harjoitukset olivat hauskoja tilaisuuksia omalla tavallaan, se
odottaminenkin, Santasen ynnä muiden. Siinä kerkisimme keittää uutta
ja vanhaakin lämmittää. Joskus täytyi harjoittaa vain kolmi- tai
kaksiäänisesti, joskus vain neuvottelimme ja lämmittelimme, mikäli
harjoituspaikka sattui olemaan siinä kunnossa. Milloin taas oli liian
kylmä, kuten talvisin usein oli asianlaita, laulelimme lämpimiksemme
kaikkea muuta, paitsi ei niitä lauluja, joita lähestyvässä
tilaisuudessa tulimme esittämään. Aina ne eivät olisi olleet
soveliaitakaan, mutta puolustukseksemme on mainittava, että tarvitsimme
lämmintä. Hautajaislauluissa on hidas tempo, niistä ei paljon lämmintä
lähde harjoituksissakaan, sitäkin vähemmin talvisella haudalla, jossa
moni laulaja on ollut hankkimassa hautajaisia itselleen. Enpä sentään
luule, että kukaan meidän joukostamme. Olimme yleensä vanhoja ja
viisaita, siinäkin suhteessa.

Niin ne harjoitukset sitten tahtoivat kuiviin imeltyä. Mitä sellaisia
harjoittelemaan, jotka niin hyvin ilmankin osasivat. Sitäpaitsi Pirtin
pieni pirteä isäntä oli iltauninen. Ellei laulusta mitään tullut,
niin häntä rupesi haukotuttamaan. Se oli lopun merkki. ”Muistakaa
tulla sitten vain ajoissa!” varoittelimme toisiamme. Ihmeteltävän
hyvin me yleensä sen muistimmekin, paitsi Santanen, milloin oli
sillä tuulella, että ei muistanut. Mitä arvokkaampi tilaisuus oli,
sitä paremmin lauloimme, ja lähikauppalan sanomalehden toimittaja,
joka usein henkilökohtaisesti kävi juhliamme reportteeraamassa,
kirjoitti seuraavan päivän selostuksessaan: Kuoro esitti taidokkaasti
mieltymyksellä kuultuja lauluja. Kaikesta näkyi, että kuoro oli
huolellisesti harjoitellut, tehnyt hyvää työtä! Niin olimmekin.

Hauska oli katsella ja muistella sitäkin touhua. Vuosien hupaisat
yhteenotot, harjoitukset ja kommelluksetkin olivat kasvattaneet
meistä siskoja ja veljiä, ”broria” muutenkin kuin nimeltä ja
puhuttelusanoilta. Milteipä kaihoten hellitän näkimeni tästä hauskasta
sisarusseurasta. Siitä ei olisi pitkää matkaa vuotuisiin merkkipäiviin:
Lempin-, Lyytin-, Elinin-, Väinön-, Kallen- ja Jussinpäiviin, mutta
ne olisivat liiankin kaihoisia tällaisina aikoina kiikaroitavaksi.
Hypähdänpä siis ajoissa ulommaksi järvien rannoille, pieniin metsäkylä-
ja pitäjävälähtymiin, joita niitäkin riittäisi kiikaroitaviksi minkä
verran tahansa.

Kilparatojen kiistatovereita oli muitakin kuin Harjanteen Jussi,
joka yksinäiseksi oli jäänyt. Sellainen oli muiden muassa Metsämaan
Matti, joka hymyili aina. Siniset silmät loistivat, valkoiset hampaat
välkkyivät. Niin kilparadoilla, hiihtoladuillakin, mikä suinkaan ei
merkinnyt tässä pojassa sisun puutetta. Hän vain oli sen luontoinen ja
muutenkin sitä mieltä, että parempi aina voittaa.

Hän oli talonpoika, mutta möi vanhan talonsa, koska halusi rakentaa
takamailleen uuden talon kokonaan alusta. Me kyläläiset vähän
surkuttelimme häntä sen päähänpiston vuoksi, niinkuin yleensä
pahoittelemme toisen päähänpistoja enemmän kuin omiamme. Kuitenkin
tämä uusi suuri tehtävä kykeni innoittamaan hänet työhön, mikä jo
sellaisenaan on pyrkimyksen arvoinen asia.

Hänellä oli yhtä rivakka emäntä, ja he panivat metsässä toimeksi,
niin että sitä jo sivusta katsoen oli hupaisaa seurailla. No, eivät
kai he juuri niin tyhjinä metsään menneet kuin moni Matti ja Liisa
ennen heitä vain kirveen ja sahan kanssa. Matti pisti heti pystyyn
sirkkelisahan, johti sähköt ja alkoi tehdä pitkistä puista lautaa ja
piirua, jos mitäkin soiroa. Hän rakensi talonsa nopeasti ja rakensi
sen hyvin, taitomies kun oli niin tekijänä kuin teettäjänä. Pian siinä
nousivat pihatot, puimaladot, kettutarhatkin, vaikka sen rakentamiseen
ei paljoakaan sirkkelisoiroja tarvittu, rautalankaverkkoa sitä enemmän.
Me vanhat kyläläiset ja kuorolaiset kävimme säännöllisesti Metsämaalla
Matinpäivillä ja Liisanpäivillä. Se oli sopiva hiihto- tai kävelymatka.
Laulelimme, laskimme mäkeä ja leikkiä ja pidimme muuta lapsekasta
hauskaa. Metsämaalta palasi aina virkeämpänä kuin oli sinne mennyt.
Jo yksin senkin vuoksi kannatti tuo matka tehdä. Liisa-emännän hyvät
antimet saattoi laskea kaupantekijäisikseen. Sellaisia nimipäiviä
kannattaa harrastaa! Siitä me kuorolaiset olimme yhtä mieltä, kuten
yleensä muutoinkin, virkistäviä poikkeuksia lukuunottamatta.

Suuntasin kiikarini ulommaksi väljempänä lainehtivien peltojen ja
välkkyvien vesien avartumiin. Pitäjässämme oli muutamia vanhoja
herraskartanoja, mutta niihin nähden ei näkimissäni ollut paljoakaan
heijastumisia, jälkikatselmuksissa kirkastuvia sitäkin vähemmän. Siitä
huomasin kuuluvani alempaan kastiin. Olihan kuitenkin eräitä suurtilan
ja -talon omistajia, joihin muistokiikarini silmä mielellään pysähtyy,
lämpenee ja kirkastuu. Yksi sellainen oli mies, joka paikkakunnalla,
jopa laajemmillakin aloilla tunnettiin nimellä ”Pitäjän keisari”.
Sattuvampaa nimeä tuskin olisi voitukaan hänelle keksiä. Hän oli
siihen ansiollinen, ei suoraan verrattavissa Aleksantereihin, enempää
I:een, II:een, kuin III:eenkaan, mutta jollakin tavoin hän muistutti
kaikkia näitä, mikäli historiallisiin kuvailuihin on uskomista. Hänessä
oli suuripiirteisyyttä, jalomielisyyttä, karskia käskijän voimaa.
Hän oli suurporvari, eikä kieltänyt tätä kastiansa, mutta ei tullut
kysymykseenkään, että hän olisi passittanut muonamiehensä tai vanhan
torpparinsa vankileirille, vielä vähemmin Tallukkamäkeen, vaikka tämä
olisikin erehtynyt kapinoimaan. Sellaista välttääkseen hän oli kyllin
viisas ja harkitseva. Hän käsitti, mitä sellaiset ”puhdisharvennukset”
pitäjälle ja koko kansakunnalle merkitsivät. Mutta tarpeen tullen hän
kyllä oli yhtä valmis kuin kykenevä omin käsin tyhjentämään ”tuvan
täyden”, samoin kuin hänen veljensä, kooltaan vielä suurempi mies, ja
kartanonomistaja, jonka ei tarvinnut muuta kuin lähettää saappaansa
seinän taakse, milloin sieltä liian kovaääninen meteli alkoi kuulua.

Keisari oli myös liikemies, sitäpä hän vasta olikin. Hän pani huonotkin
kaupat kukoistamaan, jopa suoritustilaan joutuneet takuusitoumuksetkin
korkoa korolle kasvamaan. Erään samoin herrasmiehenä, liikemiehenä
ja toimenmiehenä joustavalahjaiseksi tunnetun sukulaisensa kanssa he
joutuivat ottamaan nimiinsä maatilan, joka suinkaan ei ole koitunut
heille tappioksi. Palstatontteja neliömetrikaupalla siitä on jo kohta kymmenisen vuotta
myyty. Ja yhä niitä riittää. Tämä heidän satoisa
maatilansa sijaitsee ”vieraalla maalla”. Nämä herrasmiehet eivät
järjestele noppakuutioita isiltä perityille tiluksilleen, mikä on
mieluisaa todeta myös meidän pitäjäläisten. Kotoisten järviemme rannat
ja puistokukkulat säilyttävät väljän, arvokkaan luonnonkauneutensa ja
alkuperäisyytensä, mikä niin hyvin sopii vanhalle kulttuuripitäjällemme.

Nostan kiikarisilmää vähän ulommaksi. Yhä edelleen näen
hyviä naapureita ja kylänmiehiä, muutamia Hiljalan nummen
kuutamovalaistuksessa. Siellä lepäilee kylänaapurini, kelloseppä
Vuorimies, hyvin leponsa ansainneena, keveät mullat haudallansa. On
arvoitus minulle, millaiset kellot hänen nummipirttinsä seinillä nyt
nakuttelevat. Mutta tasaisesti, hyvin huollettuina ja rasvattuina ne
käyvät, vaikka huoltajan vietereistä veto loppui. Tämä ei ole arvoitus,
vaan otaksuma, paikkansa pitävä.

Siellä lepää myös eräs entinen virkatoverini, kunnan kamreeri, jolla
oli harvinaisen siro ja kaunis käsiala, mikä näkyy vuosikymmeniä
pitäjän aikakirjoista. Hänen jälkimuistonsa ei ole lain ja muodon
kirjaimesta kiinni pitävien pitäjäläisten mielestä niin kaunis kuin
hänen käsialansa. Mutta tähän voimme sanoa: heittäköön ensinnä
kivellä, ken synnitön on! Kuka ryhtyy kantajaksi miestä vastaan
ylimmäisen kirjanpitäjän edessä? Syyttäjälle itselleen voidaan
siellä heittää kuivat jauhot suuhun vaikkapa esimerkiksi seuraavalla
vastakysymyksellä: Maksoitteko pystyvälle, perhettä huoltavalle
virkailijallenne hänen työtänsä vastaavan palkan?... Ette maksaneet,
poistukaa ja odottakaa. Hetken kuluttua tarkastelemme teidän omia
kirjojanne!

Välähtymä johtaa helposti toisesta toiseen, ventovieraisiinkin
ihmiskohtaloihin, joihin on tullut ottaneeksi osaa vain etäisenä
sivustakatselijana. Eräänä talvena, eiköhän kokonaisen vuoden ajan,
pidettiin kovaa kohua erään ansioituneen tiedemiehen tekemistä
”kavalluksista”, miehen, joka oli alansa etevimpiä, oli vuosikymmeniä
tehnyt epäitsekästä työtä, taidolla ja uutteruudella entisöinyt
kuuluisimmat kirkkommekin sellaiseen kuntoon, että kukaan toinen
tässä maassa ei olisi siihen pystynyt. Laajojen tutkimusten ja
julkisen sanateilaamisen jälkeen tuli todetuksi muutaman tuhannen markan
vajaus, teilatun tiedemiehen syyllisyys siihenkin enemmän kuin
kyseenalaiseksi. ”Voi pyhä yksinkertaisuus!” mahtoi mies huudahtaa,
niinkuin eräs marttyyriedeltäjänsä tuliroviolla. Olisi hauska nähdä,
kuka ”ylioikeudessa” tässäkin jutussa ryhtyy kanneviskaaliksi. Kunhan
ei vain joku lain- ja kirjanoppinut ammattijärjestelijä, jolla joka
päivä on tilillään pahempia. Hänelle käy siinä jutussa huonosti, saa
kerrankin palkan ansioittensa mukaan.

Palasin Hiljalan nummeen, jossa erään kuusen vai koivunko alla lepäilee
myös hyvä ystävämme ja yhtiötoverimme Tähtelän Eetu. Onhan miehellä
siellä nyt sitä, mitä täällä ei ollut, häiritsemätöntä rauhaa,
hyvää aikaa tutkiskella kirjojansa ja tähtitaivaitansa. Maallisiin
n.s. liikeasioihin nähden voit lepäillä huoletta! Ne juoksevat
täällä niinkuin ennenkin, ehkäpä paremminkin. Pojat kaikki ovat jo
hyvällä jalalla, pystyviä poikia, niinkuin itsekin muistat. Ehkäpä
he eivät tähtäile juuri niin kauaksi ja korkealle kuin sinä, mutta
joka tapauksessa he tähtäilevät hyvin. Tukevatuntuisessa maajalassa
pysyminen on heillä paremmin veressä kuin sinulla ja minulla. Tämän
olen sivumennen huomioinut ja voin iloksesi ilmoittaa!

Näin minä kiikaroitsin, mietiskelin, jopa hiljaisessa mielessäni
haastelinkin. Kun kerrankin oli sitä siunattua aikaa. Kotipaikkakunta
ja pitäjä kävi minulle entistä läheisemmäksi ja rakkaammaksi. Kun
sen kehitystä ja kaikkea sen olevaista ja näkyväistä katselin, niin
suorastaan hämmästyin, mitä perittyjä, elävästi kasvavia ja kestäviä
arvoja jo yksi paikkakunta ja pitäjä näköpiiriinsä kätkee. Mitä sitten
koko maa ja kansa. Kaikki oli mennyt saavutetun itsenäisyyden aikana
hyvää vauhtia eteenpäin. Paikoillaan tuskin oli polkenut muut kuin
minä velkaveneeni kanssa. Ihan paikoillani en minäkään, olin siksi
omahyväinen, että rohkenin näin olettaa. Tunsin elämäni jatkuvan,
vaikka itse asiassa voimat vähentyivät päivä päivältä. Ehkä tämä kaikki
johtui kirkkaista keväisistä päivistä, levosta ja kiikarista? Jokaisen
ihmisen pitäisi maata yksi kuukausi parantolan tai sairaalan mukavasti
vinostetussa, sopivasti pöyhityssä pielus vuoteessa... vaikka ei
olisikaan sydämessä vikaa... Mutta ei enempää kuin kuukausi tai pari.
Siinä saattaa helposti käydä myös kuin enolleni konepajan mestarille
tai vuodetoverilleni veturinkuljettajalle. Vähillä piti, ettei
minullekin jo niin käynyt. Eräinä päivinä hoitajat katselivat sillä
silmällä.