7

Minun oli pakko selittää mestarille, että vähentäisimme työväkeä. Hän
pani vastaan, eikä se mieluista ollut minullekaan, koska he olivat
perheellisiä miehiä ja tuttuja poikia, jotka olivat jo erikoistuneet
tehtäviinsä. Mestari sanoi: Mistäs sitten miehiä otetaan, kun
taas tarvitaan? Totta se oli. Yhtä kirkas ja kalsea totuus oli
minulla. Mistä otettiin rahat työpalkkoihin, soitinkoneistoihin ja
raaka-aineisiin, kun kauppa oli milteipä seisahduksissa? Siinä oli
vastakkain kaksi kovaa, naapurin kukko ja meidän poika. Päädyimme
sovitteluun, lyhensimme työpäivää, vähensimme vain muutamia miehiä.
Yksi niistä oli Heinon Reino, koska mestari ei sanonut virityksissä
tarvitsevansa häntä. Tiesin, että hän oli ryhtynyt painostamaan tätä
vireää pikku miestä, josta hänen vanhuuden lepoon asettuessaan piti
tulla seuraaja. Eikö hän tuntenutkaan enää levon tarvetta? Jos tämä
tapahtui siitä syystä, niin oli hän kyllin viisas pitääkseen aikeen
omina tietoinansa.

No, ei kai hän muutoinkaan suoralta kädeltä voinut esittää, että
potkisimme pois hyvän miehen, sukulaiseni sitäpaitsi, koska ei
hänenkään sukulaistansa potkittu, vaikka mies hänen omien sanojensa
mukaan olikin vähän ”leuhka”. Mestari esitti, että lähettäisimme
Heinon soittimien korjaajaksi maakuntaan. Hän pystyisi jo siihen ja
sitäpaitsi hän olisi sopiva myös myyjäksi, puhui yhtä sulavasti ruotsia
kuin suomea, soitteli viulua, teki vaikka mitä. Kaiken tämän myös minä
tiesin, mutta meillähän oli päämääränä miehen mestariksi opettaminen.
Kuinka maailmalle karkoittaminen nyt kävi yksiin näiden suunnitelmien
kanssa? Rouva kävi mestarinsa puolelle kuten tavallisesti, milloin joku
kolmas oli kysymyksessä. Annoin jälleen peräksi, häpeäkseni täytyy se
tunnustaa. Pantiin siis poika maankiertolaiseksi, oppia kai se oli
sekin, ja tarpeellistakin myöhemmin hänelle. Ja tarvitseeko tuosta nyt
tulla maapallon ympärimatka, lohduttelin itseäni.

Niin mentiin pulailtiin taas muutamia viikkoja. ”Se aik’ ol’ ajoist’
ankarin”, hyräilin virkeinä hetkinäni Kramsun säkeitä, vaikka ei
suinkaan se vielä juuri niin ankara ollut, ei lähestulkoonkaan. Mutta
vasaramarkkinoista, jotka eräässä katsannossa asianomaisille yleensä
pyrkivät olemaan ”Ilkan hirsipuutalkoita”, alkoi olla ilmoituksia
entistä taajempaan. Myös minun täytyi kääntyä katsomaan pahaa silmiin,
jo tilinpäätöksiemme valossa. Oliko tämä ”matkan pää” mahdollisuuden
peilikuvissa meilläkin? Koti- ja ulkomaisista kultamitalleista
huolimatta!... Jos tätä säätä ja vastatuulta vielä vuosikaupalla
jatkuisi, niin varmasti olisi.

Mestariamme ei näyttänyt huolettavan ankara aika. Hän ei valvonut
turhan vuoksi pitkiä iltoja, ei kiivennyt enää aamuvarhaisella verstaan
portaita, jotka notkuivat ja natisivat hänen allaan, että koko talo
paukahteli. Hän oli lihonut aika tavalla. Kova aika ei estä siitä,
kenellä oli taipumuksia, kuten hänellä. Niinkuin ei tämäkään nykyisin
elettävänämme oleva aika, on se nähty monenkin asemassa ja hänenkin
kohdallaan. Jo silloin hyvään alkuun hyödytetyt leiviskät kuuluvat
karttuneen yhä.

Niin hän notkutteli laulaen ”Hurtti ukkoa”, jonka ”nuotiolla puuttunut
ei juttu...” Se oli hänen mielilaulunsa, jota hän säestelikin yhdellä
sormella. Mutta jatkuvan menekkipulamme parantamiseksi hänellä
oli joitakin n.s. ”positiivisia” ehdotuksia. Hän esitti, että
ryhtyisi iltapuhteina omaan tiliinsä valmistamaan soittimia. Meiltä,
palkkatiliään vastaan hän ostaisi koneet, antaisi työn puutetta
kärsiville miehillekin pieniä urakkatöitä. Hänellä kuului olevan eräitä
vanhoja liiketuttavia, jotka syystä tai toisesta eivät halunneet toimia
tehtaamme julkisina asiamiehinä. Nämä välittäisivät näin valmistuneet
soittimet. Hyöty olisi molemminpuolinen. Hän saisi palkkansa ja me
seisovan tavaramme kaupaksi. Oli hän palkkansa ja myös vuositantieminsa
näihin asti saanut kyllä muutoinkin, eikä tämä soluttaminen paljoakaan
asioitamme parantaisi, varsinkaan kun hän tiesi sisäänostohintamme
jättäen sitäpaitsi tullit ja muut tuulaakit huomioimatta. Meillä oli
kokemusta jo tästäkin, sillä tämä jalo aate ei ollut mikään uusi.
Pienessä mittakaavassa sitä oli harrasteltu jo parempinakin aikoina.
Tämän kaiken tiesin, mutta eihän minun auttanut, kun en keksinyt
päteviä esteitä, niin kuin olisi pitänyt yhtä vanhan kuin selvän ”siinä
virsta, missä tolppa” — periaatteen puitteissa. Olihan kerrassaan
luonnotonta, että kilpailevaa ja nopeasti kasvavaa käenpoikasta
ryhdyttiin elättämään vaikeuksiensa kanssa kamppailevan emon pesässä.
Mutta kun en kyennyt lyömään seisaketta heti alussa, niin kuinkapa enää
täydessä vauhdissa. Sitä paitsi takana kajahteli kuningatarkellon,
rouvan, matala ääni: ”Se täytyy järjestää! Niin olemme päättäneet!”

Järjestettiin, kuten ennenkin olimme järjestäneet. Mutta häpeällistä se
oli, kerrassaan synti ja rikos terveitä liikeperiaatteita vastaan.

Kun mestari jonkin tuli konttoriimme järjestämään
ensimmäistä laskuaan, oli minulla puolestani eräs vastaehdotus, taikka
ei se oikeastaan minun ehdotukseni ollut. Korkeimmista paikoista se
oli meille esitetty. Pyysin kauniisti, että hän tulisi kuudentena
miehenä takaamaan sitä konttokuranttilainaa, jonka perusvakuudeksi
pankki oli hakenut kiinnityksen taloomme ja sen irtaimistoihin. Itse
luonnollisesti tulisin yhdeksi, eräät ystävät ja kylänmiehet muiksi.
Hän hätkähti aika tavalla; ei kieltänyt, mutta sanoi miettivänsä
asiaa. Järjestimme hänen laskunsa palkkatiliä vastaan, eikä hän voinut
valittaa korkeita hintoja. Kuinka minä olisin voinut häntä näissä
asioissa pettää, vaikka olisi haluakin ollut. Nyt sitäpaitsi oli
avoimena se takuuasia.

Mutta tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut hänen lähdöstään, kun
puhelimeni kilahti ja kuului tuttu matala ääni...

— Hyvää päivää! Se on täältä alhaalta! Ei huoli ruveta vikittelemään
meidän äijää mihinkään takauksiin! Siitä ei tule mitään, sanon minä!
Jatkui vielä muutakin, mutta soitin korvaan. Ensi kerran se tapahtui
ja viimeisenkin. Sitä nähtävästi ei vieläkään ole annettu minulle
anteeksi. Milloin kärsivällinen mies erehtyy kärsimättömäksi, niin se
onkin rikos, jota hän milloinkaan ei saa anteeksi. Mutta en ajatellut
enkä muistanut tätä, koska raivosin, itsekseni ääneen pauhasin.

Vai sillä tavalla! Sinä tohvelisankari! Sinä soittimien soluttaja! Sinä
akkojen akka ja rahalla ostaja! ”Pist’ nimesi tuohon!” Annettiinko
minulle miettimisen aikaa... vaimon ostamisesta, vaimon kanssa
keskustelemiseen! Pyysinkö sitä edes! Sen korkeasti oppineen ja
huippulahjaisen tennispelurin velkakirjaankin olin pistänyt nimeni
mokomine titteleineen, vaikka pohjavakuutena ei ollut kuin pari
tennismailaa, jos edes niitäkään. Tässä oli täydet, moninkertaiset
vakuudet ja yhteinen asia, kunnia-asia!

Löin kaapit ja korttilaatikot kiinni, rahalaitokseni kassakaapinkin,
siitä huolimatta, että pankkiaikani ei ollut vielä ohi. En jaksanut
viipyä enää kauempaa konttoriputkassa, mokomassa kiirastulen
pikikattilassa. Otin lakkini ja aloin harppoa nummea kohti.

Vihastunut ihminen on ”hyypiän” näköinen. Siitä sain minäkin todisteen,
ennenkuin pääsin metsän suojaamaan mäkeen. Lammensivun muori tuli
vastaani, hynttäämällä kuten muori tavallisesti.

— Hyvää päivää!

— Päivää!

— Hyvää päivää, minä sanoin! Ja minne sinä nyt tuollaisella kiireellä?
Olet niin tuohtuneen näköinenkin. Mahdat olla sairas?

— Kaikkea vielä!

Yritin livahtaa, mutta eihän muorin kynsistä niin vain, vaikka ne
olivatkin leinin syömät ja koppuraiset.

— En ole ennen nähnyt sinua tuollaisena. Niinkuin ryypännyt olisit.

— Entäpä sitten, vaikka olisinkin! naurahdin yrittäen väkinäisesti
leikiksi kääntää.

— Älä koeta pettää minua. Sinulla on murheita, jotka kuvastuvat jo
katsannostasi.

— Vaikka olisikin. Siitäkös ne vähenevät, että kylän kujilla rupeamme
ruikuttamaan.

— Jospa edes sen tekisit. Niinkuin sinulla olisi ollut joku pakko
tällaiseen.

— Niin millaiseen?

— Mokomaan rehkimiseen, josta et saa loppulitviikiksi muuta palkkaa
kuin ruumiin raihnauden ja hengen vaivan. Sano minun sanoneen!

— Kyllä sanonkin. Maalla aina viisaita löytyy, kun merellä vahinko
tapahtuu... vaikka ei tapahtuisikaan.

Riipaisin itseni irti ja karkasin mäkeen. Muori kuului motkottavan
jotakin, sitten kääntyi ja hynttäsi kylään päin. Oikeastaan sillä
hetkellä ajattelin sitä samaa... Ruumiin raihnaus ja hengen vaiva!
Mutta tarvitsiko muorin sitä minulle sanoa! Mokomakin huutavaisen ääni
korvessa! Vaikka ei kai hän mitään pahaa sillä tarkoittanut. Hyvää
tarkoittavainen hän oli, perhetuttavamme ja erään lapseni kummikin
sitäpaitsi. Ristiriitaisin tuntein, mestarille ja itsellenikin
vihaisena joutavan vihastumisen ja näkyväisen heikkouteni tähden
kiipesin harjulle. Siellä toki ei ollut muita näkijöitä kuin metsän
puut ja puiden oravat. Tuskin kukaan oli tätä ennen nähnyt minua
vihastumisen takia tuohtuneena, ja että Lammensivun muorin nyt se piti
nähdä!

— Tämä tekee härmoille hyvää! sanoi taannoisina vuosina eräs
varatuomari, kun loiskutteli jalkojansa metsälammen vedessä. Nummi ja
nummen välkeä mäntyvaltainen metsä oli se ”lampi”, joka teki minun
”härmoilleni” hyvää, teki tälläkin kertaa. Kevät oli jälleen tulossa.
Mahla jo nousi virpivarpuihin ja liikehteli avautumattomien umppujen
takana. Joku keltasiipinen hankiperhonen oli sitäkin rohkeampi.
Auringon herättämänä se oli kaivautunut kotelostaan ja heittäytynyt
siivilleen. Yläharjulle päin johtavaa polkuaukkoa pitkin se lekutteli
edelläni, nousi ja laski. Sen aaltoliikkeet olivat väliin syvempiä,
väliin matalampia. Toisinaan se otti minusta etumatkaa ja upposi
kanervien latvoille pitemmäksi aikaa.

Tuollaista oli ihmiselämäkin, niin posetiivin tekijöiden kuin
soittajien: nousemista, laskemista, uppoamista kanervikkoon, lopuksi
sen allekin. Pysähdyin mielenkiinnolla tarkkailemaan, joko esikuvani
kokonaan upposi. Kotvan aikaa sain vartoa. Se kohosi, vaivaloisesti
tosin, mutta nousi kuitenkin, teki mutkan ja lekutteli sivupolulle,
johon minulla ei ollut tarkoitus mennä. Jatkoin matkaani, muistaen
omaa enteellistä nousuani ampumahaudan kaivannosta liikkeen
perustamispäivänä. Tiemme erosivat, lyhytaikainen kohtalonyhteytemme
loppui. Toinen alkoi, sitäkin lyhytaikaisempi. Tumman sininen
punaripsinen teerikukko pyrähti katajan takaa ja alkoi viistäen
painua polku-uomaani, joka sillä kohtaa pitkän matkaa oli suora kuin
rajalinja. Joskus syksyisin olin tällaisten pyrähdysten varalta
kavalasti varustautunut, niinkuin n.s. luomakunnan herra usein tekee.
Olin asetta heittäen tähdännyt ja laukaissut, väliin onnesti, väliin
ei, tai toisinpäin, jos näkökulmaa vaihdettiin. Kun lentäjää onnesti,
se pääsi pelkällä säikähdyksellä, teki syöksyn ylös ja sivuun, pelasti
nuoren elämänsä, milloin taas salakavalaa takaa-ampujaa, kupsahti uljas
siipiniekka verissään kanervikkoon... pataan pantavaksi. Tappajalle
seurasi rangaistuksen asemasta makea paisti. Kuka sanoikaan, että
vanhurskaus vallitsi maailmassa? Paitsi, kun näkökulma oli tämä:
Hallitkaa ja vallitkaa maan eläimet, taivaan linnut... tehkää ne
alamaisiksenne... Toisin sanoen: Lypsäkää, orjuuttakaa, paukauttakaa
lihaksi! Heittäkää pataan!

Minun vaimoni oli luonto- ja lintuystävällinen eikä ollenkaan pitänyt
tällaisesta luomakunnan vallitsemisesta, ei siis myöskään tällaisesta
lihoiksi paukuttelemista; possun napsauttamisesta kyllä. Siinä
meillä oli alinomainen ristiriita ja on vieläkin. Minun mielestäni
possuparka oli paljon turvattomampi ja heikommilla puolustusvälineillä
varustettu kuin metsän siivekäs lintu. Niin ystävällinen ja
luottavainen sitäpaitsi, possu nimittäin. Me syöttelemme ja
lihottelemme sitä, kiertelemme ja kaartelemme sen karsinan aitoja
vesi kielellä kuin mitkäkin ihmissyöjät, paksupyllyiset pakanat,
kafferit ja njam-njam-kansat. Jokohan tuon niskassa oli kolme sormen
leveyttä fläskiä!... Minkähänlainen palvikinkku tuosta tulee?...
Kuukauden perästä napsautamme... Sitten saamme taas veripalttuakin ja
sylttimakkaraa, ai, ai, nam-nam!

Kaikkea tällaista ajattelin, itsekseni väittelin ja vastaväittelin
siellä nummenpoluillakin, ja se teki ”härmoille” kovasti hyvää,
varsinkin kun myös ilma oli kevyt ja rintaa keventäväinen ja näitä
kevään leijumisia ja säväyksiä, jos mitäkin mieluisia, vaikkakin
lyhytaikaisia kohtaloyhteyksiä, sattui tavan takaa.

Polku päättyi Jussinvuorella, ellei oltu murtomaatamineissa ja
hikikuurilla. Siinä avartui näköala yhtä äkisti kuin ihanasti. Rinne
taittui jyrkästi Rantakylään ja pitäjän mahtavimman järven avoselälle.
Näköalat olivat kerrassaan komeat. Parikilometrisen metsämatkansa
taivaltaneen nummenkävelijän hermoille ja hengelle se teki yhtä hyvää
kuin äskeinen nousu hänen ruumiilliselle olemukselleen.

Se oli vanha tuttu, mutta aina uusi, toinen tänään kuin huomenna.
Myrskysäällä se ryöppysi, päivänpaisteella se säteili. Sen
lukemattomissa vivahteissa läikkyvä kansi hyytyi jääksi, suli jälleen
värikkäästi lainehtivaksi vedeksi vuosi vuodelta yhtä riemukkaasti yhä
uudestaan. Nyt jälkeenpäin, vielä etäisemmässä vuosien perspektiivissä
katsellen vasta oikein ymmärrän, mikä kaikissa rakennusarvoissamme
kirjaamaton arvo, mikä voimanlähde tämä nummi ja järvi, tämä
Jussinvuoren maisema-avaus meidän kyläläisillemme oli, niinkuin
kaikille muillekin pitäjäläisille, kaikille kansalaisillemme koko
maassa, nämä tällaiset kauneusarvot ja kirjaamattomat avaukset. Ne
ovat varmaan niitä nimeltä mainitsemattomia tekijöitä, jotka ovat
kohottaneet Suomen miehen ja naisen tekoihin, joita sivustakatselija
hämmästyen katselee. Maan kansalaisen ei tarvitse edes omistaa noita
maisemia. Nummikäyntien matkan päänä, kivellä istujan näkemyksinä
ne useimmassa tapauksessa riittävät hänelle tekojen innoitteeksi...
Yksinään tai ystävänsä kanssa katsellen hän vakavassa mielessä
päättelee: Kuule, sinä vieras mies! Älä väkivalloin yritä rakentaa
kartanoltasi meidän Jussinmäelle! Kun tänne tulet, niin tule ystävänä
ja turistina! Molemmin puolin on mukavampaa näin.

Kuin ajatuksieni vahvistukseksi ja vielä kätkössä olevien aikojen
enteeksi alkoi rapista, kuin teräviä, tarkasti tähdättyjä pisteitä
ja huutomerkkejä tasaisessa tahdissa. Tarkasti tähdättyjä paukkuja
ne olivatkin. Ridan Kalle, ampujamestari, harjoitteli läheisellä
ampumaradalla, tunsin sen paukauksien väliajoista. Olikohan maalina
kahden vaiko kolmen sadan kymppitaulu? Oli hauska nähdä. Nousin
kiveltäni ja oikaisin radalle nummen poikki.

Kolmen oli. Mutta kympit eivät tällä kertaa sattuneet juuri
tarkoitettuun paikkaan, veti vähän ”kaakkoon” eli oikeaan alakulmaan.
Jäin mahallaan makaavan miehen taakse huvitettuna seurailemaan. Jo taas
napsahti. Sama juttu, ”kaakossa” pöllähti.

— Pirhana! napsautti Kalle. Lukko raksahti, kuti vaihtui. Taas paukaus
ja sama juttu, sama sanan napsauskin.

— Annahan, että käyn siirtämässä vähän taulua! sanoin ja naurahdin
ääneen, mutta eihän Kalle sitä kuullut. Hän oli huonokuuloinen,
enemmän kuin yleensä luultiin. Vain silloin, kun hän sai katsoa
vastapelaajaansa silmiin ja suun liikkeisiin, hän kuuli ja ymmärsi,
jopa tarkoin. Hän oli tarkka poika muutenkin, lapsuudestaan asti
sitä ollut. Maasepän pojasta mies oli kohonnut pääkaupungin
urheiluvälinekauppiaaksi, mestaripyöräilijäksi ja ampujaksi. Hänellä
oli suurehko maatila meidän kylässä, Helsingissä autoliike ja hän
pani toimeksi niin maalla kuin kaupungissa. Vain harvoin hän riisti
itselleen enää vapaahetken pistäytyen ampumaan pitäjämme ainoalle
radalle, joka sekin oli hänen aikaansaannoksiaan. Niin hartaasti hän
oli nyt asiassaan kiinni, että vähään aikaan en pyrkinyt sen enempää
häiritsemään. Hän otti taskustaan pienen vasaran ja alkoi naputella
”kaakkoon” päin suuntailevan kiväärinsä tähtäimiä. Istuin taaemmaksi
kivelle. Muistikuvat alkoivat välkähdellä meidän yhteislinjoiltamme.

Mies oli ostanut maatilan hyvään aikaan jo maailmansodan ensimmäisinä vuosina
. Tila oli suurehko ja hyvällä paikalla, mutta huonosti hoidettu
vuosikausia. Uusi omistaja alkoi kohentaa sitä paremmin maalaismiehen
kuin helsinkiläisherran keinoilla, enemmän järjellä ja omalla toimella
kuin rahalla. Pahasti rappeutuneet rakennukset kunnostuivat yksi
toisensa jälkeen, viljelmät virkistyivät, paikkakuntalaisille ja
helsinkiläisillekin hyvää ainetta antava turvesuo löytyi ja alkoi
purkaa pehkuansa.

Näin Kalle toimeliaan rouvansa avustamana hääräsi, ”keskiviikot”
kaupungissa, pyhänseudut maalla. Mutta riitti häneltä aikaa ja
harrastusta myös kylän yhteisrientoihin, varsinkin mikäli ne koskivat
taloudellisia ja urheiluharrastuksia. Hän lahjoitteli palkintoja
hiihto- ja polkupyöräkilpailuihin, minullakin ”härkäpyörämiehellä”
oli 30 kilometrin ponnistelujen muistona yksi sellainen. Sähkö- ja
kauppayhtiöissä hän toimi järkeväaloitteisena johtokuntamiehenä ja
puheenjohtajana. Väliin tulivat sitten vuoden 1918 kapinamelskeet,
joihin jokaisen oli asennoiduttava, miten tämä ankara aika itse
kunkin kohdalla vaati. Ridan Kalle, hämäläinen seppä ja sepänpoika,
asennoitui selvästi, melko jyrkästi, ainakin mikäli asia koski
vierasmaalaisia. Jo ennen talven tapahtumia varastelevat, hernemaita
lahmailevat vierailijat saivat äkäiset äkkilähdöt Ridan nurkista ja
rannoilta. Luulenpa melkein, että Kallen ampumaharrastus ja hänen
nikkeliherneittensä taipumus ”kaakkoon” päin peräytyi jo näiltä
ajoilta, ei hänestä ampujana ennen tätä mitään mainittu, niinkuin ei
juuri muistakaan meikäläisistä, paitsi nuoresta Schaumanista, jolla
mielestäni jälkeenjääneiden historioiden mukaan oli Kallen kanssa koko
joukko samoja luonteenpiirteitä.

Niin tulivat sotatalven kahakat. Aseet oli meiltä takavarikoitu,
mutta ei Kallelta, ei ainakaan kaikkia. Hänellä kuului olleen
aina takavara niin makuukamarin konttorissa kuin housuntaskussa.
Se tiedettiin pahoissakin paikoissa. Hän oli kuitenkin viisas ja
varova, tarkkavaistoinen, vaikka huonokuuloinen. Mutta vahdinpidossa
hänellä oli apumiehenä yhtä pieni ja terävä pehtoori, Karjalan poika,
tarkka myös kuuloltaan kuin suomalainen ”pystykorva”. Mies oli aina
varpaillaan, kuin tuulinen tuisku myös suksiensa päällä. He säästyivät
molemmat.

Tuli kevät ja osat vaihtuivat. Selvää selvempi, että Kalle taas oli
mies paikallaan. Hän oli vaitelias, ehkä vaarallinenkin mies eräissä
ihmiskohtaloissa, mutta suora ja rehti mies joka tapauksessa. Sen
muistan hyvin omalta kohdaltani. Puhelimeni kilahti. Se oli silloinkin
”alhaalta”, vaikka ei juuri tehtaalta asti. Kallen ääni se oli, lyhyt
ja terävä, en voi sanoa, että epäystävällinen, mutta kuitenkin jollakin
tavoin kiväärin napsauksen ja nikkelikuulan tuntuinen.

— Täällä esikunnassa tarvitaan miestä. Tule! Mietin kotvan ennenkuin
vastasin.

— En tule!

— Miksi et? napsahti jälleen.

— Voit itse arvata.

— Oletko punikki?

— Voit itse ratkaista.

— Selvä!

— Hyvästi!

— Hyvästi!

Minulla oli omat syyni. Kylässä, lähiympäristössäni, oli tapahtunut
sellaista, että en voinut hänen pyyntöään noudattaa, niin
”epäisänmaallista”, jopa vaarallista kuin se sillä hetkellä olikin.
Minä ”vox humana” en aavistanutkaan, kuinka vaarallista se oli.
Jos Kallen tuolissa olisi istunut joku naapurikylän ”insinööri”,
niin nähtävästi minut olisi noudettu kahden kiväärin välissä
ja astutettu ties minne, ties vaikka sellaiseen paikkaan, että
posetiiviharrastukseni ja nämä niitä koskevat muistelmanikin olisivat
jääneet... jos tuosta nyt kenellekään suurta vahinkoa olisi tullut.
Mutta Kalle oli Ridan Kalle, suora kuin kiväärin piippu, kirkas kuin
sen kiilloitettu lukko. Hän harkitsi aina, ennenkuin tähtäsi.

No, sittenhän piankin taas palasimme yleisinhimillisiin ”vox humanan”
aikoihin. Meistä tuli jälleen veljet ja kylänmiehet, tokkopa muuta
olimme olleetkaan, jos jotakin oli, se häipyi yhtä pian kuin oli
tullut. Kalle hankki minulle ensiluokkaisen pienoiskiväärin ja
kiikaritähtäimellä varustetun metsästyskiväärinkin, vaikka sitä minä
tuskin tarvitsin, eihän sikaa kiikaritähtäimillä tarvinnut tavoittaa.
Missään tapauksessa minua ei milloinkaan mainittu ampujamestareiden
taulukoissa. Mutta Kallea itseään mainittiin. Koti- ja ulkomaidenkin
kilpailuissa hän monilla matkoilla napsi kymppejä kuin kärpäsiä, ja
jos hän jokaisen perään napsautti: pirhana! niin niitäkin tuli eri
käskystä. Mestaruusmerkkejä, hopeapyttyjä ja lusikoita Ridan salin
mahonkipöydällä joka tapauksessa oli milteipä yhtä paljon kuin hänen
parhaan kaupunkilaisystävänsä kultasepän näyteikkunassa.

Näitä minä siinä takakivellä istuskellessani muistelin, mutta Kalle
oli saanut tähtäimensä jo länsiluoteeseen suuntaavaksi, ehkä vähän
liikaakin, sillä ei suinkaan hän ”kaakkoon” tähtäyksistänsä tähtäimiä
siirtämällä päässyt. Joka tapauksessa kympit napsahtelivat nyt kuin
naulan kantaan. Tosin kukaan ei ollut niitä osoittamassa, mutta
pöllähtelyistä sen saattoi aavistaa, myös Kallen mielihyväisistä
ähkäyksistä: ähä! ähä! Se tuntui olevan hänen kymppisanansa. Pirhanoita
hänen tilillään näin ollen tuskin kovin monta olikaan.

Nousin kiveltäni ja astuin näyttämölle.

— Sinäkö siellä! Pirhana! Minusta jo pitkän aikaa tuntuikin kuin joku
olisi painostanut.

— Pitkän aikaa minä jo painostinkin tuota kiveä, nauroin minä.
Kalle ampui sarjansa loppuun yhtä komeasti kymppiin, vain vahingossa
yhdeksikköön, vaikka en enää painostanut.

— Tämä käy! myhäili hän hyväillen asettansa. Astelimme tauluhaudalle
ja laskimme sattumat. Se hipoi ennätystä, mikäli kaakon kulman
ryhmä laskettiin kympeiksi. Se riitti tällä kertaa. Kävelimme
nummen äyräälle ja siitä alas kylään. Meillä oli kohtalonyhteyskin,
vaikka emme siitä paljoa puhuneet, mitäpä se puhumisesta parani.
Myös autoalalla tuiversi ankara, hellittämätön vastatuuli, ehkä
se oli länsituuli. Joku vuosi sitten Kalle oli hakenut ja saanut
toiminimellensä pari hyvää amerikkalaista autoedustusta, kuorma- ja
henkilövaunun. Hän oli ottanut asian jämerästi, kuten tapansa kaikessa
oli. Autoja myytiin siihen aikaan monessa liikkeessä monenmerkkisiä.
Määrävaunut piti myydä, jos mieli edustuksensa säilyttää. Se oli
patentti-amerikkalainen hivutusjärjestelmä, autokauppiaan ja koko
kansakunnankin. Tämän pienen kansakunnan, vasta kuorestaan vapautuneen
linnunpoikasen kimpussa häkersi monenlaista avustajaa, elämän ja
mielen kohentajaa. Amerikkalaiset autotehtailijat, iso ”Heikki”
muiden etunenässä, olivat tärkeimpiä niistä. ”Heikki” toki oli
huokeahintainen... kaikkialla... kaikille... systeeminsä mukaisesti,
mutta ne monet muut loistopörriäiset keikauttivat juoksevan öljyn
voimalla monta talonpoikaa isien perintökonnulta maantielle. Varakas
amerikkalainen, jolle auto on jokapäiväinen käyttöväline, voisi nauraa
tälle, puhumattakaan autotehtailijoista, joille se oli ”pisnes”.
No, tätä samaahan voitaisiin sanoa myös meidän posetiiveistamme
hyvälläkin syyllä. Mutta me teimme toki kuoren suomalaisesta puusta
ja puleerasimme sen. Hienojen laatuvaunujen pakkalaatikotkin, joita
kuljeskeli pitkin nurkkia lasten leikkikoppeina ja sikakarsinoina,
olivat ulkomaalaisesta raakalaudasta, nauloilla ja pulteilla kokoon
hotaistut.

Tällaisen ”moolokin”, vieläpä kahdenkin yksinedustajaksi Ridan Kallekin
vuosiurakoitsijana oli onnettomuudekseen joutunut. ”Suu veti
revon rintahan, kieli kärpän lautasehen”, mahtoi Lammensivun muori
jälkiviisaana huokaista, niinkuin henkäisi minunkin puolestani.

Muistelen Kallen itsensä maininneen, että 100 henkilövaunua vuodessa
oli hänen urakkansa minimi. Jo taas joku dollaripisnes hörähtäisi.
Älkää hirnuko! Pienellä miehellä on pienet housut. Sitäpaitsi
häkäkärryn kauppiaita oli todellakin näin vähäväkisen kansan
verovoudeiksi puolet liikaa. Kilpailun ankaruudesta Ridan Kallenkin
täytyi ryhtyä myymään sadantuhannen kärryjänsä kaiken kaltaisille
”sohfööreille”, joita makaili pienissäkin katupirsseissä pitkät
jonot. Kuin puolitorkkuvat kissat reiän suulla ne vaanivat hiirtänsä
odottaen, jos pylväspuhelin kilahtaisi ja pääsisi taas himpun verran
eteenpäin, että pysyisi edes piimä- ja pensarahoissa. Antoisin aika oli
yösydän kahdenkymmenen neljän molemmin puolin, jolloin pirtumiehet,
”mäkipeurat” ja näiden peurojen metsästäjät vireinä liikuskelivat.
Tällöin saattoi tarkka pirssari tempaista satasen, ja niin taas
väisteli vuorokauden eteenpäin.

Näille kundeille Ridan Kallekin etupäässä joutui myymään, oli myytävä,
koska kilpailu oli yhtä ankara kuin vuosiurakka. Käsirahaa saatiin
kauppakirjojen siteeksi. Jos miehellä oli vanha kärryromu, niin sekin
käteismaksuna kelpasi. Yleisenä vitsinä automiesten kesken tällöin
kulkikin: Kyllä joka ukko auton saa, mutta tankki pensaa... siinä
miehellekin pulma!

Kalle kylläkään ei mennyt silmät ummessa ”ritaan”. Hän oli tarkka
poika, niin liikkeen johdossa kuin pyssyn perässä, ei kai hän
muutoin olisi hämäläisen sepän pajasta niin pitkälle päässyt. Hän
käytti samaa varakeinoa kuin me, ”lainaus- ja vuokrausmenetelmää”,
paljon tiukemmilla pykälillä varustettuina vain. Mutta auto oli
pyörillä liikkuva välikappale. Se kiersi helposti karkuun, pyörähti
viemäriojaan, männynkylkeen, jopa kivipylvääseen. Siinä sitten oli
sinun lainaus- ja vuokrausvakuutuksesi, k.k. eli korjaa kärrysi,
palkkaa kurkivaunu perä edellä laahaamaan. Napsauttiko Kalle tällöin
”pirhanansa”? Jos niinkin tapahtui, niin sitä ei merkitty velaksi
hänelle ylhäisemmissä kirjoissa.

Tätä kaikkea Ridan Kalle minulle kylään kävellessämme selvitteli,
vaikka sanaakaan ei puhunut murheistansa. Se henkäili hänen
lähetysaparaatistaan minun vastaanottimeeni, koska meillä oli
kohtalonyhteys. Itse asiaan hän vihjaisi vain muutamalla sanalla.

— Minun täytyi kiinnittää Rita.

— Vai niin, sanoin minä.

— Muutin liikkeeni osakeyhtiöksi, valtioneuvos Paatelalla on enemmistö.

— Jassoo! sanoin minä. En sillä hetkellä muistanut, että myös
meidän pelitehtaamme oli osakeyhtiö, jossa eräällä juristilla oli
yksi osake viidestäsadasta, sama kuin mestarillamme. Oli merkitty ne
lahjaosakkeina heille järjestyksen ja laillisuuden vuoksi. Tätä en
sillä hetkellä muistanut, koska niin hartaan osaaottavaisesti ajattelin
Kallen kohtaloa siinä uudessa yhtiössä, missä herra valtioneuvoksella
oli osake-enemmistö.