XI.

Vanha Vornan emäntä seisoi kirkkaana talvipäivän aamuna leveänä
ja tanakkana tupansa edustalla ilosta kiiltävin silmin katsellen
sotaretkeltä palaavien miesten saapumista. Ahkio toisensa jälkeen
sujahti hänen ohitsensa, kaikki saaliilla runsaasti lastattuina, ja
hurjien sissien kasvot olivat ilosta loistaneet hänet nähdessään. Ja
jos meni paljon saalista sivukin, niin vielä enemmän kokoontui sitä
Vornan pihalle, kera partasuiden, jotka keihäisiinsä nojaten kolkon
retkensä tuloksia katselivat.

Vanha Vornatar oli tosin hiukan pilvellä ilmein, sillä toki oli hän
poikaansa ensimäisenä kotiin tulevaksi odottanut. Kun ensimäinen
tulija saapui ja ojensi hänelle vielä suomalaisten hurmeesta ruskean
tapparan, jonka heiluttamiseen pystyi vain Vornan käsi, sävähti hän
kalman kalpeaksi:

— Sinnekö jäi, poikani?

— Eihän toki, vastasi iloisesti nauraen tapparan antaja, Iivana
iloinen poika, — eihän toki, vaan matkan varrelle johonkin syrjään
pistäysi ja tämän käski äidilleen terveisten keralla saattaa. Vie se
naulalle tupaasi, peräseinälle ripusta, sinne, jossa ovat Vornain
tapparat ennenkin uusia otteluja odottaneet. Pian saapunee Vornakin
tulijaisjuhlaa viettämään.

— Kyllä vien tupaani ja hurmeineen omistajaansa odottakoon.

Mutta ilosta huolimatta alkoi pian kaukaa kylältä kuulua naisten
valitusta ja itkua, joka muuttui yhä surkeammaksi, kuta tarkempaan
ehdittiin tulijoilta tiedustaa, ketkä oli tällä retkellä tuoni
tavannut. Sillä tuoni oli helppo kestää silloin, kun oma miekka toi
sen viholliselle, mutta kun se saapui itselle vieraaksi, tuotti se
kipeätä tuskaa. Itku ja valitus ei tauonnut niinä päivinä Vornan
tanhuvilta.

Mahtava oli Vornan joukko siihen pihalle kertyessään. Koreanvärisissä
paidoissaan, nahkalakeissaan, helavöissään ja paulakengissään
seisoskelivat he siinä saalistaan katsellen ja hymy kohosi heidän
kasvoilleen. Ruskea tukka pursusi lakin alta hartioille ja parta
aaltoili useimmilla rinnoille saakka. Katse oli saanut tuon
terävyyden ja tuimuuden, jo ka on luonnollinen seuraus alituisesta
tottumuksesta kuolemaa odottamaan ja sitä auliisti tuottamaan.
Nämä miehet olivat vielä sodalla elävää väkeä, joka piti sitä yhtä
luonnollisena kuin sen rinnalle asettamaansa kaupankäyntiäkin.
Suonikkaat kädet puristivat keihään vartta yhtä tottuneesti kuin
silmät terävästi arvioivat edessä olevaa saalista. Kun ahkiosta
vilahti hopeakalu, välähti silmä, ja kun verinen muisto sen johdosta
heräsi, rypistyivät kulmat, silmät synkkenivät ja käsi puristi
lujasti tapparan vartta. Sen tapparan edessä oli vapissut koko niemi
Vienasta Ruijaan saakka.

— Sisähän käykää, Vornan miehet, äijä on saalista saatu, äijä
matkaakin tehty. Sisähän käykää, sillä kauan jo odottivat tulo-oluet.

Vornatar se näin tervehti miehiään, jotka painuivat hänen jäljessään
avaraan pirttiin.

Se oli todellakin avara. Kun seisahtui oven suuhun ja katsoi
perälle, jota kapeista luukuista vain vaisusti tuleva päivä valaisi,
tuntui se silmissä laajenevan ja etenevän aivan rajattomaksi.
Vasemmalla ovisuussa oli valtainen kiuas, oikealla perällä suuri
ristikkojalkainen pöytä. Lattia oli tehty suunnattoman suurista
halotuista hirsistä ja penkit pitkin seiniä samallaisista. Noin
miehen korkeudella oli seinä jo kiiltävän musta kasautuneesta ja
sitten kastellusta karstasta, ja katossa näkyi vieläkin vähän
raolleen jäänyt räppänä, joka taitavasti oli sovitettu ontosta
hongasta tehdyn savutorven, toton suulle. Viiltävä ja suloinen
kuumuus leyhähti sotureille vastaan.

— Onpa lämmin Vornattaren tupa.

Miehet kiittelivät ja kehuivat, mutta laahoessaan sillan liitoksella
ja lieden äärellä askaroidessaan virkahti emäntä:

— Vasta on kylyni lämmin, kunhan sinne pääsette.

— Aa... aaa.

Silloin nousi karsinaloukosta hiljaa esille nuori nainen, pitkä ja
solakka, upeaan ja rikkaaseen pukuun puettu. Hopeainen otsanauha ja
helavyö päällysvaatteellaan osoitti, ettei hän ollut palkka-piika,
vaan haltiaväkeä. Aralla äänellä, kuin peläten, kysyi hän hiljaa,
hakien jotakin silmillään:

— Minne jäi Vorna veljeni ja... ja Onto?

— Terveiksi jäivät, terveiksi, älä yhtään varaja Aino, kiirehti
Iivana selittämään. Kunhan tulevat, niin vasta sinulle sieltä potra
sulho saapuu. Kuule kun kerron, mikä on miehiään Onto. Aina muistan,
kun keihäsleikissä ruotsin kanssa jalkani livetti ja kuukerruin
siihen tanhualle muutaman vankan uroon kynsiin. Vilahti päässäni jo,
että taisivat nyt, Iivana parka, loppua sotaretkesi. Suomalaisen
tappara välähti tuolla jossain pääni päällä korkealla kuin salama
ja ummistin silmäni huutaen kaikkia kristittyjen ja isäin jumalia
avukseni. Mutta salama ei iskenytkään, sillä sulhosi keihäs saapui
juuri ratkaisevalla hetkellä puhkaisten iskijän selän, niin että
sulka tuli pitkälle rinnasta ulos. Silmät muljahtivat poloisen
päässä, kun hän kaatua mätkähti siihen päälleni, ennenkuin ehdin
itseäni alta siivoamaan. Tapparansa putosi sitten varpaalleni, niin
että aivan luulin häviäväni siihen paikkaan...

Miehet nauroivat ja Ainon huulilla välkkyi onnellinen hymy.

— Jos olisi kielellesi pudonnut ja sitä vähän lyhentänyt, niin ehkä
olisi ollut parempi, murahti eräs halliparta, lisäten hetken kuluttua:

— Mies on Onto, ei käy kieltäminen, mutta miestä tällä retkellä
tarvittiinkin. Yhä vain voimistuu siellä meren puolella ruotsalaisen
asutus, enkä luule, että sitä ikinä saamme sieltä pois hävitetyksi,
vaikka kuinka sinne sotaretkiä tekisimme. Sanotaan, että ne ovat
meidän maita ja ikimuistoisista ajoistahan sieltä olemme verot
noutaneet, mutta koskaan ei meitä ole siellä mielisuosiolla suvaittu.
Ja saattepa nähdä, pojat, että kohta on meillä keihäsleikki täällä
oman tuvan ovella, sillä kiinteää ja kovaa kostoa uhkasi jokainen,
jossa vielä edes vähänkään henki kulki.

— Vielä siellä taisi jäädä johonkin henki kulkemaan, vaikka
tarkkaan työtä tehtiin, arveli joukosta muuan sovitellen tapparaansa
seinänaulakolle. — Tuntuupa somalle viikkojen jälkeen miekkavyötään
aukoa ja nähdä, että edes itse on hengissä, lisäsi hän sitten
istahtaen penkille ja saaden käteensä valtaisen oluthaarikan.

— Somalle, somalle tuntuu, vahvistivat toiset ja alkoivat laittautua
perinpohjin levostansa nauttimaan.

Aino hävisi, mutta vanha Vornatar palveli arvokkaasti rakkaan ja
jumaloimansa pojan kuuluisaa partiojoukkoa.

                                                  ⸻

Muutama päivä tämän jälkeen kokoontui koko kylän väki suurille
tulijaisjuhlille Vornan pirttiin. Vaikka monta päivää oli raivonnut
mitä ankarin pyry, niin nöyrä ilma, etteivät vanhatkaan sanoneet
sellaista usein nähneensä, odotti Vornatar silti tänä iltana
poikaansa ja hänen seuralaisiansa kotiin. Saatuaan kuulla, minne
Vorna oli jäänyt, oli hän siitä ja miesten kertomuksista koettanut
aikaa määrätä niin hyvin kuin taisi. Iloinen hälinä vallitsi hänen
suuressa pirtissään ja kymmenistä päreistä lähtevä häilyvä valo antoi
omituisen varjojen sekaisen tunnelman läsnä olevalle väkijoukolle.
Pöydän puolella istuivat soturit hurstipaidoissaan haastellen äsken
päättyneen retkensä johdosta ja muistellen sen vaiheita, antaen
haarikkansa ahkerasti kiertää, mutta karsinan puolella askarteli
naisten joukko mikä leikissään, mikä jotakin muka tehden. Nekin,
joiden kasvoilla vielä olivat kyynelten ja haikean surun jäljet,
koettivat virkistyä siitä yhteisestä ilosta, mitä kuitenkin täytyi
tuntea. Mutta Vornattaren veli, vanha seppä, joka oli yhtä kuulu
loitsijana kuin miekkojen ja keihäitten takojana, otti naulasta
vanhan ja savustuneen viisikielisensä ja rupesi sen puisia tappeja
ja vaskisia kieliä vääntelemään ja koettelemaan. Musta kanteleen
koppa alkoi hiljaa helistä hänen kosketellessansa ja pian kuului
sieltä iloinen säestys nuorten leikkiin, joka juuri alkoi lakealla
permannolla. Jo iski tuossa pari miestä sormet sormien lomahan
ruveten muistelemaan runoja ja niihin jatkoa sepittelemään. Kun
leikki ja laulu lattialla taukosi, alottivat he laulantansa ja
kanteleella heitä säesti vakaasti ja silmät kiiluen vanha seppä. Yhä
kasvavalla innostuksella lauloivat urohot kalevaisista sankareista,
Väinöstä, Ilmarisesta ja iloisesta Lemminkäisestä, ja nuorten
parvi kokoontui heidän ympärilleen ihmetellen näitä outoja taruja
kuuntelemaan. Samat miehet, jotka äsken heiluttivat noita vieläkin
verisiä seinällä riippuvia tapparoita, miekkoja, nuijia ja keihäitä,
ja jotka jännittivät terässelkäjousia, joita tuolla orrella oli
rykelmittäin, kuuntelivat nyt heltyen ja ihmetellen niitä kauniita
runokuvia ja sitä sointuvaa helinää, mikä laulajilta ja soittajalta
tuli kuuluville. Yksin likainen ja synkkä orjakin, joka oli
kyyristäytynyt kuuman kiukaan hauteeseen ja katsonut siitä surumielin
nuoren kansan karkeloa, näytti heltyen syventyvän kuulemaan tuota
vaisua helinää ja kumeata rintaäänistä laulua, kun pajattivat
partaniekat. Ainoastaan ulkona mylvivä myrsky tuntui siitä kuin
kiihtyvän, puhaltaen vinkuen sisään luukun ja räppänän raoista ja
pannen roihuavat tervaspäreet yhä suuremmalla liekillä lepattamaan.

Niin oli juhlaväki lauluun ja soittoon kiintynyt, että vasta silloin,
kun ovi aukeni, havahtuivat huomaamaan, että tulijoita saapui.
Vornatar kääntyi oveen päin ja riensi kädet ojona tervehdyttämään.
Vorna seisoi ovensuussa.

Lumi oli silannut hänet kuin valkeaksi patsaaksi, joka
liikkumattomana seisoi siinä oven suussa. Ovesta hänen takaansa
tuli röyhyten lunta, mutta vähitellen siitä siirtyi tupaan toinen
karjalaisen puvussa oleva luminen mies, lappalais-tyttö ja
lappalais-mies. Viimeksi tulevat horjahtivat seinää vasten nojaamaan,
kasvoiltaan kalman kalpeina, mutta Vorna ja hänen toverinsa sentään
olivat vielä omin voimin seisaallaan.

— Terve tervehyttäjälle, äiti, sanoi Vorna lujalla äänellä riisuen
lakkinsa ja pistäen sen puunaulaan. — Luulinpa, että peri hukka
poikasi tässä kamalassa ja loputtomassa tuiskussa, mutta eipä tullut
vielä Vornan vuoro. Kesti käsi ja kesti jalka, kun muilta jo väsähti.
Äiti, sano terveeksi vanhan Staalon tytär ja hänen saattajansa, sillä
ovat tulleet nyt luoksesi pitemmäksi aikaa atimoimaan. Käske vierahat
peremmäksi, riisu pois vaatteet ja tuo kuivia sijalle.

Iloiten riensivät häntä tervehtimään hänen miehensä, mutta vanha
Vornatar jäi sanatonna paikalleen. Kuin vaivoin sai hän vihdoin
sanotuksi:

— Mitä tarkoitat, poikani? Ettäkö minä tässä lappalaista ja hänen
renkiään terveheksi toivottelemaan?

Karsinanpuolelta kuului naurun tirskahdus, pilkallinen, mutta
sointuva, nuoren naisen naurama. Vornatar punastui kiukusta:

— Olkoot terveenä, koska kerran ovat Vornan taloon tuomia. Riittää
lämmintä heillekin.

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan enempää, kun samalla Aino ehätti
kysymään veljensä käteen tarttuen:

— Minne jäi Onto ja hänen toverinsa? Mukanasi oli vain yksi mies.

Vorna käännähti ja katsoi sisartansa pitkään silmiin. Tarttuen häntä
sitten olkapäistä sanoi hän vakavasti:

— Ole luja, sisareni. Onto ja hänen toverinsa ovat kuolleet. Kova
kohtalo tapasi heidät. Sorea sotahan kuolla.

Jäätävä kauhu valtasi läsnä olijat. He näkivät kuinka Ainon silmät
laajenivat surusta ja tuskasta ja kuinka hengitys pyrki tukahtumaan.
Kurkkuunsa tarttuen ja kiljahtaen tuijotti hän veljeänsä silmiin:

— Sorea sotahan, sanot, huusi hän, — niin kyllä, mutta mihin sotaan
menetit sulhoni? Omille salaisille poluillesi lappalais-tallukan
perään. Oliko tarpeellista? Kiroon sinut, mokoman veljen, iäksi
kiroon, ja surman saatan osaksesi.

Vorna tarttui sisartaan ranteista ja hillitsi hänen raivoaan,
ikäänkuin mietteissään häntä katsellen. Viimein sanoi hän:

— Kiroa, sisko, vain, jos luulet sen sulhosi henkiin saattavan.
Ehkä oli väärin, että estin Onton muiden mukana kotiin tulemasta,
mutta enhän tiennyt mitään vaaraa olevan. Mutta sen sanon sinulle,
Aino sisko, älä toista kertaa puhu mitään lappalais-tallukasta,
jos henkesi on sinulle rakas. Ja sinä, ylpeä Lesosen tyttö, pidätä
pistopuheesi, sillä Vornan tuvassa ei ole niille tilaa.

Hän oli puhunut rauhallisena ja tyynellä äänellä, mutta siitä oli
kuitenkin kajahtanut sointu, jonka laatu painui mieleen ja vaikutti
ehdottomasti. Vornatar vilkaisi arasti poikaansa ja kiiruhti
täyttämään tämän antamia määräyksiä, mutta Aino katosi itkien
tuvasta. Itse Vorna siirtyi miestensä joukkoon, sieltä kuitenkin
salavihkaa pitäen silmällä, miten kävisi Lailan ja hänen saattajansa.
Miesjoukon oli vallannut hiljaisuus, varsinkin kun olivat kuulleet
Vornan seuralaiselta, miten Onto oli kohdannut kuolemansa. Ihmettelyn
ja pelon huudahduksia kuului joukosta.

— Jopa on siinä mies. Lippo Suomalaisesta on kuultu. Ei ole soturi,
mutta on muuten mielevä mies. Mutta kuka on tämä Seppä? Jottako ihan
sillä lailla! Piessa. Enpä haluaisi otteluun hänen kanssaan. Saa
nähdä, jättääkö tytön mielisuosiolla, vai koettaako takaisin ryöstää.
Vaikea on enää täältä saada. Mutta niin väkevästä miehestä ei ole
kuultu. Olisitko sinä, Vorna, vertaisensa?

Vorna synkistyi ja lausui jurosti:

— Ei sovi uroon voimillaan kehua. Konsa joskus yhtehen yhtynemme,
silloin koettanemme. Se on väkevämpi uros, joka siltä paikalta pois
lähtee, mutta väkevä on sekin, joka siihen jääpi.

Hän nousi ja antoi merkin äidillensä, joka tyynenä puuhaili edelleen
askareissaan vieraitten vähitellen hyvästellessä ja poistuessa
päresoihtuineen pimeään myrsky-yöhön. Tuuli puhalsi pärevalkeat heti
hiilelle, jonka hehku heitti aaveellista kajastusta kylän kujalle.
Vihdoin oli Vorna väkineen yksin. Totellen Vornattaren viittausta
lähti väsynyt Laila nöyrästi hänen jälkeensä, mutta kun Aslak
liikahti levottomasti häntä seurataksensa, pidätti hänet vierellään
istuva karjalainen vaiti ollen paikoillaan. Hetken perästä poistui
tuvasta Vornakin ja pian oli yö saanut haltuunsa kaikki.