XIII.

Staalo oli jättänyt kolme poroa ja ahkiota paikalle, että heillä
kaikilla olisi nopea takaa-ajoväline käytettävänä. Mutta kun heidän
piti lähteä liikkeelle, irroitti Seppä tyynesti ahkion hihnasta,
käänsi sen puun kylkeä vastaan kumolleen, ja kääri sen sijaan hihnan
pään lujasti kouraansa, pistäen silmukan kalvosten taakse. Lipon
ja Staalon kysyvään katseeseen sanoi hän selitykseksi, että näin
oli porolle paljo keveämpi: suksillaan seisoen kulkisi hän ajoon
totuttuaan paljoa mukavammin kuin ahkiossa, jonka hänen kokoisensa
mies tekisi sietämättömän raskaaksi. Niin lähtivät he liikkeelle.

Heidän pysähdyksensä Staalon leirillä oli tullut paljoa pitemmäksi
kuin olivat aikoneet. Silloin kun heidän piti lähteä liikkeelle, oli
puhjennut niin maankaato tuisku, että kiihkeimmänkin halun täytyi
sen edessä malttua odottamaan. Ja kun tuiskua jatkui monta päivää,
olivat he ymmärtäneet, että heidän oli turha toivoakaan Vornaa
kiinni tavoittavansa, sillä hän ehtisi varmasti kotikyläänsä heidän
edellään. Mikään muu ei auttanut kuin lähteä sinne saakka, vaikka
onnistumisen toiveet olivat tietysti tällöin erittäin vähäiset ja
melkein varma perikato edessä.

Olisi luullut heidän tässä tapauksessa epäröineen, sillä yritys oli
järjen valossa suorastaan mieletön. Mutta sitä ei heistä yksikään
tehnyt. Staalo oli nyt ikäänkuin elämänsä loppukohdassa, yrittääkseen
vielä viimeistä kertaa sen vaikeita tehtäviä ratkaista. Kaikki muut
maalliset asiansa oli hän järjestänyt ja aikoi nyt uhrata kaikkensa
vain tyttärensä kohtalolle. Lippo oli hänen vanha ystävänsä,
jonka luonteeseen kuului pääpiirteenä auttavaisuus ja eräänlainen
inhimillisyys, joka oli outoa näillä main ja näinä aikoina. Lippo
olisi empimättä mennyt vaikka tuleen, jos se olisi ollut ehtona,
ollenkaan ajattelematta vaaraa, johon hän täten antautui, — vain
siksi, että hänen täytyi katsoa sellaista tekoa omalle luonteelleen
ja tapahtumain vaatimuksille luonnolliseksi ja itsestään selväksi.
Molemmille vanhuksille oli vielä ominaista ja yhteistä tässä asiassa
se hiljainen alistuvaisuus, jolla he yritykseen suhtautuivat ja
josta kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään vuoren lujaa uskoa
onnistumiseensa.

Toisin Seppä. Ne suuret vaikeudet, jotka olivat voitettavina, jos
mieli saada Laila pelastetuksi, eivät vähääkään häntä pelottaneet,
vaan ryhtyi hän puuhaan voimakkaan ja nuoren luonteensa koko
toivorikkaudella ja voitonvarmuudella. Hän luotti ilman muuta siihen,
että jotkut, hänelle vielä aivan tuntemattomat asianhaarat lopuksi
ilmestyisivät hänen avukseen, elleivät heidän omat voimansa riittäisi
onnellisen ratkaisun hankkimiseen. Hänen uskonsa elämään ja sen
onnellisuuteen yleensä oli vielä niin murtumaton, ettei hän epäillyt
tämänkään, enempää kuin muidenkaan aikeittensa ja yritystensä
menestystä.

Tämän erilaatuisen asiaan suhtautumisen lisäksi tuli vielä se
tunnepiiri, joka johtui hänen sisäisestä suhteestaan Lailaan. Siinä
oli hän milloin jäätävän pelon, milloin raivoisan mustasukkaisuuden
vallassa, ja himoitsi vain päästä voittosille Vornan kanssa. Tässä
oli hänen tunne-elämänsä hyvin paljon samallaista kilpakosijansa
kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vakiintunutta
voittamattomuuden mainetta puolustettavana. Ja väliin, kun
hän kylmänä hetkenä asemaansa arvosteli, tuntui hänestä aivan
käsittämättömältä, miten hän olikaan joutunut tällaiseen omituiseen
ja vaikeaan tilaan. Mutta sitten taas huumasi hänen sydäntään hyvin
hellästi ja hän tunsi veriensä uudelleen yltyvän hurjaan vauhtiin.

Mutta eräänä aamuna oli taivas sees ja äärettömät lumikentät
levisivät puhtaina ja koskemattomina heidän eteensä. He olivat
silloin jo pitkällä sillä suunnalla, jonne Staalo oli sanonut pitävän
mennä, jos mieli päästä Vornan kylälle. He eivät olleet malttaneet
odottaa lumimyrskyn loppumista, vaan lähteneet päättäväisesti
liikkeelle, mutta paljoa päivässä eteenpäin pääsemättä, olivat
sivuuttaneet sen järven, jonka päässä Lippo oli ollut sidottuna, ja
kulkivat nyt parhaillaan synkässä ja syvään lumeen hautautuneessa
korvessa, joka oli jo karjalaisten tunnustettua aluetta. Vahvassa
lumessa kahlasivat porot hitaasti, mutta suksilla ei ollut
kulku paljoa parempaa, sillä vasta satanut paksu lumikerros
upotti hiihtäjää polvia myöten. Väsyneinä seisahtuivat he kaikki
huokaisemaan. — Pitkästikö lienee vielä matkaa Vornan kylään? Lippo
pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi kysymyksen tehtyään odottavasti
Staaloon. — Kolmen päivän matka tällä kelillä. Staalo heräsi
mietteistään tämän sanoessaan ja katseli uteliaana ympärilleen.
Näytti siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä jotakin, jota tuntui
hakeneen niistä päivin kun oli tultu järven tälle puolen. Poron
ruvetessa jäkälää kuopimaan kiintyi hän sitä katsomaan, kunnes äkkiä
huudahti.

— Lippo, katso mikä kirjava vilahti peuran kavioissa.

Lippo tuli paikalle uteliaana, sillä hänellä oli omat ajatuksensa
Staalon näyistä ja tietämyksistä. Lumesta poron edestä löytyi
kirjavilla nauhoilla koristettu lakki, jonka nähtyään Staalo nauruun
remahtaen sanoi:

— Kaiva vielä, siivoa näkyviin vanha lumi.

Seppäkin tuli uteliaana paikalle ja Lippoa pöyristytti lappalaisen
kolkko ja outo ilo. Pian he sen syyn kuitenkin ymmärsivät, sillä
hetken kuluttua paljastui lumesta verinen tanner, jossa oli vielä
kaluttuja luita ja hiustukkoja sekä aivan tanterena suden jälkiä.
Lippo katsoi kysyvästi lappalaiseen, joka selitti:

— Noidan jäännöksiä. Näillä mailla tiesin hänen joutuneen susien
ruoaksi, mutta enpä osannut silti uskoa, että ihan näin ääreen
haltiat veisivät. Mutta vakavaksi käyden hän huokaisi sitten:

— Totta siis sanoi näkyni, joten vähän on tästä iloksi.

Lappalaisen neuvosta poikkesivat he nyt kokonaan syrjään tavalliselta
kulkureitiltä ja kulkivat siten kaartaen parin päivän ajan kohti
Vornain isoa kylää. Noin päivän matkan päähän siitä, parhaaseen
löytämäänsä piilopaikkaan, asettuivat sitten vartomaan Lippo ja
Staalo, mutta Seppä koppoi sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään kohti
kylää. Ilta hämärsi juuri, kun hän saapui korkean harjun laelle,
mistä avautui laaja näköala alla olevaan laaksomaahan. Laakson takana
olevia lumisia harjuja kultaili vielä laskevan päivän rusotus, mutta
laakson pohja oli jo varjossa. Oli aivan tyyni. Taivaan teräksinen
sini tuntui niin kylmältä ja rauhoittavalta. Kaukaa kuului hiljainen,
mutta mahtava kohina, ikäänkuin olisi siellä valtava koski jäisiä
aaltojaan kuohutellut. Kylästä kuului silloin tällöin kirkkaita ääniä
ja jossain näkyi olevan kyly lämpiämässä, mutta muuten oli kaikki
hiljaista. Vaieten ja syviin mietteisiin vaipuneena tuijotti Seppä
edessään olevaa näkyä kuin painaakseen sen iäksi mieleensä.

Hetken kuluttua hävisi aurinko näkyvistä ja harju tuolla kaukana
peittyi syvään varjoon. Sen takaa ilmestyi näkyviin terävänä ja
kalpeana, kylmästi välkkyvänä kuin vainolaisen miekka puolikuun
sirppi, ja tähtien valju tuike alkoi hangilla kimallella. Kaukaa
lounaiselta taivaalta ilmestyi esiin iltatähti kuin loistava lyhty
tuhansien tuikkivien kynttilöiden rinnalle. Kylä peittyi pimeään ja
vain silloin tällöin pihoilla välähtävä pärevalkea todisti siellä
liikkeellä oltavan. Seppä syventyi yhä kiinteämmin suunnittelemaan,
miten hän saisi kylästä riistetyksi Lailan, ja kylmä hiki pusertui
hänen otsalleen huomatessaan, että vaikeudet olivat siinä paljoa
suuremmat kuin hän koskaan oli aavistanutkaan. Miten voisi hän
lähestyäkään kylää nyt, kun syvään lumeen jäi jälkiä sokeallekin
riittämiin? Miten sai hän siellä Lailalle ilmoitetuksi olostaan,
ja jos sai, miten onnistuisi tyttö niin paljon silmää välttämään,
että pääsisi pujahtamaan kylästä näkemättä? Sen Seppä ymmärsi, että
kaikista ensiksi hänen oli saatava annetuksi Lailalle joku merkki,
jonka ymmärrettyään tämä itse koettaisi päästä kylästä pois, ja
siihen oli kärsivällisesti odotettava sopivaa tilaisuutta. Ellei
tytön pako onnistuisi näin, oli vaikka odotettava niin kauan, että
vartiain valppaus laantuisi siksi, että Laila saisi ruveta liikkumaan
vapaammin. Silloin voisi tarjoutua sopiva paon hetki.

Oli tullut syvä hämärä, jota kirkasti kapea kuu ja miljoonat tähdet;
herkeämättä tuikki Otava ja puoleensa viitaten välkkyi Väinämöisen
viikate. Läpi avaruuden saapui kumeana ja selvänä taaskin kosken
kohina. Seppä nousi suksilleen ja lähti kiertämään laaksossa olevaa
kylää saadakseen selville, mitä teitä sinne johti. Hitaasti hiihteli
hän läpi sakeimpien näreikköjen, kunnes iloissaan huomasi joutuneensa
tuoreelle ladulle, joka ainakin aluksi vei hänen suuntaansa. Ja kun
hän laski varovasti eräästä kuusikkorinteestä, jouduttuaan jo melkein
vastapäätä äskeistä seisahduspaikkaansa, ilmaisi suksen karahtaminen
kovaan tien kalloon, että hän oli tavannut kylästä itään päin menevän
väylän, ehkä ainoan, jolla tämä oli muiden erämaan asujanten kanssa
yhteydessä.

Hän kuunteli taas kauan, mutta kaikki oli hiljaa. Varovasti lähti
hän hiihtämään kylään päin, mutta kätki aukeaman reunaan tultuansa
sukset tiheikköön ja ryömi pensaitten varjossa aivan kyläaidan
juureen ahneesti silmäten eteensä ja koettaen saada selvää taloista.
Mutta nyt oli siellä jo kaikki hiljaa ja pimeätä; näin läheltä
saattoi silloin tällöin jonkun ainoan luukun raosta heikko valonpilke
vilahtaa, mutta kaikki ihmiset näkyivät jo asettuneen illan rauhaan,
koska pihoilla kulku oli lakannut. Kylän toisessa päässä oli halli
asettunut kuutamo-ulvonnalle keskustellen joittenkuitten vain sen
korviin kaukaa kuuluvien äänten kanssa.

Kujan aidan vierustaa myöten, johon oli muodostunut kapea jalkapolku,
uskaltautui Seppä äärimäisellä varovaisuudella yhä lähemmäksi
ensimäistä tupaa. Hän toivoi välttävänsä mahdollisesti lähistöllä
olevan koiran huomiota täydellisellä hiljaisuudella, ollen myös
melkein varma siitä, että nämä talonvahdit olivat juuri tähän aikaan
illastavan väen mukana sisällä ruokaa kärkkymässä. Hiven hiveneltä
siirtyi hän siten lähemmäksi ensimäistä tupaa, jonka tummaan varjoon
päästyään hän jälleen jäi henkeään pidättäen kuuntelemaan. Samalla
kuulikin hän takaansa askelten kahinaa ja sitten säikähtyneen
kiljahduksen.

Seppä käännähti kuin salama ja tarttuen lähestyjään peitti nopeasti
kämmenellään hänen suunsa estäen uuden kiljahduksen ja kukistaen
helposti tulijan vastustuksen. Se ei ollutkaan kovin voimakasta,
sillä suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että kutsumaton
yllättäjä olikin nainen, nuori ja sorea.

Sepä se saattoi Sepän pulaan. Jos tulija olisi ollut mies, niin olisi
hänen kohtalonsa ollut selvä, mutta naisen säälittävä hentous ja
suoranainen raukeneminen pelosta vaikutti Seppään kohta, niin että
puukkoon kiireesti mennyt käsi palautui korvalliselle. Hän kuunteli,
minkä sydämensä jyskytykseltä saattoi, mutta tuo yksinäinen kiljahdus
ei näyttänyt jaksaneen herättää huomiota. Äkkiä sitoi hän leveän
vyönsä naisen suulle, heristi hänelle puukkoansa ja osoitti metsän
reunaa kuiskaten:

— Mene tuonne hiljaa kuin hiiri, jos henkesi haluat pitää. Ja
kiirehdi. Mutta muista, että olen kintereilläsi.

Tytön silmissä välähti kamala pelko, mutta hän totteli ja lähti
kulkemaan samaa tietä, jota hän nähtävästi oli tullut äskettäin Sepän
jäljestä. Onni suosi hänen yritystään uudelleen, sillä äänikään ei
heidän takaansa ilmaissut, että heitä olisi huomattu. Metsän varjoon
ja suksien luo päästyään kysyi Seppä tiukasti:

— Kuka sinä olet?

Mutta tyttö, joka näytti saaneen takaisin rohkeutensa, oikaisihe
ylpeästi ja vastasi:

— Sano ensiksi kernaammin, kuka itse olet, sillä meidän kylästä
et ole, etpä heimostammekaan, minkä kuulen puheestasikin. Ja miksi
nurkissamme hiivit?

Seppä katsoi häneen pitkään.

— Jos tietäisit, kuinka hiuskarvan varassa henkesi oli äsken, niin
et puhuisi näin. Mutta mitä siitä, kuka olen. Sano mieluummin, onko
kylääsi tuotu äsken nuorta lappalaistyttöä?

Hämmästyksen ja kauhun ilme levisi nyt tytön kasvoille, vaihtuakseen
pian raivoksi ja tuskaksi. Kalpeana tarttui hän Sepän käteen kysyen
häneltä kiihkeästi:

— Sinäkö olet Seppä?

Seppä oudostui tytön äkillistä kiihkoa ja vastasi sitten myöntäen.
Tytön kasvoille kuvastui silloin mitä ristiriitaisin tunneilmiö,
sekaisin surua, vihaa, ihmettelyä ja tuskaa ja neuvottomana jäi
hän käsiään väännellen paikalleen seisomaan. Mutta siitä, että
tyttö tiesi hänestä, Seppä ymmärsi Lailan olevan kylässä, ja ilosta
ailahtaen tarttui hän vuorostaan tyttöä kädestä.

— Säästän henkesi, jos autat minua saamaan lappalaistytön mukaani.
Mitään vahinkoa en halua tehdä, vaan kaikki saa puolestani jäädä
rauhaan, kunhan vain autat tytön karkaamaan.

Tyttö katsoi häneen pitkään ja hymähti:

— Mitä sitten voisit tehdä, yksin kun olet?

Tiedätkö, että olet Vornan kylässä? Mutta samapa se. Kun
lappalaistyttö ei ole täällä mieluinen muille kuin Vornalle, niin
suostun tuumaasi, rupean liittolaiseksesi.

Hän hymyili omituisesti ja silmiin ilmestyi tutkimaton ilme, kun hän
yhä tarkasteli kiinteästi Seppää. Tämä oudostui taas hänen tutkivaa
katsettaan ja kuiskasi käheästi:

— Mutta kuka takaa, ettet petä, vaikka säästänkin sinut? Menet ja
ilmiannat minut suoraan? Sano, kuka olet.

Kiihtyneen epäluulonsa vallassa tarttui Seppä uudelleen tyttöön
ikäänkuin varmistautuakseen saaliistaan ja mutisi itsekseen:

— Varminta taitaa olla, että vien sinut mukaani, niin et voi pettää.
Tyttö tytöstä.

Mutta aivan harmaaksi kasvoiltansa käyden virkkoi silloin tyttö:

— Usko minua, minulla on syyni olla sinua pettämättä. Vannon
auttavani Lailaa pakosalle enkä ilmoittavani täällä olostasi
kellekään mitään. Luota sanaani, jonka aina pidän, sillä olenhan —
Vornan sisko Aino.

Hän sanoi sen vakavasti, melkeinpä surumielisesti, mutta samalla
niin arvoituksentapaisesti, että Seppä taaskin häntä kummasteli.
Mutta asiansa vannoessaan katsoi tyttö häntä niin kirkkaasti silmiin,
että hän hetken mietittyään tunsi omituisen luottamuksen heräävän
mielessään. Hän sanoi harkiten:

— Olkoon. Ja jos petät, raukka, niin sillä eivät ole vielä kaikki
keinot koetettu. Mutta varalta on paras, että selität tarkoin, missä
tuvassa tyttöä säilytetään. Ehkä olisi paras viedä sinut pantiksi
ja vaatia veljeäsi vaihtamaan. Mutta siitä olisi seurauksena monet
hankaluudet, joista pahin se, että veljesi saisi tietää meidän olevan
jossain täällä ja koettaisi tietysti kaikkensa saadakseen sinut
muuten vapautetuksi. Ja sinulle siitä koituisi suuria kärsimyksiä,
ehkä kuolemakin, jota minä en tahtoisi. Uskon, että koetat vapauttaa
Laila-raukan, viatonhan hän on samoinkuin minäkin. Emmehän ole
kumpainenkaan teille koskaan mitään pahaa tehneet?

Väristen katsoi häneen siinä hämärissä Aino, silmät loistaen
villisti. — Mitään pahaa tehneet... toisti hän koneellisesti...
ette, ette tietysti. Ehkä veljeni enemmän. Mutta varma saat olla,
etten anna sinua ilmi, vaan todella koetan auttaa Lailaa pakoon.
Sinun on asiasi katsoa, että pako onnistuu.

Hän selitti tarkoin Sepän haluamat seikat ja sopi merkistä,
jonka antaen hän ilmoittaisi, milloin sopiva hetki oli tullut.
Ja taistellen kahden tunteen ja keinon välillä: joko viedä hänet
sittenkin panttivangiksi, koska oli itsensä Vornan sisko, tai
uskoa häneen ja toivoa siten saavansa asian ratkaistuksi nopeasti
ja hiljaisuudessa, päätti Seppä vihdoin jotakin sisäistä neuvoa
seuraten noudattaa jälkimäistä vaihtopuolta ja uskoa tyttöön. Hän
ojensi hänelle kätensä, johon tyttö värähtäen tarttui, sen taas äkkiä
heittääkseen, ja käski hänen lyhyesti mennä. Ja vilauksessa Aino
katosi puiden varjojen sekaan.

Ilta oli kulunut yhä myöhäisemmäksi ja kuun sirppi oli kohta tehnyt
matalan kaarensa talvisella taivaalla. Äskeiselle vartiopaikalleen
saavuttuaan ja kylään taas sauvainsa nojasta silmätessään huomasi
Seppä sen vaipuneen entistä syvempään varjoon, jota katse ei enää
pystynyt läpäisemään. Äskeinen kohtaus oli tehnyt häneen syvän
vaikutuksen. Joka hetki kuuli hän korvissaan tytön pelokkaan
kiljahduksen, näki hänen milloin säikähtyneen, milloin taas säihkyvän
katseensa, ja tunsi vaistomaisesti, että häntä kohtaan oli tuossa
katseessa ollut outoa vihaa. Siksi vihaa, että heimomme yhä sotia
käyvät, harkitsi Seppä hiihtäessään, vaikka se selitys ei jostain
käsittämättömästä syystä häntä sittenkään oikein tyydyttänyt. Ja
vaikka hän oli päässyt asiansa alkuun paljoa paremmin kuin oli
koskaan osannut odottaakaan, tunsi hän sydämessään ensi kerran
omituista arkuutta ja jotain tuntemattoman ja hänelle käsittämättömän
kohtalon pelkoa.

Saavuttuaan leiripaikalle, jossa Lippo ja Staalo syvässä pimeydessä
häntä vartoivat, kertoi hän heti perinpohjin äskeiset tapahtumat. Ja
nyt häntä uudelleen kiusasi epätietoisuus, oliko hän sittenkin tehnyt
tyhmyyden, kun ei ottanut tyttöä pantiksi, mutta Staalo kiiruhti
sanomaan:

— En tiedä, teitkö viisaasti, mutta oikein teit. Sydämestäni
sellaisia keinoja vihaan ja olisin onnellinen, jos saisimme asiamme
onnistumaan ilman pienintäkään väkivaltaa. Uskon varmasti, ettei
tyttö meitä petä.

Lippo katsoi mietteissään taivaalle, mutta ei puhunut mitään. Vasta
Sepän tiedusteluun vastasi hän vältellen:

— Toivokaamme, että Lailaakin olisivat samalla lempeydellä
kohdelleet. Silloin saattaisi sanoa, että heti sai hyvä palkkansa.
Mutta joka tapauksessa on meidän kiireesti lähdettävä liikkeelle
turvallisemman välimatkan päähän, sillä ihminen voi langeta
kiusaukseen ja tässä tapauksessa saattaisi kiusaus käydä Ainolle
liian voimakkaaksi, vaikka hän onkin itsensä Vornan sisar.