XVII.

Kun Seppä illalla vartiovaaransa laelta näki päresoihtua kylän
kujalla heilutettavan, sykähdytti ilo hänen sydäntään. Ainon kanssa
tekemästään sopimuksesta hän tiesi, että seuraavana aamuna hän
tapaisi puhutusta paikasta Lailan. Kaikki voimat oli kohdistettava
siihen, että siten alkuun päässyt pako saataisiin onnellisesti
loppuun saakka suoritetuksi. Kiireesti hän saattoi sanan salaiselle
piiloleirille, jossa he olivat nämä odotuspäivät vartioineet.

Lippo ja Staalo huokasivat keventyneinä ja ryhtyivät varustamaan
nopeata poislähtöä. Mitään ei saanut olla vaikeuttamassa heidän
kulkuaan, sillä varmaan ajettaisiin heitä takaa niin pian kuin pako
huomattaisiin.

Jo yöllä menivät he varovaisesti sovitulle paikalle ja jäivät
siihen vartioimaan. Tunnit kuluivat aamua kohti ja Sepän mielestä
piti nyt kohta olla sen hetken, jolloin Ainon tuli saapua. Mitään
ei kuitenkaan kuulunut. Päinvastoin hiljaisuus oli rikkumaton,
niin häiriytymätön, että se tuntui painostavalta ja korva odotti
jännityksellä jotakin kuuluvan.

Silloin äkkiä kauhea huuto ja heti jälkeen alkava taistelun melske
jäähdytti veren heidän suonissaan. Kuin huumautuneina kumartuivat
he eteenpäin ikäänkuin tarkistaakseen, olivatko he kuulleet oikein,
mutta yhä kasvava melu vahvisti aistien ilmoituksen.

— Kiesus auta! Mitä merkitsee tämä meteli? kysyi Lippo pelästyneellä
äänellä.

— Voi, lapseni! valitti Staalo.

Mutta Seppä oli ymmärtänyt heti, mistä oli kysymys.

— Meikäläiset ovat piirittäneet suden omaan pesäänsä, selitti hän
lyhyesti ja jatkoi sitten: Mutta mitä meidän on sitten tehtävä, sillä
nähtävästi eivät Aino ja Laila ehtineetkään lähtemään?

— Käydään joukkoon, sanoi silloin Lippo. Ehkä ehdimme ajoissa
pelastamaan tytön sekä heikäläisten että meikäläisten käsistä. Muuten
varmasti tappavat, kuten tekevät muillekin, sillä sellainenhan on
näissä asioissa molemmilla tapana. Sinä Staalo vartioi tavaroitamme.
Seppä ja minä lähdemme tuonne.

Seppä meni jo pyrynä suoraan ääntä kohti pimeän metsän läpi. Aukealle
päästyään hän aivan kuin eteensä avautuvan näyn huumaamana pysähtyi.

Palava pirtti oli kuin tulitorni, joka viskeli miljoonittain säkeniä
kauas pimeään avaruuteen. Tulipalon loimussa saattoi nähdä, kuinka
hyökkääjät itsepintaisesti yrittivät sisään kaikista kujista ja
aukoista, ja kuinka karjalaiset jäykästi pitivät puoliaan. Sanoin
kuvaamaton melu ja ähellys täytti ilman kuin hornan henkien raivo.
Kauhistuneina miehet tätä katsoivat ja kuuntelivat.

— Voi surkeutta ja onnettomuutta kuitenkin, sai Lippo sanotuksi,
jatkaen: Koko kylä siis tuhotaan, kaikki tapetaan ja niin on kosto
täytetty.

— Muistanet, Lippo, että äsken on sama temppu tehty monelle
meikäläiselle kylälle. Ja ennen tämä peli ei lopu, kuin on
vienalaisilta otettu luonto pois. Mutta silti ei tarvitse olla julma.
Ottakaamme osaa kylän valloitukseen, niin kentiesi saamme estetyksi
kostonjanoisten miestemme tihutyöt, joita itsekin tyynnyttyään
katuisivat. Voiton kiihkossaan karjalaisetkin julmuuksiaan
harjoittavat, sillä tyynellä mielellä ollessaan ovat mieluummin
lempeitä ja sääliväisiä. Niinhän olet kertonut itsekin.

— Niin ovatkin. Olen nähnyt, kuinka raain ja hurjin karjalainen
on säälien ruvennut äidittömäksi jäänyttä pienokaista ruokkimaan.
Mutta minusta on tällainen taistelu luonnotonta, sillä ovathan he
heimolaisiamme ja puhuvat meidän kieltämme.

— Heimolaisiamme, murahti Seppä halveksivasti. Niin kyllä, mutta
ovathan hämäläiset ja savolaisetkin heimolaisia, ja siitä huolimatta,
vaikka ovat lisäksi samaa uskoakin, yhäkin väliin verisestikin
riitelevät. Minua himottaa tuonne leikkiin, varsinkin jos sattuisi
eteeni sieltä itse pääpiru. Halusta hänen kanssaan koettaisin, vaikka
henki siinä menisi. Tule.

Ja Seppä potkaisi nuolena alas notkoon, josta lähti kiireesti
nousemaan kylän töyrästä kohti, ja Lippo seurasi häntä alistuvaisesti.

Kiivaasti taistelun hyörinässä häärivät suomalaiset eivät kerenneet
panna paljon huomiota noihin kahteen tuntemattomaan, jotka äkkiä
ilmestyivät heidän puuhiaan taampaa tarkastamaan. Hetken kuluttua
kuitenkin ilmestyi heidän vierelleen kolkon näköinen, mustaverinen
ja tavattoman kookas mies, joka keihääseen nojaten kysyi, keitä
he olivat. Sepän ja Lipon puvusta hän kuitenkin nähtävästi oli
ymmärtänyt heidät kotipuolen väeksi, koska hänen käytöksessään ei
ollut mitään uhkaavaa. Lippo katsoi häneen pitkään ja vastasi sitten:

— Muhoksen Nykyrissä viimeksi tavattiin.

Nykyrin isäntä kääntyi kummastuneena katsomaan häneen tarkemmin ja
sanoi kohta kätensä ojentaen:

— Ka, Lippohan se onkin. Kun en tiennyt odottaa täällä tapaavani,
niin en osannut tunteakaan. No millä retkillä?

Lippo selitti lyhyesti, jolloin Nykyri virkkoi:

— Taisitte tulla liian myöhään, sillä äsken tappoivat karjalaiset
tuonne aukeamalle kylän yläpäähän muutaman lappalaisen puvussa
olevan. Naisen pukimilta ne minusta ainakin näyttivät, vaikka pimeä
estikin tarkkaan erottamasta. Tulen loimu on siksi häilyväistä
pitemmälle tarkkaan katsoa.

Seppä katosi. Nykyri ja Lippo riensivät perässä.

Äskeisellä taistelupaikalla makasi Aslakin ruumis koskematta. Joka
kerta kun suomalaiset miesjoukolla ryntäsivät kujan aukkoa kohti
ja toiset pidättivät jousiansa peläten heitä ampuvansa, syöksyi
kujalta esiin Vorna ollenkaan heidän tuloaan odottamattakaan. Kuin
vihuri iski hän ryntääväin keskelle raivoten kuin hullu, ja kukaan
ei voinut hänen edessään kestää. Joku ase näytti sattuneen hänen
otsaansa, sillä verta tippui hiljaa pitkin hänen kasvojansa, mutta
silmäin välke oli virkeä ja laimentumaton. Ja hänen varaväkenään
heilui vantterana ja uupumattomana Arhippa varoen salaista iskua ja
väijytystä. Itse musta Nykyri kirosi karmeasti leikin nähtyään.

— Ne kun saatanat ikänsä sotia käyvät, niin siihen niin perehtyvät,
että parahinkin mies tahtoo eteen uupua. Kuuluu olevan itse nuori
Vorna. Hyvin näkyykin tulevan sukuunsa, sillä ellen itse mene, niin
ei näytä muista hänelle vastusta löytyvän. Mutta mitä ihmeitä...

Odottamatta mitään yhteistä hyökkäystä ja ilman minkäänlaista
lyöntiasetta törmäsi kujaa kohti Seppä, kädessä vain suksikeihäänsä.
Saattoi selvästi nähdä, kuinka Arhippa pisti esiin jousensa valmiina
lähettämään rautakärkisen, kohta kun tulija olisi saapunut kyllin
lähelle. Mutta siitä ollenkaan välittämättä ja panematta mitään
huomiota Lipon ja Nykyrin varoituksiin meni hän vilauksessa kujalla
makaavan ruumiin luo ja käänsi sen selälleen. Silmäys riitti
osoittamaan, että kuollut ei ollut Laila, ja ikäänkuin vapahduksen
saaneena käännähti hän katsomaan, mitä hänen ympärillään oli tekeillä.

Hän kerkesi vain nähdä, kuinka jotakin välähti hänen päänsä
yläpuolella. Se näky kypsyi hänellä siinä samassa salamannopeaksi
teoksi, sillä kuin ajatus heittäysi hän syrjään. Kuului viuhahdus
ja kirous, kun miekka tapasi tyhjää ilmaa, maahan saakka iskunsa
vauhdista töksähtäen. Samassa silmänräpäyksessä Vorna, jalkojensa
sijaa muuttamatta, sujahdutti ruumistaan syrjään kuin notkeata vapaa,
niin että Sepän keihäs meni tyhjään ilmaan ja hän itse kuukertui oman
töytäyksensä vauhdista Vornan jalkoihin kontalleen. Mutta ennenkuin
tämä ehti uudelleen hirveän aseensa nostaa iskuun, oli Seppä jo sen
ulottuvilta poissa ja omiensa luona. Raivosta vapisten huusi hän:

— Vielä tapaamme, naisten ryöstäjä, sillä viimeinen hetkesi
lähestyy. Mutta voi sinua ja sukuasi, jos on hiuskarvaakaan Lailan
päästä reväisty.

Ja suomalaisten puoleen kääntyen sanoi hän kiukkuisesti ja käskevästi:

— Asetta tuokaa, kättä pitempää, sillä sulin nyrkein en minäkään
halua tapella.

Tuli siihen keihäitä, miekkoja ja kirveitäkin, mutta vuorotellen
niitä kädessään punniten viskasi Seppä ne syrjään.

— Liian keveitä kaikki, tuomitsi hän. Eikö ole pohjalaisilla
miehelle sopivaa asetta?

Musta Nykyri oli katsonut häneen ihmetellen.

— Tuokaa toki miehelle vehe, mitä heiluttaa. Tuokaa minulle oma
tapparani ja hänelle se, mitä olen varanani pitänyt. Arvaan, ettei
ainakaan sitä vähäksy.

Pian oli Sepällä kädessään valtainen, raskas tappara, jonka edestä
täytyi kaatua, kun se saapui suhisten voimakkaan käsivarren
kulettamana. Ilon välke näkyi hänen silmissään ja taistelun halu sai
hänet kokonaan valtaansa. Musta Nykyri riisui sarkaisen takkinsa,
vetäisi tuppivyötänsä vähän kireämmälle ja tarttui hänkin tapparaansa.

— Hiki siinä tulee vähemmilläkin ketineillä, arvosteli hän ja lausui
sitten ympärillään huohottaville miehilleen:

— Se on nyt sillä lailla, että tämä suden pesä on otettava ja pian.
Jos kauan viivymme, saapuu heille apuväkeä muualta, sillä lappalainen
teki tulensa liian aikaisin. Miehissä siis kujalle, sillä nyt se
otetaan, vaikka olisivat edessä kaikki Vornain vainajatkin.

Hän sylkäisi kouriinsa, tarttui raskaaseen sotakirveeseensä ja
ryntäsi vihurina, Seppä rinnallaan, kujaa kohti, jossa Vorna odotti
kuin raivostunut karhuja kyyrysillään kuin virityksessä oleva ponnin.

Mutta hetkistä ennen oli Vorna puhellut vanhalle Arhipalle:

— Taatto, aavistanpa, ettemme jaksa kyläämme kauan pitää. Niin pian
kuin pääsevät toisia rakennuksia sytyttämään, tulee meille lähtö.
Mene siis uudelleen äitini ja sepän luo sekä pane heidät kokoamaan
kaikki naiset ja lapset sellaiseen paikkaan, että siitä on helppo
päästä kylästä ulos. Ranta-aittain välistä esimerkiksi pitäisi voida
päästä, kunhan saamme vainolaisen huomion muualle johdetuksi. Heti
kun olet saanut tämän tehdyksi, ilmoita kaikille miehille, että
heidän tulee sinun huudostasi yhtaikaa kuin jousen selältä lennähtää
kylästä ulos, yhtyä johtoosi ja käydä kuin myrsky vainolaisen
kimppuun. Vaikka meitä onkin vähemmän, tarvitsevat he kuitenkin
ainakin aluksi kaikki miehensä meitä vastaan, ja sillä aikaa pääsevät
naiset ja lapset sekä vanhukset pakenemaan. Ajakaa myös elukat
samalla irti, sillä siten niistä jokunen säilyy. Ellemme näin tee,
pelkään, että saamme tässä surmamme joka kynsi. Näin kuitenkin osa
säilyy, joskin me miehet manalle joutunemmekin. Mene siis nopeasti,
sillä minä kyllä jaksan vielä yksinkin tätä paikkaa hallita, kunnes
pääsette hyökkäämään. Silloin ne täältäkin syöksevät sinne ja minä
saan tilan valita, missä minua parhaiten tarvitaan.

— Mutta jos ylivoima sinut ennen sortaa?

— Se on asia, jolle ei voi mitään, mutta en sitä usko. Vielä ei
ole tullut Vornan hetki, vaikka näyttää jo tulleen mies, jota on
paremmaksi sanottu.

Mutta siltä varalta, että niin pahoin kävisi, niin — — hyvästi
Arhippa.

Ukko tarttui ojennettuun käteen ja hänen leukansa tärähteli.

— Hyvästi poikani, sanoi hän. Ainoa ilo tässä onnettomuudessa on
se, että pahimmassa tapauksessa pääsen sinun kanssasi yhdessä nurmen
alle. Siinähän onkin iloa minunlaiselleni. Mutta helpolla emme heitä
tätä ottelua, vaan meidän kohdalle päättyvät tuon joukon retket tällä
kerralla. Hyvästi.

Hän riensi tuulena kylään. Aika olikin, sillä äkkiä rupesi paksu savu
kohoamaan kylän laidalta, jossa sissit olivat saaneet sytytetyksi
erään pirttirehkon. Turhaan koettivat naiset sisäpuolelta tulta
sammuttaa, ja pian ajoi kuumuus heidät loitommalle.

Kuin tuulena lenti Arhippa ja antoi määräyksiään, ja tehokkaasti
avustivat häntä valkoparta seppä ja Vornatar. Kun jo entuudestaan
kaikki olivat pukineissaan, oli hetken työ sitoa lapset ahkioihin
ja kelkkoihin, varustautua itse suksille ja ruveta odottamaan,
mistä aukeisi tie ulos tästä piiristä, jossa pian uhkasi kuolema.
Tulisella kiireellä haudattiin kaikki kalleudet, pikarit, maljakot
ja koristeet, joita miespolvien aikana oli sotasaaliina kertynyt,
syvälle kinokseen, joka tannerrettiin päältä kovaksi. Kun tämä kaikki
oli saatu suoritetuksi, antoi Arhippa käskynsä kaikille miehille,
että nämä tiesivät olla varoillaan. Sitten kokosi hän tulipalosta
jo vauhkoiksi käyneet elukat eräälle solalle ja ajoi ne siitä äkkiä
pillastuneena laumana piirittäjäin keskeen. Kiljaisten sitten täysin
keuhkoin syöksähti hän miehineen joka aukosta ulos hölmistyneiden ja
ällistyneitten suomalaisten kimppuun, hetkessä järjestäytyen lujaksi
joukkueeksi, jota hajallaan kylän ympärillä taistelevat sissit eivät
aluksi ollenkaan voineet vastustaa. Ja niin pian kuin verraton
Arhippa oli äkännyt, että piirittäjät olivat kaikkialta tulossa
toveriensa apuun, heläytti hän toisen merkkihuudon, tietäen silloin
kylän toisesta laidasta naisten ja lasten henkensä edestä pyrkivän
pakoon, hajautuen joka haaralle metsien suojaan, sieltä vähitellen
kokoontuakseen kosken rannalle piilopirttiinsä. Hiki otsassa siinä
sivallellessaan tunsi Arhippa huojennusta siitä, että viattomat oli
ainakin suureksi osaksi pelastettu, ja kuin uusia voimia saaden
huhtoi hän oikealle ja vasemmalle tukka liehuen ja juurevana kuin
tammi. Uudistuneella innolla ja pelastuksen toivolla hyökkäsivät
sissien kimppuun kylän muutkin miehet ja järjestystä vaati jo
suomalaisjoukko voidakseen kestää taisteluun tottuneiden karjalaisten
rynnäkköä. Kiivaat huudot kutsuivat heitä joka haaralta, sillä
pahan käänteen uhkasi saada koko retki tämän puolustajain viisaan
toimenpiteen tähden.

                                                  ⸻

Kun Vorna näki nuo kaksi kookasta miestä ryntäävän kohti, sumeni
kaikki muu hänen silmissään. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä
kiivaammin kuin koskaan ennen. Villi riemu täytti hänen sydämensä,
uutta voimaa virtasi hänen suoniinsa ja hurjalla huudolla saattoi
hän miekkansa ensi sivallusta, joka lankesi raskaasti kuin kohtalo.
Voi sinua, nuori liminkalainen, jonka otsaan tuo kiiltävä teräs
hautautui, miksi kiiruhdit? Vielä vuosien takaa itkee sinua
iso, itkee äiti, valittaa nuori morsiamesi. Pois tieltä, huutaa
raivoissaan itse musta Nykyri. Tappara koholla ryntää hän Vornan
kimppuun ja syrjään siirtyvät muut katsomaan näiden kahden uroon
kamppailua. Koettaa joku heristää sivulta, mutta kiukulla tarraa
silloin mieheen Seppä; nuo kaksi ratkaiskoot asian ensin, koska
sattuivat yhteen joutumaan, sitten on hänen vuoronsa. Tasapäässä
tappelussa on tuo mies voitettava. Maineensa veroinen on Nykyri,
viuhuen halkaisee tappara ilmaa, notkeana sujahtelee korkea ja
harteava vartalo, synkkinä ja harmaina ovat mustanpuhuvat kasvot,
tulta iskee hiilenä palava silmä. Lastansako muistanee, jonka verisen
paidan vei liminkalaisille kirkkoon todistukseksi, että vainolainen
on tullut? Rääkättyä perhettänsäkö ajatellee, monesti poltettua
taloansa, jonka aina jättiläisvoimin tuhasta nosti? Vai siksikö
ovat harmaina kasvonsa, että on kotinsa kohlujen vuoksi henkensä
kostolle vihkinyt, pojallensa talonsa heittänyt ja lähtenyt sissinä
salolle perintövihollisiaan vainotakseen? Ei jouda hän vastaamaan,
sillä käärmeenä välähtelee edessä pitkä miekka, joka tutkii kaikki
puolet, mistä päästä puremaan, joka tulee viuhuen sieltä, mistä ei
odottaisi, jota kulettaa leppymätön käsi niin nopeasti, ettei tahdo
ehtiä raskasta tapparaa sen tielle toimittamaan. Ja kun itse iskun
lähettää kohti tuota komeata päätä, jonka lakin alta ruskea tukka
tunkee esille, varjoksi tummille silmille, joista säihkyy väsymätön
tarmo ja uhma, ei se tapaa koskaan päämääräänsä, sillä nopeasti kuin
ajatus väistyy mies, kuitaten iskun kavalalla pistolla, joka monesti
jo oli saavuttaa tarkoituksensa.

Herkeämättä riehuu kammottava taistelu. Kuin ärsytetty härkä ryntää
Nykyri päin, väkisinkin tunkien Vornaa edellään. Askel askeleelta
tämä peräytyy, kunnes huomaa, että näin hän pian kadottaa edullisen
puolustautumispaikkansa. Äiti, koti, maine ja kunnia, kaikki, mitä
hänelle oli ikinä ollut kallista, kokoontuu hänen sydämessään yhdeksi
uudeksi, tuoreeksi, mielipuoliseksi voimainponnistukseksi. Nykyrin
raivostuneeseen mylvintään vastaa hän marahtaen kuin kuolemaan saakka
ahdistettu ilves, näkee Nykyrin tapparan korkealla ilmassa, ei odota
sen laskeutumista, vaan pannen kaikki alttiiksi ryntää matalana kohti
ja syöksee pitkän miekkansa läpi mustan uroon sydänalasta, niin että
kärki tulee selästä ulos, tumman veren suihkuna roiskahtaessa esille.
Tappara putoo miehen käsistä, hänen silmänsä laajenevat suuriksi
kuin olisi ääretön kummastus hänet vallannut, ja samalla kuin Vorna
tempaisee miekkansa takaisin, kaatuu uros kuin honka kauhistuneitten
miestensä keskeen. Älyttöminä säikähdyksestä he eivät huomaa, että
Vorna ei enää odota toista vastustajaa, vaan on äkkiä kadonnut
johonkin rakennuksen solaan. Turhaan etsii häntä edestään Seppä,
jonka huomio pian kiintyy toisaalle.

Korkeat ja karjuvat huudot heitä kutsuvat tuonne kylän ulkopuolelle.
Jotakin tuhoisaa on sielläkin tekeillä ja kiljahtaen komentaa Seppä
sinne miehet.