XIII.

Elokuun lämmin ja kirkas päivä on loppunut. Pelloilta ovat kadonneet
leikkuuväen valkoiset liinat, vain korkeat kuhilaat ovat jääneet
jäljelle voiton suuruudesta todistamaan. Päivän viimeiset säteet
sattuvat keltaisiin olkiin lisäten ja kirkastaen niiden värivoimaa.
Ilmassa alkaa tuntua hyvää tekevä ja puhdas viileys. Maisemat kaukana
järven takana muuttuvat tumman punasinerviksi. Taivas on huikaisevan
vaalean sinivihreä, läpikuultava. Tarhalta kuuluu silloin tällöin
kellon kilahdus, haassa syövät hevoset rouskuttaen varjoisten paikkojen
mehuruohoja.

Idän taivaalle on noussut kuu. Se on suuri ja kalpea, eikä vielä
valaise. Se on kuin mahtava paperilyhty, joka ennustaa iloista ja
tunnelmakylläistä hämyjuhlaa. Mieleen lennähtää tummia lehtoja, sirosti
väistyviä vartaloita, tukahdutettua naurua, jotakin niin hellää ja
houkuttelevaa, jota ei voi sanoiksi tulkita. Se on suloinen mielikuva,
kuin uni, joka kalpenee heti, kun koetat sitä muille selittää. Parasta
nähdä se vain omassa sielussa, ummistaa silmänsä ja pitää siitä kiinni
imevin huulin, kuin janoinen kirkkaasta vedestä.

Tuo suloinen kuva herkistää sydämen. Ympärillä syvenee yhä elokuun
illan hämy. Kuulakkaana hämäränä se jo peittää helmaansa metsät,
vaarat ja lehdot, pehmentää muodot, syventää varjot salaperäisiksi
pimeyksiksi, mutkistaa ääriviivat eriskummallisiksi kuvioiksi, antaa
mielikuvitukselle outoja aloitteita ja herätteitä, pannen uneksimaan
avoimin silmin. Kuin sadun hopeinen, harsomainen kimmellys alkaa
kuun valo loistaa pellon kuhilaissa, ruohikon helpeissä, säihkyä
kastehelmissä ja välkkyä tyynen järven pinnassa. Kaislikon yllä lahden
perukalla häilyy harmaita sumuvarjoja. Ne ovat kuin yön hengettäriä,
jotka suorittavat siinä salaperäistä karkeloansa. Ja ne ovatkin todella
hengettäriä. Saatan nähdä niiden kasvot, niiden kaihoiset silmät,
ojentuvat käsivarret ja liehuvat hiukset, tuskan ja mykän kaihon, joka
niiden kyynelöityvästä katseesta loistaa.

Ja sydämeeni tulvahtaa äkkiä kuuma aalto. Se on kuin syvän hiljaisuuden
keskeltä äkkiä kuuluva hätähuuto: oi Luoja, miksi olen niin yksin! Se
on äkillistä kapinaa sitä vastaan, että ihmisen oma sydän ja sielu
sulkee hänet pois tästä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen ympärillään.

Lahdelta kuuluu sorsien kiihkeätä narskutusta. Hiljainen yötuuli on
ruvennut puhaltamaan, ja kuu vaeltaa hopeisten pilvien välissä. Sen
valo kimaltelee järven pienissä aalloissa kuin timantti satahohtoisena.
Ohitseni suhahtaa hiljaa ja ääneti outo lintu, jonka erikoinen surina
minut kohta sen jälkeen säikähdyttää. Se on yökehrääjä ja minut valtaa
taikauskoinen tunnelma. Kuinka syvä onkaan ihmisen veren ja luonnon
välinen salaperäinen sukulaisuus. Tunnen kuinka hermoni herkistyvät,
veri menee suonia pitkin kuin kuuma helmivirta, henkeni salpautuu ja
käsivarteni ojentuvat. Tahdon painaa rintaani vastaan tuon luonnon
ihanan hengettären, joka ympärilläni keijuna liitelee, tahdon
anastaa itselleni pyörryttävän, tainnoksiin vievän onnen ja hurman
iankaikkisuuden, loppumattoman, rajattoman nautinnon ja autuuden.

Herään taas yöloihdun haaveista ja katseeni seuraa tutkien kuutamon
polkua pellon yli lehdon salamyhkäisiin varjostoihin. Ajattelen
oudosti ja katkonaisesti. Tämä on maapallo. Se kulkee avaruudessa omaa
rataansa. Sitä valaisee kuu kuin aaveiden lyhty. Sen pinnalla elää
ihmisiä. Ne asuvat omissa rakentamissaan majoissa. Ne ovat omituisia
ilmiöitä. Eivät tiedä asemaansa maailman kaikkeudessa. Ovat hyvin
onnettomia, mutta ovat myöskin joskus hyvin onnellisia. Kuinkahan
monen onnellisen akkunasta nyt kuu paistaa? Mitä tapahtuu maailman
miljoonissa ja taas miljoonissa asunnoissa tällä salaperäisellä
hetkellä? Mikä on ihmisen suurin onni?

Minä nauran voitonriemuisesti, sillä tällä hetkellä sen kyllä tiedän.
Lähden astelemaan hiljaa pitkin kuutamoista piennarta kohti taloa, joka
tuolla vainioidensa keskellä uinuu yölevossaan. Omituisesti kuutamo
heittää syviä varjoja rakennusten suojaan, samalla kirkkaasti tuoden
esiin niiden vastakohdat. Hiivin kuin varas pihalle ja kuuntelen.
Kuuluu vain eläinten ääniä karjapihasta, ei mitään muuta. Tuuliviiri
vingahtaa hiukan — se näyttää kohoavan taivaalle ihan loppumattoman
ylös. Hiivin edelleen hiljaa ja saavun erään akkunan alle. Istun
siihen ruohikkoon. Yölepakko tekee edessäni tiukkoja ja nopeita
käännöksiä. Se katoaa ja ilmestyy taas näkyviin, vilahtaa silmissäni
ja menee kuin ajatus. Harmajat ja pehmeät, kummitusmaiset yöperhoset
lentelevät ääneti hakien luonnon makeimpia mehuja. Katselen niitä,
mutta ajatukseni ja tunteeni ovat toisaalla. Sielussani vietän ihmisen
suurimman onnen palvelusta.

Se onni asuu tällä hetkellä tuossa huoneessa selkäni takana. Hymyilen
itsekseni ja mieleeni hiipii taas jotakin niin hellää, niin iloista
ja niin autuasta, että tunnen kohoavani yli kaiken. Mitä kuiskivat
pienet hengettäret siellä nuoren naisen päänpohjissa? Ne nauravat,
ne karkeloivat sen suuren valkoisen vuoteen ympärillä, ne tirskuvat
ja pitävät vakavaa neuvottelua piilossa vuoteen pään takana. On niin
turvallista ja rauhallista, niin vapaata ja onnellista, on niin
autuasta antautua hänelle, jota sielustaan ja sydämestään rakastaa ja
kunnioittaa.

Ja isänä, joka antoi pois nuoren naisen, on koko suuri luonto, joka
seisoo ulkona juhlallisena häävieraana. Nousen jälleen ja hiivin hiljaa
pois, viivähdän hetken kartanolla ja kuuntelen, kunnes pieni vingahdus
karjakartanosta herättää huomiotani. Hiivin sinne, saavun suurelle
takkiaismullokselle ja pysähdyn siihen. Edessäni on onnellinen perhe.

Vaivun mietteisiin siinä mahtavan äidin päänpohjissa. Mamma makaa
taas aivan rentonaan, ympärillään parvi toivorikkaita jälkeläisiä,
jotka ovat kasvaneet aina sammumattoman ja koskaan kyllääntymättömän
ruokahalun avulla. Luonto on tehnyt niiden äidissä ja nyt niissä
itsessä ikäänkuin esteistä välittämätöntä, hurjistunutta työtä,
ja saavuttanut loistavia tuloksia. Mutta ylemmin tyyneyden ja
välinpitämättömyyden ilmein maata röhöttää siinä itse mamma, silmät
kiinni, silavavuoret kauheasti paisuneina, nisät vieläkin runsaudesta
tiukkuen, mutta ainoana elonmerkkinä oikukkaasti kipristynyt ja silloin
tällöin liikahtava saparo. Mitä liikuttaa heitä maailma, mitä sen meno
ja pauhu? He ovat itse olemassaolonsa tarkoitus ja kaikkien heille
asetettujen ja asetettavien vaatimusten ja lupausten täyttymys.

Kuu hopeoipi puolueettomasti kaikki, kauneimman kukan, rumimman ja
likaisimman elukan. Se on niin ylhäällä ja kaukana, että elämän
erotukset häviävät sen silmistä ja se näkee vain luonnon yhtäläisyyden
ja syvimmän tarkoituksen: synnyttää elämää. Tämä kaikkea elollista
vallitseva päälaki luo maailmaan sen tenhon, jonka vuoksi ainoastaan on
mahdollista elää.

Elokuun ihmeellinen kuutamoyö kuluu kuin runo, kuin laulu, joka luo
satumaisen tunnelman kuulijan mieleen. Ja pohjana siinä tunnelmassa
on tuo sanoin tulkitsematon hellyys, joka tuoksuu nuoren ja puhtaan
rakkauden ympärillä.

                                                  ⸻

Mutta seuraavana sunnuntai-iltana sanoi Juho Evalle: ”Huomenna lähden
Toivolan suolle.” ”Mene, mutta tule pian takaisin, sillä minulle tulee
muuten ikävä.” ”Koetetaan nyt, lapsi-kulta, olla järkeviä!” ”En tahdo
ruveta koskaan kanssasi järkeväksi. Tahdon aina olla järjetön, katsoa
silmiisi ja nauraa, siihen unohtua ja siihen vaipua.” ”Se ei sovi
Soljalan emännälle.” ”Sopii se, eikö sovikin?”

Ja uusi elokuun ilta kietoi heidät jälleen heidän omaan, ainoaansa,
ihanaan ja valtavaan onneensa. Kaukana suristi kehrääjä, yölepakko teki
pihalla äkkikäännöksiänsä ja lentotemppujansa, yöperhoset lentelivät
hiljaa ja ahnaina hakien luonnon makeita mehuja, kuu valaisi kasteista
maata kimallellen ja välkkyen, toimeliaat porsaat olivat taas vaipuneet
lepoon mammansa viereen ja koko luonto ihmetteli, oliko näin suurta ja
ihanaa elon onnea koskaan nähty.