1.

Ollaan keskellä kesää, juhannuksen jälkeisellä viikolla. On ollut
pitkältä poutasäätä ja etelätuulta, ja sen vuoksi on päivä heti
aamusta helteinen, ilma kirkas ja kuiva, sellainen kuin se useimmin
keskikesästä on meidän korkeilla kangasmailla, joissa kivensekainen
hiekka vielä aamulla henkii edellisen päivän lämpöä ilmaan, eikä mikään
yöllä jäähtynyt järven pinta levitä kosteutta ympäristöön.

Tosin on talon alla pieni suo ja kaitainen, kaislarantainen lampi,
mutta suon on talon omistaja, Anton Jussila, ojittanut ja viljellyt.
Vaan talon takana heti kohoaa tuhkakuiva nummi, joka pelkkää kanervaa
ja pientä kuivaa mäntyä kasvaen siitä leviää pohjoiseen päin yhtä
tasaisena peninkulman matkan.

Vaikka on vielä varhainen aamu, häärii Jussilan pihalla sentään jo
miehiä paitahihasillaan. Mutta paidan hihat ovat hehkavan valkeat ja
naama on miehillä pestynä ja siistittynä kuin kirkkoon hankittaissa,
josta heti huomaa, etteivät he ole tavallisessa arkitouhussa. Ja
punaisenkirjavissa pyhähameissaan ovat lypsäjätkin tarhassa, kulkien
siellä helmat koholla, etteivät likaisi liepeitään, ja paljain jaloin,
etteivät siistityitä kenkiään lehmänjälkiin astuisi. Ainoastaan yksi
piioista on vielä ihan arkitamineissaan, sillä hän pesee, sukii ja
hankaa olkitukolla kahta talon komeinta sarvipäätä, jotka ovat muusta
karjasta erotetut ja ulkopuolelle tarhan aitaa kytketyt.

Miehet pystyttävät parhaillaan, toiset katolta köysillä vetäen, toiset
maasta puskureilla työntäen pitkää riukua talon muhkean päärakennuksen
päätyyn, ja komentoa pitää isäntä itse.

Hän seisoo tikapuitten juuressa keppi kädessä, johon takakenoon nojaa,
pitäen toista jalkaansa tikapuitten alimmalla pykälällä. Suussa palaa
hänellä hopeisessa hammasluussa sikaari, jonka puhuessaan ottaa
käteensä, kuivasti yskähtäen ja sylästen.

Hän on juhlapuvussa jo hänkin kaikin puolin, paitsi takkia, sillä hän
on vielä näin työn touhuun tullessaan vetänyt ylleen vaan kevyen,
valkoisen arkinutun. Mutta jäykiksi silitetyt kalvosimet ovat jo
paikoillaan ja pyrkivät yhä solahtamaan hänen nyrkeilleen, kun hän
kätensä alas laskee, niin että niitä pitää yhtenään tunkea takin
hihaan; ja valkea pönkkäkaulus kalvaa itsepäisenä niskaa joka kerta
kun hän päätään ylöspäin kääntää katsoakseen miehiä katolla, niin että
silloin aina täytyy sormin kaivaa niskan ja kaulustan väliä, juurikuin
siellä olisi jotain liikoja esineitä.

Vaatteiden hienouteen ja ryhtiin nähden luulisi Anton Jussilaa täydeksi
herrasmieheksi, joksikin insinööriksi, joka on tänne tullut valvomaan
lipputankojen pystyttämistä. Hän on keski-ikäinen mies, pikemmin
vanhemmalla puolella jo, kookas ja vankkatekoinen, pää hartioista
vähän eteenpäin kumartuneena, niinkuin aina vaanisi jotakin. Naama
sileä ja parraton, nenä suora. Kasvoilla on jonkunlainen sekoitus
nykyistä herrassäädyn hienohipiäistä, raukeata valjakkuutta, ja vanhaa
maalaista, hien ja pölyn panemaa pohjaväriä.

Sillä aikaa kun lipputankoa pystytetään, heittää isäntä vähän väliä
silmäyksen maantielle, joka pitkänä mutkikkaana viivana näkyy siihen,
laskeutuen loivaa nummen rinnettä alas, ja kulkee parin kivenheiton
päässä talon ohitse, seuraten nummen kuvetta vähän etempänä olevaan,
taajasti rakennettuun Vuorenpään kylään.

— Etkö näe siellä jo Mattia tulevan? kysyy hän rengiltä, kun tämä on
saanut jokkapuulla tangon huoneen päätylautaan kiinnitetyksi.

Renki siristää kädellään varjoten silmiään nummelle päin, vaan ei sano
vielä etempääkään mitään näkyvän.

— Se tästä vielä puuttuisi, ettei pehtoori antaisikaan lippuja ja
kaikki muu alkaisi olla valmista! Tuohonko ne sitten jäisivät tyhjinä
törröttämään, mutisee Jussila puoleksi itsekseen. — Pannaan pystyyn
toinenkin salko sentään, sanoo hän miehille, ja he siirtyvät kaikin
rakennuksen toiseen päähän.

Hän istahtaa kivelle miettivän näköisenä ja jatkaa äskeistä puhettaan
melkein itsekseen nytkin, mutta kumminkin sillä selvästi huomattavalla
sivutarkoituksella, että ”nähkääs te rengit, kyllä minun päätäni
sentään monellaisilla huolilla vaivataan, joista te ette tajua mitään”.

— Ptohhoh! tohauttaa hän yskähtäen ja sylästen ja ottaa tasalierisen
olkihattunsa päästään, jolloin tulee näkyviin otsasta lakuaiseen
saakka paljas pää, antaen hänen kasvoillensa kunnioitusta herättävän
ulkomuodon. — Ei pitäisi kaikkiin poikaviikareihin luottaa, jotka
eivät kumminkaan saa mitään toimeen. Olisi parempi olla esimiehenä ja
toimikuntana yksinään, kun kumminkin saa kaikesta yksin huolen pitää.
— Lupasi hankkia ja jo eilen toimittaa tänne liput — ja jos nyt Matti
ei asemalta saa lainaksi niitä keisarinlippuja, niin johan tästä tulee
kantaali!

— Kanttoriko se lupasi toimittaa? kysäisi yksi miehistä kuunneltuaan
isännän puhetta.

— Se lupasi toimittaa ja sen piti toimittaa, vaan eihän siitä tule
koskaan mitään, vaikka se joka kohtaan nenineen tunkee. Hyvä mies
muuten, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mitä tästäkään nyt tulisi ilman
minua.

— Eihän niistä näytä koko pitäjään muistakaan hommista tulevan kahta
kokoon —. Mutta miksei meidän isäntä ota sitä kunnantuomarinkin
virkaa, niin taitaisipa tulla asioista valmista, sanoi taas renki,
kurkistaen salkoa nostaessaan lakkinsa lipun alta isäntään, jota hän
tällaisen puheen tiesi aina hivelevän.

— Hmm! Ehkäpä kyllä kävisikin asiat paremmin, virkkoi isäntä, niinkuin
mietteihinsä painuen.

— Jo tulee Matti pölynä nummella, huusi samassa mies katolta.

Helpotuksen huokaus pääsi isännän rinnasta, jo oli kuin hänen päänsä
olisi kohahtanut pari ylemmäksi pönkkäkauluksen sisästä. Tätä
hetkeä, tätä maanviljelyskokousta, joka hänen tilalleen nyt oli
tulossa, oli hän odottanut jo viisi vuotta, aina siitä saakka, kun
viimeinen sellainen kunnassa pidettiin. Ja nyt oli kaikki valmiina!
Itse oli hän kaiken valvonut ja hiuskarvalleen piti kaiken olla
kunnossa, niin että näyttää kehtasi. Kyllä kelpasi ottaa vastaan
naapuripitäjän ylpeitä rusthollareitakin, ja vaikka ketä tulkoon!
Kaikki oli käypä juuri niinkuin hän oli kuvitellutkin: Talo liputettu,
rakennukset, pellot, kalut ja karjat, miehet ja hevoset ja isäntä
itse mallikelpoisessa kunnossa. — Tämä se oli hankkiva hänelle arvoa
laajemmaltakin, ei vaan omassa kunnassa. Kyllä ne ovat aina muitten
pitäjien kokouksissa meitä morkanneet, mutta näkevätpähän nyt. —
Saadaanpa kohta lukea sanomissakin — vielä tällä viikolla saadaan
lukea yli koko maaherran läänin — ja ehkäpä Suometarkin mainitsee,
että on tälläkin kulmalla miehiä, jos johonkin tarvitaan, vaikkei
niistä ole tähän saakka tietty — on Anton Jussila — kuntakokouksen ja
maanviljelysseuran haaraosaston puheenjohtaja.

Hän alkoi kävellä edestakaisin sannoitettua käytävää päärakennuksen
edustalla, heilutellen keppiään ja hyräillen jotain.

— Hoi, Tiina! huusi hän mahtavalla äänellä, seisattuen äkkiä ja
kääntyen tarhan puoleen päin. — Viitosen saat juomarahaa, jos tulee
lehmistä palkinto! Hankaa niitä nyt vielä olilla, tee jauhoista juoma
ja pane parasta apilasta eteen.

Samassa ajoi jo Matti pihaan, hevonen läähöttäen, ja isäntä riensi
vastaan, mutta Matti ajoi suoraan tallin eteen ja alkoi päästää hevosta
aseista.

— Antoihan se liput? huusi isäntä.

— Niin kuka?

— Pehtoori tietysti.

— Sepä juuri ei antanutkaan —

— Ei antanut! Se roisto! Ne herrat, ne ruunun rotat! Mistä me nyt —
ja tangot ovat jo pystyssä, ja — mitä se konna sanoi?

— Sanoi vaan, ettei niitä ruunun kaluja saa lainata ehdolla millään,
se seisoo reklementissä — ei vaikka oma veli hakisi.

— Kyllä minä niiden hunsvottien reklementit, huusi isäntä ja iski
kepillään ilmaa niin että viuhahti. — Tulkoonpaskin vielä meidän
lammelle sorsia ampumaan.

Salon nostajat olivat jättäneet naulauksensa ja kuuntelivat korvat
pystössä isännän mehkaa.

— Lyökää salko kiinni vaan että paukkuu, liput niihin pitää tulla
vaikka maa nielköön, huusi Jussila ja alkoi juosta puuhkuttaa
huoneeseen päin.

— Elkää hätäilkö, ennätti Matti huutamaan jälestä — onhan niitä
täällä ratasten korissa puoli tusinaa.

— Mitä tulimmaisen juonta? Mitä sinä houkkailet, kun juuri sanoit
ettet saanut.

— Enhän minä pehtoorilta saanutkaan, mutta lukkarilta sain. Onpa
mokomain tähden saanut ajaa retuuttaa koko yön, sanoi Matti, ja alkoi
astuskella pihaporttia kohti punaisen ja sinisen kirjava vaatemytty
kainalossa.

— Paljon kuuluu tulevan näyttelyyn väkeä rautatietäkin, sanoi hän
antaissaan isännälle myttyä. — Sanoi asemamies langalla tilatun
kymmenen hevosta, ja kuuluu tulevan sinatöörikin, mikä lie herra —

— Mitä — mikä? tiuskahti Jussila hätäisesti, silmät välähtäen, ja
astui kiivaasti askelen Mattia kohti pää vielä enemmän etukuukassa kuin
tavallisesti.

— Mistä minä tiedän mikä se on, mitä ruunun herroja, sanoi Matti
melkein pelästyneenä — mutta sinatööriksi sitä asemamies touhuissaan
sanoi, ja sieltä se Helsingistä päin kuuluu tulevan ja hevosen on
tilannut.

Isäntä pyörähti ympäri kantapäillään niinkuin nuori poika ja napsautti
sormiaan.

— Ahaa, kyllä arvaan, sanoi hän. — Hae Matti kaksi sileää
haasiariukua, pannaan liput portin pieliin myös.

Ja hän riensi kaulustansa kohennellen, ylenmäärin tyytyväisen, vaikka
vähän hämmentyneen näköisenä avoimesta lasieteisen ovesta sisään.

Mutta Matti seisoi ja katseli vielä hetken eteisen oveen, mistä
isäntä oli kadonnut hänen näkyvistään, ja kyhni niskaansa. — Mikähän
siihen nyt meni? — Ensin tutkasee tuimana — sitten lauhtuu taas ja
pyörähtelee kuin tanssiin lähdössä —. Hän muisti sitten haasiariu’ut
ja alkoi kävellä katselemaan mistä niitä löytäisi, mutta mennessään
höpisi hän vielä: — Sinatööri... sinatööri... pitääpä senkin kumman
vielä näkemän... mikähän lie.

2.

Muutamia naapuripitäjiä oli yhtynyt yhteiseksi maanviljelysseuraksi
toimeliaitten miesten hommasta, niinkuin tapana on ollut monella
muullakin kulmalla maatamme, ja suurimpana yllykkeenä siinä on
ollut noitten innokkaitten alkuunpanijain syvä harrastus ”maamme
pääelinkeinon, maanviljelyksen, ja sen sivuhaarain kohottamiseen”,
kuten sitä tavallisesti sanotaan. Ja niin on valittu toimikunnat
ja puheenjohtajat, kasöörit ja kirjurit, ja sitten vielä erikseen
haaraseurojen s.o. kuhunkin eri pitäjään toimikunnat esimiehineen
jne., on haettu valtionapua, kartutettu kassaa jäsenmaksuilla ym. ja
määrätty kaikille valituille virkamiehille palkkiota itsekullekin
vaivansa mukaan. Touhua siinä on ollut kovasti, jäseniä on koottu
seuraan, on pidetty kokouksia ja näyttelyitä, on kulettu ja hääritty
ja innostuttu. Mutta se vaivannäkö on ollut hauskaa, niinkuin ainakin
yhteisten ja uusien asiain hyväksi toimiminen, josta toivoo jotain
hyötyä lähimmäisilleen.

Anton Jussila — tai niinkuin häntä ennen, kun ei vielä ollut isäntänä
talossa, yleiseen kutsuttiin: Jussilan Anttoo on ollut pitäjänsä
puuhaavimpia miehiä, mitä maanviljelysseuraan koskee, vaikkakin se jo
oli perustettu ennenkuin hän oli vaikuttavaan asemaan kunnassa päässyt
ja vaikka se kunnia häneltä puuttui, että olisi ollut seuran kulmakiveä
laskemassa.

Mutta nykyään hän on esimiehenä haaraosastossaan ja on innokkaaksi
huudettuna maanviljelijänä sen kunniaviran saanut, kun entinen esimies
vanhuutensa ja laimeutensa vuoksi oli pitänyt siitä toimesta syrjäyttää.

Ja kuka sitten olisi siihen toimeen kelvannut, jollei juuri Anton Jussila,
joka aikoinaan oli kaksi vuotta käynyt maanviljelysopistossa,
oli pannut isältään perityn, velattoman talon mallikelpoiseen kuntoon,
ollut yrittelevä mies töissään ja toimissaan sekä monenmoisissa
”ahvääreissä”, kuten hän itse sanoi, ja niillä osannut kartuttaa
varallisuuttaan — joka ominaisuus useimmin vaaditaan luottamustoimiin
päästessä. Ja oli hän jo parhaallaan jäsenenä säästöpankin
johtokunnassa sekä kuntakokouksen puheenjohtajana, ja jotkut hänen
ystävistään olivat jo siinä hommassa, että hänestä ensi vaaleissa
tehtäisiin kunnallislautakunnan esimies, kun entinen vakinainen oli
pari vuotta sitten kesken virkaansa kuollut, ja nykyinen virkaatekevä,
nuori, koulunkäynyt herrasmies, ei ollut saavuttanut niitten suosiota,
joiden sana kunnan asioissa enimmin painoi.

Miestä siinä tarvittiin kunnan toimissa jos tarvittiin
maanviljelysseurankin eleillä pitämisessä, sillä suurin osa
pitäjäläisiä oli itsepintaisia vanhoilla-olijoita, sitä oikeata vanhaa
verta, jotka eivät suurin muusta maailmasta eivätkä asiain menosta
välittäneet, elelivät kotonaan vaan kuin karhu konnussaan, huolimatta
yhtä vähän Englannin voinoteerauksista ja heinänkylvöistä kuin
kouluista tai maanviljelysseuroistakaan.

Se oli sellaista maaperää, mihin kaikki vanha oli juurtunut
äärettömän syvälle, vaan missä uudenaikaiset, jalostetut siemenlajit
eivät mitenkään tahtoneet ottaa itääkseen. Möyrittiin vanhoja
kaksijakopeltoja vaan, joissa tarkimmilleen tunnettiin joka sarka ja
saralla joka kivi. Mutta sarkaa ei pitennetty, eikä tahdottu suotta
särkeä sitä kaivamalla siitä ylös kiveä, vaikka olivatkin isä ja isoisä
siinä monta sahran kynttä katkaisseet ja vaikka samoin teki vielä
poika, kun yritti liian läheltä kyntämään. Ei hennottu pellon aitaa
muuttaa vaaksaakaan ulommaksi, eikä piennarta hävittää, jolla joka
istumasija joka jalan mitta oli vanha, rakas tuttu, kun siinä työn
lomassa oli istuttu ja pistetty piippuun, tai muulloin joutohetkinä
kävelty ja katseltu nousevaa laihoa.

Siinä oli kaikin puolin niin hyvä olla niillä vanhoilla tiluksilla, kun
olisi saanut olla rauhassa vaan.

Mutta sitä ei saanut enää. Piti väkiseltäkin lähteä liikkeelle,
vaikkapa kesken työn, kun oli kirkossa istuissaan sattunut kuulemaan
papin lukevan kuulutusta, että silloin ja silloin tarkastetaan
takseerauslista — uudenaikaista komentoa — tai sinä ja sinä
päivänä on kunnankokouksessa keskusteltavana kysymys uuden koulun
perustamisesta johonkin kylään — jota joku intoilija oli ehdottanut
— tai sinä päivänä on kysymys kiviportaitten rakentamisesta uuteen
pappilaan tms. Ne olivat asioita, joista koitui ylimääräistä menoa
kukkaroon, sellaista mistä ei ennen tietty mitään, ja niistä oli
saatava selko ja lyötävä vastaan.

Vaan eivät kaikki tehneet sitäkään. ”Tehkööt nyt kunnanmiehet, rikkaat
siellä mitä tahtovat”, äyhähti moni, ”eihän niiden kanssa köyhän auta
muuta kuin maksaa pois vaan, niin sillä pääsee. Osattiin tuota lukea
oma tarve ennenkin, vaikkei yhtään rahoja maksettu.” Tai ”pankoot
nyt siellä kunnanmiehet äyriä minkä tahtovat, eihän ne niitä alenna
kumminkaan, vaikka vähemmillä rahoilla ne kunnan asiat ennen ajettiin.”

Ja oli kyllä ajettukin. Vähemmillä rahoilla ja vähemmällä puuhalla.
Sillä entisen papin ja lukkarin aikana, jotka lähes puoli vuosisataa
olivat kunnan toimia hoitaneet, oli asiat vaan hiljalleen päätetty
suntion porstuakamarissa tai sakaristossa.

”Ne olivat tarkkoja ukkoja ja kunnan puolta pitäviä, vaan jos vielä
eläisivät, niin eihän ne kelpaisi muuhun kuin lakeisen tukoksi”,
päättelivät kuntalaiset ja muistelivat heitä kaipauksella.

Mutta heti kun he molemmat olivat täältä kirkkojuureen kannetut,
muuttuivat asiat kuin iskemällä. Alettiin molempia pappiloita rakentaa
perinpohjin uudestaan, ”ajanmukaiseen kuntoon”, rakennettiin kouluja,
siltoja, maanteitä ja kunnalliset maksut nousivat entisestään
moninkertaisiksi.

Oli yhtäkkiä tullut kuntaan niinkuin jonkunlainen uudistuskuume, jonka
nopeaa kehitystä monen oli mahdoton seurata mukana. Voihkittiin sitä
kovasti eikä ymmärretty mistä se oikeastaan oli tullut. Harvoihin se
vaan aluksi oli tarttunut, mutta niihin sitä voimakkaammin. Ja kun ei
niitä oikein miehissä vastustamaan menty, eikä aina oikein rohjettukaan
”rikkaitten vihoja päälleen vetää, joilla oli varaa mihin tahansa”,
niinkuin tuumittiin, niin täytyi mukaantua ja maksaa pois vaan, mitä
osalle tuli. Ja kun joskus oikeuksiin turvattiin, niin hävittiin, ja
päätettiin, että ”kyllä niillä on keinoja”.

Sellaisia oli suurin osa kuntalaisia, mutta niitä miehiä ei ollut Anton Jussila
. Hänen tapansa olikin sanoa, että ”siksi ne menojen suuruutta
valittavat, kun eivät viitsi tulojaan lisätä”. Hän pyrki eteenpäin
minkä ennätti, ja joka alalla. Luki Suometarta ja maanviljelyslehteä,
oli ostanut itselleen ”Arrheniuksen maanviljelysopin”, jota tarkasti
tutki, ja sai kaikista niistä monta tietoa, joita seuroissa ollessa
sopi vetää esiin ja saattaa muitten huomioon se, että hän jotain
tiesi, enemmän kuin tavalliset talonpojat. Suomettaren tilasikin hän
aivan erinomaisuutena paikkakunnalla ihan yksikseen, sillä jos se
johonkuhun muuhun kylään oli sattunut eksymään, tuli se yksi numero
sinne useamman tilaajan yhteisestä tuumasta. Mutta muuten tyydytti
yleismaailmalliset tiedot täydelleen joku pieni paikkakunnan lehti,
joka tuonne tänne kylille singahteli, ja josta oli sentään hauska
nähdä, oliko naapuripitäjissä tapahtunut mitään murhaa tai varkautta,
tai oliko mitään pappien muutoksia lähiseuduille tulossa jms., josta
oli naapurien kesken hupaisa jutella.

Ja siitä lehdestähän sekin nähtiin, että oli omaan seurakuntaan taas
vuorostaan tulossa maanviljelyskokouskin, ja vieläpä Jussilan taloon,
vaikka oli siitä varmuuden vuoksi kirkossakin kuulutettu.

Kokousta pidettiin vuoronsa jälkeen kussakin niistä kunnista, jotka
seuraan kuuluivat, ja oli haaraosaston huolena toimittaa sille sopiva
paikka.

Jo tämän edellisellä kerralla, viisi vuotta sitten, oli Anton Jussila
hienosti toivotellut sitä omalle tilalleen, vaikkakin se oli vähän
laitakulmalla pitäjää. Mutta kun hän silloin vielä oli vaan tavallisena
jäsenenä toimikunnassa, eikä talokaan vielä ollut täydessä kunnossa,
niin ei hän sentään oikealla todenteolla ollut asiaansa ajanut, vaan
suostunut muitten mieleen, että kokous ja näyttely sillä kertaa
pidettiin kirkonkylän kansakoululla ja käytettiin koulun viereisen
talon vanhaa huonoa niittyä kilpakyntökenttänä.

Huoneet olivat kyllä menneet mukiin, mutta kyntö oli kovin naurattanut
Jussilaa.

Kun siinä sitkeässä, mättäällisessä ja vedenmakaamassa kamarassa
kyntäjäin aurat olivat sinne tänne vinkuroineet, niin että toisinaan
löi aisa miestä kupeeseen ja viilu juoksi takaisin vakoon, oli hän
muille isännille naurahdellut, että ”minkä selvän tuollaisella maalla
saa auran jälestä! Kenelle siinä nyt palkinto annetaan, kun joka
miehen kyntö oli samallaista mökerrystä, niinkuin sian tonkimaa. Mutta
oltaisiinpa meidän heinäpellolla! Sitä viiltäisi keskulainenkin kyntäjä
niinkuin juustoa!”

Siinä hän jo silloin oli katunut, ettei sittenkin pitänyt päätänsä ja
hommannut kokousta omalle tilalleen, Jussilaan. Mutta ensi kerralla hän
sen tekee, tekee totta vie, jos elää vaan, ja näkevätpä silloin viiden
pitäjän miehet, miten taloa on asuttava ja maata muokattava. — Ja
siihen mennessä hän jo ehtii saada kaikki rakennuksetkin mieleiseensä
kuntoon.

Ja nyt se nähtiin.

3.

Jussila oli mietteissään Matti rengiltään kuulemansa uutisen johdosta
juuri vetämäisillään auki ovea omaan kamariinsa salin sivussa, kun
keittiön puolelta, asuntapäästä rakennusta, kuului äänekästä naurua ja
hän jäi kuuntelemaan.

— Mitähän ne nyt siellä? Olisi tästä sanottava emännällekin, tuumi hän.

Siellä oli touhua ja tulista kiirettä keittiönkin puolella, sillä
juhlapäivällinen oli talosta tilattu maanviljelyskokoukseen tulijoille,
ja mistäpä sen muualta saikaan.

Rasvan ja leivosten käryssä hyöri siellä emäntä ja vartavasten tilattu,
ammattiinsa perehtynyt keittäjä sekä iso joukko muita apulaisia, sillä
olipa arveltu tulevan ainakin satakunta osanottajaa päivällisiin, ja
niille kaikille piti nyt varata suuhun pantavaa.

Sinne oli Jussila juuri kääntymäisillään kutsuakseen emäntää
puheilleen, kun tämä töyttäsikin samassa eteiseen, suu vielä naurussa.

— Mitä te siellä kakotatte?

— Mitä me... hihihii! Olin juuri tulossa puhumaan sinulle sitä ryijyä.
Sitä me nauroimme, kun kokki syötti Antin Mantalle senappia. Niin vanha
ihminen eikä vielä tiedä mitä se on. Niin, Anttoo, muista nyt, että se
Hilman ryijy tulee etummaiseksi siihen keskipöydälle, heti kun ovesta
sisään tullaan, jollen minä itse sinne ennätä. Ja näytä nyt sitä minun
juustoani toisillekin, kanttorille ja koeta nyt hyvä Anttoo puhua, että
ne minutkin valitsisivat palkintotuomariksi käsitöihin ja kanttuurskan
myös ja Mikkolan emännän, Mikkolan emännän kumminkin, sillä se on aina
niin hyvä, ja kun minä näytän sille Hilman ryijyä, niin siitä varmaan
tulee palkinto.

— Olehan nyt, kyllä minä tietysti koetan, sanoi isäntä suopeana,
vaikka tuskin hän oli kaikkia kuullutkaan, kun oli omissa mietteissään
ja oli juuri aikonut omaa asiaansa ilmaista, vaan täytyi sen keskeyttää
emännän sanatulvan vuoksi. Ja oikeastaan oli hän ne samat asiat
kuullut ja niistä emäntänsä kanssa keskustellut jo monta päivää.
Mutta yhtäkaikki tahtoi emäntä naisille tavallisella lipeydellä ja
hellyydellä, kun on joku mielitietty asia ajettavana, vielä kerran
teroittaa toivomuksiaan miehensä mieleen.

Ja niin oli emäntä innoissaan ja liikkui kepeästi kuin nuori, vallaton
tyttö, vaikka oli lehevä ja hyllyvä kuin heinäsuova ja jo kolmen
lukuijässä olevan lapsen äiti, joista vanhin, tytär Hilma, jo oli
seminaarissa valmistumassa tärkeään toimeen nousevan polven opettajana.
Ja hän se oli heti kesälomalle tultuaan alkanut erään kylässä asuvan
vanhan kankuri-eukon kanssa kutoa ryijyä, joka nyt piti hänen nimissään
pantaman näytteille ja josta piti kaikin mokomin koetettaman palkintoa.

— Kyllähän minä, kyllähän minä, myönnytteli isäntä, silminnähtävästi
ajatellen kokonaan muuta.

— Kuinka olet noin totinen, Anttoo? tiedusteli emäntä. — Voitko
pahoin, vai pelkäätkö sitä esitelmääsi?

— Mitä vielä, kyllähän se menee! Mutta tiedätkö mitä? Etpä arvaa,
kun sinatööri tulee tänään meille, vaikkei tullut viimekesäiseen
kokoukseen. Ja sinne olisi hänen kesäasunnostaan kumminkin ollut paljoa
lyhyempi matkakin.

— Ihanko totta? huudahti emäntä silmät suurina ja löi käsiään yhteen.
— Mistä sinä kuulit?

— Matti sanoi asemalla puhutuksi, kun oli niitä lippuja hakemassa, ja
eivät kai ne turhia tohisseet. Hevosen oli tilannut postijunalle.

Ja oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi Jussila matalalla äänellä, juuri kuin
olisi varonut sivulta kuulijoita.

— Olisikohan se kuullut, tai itse lukenut jotain, eipä tiedä vaan. Se
oli lehdissä, niinkuin muistat, että minä tulen pohjustamaan kysymyksen
juurikasveista, eipä vaan tiedä, jos tahtoisi huvikseen kuulla, mitä
tälläkin kulmalla tiedetään.

— Vai tulee hän meille! No eipä ihmeempää, liekö käynyt muualla
missään koko pitäjässä, ihmetteli emäntä letkautellen käsiään
sivuihinsa, ja riensi juoksujalassa kyökkiin, niin että liha päällä
hyllyi. Ja kahta tulisemmalla kiireellä siellä nyt liikuttiin ja
kahta makeampana pullahteli kirisevien paistien haju ulos avoimista
ikkunoista, niin että renkikin, joka parhaillaan keittiön päässä veti
lippua tankoon, levitteli sieraimiaan ja seisatti pitkäksi aikaa
toimensa.

Mutta Anton Jussila itse meni kamariinsa salin sivussa, muutti siellä
mustan verkasortuukin päälleen, suki huolellisesti hiuksensa peilin
edessä, otti sitten pöytänsä laatikosta kokoon taitetun paperiarkin ja
siirtyi saliin. Siellä oli jo asetettu ristiin ylitse lattian valkeilla
liinoilla peitetyt pöydät päivällistä varten valmiiksi, sillä itse
keskustelukokous eli kokouksen virallinen puoli tuli pidettäväksi
lehdoilla koristetussa navetan parvessa.

Kun tällaisissa kokouksissa aina on tavallista keskustella jostain
tärkeimmistä yleishyödyllisistä ja maanviljelystä koskevista
kysymyksistä, ja nämä keskustelukysymykset etukäteen määrätään, oli
Jussila jo talvisessa johtokunnan kokouksessa päättänyt kerran esiintyä
julkisesti hänkin ja näyttää tietojansa, ja ottanut ”pohjustaakseen”
kysymyksen ”juurikasvien viljelyksestä ja niiden tarkoituksen
mukaisesta käyttämisestä”. Hän oli silloin itse ehdottanut tämän
kysymyksen otettavaksi esiin kokouksessa. Tiesihän tavallisten viljain
kylvöt ja pellon muokkaukset kuka hyvänsä, mutta tämä asia oli
mutkallisempi ja uusi. Sitä ei tiennytkään joka mies, mutta hän oli
sitä tarkoin kirjoista tutkinut ja paljon miettinyt, vaikka se kyllä
häneltäkin oli jäänyt käytännössä toimeenpanematta.

Jussila kierteli tyhjiä pöytiä salissa, mennen ikkunasta ikkunaan ja
katsellen niistä vuoroin ulos. Välillä katsahti hän paperiin, jonka oli
pöytälaatikosta ottanut, välillä piti hän taas sitä selkänsä takana
ja luki ulkoa puoliääneen, teroitellen sen sisältöä vielä kertaalleen
muistiinsa, vaikka hän oli samaa tehnyt jo kuukauden ajan joka päivä.

Hän oli aina kuullut sellaisia pappejakin kiitettävän, jotka eivät
”karttaa” käytä, ja päättänyt puhua vapaasti hänkin, niinkuin hihasta
vaan. Se näyttäisi paremmalta, kunhan vaan muistaisi tarkoin asiansa
ulkoa.

Tämä oli pitkä juttu tämä ja tarkkaan puhuttava. Mutta onnistuisiko
se, niin kuuluksi tulisi! Kyllähän hän oli joka kunnankokouksessa
esiintynyt puhujana ja siellä tukkinut suun monelta tyhmyriltä, kun ei
ollut ymmärtävämpiä kuulijoita muita kuin korkeintaan pappi. Kerran
piti esiintyä paremman joukon läsnäollessa, josta oli toivo saada
nimensä sanomalehteen, ja olihan se jo ollut edeltäpäinkin, jollei
juuri suuremmissa, niin kumminkin noissa pikku sanomissa. — Oli
rohkaistava itsensä ja pantava alku asialle, josta voisi maailmassa
vielä koitua monta etua.

— Niinhän olivat sanoneet savolaiset papinkokelaatkin, jotka talvea
olivat heillä asuneet ja tutkinnoitaan lukeneet, että monta huonompaa
puhujaa sitä valtiopäivillä änkyttää, kuin mikä hänestä voisi tulla,
kun vaan harjaantuisi. Ja uutterasti oli silloin harjoitettu, ja
tarkoin oli hän kuunnellut ja muistiinsa painanut niiden puheet, kun
ne joulunpyhinä päivänä olivat esitelmiä pitäneet, ja oli hän sitten Anttoon
pitänyt jo itsekin puheen niille vastaan, kun ne ensin olivat
hänelle puhuneet. Pihkassa tosin oli silloin oltu, mutta hyvin se oli
käynyt, kiittäneet olivat ja paukuttaneet käsiään.

Oli hän rohjennut äänensä ilmoittaa jo parissa
maanviljelyskokouksessakin tätä ennen, ja valtiopäivämiesvaaleissa
pari vuotta sitten mielipiteensä lausunut siitä, että aina sama mies
valittiin, vaikka kyllä löytyi muitakin yhtä eteviä, mutta ne nyt
olivat olleet pienempiä asioita.

Toista se oli nyt. Nyt piti olla varma. Ja varma hän jo oli luullut
olevansakin, mutta heti kun kuuli, että senaattorikin tulee kokoukseen
ja tietysti häntä kuuntelee, tuntui aivan siltä kuin alkaisi
muisti pettää, ja sellainen pelko valtasi hänet, että sanat itse
juhlatilaisuudessa saattaisivatkin takertua suuhun.

Anton Jussila oli vähän tuskallisena tämän asian johdosta. Toiselta
puolen oli se hänestä mainiota, että sellaisia korkeita kuulijoita oli
tulossa. Siitä oli niinkuin jonkun tietämättömän hyvän aavistus hänelle
tulevaisuudessa. Mutta toiselta puolelta ahdisti häntä se äkkiä tullut
pelko, että jos ei onnistuisi.

— Mutta sen täytyy onnistua! päätti hän puristaen huuliaan yhteen,
pisti paperinsa sortuukin taskuun ja lähti vielä kertaalleen käymään
ympäri talonsa, tarkastellen kaikki paikat ja antaen viimeisiä ohjeita
ja neuvoja. Ja taas paloi hänellä sikaari hopeasuulaimessa, kun hän
keppi kädessä kulki ympäri, jokaisen kanssa puhuessaan kuivasti rykien
ja sylästen.

4.

Tuskin oli leppoisa aamutuuli alkanut hulmautella lippuja pitkien
riukujen nenissä kummassakin päässä Jussilan päärakennusta, kun jo
alkoi saapua ensimmäisiä kokoukseen tulijoita, ja sitten niitä saapui
yhä lisää koko aamupäivän.

Kaikkein ensimmäisiä olivat oman kylän lapset, jotka eivät milloinkaan
olleet sellaisia ”tuuliviiriä” nähneet, ja nyt suuressa parvessa,
avopäin ja paljain jaloin hyökkäsivät santakuopasta nummen syrjässä
Jussilan kujan suuhun.

He olivat saaneet ajetuksi karjansa laitumelle, yhtyneet paluumatkalla
ja pistäytyneet vanhaan kokouspaikkaansa santakuoppaan, jossa
tavallisesti keskustelut ja kilpailut eivät loppuneet, ennenkuin
nähtiin yhtäkkiä koivupujon viippelehtävän törmän takaa kuoppaa kohti
jonkun vanhemman ihmisen kourassa. Tällä kertaa ei iloinen aamuseura
kuitenkaan keskeytynyt tavalliseen tapaan, sillä liput ennättivät
nousta ennen.

Nyt sitä riennettiin aika elämällä maantielle, kun nähtiin lippujen
hiljalleen kohoavan kuin taikavoimalla aivan riukujen latvaan saakka ja
siellä aukeavan leveiksi ja hulmahtelevan. Ei sentään rohjettu aluksi
julkisesti esiintyä eikä lähemmäksi mennä, vaan jäätiin pitkään riviin
maantien ojaan kahden puolen punaista kujaporttia ja ihmeteltiin aidan
raoista. Mutta hetken päästä rohkeimmat jo avasivat varovasti portin
ja alkoivat kuja-aidan suojassa lähennellä taloa, toiset vähitellen
perässä.

— Kyll’ on aika viirit, ja vaatteesta tehty, sanoi yksi.

— Katsos Kalle, kun ei olekaan tehty kukkoa niinkuin Anttilan viiriin,
huomautti toinen.

— Eikä hevosta niinkuin Mäki-Seppälässä, tuumi kolmas, pienimpiä
joukosta. — Mutta on nämä siltä kauniimmat, vaikkei ole kuvaa mitään,
ei kukkoa ei hevosta. Kun kävisi oikein ärjy tuuli, että kuulisi kuinka
ne kitisee.

— On ne koreat, punaista ja valkoista.

— Ja sinistä, etkö näe?

— Sopii ne noin suuret suureen taloon.

— Älkää löpiskö, sanoi joku isompi joukosta. Ei ne viiriä ole eikä ne
kitise. Tänne tulee tänään juhla, ja sitä varten ne ovat.

— Mikä juhla?

— En minä tiedä, mutta isä kertoi illalla.

— Mutta jäädääskin katselemaan sitä.

— Jäädään, jäädään! päättivät kaikki ja siirtyivät vähä vähältä, yhä
rohkeammiksi tullen pihaportin eteen yhteen kasaan.

Oli ne liput heti huomattu kylässäkin, vaikkeivät Jussilan rakennukset
sinne näkyneet korkeitten peltotörmäin takaa.

Lannanvetäjät näkivät ne kasoilleen, joita parhaillaan hajottivat,
kyntäjä näki ne, kun sattui vakonsa päässä päätään nostamaan ja
sinnepäin katsahtamaan.

Kyntäjä antoi hevosen seistä ja katseli niitä, ja kasalla nojauttiin
tadikkoon ja tuumittiin: saadaanpa nähdä antaako isäntä vapaata
iltapäivää, että päästäisiin katsomaan.

— Pitäisi sinne päästä, koska noin komeasti alkaa.

— Anttilan Jussi kumminkin pääsee, se menee sinne kilpakyntöön.

— Äläpä! Vai menee se. Sehän niissä on käynyt ennenkin.

— Tanssitaankohan siellä? tuumasi piioista joku.

— Eiköhän illemmalla. Tanssittiin kumminkin koululla ennen kun sitä
juhlaa siellä pidettiin, vastasi joku paremmin tietävä. — Ja kuuluuhan
sinne kanttori tulevan torvisoittoineen.

— Vai tulee. Pitäisi sinne päästä.

Ja veltosti heiluivat tadikot katseen yhä ollessa lippuihin
kääntyneenä.

Mattilan isäntä oli juuri ollut menossa pellolleen, kun huomasi
portiltaan liput hänkin. Siihen hän seisattui niitä katselemaan, ja
alkoi tuumia ja tuumaili kauvan, osaamatta eteenpäin tai takaisin, että
mitähän tässä on tehtävä. Jokohan on otettava pyhä?

— Ohoi! Kuules naapuri! huusi hän Ali-Mattilan isännälle, kun huomasi
hänenkin seisovan piha-aitansa nojalla ja katselevan samaan suuntaan.
— Olisikohan sinne mentävä?

Ja naapurit yhtyivät lähemmin keskustelemaan asiasta, seisten kahden
puolen aitaa, toinen selin toinen kyynärnojalla, katsellen Jussilaan
päin.

He olivat vanhanaikuisia miehiä kumpikin, vähän liikkuneita. Eivät
olleet noin komeita lippuja nähneet sittenkuin keisari Helsinkiin meni.
Silloin niitä oli ollut rautatieaseman katto täynnä, ja kun kansaa oli
sinne kehotettu juhlavaatteissa menemään ja siellä junan ohi kiitäissä
hurraamaan, olivat hekin molemmat menneet, pitäen sitä esivallan
määräyksenä. Ja nyt, kun näkivät nuo komeat liput Jussilan katolla,
tuli melkein samallainen tunne kuin silloinkin.

— On sinne mentävä, päätettiin. — Ja menkööt väetkin. Kuka sen
Jussilan tietää, jos sinne ei menisi, kun se on niin mahtava. Eihän
se tosin mitään voi, vaikkei menisikään, mutta jos se pitäisi sitä
ylenkatseena ja siitä rakentuisi eripuraisuutta.

Niin tuumittiin kylällä, korjattiin työkalut pois ja vietiin hevoset
hakaan. Puettiin sitten pyhänuttua ylle ja alettiin siirtyä Jussilaan.

Oli sentään pitäjällä niitäkin, jotka tiesivät asiat paremmin ja niitä
paremmin harrastivat, mutta aivan harvoja. Joku isäntä oli jo aikoja
sitten itseksensä luvassa huolellisesti puhdistanut pienen pussillisen
viljaa, joku emäntä oli varannut nipullisen pellavia, sommitellut
parhaita kuituja somiksi pioiksi, tai jo keväällä kirkkaimmalla
hangella valaissut palan palttinaa, toinen taas kirnunnut paraan
taitonsa mukaan pienen pytyllisen voita, joku itsellisakka kehrännyt
paasman hienointa neuletta, ja mitä mikin, kaikki siinä toivossa, että
saataisi pieni palkinto, joku markkanen tupakka- tai kahvirahoiksi.
Mutta niinkuin sanottu, niitä oli ani harvoja ja paraasta päästä
sellaisia, jotka ennenkin olivat niissä kokouksissa olleet.

Lapset portilla eivät ole huomanneetkaan, että sieltä jo takaapäin
lähenee aikuisia. He eivät vähääkään aavista, että jo ihan selän takana
moni käsi on valmis iskemään tukkaan kuin rohdintuttiin.

Mutta paikan juhlallisuuden vuoksi he pelastuvat nyt. Heitä torutaan
vaan siivosti ja käsketään rientämään kotiin, ”risamekkoja”, muuttamaan
ehjiä vaatteita päälleen ennenkuin saapuu vieraampia tulijoita, ja
tulemaan sitten vasta kauniisti takaisin, niin pääsevät katsomaan
pihalle saakka. Ja hepankekkaa heittäen siitä juostiin suoraan ylitse
Jussilan kesantopellon kylään, niin että multa pölysi.

Keskelle pihaa on lyöty koivuja puolikehään, tehty kuin juhannusmaja,
johon on asetettu sahalautoja pukkijaloille istuimiksi ja pöytä keskeen.
Samallaisia istuimia on rakennuksen seinämälläkin.

Olisihan sinne sopinut mennä istumaankin, mutta sentään pysytteleksen
oman kylän joukko, ensimmäisinä tulleet, piha-aidan ulkopuolella ja
portin vaiheilla, ujoina vähän, kun huomaavat tulleensa liian aikaiseen.

Kun olisivat olleet ajat ennallaan, ei siinä olisi ujosteltu,
sillä Jussilan Anttoo oli kyllä poikamiehenä ollessaan ja vielä
jälkeenkinpäin kulkenut omassa kylässä joka talossa kuin kotonaan,
käynyt kaikissa kisapaikoissa ja monasti mallassaunoissakin huijaillut,
ja olivat kyläläisetkin Jussilan vanhassa tuvassa monet tanssit
pitäneet, mutta nyt vanhemmalla iällään ja varakkaaksi päästyään oli
häntä alettu katsella suuremmalla kunnioituksella, ja sitä hän selvästi
oli osoittanut itsekin vaativansa. Hänen taloonsa ei enää tultukaan
niinkuin tavalliseen tasa-arvoiseen naapuriin. Hän oli tavallaan
vieraantunut kyläläisistään ja entisistä ystävistään, vaikka kyllä
hänet sentään aina emäntineen kutsuttiin kaikkiin suurempiin pitoihin,
ja joka talossa hän aina oli ollut jotain papereita kirjoittamassa.

Miehet siitä painuivat vähitellen portilta alemmaksi tallin puoleen,
katsellen talon rakennuksia, joita moni tuskin oli uudessa kunnossa
vielä nähnyt lähempää kuin maantieltä. Siellä yhdyttiin vanhaan
Mattiin, joka oli koko kylän tuttu, ja jonka kautta kaikki Jussilan
asiat kylällä tiedettiin, sillä hän ei milloinkaan väsynyt kehumasta
isäntäänsä ja hänen toimiaan.

Istuttiin tallinsillan kivijalustalle, pantiin piippuun ja kuunneltiin
Matin selityksiä kaikesta siitä, mitä tänäpäivänä vielä saataisiin
nähdä ja kuulla.

Samassa astelee Anton Jussila itse keppi kädessä, sikaari
hopeasuulaimessa hampaissa, miettivän näköisenä navetasta päin, ja
tulee jo tallin sillan kohdalle. Matti, joka mehkaamalla on kylän
miehille kehunut kuinka monta säkkiä ”tuomaan kuonaa” heillä kulloinkin
kannattaa peltoon ajaa, hiljentää ääntään sitä mukaa kuin isäntä
lähestyy. Tämä on jo menossa ohitse, vaan seisattuu äkkiä ja katsahtaa
sivulleen, juuri kuin vasta olisi huomannut, että siinä oli ääneensä
puhuvia ihmisiä.

Hän tekee hyvän päivän, tervehtää hätäisesti paria vanhempaa
isäntämiestä kädestä ja jatkaa vakavana kävelyään pihaan.

— Jaa, jaa, älkääpä sanoko! Kyllä sillä miehellä on meiningin
haaskuuta, sanoo Matti, huomattuaan jonkun miesjoukosta nurpeasti
urahtavan. Ja sitten alkaa hän juurtajaksain selittää yöllistä
lippumatkaansa.

Portilla huomaa Jussila taas kuin sattumalta vaimoväen, nyykäyttelee
päätään ja kehottaa heitä käymään pihan puolelle istumaan.

— Elkää ujostelko, vaikka tässä on vähän paikkoja siivottu. Käykää
istumaan vaan tänne seinälle. Onhan täällä tilaa, kehottelee hän
emäntiä.

Mutta itse menee hän lehtimajaan keskellä pihaa, painuu huoahtaen
notkealle laudalle istumaan, panee hattunsa pöydälle ja aikoo
juuri pyyhkäistä otsaansa takkinsa hihalla, mutta tempaa samassa
takataskustaan nenäliinan ja pyyhkii sillä. Sitten nousee hän
seisaalleen taas ja alkaa kävellä edestakaisin lehtimajassa, katsellen
vuoroin maahan, toisen vuoron ylös. On kuin puuttuisi häneltä jotain.
Äkkiä kääntyy hän kyökin puoleen päin ja huutaa kovalla äänellä:

— Tiina hoi!

Useita punakoita, hikisiä naisten naamoja ilmestyy avonaiseen kyökin
ikkunaan ja koko emäntärivin päät seinivieren laudalla kääntyvät
sinnepäin yhtäaikaa kuin komennosta.

— Onko Tiina siellä?

— Täällä on, vastataan.

— Käskekääpä tänne sitä.

Tiina tulee kyökinportaita alas hihat kyynäspäihin käärittyinä,
punakkana kuin saunan lavolta, ja juoksee poikki pihan isännän luo.

— Hohhoh, Tiina! Kyllä meillä on ollut kuuma aamu tänään, mutta
onhan sitä hommattava, jatkaa hän kovemmalla äänellä, — onhan sitä
hommattava, että saataisiin jotain edistystä aikaan. Tuopa sieltä
minulle pullo limunaatia ja lasi... tähän näin pöydälle.

Saatuaan limonaadin, ottaa hän povitaskustaan rypistyneen paperin ja
alkaa katsella sitä, aina väliin vetäen savuja, yskähdellen ja heittäen
seinivierellä supattaviin emäntiin salaviistoja katseita.

5.

Kansaa on kertynyt Jussilan talon täydeltä. Sillä vaikkei sitä ole
paljoakaan paikastaan lähtenyt, on sitä sentään tullut viidestä
pitäjästä, ja kun ne kaikki ovat tulleet yhteen kokoon, on siinä
jommoinenkin joukko.

Omasta pitäjästä sitä on kumminkin tullut eniten.

Monella on ollut mukanaan näyttelyynkin pantavaa ja se otetaan vastaan
ratasvajassa, joka sitä varten on tyhjennetty ja siistitty. Sinne
asetetaan esineet kaikki ryhmittäin pöydille ja seinille niinkuin
voitot arpajaisissa. Ani harva on tuonut mitään isompaa näytteille
pantavaa tai elukoita. Joku on tullut aura ja parinkalut rattailla ja
toinen hevonen tyhjänä jälessä juosten. Joku omanpaikkainen ojuri on
astellut lapio kainalossa ja jollakulla pyssymiehellä on ollut rehlansa
olallaan, sillä ojankaivussa ja vieläpä ampumisessakin kilpaillaan
päivän kuluessa.

Mutta suurin joukko kansaa on tullut pelkästä uteliaisuudesta,
katsomaan mitä siellä näkisi. Ja jollei näkisi mitään muutakaan, niin
näkisihän ainakin naapuripitäjien ihmisiä.

Ennen muita on saapunut seuran varsinaisia jäseniä ja haaraosaston
toimitusmiehiä, ollen lähemmin asiaan kuuluvia ja määrättyinä
järjestämään kokouksen menoa. Ne ovat useimmat samalla jossain
kunnallisessa toimessa ja jonkunlaisia henkiheimolaisia Jussilan
isännälle, kun ovat kansan yhteisen hyvän harrastajia niinkuin hänkin.
Ja ne kuletetaankin jokainen järjestään taloon saavuttuaan huoneelle
ensin saamaan jotain virkistystä.

Sitten he hajautuvat ympäri talon, touhuavat ja järjestävät, yhtyvät
välillä parittain, välillä isompaan joukkoon, keskustelevat hetken
ja kiireessä vähän väittelevätkin, juoksevat välillä, nyökkäävät
ohimennen hyvän päivän jollekulle tuttavalle kansan joukossa ja
kysyvät hengästyneinä, onko nähty isäntää sillä puolella, sillä häntä
tarvittaisiin välttämättä. He ovat kovin tärkeän ja painavan näköisiä
kaikki, sillä jokainen luulee, että juuri hänestä riippuu koko
kokouksen menestys.

Isäntä itse, Anton Jussila, seisoo keskellä pihamaata puhellen
jonkun vastatulleen herrasmiehen kanssa sikaari hampaissa ja kädet
housuntaskuissa, kun eräs toimikunnan jäsenistä juoksee hänen luokseen.

— Pitääkö sen ryijyn oleman levällään etummaisella pöydällä, niinkuin
se on asetettu?

— Tietysti, kun se kerran on asetettu.

— Niin mutta se täyttää koko pöydän ja kanttuurska tahtoisi siihen
pöytäliinansa. Siellä on siitä riita.

— Onko meidän emäntä siellä?

— Ei ole.

— No hae hänet sinne, kuuluuhan hänkin toimikuntaan. Sovittakoot
siellä sitten parhaansa mukaan.

Samassa juoksee Matti puheille.

— Pastoori tuli! Saakohan hänen hevosensa panna talliin, kun sanoo
ettei se rattaissa pysy?

— Ois, kaikkia sitä nyt kysellään! Tietysti, tietysti.

Hän on niinkuin sotapäällikkö, joka valmistaa paraatia jonkun
korkeamman henkilön nähtäväksi, ja jonka luo adjutantit joka puolelta
rientävät neuvoja kysymään. Ja hän tahtoo sen korkean vieraan silmissä
esiintyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista, ja niin tahtovat
kaikki muutkin toimikunnan jäsenet, kuultuaan että sellainen on tulossa.

Paljon on jo saapunut muitakin herrasmiehiä, oman paikan virkamiehiä,
kartanonomistajia ym.

— Godag bror! kuuluu yhdeltä puolelta.

— Aah! Mjukaste tjänare fru! kumarretaan toisaalla.

— Nä, men man får ju treffa herr agronomen här, sanoo joku, ja rientää
tervehtimään erästä juuri saapunutta, nuorta herrasmiestä, jolla on
rillit nenällä ja pienet viiksen alut kierrettyinä korvia kohti,
ja joka niitä yhä kierrellen katselee ympärilleen aivan kuin olisi
joutunut johonkin ventovieraaseen, outoon paikkaan, jossa ei tiedä
miten olla kuin elää.

— Jo, man ska’ nu lära de där tuppelinerna att odla rofvor, vastaa
puhuteltu mielihyvästä nauraen, kun huomaa, ettei hän sentään vielä ole
joutunut kokonaan hunningolle.

Siihen samaan yhtyi Jussilakin kohteliaasti kumartamaan ja
tervetulleiksi ottamaan tulijoita, niinkuin hän teki kaikille
herrasmiehille, vaikka kovin häntä suututti, että heillä aina oli se
”kapulakielensä” ensimmäisenä.

Ei hän sentään sisimmässään itse siitä kielestä ollut niin vihoissaan
— se häntä enimmin katkeroitti, ettei sitä pitänyt ymmärtää eikä itse
osata käyttää. Ja sitä hän oli monasti ajatellut ja ystävilleenkin
puhunut, että kun sitä vaan voisi vielä vanhana oppia, niin sitten
niitä herroja ja ruunun rottia vasta oikein kelpaisi ”tuukata”.

Yksi toisensa jälestä alkoi jo saapua niitäkin pitkämatkaisempia, jotka
olivat rautateitse lähimmälle asemalle tulleet ja siitä hevosella
Jussilaan.

Ja yhtäkkiä käy hymäys portin puolella olevien joukossa, että nyt se
tulee sinatööri.

Se tieto leviää miehestä mieheen ja kaikki ahtautuvat portille, johon
samalla ajaa kaksi herrasmiestä samoilla rattailla, astuvat alas
ja puhuvat keskenään, tehden liikkeitä käsillään, juuri kuin siinä
lopettaen jotain tiellä tapahtunutta keskustelua.

Toinen tulijoista on suuri, muhkea mies muodikkaassa puvussa. Hän
vetäsee ryhdikkäästi keltaisen hansikkaan oikeasta kädestään ja maksaa
tuojalle kyytirahan.

Moni kansan joukosta, joka ei tunne kumpaistakaan miehistä, ottaakin
tämän senaattoriksi, sillä toinen herra on paljoa mitättömämmän
näköinen, vanha ja hiukan koukistunut. Mutta useammat sentään tuntevat
hänet ja kuiskailevat: ”katsokaas paroonia”.

Hän on sisuksiltaan ja perustuksiltaan talonpoika, naapuripitäjän
mahtavin mies, ja istunut tuomiokuntansa edusmiehenä jo monilla
valtiopäivillä, mutta aina mahtavan ja hienon esiintymisensä
vuoksi on häntä piloillaan alettu kutsua ”parooniksi”. Hän on myös
maanviljelysseuran puheenjohtaja, ja on tehnyt senaattorille seuraa
samoilla rattailla, ja tämän kanssa innokkaasti puhunut kansalle,
ehkäpä itselleenkin tärkeistä asioista, joita ei jokaisen syntisen
korvan ole sallittu kuulla.

Jussila on portilla vastassa etummaisena, seisten pönäkkänä, vaikka
vähän epävarmana, kuinka vastaanoton oikeastaan pitäisi tapahtuman
ja mitä siinä olisi sanottava. Salainen kateus ”paroonia” kohtaan on
aina kytenyt hänen rinnassaan joka kohdassa, missä he vaan ovat yhteen
sattuneet, ja nytkin se taas pyrkii vastustamattomasti ja entistään
vimmatummalla voimalla esiin, kun hän näkee, kuinka tutunomaisesti tämä
puhelee senaattorin kanssa. Se tunkee tekemään häiriötä jo muutenkin
tuskallisessa asemassa. Ja vilaukselta likistyvät Jussilan huulet
ohuiksi yhteen, mutta hän voittaa sentään heti itsensä ja ajattelee,
että koittaa se kerran minunkin vuoroni.

— No niin, no niin, jahaah, tjaah, puhuu esimies hienosti sointuvalla
äänellä, vetäen toisenkin hansikkaan kädestään ja asettaen sen toisen
kanssa sievään palloon.

Sitten heittää hän katseensa väkijoukkoon, tehden omituisen,
kohauttavan liikkeen silmäluomillaan, juuri kuin paremmin nähdäkseen,
ja lähestyy senaattorin kanssa porttia.

— Sanomattoman hauskaa, jatkaa hän sitten erityisesti suhahtavalla
S:llä, — sanomattoman hauskaa, että olemme saaneet näin paljon
kansaa, näin erittäin vilkkaan osanoton kokoukseemme. Se on edistyksen
merkkejä. Jahaah, tässähän onkin tämän talon isäntä, ellen väärin
muista, sanoo hän huomattuaan Anton Jussilan vastassaan.

Tuo ”väärin muista” pistää Jussilaa kuin veitsellä, sillä he olivat
siksi vanhat tuttavat, siksi usein yhdessä olleet, ettei hän voinut
käsittää näiden sanain tarkoitusta. Mutta pitemmälle hän ei ehtinyt
sitä asiaa ajattelemaan, sillä samassa tarjosi toinen jo kättä, ja
sanoi sitten senaattoriin päin kääntyen:

— Niin, tässä on tämän talon omistaja, haaraosastomme uusi esimies
Anton Jussila.

Jussilaa hykäytti omituisesti rinnan alta ja huulet vavahtivat hiukan,
kun näki senaattorin ojentavan kättään. Hän ei saanut sanaakaan
suustaan, vaikka niitä oli ollut valmiina paljonkin, tempaisi vaan
hatun kouraansa, teki syvän, vähän kömpelönpuolisen kumarruksen ja
työnsi kättä vastaan tervehtäjälle, niin että kalvosin lensi nyrkin
päälle ja peitti kokonaan sekä hänen omansa että senaattorin käden.

— Tervetuloa, herra si-sinatööri! hän sai vihdoin sanotuksi,
työntäessään punakkana kalvosinta takaisin takkinsa hihaan.

Mutta korkea vieras hymähti tuskin huomattavasti ja asteli vähän
kumarassa eteenpäin, keppi keskeä kiinni vasemmassa kädessä ja oikealla
silmälasiaan kohennellen.

Silloin törähtivät yhtäkkiä torvet, katkaisivat räikeillä marssin
sävelillä tyynen hiljaisuuden ja saivat repäisevällä äänellään melkein
koko yleisön kömmähtämään, paitsi muutamia poikaviikareita, jotka
vilkuvin silmin tunkeilivat päärakennuksen ja eteisen nurkkaukseen ja
tiesivät mitä tuleman piti.

Kaiku remahti seinästä seinään, rakennuksesta toiseen ja takaisin
taas, huppelehti ja telmi pihamaalla juuri kuin ei olisi osannut ulos
rakennuksien ahtaasta piiristä. Mutta lopulta kohahti se korkeammalle,
löysi tien nummelle ylös, ja siellä sillä oli tilaa ja sinne se haipui
kuulumattomiin rajattomassa vapaudessaan.

Kuunneltiin siinä soittoa suut auki, silmät pystyssä, eikä heti
huomattukaan, mikä temmellys ja kauhu syntyi hevosten joukossa
pitkin aitoja ja ulkohuoneitten seinämiä, missä ne seisoivat,
toiset riisuttuina, toiset aisoissa. Kaikki ne lakkasivat syömästä,
korskahivat ja teroittivat korviaan. Joukossa oli sellaisiakin,
jotka ennen olivat sattuneet musiikkia kuulemaan tai olivat muuten
rohkeampia, ja ne pysyivät rauhallisina, mutta toiset vauhkoontuivat
aivan.

Kovalla metelillä ja huudolla juoksevat nyt miehet asian huomattuaan
niitä hillitsemään. Yksi, kaikkein likimpiä, reuhtoo piha-aidassa
rattaineen. Se hyökähtää eteenpäin, mutta kun tölmää rintansa
korkeaan pisteaitaan, peräytyy se niin pitkälle kuin pääsee ja
pingottaa riimunsa vartta korvat luihussa ja sieraimet suurina. Ja kun
peräytymällä ei huomaa pääsevänsä tuota räminää pakoon, heittäytyy se
kovalla voimalla sivuun, riimun varsi kätkee, ja kun omistaja kiroten
ja kirkaisten ehtii paikalle, menee se jo täyttä laukkaa kujaan, häntä
ojossa ja kokkareet ratasten koriin pompahdellen. Papin renki, joka
herransa lähettyvillä on seisonut lasi-eteisen edustalla, ihan torvien
vieressä, huomaa hänkin hevosten levottomuuden ja alkaa juosta huutaen
talliin päin.

— Ho ho, ho ho! ettei vaan pastoorin hevonen. Siunaa ja varjele kuinka
tuo tuosta.

— Älä hohota siellä, huutaa Matti vastaan tallin puolelta. — Sehän
on tallissa papin hevonen ja viidestä kohti kiinni, neljästä pilttuun
pohjassa ja nuoren pätkä viidettä — kuuntele siellä musiikkia vaan!

Tämän melskeisen välinäytöksen muuten niin rauhalliseen ja juhlalliseen
kokouksen alkuun sai toimitusmiesten määräyksestä aikaan pitäjään
lukkari, joka uudenajan miehenä ja nuorena, innokkaana soiton
harrastajana oli kuntaansa perustanut torviseitsikon ja saanut torvien
näppäimiin ja talonpoikaispoikien huuliin jo sen verran eloa, että
julkisissa paikoissa rohkeni tuoda soittokuntansa esiin.

Nyt oli hän sen asettanut salin ikkunan alle, eteisen siimekseen,
mihin oli nostettu pöytä nuottikirjoja varten ja tuolit soittajille,
sekä lyöty muutamia koivuja verhoksi pihan puolelle. Ja kun merkki
annettiin, paukautti hän kämmentä pöytään, ja silloin remahtivat
kiiltävät messinkitorvet leveitten suittensa täydellä voimalla. Mutta
johtajalla ei ollut aikaa huomata sen vaikutusta. Hän huitoi molemmin
käsin tahtia vaan, ja löi välillä kämmeniään pöytään niin että
nuottikirjat poukahtelivat ja pöytä säesti soittoa kuin rumpu.

Marssin kestäessä oli Jussila kulettanut korkean vieraan ja seuran
puheenjohtajan saliin, ja sille puolelle niitä näkyi eteisen ovesta
puikahtelevan useita muitakin saapuvilla olevia herroja ja kunnan
virkamiehiä.

6.

Kokouksen virallinen puoli on alkanut. Puheenjohtaja on juhlallisena
astunut navetan siltaa ylös parvelle, joka on sisustettu
kokoushuoneeksi, ja asettunut istumaan perälle parven lattiasta
kohotetulle lavalle, pöydän taa, kirjoineen, papereineen ja
läkkipulloineen niinkuin lehtimajaan, sillä koivun ja pihlajan oksilla
on koristettu lavan tausta ja molemmat sivut. Pöytäkirjan pitäjä on
ottanut tilansa hänen vasemmalle puolelleen, pöydän päähän.

Kaikki mahtihenkilöt, kuntain etevimmät ja ylisummaan ne, joilla
tässä tilaisuudessa on tai jotka luulevat itsellään olevan jotain
sanottavaa, ovat asettuneet etumaisiksi, lähimmäksi puheenjohtajaa, ja
istuvat siinä varsin painavan ja vaikuttavan näköisinä, tuntien hetken
tärkeyden ja tämän kokouksen yleistä hyvää tarkoittavan luonteen.
Heidän takanansa, niin pitkälle kuin notkuvia lautoja riittää, istuu
muita vähemmin näkyviin pyrkiviä henkilöitä, mutta siitä ovelle
asti ahtautuu koko suuri parvi täyteen muuta rahvasta, tunkeillen,
toisiaan tölmien ja kaulojaan kurkottaen, sellaisella sohinalla ja
kohinalla, ettei siitä tahdo tulla loppua ollenkaan. Puheenjohtaja
seisoo jo lavallansa nojaten molemmin käsin pöydän syrjään ja kiikuttaa
yläruumistaan edestakaisin, kohautellen silmäluomiaan. Mutta temmellys
oven puolella melkein äityy vaan ja kuuluu sieltä selvästi muun turinan
seasta meheviä kirouksia ”varpaille astumisesta” ym.

Kun puheenjohtaja huomaa, että kohina hänen seisovasta asennostaan ja
merkitsevistä katseistaan huolimatta yhä jatkuu, ottaa hän lyijykynän
käteensä ja painaa sitä hetken pystyssä pöytään, niin että outo luulisi
hänen aikovan työntää sen siitä lävitse. Sitten naputtaa hän sillä
muutaman kerran pöytää, yskähtelee sieraimistansa juurikuin suulaen
ja nenän yhtymäseudussa olisi joku tukkeuma puheenjuoksulle, ja alkaa
puhua.

Hän lausuu kaikki kokoukseen saapuneet tervetulleiksi, huomauttamalla
erityisesti yhtä, hän kääntyy tässä kohdassa sivummalla yksikseen
istuvaan senaattoriin, — yhtä väsymätöntä ja harrasta isänmaan
ystävää, jonka aina valvova silmä nyt on sattunut tätäkin isänmaamme
sopukkaa näkemään ja läsnäolollaan virkistämään.

Kaikki luovat silmänsä senaattoriin päin, joka istuu tuolillaan
takakenossa hattu polvella ja kiertelee mietteihin vaipuneena
partaansa, katse väsyneen ja raukean näköisenä epämääräisesti
väkijoukkoon kääntyneenä.

Sitten tekee puheenjohtaja, tavantakaa nenästään yskähtäen ja samalla
toistaen jonkun tärkeämmän sanan, ”lyhyesti” selkoa tämän ”jalosta
aatteesta syntyneen ja kansan yhteistä parasta tarkoittavan” seuran
viimevuotisesta vaikutuksesta ja julistaa kokouksen avatuksi.

Jussila on koko puheen ajan katsellut kulmat rypyssä puheenjohtajaa ja
välillä vilaissut, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi sivummalla
istuvaan korkeaan henkilöön. Mutta kun hän on huomannut, ettei
senaattori ole mitään erityistä liikettä tehnyt, eikä millään tavalla
katsettaankaan kääntänyt, on hänen otsansa taas hetkeksi silinnyt.
Sillä hänen on aina pistänyt sisullensa ja pistää nytkin sen miehen
puhetaito, joka siinä pöydän takana niin vapaasti ja rohkeasti,
käsillään liikkeitä tehden sanoja singauttelee ja voi melkein tyhjästä
puhua noin pitkältä.

— Kun voisi oppia sen konstin, mietti Jussila. — Mutta se on
opittava, koko elämän uhalla on se opittava, sitä on harjoiteltava ja
oltava rohkea!

Ja kun sitten ruvetaan valitsemaan palkintotuomareita, niin nousee
Jussila ensimmäisenä reippaasti ylös, kakasee onnistumattomasti
kurkkuaan, luettelee läpitse koko ystäväpiirinsä, isäntiä ja emäntiä,
mitä niitä kokouksessa läsnä on, ja sanoo lujalla äänellä, että se
ja se siihen ja siihen talouden haaraan, heilauttaen kättään kutakin
nimittämäänsä henkilöä kohden. Sitten hän istuu ja alkaa tyytyväisen
näköisenä leukaansa silitellen kuiskailla jotain vieruskumppanilleen,
Mikkolan isännälle.

Mikkola nousee ylös ja luettelee taas samat henkilöt, jättäen sentään
itsensä pois, mutta mainitsemalla sen sijaan tilallisen Anton Jussilan
ja hänen emäntänsä.

— Jahah. Jahah! sanoo puheenjohtaja. — Merkitkää ylös, sihteeri!

Ja niin ehdottavat useimmat etevimpien nimessä kulkevat isännät ja
emännät toinen toistaan, kunnes palkintotuomarien luku on täysi,
jolloin puheenjohtaja kuuluvalla äänellä kysyy, onko se kokouksen
yksimielinen tuuma ja päätös.

Oven puolelta parvea kuuluu sama epäselvä sorina, joka kaiken aikaa
on puhetta säestänyt ja josta ei tiedä onko se myötä vai vastaan,
ja puheenjohtaja napauttaa kuuluvasti kynällään pöytään ja käskee
sihteerin merkitsemään pöytäkirjaan kutka ovat valitut.

Julistetaan sitten keskustelukysymykset alkaviksi ja niistä on
ensimmäisenä ”juurikasvien tarkoituksenmukainen viljelys ja käytäntö”.

Jussila oli tähän saakka ollut aivan levollisena, seurannut innokkaasti
vaalin menoa, eikä hetkeen ollenkaan muistanutkaan, että juuri hänen
piti se kysymys pohjustaa.

Nyt on tosi edessä, eikä se tunnukaan hänestä oikein lyövän yhteen
niiden kuvitusten kanssa, joita oli hänen eteensä auennut silloin
kun hän kysymystä valmisteli, kirjoitti ja kamarissaan ääneensä
luki. Hän oli sitä silloin lukenut vaan niinkuin olisi ollut omassa
kuntakokouksessa tuttujen kesken, eikä ollut laisinkaan osannut ottaa
lukuun senaattoria, agronomia eikä monia muita vieraita herrasmiehiä.
Ja nyt alkoi hänen rohkeutensa pettää. Yhtäkkiä pälkähti päähän ajatus,
että jos ilmoittaisikin ettei ollut muilta kiireiltä ennättänyt
kysymystä valmistaa, vaan että siitä kyllä sopisi muutenkin yleiseen
keskustella.

— Mutta ei, se ei sovi, sillä itsehän hän oli sitä tehtävää pyytänyt
jo kuukausia sitten, ja toisekseen tulisi siitä ilmeinen häpeä ja hänen
arvonsa olisi kerrassaan mennyttä juuri sillä hetkellä, siinä kauvan
odotetussa ja kauvan valmistetussa tilaisuudessa, jossa hänen sille
pitäisi antaa pääpotku nousemaan päin.

Hän nousi päättävästi seisaalleen. Mutta polvissa alkoi vähän
vavahdella, suupielet värähtelivät ja yskäkin tuli arkana,
kiljahtavana, eikä ollenkaan niinkuin jokapäiväisiä asioita puhutessa.

— Kun sopisi puhua istuillaan, mietti hän, — ettei olisi niin
jokaisen nähtävänä, tahi kun olisi pöytä mihin nojata niinkuin
puheenjohtajalla, sillä tämähän on niin turvatonta. Hänkin katselee
tuolta niin odottavan näköisenä, eikö lie ollut itselleenkin ennen
vaikeata, ja kaikki katselevat, ja ovat nyt niin hiljaa oven
puolessakin, äsken siellä kyllä sohisivat.

Ja hän katsoi taakseen niinkuin olisi tahtonut sanoa, että rähiskää nyt
edes siellä!

Tuntuu kuin penkki vetäisi Jussilaa istuilleen takaisin ja hän todella
kyyristyykin vähän matalammaksi, koukistaen polviaan ja painaen päätään
olkapäittensä väliin. Vieruskumppanit, jotka huomaavat hänen tuskallisen
tilansa eivätkä soisi omalle pitäjälle mitään häpeätä tulevan, vaan
vallan päinvastoin, nykivät häntä salaa reiteen ja kuiskivat, että
”anna tulla vaan!” Ja Jussila alkaa.

— Naurista, hm hm, naurista on monta eri lajia, valkoisia ja, hm
hmm... ja vaikka hän katselee lattiaan, tuntee hän sentään senaattorin
raukean katseen ja puheenjohtajan puoleksi pilkallisen, puoleksi
säälivän hymyn päällään, ja muisti pettää, vaikka aamulla vielä oli
osannut sanottavansa ulkoa kuin isämeidän. Eikä ollut aikaa ajatella
mitä ne nyt olivat ne toiset naurislajit, sillä siitä tulisi liian
pitkä keskeytys.

Hiki oli ollut jo ennestäänkin ylen kuumassa ja kansaa täyteen
ahdetussa navetan parvessa, jonka asfalttikattoon aurinko paistoi
täydeltä terältä, vaan nyt alkoi vesi valua vallan virtana hänen
kasvoiltaan, ja tuntui niinkuin joku sisällinen voima sillä hetkellä
olisi pakottanut häntä hyökkäämään väkijoukon lävitse ja ulos ja
juoksemaan karkuun koko talostaan.

Jussilan emäntä istuu kanttorin rouvan kanssa sivuseinällä. Hän on
puhunut tälle paljon heidän Anttonista, sen toimista ja ankarasta
kiireestä, ja pysyttänyt lehevää muotoansa hyvin näkyvissä, mutta nyt
on kuin painuisi hänkin pienemmäksi istuimellaan ja hän vetää kasvonsa
kattotuolista riippuvan pihlajan oksan verhoon, vaikka pikkuista ennen
oli sen taivuttanut sivulle.

— Onkohan se Anttoo kipeä? Mikähän sille nyt tuli? Täällä on niin
kauhean kuumakin, kuiskailee hän vierustoverilleen tuskallisena.

Mutta lähimmät ystävät ovat uhuttaneet ja kehottaneet Jussilaa yhä,
että ”ann’ tulla vaan”, hän oli lujalla tahdolla, melkein hammasta
purren saanut murretuksi sisällisen heikkoutensa ja vapisevin käsin
kaivanut moneen ryppyyn mytistetyn paperin taskustaan. Siitä alkaa hän
lukea aluksi väräjävällä, vaan sitten yhä vakautuvammalla äänellä, ja
lukee melkein sanasta sanaan ”Arrheniuksen maanviljelysopista” otetun
luvun juurikasvien viljelyksestä, ja on loppuun päästyään jo niin
rohkea, että puristaa paperin kourassaan housunsa taskuun ja sanoo
ulkomuististaan, kuinka paljon niitä päivässä sopii lehmälle antaa,
ja että ne ”järkiperäisessä karjanhoidossa ovat ihan välttämättömiä”.
Ilman niitä ei ole karjasta mitään tuloa toivomista.

Nyt sitä olisi tullut vaikka kuinka pitkältä, kun vaan olisi ollut
ainetta jatkaa, ja vielä pohjustuksensa lopetettuaan seisoo Jussila
kotvan aikaa pyyhkiellen kämmenellään otsaansa ja katsoen tyytyväisenä
ympärilleen, nähdäkseen minkä vaikutuksen tämä hänen tietojensa näyte
oli tehnyt. Parvella oli kaikki ennallaan, sama sohina oven puolella,
missä kuljettiin sisään ja ulos, ja sama virallinen jäykkyys ja
painava kuumuus perän puolella. Ja vaikkei mitään erityistä vaikutusta
huomannutkaan, piti Jussila tätä sentään ensimmäisenä varsinaisena
voittonaan julkisuuden alalla, joskin se oli ontuen saavutettu.

— Kyllä sitä sentään lähtee, kun alkuun pääsee ja on oikea asia mistä
puhuu, sanoi hän hiljaa vieressään istuvalle Mikkolan isännälle. —
Saas nähdä vieläkö on kellään mitään sanottavaa siihen? No, ehkä
jotain, mutta ei se siitään enää selvene!

Asia ei sentään ollut Jussilan selityksellä vallan valmis, sillä lyhyen
äänettömyyden perästä kohottautui agronomi, se ennenmainittu nuori
herrasmies istuiltaan ja pyysi puheen vuoroa.

— Ka! Mitähän tuolla on sanottavaa, kuiskasi Jussila, joka oli tullut
erittäin vilkkaaksi, kääntyeli joka taholle ja sopotteli lähimpänä
istuvien kanssa, juurikuin nyt jälestäpäin olisi tahtonut näyttää,
ettei se ollut ollenkaan pelko eikä hämmästys, joka häntä puheensa
alussa oli vaivannut. — Jokohan alkaa muutella ohjeitani, poika!

Ja sillä aikaa, kun agronomi huonolla suomen kielellä ja pitkissä
sotkuisissa lauseissa tekee laajalta selkoa juurikasviviljelyksen
levenemisestä yleensä, selittelee Jussila kuiskimalla lähimmilleen,
mitä miehiä nuo akronoomit oikeastaan ovat. — Ne eivät tienneet
oikeasta asiasta mitään, ei niin mitään. Eikä hän voinut niitä sietää
kirjoista temmattuine viisauksineen, vaikka viime syksynä hänenkin
sentään oli täytynyt hakea luokseen yksi mokoma ja sitä passata, kun
oli koetettava palkintoa niityn hoidosta ja saatava puoltolause.
Sekin oli ensin ruvennut moittimaan ojia ja antamaan neuvojaan, niin
kuin ne aina tekevät, kun heitä itseään ei ole haettu ojamittaa
antamaan, mutta kun hän oli suoraan sanonut, ettei hän haukkumisia
kuullakseen ollutkaan herraa niitylleen vienyt, oli se heti ruvennut
hyväksi mieheksi. Tietää se toistain turhia vedellä, lopetti Jussila
yhä kovemmalla äänellä, joka loppui väkiseltä päässeeseen naurun
hytkäykseen.

Mutta agronomi on jo ennättänyt iskeä kiinni Jussilan pohjustukseen.
Hän sanoo, että edellisen puhujan antamat ohjeet ovat vanhentunutta,
ruotsalaista ”metoodia”, jonka hän huomasi varsinkin siitä, että puhuja
oli maininnut vakojen välimatkan 67 senttimetriksi, sillä nykyjään
käytetty ainoa oikea välimatka on 65 senttimetriä. Hän on sitä itse
Saksanmaalla tutkinut ja mittaillut. Jussila teroittaa korviaan.

— Mitä se sanoo! Ettäkö 65 senttimetriä. Ei ikinä, kun opistossakin
sanottiin... ja neljäkösataa kuormaa lantaa? Se on hassahtanut, poika
paha, kuiskii hän taas ja tekee sellaisen liikkeen niin kuin aikoisi
siirtyä istumaan takanansa olevan polville, ja sanoo kovalla äänellä:
”herra puheenjohtaja”.

— Isäntä Jussilan puheenvuoro.

— Mitä edelliseen puhujaan tulee, niin en voi hyväksyä hänen
vakovälimatkojaan. Kyllä se on 67 senttimetriä paras, niin sanottiin
opistossa ja niin sanoo Arenjuskin. Ja jos sellainen määrä lantaa
tarvittaisiin, niin eihän niitä viljelisi kukaan.

— Luuleekohan tuo herraspoika, ettei meidän Anttoo tunne uusia
mittoja, sopotti Jussilan emäntä kanttorin rouvalle. — Heti
uudenvuoden aamuna, kun uudet mitat tulivat voimaan, pyysi Anttoo
tesilitran kahvia, hihii. Tunsipa silloin jo...

— Mitä tapaa te itse olette käyttänyt? kysyy agronomi Jussilalta.

Nyt huomasi Jussila, että olisi pitänyt pitää suunsa kiinni.

— Enhän minä ole tullut niitä itse koettaneeksi kuin vähän
hajakylvöllä suossa, änkkäili hän hiukan hämillään. — Mutta hyvää
rehua ne ovat, lisäsi hän kuuluvammin, koettaen saada asian toiselle
tolalle.

Mutta agronomi väitteli innostuneena välimatkasta yhä, vaikka varmaan
hän ei ollut kylvänyt rehunaurista enempää kuin Jussilakaan.

Oven puolella seisoo vanhoja ukkoja käyden välillä ulkona piippuun
pistämässä ja siellä omista asioistaan keskustelemassa, välillä taas
tullen vinnin puolelle kuuntelemaan.

Siinä on joukossa miehiä, jotka kyllä ovat naurista ”sylkeneet”
ja muistavat naurispuuron maun niiltä ajoilta, kun vielä kaskia
vierrettiin ja niissä naurista juurusrukiin seassa viljeltiin. Mutta se
viljelystapa on jäänyt jo unohduksiin ja he ovat kylväneet vaan perunaa
ja vähän lanttua seinivierille, silmämäärällä vaot ajaen, käyttämättä
siinä sen tarkempia mittoja.

Heitä näyttää toisten väitös puheenjohtajan pöydän puolella tavallaan
huvittavan ja pitävät he siitä omaa keskusteluaan puheenvuoroista
huolimatta.

— Kuules Mattila, sanoo siinä väkijoukossa muuan ukko toiselle
miehelle, joka seisoo vähän sivulla hänestä — kun meillä ei ole vielä
sitä meeterimittaakaan...

Nuori kansa ympärillä purskahtaa nauruun ja perältä kuuluu monista
suista: hs! hs!

— Kyllä minulla on se vanhanaikainen naurismitta vielä suussani, jos
se siksi tulisi, sanoo Mattila. — Mutta pantaisiinko nyt kaikki sonta
naurismaahan ja tulisi leivästä loppu. Ei taitaisi nykyinen polvi
ruveta naurishaudalla elämään. Ehei, kun peltoni vä’itän, niin rukiin
siihen kylvän.

— Lehmillehän niitä syötetään, kuulitteko, sanoo joku.

— Kuralle ne panevat lehmänkin.

— Ettekö te voi olla hiljaa täällä, vanhat miehet! sanoo kovin
loukatun näköisenä muuan nuori, hieno isäntämies, joka koettaa
pujotteleida joukon lomitse ulos. — Sinatöörikin istuu siellä ja te
häpäisette mehkallanne koko kokouksen.

— Hän viisi meidän nauriistamme. On hänellä parempaakin pään vaivaa!

— Eipä tiedä, sanoo toinen, — koska on niin kauvan siellä viipyneet
minunkin maakirjani.

Ja juttu käy entistä menoaan vaan kiellosta ja tyssäytyksestä
huolimatta, vaikka jonkun ajan kyllä vähän tukautettuna.

Perällä parven väitellään yhä samasta asiasta ja aina innokkaammin
vaan. Jokainen, joka luulee asiaan jotain tietävänsä, pyytää
puheenvuoroa.

Muuan lihava kartanon omistaja naapuripitäjästä, joka harjoittaa
suurta sahaliikettä, väittää kysymyksessä olevaa viljelystä äärettömän
tuottavaksi.

— Syy on vaan siinä, sanoo hän, — että talonpoikainen kansa on
niin vanhoillista ja kaikkea yritteliäisyyttä vailla, ettei se
tahdo eikä rohkene panna pääomaa kiinni mihinkään, ja tämä viljelys
vaatii uudenaikaisia työkaluja ja paljon ostolantaa. Kun saataisiin
ennakkoluulot voitetuiksi, leviäisi juurikkaiden viljelys kylläkin.

— Kelpaa sen puhua, kelle saha jauhaa rahaa kuin köyttä, vaikka
ruokkisi vehnäpullilla koko karjansa, sanoo taas oven puolelta joku
kuuluvasti.

Silloin nousee istuiltaan sivuseinällä muuan vanha, hienopiirteinen
ukko yksinkertaisessa puvussa ja ottaa puhevuoron.

— Eihän vanhan tarvitsisi enää näihin nuorten seuroihin sekaantua,
sanoo hän vakavalla, hiljaisella äänellä, mutta tekee sentään mieli
jotain joukkoon puhua. Enhän minä tiedä mitään näistä uudenaikaisista
viljelyksistä, kun olen kaiken ikäni karjaani heinillä ja suuruksen
voimalla vaan lypsättänyt ja sillä maidossa pysynyt, enkä asiaan pysty
sanomaan kokemuksestani sitä enkä tätä. Mutta voihan tätä uuttakin
keinoa koettaa kuka tahtoo, ja jos se niin hyödyllistä on ja maidon
annille etuisaa, kuin tässä on väitetty, niin eiköhän herra agronomi
asian lopuksi näyttäisi meille kuinka se käy päinsä. Onhan täällä
auroja ja pehmeätä peltoa, niin ehdottelen minä, että tämä herra
kyntäisi meille muutamia harjavakoja niillä omilla mitoillaan, koska
kuuluu vallan siihen toimeen olevan palkattu ja tuntuu tässä joukossa
paraiten sen konstin tuntevan. Lähdettäisiin miehissä katsomaan ja
oppimaan.

— Kyllä Kartanon ukko tietää mitä puhuu, kuuluu ääniä takaapäin, jossa
muuten nyt on oltu aivan hiljaa.

Agronomi kumartaa puheenjohtajalle ja lausuu jotensakin tiukasti, ääni
hiukan värähtäen:

— Pyydän huomauttaa edelliselle puhujalle, etten minä ole tullut tänne
kenellekään kyntömieheksi. Se hänen pitäisi tietämän. Minun virkani
on antaa tietopuolista opastusta ja kehotan arvoisaa puhujaa tässä
kohdassa kääntymään kynnönneuvojan puoleen.

— Onko se sellainenkin virkamies? Lieneeköhän tuo täällä nyt? kysyy
Kartano.

— Jaa, minä en voi tietää, tiuskahtaa agronomi ja painautuu istumaan
taas, heittäen niskaansa niin että tukka höllähtää ja rillit solahtavat
oikealta kohdaltaan alemmaksi nenän selälle.

— Mutta kun kruunu niitä monenmoisia maanviljelysherroja palkkaa,
jatkaa Kartanon ukko itsepäisenä, ja sentään tälläkään kulmalla ei
ole juuri milloinkaan niitä toimessaan nähty, niin olisipa nyt kerran
katseltu, mitä ne saavat aikaan.

Puheenjohtaja alkaa naputella kynällään pöytään, senaattori, joka
kaiken ajan on istunut pää kumarassa niin kuin omissa mietteissään,
katsahtaa ylös, ja agronomi alkaa kiivaasti puhua persoonallisuuksista
ja loukkauksista.

Jussila on hyvillään kovin, kun agronomia annetaan nenälle, mutta
se häntä pistättää, ettei pitänyt itse osata sitä tehdä, osata eikä
rohjeta, vaan että piti tuon ukon päästä se sanomaan. Siitä sitä
taas tyhmät isännät, torpparit ja muut itselliset ylistävät ja kahta
innokkaammin sen vetelemisiä kunnankokouksissa kuuntelevat. Se se aina
kaikki asiat sotkee.

Samassa tunki eräs mies väkijoukon lävitse perälle saakka joku paperi
kädessä ja jäi vähän epäröisenä ensimmäisen penkkirivin kohdalle
seisomaan.

Joku kysyi mikä paperi se oli. Mies ei tiennyt muuta kuin että se
asemalta vaan tänne määrättiin tuomaan sille herralle, mikä se nyt
olikaan, ja hän selkähevosella toi.

Asia selvisi siten, että siinä oli sähkösanoma senaattorille.

Senaattori repäsi sen hermostuneesti auki, nousi sitten istuiltaan ylös
ja meni keskustelemaan puheenjohtajan kanssa. — Hänen piti tänä iltana
matkustaa suoraa päätä Helsinkiin, vaan tahtoi kumminkin miettiä asiaa
hiljaisuudessa ja pyysi päästä yksinäiseen huoneeseen hetkeksi.

Isäntä itse, Jussila, johdatti hänet väkijoukon lävitse parvelta alas,
vei kamariin salin sivussa ja kysyi ovella tarvitsiko herra sinatööri
mitään.

Ei sanonut hän mitään tarvitsevansa ja isäntä poistui saliin, johon
emäntäkin jo oli rientänyt jälestä ja nyt uteliaana kyseli mitä
tärkeitä asioita heillä oli ollut, kun he niin yksissä olivat huoneelle
tulleet. Ja unohtaen kokonaan väittelyt navetan parvessa jäivät he
kumpikin saliin ja istuivat siellä hiljaa sopotellen. Emäntä oli
tuhannessa tuskassa siitä, että olikohan vaan kaikki paikat tarpeeksi
siistityt kamarissa. Ja kun ruuan laittajat kantoivat saliin astioita
ja asettivat niitä siellä paikoilleen juhlapäivällistä varten, sanoivat
he kumpikin hyvin salaperäisen näköisinä: hiljaa, hiljaa herrantähden!
ja osoittivat kamarin oveen.

Mutta senaattori avasi kamarissa akkunan, josta omenapuitten ja
koivujen lomitse näkyi pellon takaa nummi ja sen loivaa lapetta alas
laskeutuva keltainen maantie.

Ikkunan kohdalla oli viheriällä veralla päällystetty kirjoituspöytä ja
siinä erityisellä matolla kirjoituskojeet siistissä järjestyksessä,
sekä näkyvimpänä kaikista isopäinen kuntakokouksen sinetti niin kuin
kuningas sakkilaudalla. Toisella puolella pöytää oli ikkunan pielessä
piikkiin pistettynä suuri pakka ”Uusia Suomettaria”, toisella puolella
samallaisessa piikissä muita papereita. Kirjoitusmaton sivulla
oli kuntakokouksen pöytäkirja ja nurkassa riippui iso, nahkainen
kirjalaukku.

Senaattori ei niihin pannut mitään huomiota. Hän ei voinut aavistaa,
että viereisessä huoneessa kaksi henkeä sykkivin sydämin ja hehkuvin
silmin koetti arvailla, että mitähän se tuumii kun täällä sivukylässä
näkee sellaisen komean kirjoituspöydän, siinä kunnan sinetin ja
pöytäkirjan, eiköhän silmäille pöytäkirjaa, Suomettaret ja ja...

Mutta vieras siellä kamarissa istahti vaan huokaisten tuolille pöydän
edessä saatuaan ikkunan auki, laski kyynärpäänsä pöytään, painoi
leukansa kämmeniään vastaan ja katseli miettivänä ikkunasta ulos.

Äkkiä antoi hän kätensä luisua partaansa pitkin alas, vilkasi
haukotellen ympärilleen pöydällä, nousi sitten ylös ja kurkisti ovesta
saliin.

Jussila säpsähti juuri kuin olisi ollut jossain pahanteossa.

— Voisiko isäntä antaa minulle pienen palan paperia ja kirjekuoren?

Isäntä hypähti kumarrellen kamarin pöydän luo ja otti laatikosta
paperia pöydälle kokonaisen pakan, vilaisten hätämältään ympäri. —
Kaikki sattui hyvästi, mainiosti, ajatteli hän. — On hän varmaan
huomannut, että minä olen kuntakokouksen puheenjohtaja, ja suu
hymyillen tyytyväisyyttä avasi Jussila sivulta pöydän kurkoittaen
läkkipullon korkin, sekä vetäytyi sitten syrjään, samalla kun
senaattori nykäsi tuolin lähemmäksi pöytää ja istui.

— Äs! sanoi hän samassa ja vei kynänvarren lähemmäksi lasisilmiään.

Jussila, joka juuri oli ollut poistumaisillaan kamarista, säikähti niin
kuin olisi tuli ollut irti, ja riensi takaisin.

— Olikohan vaan kynä huonossa kunnossa? kysyi hän tuskallisella
äänellä, minä otan uuden täältä laatikosta.

— Ehei, naurahti senaattori. — Minä vaan ajatuksissani pistin väärän
pään mustepulloon ja tahrasin isännän paperin. Olen aina tottunut
pitämään kynänvarren näin päin terä oikealle. Se menee siitä suorastaan
pulloon näin, katsokaas, ja nyt en malttanutkaan katsoa.

— Kunpa sen olisi tiennyt, ajatteli Jussila, seisten siinä kuin
katuvainen syntinen ja pyyhkien kynänvartta nenäliinaansa.

Ja kun hän salissa yhtyy emäntään ja piikaan, on hän niin tulistuneen
ja suuttuneen näköinen, että nämä melkein säikähtävät.

— Ois, vois! Saakeli sitä kantaalia kumminkin! Ettei pitänyt tietämän,
ettei pitänyt sinullekaan sattuman, sen siellä siivoilit, että olisit
sen asettanut näin päin! ähkii hän kuiskimalla, heilautellen toista
kättään nyrkissä, toinen niskatukassa, ja alkaa ällistyneille naisille
tulitikulla näytellä ja selittää, kuinka päin kynänvarsi vasta on
asetettava.

Navetan parvella alkaa keskustelu laimentua, puheenjohtaja painaa tuon
tuostakin päänsä alas ja vie kätensä suunsa eteen, sihteeri istuu
käsi poskella ja raapustelee lyijykynällä pöytää. Oven puoli parvea
on tullut melkein tyhjäksi ja peräpenkeillekin ilmaantuu aukkoja. Ja
kaikkiin kysymyksiin merkitään pöytäkirjaan vaan lyhyesti ”keskustelu
vastaukseksi”.

7.

Kuuma päivä, seisoskeleminen ja varsinaisen toimen puute on alkanut
raukaista enimpiä kokouksessa olijoita, ja yleisenä tunnussanana
haukotuksien lomassa on: huhhuh, kyll on kuuma! Ja tuumitaan toinen
toiselleen, että saisipa jo sataa kerran.

— Saisipa makeastikin.

— Mutta kun ei sada.

— No ei koko. Hohhoh sitä hellettä! Omankyläiset ovat
lähteneet yksi toisensa jälestä kotiinsa. Pitkämatkaiset ovat käyneet
rattaittensa luo, juotelleet hevosiaan ja sitten istuneet aisalle tai
nurmelle ratasten taa haukkaamaan kotoisia eväitä. Mutta kaikki ne,
jotka tahtovat uhrata kaksi markkaa keskiruumiinsa vahvistukseksi,
syödä herroiksi herrain seurassa, oleilevat piha-aituun sisäpuolella ja
odottavat juhlapäivällisen alkamista. Siinä he kävelevät istuskelevat
ja juttelevat ryhmissä.

Senaattori on istunut puheenjohtajan ja sen lihavan sahaherran kanssa
lehtimajaan pihan keskessä ja härppivät siinä limonaatia vilpoisikseen.

Sillä paikalla tuntuu olevan erityinen vetovoima muutamiin nähden.

Jussila siinä jo on istunut kotvan aikaa, miettien mitä ottaisi
puheeksi hänkin puolestaan. Pappi on kävellyt useita kertoja ohitse ja
ympäri ja lopulta mennyt majan sisäpuolelle hänkin ja istunut laudalle
kädet polvilla. Lukkari on väsynyt tahtia lyömään ja siirtynyt hänkin
esimiehensä jälestä lehtimajaan röyhyävä sikaari hampaissa. Ja vähä
vähältä ilmaantuu siihen muitakin, sekä herrasmiehiä että etevämpiä
talonpoikia. Jokainen on halunnut päästä kuuntelemaan mistä siellä
keskustellaan ja jos mahdollista lausumaan sanansa joukkoon itsekin.

Mutta siellä ei keskustella juuri mitään, ja jota useampia miehiä
siihen yhtyy sitä laimeammaksi käy kanssapuhe. Istutaan vaan siinä
leppoisassa kesäpäivän lämpimässä niin kuin kanat orrella.

Siinä kävi niin kuin usein käy seurassa, jossa on eri asemassa olevia
henkilöitä, herroja ja talonpoikia yhdessä. Kummallakin puolella
on eri harrastukset. Ja jos on samojakin, niin katsantokanta sekä
ajatuksensa ilmilausuminen niistä on niin eriävä, että tavallisinkin
kanssapuhe useimmin käy ontuvasti. Jos herrasmiestä ei haluta puhuttaa
talonpoikaa, istuu tämä melkein säännönmukaisesti vaiti, paitsi jos
on sattunut ottamaan puhelahjaa sisäänsä pullon suusta. Mutta tässä
seurassa ei nyt ollut sellaista ketään.

Se on jonkunlainen epäluulo, joku varovaisuus ja pelko ettei puhuisi
tyhmyyksiä, joka useimmin tekee rahvaan miehen tuppisuuksi, kun
säätyhenkilöitä, varsinkin tuntemattomia on saapuvilla.

Sattuu sentään toisinaan olemaan joku joukossa, joka tahtoo näyttää,
että voi sitä siltä löytyä tietoja ja voidaan tajuta muutakin kuin
pellon kyntöä, vaikkei ollakaan korkeitten koulujen ovia avattu.
Jussila sen mielestään oli tänään jo yhden kerran näyttänyt ja niinkuin
rohkaistuneena siitä katkasi hän nytkin äänettömyyden ja alkoi vahvalla
äänellä puhua yhteisistä asioista.

Hän alkoi kosketella kunnan asioita puolelta jos toiseltakin, mutta
enimmäkseen ”varjopuolilta”, niin kuin hän itse sanoi. Ja niitä
varjopuolia, jotka korjausta kaipasivat, oli hänen mielestään paljon,
melkein joka alalla, kun vaan olisi korjaajia.

Kaikki kunnan asiat, jotka hänen mieltään painavat ja joihin hän
parannusta haluaa, tahtoo hän tuoda esiin. Välillä vilkasee hän lautain
yhtymäkohdassa pöydän takana istuvaan vanhaan herraan, nähtävästi
odottaen, että hänkin avaisi suunsa. Mutta hän, jonka päällä kaikkien
muittenkin katseet lepäävät, ei tuhlaa sanojaan liiaksi. Puheenjohtaja
siinä vieressä tekee vaan silloin tällöin, juuri kuin toisenkin
puolesta, jonkun huomautuksen. Jussilasta tuntuu niinkuin sen miehen
huulilla aina olisi pieni ivallinen hymy, ja se vihlasee hänen
sappeaan, mutta hän ajattelee vaan, että annahan ajan kulua, enköhän
istu vielä kerran minäkin valtiopäivillä. Virnistelepä sitten vielä.

Kun ei ole saanut toivottua tulosta yhdestä asiasta, siirtyy Jussila
ilman isompia valmistuksia toiseen ja alkaa puhua kouluista sekä niiden
rakennuksista, kuinka tässäkin kunnassa kynsin hampain isketään vastaan
joka kerta kun uutta koulua olisi aikomus perustaa.

— On se kumma, että niitä yksinkertainen kansa vastustaa, kun niitä
vastusti vanha pastori vainajakin, yhtyy lukkari puheeseen. — Tai
ei hän niitä suorastaan vastustanut, mutta puhui niistä aina niin
halveksuvasti, että se vaikutti pahaa sanankuulijoihin. Ankara tässä
on taistelu valon puolesta ollut ja tulee olemaan kauvan vielä. Kuinka
monta turhanpäiväistä kokousta sain minäkin ennen pitää ollessani
kuntakokouksen puheenjohtajana, kyllä se muistetaan! lopettaa hän
heittäen katsauksen ylitse koko miesparven. Ja ikäänkuin saattaakseen
parempaan huomioon mistä päin se puhe oli tullut, alkaa hän kakoa
kurkkuaan ja syleksiä niin, että vieraammat joukossa kummeksien
katselevat häntä ja luulevat varmaan hänen jo nielleen sikaariholkkinsa.

— Niin, toivotaan nyt, että saamme uudessa kirkkoherrassa yhteistä
hyvää harrastavan miehen, riensi silloin Jussila sanomaan ja katsahti
tarkoittavasti siinä sivussa istuvaa nuorta pappismiestä, virkaatekevää
kirkkoherraa.

Tämä oli hyvin vähän ottanut osaa puheeseen, istunut vaan kumarassaan
niinkuin sivulta kuulijana. Mutta Jussilan viimeiset sanat ja tuo hänen
merkitsevä katseensa vaikuttivat pastoriin niinkuin sähkövirta olisi
niiden mukana mennyt häneen, kulkenut pään puolesta pitkin ruumista
alas ja maahan virratessaan pannut hänen pitkän, piukan kenkänsä kärjen
viipottamaan. Ja siinä samassa nousi hän istuiltaan ja poistui joukosta.

— Teillähän on paljon suuria muutoksia tulossa seurakuntaanne, sanoi
puheenjohtaja. — Joko pappilanne valmistuu?

— Johan se kohta. Mutta pulassa on oltu senkin kanssa. Se pitäisi
eräitten mielestä rakentaa niin kuin mikäkin läävä, vaikka riitinki
on hyväksytty ja sen mukaan on rakennettava. Mitähän sitä ensiksi
hyväksyivät, kun eivät kumminkaan tunne sitä enempää kuin sika
hopealusikkaa! sanoi Jussila harmillisesti hymähtäen.

— Komeampa huudetaan siitä tulevan. Kelpaa siinä uuden kirkkoherran
asua, sanoo puheenjohtaja.

— Ei liiaksi, ei ollenkaan liiaksi. Kohtuuden mukaan vallan.

— Mutta kuuluupa tulevan kaksi kyökkiäkin, toinen kivijalkaan,
missä piiat saavat salaa kahvia keitellä, sanoo taas puheenjohtaja
naurahtaen, ja näyttää kuin hän tahtoisi hiukan ilvehtiä kunnanmiesten
kanssa.

Lukkari saa uuden yskäkohtauksen ja koettaa sen lomassa väittää,
että sellainen puhe on pilkkaajien ja kateellisten alkuunpanema, ja
hänen katseestaan huomaa selvästi, että hän niihin lukee juuri tuon
ulkopitäjäläisen puheenjohtajankin.

— Meijerihän se on, hän sanoi. — Eihän nykyaikana ole muusta tuloa
kuin meijereistä, ja sitä silmälläpitäen on rakennustoimikunta
menetellyt vallan viisaasti.

Lukkari, joka on erittäin innokkaasti toiminut maitotalouden alalla
seurakunnassaan, olisi nyt valmis pitämään kokonaisen esitelmän
meijereistä, joka olisikin mainiosti soveltunut tilaisuuteen, mutta
Jussila ottaa sanan hänen suustaan ja pysyttää puheen papeissa.

On eräs seikka uuden kirkkoherran suhteen, joka vuosikauden on kytenyt
hänen ja muutamien muidenkin kuntalaisten mielissä, eräs pulmallinen
asia, josta hän nyt päättää ottaa selon, koska on tässä joukossa mies,
jolta voi ratkaisun siihen saada.

— Kuinkahan sen asian laita on, herra sinatööri, sanoo hän, — kun
tämä meidän pitäjäs on niitä keisarin pitäjiä ja tähän nyt tulee
kirkkoherran vaali, niin, niin ottaakohan korkea keisarillinen sinaati
ollenkaan sellaisissa vaaleissa huomioonsa seurakunnan toivomuksia, vai
itsekö se määrää kenen tahtoo?

Nyt saadaan kuulla, että useimmin se määrätään seurakunnan valinnan
mukaan.

— Minä tätä seikkaa vaan sen vuoksi kysyin, kun meillä on täällä
koko kunnan yksimielinen ja harras toivo saada tämä meidän nuori jalo
pastorimme kirkkoherraksi, ja on tässä pelätty, että jos ei häntä
nuoren ikänsä tähden kelpoitettaisi.

— Onko hän vaalisijalle päässyt?

— Ei. Ei ole vielä virkaa aukikaan pantu, mutta kohdakkoin se
tapahtuu, kunhan pappila on valmis. Tämä pastorimme hakee myös, Jussila
nyökäytti päätään siihen suuntaan mihin pappi oli poistunut, — ja
tietysti hän vaaliin pääsee, koska ylimmät kiitokset sai tänä kevänä
pastoritutkinnossakin, mutta se on eri asia, jos sitten korkea sinaati
hyväksyy hänet. Kyllä se olisi ainakin seurakunnan vakaa toivo.

Syntyi hetken äänettömyys. Asia oli kuin umpiperässä, josta korkean
vieraan odotettiin se johtavan pois tai antavan edes jotain toivoa sen
hyvään päättymiseen.

— Kyllä hän on niitä jaloimpia pappismiehiä, säesti nyt Mikkola
Jussilan sanoja, saatuaan ensi kerran tarpeeksi aikaa avaamaan suunsa,
ja näyttämään, ettei hänkään ollut aivan mykkä. Hän oli istunut koko
keskustelun ajan torkkuvan näköisenä ja jonkin kerran raottanut
tiukkaan suletuita huuliaan ikään kuin ruvetakseen puhumaan, mutta aina
vietiin häneltä sana suusta ja silloin käännätti hän joka kerta päätään
sinne päin mistä ääni kuului, jolloin koko hänen yläruumiinsa kääntyi
samaan suuntaan, niin kuin lukkarin penkissä kirkossa vanhanaikuinen
numerotaulu.

— Ja se olisi auttamaton vahinko koko seurakunnalle, jollei sellaista
valpasta ja yhteistä hyvää harrastavaa miestä saataisi, jatkoi vielä
Mikkola hammastensa välistä, kun kerran oli puheen alkuun päässyt.

— Jaah, sen te tietysti saatte nähdä sitten kun aika tulee, sanoi
puheenjohtaja, kun senaattori ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä
vastatakseen tähän miesten mielestä niin tärkeään asiaan.

Sahanomistaja on tämän jutun ajan hiljaa keskustellut erään toisen
herrasmiehen kanssa ja nyt he nousevat ylös lähteäkseen jaloittelemaan.

— Huhhuh! kyllä nyt on kuuma, sanoo lihava herra, pyyhkien otsaansa.

Mikkola mutistelee suutansa, kääntelee jäykästi päätään miehestä
mieheen vastapäisellä laudalla ja sanoo ylen hartaasti ja varmasti
hänkin:

— On tosiaankin kuuma ja kuiva!

— Eikä tule sadetta, yhtyy heti joku toinen.

— Sanokaas! Mikähän tässä lopulta valkaisee, jatkaa Jussila. — Kituen
on kasvanut kaikki keväästä lähtien. Ruiskin vasta alkaa heilimöidä ja
pitäisi aikaan nähden jo tekemän terää. Ja kun kerran satamaan repeää,
sataa tietysti pitkälle, ja silloin se ei tuleennu ollenkaan.

— Ei ainakaan siemeneksi, sanoo joku. Eikä ole entisiäkään rukiita,
kun huonosti tuli jo viime vuonna.

— Kellä niitä on! Rikkaimmilla vähän lienee vanhoja säästöjä ja nepä
niistä nyt kiertävät rahaa entisen lisäksi. Ennen kuulumattomaan
hintaan ovat jo kohonneetkin, mitä sitten kylvöajan lähestyessä, jos
uutista ei siksi saada.

Mikkola, joka oli vuosikausia hierustellut suurta viljakauppaa,
mutisteli suutaan, mutta ei sentään avannut sitä tällä kerralla.

— Siitä saattaa tulla arveluttava asia, mutta kuinkahan moni sen
huomaa, tuumaili Jussila. — Korkean hinnan vuoksi myy nyt jokainen,
kellä jyväkin on laarin pohjalla, ajattelematta kylvövaraa ollenkaan.

— Liiaksi olen myynyt minäkin, sanoi Mikkola, mutta ei selittänyt
tarkemmin missä suhteessa liiaksi. — On minulla sentään aina oma vara
siemeneksi, lisäsi hän.

— Niin, se olet sinä — ja on se minullakin, sanoi Jussila, mutta
aatteles kuinka monta on ilman. Melkein koko pitäjäs. Eiväthän ne
osaa säästää tai ajatella eteensä missään kohdassa. Ja kuinkahan käy
tosiaankin, jos tässä pula tulee? Enpä ole tullut ennen tarkemmin
aatelleeksi minäkään.

— Juuri tätä samaa seikkaa olen jo kuullut pelättävän muuallakin,
yhtyi nyt puheeseen senaattori, ja siinä olisi ajoissa ryhdyttävä
tehokkaisiin toimiin.

Kaikki kääntyivät häneen ja hän jatkoi:

— Vaan koska nyt vielä kumminkin on liian aikaista mitään varmuudella
päättää, sillä eihän tiedä mitä saattaa tapahtua, niin ei pidä hätäillä
sentään liiaksi. Mutta jos niin epäsuotuisasti kävisi, että tuolla
kylvöajan lähestyessä ei näyttäisi uutisesta siemenen toivoa olevan,
niin olisi jokaisen yksityisen ja tietysti koko kunnankin edelle
parasta toimia yhteisesti ja koettaa saada yhteisesti siemenviljaa
muualta.

— No sitä juuri minunkin piti sanoa, että yhteisen edun kannalta —
aloitti Jussila, mutta samassa törähtivät torvet ikkunan alla ja hänen
loppupuheensa ei tullut yleisemmin kuulluksi, sillä kaikki nousivat
ylös ja tuli yleinen liike joka taholle.

Lukkari oli jo ennättänyt tahtia lyömään, kun oli käyty kuiskaamassa
hänelle, että juhlapäivällinen oli valmis, ja taas paukahtelivat hänen
kämmenensä pöytään niin kuin paritappumet hurstia sotkettaissa.

Ja isännät astelivat lehtimajasta herrain jälessä saliin, johon
ahtautui ruokamiestä joka puolelta.

8.

Jussila, isäntänä talossaan ja muutenkin niin kuin viran puolesta,
haaraosaston esimiehenä, häärii isäntänä päivällisessäkin, joka tilan
puutteen vuoksi syödään seisaallaan kuumassa, ahtaassa salissa. Hän
kulkee ympäri, katsoo onko kaikki niinkuin oleman pitää ja kehottaa
ujompia joukosta ja seinälle vetäytyviä syömään.

— Syökää te, sanoo hän, — elkääkä ujostelko. Rahallaan tässä jokainen
maksaa! Ja hän on hyvillään väen paljoudesta ja tekee jo summittaisen
laskun, kuinka paljon markkoja hän ruuastaan ansaitsee.

Mutta niin reippaasti ja rohkeasti kuin hän touhuttaakin ympäri salin,
voi sentään jokainen, joka häntä sattuu tarkemmin katsahtamaan, huomata
hänen liikkeissään ja sanoissaan jotakin hajamielistä hämminkiä. Näkyy
että hänen ajatuksensa liikkuvat muilla aloilla, ei yksinään ruuassa,
ja että hän on ikään kuin levoton. Hän hikoilee vahvasti, enemmän
kuin muut, pyyhkielee otsaansa ja tekee joskus, hetkiseksi seisattuen
johonkuhun kohtaan, teatterimaisen liikkeen kädellään aivan kuin
aatoksissaan. Lopulta menee hänen hajamielisyytensä niin pitkälle, että
hän töyttää huomaamattaan yhteen ihmisten kanssa, jotka seisovat pöydän
ja seinän välissä koettaen toivottoman näköisinä toisin käsin pienentää
ruokaansa lautasellaan.

Hän huomaa Mikkolan, joka seisoo uunin nurkassa veitsi ja kahveli
tyhjällä lautasella ja kiskoo toisessa kädessään olevasta, savustetusta
sianlihan viipaleesta hampain palaa irti.

— Kuules Mikkola! kuiskaa Jussila tullen luo. Mikkola kääntyy jäykästi
häneen päin ja nielasee samassa koko läskiviipaleen yhtäaikaa, kun se
on vähitellen solunut kokonaan suuhun, eikä sitä voinut enää siltä
tieltään palauttaakaan. Sitten kun hänen silmänsä, suunsa ja muut
kasvojensa lihakset taas ovat ottaneet luonnollisen, uneliaan jäykän
muotonsa, kysyy hän mitä Jussila tahtoo.

— Tule pikipäin tänne porstuakamariin, sanoo Jussila.

— Jahaah! Onko siellä muita ketään, kysyy Mikkola katseltuaan hetken
totisena eteensä, niinkuin olisi tarvinnut aikaa saadakseen selville
mitä toinen tarkoitti.

— Ei siellä ole ketään.

— Mutta sitten minä otankin ensin toisen lihapalan, niin saan siellä
pieneksi.

He pujahtivat porstuan lävitse kamariin, joka oli täynnä tyhjiä
laatikoita ja muuta sälyä niin kuin joku varastohuone.

— Kuule, hyvä veli, sanoi Jussila, — mitä tuumit jos minä pitäisin
sinatöörille puheen, sitten kun viiniä viedään sisään?

Mikkola puristi huuliaan yhteen, kauvan aikaa, yhä kiinnemmäksi, kunnes
ne siitä niin kuin liiasta kiristyksestä lopulta ponnahtivat auki
ja päästivät kuuluviin jotensakin tiukasti: — jassoo! onko täällä
viiniäkin.

— On täällä viiniä, sanoi Jussila, joka parhaillaan koperoi nurkan
puolella pullokorissa. — Mutta mitä tuumit siitä puheesta?

— Niin, kuinka tuo nyt olisi, sanoi Mikkola tavallista
pitkäveteisemmin, sillä hänelle oli tässä nyt äkkiä tullut kaksi
tiukkaa asiaa harkittavasti, ensinnäkin tuo viini ja sitten Jussilan
puheen pito.

— Vai on viiniäkin, jatkoi hän. — Mutta mitä jos puheenjohtajakin
tahtoisi puhua, jollei se sinulta kävisikään paikalleen.

Jos vaan suinkin olisi voinut, olisi Mikkola kaikkein kernaimmin suonut
sen kunnian itselleen, mutta hän oli sentään siksi ymmärtäväinen, että
tiesi itsellään olevan hitaan puheen ja kankean kielen. Se oli seikka,
jolle hän ei voinut mitään, vaikka se aina häntä katkeroitti. Vaan
rohkeni hän epäillä Jussilankin kielen kantaa tässä tilaisuudessa.

— Niin, jos puheenjohtaja tahtoisi puhua, toisti hän.

— Ph! pyhäytti Jussila. Kyllähän se aina on suutaan soittanut ja
soittaa vastakin, mutta näytettäisiin, että osaavat sen konstin
muutkin. Kun olisin vaan tiennyt ennakolta paremmin ajatella, mutta
äsken vasta pisti päähäni, kun muistin tämän viinin, ja puheen
pitäminen kuuluisi oikeastaan oman pitäjän miehille eikä tässä kukaan
muukaan toimikunnan jäsenistä, mutta maistetaanpa tätä hiukan.

— Tuleeko se siihen samaan kahteen markkaan?

— Ei tule, eikä sitä tietysti rahasta saada antaakaan, mutta me
päätimme toimikunnassa, jaa, sinähän et ollutkaan siinä silloin
viimeisellä kerralla, niin, me päätimme panna omasta puolestamme likoon
muutaman kannun hinnan niin kuin juhlan kunnioiksi ja maksaa yhteisesti.

— Jassoo! sanoi Mikkola, ja hänen kämmenensä painui vaistomaisesti
housuntaskun kohdalle.

Joku talon väestä kutsui isäntää ulos ja hän viipyi hetkisen eteisessä,
jolla aikaa Mikkola istui mietteissään tyhjällä pakkilaatikolla, käsi
reidellä.

Ettei pitänyt oleman puhelahjaa hänellä itsellään, mietiskeli hän siinä
istuissaan. Mitä varten jumala oli antanut hänelle niin jäykän kielen?

Mutta oikeastaan oli hänellä jäykkä ja hidas ajatuksen juoksu, vaikka
sitä hän ei sentään itse huomannut. Ja sen vuoksi hänen täytyikin
seuroissa ja kokouksissa parhaasta päästä istua äänetönnä vaan,
mutistellen suutaan puhujien sanain mukaan. Hän tahtoi luulotella
ihmisiä, että hän tahallaan puhui niin vähän, mutta ajatteli sitä
enemmän. Ja sen vuoksi hän kokouksissakin, kun joku toinen oli hänen
mielestään valmistanut asian oikealle paikalle, nousi puoleksi
seisaalleen ja niinkuin väkipakolla pusertaen muutaman sanan
hammastensa välistä, sanoi yhtyvänsä edelliseen puhujaan. Varsinkin
Jussilan puheeseen teki hän jokaisessa kunnankokouksessa aina amenen.
Ja samoin lopetti hän monen muunkin puhujan sanat, kun vaan oli
päässään ennättänyt pohtimaan selväksi, oliko puhuja ollut samaa
mieltä asiassa kuin hän itsekin. Mutta usein sattui, kun joku henkilö,
jonka mielipiteitä hän ei ennestään tuntenut, oli asiassa jotain
lausunut, että Mikkola jäikin odottavalle kannalle, kunnes joku hänen
luotetuistaan oli ensiksi pannut siihen joko myötä tai vastaan.

— Niin, onhan sinullakin sentään sujuva puheen juoksu, puhu jos
tahdot, sanoi hän Jussilan tultua takaisin kamariin.

Ja sitten astuivat he yhdessä saliin taas, Jussila koko lailla
rohkeampana, kun oli saanut vähän vahvistaa itseään ja ilmaista
aikeensa toiselle.

Salissa vallitsee jotensakin hiljainen mieliala. Käydään niin kuin
vähän ujostellen ottamassa syötävää pöydästä ja tarkastellaan mistä
ja mitenkä edelliset ovat ottaneet, ettei otettaisi väärin eikä aivan
kömpelösti, ja peräytään taas selkä edellä seiniviereen.

Herrasmiehet, agronomi, se pohatta sahanomistaja ja jotkut muut ovat
ottaneet haltuunsa toisen kamarin salin perästä, kun toinen taas on
arvokkaampien emäntien hallussa. Ovi on selällään saliin ja sieltä
hyökkäävät herrat milloin yksittäin milloin joukossa ottamaan ruokaa,
tarkastellen asiantuntevina pöytää, milloin nenäänsä rypistellen ja
peräyttäen kahvelinsa, milloin taas tyytyväisen näköisenä iskien sen
johonkuhun ruokalajiin. Seura on muutenkin kamarissa vilkkaampaa.
Siellä puhutaan kovemmalla äänellä ja joskus rähähdetään nauruunkin.

Senaattori ja puheenjohtajat istuvat sivuikkunan edessä olevan
pienen pöydän vieressä, omassa päässään kumpikin, matalalla äänellä
keskustellen ja pitäen syöntiä niin kuin sivuseikkana.

Lähellä heitä, salin nurkassa, istuu itsekseen pappi, onkien sanoja
näiden keskustelusta ja koettaen tavan takaa päästä siihen osalliseksi,
vaikka huonolla onnella. Hän rykäsee toisinaan ja pyyhkiä sivauttaa
pystyä tukkaansa, joka ei siitä kumminkaan taivu sen alemmaksi.
Lopulta hän alkaa jo käydä vähän tuskalliseksi, kun tämä seura nyt
on näin omituinen. — Olisi mainio tilaisuus nyt painaa itsensä
senaattorin mieleen, ajattelee hän. Siitä voisi olla varma apu, kun
sinne kerran saisi pysyväisen sijan. Niistähän se riippuu pääsy näihin
imperiaali-pitäjiin. Päästäpä kirkkoherraksi tähän! Kun vaan pääsisi
vaaliin. Ja jollei pääse suorastaan, niin neljänneksi huutavat ihan
varmaan, kun on osannut kaikki pitäjän mahtavimmat puolelleen saada. Ja
hänen mielessään kangastaa se komea pappila, jota hän parhaallaan ihan
kuin itseään varten kunnalla rakennuttaa, ja jossa hän joka nurkan ja
pielen kohottamista tarkasti vaalii, huolimatta monista vastustuksista,
joita jotkut kateet ja tyhmyrit yrittävät tehdä.

Hän rykäsee taas entistä kuuluvammin.

— Pitäisihän hänet jo tunnettaman laajemmaltakin, vaikka onkin
nuori vielä. Ottihan hän laudatuurin pastoraalissa ja herätti jo
esiintymisellään huomiota viimekesäisessä pappeinkokouksessakin, jossa
senaattorikin oli saapuvilla, tuo sama vanha herra tuossa. Kumma ettei
hän laisinkaan näy sitä muistavan. Kun voisi jollain tavalla siitä
huomauttaa, mutta tuo toinen tuossa, se nyt on mielestään koko herra...

Ja pappi parka on yhä katkeroitumassa lähimmäiselleen, joka syrjäyttää
hänet, eikä ajattele ollenkaan hänen suuria pyrinnöitään, löpisee vaan
äänimääristä ja sen semmoisista ja sättii ”Päivälehteä!”

Mutta kuinka ollakaan, yhtäkkiä kuulee pappi sanan ”ehtoollispakko”.
Hän heristää korviaan, tuoli liikahtaa vähän pöydässä keskusteleviin
päin niin kuin istujansa sisällisten ajatusten hypnotiseeraamana,
ja kohta on pappi puheessa kiinni kirkonkokouksineen ja entisine
esiintymisineen sellaisella innolla, ettei ollenkaan huomaa kuinka
edeskäyvät suurella tarjottimella kantavat ruokapöydälle laseja ja
alkavat niihin kaataa viiniä, ja kuinka Jussila kasvoiltaan punaisena
ja hätäilevän näköisenä työntelee kalvosimiaan hihaansa ja asettelee
kaulustaansa, kuiskaten jotain viinin laskijalle, joka samassa ottaa
erilleen kaksi täytettyä lasia ja vie ne varotellen senaattorin pöytään.

— Herra rohvessööri... hmhmhm, tuota noin, herra sinatööri, kajahtaa
samassa Jussilan sanat, ilman että kenelläkään, paitsi Mikkolaa, olisi
ollut vähintäkään aavistusta siitä mitä oli tulossa.

Syntyi jonkunlainen yleinen hämminki. Jokainen teki jonkunlaisen
liikkeen tai päästi jonkunlaisen äänen aivan kuin kirkossa, kun pappi
saarnaan ruvetessaan on lausunut ensimmäiset sanansa. Silloinkin
tavallisesti käy sanankuulijain joukossa yleinen itsetiedoton kohaus ja
harras rykäys.

Useampi nytkin rykäsi kaikkein ensimmäiseksi ja seisattui sitten niin
kuin naulattu odottamaan jatkoa, sille paikalleen missä oli sattunut
olemaan.

Mutta heti ensimmäisten sanain pulpahdettua Jussilan suusta niin kuin
tapaturmassa, tuntui siinä ryinnässä, varsinkin herrain puolella,
tukautettua naurua. Joku heistä, joka oli sattunut olemaan salissa tai
salin ovella, vetäytyi heti kamariin, ja sieltä ilmestyi taas joku
toinen kurkistamaan ovesta salin puolelle, vaan vetäytyi heti takaisin
hänkin, ja taas kuului kamarista sellaista ääntä, joka syntyy, kun
väkipakolla koetetaan pidättäytyä ilminauruun remahtamasta.

Talonpoikaiset miehet katselivat vakavina toisiaan ja Jussilaa. Heidän
mielestään ei asiassa ollut pienintäkään naurun tai pilkan sijaa. Mutta
joukossa oli kyllä joku sellainenkin, joka ei ajatellut koko tästä
uudesta välinäytöksestä syömähommissa mitään muuta kuin että joku
menisi ja ottaisi viinilasin pöydältä, että saisi mennä heti jälestä.
Kaadetaan sitä siihen katseltavaksi, eikä kukaan ota paitsi tuo Jussila.

Mutta pöydälle asettaa jo Jussilakin äsken käteensä ottaman lasin,
sillä se alkaa tuntua hänestä niin painavalta, käsi ei jaksa sitä
kannattaa, se on varmaan putoava. Ja läikähtääkin siitä jo hyvä osa
valkealle pöytäliinalle.

Hän oli luullut tuollaisen pienen puheen käyvän kuin siimaa ja
luottanut rohkeana siihen hyvään alkuun, mihin oli aamupäivällä päässyt
navetan vinnillä, ja nyt piti hänen ajatuksissaan sotkeutua heti ensi
sanaan. Mutta lempoko sen muisti, kun oli ajateltava niitä seuraaviakin
sanoja, ja rohvessööriksihän sitä ennen kutsuttiin...

Puhe on kumminkin pidettävä, vaikka henki menköön, päättää Jussila
lujana, ja saatuaan lasin kädestään pöydälle ja ensimmäisen
erehdyksensä korjatuksi, pinnistää hän muististaan kaikki lauselmat
mitä ikinä on kaunopuheisuuden alalla kuullut ja päästää niistä
leuka väristen ja katkonaisesti kuuluviin ne, joita pitää tilapäähän
soveltuvina, erinomaiseksi hauskuudeksi kamarissa oleville
herrasmiehille ja suureksi hämmästykseksi puheensa esineelle.

Täyttä selkoa ei siitä puheesta saanut kukaan eikä siitä joka kohta
täydelleen kuulunutkaan, sillä aina välillä liikkui Jussilan suu tyhjää
niin kuin parturin sakset, kun hän tarkastaa mistä kohdasta kulloinkin
olisi tukkaa kolhaistava.

Seuraavat kohdat tulivat selvimmin kuuluviin: — Herra sinatööri, hmm,
korkeasti kunnioitettava herra sinatööri, korkea... hmm... Kun meillä
maanviljelysseur... tuotanoin, meillä Suomen maanviljelijöillä täällä
nyt tällä hetkellä sen sanan puhtaimmassa merkityksessä... hm... on
sellainen käsittämätön ja arvaamaton kunnia nähdä herra sinatööri
joukossamme... hm... tässä matalassa majassa-a-amme kunnioittamassa
meitä... ja kun sitäkin silmällä pitäen... hmhm... taikka tuotanoin,
niinsanoakseni, sitäkin asianhaaraa silmällä pitäen, että sivistyskin
täällä meillä vielä on niin kovin takapajulla, niin kuin Suometarkin
sanan täydellisimmässä muodossa lausuu... hm... hm... tuotanoin
sano... vaikka on tähänkin syrjäiseen kylään jo kauvan koulua hankittu
niin kuin kipeä tarve vaatisi... taikka että minä olen jo tarjonnut
ilmaista koulutonttiakin huhu... hm... mutta kansa on vielä kovin
typerää tässä meidän rakkaassa isänmaassamme... hm... niin kuin
jokainen todellinen isänmaan ystävä... hmm, tuotanoin... jokaisen
isänmaan ystävän tosivelvollisuus on haikealla mielellä tuntea...
hm... Ne valittavat aina menojen suuruutta... hm... noin sano...
eivätkä ymmärrä käyttää nykyajan jaloimpia keksinnöitä hyväkseen, että
saisivat maastaan parempia tuloja, että... hmm... taikka niin kuin
tässä sivumennen saatan huomauttaa, että luujauhojen ja tuomaskuonankin
hinta on melkoisesti laskenut... noin, tuotanoin sano... ja lähettävät
vaan täältäkin lapsiaan kirkonkylän kouluun, vaikkei siellä olisi
tilaakaan, eikä lueta edes sanomalehtiä... hmm... joka olisi jokaisen
tosisivistyneen kansalaisen pyhä velvollisuus... Ja vaikka tämä meidän
nuori ja innokas pastorimmekin näissä korkeissa, kansan yhteisen hyvän
harrastuksissa koettaa parastaan, että me saisimme hänet täällä vielä
kirkkoherranakin pitää ja kuntamme yhteisiä asioita johtaa... (Pastori
alkaa tulla kovin levottomaksi.)... Niin, sanalla sanoen, kun ei sitä
koulupakkoakaan oli vielä saatu täydelliseksi kun siellä säädyissä
on ollut vastustajia... hm... joka olisi jokaisen köyhän kansamme
todellisen ystävän... hm... niin sanoakseni korkein velvollisuus
ja pyrintö... (Hälinä kamarissa alkaa tulla jo niin kovaksi, ettei
puheesta enää kuulu juuri mitään.)... Ja kun, niin... hm... hmm...
tuotanoin... niin kuin asian haarat tällä tukalalla hetkellä
vaatisivat... että me paremmin ymmärtävät ryhtyisimme ponteviin
toimiin... hm... ja lyhyesti sanoen uhraisimme isänmaan alttarille...
niin... hm... uhraisimme... niin sanoakseni uhrais... taikka että me,
herra sinatööri... niin me juomme...

Enempää ei kuulunut, sillä se lihava sahaherra töyttäsi ottamaan kauvan
vaanimaansa viinilasia ja toiset perässä, huolimatta sinatööreistä,
puhujista tai korkeista harrastuksista sen enempää. Senaattori kierteli
partaansa ja katseli lattiaan, istuessaan siinä käsi pöydällä, toinen
tuolin selkämyställä.

Puheenjohtaja oli koko ajan katsellut ikkunasta pellolle, mutta
puheen loputtua kääntyi hän muuhun seuraan päin ja huomasi siinä
päätään kääntäessään pöydällä edessään olevat kaksi lasia. Hän tarttui
toiseen niistä ja kilahutti sitä naurahtaen ja jotain hiljaa virkkaen
senaattorin lasiin, joka hajamielisen näköisenä kostutti omallaan
hiukan huuliaan ja laski sen sitten takaisin pöydälle.

Samassa kumarteli jo pappikin lasineen heidän edessään.

— Etevä mies kyllä muuten, vaikka on vähän tottumaton puheita
pitämään, virkkoi hän anteeksipyytävällä hymyllä, niin kuin Jussilan
puolesta.

— Tahto on hyvä kumminkin, äännähti puheenjohtaja.

— Herra sinatöörin malja, kuului samassa papin selän takaa Jussilan
mielihyvää ja voitonriemua puhuva ääni, ja hänen sivullaan teki Mikkola
jäykkiä kumarruksia juhlallisen näköisenä, lasi kädessä ja suutaan
mutistellen. Ja kun hän sen oli saanut asetetuksi oikeaan kuntoon,
laukesi sieltäkin lopulta kovin varovasti ja hitaasti ”sinaatörin
malja” kuuluviin, ja sitten peräytyi hän selkä edellä toisten joukkoon.
Ja hänen hartaan vakava katseensa ja se tapa, jolla hän piteli lasia
tukevasti kourassaan, äännähtäen jotain toisille takanaan seisoville
isännille päätään kääntämättä, ilmaisivat selvästi hänen ajatuksensa
siitä, että jotain erinomaisen tärkeätä oli tapahtunut, jotain jossa
Jussila ja pappi ja hän itse kolmantena olivat senaattorin rinnalla
keskipisteenä.

Puhe oli tehnyt mahtavan vaikutuksen moneen isäntämieheen.

— On sillä Jussilalla sentään rohkeutta ja päävärkkiä, kuiskaili joku
joukossa.

— On totisesti! vielä sekin valtiopäivillä istuu, sanokaa minun
sanoneeni...

Vaan lukkari, joka ovella oli kuunnellut Jussilan puhetta sikaarin
hammasluutaan pureksien ja syleskellen, riensi lyömään tahtia
soittajilleen ja antoi tulla ”kaisermarssia” räikkyvällä voimalla ja
jatkoksi lempeämpiä tanssikappaleita, sillä ”fanfaareita” ei löytynyt
vielä soittokunnan nuottivarastossa.

Päivällinen syötiin loppuun ja puheita pidettiin vieläkin, joskaan
ne moneen eivät tehneet samaa vaikutusta kuin Jussilan puhe, sillä
”konstiko se, että pappi osaa puhua”.

Mutta alapihan tasaisella nurmikolla alkoivat kylän nuoret pistää
tanssiksi, ettei hyvä soitto menisi hukkaan. Aluksi ei kukaan
mielestään rohjennut alkaa, vaan kun piha-aita ja puut sen vieressä
verhosivat sentään alapihaa päärakennukseen näkymästä, olivat mielet
rohkaistuneet ja päätettiin, että tulkoot kieltämään jos tahtovat,
eivät sakottane kumminkaan.

Ja aitovieressä istui nurmella rivi vanhempaa kansaa, miehiä
enimmäkseen, poltellen tupakkaa ja keskustellen asioista, mitkä heidän
mielestään olivat painavimpia.

— Annas olla, millaisen se nyt tekee heinäajan, sanoi joku.

— Eipä tiedä, vaikka tekisi hyvinkin sateisen, kun näin kauvan on
ollut poutaa.

— Kyllä melkein niin käy, että saadaan sieltä kuivuneilta kentiltä
sateessa tyhjää kaihia.

— Niinpä niin! ei tämä hyvältä näytä. Jos ei tästään parane, niin pula
siitä on ensi talvena karjan rehusta, arveli joku.

— Varjele jumala! tuumi eräs vanhempi mies. Niin ne alkoivat suuret
nälkävuodetkin. Kuivuutta ensin, sitten liikaa sadetta. Ensimmäisenä
lopetti karjan ruuan ja jätti syyskylvöt tekemättä, toisena nosti
leipävartaat niin korkealle, että harvan käsi niihin ylettyi.

— Ja paljoko jää säästöä raha-ansioistakaan! Kunnan menoja lisätään
yhä vaan.

— Niin tehdään, melkein joka kokouksessa.

— Mutta jos pantaisi kerrankin kovalla vastaan. Lyötäisiin sulku
eteen, vähennettäisi edes sitä pappilan liikaa upeutta. Kyllä vähempi
riittäisi siinäkin, mutta aina myönnetään kaikki vaan.

— Riittäisipä tosiaankin, mutta mene puhu siellä! Paikalla pappi
suutii suun kiinni.

— Ja kunnanmiehet vänkäävät sen kanssa yksissä tuumin.

— Hätäkö niillä rikkailla. Ja niistä toimistaanhan ne saavat mitä
niiltä meneekin, enemmänkin.

Niin tuumailivat siinä ukot, eivätkä rientäneet kotiinkaan, kun kerran
oli vapaapäivä otettu, ja oli muutenkin hauska yhteen tultua jutustella
ja tarjoilla toinen toiselleen piippuun.

Ja nuoret jatkoivat tanssiaan huolettomina. Käyttivät juhlapäivän
tyystin hyväkseen hekin, norjentaen jäseniään, joilla taas oli kyllin
aikaa talikon varressa ja auran kuressa jäykistyä.

9.

Hieno hämy on laskeutunut ylitse seudun, ilma viilennyt hiukan, ja
lyhyt hiljaisuus, sellainen kuin se kesäyönä saattaa olla, vallitsee
kuuman, kiireisen päivän perästä. Ei näy enää Jussilan pihallakaan
liikkeellä ketään. Kello kalahtaa vaan silloin tällöin tarhassa, kun
hyttyset tunkeilevat puolihorroksissa märehtivien lehmien kimppuun ja
ne töykkivät niitä turvallaan kylistään pois.

Kärpäset ja paarmat ovat menneet levolle, samoin metsän laulajatkin
kaikki. Rääkkä vaan vaeltelee halmeessaan huudellen kumppanilleen
ja ylhäällä nummella käyskentelee kanervikossa kehrääjä, laskien
väsymättömänä yksitoikkoista säveltään partaisesta nokastaan.
Surviaiset parveilevat äänettömässä työssään pitkin kujaa, polkien
ahkerasti ilmaa, ja kaukaa nummelta kuuluu jonkun yksinäisen
renkimiehen pitkäveteinen laulu, kun hän siellä mietteissään astelee
kivistä polkua, palaten saattamasta jotakuta naapurikylän tyttöä
näyttelystä kotiin.

Kylässä maataan kaikkialla sikeässä unessa, mutta Jussilassa valvotaan
vielä oikein joukolla. Ollaan iloisia ja tyytyväisiä näyttelyn hyvästä
menestymisestä ja otetaan päättäjäisiksi ”pieni lasi”, niin kuin isäntä
illalla oli kuiskaillen paraille ystävilleen ilmoittanut ja kieltänyt
kotiin kiirehtimästä.

Miehet, oman kunnan isäntiä kaikki, ovat ottaneet haltuunsa salin,
mutta kellä sattui olemaan emäntä seurassaan tai tytär, eli poika, joka
ei vielä konjakkia veteen hämmentänyt, ne kaikin istuvat vertaistensa
kanssa kamareissa, pääasiassa odottaen ”isää lähtemään kotiin”.

Isät eivät kuitenkaan ole ensi hopussa taipuvaisia heittämään hauskaa,
puheliasta seuraa, vaikka heitä kamarin puolelta joskus salavihkaa
siitä jo huomautetaankin ja joku suu siellä jo vääntyy pitkään
haukotukseen.

Lasinotto käy sentään sellaisella tolkulla, että se on jommoisessakin
sopusoinnussa luonnossa vallitsevan hiljaisuuden kanssa, ja tuskin
päästää itseään kuuluviin edes oman talon pihamaalle. Jonkun harvan
kerran voisi sieltä pihalla kulkija yksinkertaisen ikkunan lävitse
kuulla jonkun äänekkäämmän sanan, naurun kohauksen tai lukkarin
kakottavan yskinnän.

Vaikka useimmat miehistä ovatkin pikku pihkassa ja tutussa seurassa
kyllä tottuneet kovaakin hammaspeliä pitämään, koettavat he tällä
kertaa kielensä kantaa hillitä, sillä joukossa on kirkonmiehiäkin,
pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu vielä on kunnan raittiusseuran
esimies, jos kohta yleisten asiain harrastuksen vuoksi onkin jäänyt
seuraan ja sallii silmänsä katselevan sitä mitä toiset panevat suuhunsa.

Isäntä itse, Anton Jussila, siinä suurinta ääntä pitää, puhuu niin
ahkerasti, että tasapaino seurassa on melkein kadota. On juuri kuin
hän harjoittelisi päähenkilön osaa jossakussa suuressa näytelmässä,
eikä antaisi pienten sivuasiain ollenkaan häiritä sitä kuvaa, minkä
hän siitä tärkeästä henkilöstä on itselleen luonut. Hän istuu hetken
yhdellä tuolilla, toisen toisella. Puhuu vähän aikaa tämän, kohta
taas tuon kanssa ja välillä koko seuralle. Nousee äkkiä ylös ja
kävelee edestakaisin lattialla, milloin levitellen käsiään, milloin
asettaen ne lanteille, milloin mihinkin asentoon, ja aina sanainsa
välissä kakistelee nenän ja kurkun yhtymäseutua, ja tuntuu olevan
oppimaisillaan tämän uuden yskälajin jo yhtä hyvästi kuin kokouksen
puheenjohtajakin päivällä avauspuheessaan oli sen tehnyt.

Mikkola on yhä sama jäykkäniskainen, miettivän näköinen ja
harvasanainen mies kuin ennenkin, eikä häneen ole tämän päiväinen
kokous jättänyt mitään edistyksen merkkiä, enempää kuin lasikaan
vilkkautta. ”Niin” ja ”tjaah” tulevat yhtä kireästi hammasten välistä
kuin päivälläkin ja pää kääntyy aivan entisellä jäykkyydellään,
huolimatta siitä, että hän sen kääntökohtaa on koko lailla rasvaillut.
Paitsi muutamia muita, vanhempia varakkaita ukkoja, jotka eivät
asioita kuurra juuri sieltä eikä täältä, vaan purjehtivat aina
tyytyväisinä myötätuuleen, kävipä se mistä päin tahansa, on seurassa
vielä joitakuita nuoria, kunnallisissa asioissa puuhaavia ja eteenpäin
pyrkiviä isäntämiehiä. Ne ovat sellaisia, jotka sitä mukaa toivovat
kunnan luottamustoimissa kohoavansa kuin vanhemmat tieltä väistyvät,
ja joilta suuriin uudenaikaisiin parannushommiin maatiloillansa
kuluu rahaa ylitse tulojen. Sen vuoksi he kernaasti pyrkivät
kunnallislautakuntaan, kaikenmoisiin rakennus- ja hoitokomiteoihin,
pankkivaltuuskuntaan, kutsuntatoimistoon keväisittäin, ja muihin
samanlaatuisiin toimiin, joista aina joku markka saattaa vuoden
mittaan tipahtaa tarvitsematta itse kuokan tai kirveen varressa
heilua ja pitää käsnäisiä käsiä. Ja silloin on parasta liittyä niihin
miehiin, joiden ääni kokouksissa enimmin painaa ja joilla joka kolmas
vuosi tapahtuvissa vaaleissa on suurin vaikutusvalta. Voi päästä
valtiopäivämiehenkin valitsijaksi, tai muuhun tärkeään satunnaiseen
toimeen, josta on niin hupaisa antaa lautakunnan esimiehelle lasku ja
nostaa hyvin ansaitut rahat.

Nyt he istuvat Jussilan salissa papin ja muiden vanhempien miesten
keskessä harvasanaisina, mutta hartaina myöntyjinä näiden puuhiin ja
esityksiin, ja pitävät tilaisuutta erityisenä kunniana itselleen,
jota ei ole jokaiselle suotu ja josta pitää jälestäpäin vastakunniaa
osoittaa. Mutta täällä kuulemansa asiat julistavat he kyllä ehkä
jo huomenna kotikylässä naapureilleen omina tarkkaan harkittuina
mielipiteinään ja ainoina hyviin tuloksiin johtavina keinoina tämän
raihnaisen maailman parannukseksi, ja niiden järkkymättömästä
oikeudesta ovat he valmiit vaikka puskemaan päänsä lähimpään seinään —
ainakin sillä kerralla.

Jussila on kauvan aikaa puhunut koulun perustamisesta heidän kylään ja
siitä asiasta hän on päättänyt tehdä valmiin tavalla millä hyvänsä.

— Katsokaa, hyvät ystävät, touhuu hän käsiään levitellen, — katsokaa
herra pastori, näetkö, veli Mikkola, eikö se ole...

— Suokaa anteeksi, keskeyttää pappi nousten seisaalleen ja tarttuen
lasiinsa, — suokaa anteeksi, isäntä, jos minä nuorempana miehenä teen
pienen esityksen. Olemmehan niin paljon yhteisissä asioissa toimineet
ja tulemme kai jumalan avulla vastakin toimimaan, ja tunnemme jo niin
hyvin toisemme...

Jussila arvaa asian ja ottaa lasin käteensä hänkin.

— Että nuo herra pastorit ja teitittelemiset tuntuvat minusta meidän
kesken ikäviltä.

Sitten seuraa lasien kilistys, Jussila puristaa tyytyväisyyttä loistaen
papin kättä ja niin ovat he veli ja veli.

— Niin, mitä minun pitikään sanoa, eikä valehdella, alkaa hän
uudestaan puhua. Niin, katsos hyvä veli, eikö se ole häpeä koko
seurakunnalle, että kansa käyttäytyy niin kovin tyhmästi, niinkuin
esimerkiksi juuri tänään itse kokouksen aikana tuolla vinnillä.
Tirskutaan ja nauretaan niinkuin metsäläiset, mellastetaan ja vedellään
leukoja juuri kun toiset parhaallaan tärkeistä asioista keskustelevat,
eikä edes sen korkean vieraan läsnäolo heitä siitä pidättänyt. Eikö se
ole selvää sivistyksen puutetta? Ei mitään muuta! Ja sentään on koulun
vastustajia meidänkin kunnassa sellaistenkin miesten joukossa, joilta
sitä ei ollenkaan odottaisi. Niinkuin tuo Kartanon ukkokin, kitupiikki.
Hehheh, sen nimen hän kyllä ansaitsee, ei muuta mitään. Sanokaa vaan
minun sanoneeni, älkääkä siinä naurako! Eipä suinkaan hänenkään luulisi
sitä köyhyyden vuoksi tekevän, kun rahaa on niin että alimmaiset
mätänevät.

— Kuuluu olevan sata tuhatta, täydensi Mikkola, ottaen hyvän kulauksen
samalla, kun kerran suunsa aukasi.

— Oli mitä oli, eihän tuossa nyt vielä koko maailmaa ole, jatkoi
Jussila, — mutta ilman sitä samaa ukkoa hakattaisi jo meidän kylässä
koulun nurkkaa että paukkuisi. Ajoi ja huhtoi keväällä, kun asia ensi
kerran oli kysymyksessä, pitkin pitäjää ja sai villityksi tyhmät
ihmiset vastaamme. Ja sillä se ne aina möllöttää, kun niitä suuria
kulunkeja niiden korviin laulaa.

— Kartanolla on paljon valtaa kansan kesken, sen olen huomannut,
puuttui puheeseen pappi. — Johtuneeko se sitten hänen rikkaudestaan,
vai mistä, sitä en arvaa, mutta se valta on taitettava, silloin kun se
sotii yhteistä hyvää vastaan. Muistattehan kuinka kovalle otti pappilan
rakennusjutussa, eikä paljoa puuttunut, ettei hän vienyt voittoa meiltä.

— Joku sellainen siitä on mahtanut ulkopitäjiinkin parjausjuttuja
levitellä, sanoi lukkari, koska puheenjohtajakin tässä päivällä pisteli
meidän rakennushommaamme.

— Vai jo pistellään! No no, kyllähän nähdään vielä ketä he ovat
pistäneet, tuumi pappi. — Se on sulaa kateutta, ei mitään muuta. Ei
suotaisi kai, että meillä olisi rakennukset ajanmukaisessa kunnossa,
jommoiseksi nyt kirkkoherran virkatalo on tulossa. Kukapa siinäkin
sitten isännöinee, kun se valmiiksi saadaan, lisäsi hän hetken
vaitiolon jälkeen, syvään huokaisten.

— Olisipa synti ja vääryys, jollei se mies siihen pääsisi, joka sen
rakentamista niin tunnollisesti on valvonut, vastasi Jussila papin
puoleksi kysyvään arveluun.

Ja samaa mieltä olivat kaikki.

Mutta pappi oli eteenpäin ajatteleva mies. Jollei onni potkaisisikaan
kirkkoherraksi, vaan saisi eteenkinpäin isännöidä pienessä apulaisen
puustellissa, ajattelee hän, ja jollei sattuisi saamaan kotvilleen
isompaa paikkaa muualtakaan? Siinä kysymys, siinäkin. Hän on
parhaallaan naimahommissa ja menossa pappien tavallista uraa, jos
vanhat merkit paikkansa pitävät. Ja senvuoksi päättää hän, että on
parempi katsoa kuin katua.

— Kyllähän kirkkoherran parasta nyt koetetaan kohtuuden mukaan
katsoa, sanoo hän, mutta toista on apulaispahan kanssa. Kovin ahdas
ja epämukava on hänen asuntonsa, eikä peltoakaan muuta kuin tuo pieni
perunatilkku. Jos nyt sattuisi isoperheinen mies, niin kovin siinä
kävisi elämä tukalaksi.

— Onpa tosiaankin niinkuin pastori sanoo, myöntävät kaikki. Mutta
tästä seurasta ei ole kukaan ollut osallisena siihen tyhmyyteen, että
se on niin ahtaaksi rakennettu, ja siihen niin vähän maata lohkaistu.
Vaan onhan asia korjattavissa, päättävät miehet. — Jatketaan
rakennusta ja otetaan peltoa lisää.

— Veli ottaa siitä seikasta kirkonkokouksen heti ensi tilassa,
kehottaa Jussila pappia, joka salaviistoon, silmä vilkuen on katsellut
miehiä, vaikkeivät nämä kesäyön hämärässä ja itse hiukan konjakin
hämärtäminä huomaa siinä katseessa muuta kuin tunnollista vakavuutta.

— Niin, pastoori ottaa kokouksen vaan, vakuuttaa Mikkolakin.

— Mutta ei huoli kuuluutuksessa tehdä aivan tarkkaa selkoa, mitä on
kysymys. Kuuluuttaa noin vaan lyhyesti, että olisi tehtävä muutoksia,
joitain pienempiä korjauksia tai muuta sellaista, neuvoo Jussila.
— Hm! ymmärtäähän veli... Jaa, se juttu menee kuin tupakka, mutta
pahemmin on tämän koulun laita. Tällainen kulmakunta ilman koulua!
Tallustaa täältä lasten viisi virstaa Syrjän koululle ja jos sielläkään
sitten olisi edes säällinen opettaja! Viralta olisi pantava mokoma
juoppolallu! Kirkolle taas tulee penikulma, ja on niitä sielläkin
saakka meidän kylästä, ainakin meiltä yksi. Ja ajatelkaa, mitä
tuollainen matka maksaa, kun Matin täytyy joka viikko häntä sinne
kyyditä. Se ei olekaan mikään pieni kulutus, se.

Ja kun kellään ei ollut siihen mitään sanottavaa, jatkoi Jussila yhä:

— Vaan kun minä puhun täällä kylällä heille koulusta, sanovat
useimmat, että mitä ne lapset siellä oppivat, pahuutta toisiltaan ja
elkiä, eivät mitään muuta. Mutta laitetaan koulu ensin ja siihen hyvä
opettaja, niin näkevätpä mitä opitaan. Tästä minä otan kunnankokouksen
vielä tänä kesänä. Uusi yritys vaan, ei siinä muu auta, ja niin totta
kuin olen Anton Jussila, näytän maailmalle, että tässäkin kylässä vielä
on koulu!

Hän löi innoissaan kämmentä pöytään että paukahti.

— Vai onko teistä kellään mitään vastaan.

Ei ole, sanottiin yleisesti, eikä ollut viime kerrallakaan.

— Ottakaa te valtakirjoja vahvasti, mutta hiljalleen, vähin äänin,
noin vaan lypsäen, ja isoäänisiltä etupäässä.

— Se tehdään.

— Ja ensi syksynä rakennus alulle. Minä lahjoitan ilmaisen tonttimaan.
Tuossa on hyvä paikka toisella puolella maantietä, tuossa kujan suussa,
katsokaas.

Hän näyttää kädellään ikkunasta maantielle päin ja koko joukko siirtyi
katsomaan.

— Hyvä on paikka, sanottiin. Kuiva törmä ja hiukan sivulla kylästä
niinkuin pitääkin.

— Sanokaa kaikille, että Jussila lahjoittaa maan... ja viisikymmentä
hirttä vielä.

— Tuskinpa kehtaakaan enää kukaan vastustaa, huudahti pappi, ja samaa
mieltä olivat muutkin.

— Ja sanani pidän, jatkoi Jussila yhä ylenevällä äänellä.

— Tontti ei maksa kunnalle äyriäkään, pankaa muistiinne se. Mutta
sekakoulu siitä on tehtävä, naisopettajalla, lisäsi hän hetkisen
päästä, aivan kuin olisi sen pannut ehdoksi lahjalleen.

— Tietysti, sanoi pappi asiantuntijan äänellä. — Ne ne aina ovat
parempia.

— Naisopettaja se pitää olla, lisäsi Jussila vielä painavasti, —
ettei satuttaisi miehisessä taas saamaan tuollaista viinaanmenevää
hölöä kuin tuo yksi mokoma tuolla...

Uusi ajatus oli iskenyt hänen päähänsä, vaikka oli se jo joskus
ennenkin hälväämällä ollut siellä jonkunlaisena hyvänä aavistuksena.
Nyt siitä voisi todenteolla tulla jotain — ja toisten ihaillessa
ikkunoista vastaista koulunmäkeä, kallistui Jussila vieressään
seisovaan pappiin päin ja kuiskasi tämän korvaan:

— Meidän Hilmakin pääsee jo vuoden päästä seminaarista ulos...

Hän rykäisi merkitsevästi.

Se oli rohkea salahuomautus miehelle, joka istui puheenjohtajana
kansakoulujen johtokunnassa, mutta Jussila rohkeni sen tehdä, luottaen
molemminpuoliseen avun tarpeeseen ja äsken perustettuun veljeyteen.

— Ei huoli pastori sentään levitellä asiaa, eikä hiiskua kellekään,
vaikka tuon tulin sanoneeksi. En minä sillä erityisesti mitään
tarkoittanut, lisäsi hän hätäisesti, kun toinen ei heti vastannut, vaan
näkyi jääneen miettimään tuota huomautusta.

— Sopisi mainiosti, vastasi pappi, matalalla äänellä hänkin. — Se on
terävä tyttö, teidän Hilma.

He siirtyivät sivummalle toisista ja keskustelivat kauvan aikaa
hartaasti, melkein kuiskimalla keskenään.

Naisten puolella kamareissa on muun puheen ja haukotusten lomassa
kosketeltu kuin heikkona kaikuna samoja asioita, jotka salissakin ovat
keskustelun aiheena olleet, mutta lopulta on siellä alettu todenteolla
hankkiutua hyvästiä heittämään ja arveltu, että pitäähän sitä jo lähteä
kotiin aamukahvin keitolle.

10.

Jussilassa maataan aamulla pitkään, levähdetään eilisten ponnistusten
päälle. Pisimmän unen ottavat isäntä ja emäntä, jotka viimeiseen
olivat valveilla olleet, mutta muun talonväen on sentään Matti pannut
liikkeelle jo tuossa kuuden aikana.

Pari miestä kylän salokulmalta on jo kotvan aikaa istuskellut väentuvan
portailla, ihmetellen kuinka täällä kyläisissä kylissä on ihmisillä
mainiosti aikaa maata. Mutta he ovat lipuista, lehtimajoista ja muusta
talon siistitystä asusta lopulta tulleet siihen päätökseen, että joku
juhla täällä on mahtanut olla eilen, on valvottu yötä ja senvuoksi nyt
nukutaan liiemmäksi.

He saavatkin asiasta seikkaperäisen tiedon, kun säppi solahtaa auki
porstuan ovessa ja tuvasta astuu portaille Matti, haukotellen ja
tukkaansa pyyhkiellen.

Miehet ovat pyhävaatteissa ja sanovat olevan asiata isännälle, kirjan
tekoa jotain, sillä tämähän se Jussila niihin parhaiten pystyy
sellaisiin tällä paikkakunnalla.

— Eipä sitten pysty kukaan, jollei hän, joka ei suurin muuta ennätä
tekemäänkään kuin pännää pitelemään, vakuuttaa Matti. — Mutta ette
hänen puheilleen nyt pääse, ennenkuin tuossa murkinan aikana, sillä
täytyyhän miehen levätä sellaisen puuhan jälkeen mikä hänellä eilen oli.

— Vai niin on kova puuhamies!

— No sekaisin siitä jo menisi heikomman miehen meininki, kun ensin
huhtoo, komentaa ja järjestää koko sellaisen juhlan niinkuin sotaherra,
touhuaa tänne, touhuaa tuonne, ja sitten vielä pitää puhetta ja
selittää asioita niinkuin paraskin pappi, korkeitten herrain kuullen.

— No eihän meillä hengen hätää ole asiamme kanssa, voidaanhan tuota
odottaa. Vai sellaiset oli touhut. Mitä sitä nyt niin juhlittiin
arkipäivänä?

— Ettekö te tiedä? Täällähän oli maanviljelyskokous ja vieraita
viidestä pitäjästä. Olihan siitä sanomissakin ilmoitettu.

— Ei ole tullut niitä lehtiä tilatuksi, eikä satuttu muualtakaan
kuulemaan. No jo siinä oli vieraita!

— Oli niitä. Minä jo valvoin toisenkin yön melkein kokonaan ja
samaan menoon meni osa viime yötäkin, kun tässä isäntä vielä pappia
ja kunnanmiehiä kestitsi. Ei meillä liikoja makailla, uskokaa se,
vaikka nyt sattui poikkeus. Kyllä työt menevät etupäässä muista,
vaikkei isännän silmä aina ennätäkään niitä valvomaan. Jaa’ah, kyllä
ne menevät. Mutta menkää hyvät miehet huoneeseen ja pistäkää piippuun,
siinä on vuoteen sarjalla minun tupakkamassini, kohta vasemmalla
ovesta sen yhdenmaattavan vuoteen päässä. Pankaa piippuun vaan siitä
niinkuin omastanne, kyllä tämä talo miehensä tupakassa pitää ja riittää
tarjota vieraallekin. Menkää sisään vaan, minun pitää kolkuttaa kyökin
ikkunaan, koskei sieltä vielä näy kahvisavua nousevan. Jaa’ah! Olipa
niillä piika pahoillakin juoksemista eilen.

Ja Matti astelee jo viimeisiä sanoja puhuessaan housujaan nostellen
kyökkiin päin.

Anton Jussila itse herää vasta ruokakellon soittoon, kun väkeä
aamiaiselle soitetaan.

Säännön mukaan komennetaan sillä aamullakin kaikki työhön, torpparit,
muonamiehet ja rengit, ja Matti sitä tavallisesti heilauttelee näin
kesäiseen aikaan puoli viideltä, niinkuin on isännän määräys, vaikka
tänään se aamusoitto jäi harvinaisena poikkeustapauksena tekemättä.
Mutta tälläkin kertaa ovat torpparit kyllä olleet määräaikana työssä,
jos oma väki vähän myöhästyykin.

Jussila ei olekaan mikään pikkutalo, jossa isännän itsensä täytyy olla
mukana ensimmäisestä viimeiseen ja kantaa sama helle kuin renginkin,
jos mieli leivässä pysyä. Ei, se on paikkakunnan suurimpia, sillä
emätalo, jonka Jussila oli isältään perinyt, oli jo joltisenkin suuri
ja siihen oli hän jo vuosia sitten saanut polkuhinnasta yhdistetyksi
erään velkautuneen naapuritalon.

Nyt on isännälle karttunut jo niin paljon tuottavia sivutoimia, ettei
hänen kannata, eikä mielestään sovikaan ottaa itse osaa talon töihin
muulla tavoin, kuin että käy joskus pelloilla ja työmailla katsomassa
ja antaa määräyksiään.

Mutta valmista tulee töistä siltä ja täytyy tulla, olipa hän
itse saapuvilla tai ei. Hän on osannut asettaa lujia määräyksiä ja
tinkitöitä niille, jotka ”ovat raatamaan luodut”, ja valvoo myöskin
että ne tulevat tehdyiksi. Ja siinä toimessa on Matti uupumaton
apumies hänelle, niinkuin uskollinen koira, jolle toisinaan annetaan
kovia sanoja ja potkukin joskus, mutta joka siitä vaan liittyy yhä
kiinteämmin isäntäänsä, kun häntä senjälestä hiukan hyvittelee.

Näitä tinkitöitä muonamiehet ja torpparit kyllä joskus valittavat liian
ankariksi, kun esimerkiksi pitää kaivaa sata syltä pellonojaa päivässä,
niin että illalla ovat luut loksahtaa liitteistään, mutta siihen
valitukseen on Anton Jussilalla valmiina aina sama varma ja jyrkkä
vastaus: ”Kun et tahdo tehdä, mene matkaasi. Kyllä kelpaisikin antaa
teidän herrastella ja itse tekisin työt.”

Mutta mihinkä se torpparikaan paremmilleen lähtee, kun on torppa
pahaseensa juurtunut ja kotiutunut. Pellon tilkkuset, jos kohta
ovatkin toisen omaa, ovat käyneet rakkaiksi, kun niissä vihdoin näkee
hikensä ja väkensä ja sitkeitten ponnistustensa hedelmän ja niistä
toivoo joukolleen leipää. Jos uudistorpan jostain saisikin ja siihen
muuttaisi, niin ala vanhana uudestaan taas sama raataminen, minkä jo
miehuutesi päivinä näit valmiina!

Eikä sovi muonamiehenkään vuottansa kesken heittää. Siinä olisi
nappiherra niskassa ja oikeuden käynti edessä, eikä puolta pahaakaan,
kun isäntä sentään on täyden palkan maksanut mitä on luvannutkin, eikä
ole mitään sopimatonta loukkausta tehnyt.

Mutta aina on Jussila kumminkin vuosimiehiäkin saanut, sillä niitä
löytyy muuttelevissa työmiehissä paljon sellaisia, jotka eivät työn
kovuutta säikähdä, kun vaan on upea talo ja paljon seuraa työmailla.
Se on heillä jonkunlainen seurustelun halu, jonka eteen he kernaasti
uhraavat hikensä enemmän kuin tavallisissa oloissa tarvittaisiin, ja
niin päättävät he koettaa vuoden.

Määrätyöt tehdään Jussilassa, olipa isäntä valveilla tai makasi, kotona
tai kylässä. Ja tunnilleen soi kello työhön ja työstä pois.

Niinkuin sanottu, siihen kellonsoittoon, joka kolmen ja puolen tunnin
työn jälkeen ilmoitti torppareille, että saavat lähteä katsomaan mitä
kotona on eväslaukkuun pantu, heräsi nyt isäntä. Hän vilkaisi kelloaan
pöydällä ja huomasi sen olleen jo murkinasoiton. Ensi ajatuksensa oli,
että muistikohan hän vaan eilen määrätä töitä miehille, mutta kyllä se
Matti tietää.

— Hohhooh! haukotteli hän. — On sentään mainio asia, että on niin
uskollinen apumies talossa. Ei vaadi suuria palkkoja, muuta kuin pientä
hyvitystä joskus.

Päästyään jalkeelle vuoteelta, alkoi hänen aatoksensa paikalla
askarrella eilisen päivän tapauksissa ja ensimmäinen ajatus työn
toimista haipui niiden rinnalla niinkuin unessa nähty mielikuva.

Kääntyipä mihin tahansa, kaikkialla näkyi vielä peittymätön jälki
eilisestä kokouksesta. Salissa olivat pöydät paikoillaan ja niillä
lasit ja juoman tähteet yötisestä kemusta. Siisteys vaan ei ollut sama,
sillä pöytäliinat olivat tahriintuneet, lattialla tupakan tuhkaa ja
sinne tänne viskeltyjä sikaarin pätkiä. Kaikki muistutti sitä mikä oli
ollut, vaan mitä ei enää ole.

Tämä tyhjyys tuntui Jussilasta painostavalta ja ikävältä, ja hän
huomasi nyt enemmän kuin milloinkaan kaipaavansa suurempaa seuraa,
laajempaa toiminta-alaa, kuin mitä koti ja isännyys yksin tarjosivat.
Ja pieniä ne oikeastaan olivat nuo kunnallisetkin toimet tähän saakka
olleet, pieniä ja vähän huomatuita ulkopuolella kunnan ahdasta piiriä.
Eilen hänet kyllä oli huomattu ja oli varmaan ihmeteltykin hänen
esiintymistään, vaikka se nyt tottumattomuuden vuoksi olikin käynyt
hiukan kampelasti, aivan vähäpätöinen asia muuten, mutta tänään on
entinen ahdas piiri ympärillä taas, jossa ei kukaan pane huomiota,
vaikka kuinkakin etevästi esiintyisi. Kyllä se oli hänen ensimmäinen
todellinen voittonsa julkisuuden alalla, jonka hän eilen juuri tässä
samassa salissa, tämän saman pöydän päässä otti, mutta se himmenisi,
jollei siihen saisi uusia lisää. Hän jää unheeseen, jollei lähde
uusille valloitusretkille. Mutta niin ei saa käydä, päättää hän, sillä
hänessä on alkanut herätä tunne siitä, että hänet on suuriin tehtäviin
määrätty ja hän niihin pystyy. Hän ei saa tapausten virrassa painua
pohjaan, missä suuri rahvas tiedottomana ja tuntemattomana vyöryy
eteenpäin, hänen täytyy pysytellä päällimmäisinä, jotka aina ovat
huomattavissa ja joiden nimiä mainitaan.

Sellaisissa mietteissä mittelee hän salin lattiaa ja tämä alkava päivä
tuntuu hänestä eiliseen verraten kovin tyhjältä.

Ei ole mitään, mihin tarttuisi kiinni, ei ketään kelle edes puhuisi
eilisiä tapauksia, paitsi oma väki, jonka kanssa aina saa olla
yhdessä. Ei muista hän edes aamukahvia, joka hänelle tavallisesti
tuodaan vuoteelle, vaan jota nyt ei tiedetä tuoda, kun luullaan hänen
vielä nukkuvan. Hän kävelee vaan salissa ja katselee ikkunoista ulos,
juurikuin se, jolla on ikävä tai joka odottaa jotakuta.

Samassa tulee emäntä hiljaa huoneeseen ja kun näkee miehensä jo
olevan ylhäällä, ilmoittaa, että siellä on pari asiamiestä kyökissä
odottelemassa.

— Keitä ne ovat... millä asialla?

— Tuolta sanovat olevansa Nummenperästä, vaan en tullut heidän
asiaansa kysyneeksi.

— Minä tulen...ei, käske heidän tulla tänne saliin. Jussila sieppaa
kamarin pöytälaatikosta nenälleen kirkassankaiset, kuminauhassa
riippuvat kakkularillit, jotka hän oli viime kaupunkimatkalla ostanut,
sytyttää kiireellä sikaarin, tempaa ensimmäisen sanomalehden, mikä
käteen sattuu, ja asettuu paitahihasillaan, tohvelit jalassa, salin
kiikkutuoliin istumaan, kylin oveen.

— Kuinka me nyt tänne... olisihan se sellainen asia puhuttu kyökin
puolellakin... onkohan vaan Eenokki saappaasi puhtaat, kuuluu karkea,
vähän ujosteleva ääni porstuasta, juuri kun Jussila kiireestä syvään
hengähtäen on päässyt asettumaan kiikkutuoliinsa, ja miehet astuvat
sisään seisattuen ovelle.

Jussila ei ole hetkiseen huomaavinaan heitä, ymähtelee vaan, silittelee
kämmenellä leukaansa ja on tavattomasti syventynyt lukemiseensa.

Kun odotus alkaa käydä pitkäksi, äännähtää vanhempi miehistä vihdoin
epäröiden hyvää huomenta.

Silloin huomaa Jussila vieraat, asettaa lehden pöydälle viereensä ja
rillit sen päälle, pyyhkii otsaansa silmistä alkaen ylöspäin, ikäänkuin
selviytyäkseen syvästä tutkimisestaan näkemään näitä vähäpätöisiä,
jokapäiväisiä asioita, ja äännähtelee: hm, jaha, hm! nenästään
yskähdellen.

— Huomenta, huomenta! vastaa hän, heittäen tuolistaan tutkaisevan
katseen miehiin, ja kysyy mitä olisi asiaa.

— Eihän noita meikäläisillä paljon asioitakaan, vaikka ainahan niitä
vähin. Kun vaan ei olisi tultu häiritsemään isäntää.

Jussilan mieleen ilmenee pikainen kuva, että mies sanoi ”herraa”,
että hän on joku korkea virkamies, joka juuri oli syventyneenä jonkun
tärkeän kysymyksen ratkaisemiseen, ja nyt nuo tomppelit tulivat
häiritsemään häntä. Hän kaivaa ähkien pikiintyneen lyyjykynän pätkän
liivinsä lakkarista, kääntyy pöytään päin, selin miehiin, ja vetää
sillä jotain merkkejä sanomalehden syrjään.

— No niin, no, jaha, jaha! lueskelee hän nostaessaan päänsä pöydästä
ja kääntyessään asiamiehiin päin.

— No, ettehän nyt juuri häiritsemäänkään sentään, sanoo hän. —
Kyllähän minä olen asiamiehiin tottunut ja saan joka päivä jonkun
hetken uhrata virkatoimiin, kunnan yhteisten asiain valvomiseen ja
asiamiesten vastaan ottoon, mutta senhän sitä täytyy ihmisiä auttaa,
joka siihen kykenee. Se on maailman meno se, heh! Mutta kas kun en
muistakaan, vaikka olen kylläkin tainnut nähdä joskus — ettehän te ole
oman kylän miehiä?

— Tuoltahan me olemme Nummenperästä, sanoo vanhempi mies. — Minä
olen se Jussi, joka tätä nykyä yritän olla lampuotina siellä puulaakin
talo pahassa, kyllähän me isännän kanssa nuorempina paljonkin yksissä
oltiin. Kerran hevostakin vaihdettiin tuolla Ylimattilassa ja minä sain
takkiini että rotisi.

— Kas kuinka olet vanhennut, rientää Jussila sanomaan, — vaikka
oikeastaan hänen tekisi mieli kieltää koko asia.

— Kyllähän tämä maailma laahaa miehensä niinkuin Kokkalan housut.
Paljon on ollut raatamista minullakin ja huolta, ettei siinä ole
jaksanut tali pinnalla pysyä. Suuri on joukko leivässä pidettävä, eikä
ole ollut varoja edes omaa maatilkkua hankkia, vaan pitää vielä siitä
hävinneestä talosta puulaakille suuri vero maksaa. Metsän veivät, että
tuskin on kalikkaa pesään pistää, mutta muuta huolta eivät ole tilasta
pitäneet, eikä sille tänä huomenna ostajaakaan ilmesty.

— Niin, onhan se niinkin, hohhooh, haukottelee Jussila. — Vaan mikä
teillä oikeastaan oli asiana?

— Sehän meillä oli asiana, että otettaisi, tai oikeastaan tämä Eenokki
ottaisi, hän pitää sitä meidän talon torppaa, Suosikaa, niin, tämä
Eenokki nyt ottaisi rahaa lainaksi kunnan suopankista ja minä menisin
Ylimattilan kanssa takuuseen. Tultiin kysymään ottaisiko isäntä
tehdäkseen velkakirjan.

— Suuriko summa summa pitäisi otettaman?

— Kyllähän sata markkaa kumminkin pitäisi ottaa, arvelee Eenokki,
torpan mies. Olisi koetettava suota heinänkasvulle ja saada siihen
ojia. Kyllähän sitä sarkoihin pistelisi, mutta valtaoja se rahaa
nielee. Eivät näy siitä isännät välittävän mitään, vaikka on tämän
Jussin kanssa puheena pidetty, ja nyt täytyy yrittää itseni, koska ovat
luvanneet, että saan torpassa olla eteenkinpäin.

— Eiväthän ne välitä, todistaa lampuoti. — Minä otan tämän Eenokin
kanssa osaa valtaojan kaivuun.

— Hm! Te ottaisitte siis lautakunnan esimieheltä rahan.

— Sieltä niin, taikka siitä suopankista. Hänenhän se on hallussaan.
Olisi tainnut hänkin kirjan tehdä, mutta ajateltiin selvemmäksi mennä
valmiilla paperilla.

— Hm! Tiesi osanneeko tuollainen nurkkasihteeri tehdä edes
velkakirjaa, ymähtää Jussila halveksuvasti.

— Mutta onhan hän maisterimies, ja ovathan hänen hallussaan kunnan
kassatkin kaikki.

— Pyh, kas mun tätä! Sellaiset maisteruudet eivät paljoa merkitse,
kun ei kumminkaan ole senkään pitemmälle kyennyt. Eikä taida hän
enää kauvankaan kassoja hoidella, vaikka ne sattui saamaan niinkuin
petteessä haltuunsa.

Jussila miettii hetken, että olisiko hänen itsensä lainata tuo raha
miehille. — Mutta pitäisi olla varmemmat takuut, summa on niin
pieni ja miehillä niin vähän ääniä, ettei taida maksaa vaivaa niitä
puolelleen yrittää. Tulee niitä tänä syksynä vielä parempiakin
tarvitsijoita.

— Sata markkaa, sanoitte?

— Niin, ja minä takaan Ylimattilan kanssa. Pistää vaan hänen nimensä
sinne, kyllä hän sitten vetää puumerkkinsä ja todistutetaan kylässä.

— Jahah, jahaah! äännähtelee Jussila. — Pistetään sitten paperi.

Hän käskee miehet kamarin puolelle ja istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen.

Pöydällä on vielä paperipakka eiliseltään ja siinä päällimmäisen arkin
puolikkaassa iso, kuivunut mustepilkku, joka johtaa elävästi Jussilan
mieleen sen miehen, joka sen siihen tipahutti niinkuin muistoksi.

— Äs, saakeli! ärähtää hän samassa ja heilauttaa kynänvartta
lattialle päin, juurikuin heittäisi siitä pois jotain — Kuka riiviö
täällä taas on minun kirjoitusverstaitani pidellyt? Varmaan eilen
siinä joku moskuroinut, joka ei ole tiennyt miten päin kynänvarren
kirjoitusmatolle asettaa.

Hän kääntyy nyt kummasteleviin miehiin päin ja selittää, mitenkä se on
tarkka asia tämä.

— Joka vaan niin paljon kynää pitelee kuin minäkin pitelen, niin se
sen tietää, sanoo hän ja kääntyy taas pöytään päin. Viipottelee sitten
kättään hetken, niinkuin vauhtia ottaakseen, ja laskee kynän paperiin
niin että rasahtaa.

— Niinpä tietenkin, kukin työkaluaan, sanoo Eenokki, ja lisää sitten
naurahtaen:

— Muistuu mieleeni isävainaja, kuinka hänkin oli tarkka kirveittensä
kanssa. Panipa vaan joku kirveen häkkiin, varren vasemmalle, niin heti
ottaessaan ärähti, että ”kuka vasenkätinen täällä taas on kirveitä
pidellyt!” Hehheh, työkaluaan kukin, vaikka se olikin vaan kirves.

— Mitä nyt ollaan velkaa isännän vaivoista, kysyy Eenokki, kun kirja
on valmis ja kumpikin ovat panneet puumerkkinsä siihen.

— Kaksi markkaa, sanoo Jussila lyhyeen, niinkuin lääkäri, joka on
kirjoittanut reseptin.

Miehet katselevat toinen toistaan, mutta eivät virka mitään. Eenokki
kaivaa sitten nahkakukkaron taskustaan, hellittää kurenauhan, kaataa
koko sen sisällön kämmenelleen ja saa siitä kokoon pientä hopeaa ja
vaskea kaksi markkaa, jotka asettaa varovasti pöydän kulmalle.

— Ettei ole pitänyt sitä kirjoituksen konstia oppia! sanoo hän
kumppanilleen, kun ovat tulleet pihalle. Ja omia asioitaan keskustellen
astelevat he Ylimattilaan ja suuntaavat sieltä velkakirjoineen kulkunsa
kirkonkylään lautakunnan asiamiehen luo.

Tämä sattuu olemaan kotosalla ja sanoo rahaa olevan suokassassa, kun
velkakirja vaan on kelvollinen. Ottaa sitten paperin Eenokilta, ja
silmäiltyään sen loppuun hymähtää makeaan nauruun ja sanoo:

— ”Vuodenpäässä”, sepä lystikäs paikannimi! Eihän sellainen nimi
kelpaa velkakirjaan, jota ei minun tietääkseni ole koko maassa.
Vuorenpään kylää hän tietysti tarkoittaa, mutta täällä on muitakin
muodollisia virheitä, nämä suokassan velkakirjat kun ovat tehtävät ylen
tarkkaan, määrätyn kaavan mukaan. Takuut kyllä ovat kelvolliset näin
pieneen summaan, mutta kirja on tehtävä uusi.

— Katsopa kelmiä, ja kaksi markkaa otti.

— Velkokaa rahanne takaisin.

— Kyllä se siellä taitaa pysyä, ja mikä pahempi, tästä on nyt uusi
marssi hakemaan kirjan tekijää ja sitten takaisin taas ottamaan
Ylimattilan puumerkkiä. Tulen pahahenki ja tukkaan kiinni, että piti
noin könösti käymän, äkeili Jussi, ja kuka sen kirjan nyt lopultakin
kohdalleen tekee! Eikä tässä olisi aikaakaan tyhjää hölkötellä.

— Eiköhän maisteri ottaisi tuota tehdäkseen, ehdottaa Eenokki, mutta
kahta markkaa minulla ei enää ole.

— No minä teen, sanoo lautakunnan esimies vähän mietittyään, enkä ota
siitä mitään. Ja takaankin vielä toisena, kun menette vaan hakemaan
tänne kaksi kelvollista todistajaa. Pitäisi minunkin tällaiseen summaan
kelpaaman, — vaikka eihän se taida muuten ihan lain mukaista olla,
kun kassa on omassa hallussani. Mutta eihän tuossa maalta merelle
jouduttane, ja taitaisi teilläkin olla rahoilla kiire.

Miehet ovat kovin hyvillään, kun saavat asian lopultakin luonnistumaan,
ja jäävät vielä rahan saatuaan istumaan ”maisterin” kamariin, joka
heille antaa hyviä neuvoja, kuinka parhaiten käyttäisivät rahansa
suoviljelykseensä.

Mutta Jussilasta pantiin yhteisestä tuumasta viesti kylälle kutsumaan
kaikkia isäntiä ja emäntiä ”rääpiäisille”, kun juhlalaitoksista oli
ylijäämää niin paljon, että sillä kyllä omankyläiset kestitsi. Ja
Anton Jussila käytti parhaimman puhelahjansa ja mahtavimmat sanansa
taivuttaakseen isäntiä puolelleen vastaisessa Vuorenpään koulujutussa.

Kesken rääpiäispäivällisiä, kun naapurit kaikki juuri istuvat pitkän
kestipöydän ääressä ja isäntä itse sen yläpäässä, kutsuttaa hän
yhtäkkiä Matin puheilleen.

— Kuule Matti, sanoo hän, — postijuna on juuri tulossa asemalle,
ajapa noutamaan posti, että nähdään, joko mainitsee sanomalehti mitään
eilisestä kokouksesta.

— Minusta tuntuu, jatkoi hän Matin poistuttua, — niinkuin siinä jo
pitäisi jotain oleman. Meniköhän sinatööri iltajunassa Helsinkiin ja
tottapa hän on jotain puhunut tuttavilleen, niin että kyllä niiden
olisi jo pitänyt ennättää vähän vihiä saada. Ne ovat vikkeliä poikia
siellä sanomalehden toimituksessa. Kyllä ne asian urkkivat. Melkeinpä
jo ennen kuin se on säälleen tapahtunutkaan.

— Mutta kovin näytti hiljaiselta se eilinen herra, sanoi joku joukosta.

— Aa, äläpä sano! Kyllä sieltä puhetta lähtee ja ylen hän on
herttainen mies, kun vaan hänen kanssaan lähemmin tutustuu.

Matti ajaa retuutti taas tuttua tietään rautatielle ja toi
sanomalehden, mutta ei siitä Jussila suureksi harmikseen löytänyt
sanaakaan Vuorenpään maanviljelyskokouksesta eikä puheestaan
kunniavieraalle.

11.

Vuorenpään koulujutussa olivat tarpeen hyvät keinot. Sen tiesi Jussila
ja sen tiesivät kaikki muutkin, jotka sivistyksen edistämistä kunnassa
harrastivat. Siinä ei saanut pitää liian isoa ääntä, sillä siihen
heräisivät taas kaikki vastustajat. Piti toimia hiljaisuudessa ensin
ja sitten äkkirynnäköllä ottaa voitto, joka keino monasti ennenkin oli
huomattu tepsivimmäksi.

Päätettiin pitää ylimääräinen kunnankokous keskellä kiireimpää
heinäaikaa, voittaa asialle puoltajia niin paljon kuin mahdollista
ja ottaa niiltä valtakirjat, sillä heidän suullinen lupauksensa ei
merkitseisi mitään. He joko jäisivät kokouksesta pois, tai jos sinne
tulisivatkin, kääntäisivät helposti kelkkansa ympäri.

Mutta juuri kun tätä asiaa parhaillaan alettiin puuhailla ja valmistaa,
sattui seikkoja, jotka joksikuksi ajaksi keskeyttivät koko homman.

Ensinnäkin uhkasi kunnallista hallintoa ja hyvinvointia yhtäkkiä ennen
aavistamaton vaara, joka antoi paljon touhua ja pään vaivaa niille,
jotka valppaina ja etupäässä yhteisten asiain menoa vartioivat. Ja kun
siitä oli parahiksi selvitty, tuli toinen tärkeä juttu, joka syrjäytti
kaikki muut siksi kertaa.

Eräänä kauniina aamuna alku ajaa karahutti lukkari
Kukkonen läähöttävällä hevosella Jussilaan, missä talon miehet kaikki
parhaillaan olivat koossa alapihalla, pannen isännän oman johdon
alla niittokonetta kuntoon. Se oli vedetty talviteloiltaan ulos
lähes vuotisen leponsa jälkeen näkemään kesäistä vihannuutta taas
ja tekemään siitä loppua. Sitävarten sen kanssa nyt puuhailtiin,
asetettiin paikoilleen pyöriä ja aisoja, pyyhkieltiin talvisia pölyjä
pois, rasvailtiin ja koeteltiin mitenkä kukin ratas ja vipusin
teki tehtävänsä. Terät olivat kirkkaiksi ja pureviksi tahkotut ja
irvistelivät niinkuin pedon välkkävät hampaat, odottaen hetkeä
milloinka saisivat iskeä heilimöivään heinään.

Tyytyväisellä mielellä katseli Jussila konetta, asettui istuimelle
ja antoi miesten nykäistä aisoista eteen ja taa, jolloin pyöräin
rallista lähti ratiseva naksutus. Hyvä se oli kone ja huokea vetää,
eikä painanut paljon hevosten niskoillekaan, niinkuin ne ovat
uusimman malliset koneet, joka vaan niitä ymmärtää ostaa, arveltiin
yksimielisesti.

— Eipä ole joka talossa sellaista viikatetta. Ruumiin hiellä saavat
vaan heinänsä poikki kalhuta, tuumaili isäntä. — Leikkiä se on meillä
heinänteko!

— Eikä ole monellakaan talolla missä tuollaista konetta edes
käyttäisi, täydensi Matti.

Samassa kuului nummelta ratasten räikinä ja lukkari laskettaa mäkeä
alas Jussilan kujan suuhun, ja samaa vauhtia pihaan. Kaikki kääntyvät
katsomaan, että mikä kiire miehellä, kun on hevonen märkä kuin uitettu.

Jussila rientää vastaan ja aavistaa jo pahaa, kun näkee lukkarin naaman
tavallista vakavampana.

— No mikä kiire sinulla nyt? kysäsee hän, ennenkuin toinen on astunut
rattailta tai edes jumalaa maininnut.

Tulija hyppää maahan niin että lihava leuka vavahtaa, melkein
läähöttäen itsekin.

— Nyt on tainnut piru mennä mertaan, sanoo hän matalalla äänellä,
tervehtäissään isäntää.

— Mitä on tapahtunut?

— Kummia vallan. Mennäänpä huoneeseen niin kuulet. Seuraava keskustelu
syntyi jo portailla:

— Nyt se meidän maisterimme meni, ja luulenpa, että ovat asiat varsin
arveluttavalla kannalla. Sitävarten...

— Kuka maisteri? Vuorinenko?

— Sama herra.

— Onko hän kuollut, vai mitä tarkoitat hänen menollaan? tokaisi
Jussila, ymmärtämättä mistä oikeastaan oli kysymys.

— Pahemmin vielä. Hän on mennyt maasta pois, ulkomaille. Illalla
lähti ja taitaa nyt jo seilata Itämerta. Sitävarten riensin tänne.
Millä sen köyhän rotan luulet muulla menneen kuin kunnan rahoilla —
ja meijeriyhtiön rahoilla, kun hänen onnettomuudeksi piti vielä nekin
hoitoonsa saaman. Jussila ravisti päätään ja vihelsi.

— Hui hai! Eikö kukaan tiennyt hänen aikeistaan?

— Ei kukaan, ennenkun vasta eilen iltapäivällä minä. Niinkun muistat,
valittiin minut syksyllä sen hyväisen virkaatekevän viransijaiseksi
lautakunnassa. Eilen illalla hän sitten tuli meille, mätkäytti
tililaukun pöytään ja sanoi heittävänsä muutamaksi ajaksi minun
huostaani koko roskan, koska minut kerran oli viransijaiseksi määrätty.
Sanoi itse lähtevänsä syyskesäksi maailman rantoja katselemaan.
Renkinsä toi käsikärryillä kassakaapin ja väänsi sen kamarini lattialle.

— Etkö lyönyt vastaan niin äkkipikaista lähtöä?

— Parhaani mukaan. Kysyin oliko hänellä kunnan lupaa, sillä ei hän
ilman sitä saisi noin vaan lähteä pyrähtää. Mutta mitä hän? nauroi
heittiö vaan vasten naamaani ja näytti röyhkeästi passiaan, sanoen
siinä olevan lupakirjaa tarpeeksi. Ja tuskin hän siltä retkeltään enää
palaa. Hohhoh! lopetti lukkari sylästen ja päätään raapasten, anna
velikulta sikaari suuhuni, en muistanut kiireessä ottaa mukaani ja on
pitänyt koko tien tupakan nälkää kärsiä, niin että siihen paikkaan
hiukenee.

— Täällä on. Jopa kuuluu kummia. Ja kuinka vähin äänin ja
salaperäisesti on veitikka toiminut, että jos passikin oli valmiina!

— Valmiina oli.

— Mutta vähätpä me mokomasta herrasmiehestä, kiitetään päästyämme,
kunhan olisi tuonut sinulle kassan kajoomattomana.

— Siinäpä sitä seistään. Toi niin vähän rahaa, että minä siitä sekä
hänen kiireellisestä lähdöstään heti aloin epäillä. Siltakassan hän
kyllä toi kokonaan, sen kaksituhatta, joka määrättiin talletettavaksi.
Pyysi minun sitä tallettamaan, koska ei ollut itse vielä ennättänyt,
mutta muissa kassoissa ei sanonut rahoja löytyvän kuin tuiki vähän,
eikä meijerikassassa penniäkään.

— No mitähän tuolla oli olevinaan tekoa ulkomaalla, kun ei ole mitään
tehnyt omassa maassakaan.

— Mitäkö tekoa? Kyllähän sen heti arvaa. Lähti tietysti asioitaan
pakoon, ja sano minun sanoneeni, että sille tielleen hän jää, jollei
tuomalla tuoda takaisin. Talo paha on velkana, ei ole joukkoa
suremassa, mikä oli mennessä.

Mies, jonka nyt luultiin lähteneen kassojen rahoja ulkomaille
tärväämään, oli väliaikainen kunnallislautakunnan esimies. Hän oli
aikaisemmin ollut lukutiellä, vaan kun yleisen arvelun mukaan ei
ollut kyennyt virkaa itselleen hankkimaan, oli hän hommannut pienen
maatilan itselleen kotipitäjässään ja sitä nyt viljeli. Hänet oli
suotta aikojaan valittu varaesimieheksi lautakunnassa, joka tietysti
on enemmän nimellinen kuin todellinen toimi kunnallisten asiain
hoidossa, mutta olikin niinkuin tapaturmassa saanut ottaa vastaan
koko lautakunnan johdon, kun vakinainen esimies oli kesken virkaansa
kuollut. Lähes vuosikauden oli hän jo sitä virkaa pitänyt, ja hänen
virka-ajakseen taas oli varamieheksi valittu lukkari Kukkonen. Sitten
oli hänen hommastaan perustettu osuusmeijeri seurakuntaan ja pantu
hänet tuon uuden liikkeen rahastonhoitajaksi. Mutta vähävarainen kun
oli, ei hän voinut saada kunnan mahtimiesten luottamusta, eikä hän
sitä toden teolla koettanutkaan saada kun pysyi monissa asioissa
erimielisellä kannalla näiden kanssa.

Ennen vuoden loppua tapahtuvissa uusissa vaaleissa olikin jo päätetty
hylätä hänet ja valita joku varakkaampi, luotettavampi mies niin
edesvastuun alaiseen toimeen kuin lautakunnan esimiehen virka oli.

Ja haikeasti oli jo moni meijerinkin osakas, etupäässä lukkari
Kukkonen, katunut sitä, että sellaisen tyhjän miehen haltuun oli
osakerahansa ja meijerin hoidon uskonut.

Kyllähän sieltä aina jonkunlainen hinta tuli maidosta ja tekihän se
vuoden lopulla tilit, mutta voittoa ei tullut liikkeestä mitään, vaikka
jo kaksi vuotta oli käynnissä ollut. Olisihan sen meijerin voinut
perustaa kuka tahansa, päätettiin, tai jokainen käyttää rahansa itse
tuottavammin, ettei sitä olisi toisen käytettäväksi antanut. Omaksi
hyväkseen hän sen meijerin laittoi, itse hyötyäkseen, osaa hän päältä
kyllä koreasti ottaa osan omaan taskuunsa ja siltä tehdä meille selvät
tilit. Ja hänen on täytynyt ottaa, koska niin äkkiä oli alkanut taloaan
parannella, eikä tiettävää tuloa ole miehellä ollut mitään!

Niin päätti lukkari nytkin katkeralla mielellä.

— Pahoja tekojaan karkuun hän lähti, ennenkuin joutuisi kiinniottoon.
Lähti kuin poika, julkisesti vallan, ja koppasi hyvät matkarahat
taskuunsa.

— Johan minä sitä sanoin, että siinä pantiin pukki kaalimaan
vartijaksi, sanoi Jussila. — Ja mitä ne sellaiset puolitekoiset herrat
muutenkaan ymmärtävät kunnan asioista. Ei niitä yliopistoissa opeteta.

— Pyh, mitä ne! sylkäisi lukkari halveksuvasti. — Mutta kuule
nyt hyvä veli, tässä on kiireimmän kautta tarkastettava kaikki
paperit, tilit ja kassat, ennenkun tuo häpeämätön luistaa käsistämme
saavuttamattomiin. Sitävarten riensin tänne ensimmäiseksi. Lähde nyt
heti mukaani, minä haetutan varmuuden vuoksi pastorin ja Mikkolan myös.

Ja niin saivat miehet paljon hommaa, paljon pään vaivaa, ja monta
kuumaa kesäpäivää siinä hikoiltiin lukkarin luona tarkastellen ja
selaillen papereita.

Illalla myöhään saapui Jussila kotiin ja aamulla lähti taas.

Mutta ei löydetty papereista mitään aihetta lähettää vangitsemiskäskyä
”karkurin” jälkeen, ja niin sai hän rauhassa kuleksia, missä lie
kuleksinut.

Meijerin suhteen pysyttiin sentään yhä epäilevällä kannalla, ja
yhteisestä suostumuksesta ottikin lukkari heti paikalla hoitoonsa ja
uudestaan tuottavammalle kannalle järjestääkseen koko liikkeen.

Nolostutti tämä juttu tosin tarkastusmiehiä vähän, varsinkin kun siitä
oli huhu ennättänyt levitä koko pitäjään, mutta he lohduttivat itseään
sillä että olivat täyttäneet velvollisuutensa ja valppaina kuntalaisina
panneet yhteisen edun valvonnan omien kiireellisten toimiensa
yläpuolelle sillä ainahan on syy pahaa pelätä ja tässäkin oli parempi
katsoa kuin katua, sillä eihän niihin kaikkiin poikaviikareihin voinut
täydelleen luottaa.

Ja vaikkei johtanutkaan mihinkään sellaisiin tuloksiin kuin oli
luultu, oli tuo tarkastus, varsinkin Jussilan mielestä, ollut erittäin
tervetullut. Sillä hän alkoi yhä enemmän kaivata julkista toimintaa.
Se oli varsinkin maanviljelyskokouksen jälkeen muuttunut hänelle
todelliseksi elintarpeeksi.

Kun hän toisena aamuna lähti kotoaan ja Matti ajoi hänelle hevosen
porrasten eteen, oli hänestä oikea nautinto nousta rattaille mukavasti
istumaan ja sanoa mahtavalla äänen painolla ja kurkkuaan karauttaen,
että ”pitää tästä taas lähteä niitä kunnan tilejä tutkimaan, koska ne
nyt ovat niin sekaisin niiden poikain hoidossa päässeet. Pitäkää vaan,
Matti, hyvää komentoa täällä kotitöissä.”

Ja ajaessaan kirkolle päin, istuessaan yksinään rattailla hiljaisella
nummella, missä ei kukaan vastaantulija aatosta häirinnyt, mietiskeli
hän taas niitä monia parannuksia, joita tämän hänen kotiseurakuntansa
asiat kaipasivat. Ja niitä ilmestyi hänen terävään huomioonsa uusia
yhä, sellaisia, joita eivät uneliaat kuntalaiset olisi osanneet
aavistaakaan.

Rivakampaa toimintaa tarvittaisiin kaikkialla, päättää hän. Joka
kohta käy nykyään kuin nukkuvan rukous. Muista pitäjistä on yhtenään
luettavana lehdissä, kuinka on sellainen tai sellainen parannus
pantu toimeen ja ryhdytty mihin uuteen, yleishyödylliseen yritykseen
milloinkin.

— Mutta mitä meillä! äännähtää hän melkein kuuluvasti itsekseen.
Ei mitään! Ja koko syy on siinä, että tähän asti on ollut huonoja
toimitusmiehiä, kovin laimeita. Ei kansa itsestään ryhdy mihinkään.
Sitä täytyy pakottaa väkisellä huomaamaan se suoranainen vahinko, minkä
se tekee itselleen ja jälkeen tulevilleen laiminlyömällä monet tuiki
tärkeät ja ajan vaatimat toimenpiteet.

— Ajan vaatima, miettii hän ja toistaa vielä itsekseen sen sanan. —
Ajan vaatima! todellakin mainio sana... muistinkohan vaan käyttää sitä
puheessani sinatöörille? En tainnut muistaa, koska tuntuu niinkuin nyt
vasta sen syvä merkitys olisi iskenyt mieleeni.

Ja se sana alkaa herkeämättä soida hänen korvissaan ja lopulta on kuin
rattaan pyöräkin somerikolla maantiellä narskuttaisi samaa sanaa,
kunnes hän kirkonkylää lähestyessään laskee mäkeä alas Ojalan sillalle,
jossa pyörä vaikenee ja silloin tällöin vaan loksahtaa epätasaisilla
palkeilla, hänen ajaessaan siitä käyttöä ylitse.

— Tämäkin silta huutaa korjausta, ajattelee hän — ei riitä enää
korjauskaan, se on tehtävä uusi. Siitä on vallesmannikin jo tehnyt
muistutuksia, että se vaatisi uuden kannen, mutta tässä se yhä vaan
paikallaan huojuu, ja palkit notkuvat kuin polkuset. Eikä pidä
siitäkään kukaan huolta, ennenkun joku humahtaa hevosineen jokeen.

Hän tulee siihen päätökseen, että silta on kiireimmän kautta tehtävä
uusi, ja sellainen, ettei sitä tarvitse paikkailla. Kivestä se on
tehtävä tai raudasta, niin kestää kautta sukupolvien, ja lastemme
lapset vielä kiittävät ja muistelevat sen tekijää. Voipihan siihen
kiviseen silta-arkkuun hakata nimet niinkuin on vanhan kirkonkin
päätyyn hakattu papin ja rakennusmestarin nimi. Ja koko tuo tie
kirkolta Vuorenpäähän, se on levennettävä ja uudestaan laitettava.
Mitähän se sinatöörikin ajatteli mokomaa polkua koluuttaessaan! Se on
kunnan yhteisesti laitettava sekin, ja minä ne laitatutan, sekä sillan
että koko tien, ne ovat laitettavat, jo ensi vuonna.

— Syksyllä ne valitsevat minut lautakunnan esimieheksi, varsinkin
nyt kun Vuorinen tämän temppunsa teki. Ja ketä täällä olisi toista
valittavaa, jollei juuri lukkaria äänestettäisi, mutta minä hommaan
hänelle muita pienempiä tehtäviä. Kokouksen otan tästä tiestä ja
sillasta heti, yhdessä kouluasian kanssa.

Ja hän jatkaa yhä mietteitään.

— Tuleehan tuon sillan ja tien laitos tosin maksamaan, sillan
varsinkin. Mutta mitä siitä! Kyllä rahaa aina löytyy kun tarvitaan.
Kaksituhatta on säästöä siltakassassa, asetetaan tie- ja siltakomitea,
ja vaikka lukkari esimieheksi siihen, hänenhän hallussaan ne jo
rahat parhaallaan ovat; pääsee niillä hyvään alkuun. Lisää kootaan
ylöskannolla. Tiehen saattaa mennä satakunta markkaa manttaalilta,
siltaan voidaan ottaa laina, sillä silta tulee kumminkin kalliimmaksi.

Hän sattui kääntämään katseensa pappilaan päin, jossa parhaallaan
nostettiin kattotuoleja uuteen päärakennukseen.

— Kas, johan pappilassa aletaan kattoa panna, tuumii hän. — Se työ
sentään menee kunnolleen kun saatiin mies toimeen, joka osaa pitää
kokouksia ja tukkia vastustajain suut. Niin, yhteinenhän se oli meidän
suunnitelmamme pastorin kanssa, mutta olisiko helläluontoisempi mies
ollut pappina, niin eipä kohoaisikaan pappilan harja noin mahtavana
kylärähjän ylitse näkyviin. On siinä mies, joka ei hevillä hellitä,
kun kerran asian ottaa ajaakseen. On häntä kannatettava kaikella
mokomin, tottapahan vastavuoron muistaa. Ja muistaa varmaan, sitä en
epäilekään...

— Niin, jos nyt menisi tien laitokseen satanen manttaalilta, palaa
hän taas äskeisiin mietteihinsä, niin mitä se manttaalimiesten
kukkarossa merkitsee! Minulta menisi viisikymmentä, koko ylöskanto
tekisi kahdeksan tuhatta ja se olisi ensi vuonna kannettava, jos asian
saisi käymään, siis minun ensimmäisenä esimiesvuotenani. Siitä lankeaa
minulle vaivoistani neljä prosenttia ylöskantoa, niinkuin määrä on
ollut tähänkin saakka. Se tekisi, tekisi, neljä kertaa kahdeksan tekee,
jaa, siitä tulisi minulle tasan kolmesataa kaksikymmentä markkaa.
Pitääpä alkaa valmistella asiaa jo täällä miesten kanssa.

— Nooh! Hän läimäytti hevostaan ohjanperillä ja käänsi sen maantieltä
lukkarin pihatörmälle ylös.

12.

Pahat aavistukset huonosta syyskesästä toteentuivat. Loppupuoli
heinäaikaa muuttui tavattoman sateiseksi. Toinen aamu koitti yhtä
harmaana kuin toinenkin, yötä päivää tuhuutti kylmähköä vihmaa ja
toisinaan tuli vettä oikein kuuropäissä, varsinkin öillä. Hallan vaaraa
ei ollut, siitä edes sai olla huoletta niin kauvan kun sadetta kesti,
mutta yö alkoi pidetä ja märkyyttä tuli liiaksi. Kenellä vielä oli
heinää ulkona, se ruoissa markani. Eivätkä tuleentuneet viljat.

Hyvinä kesinä hankittiin tavallisesti jo Leenan rukiin
leikkuulle, mutta nyt värjötti vielä pehmeä jyvän alku kylmissään
vetisen tähkänsä sisässä, maahan painuneen oljen päässä, jonka sadevesi
oli roiskinut peltomullasta harmaaksi.

Ja sade jatkui yhä ja äityi vaan, huolimatta siitä, että maanmiehet
kävelivät alakuloisina katselemassa vainioitaan ja mätiä heinärukojaan,
toivoen hartaasti, että se jo lakkaisi. Mutta sillä ei tuntunut olevan
aijettakaan lakata. Joskus se kyllä härnäili ihmiset kiposen kiirein
huoneelta ulos, toivossa päästä töihin käsiksi, kun taivas hetkeksi
seestyi ja aurinko pilkisti vilaukselta näkyviin, mutta samassa pudotti
jo joku poistuva pilven häntä kohahtavan vesisuihkun alas ja uusia
pilviä nousi toisaalta taas peitteeksi auringon eteen, joka tuskin oli
ennättänyt saada komean taivaankaaren näkyviin. Silloin ei muuta kuin
juosta märkänä pirttiin takaisin, ja vanhat ihmiset päättelivät, että
kun noin henkäillen sataa, niin kyllä sitä silloin riittää.

Rukiin hinta kohosi yhä ja oli kohonnut ulkomaillakin. Viljakauppiaat
ja ne kellä oli vanhaa säästöä tekivät mainioita kauppoja. Moni
varakkaampi isäntä, niiden joukossa Jussilakin, hykerteli mielihyvästä
käsiään astellessaan aitan avain kourassa, takin kaulus pystyssä ja
niska jysässä märkää pihapolkua huoneeseensa, aprikoiden olisiko vielä
paljonkin myötävää laarissa. Ja se temppu uudistui joka päivä ja
kartutti yhä kolikoita entisten lisäksi.

Sillä ani harvoilla oli myödä. Useimmat ostivat. Ja tämä meni vielä
parhaasta päästä leiväksi, sillä harva ajatteli vielä siementä. Toivo
asuu sitkeästi ihmisessä, ja niinpä nytkin toivottiin päivästä päivään
uutisen tuleentuvan kylvöajaksi.

Vaan sitä se ei tehnyt ja silloin alkoi asia jo todellakin näyttää
arveluttavalta, ja monelle tuli hätä.

Kunnassa löytyi kyllä vanhoja, jo monena sadesyksynäkin kylvöä tehneitä
miehiä, jotka eivät tilaa pitäneet ollenkaan toivottomana, vaan
arvelivat levollisina, että ”sitä on peltoon pantava, mitä pellosta
saadaan”. — Se oli vanhain tapa, sanoivat he, ja onhan usein nähty
keyrirukiinkin puhaltavan olkea kuin korentoa ja terää kuin kissan
häntää. Toista on jos halla panisi, mutta eihän siitä nyt ole pelkoa.
Odotetaan vaan.

Mutta Jussila ja muut kunnanmiehet eivät kuulleet sellaista puhetta.
Tässä oli todellinen vaara tulossa ja tässä oli riennettävä apuun
niiden, jotka sen oivalsivat. Ja niinhän kehotti jo senaattorikin
kesäisessä kokouksessa, että toimikoot kunnat itse yhteisin voimin,
kun he silloin jo olivat huomanneet, että siemenen puute oli tulossa.
Nyt heidän oli pontevasti ja kiireellä toimittava, nyt heidän oli
yhteisesti hankittava viljaa muualta, sillä vaara oli todella jo ihan
kynnyksellä, näkihän sen. Heidän oli terävänäköisimpinä annettava sille
potku ulos.

Siinä oli Jussilalla taas uusi toiminta-ala, ihan etsimättä, kuin
käteen pistetty, ja muut asiat saivat hetkeksi jäädä tuonnemmaksi. Ja
hän oli varma siitä, että sinatöörikin on hyvillään, kun kuulee, että
hänen puheensa on otettu onkeen, että on edes yksi kunta, missä osataan
tulla omin neuvoin toimeen, sillä tietysti ne useimmat taas käyvät
hallituksen kimppuun niin kuin ennenkin katovuosina.

Kaikkein kernaimmin tosin olisi kunnanmiehistä jokainen auttanut
yhteistä puutetta myömällä omaa viljaansa ja siten auttanut hädästä
lähimmäisensä, pistänyt rahat omaan taskuunsa, ettei niitä olisi
tarvinnut kunnasta ulos muiden hyväksi antaa, mutta minkä sille teki,
että oma vilja loppui. Nyt oli toisella tavalla torjuttava vaara niiden
päältä, ketä se uhkasi, koska he itse eivät ymmärtäneet tikkua ristiin
panna asiansa eteen, odottelivat vaan peltojensa tuleentumista.

Ennen Jussilaa oli kumminkin jo Mikkola ollut toimessa, vaikka olikin
hidas käänteissään. Hän oli ikänsä kaiken jyväkauppoja hierustellut, ja
oli hänellä nytkin ollut ennen ostettua halpaa viljaa paljon, vaan se
oli kaikki mennyt kaupaksi korkeasta hinnasta kuin kuumille kiville.
Se oli loppunut viimeiseen jyvään ja läjittäin oli kertynyt seteleitä
ja kovaa hopeata hänen rahalippaaseensa, jonka sisältöä hän tavantakaa
penkoi, käänteli ja laski, mielissään hyvistä kaupoistaan.

Jyvän hakijoita tuli hänen luokseen yhä ja hänen täytyi
mielikarvaudella palauttaa ne tyhjinä takaisin. Siitä alkoi hän hautoa
uusia tuumia, mutta ei virkkanut kellekään niistä mitään. Istuskeli
vaan silmät kyynyllään, torkkuvan näköisenä kamarissaan, kuunnellen
sateen herkeämätöntä lotinaa räystäältä niinkuin rauhoittavaa soittoa,
ja aina välillä kääntäen rahaläjää lippaassaan, mietiskellen ja
laskien, miten paljon se lisääntyisi, jos sen uudestaan rohkenisi panna
liikkeelle.

Mutta hän ei rohkene tehdä sitä, kun ei tiedä, tuleentuvatko omat
laihot, vai ei. Hän on kuitenkin jo kysellyt viljaa entisiltä
liiketuttaviltaan, ja hieronut jo hiukan kauppojakin, mutta pelkää näin
epävarmoina aikoina ruveta yksin suurempiin yrityksiin. Ja toisaalta
viehättää häntä kuitenkin kauppainto. Olisi häpeä, ja ehkä vahinkokin
hänen vastaiselle liikkeelleen, jollei hän kauppa-alallaan saisi
tavalla tai toisella toimia. Hänen luottonsa vähenisi, ellei hän nyt
saisi jyväkauppaa toimeen, kun on suuria summia kysellyt. Ja se on
saatava toimeen, vaikkei siitä sitten tulisikaan voittoa mitään. Hän
hankkii yhtiömiehiä, tulkoonpa sitten vaikka tappiota, vähemmän tulee
päätä kohti, kun on useampia yhdessä, päättää hän.

Silloin muistaa hänkin senaattorin kehotuksen, jonka oli kesällä
Jussilassa kuullut, ja nyt valkenee asia hänelle kerrassaan.

Hän ajaa seuraavana lukkarin luo ja on pannut pikaviestin
Jussilalle, että hänkin saapuisi sinne. Tämä tuleekin heti Mikkolan
jälestä lukkarille ja ottaa saman asian puheeksi, josta toiset jo
hetkisen ovat kahteen kynteen keskustelleet.

Hän mainitsee ensin Mikkolalle aikoneensa piakkoin ottaa kokouksen
Vuorenpään koulusta ja parista muusta ”ajan vaatimasta” ja tuiki
tarpeellisesta parannustoimesta, nimittäin Ojalan sillasta ja heidän
kylän tiestä, mutta että ne asiat täytyy lykätä vakinaiseen kokoukseen
syyskuulla, koska nyt on paljon kiireellisempi seikka kysymyksessä,
nimittäin siemenrukiin hankinta, joka tällä hetkellä vaatii heidän
tarmonsa ja valppautensa kokonaan.

Mikkolan suu on ollut aukeamassa jo siitä saakka kun Jussila tuli
huoneeseen, mutta toisen puhe on sen pitänyt puolivireessä, päästämättä
laukeamaan, vaikka hänen silmistään kyllä on kiilunut unelias
tyytyväisyys, kun hän on huomannut Jussilallakin jo olevan asian koko
tärkeyden selvillä.

Hän odottaa vaan hetkeä, milloinka tämä hengähtäisi puheessaan.

— Sitä siementä niin! Sitä on nyt välttämättä ja heti paikalla kunnan
yhteisillä varoilla ostettava, sanoo hän silloin jyrkän päättävästi.

— Niinkö velikin luulee?

— Niin, vastaa Mikkola kireästi. — Muu ei auta nyt. Ihmispahat eivät
saa mistään siementä ja kylvö jää tekemättä. Mitä tulevana vuonna
syödään, kun makasiinikin on melkein tyhjä.

— Itsepä sen viime vuonna tyhjensit, naurahtaa Jussila leikillisesti.

— Niin kyllä teinkin, mutta teinhän minä korkeimman tarjouksen, olihan
se rehellinen kauppa. Ja mistä sitä olisi kunta silloin rahaa saanut!
Minulta sai, ja uljaana kohoaa nyt pappilan rakennus. Ei ole tarvinnut
lainoja ottaa.

— Eipä olekaan, ja veli teki hyvät kaupat, vaan eihän se kuulu tähän
asiaan mitään, tuumii Jussila.

— Nyt on tietysti hankittava uutta tilalle, kun vanhaa ei ole, mutta
kenenkä luulette täällä huolta pitävän tällaisista asioista? lisää hän
mahtavasti. — Vastustavatpa vielä koko tointa kun siitä kokouksen
otamme ja koetamme heidän parastaan valvoa, saattepa nähdä sen.

— Mutta siinä ei auta nyt vastustaminen, päättää Mikkola. Jos niin
sokeita kuntalaisten joukossa löytyy, ja ne voiton saisivat, niin
ostamme omalla uhallamme, omaksi voitoksi tai tappioksemme. Suostutteko
siihen?

Toiset suostuvat empimättä tämän jalon asian innostuttamina, jossa
näkevien oli sokeita talutettava, ja päättävät Mikkolan kehotuksesta
tilata rukiita jo etukäteen, koska ei ole enää aikaa siekailla.

— Minulla olisi rukiita tiedossani kohtuuhinnasta, jatkaa Mikkola
matalalla, salavihkaisella äänellä. — Ja kuusisataa hehtoa niitä
ainakin pitää ottaa. Ei vähemmästä puhettakaan näin suureen kuntaan.

— Niin, sanoo lukkari, — kyllä minä otan ne Mikkolan kanssa
hankkiakseni kunnan laskuun ja myydään ne sitten tietysti ostohintaan.
Sen verran vaan päälle, että me saamme vaivamme korvatuiksi.

— Tietysti, vakuuttaa Jussila. Te annatte vaan laskun vaivoistanne ja
matkoistanne.

— Olisinhan minä voinut yrittää yksinänikin tätä, tehdä siitä
ahväärin, sanoo Mikkola lopuksi, mutta siitä olisi tullut liian
paljon vaivaa minulle yksityisesti, enkä olisi tahtonut näin kalliina
aikana suuria voittojakaan ihmisparoilta ottaa. Ja kuka tiesi, ehkei
ne yksityisen kädestä olisi menneet niin hyvästi kaupaksikaan.
Varmempaahan on, että kunta rahoillaan välittää koko kaupan.

— Mutta jollei menisikään kuutta sataa hehtoa kaupaksi, niin mitä
teemme lopuilla? arvelee Jussila. Eiköhän pitäisi etukäteen kysellä
paljonko kukin tarvitsee.

— Niitä tarvitaan kuusisataa, inttää Mikkola. — Mihin luulet
vähemmän riittävän? Tee kuulutus vaan, ensi pyhäksi kokous. Ja voithan
siihen lisätä, että tulkoot silloin ilmoittamaan kaikki, jotka ovat
tarpeessa. Ensi pyhäksi kokous, sillä tässä on kiire.

Ja he lähtivät miehissä kirkkoon, ja astuivat arvokkaasti kansan
lävitse, joka ei aavistanut mitään siitä erinomaisesta huolenpidosta,
joka näiden miesten mielissä oli heitä kohtaan herännyt ja tällä
hetkellä tehnyt koko heidän ulkonaisen ryhtinsäkin tavallista
vakavammaksi, kun he kaikin astuivat sakaristoon ilmoittamaan vielä
papillekin ennen kirkonmenoa tästä tärkeästä toimenpiteestä.

Hän sitten, rukoiltuaan maan kasvullisuudelle tarpeellista ilmaa ja
tultuaan kuulutuksiin, teroitti erityisesti seurakunnan mieleen sitä
koettelemusta, joka on meidän päällemme ylhäältä pantu meidän synteimme
tähden tämän liiallisen sateen muodossa, joka nykyään uhkaa koko
vuodentuloa.

— Mutta, lisäsi hän, — ettei tämä vitsaus tulisi liian suureksi ja
ulottaisi turmelevaa vaikutustaan vielä tulevaankin vuoteen, on Herra
valaissut muutamain kuntalaisten mielen huomaamaan vaaran suuruuden
ja lähimmäistensä tarpeen, ja sitten hän luki kuulutuksen tulevana sunnuntaina
pidettävästä kunnankokouksesta.

Mutta silloin törmäsi jyryytti jo suurin osa kansaa kirkosta ulos,
niin kuin tavallista kuuluutusten aikana — ja harva sai siitä mitään
tolkkua.

Eipä tullutkaan kokoukseen kunnan tuvalle seuraavana pyhänä kuin ani
harvoja pitäjän isäntämiehiä ja joitakuita leivän puutteessa olevia
mökkiläisiä, jotka olivat ymmärtäneet kuulutuksen siten, että heille
ostettaisiin kunnan yhteisillä varoilla viljaa.

Useimmat ukot ovat kirkosta astelleet vaan suoraan hevostensa luo
aitovierille ja lähteneet kotiinsa. Joku on kyllä arvellut toisille,
että ”pitäisiköhän oikein mennä kuulemaan mikä niillä on meininki
kunnanmiehillä, kun nyt siemenrukiin ostoa kuuluvat hommaavan ja viime syyssä
möivät oman makasiinin säästöt puoleen nykyisistä hinnoista
jonninjoutaviin tarpeihin?”

Mutta kun toiset taas ovat päätelleet, että ”mitä turhista toimista,
odotetaan omaa uutista vaan”, niin ei ole viitsitty mennä kurkistamaan
koko ruiskokoukseen. On päätetty vaan, että ”eiväthän toki niin hulluja
ole, että meille pyytämättämme viljaa ostavat”.

Jussila istuu pöytänsä takana kirjat levällään, katsellen ikkunasta
ulos, että eikö niitä kuulukaan tarvitsevia tämän enempää.

Vaan niitä ei kuulu.

— Senkö verran ne omaa etuaan ymmärtävät, päättää hän, kun on
tarpeekseen odottanut.

— Olisivat nyt tulleet edes vastustamaan niin kuin aina muulloinkin,
kun heidän etuaan on koetettu valvoa, naurahtaa hän lukkariin kääntyen.

— Aletaan kokous vaan, onhan se laillisesti ilmoitettu, päättää
lukkari.

Jussila lukee kovalla äänellä viime sunnuntaisen kuulutuksen tästä
kokouksesta, jota asian kiireellisyyden vuoksi ei ole ennätetty
kahdesti julkaista, ja lausuu loppuun päästyään erityisellä painolla
alla olevan nimensä.

— Sellainen on selvä kuulutus, sanoo hän. — Onko kellään mitään
lausuttavaa siihen?

— Tarvinneeko tällaista kokousta pitää ollenkaan, epäilee muuan
miehistä, Paukolan isäntä. — Ennättää sitä siementä vielä omastakin
pellostaan saamaan.

— Mitä me kunnan rahoilla viljaa ostamaan, ellei menisikään kaupaksi.
Kyllä Paukola on oikeassa, arvelee eräs toinen kokoukseen saapuneista.
— Ja kuinka sitä tietää mennä ostamaan, kun ei ole kukaan pyytänytkään.

— No tännehän on juuri kehotettu saapumaan kaikkia, jotka ovat
siemenen tarpeessa. Syyttäkööt itseään kun eivät ole tulleet, päättää
Jussila.

— Mutta ehkeivät ne tarvitsekaan.

— Tarvitsevat kylläkin.

— Onhan täällä muutamia. Paljonko luulette tarvitsevanne te? kysyy
lukkari.

— En jyvääkään minä, vastaa Paukola, — kylvän omilla.

— Onko vanhoja säästössä vielä? kysyy Jussila.

— Ei ole, mutta uusia tulee kun ennättää.

— Sitte on sama vaikka kylvätte hiekkaa peltoonne, naurahtaa Jussila,
ja samaa mieltä ovat lukkari ja Mikkolakin.

— Omahan se on asiani.

— Eikö nämä toiset miehet ole tarpeessa? kysäsee Mikkola hiukan
hämmentyneen näköisenä.

— Eipä tiedä. Voisihan tuota vähän ottaa, kun tietäisi hyviä saavansa.

— Hyviä tulee. Parasta Waasan ruista, raskasta ja itävää, menneen vuoden
satoa, vastaa Mikkola tavallista kiireemmin.

— Merkitse Kukkonen paperille sinä, paljonko nämä miehet ottaisivat,
komentaa Jussila.

Lukkari tekee työtä käskettyä, mutta paljonko ne muutamat miehet
tarvitsevat!

— Ei oteta ollenkaan, iskee Paukola vastaan.

— Mutta otetaan, väittää Mikkola. Kuusisataa hehtoa otetaan, minä
tiedän että se määrä makeasti tarvitaan.

— Mitä hullua te tuumaatte? Eihän tässä ole pyytäjiä kuin muutamaan
hehtoon, ja te kuutta sataa...

— Kyllä ne vielä ovat tarpeen, ennen kuin kylvö on tehty. Hätäpä
taitaisi tulla monelle, ellei nyt otettaisi, päättelee Jussila
miehineen.

Paukola ja pari muuta miestä lyövät yhä ankarasti vastaan, mutta he
ovat vähemmistönä, ja rukiita päätetään ottaa kunnan laskuun kuusisataa hehtolia
”yksimielisesti”, niin kuin Jussila kirjoittaa pöytäkirjaan.
Mikkola ja lukkari valtuutetaan hankkimaan ne kiireimmän kautta.

Pöytäkirja on lyhyt ja selvä ja Jussila lukee sen hätäisesti lävitse.

— Tämä on kiireellisyyden vuoksi allekirjoitettava tässä samassa
tilaisuudessa, sanoo hän.

— Jassoo, että Mikkola ja kanttori saavat siis kunnalta vallan ostaa
ja kunta vaan menee niinkuin takuuseen heille. Jaaha, se onkin vallan
eri asia! puhukselee hiljalleen Paukola, joka on jollain tavoin väärin
ymmärtänyt pöytäkirjan ja niukan nolostuneena luulee käsittäneensä
väärin koko asian alusta pitäen.

— No, ovathan ne kunnan varakkaimpia miehiä, kuiskaa hän toisiin
kääntyen. Johan minä aattelinkin, että mitä se sellainen homma. Kun
ostavat niin ostakoot, tottapa asiansa tietävät! Tottapa tietävät, sano!

— Niin, sellainen nyt on päätös kuin kuulitte, sanoo Jussila. —
Pankaapa, Paukola, tuohon puumerkkinne, kehottaa hän Paukolaa.

— Kyllähän minä sitten puumerkkini, mihinkä kohti se tähän piirretään?

— Tuohon! osoittaa Jussila.

— Kyllähän minä sitten, sano! myönnyttelee Paukola, joka ei oikein näy
ymmärtävän mitä sana ”valtuuttaa” merkitsee.

— Mutta kyllä he siinä kaupassa häviävät, takkiinsa saavat kuin
saavatkin, sillä mihinkä se sellainen jyväin paljous kauppansa tekee,
naurahtelee hän sivummalle tultuaan. — Vaan onhan se heidän oma
asiansa, kutenma jo sanoin, ja ovatpa tainneet aikoinaan voittaakin.

Mutta Mikkola mutistelee suutaan ja hykertelee käsiään, astuessaan
valtakirja taskussa lukkarin kanssa kunnanhuoneen pihalle.

— Milloinkahan arvaisitte saavan sitä siementä? Pitäisi kohdakkoin
aloitella kylvöä, kysäsee pihalla eräs niistä, jotka ovat ilmoittaneet
ottavansa.

— Hm! Tuotanoin, niitä olisi alku siellä meillä nyt jo, vastaa Mikkola
matalalla äänellä, aivan kuin olisi tahtonut peitellä asiaa.

Ja kun kysyjä katselee häneen kummastuneen näköisenä, lisää hän
selitykseksi, että he kiireellisen tarpeen vuoksi hankkivat niitä osan
jo etukäteen.

Vallan vähän meni näitä kunnan rukiita kaupaksi, sillä ne olivat
äärettömän kalliita, roskaisia, ja suureksi osaksi huonosti itäviäkin.
Mitä lienee ollut Itämeren takaista, tuulikuivaa kesäruista.

Mutta useimmat odottivat oman peltonsa tuleentumista ja kylvivät siitä
saamallaan, huolimatta myöhäisestä ajasta. Ne olivat enimmäkseen
juurevia, kokeneita ukkoja ne, jotka eivät ensi hopussa hätääntyneet,
vaan luottivat vanhoihin kokemuksiinsa, antaen niiden parhaansa mukaan
intoilla ja touhuta, jotka jo luulivat koko maan menestyksen olevan
vaarassa.

Ja siihen jäivät Jussila ja kumppanit jyvineen ötköttämään. Niitä oli
Mikkolan ja lukkarin aitat täynnä, ettei ollut mihin omia panna.

Mutta olihan heillä selvä paperi taskussa, virheetön ja luja. Olihan
heillä laillisen kunnankokouksen kumoamaton päätös. Jyvät olivat
kunnan, tallettakoon omansa. Puhdas oli heidän tuntonsa, sillä
olivathan he parastaan koettaneet ihmisten hädän lieventämiseksi, ja
oliko se heidän syynsä, etteivät nämä tarjottua apua ottaneet, vaan
enemmin saattoivat itselleen tulevaksi vuodeksi kadon.

Niin päättelivät he ja ajattivat rukiit pitemmittä mutkitta kunnan
makasiiniin, romahuttivat siellä laariin vaan, ja kyllä sinne mahtui,
kun ei ollut entistä tiellä. Ja sinne ne jäivät, eikä suuri osa
kuntalaisista tiennyt ollenkaan, että he nyt olivat niin rikkaita
viljasta.

13.

Tällaiset olivat ne kaksi välinäytöstä, jotka kesän kuluessa olivat
kunnallisten asiain jokapäiväisen menon oheen sattuneet. Varsinkin
jälkimmäisestä olivat Jussila ja hänen miehensä erittäin hyvillään,
kun olivat edes yhdessä asiassa ilman suurempaa vastustusta saaneet
tahtonsa perille.

Erittäinkin Mikkolan huulilla asui koko muhoileva, hiljainen
tyytyväisyys. Hän oli saanut olla välittäjänä näin mainiossa kaupassa,
tehnyt sen niin kuin omissa nimissään vallan, ja maksanut puhtaasti,
käteisellä rahalla. Eikö siitä ollut hänelle suuri hyöty vastaisten
kauppojen varalle! Nimi kelpaa paperiin mihin tahansa, luotto on
kohonnut aika askelen!

Vaan tämän asian onnistumisesta olisi sen toimeenpanijain oikeastaan
tullut kiittää etupäässä sen pikaista toimeenpanoa ja harvinaista
laatua.

Vakinaisessa kuntakokouksessa syyskuulla tulee toisellaisia asioita
esille. Ne tunnetaan ja ne ovat kirkossa julaistavat jo kolmea viikkoa ennen
. Ja siksipä onkin Jussila ja hänen kannattajansa olleet pyrynä
liikkeessä, sillä asioita on paljon nyt ja kaikki ne ovat tähän samaan
kokoukseen lykkäytyneet.

Paitsi kunnallisia vaaleja, sattuu tähän samaan kokoukseen vielä
sellainenkin merkkitapaus, että siinä valitaan valtiopäivämiehen
valitsijat, niinkuin edustuslaitoksemme mutkikas kokoonpano meillä joka
kolmas vuosi vaatii. Ja siinä on seikka, joka kaiken muun ohessa on
alkanut pyöriä Jussilan päässä ja täyttää hänen aivokamarinsa miltei
kokonaan.

Hän tietää, että on syntynyt eri mieliä entisen edusmiehen suhteen,
joka on talonpoikain mielestä liian suurellisella käytöksellään hiukan
asiaansa pilannut. Hän tietää ja sisimmässään myöskin tuntee olevansa
ainoa omassa kunnassaan, joka jo on kyllin kypsynyt ja täysin pätevä
edustamaan koko tuomiokuntaa.

— Saadapa vaan oman pitäjän äänet kaikki, niin ei muuta
tarvitsisikaan, ajattelee hän.

Hän tuntee äänisuhteet, kun on itsekin ollut valitsemassa kerran.
Kahdeksan ääntä on omalla kunnalla, naapureilla vaan seitsemän, ja
kumminkin on naapurikunta aina saanut oman miehensä säätyyn istumaan,
se kun on päässyt ylhäisten tuttavuuteen ja ne hänet aina ovat
sanomalehdissä ehdokkaaksi asettaneet ja siten heidänkin kunnan ääniä
viekoitelleet. Jo se on häpeä, ettei heidän suuremmassa seurakunnassa
olisi miestä! Mutta annahan olla, päättää hän rohkeana, ja alkaa laskea
miehiä. Mikkola, kanttori, Isonen, siinä kohta kolme, joista voi olla
varma. Ja Perttula sitten, joka vastikään talonsa hänelle intekkiin
pani. Oo, kyllä niitä karttuu miehiä, kunhan vaan se Kartano väkäleuka
ei kääntäisi päitä. On tässä todellakin asia, jonka eteen kannattaa
jotain uhrata, uhrata kaikki, päättelee hän itsekseen.

— Ja pastori, häneen on turvauttava myös, vaikkei hän itse äänestämään
kelpaakaan.

Lautakunnan esimiehyys, jonka hän varmaakin varmemmasti tietää
saavansa, on Jussilan mielestä pikku seikka tämän toisen asian
rinnalla, ja pieniä ne oikeastaan ovat kaikki muutkin hommat, mutta
toimia täytyy siltä niissäkin, ja kiivaammin juuri tällä hetkellä kuin
milloinkaan, että maine leviäisi, että tulisi kuuluksi kunnallisten
asiain innokkaana ja kokeneena ajajana, niinkuin hän aina on nähnyt
valtiopäivämiesehdokkaista mainittavan sanomissa. Jota enemmän
kokouspäivä lähenee, sitä korkeammalle nousee innostus. Ajetaan
kylästä kylään, rasvataan rattaan pyöriä, eikä säästetä hevosia. Ja
sitä ei katsota olisiko aikaa tai ei, asiat ovat siksi tärkeitä, että
omat toimet siinä saavat syrjäytyä. Kun tiedetään, että kuka tahansa,
kellä vaan niin paljon ääniä olisi, saa joko itse puolestaan tai
valtakirjoilla äänestää kuudennen osan koko kokouksen äänimäärästä,
niin koetetaan etupäässä saada valtakirjoja suuriäänisiltä. ”Meidän
täytyy akiteerata”, on Jussila sanonut, kun on pidetty pientä suljettua
neuvottelua siinä parisen viikkoa ennen varsinaista kokousta. Minun
ei sovi itseni äänestää, on hän sanonut, mutta jos teistä neljäkin
miestä voisi kokouksessa lyödä kuudennen osan pöytään kukin, niin
hätääkö silloin. Ja Mikkolahan äänestää jo omastakin puolestaan
viidelläkymmenellä, eikä sinne toki koko kunta äänestämään saavu.

Niin on päätetty ja kylillä ajaessa tähän tapaan asiaa isäntäin kanssa
aloiteltu:

— Mitä te sinne kokoukseen suotta, ei siellä hyvinkään tärkeitä
asioita tule kysymykseen, ja mitä sinne joka mies näin kiireisellä
ajalla. Satuin tästä kulkemaan ohitse muilla asioilla, niin poikkesin
taloon. Niin, niinhän se juuri on kuin isäntäkin sanoo, näin riihen
kuivuun aikana, mutta kun se nyt kokous on lain mukaan syyskuulla
pidettävä, ja ainahan tuota on maamiehellä kiirettä, aina sitä on.
Niin niin! No Jussilahan se hommaa koulua Vuorenpäähän, se siellä
pääasia tulevassa kokouksessa onkin. Mitähän tuon kanssa tehtänee?
Jaa, vai niin, isäntä tuumi. — No, onhan sekin totta, onhan niitä
menoja nykyaikana, mutta tulee se vielä aika, että ruunu panee pakosta
rakentamaan ja jos sattuu silloin kalliimmat ajat, niin. Jaa, jaa,
onhan se sitäkin, mutta pitäähän meidän toki jälkeläistemmekin etua
katsoa, varsinkin kun Jussila vielä on luvannut ilmaisen maan ja
viisikymmentä hirttä, jos heti riidatta rakennetaan.

— Vai on luvannut, tuumii puhuteltu.

— Luvannut on, ja se on iso apu jo sekin. Ei siitä suurtakaan kulua
kunnalle tule. Jollette viitsi sinne itse lähteä, niin pistetään tässä
valtakirja. Mitäs isäntä suotta tuollaista pikku asiaa saivartelee,
varojahan teillä on kyllä.

— Eipä liikoja, ei liikoja yhtään. Nipin napin oma tarve. Vaan enhän
minä sinne taida viitsiä ajaa, tehkööt kunnanmiehet mitä tahtovat. Eikä
tässä olisi aikaakaan, kun on tuo riihen kuivuu. Kuinka teillä rukiita
karttuu?

— Huononpuoleisesti, ja imeltyä tahtovat riihessä.

— Leikkasitte liian aikaiseen, tai ehkä huonosti kuivaatte. Ei meillä
imelly. Niillä kylvinkin, ja hyvästi iti.

— Vai hyvin iti, hm! Kunhan vaan ehtii tarpeeksi orastua, hm!

— Kyllä ehtii, vaikka vielä nytkin kylväisin. Turhaa hölyä kuuluivat
pitäneen.

— No eiköhän tehdä sentään valtakirjaa, minä kun kumminkin menen
muissakin asioissa silloin kirkolle ja kokoukseen, niin äänestäisin
isännänkin puolesta.

— Niin, mitä tuo nyt olisi. Hyvää viljaa siitä tulee lopultakin tänä vuonna,
mutta on tarkasti kuivattava niinkuinma sen sanoin. Minä en
usko muille riihiäni, itse lämmitän.

Ja isäntä, jonka ajatus askartelee kokonaan riihessä, alkaa jo tulla
levottomaksi, kun vieras viivyttelee eikä näytä lähtöä hankkivankaan,
istuu vaan niin kuin ei olisi kiireen kierää. Ja hänen pitäisi nytkin
juuri lähteä ahdosta kohentelemaan ja heittämään pölkkyä uuniin. Hän on
juuri vähää ennen vieraan tuloa saanut valmiiksi uuden, suippokärkisen
seipään, jonka oikein höylällä on silitellyt, että hyvästi menisi
hikisten sitomien väliin. Sillä hän aikoo työntää reikiä ahdokseen ja
valuttaa hikilöylyä alas, aivan jo syyhytti kämmentä päästä koettamaan
sitä, vaan eihän tuolta toiselta päässyt.

— No pistetään nyt valtakirja, hokee toinen. Tai minulla onkin täällä
valmis taskussani, pistätte puumerkkinne vaan.

— Vai jo aivan valmis. Mikä teillä sellainen hätä sen asian kanssa?
Kuinka tiesitte minun varalleni jo valmiiksi tehdä? Mutta eihän tässä
ole kirjoitusverstaitakaan, kun en minä niitä ole tottunut pitelemään.

— On minulla mukanani, aina ne ovat taskussani, kun niitä yhtenään
tarvitsen. No niin, tässä menee sitten kaikki muutkin asiat, mitä
siellä tulee kysymykseen. Ne toiset eivät ole juuri suuren arvoisia.

— Päätetäänkö siellä muistakin asioista? Kyllähän olin kirkossa
minäkin viime pyhänä, mutta eihän vanha mies niistä kaikista saa
tolkkua.

— Onhan se patistanut kuvernööri sakon uhalla korjaamaan Ojalan
siltaa ja samalla korjattaisiin hiukan Vuorenpään kylätietäkin. Sitten
valitaan siellä taas kunnanmiehiä entisten tilalle, joiden määrävuodet
nyt loppuvat.

— Mikseikä vanhat kelpaa, kun niitä yhä uusitaan?

— Lakipa määrää aina uudet vaalit, vaan ei niissä siltä tarvitse
miestä muuttaa.

— Vai on siinäkin laki.

— On, ja kova. Ja sitten määrätään siellä valtiopäivämiehen valitsijat.

— Vai jo nekin taas ovat tulossa. Vaan mitäpä minä vanha mies tuosta
välitän ken siellä istuu. Tottapahan viisaammat tietävät kenen
asettavat. Josma häntä nyt sitten vedän puumerkkini.

— Mutta ei huoli isäntä puhua, että minulle valtakirjan annoitte,
siitä tulisi vaan turhia, ennenaikaisia löpinöitä.

Vetämällä puumerkkinsä valtakirjaan toisen osoittamaan paikkaan, sai
ukko vieraan lähtemään, ja oli hyvillään kovin, että vihdoinkin pääsi
kohentelemaan ahdostaan riihessä, joka hänestä sillä hetkellä oli
paljoa tärkeämpi asia kuin mitkään koulut tai valtiopäivät.

                                                  ⸻

Kun kokouksessa sitten kaikki valtakirjat vedetään esiin, päättyvät
kysymykset, ankarasta vastarinnasta huolimatta aivan niin kuin oli
aijottukin.

Koulua päätetään ruveta paikalla rakentamaan Vuorenpäähän, ja siihen
valitaan eri toimikunta, Jussila esimiehenä. Kylätie Vuorenpäästä
kirkolle päätetään levittää ja panna koko kunnan yhteiseen tiejakoon,
ja senkin toimen valvominen uskotaan Jussilan huostaan. Mutta Ojalan
siltaa varten asetetaan ihan eri komitea, lukkari päämiehenä, ottamaan
heti ensi tilassa selkoa siitä, eikö olisi parasta rakentaa siltaa
kokonaan raudasta ja kivestä, ja sitten laatimaan siitä kustannuslaskua.

Kaikki vaalit käyvät myöskin toivomuksen mukaan.

Jussila on tullut valituksi kunnallislautakunnan esimieheksi, jonka
palkkaa hänen omasta esityksestään on melkoisesti ylennetty. Ja
valtiopäivämiehen valitsijoiksi on tullut juuri samat miehet, joita hän
oli tarkoittanutkin.

Hän on ylen tyytyväinen kokouksen tuloksiin, huolimatta siitä, että
pääluvultaan suurin osa kokouksessa olijoita, Kartanon ukko etupäässä,
on vaatinut pöytäkirjan otetta ja luvannut valittaa kuvernööriin, koska
tällä tavalla muka karttuu yhtäaikaa aivan liikoja ja tarpeettomia
rasituksia kunnalle.

Moni katuu jo, että on puumerkkinsä antanut, ja aavistaa pahaa,
kuultuaan kokouksen päätökset, mutta ei sovi enää valittajiinkaan yhtyä.

Eikä siinä valitus mitään auttanutkaan, sillä kuvernööri vahvisti
kokouksen päätökset, ja jo ennen rekikelin tuloa aletaan tulisella
kiireellä rakentaa koulua, sillä sen pitää välttämättä olla ensi kesään
valmiin, niin on päätetty.

Ja Jussila riennättää työtä.

Hänet on vastikään nähty antavan ohjeitaan koulun perustuksen
laskijoille ja osoittelevan kepillään mihin mikin kivi parhaiten
soveltuu — ja melkein samalla hetkellä ajaa hän jo taas, pyylevänä
kiessirattaillaan istuen aika vauhtia nummelle, mistä tien laittajain
panokset paukahtelevat häntä vastaan niin kuin kunnialaukaukset, kun he
siellä särkevät kiviä maantien sivusta pois.

Siihen hän seisattaa hetkeksi ja antaa rattailla istuen ja hevostaan
pidätellen työnjohtajalle ohjeita, mutta kohta ei hänestä taas nähdä
muuta kuin leveä selkä matkan päässä ja sivulle pöllähtelevä sikaarin
savu, kun hän jatkaa matkaansa ja katoo ensimmäisen tienmutkan taa.

Hänen on ennätettävä kirkolle, Ojalan sillalle, katsomaan mitenkä
lukkarin tuottamat insinöörit mittailevat vettä ja tutkivat joen pohjaa
ja tekevät laskujaan vastaisesta rautasillasta.

Ja sitten on hänen ajettava uuteen pappilaan, johon apulaispappi on
väliaikaisesti muuttanut asumaan, kun hänen omassa asunnossaan tehdään
kunnan toimesta korjauksia. Siellä keskustelee hän papin kanssa
uudesta koulusta, sen hoidosta ja järjestyksestä, ja pitää vireillä
papin salaista toivoa, ettei hänen enää tarvitsisi ollenkaan muuttaa
takaisin vanhaan ahtaaseen asuntoonsa, vaan saisi kirkkoherrana asettua
ainaiseksi isännäksi siihen uuteen, komeaan taloon.

Valittaen sitä ääretöntä huolta ja kiirettä, mikä hänellä on näissä
kunnan suurissa puuhissa, rientää Jussila pappilasta kotiin taas, mutta
jo seuraavana päivänä tekee hän saman kierroksen uudestaan.

Kaikkien näitten matkainsa ja hommiensa ohessa kytee hänessä aina
yksi pohjamiete, tai niinkuin mahtava pohjasävel, jonka ympärillä
muut ajatukset kiertyvät vaan hiljaiseksi hyminäksi. Ja se on tuleva
valtiopäivämiehen vaali. Sen suhteen on hän levoton ja tulee yhä
levottomammaksi, jota enemmän vaalihetki lähenee, sillä hän on saanut
syytä epäillä parin vaalimiehensä kantaa, vaikka hän niitä alussa
piti täydelleen luotettavina. Hän on kuullut huhuja, että ne ovat
hänestä pahoja puheita lasketelleet, ja epäilee Kartanon salaisesti
toimivan hänen vahingokseen. Hän huomaa, että koko puuha on ollut liian
kiireellistä, sillä hänen olisi pitänyt kietoa miehet itseensä niin
kuin pikeen, josta ne eivät olisi ensi nykäisyllä irtautuneet. Mutta
eihän hän ole ennättänyt sitä tekemään, eikä ole asiaa ennemmin oikein
pohjia myöten ajatellutkaan.

Sanomalehdissä, joita hän nykyään entistä suuremmalla innolla tutkii,
on hän jo nähnyt asetetun ehdokkaita miltei kaikista tuomiokunnista,
ja muutamista useampiakin. Kuka kiittää yhtä, ken toista, ja heidän
etevämmyydestään on jo paikoin syntynyt riitojakin.

Vihdoin on omastakin tuomiokunnasta joku ehdottanut entistä edustajaa,
ja sen nähtyään saa Jussila ahtaan tunteen sydänalaan, joka pakottaa ja
potee ja on vaan kukkuna hänen levottomuudelleen.

Tämän vielä piti sattua! Nyt olisi apu tarpeen, ajattelee hän. Pieni
nykäys vaan, ja kaikki saattaisi vielä onnistua. Ettei totisesti
pitänyt hänen päästä ensimmäisenä ehdokkaaksi, ettei hän sitä huomannut
itse hommata, sillä itsehän se tietysti hommaa tuo toinenkin! Mutta
tämä seikka on korjattava vielä tavalla tai toisella, ennenkuin se
ehtii vaikuttaa lisää hapatusta hänen miehissään, Anttilassa ja
Perätiessä, sillä ne ovat horjuvia ne kaksi, ne ovat epävarmoja, hän on
sen jo huomannut, eikä voi tässä kiireessä niille enää mitään.

Siinä on Jussilalla pulmallinen asia.

Moneksi sulkeutuu hän kamariinsa, on kärtyisä muulle perheelle,
kävelee siellä edestakaisin lattiata, miettii ja hikoilee. Tarttuu
sitten jo eräänä iltana kynään, ottaa paperia ja piirtää sen yläreunaan
hitaasti ja painavasti sanat: Arvoisa Toimitus.

Mutta pitemmälle ei ota kynä luistaakseen. Se pyörii vaan niissä
samoissa sanoissa uudelleen ja yhä uudelleen, ja saa niissä kirjaimet
lopulta niin paksuiksi, että ne sulavat yhdeksi ainoaksi mustaksi
juovaksi. Ja yhtä paksuksi hämmenee hänen aatoksensakin, siinä tuntuu
siinäkin vaan selvimpänä muusta sellainen paksu, painava juova, että
jotain olisi tehtävä, vaan mitenkä sen tekisi. Eihän siihen sovi omaa
nimeään panna alle, jos sen tekisikin, miettii hän, eivätkä taida
nimetöntä lähetystä painattaa. Panisiko jonkun toisen nimen? Ei! Ei
sovi sekään, se voi olla vaarallista.

Jussilan vankka leuka alkaa jo tuskasta vavahdella ja kovin punottaa
otsa. Hän nousee äkkiä ylös, rutistaa paperin myttyyn ja viskaa sen
vihapäissään nurkkaan.

— Äs! ärähtää hän. Toisella se on teetettävä. Kun arvaisi pastorille
puhua, se sen paraiten tekisi, ja kuka tässä juuri muu osaakaan, mutta
mikä siinä lienee, etten saa asiaa hänelle puhutuksi, vaikka juuri
eilenkin siellä olin ja sanat jo kielelleni nousivat. Kun tietäisi
kuinka sitä aloittaisi.

Hänen synkkä katseensa kirkastuu yhtäkkiä, juuri kuin olisi keksinyt
jonkun tepsivän keinon, ja hän avaa oven toiseen huoneeseen.

— Mamma, joko nukut?

— Enhän vielä, mitä sinä siellä ähkit ja puhkit? Kysyy emäntä vähän
arasti. Olet ollut vihainen ja kärtyisä monta päivää, niin että vallan
ikävältä tuntuu. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Ja emäntä nousee
istuilleen vuoteella.

— Kyllähän tässä maailmassa on huolta ja tekemistä, eikä ole ihmistä,
kelle kaikissa asioissa rohkenisi sydäntään avata. Ne ovat lehdessä,
jatkaa isäntä melkein kuiskaamalla, — ehdottaneet taas Kappolaa
valtiopäiville, hm, ja hän kyllä joutaisi jo olemaan sieltä poissakin.
Mitä jo muu maailma aatelleekin, kun sitä yhtä miestä aina tyrkytetään,
aivan kuin ei olisi muita miehiä ketään, juuri kuin oltaisiin niin
turki köyhiä päävärkistämme kaikki.

— Itsehän vastikään puhuit saavasi oman pitäjän äänet kaikki ja
pääseväsi voitolle.

— Mutta Anttila ja Perätie alkavat luistaa käsistäni pois, vaikka
heihin alussa luotin. Se kirottu Kartano lyö salamutkia, kelmi. Ja
nyt vaikuttaa tietysti tämä sanomalehden viisaus lisää pahennusta. —
Enkä minä voi kärsiä, että Kappolaa joka valtiopäiväin edellä lehdissä
ylistetään. Kyllä hänessä on jo muutenkin ylpeyttä tarpeeksi. Aah, sitä
kopeutta! Muistatko kuinka mahtavasti hän meilläkin kesällä nosteli
nenäänsä, eikä ollut minua tuntea.

— Hänellä on mainetta jo, joka vetää niskaa sankaan. Mutta etköhän
saane sitä vielä sinäkin.

— Ei sitä saa ilman itsestään, siinä pitää toimia. Lähdetkö kanssani
pappilaan huomenna? kysyy hän pitkän ajan vaiti oltuaan, päättäen uskoa
emännälleen salaiset aatoksensa ja ottaa hänet avukseen. — Pastuurska
siellä sinua on joka kerta kysellytkin.

— Heh! vai on kysellyt. Voi sitä hyvää pastuurskaa.

— Sinun pitää ottaa kahden kesken puhuaksesi hänelle tästä minun
asiastani, salaa hyvin ja noin vaan kautta rantain, että saataisiin
se hyvälle alulle. Ymmärräthän? Minun pitää päästä sanomalehtiin
ehdokkaaksi, ja korkeammalle tuota toista ehdokasta. Katsos, eipä
tiedä, vaikka silloin tipahtaisi joku ääni minulle naapurikunnastakin.
Ehkä ilmestyisi hänenkin miestensä joukkoon joku luopio. Vaan kenenkä
luulet täällä pystyvän kirjoittamaan, tai sen tekevän niin että se
tepsisi, kun itse en voi sitä tehdä? Olisihan niitä poikahutiluksia,
mutta pysyykö heidän takanaan asia! No valitsijamiehet sitten, mitä
niistä! Mikkola ei osaa sen vertaa kirjoittaa, toiset sitäkin vähemmän.
Lukkari ehkä osaisi jotain tuhria, mutta mieluimmin soisin pastorin sen
tekevän, silloin asia kumminkin tulisi paikalleen. — Ja tekeekin hän
sen, kun vaan saisin hänelle siitä hienosti viitatuksi.

— Älä hätäile ollenkaan, pastuurska on niin perin hyvä ihminen, hän on
mainio ihminen. Kumpikin nukkui hyvällä mielellä. Aamulla poikkeavat he
ensiksi koulurakennukselle, jossa jo aletaan ensimmäisiä hirsikerroksia
panna paikoilleen.

— Se oli mainio asia, puhuu Jussila emännälleen, että nuo hirret
keväällä jäivät kelirikon vuoksi rautatielle ajamatta. Nyt saan
niistä saman hinnan tässä kotona, vähän enemmänkin, paikoiltaan
liikauttamatta, puhumattakaan siitä, että rakennus kuivista hirsistä
tulee parempi, terveellisempi. Ja saadaan kesään valmiiksi. Tähän näin
tulevat opettajattaren huoneet, neljä huonetta. Kahtahan ne vaan jotkut
ehdottivat, mutta minä tahdoin neljää. Mitä kahdesta!

— Voi kuinka mukavasti tuleekin, ihailee emäntä. — No eihän nyt! Ja
tähän tulee tietysti ikkunat, ihan vastapäätä kotoa.

— Siihen tulee vielä lasi-ovi ja veranta. Etkö näe kiviä tuossa, ne
ovat verannan pylväitten alle.

— No kyllä tuleekin hauska asunto! Kas kun en ole ennemmin tullut
tarkemmin katsomaan. No kyllä sinä Anttoo osaat, ja kesällä tässä
sitten jo istutaan ja juodaan kahvia! Mutta, sanoo hän samassa
juurikuin säikähtäin, — jollei Hilma pääsisikään vielä keväällä
siminaarista ulos, kun sen laskennon sanoo niin kiusaa tekevän, ja
kaikkia heillä pitää oleman vastuksina.

— Hänen täytyy päästä, päättää Jussila.

He lähtevät ajamaan kirkolle päin ja pitkin tietä kuuntelee emäntä
silmät loistaen, kun Jussila kertoo hänelle niistä suurista juhlista ja
tanssiaisista, jotka valtiopäiviä avattaessa pidetään keisarinlinnassa
Helsingissä, ja joihin säätyjen jäsenet saavat ottaa emäntänsä ja
tyttärensä mukaan. Hän on niistä ennen Suomettaressa lukenut ja muistaa
tarkoin koko komennon, lukee aivan kuin ulkoa emännälleen nyt siinä
rattailla, kuinka suuret sotaherrat ja kenraalit taluttelevat käsistä
emäntiä, ihan maalaisia talonemäntiä, joiden miehet ovat olleet siksi
kyvykkäitä, että ovat valtiopäiville päässeet. Mutta ne ovat sangen
valitut ne miehet, hyppysellinen koko maasta, ja emännillä pitää olla
silkkileningit päällään, asetuksen mukaan tehdyt.

— Mutta kuka sen sellaisen täällä osaa ommella? kysästä hytkäyttää
emäntä.

— Hui hai! Vai täällä! Ei, se on teetettävä Helsingin makasiinissa,
missä tiedetään määrät ja mitat, ei muualla missään. Vai täällä!

— Mutta jos pastuurskan käy kateeksi kun kuulee.

— Elä huoli puhua niin pitkälle.

Kirkolle tultua jättää hän emäntänsä pappilan tien haaraan ja
käskee siitä astumaan jalan perille. Hänen pitää itsensä vielä ajaa
kanttorille kuulemaan insinöörien päätöksiä joen mittauksesta ja tulee
sitten jälestä pappilaan.

Nuori, vastanaitu papin rouva hypähtelee ilosta näytellessään pappilan
komeita huoneita Jussilan emännälle.

— Kelpaa täällä nyt ruustinnan pyörähdellä, kehahtaa emäntä.

— Mitä emäntä suotta leikkiä laskee, sanoo rouva heleään nauruun
puheten, vaikka se nimitys hivelee hänen sydäntään kuin pumpuli. —
Apulaisiahan sitä vaan ollaan, jos kohta tässä nyt väliaikaisesti
asutaan. Kyllähän ensi kevännä saatte kirkkoherran.

— Mutta meidän Anttoo sanoo aina, että pastorista se tehdään
kirkkoherra meille, parempaa ei saada maailmasta mistään. Ja kun hän
kerran asian päättää, niin valmista siitä tulee. Voi kuinka sillä
Anttoo paralla on nytkin kiirettä ja hommaa näissä kunnan asioissa.
Tuskin syömään ennättää.

— Se on hyvä, että meillä on yksikään sellainen mies seurakunnassa.
Mieheni on monasti sanonut, että ilman Jussilaa oltaisiin aivan
takapajulla ja että tämäkin rakennus ilman häntä olisi typistetty ihan
mitättömäksi.

— Oli tosiaan Anttoolla puuhaa siinäkin, niin että sääliksi kävi
monasti. Riidellä typeräin, yksinkertaisten ja itsepintaisten ihmisten
kanssa, ei se ole niinkään hauskaa.

— Taitaa yleensä olla tämä seurakunta jälellä muista, vaikka minä nyt
en tietysti voi mitään päättää, kun vasta niin lyhyen ajan olen täällä
ollut.

— Siitähän sen tietää, kun ei täältä vielä kertaakaan ole edes
valtiopäivämiestä saatu, tokasee emäntä ikäänkuin sopivana esimerkkinä
kunnan huonoudesta, ja alkaa vähän hengästyä. — Nytkin sitä entistä
vaan on sanomissa esitetty ja ylistetty.

Kun näin oli päässyt asiassaan siunattuun alkuun ja nauttinut
kahvikupin lieventävää vaikutusta, alkoi emännän rinta taas kohoilla
entistä rauhallista menoaan.

Hetken päästä yhtyi pappi itsekin kahvipöytään ja kohta sen jälestä
Jussila.

Mutta jonkun kuluttua luettiin paikkakunnan sanomalehdissä
”muutamain valitsijain” lähettämä kirjoitus, jossa entiselle
valtiopäivämiehelle annettiin hienosti siipeen, jotensakin
siihen suuntaan, että hän olisi muka ruvennut herrain kätyriksi
ja liehakoitsijaksi, eikä enää olisi mahdollinen edustamaan
tuomiokuntaansa. Pitäisi olla itsenäisempi mies, joka todellisen
vakuutuksen pohjalle laskee harkintansa. Ja sellaisena miehenä
ehdotettiin vaaliin Anton Jussilaa, joka on kunnallisissa asioissa
erittäin perehtynyt, tullut nykyään valituksi lautakunnan esimieheksi
ym., ym., ja joka on paljon puuhannut kansan yhteisen hyvän eteen —
joka on vallan pohjiaan myöten todellinen suomalainen talonpoika, ja
sellaisena ehdottomasti parhaiten kansan todelliset tarpeet tajuaa.

14.

Huolimatta sanomalehdessä olleesta ylistävästä kirjoituksesta, jota
Jussila säilyttää lukon takana niin kuin pyhää esinettä, tai jotakuta
aarretta, ei hän kuitenkaan saanut vaalissa kuin kuusi ääntä. Kaksi
hänen omista miehistään, juuri ne, joita hän oli alkanut epäilläkin,
itsepintaiset juuttaat, joiden kanssa ei auttanut puhe eikä mikään, ne
kaksi antoivat äänensä vastaehdokkaalle; ja niin on entinen edusmies
vieläkin kerran tullut valituksi, tarjonnut valitsijoilleen komeat
päivälliset vaalipaikassa ja pitänyt vielä evästyskokouksenkin.

— Jussila oli kyllä mennyt vaalipaikkaan nähtäville hänkin, tilannut
kaupungista uuden mustan puvunkin aivan sitä varten, mutta ei ollut
apua siitäkään.

Ja ylen karvaalla mielellä, vaikka suurena voittona pitäen jo tätäkin,
ja hyvänä enteenä vastaisuudesta, päättää hän viimeisenä vaikuttimena
tappioonsa olleen erään nimettömän kyhäyksen, joka heti häntä
ehdottavan kirjoituksen jälestä oli ollut sanomalehdissä.

Siinä oli väitetty häntä liian vähän tunnetuksi, koko hänen
ehdokkuuttaan ”nurkkapatriotismiksi”, ja mitä kaikkia vieraita sanoja
ja ”moskaa siinä oli ollutkaan, joista ei säällinen ihminen voinut
saada minkäänlaista tolkkua”, kuten Jussila oli sanonut. Hän oli
silloin heti julmistunut ankarasti, ”että sellaista painavat lehteensä,
hävyttömät, puhumattakaan siitä hunsvotista, joka sen on kirjoittanut”.

— Etteikö hän ole tunnettu, hän joka on järjestänyt
maanviljelyskokouksia ja pitänyt puheita sinatööreille, hän, josta jo
on lehdissäkin mainittu, jonka nimi on levinnyt kymmenessä tuhannessa
Suomettaren numerossa yli koko maan, ja etteikö hänellä ole taitoa! Ei
sitten kellään! Vai tuoko se on tunnettua ja kykeneväisyyttä, että saa
tuhrituksi kunniallisesta ihmisestä tuollaisen pätkän haukkumasanoja
lehteen. Mitä ”nurkkapartioita” minä olen tehnyt, olenko minä kenen
nurkkia nuuskinut? Tuollaiset kirjoittajat sen tekevät ja tuollaiset
lehdet, oli Jussila kiljunut sanomalehti kourassa heti postin saatuaan
omassa tuvassaan, niin että koko väki silmät suurina oli ihmeissään
ällötellyt. Ja tuollaista lehteä minä olen tilannut ja kannattanut, oli
hän lopuksi huutanut ja viskannut vihapäissään lehden kädestään.

Ja sitten oli hän heti komentanut hevosen valjaihin ja ajanut kirkolle.
Lukkarille oli hän tullut ensiksi tulena ja tuiskuna, mutta kun ei
tämäkään ollut ymmärtänyt mitä tarkoitettiin niillä ”nurkkapartioilla”,
niinkuin Jussila kiivaudessaan yhä hoki sitä sanaa, olivat he yhdessä
lähteneet pappilaan.

Sielläkin oli tuo kirjoitus jo herättänyt syvää paheksumista ja
paikalla oli miehissä tehty ponteva vastalause tuohon häpäisevään
sepustukseen, jossa ”heitettiin lokaa kunnan etevimmän miehen silmille
ja samalla loukattiin koko kuntaa”, niinkuin pastori oli sanonut. Ja
ettei liikuttaisi salaisilla aseilla, oli pappi kehottanut ottamaan
vastauksen alle kunnan parhaitten miehien nimet. Olisi itsekin
ensimmäisenä pannut nimensä siihen julki, mutta kun kuului toiseen
säätyyn, ei se soveltunut.

Mahtavan vaikutuksen oli vastalause tehnyt omassa kunnassa, varsinkin
niihin miehiin, joiden nimet siinä olivat alla, mutta niinkuin sanottu,
Jussila ei sittenkään tullut valituksi.

Vaaliin saakka oli sentään tämä puolustuskirjoitus pitänyt häntä
kutakuinkin rauhallisena, sillä hän päätti varmasti, että kyllähän
vielä näkevät ketä ovat loukanneet. Mutta nyt vaalin jälestä on asia
käynyt entistä kovemmin hänen sapelleen, ja tuo ”häväistyskirjoitus”
kummittelee kaikkialla hänen mielessään niinkuin mörkö. Se kiusaa häntä
yöllä ja päivällä, ja hän päättää ruveta pontevasti urkkimaan ken sen
oli tehnyt, jollei muunkaan vuoksi niin vastaisen varalle. — Hän ottaa
siitä tolkun, ja sittepä nähdään! päättää hän.

Lähtee sitten vartavasten kaupunkiin sanomalehden toimitukseen ja
vaatii siellä tietoa kuka häntä on loukannut.

— Teitäkö loukannut, millä tavoin? Kuka te olette?

— Eikö tunneta? Jaha! Kyllä minä olen käynyt täällä ennenkin. Vai ei
tunneta silloin kun asia tulee kysymykseen.

Toimistossa on kuitenkin rohkeampia miehiä kuin Jussila on luullutkaan.
Kun hänen asiastaan saadaan selko, nauretaan hänelle makeasti, eivätkä
hänen tulistuneet katseensa laimenna sitä ollenkaan. — Onko heidän
pakko tehdä asioistaan tiliä joka miehelle, joka vaan tulee sitä
vaatimaan. Kyllä sitten käskisi.

Uhkaavana poistuu sieltä Jussila ja palaa tyhjin toimin takaisin,
hautoen mielessään painokannetta.

Mutta ennenkun hän siihen ryhtyy, koettaa hän vielä urkkimalla ottaa
selkoa asiasta, sillä hän uumoilee, että sen takana on ollut oman
pitäjän mies.

Jotensakin samaan aikaan kun tuo kirjoituskin oli lehdissä ollut, oli
kotipaikoilleen palannut mies, jota ei ”karkuretkeltään” enää ollenkaan
oltu odotettu. Se oli lautakunnan esimies, joka kesällä oli matkoille
lähtenyt ja takaisin tulollaan saanut kunnanmiehet katselemaan hiukan
pitkin nenäänsä.

Virat häneltä sillä aikaa oli otettu, mutta ei hän niistä näyttänyt
suurin väliäkään pitäneen eikä virka-erostaan mitään melua nostanut.

Sitä asiaa ei kuitenkaan Jussila saata ymmärtää, että mies voisi
sellaisen alennuksen suuttumatta niellä, vaan alkaa nyt epäillä, että
tämä se varmaan on kostosta ruvennut häntä valtiopäiviltä estämään. Ja
sitä hänen luuloaan vahvistaa lukkari, kun he kerran talvella sattuvat
olemaan kaikin kolmen yhtäaikaa rautatieasemalla.

— Etkö nähnyt, sanoo lukkari Jussilalle, kuinka se veitikka äsken
ohimennessään nauraa virnisteli.

— Minulleko se nauroi?

— Aivan sinulle, vaikket tainnut itse huomata.

— Etten minä huomannut!

— Ja on kuulemma ilkkunut muuallakin, että se se hyvää tekee
Jussilalle. Asiasta olen saanut vihiä. Kartano siinä on ollut
yhtiömiehenä ja kuuluu tuolle toiselle maksaneen.

Jussilan leukaperät paisuvat ja katse synkkenee, eikä hän puhu hetkeen
aikaan luotua sanaa.

— Onpa uumoiluni tosi sittenkin! Lähde mukaani sinne!

— Hänenkö luokseen?

— Saman rakkarin!

— Mutta lupaa, ettet tee mitään, mihin hän pääsisi iskemään kiinni.

— Elä pelkää.

— Lähtään vaan. Olisi minullakin häneltä kysyttävää hiukan, että mihin
hän on meijerin voittorahat pannut, koskei niitä tilissä näy.

Mutta ennenkun lähtevät etemmäksi, poikkeavat he aseman vieressä
olevaan kievariin, ja tapaavatkin jo pahantekijän siellä. Tämäkin on
poikennut sinne ja selittää parhaillaan happamen olutlasin ääressä
muutamille naapureilleen kuinka etelämaissa viiniä viljellään, eikä
tiedä mitään lähestyvästä vaarasta, joka Jussilan ja lukkarin haahmussa
astuu ovesta sisään.

Jussila tilaa olutta hänkin, niinkuin oli aikonutkin. Kaataa lasiin ja
ähisee.

— Soo, vai niin ne siellä tekevät.

— Niin juuri tekevät.

— Onko niillä siellä sanomalehtiä?

— Tietysti. Ja parempia vielä kuin meillä. Ei pistetäkään
ensimmäisestä poikkipäisestä sanasta takavarikkoon.

— Siellä kai sinäkin sitten olet oppinut sanomiin kirjoittamaan.

Puhuteltu katselee pitkään, kun Jussila häntä noin omituisesti
puhuttelee ja sinuksi kutsuu, vaikkeivät he ikinä ole lähempiä tuttavia
olleet.

— Mitä kummaa puhetta tämä on? Mitä minä olen kirjoittanut?

— Et vain tiedä, mitä olet kirjoittanut.

— Enpä totisesti ymmärrä tätä. Juokaa oluttanne, niin pysyy suunne
selvemmässä toimessa.

— Kyllä minä sinulle vielä näytän selvät toimet. Onko se selvää
tointa, että sinä minua haukut sanomissa?

— Missä sanomissa?

— Vielä häntä tekeytyy! Luuletko sinä, ettei asioita tunneta.
Satamarkkasen sait Kartanolta siitä, että minua solvasit lehdissä;
kyllä se tiedetään. Sillä nyt taas elelet, sitä juot. Lienetkö omillasi
elänyt koskaan, mies paha!

Lukkari rykii ja koettaa nyästä Jussilaa polvesta pöydän alatse,
peläten hänen menevän liian pitkälle, kun niin tulisesti alkaa, mutta
Jussila ei ota sitä huomatakseen, purkaa vaan vihansa yhä kiivaammalla
voimalla, sättien toista Kartanon kätyriksi, niin että syrjäiset jo
alkavat vähitellen joukosta poistua, peläten vierasmiehen matkoja.

Mutta syytettyä alkaa asia huvittaa, kun huomaa syyn Jussilan kiukkuun,
ja hän rupee nauramaan, lyö leikiksi koko jutun.

— Vai sataan luulette minun tyytyneen niin hyvästä kirjoituksesta.
Enemmän se konsti maksaa! Ja Kartanoko olisi ilennyt sataa tarjotakaan.
Tuhannen hän maksoi!

Jussila ja lukkari katsovat pitkään toisiaan, että uskoako sitä miestä,
vai valehteleekohan se. Tuhannenko markkaa. Ehkei valehtelekaan, koska
kerran myöntää kirjoituksenkin tehneensä.

— No, no! Kylläpä nähdään, eikö ole tuhantesi sinulle vielä
tarpeenkin, ennenkuin asiasta selviit. Olisit kai mennyt kernaimmin
itse valtiopäiville, senkin nurkkapart... parti... nurkkasihteeri! Elä
louskuta leukaasi, luuletko Kartanon rahain pitemmälle auttavan, ei
vaikka olisi miljoona. Linnassa istut vielä, tiilenpäitä saat lukea ja
opetella räknäämään, että vasta osaat paremmin toisten rahoja laskea.
Istun minä vielä sinun kiusallasikin valtiopäivillä, vaikka joka
lehteen kirjoittaisit ja vaikka kuinkakin muiden rahoilla rehentelisit.
Mutta mitä luulet, Kukkonen, voivan parempaa toivoa tuollaisilta
puoliherroilta, jotka parahiksi osaavat sen verran kirjoittaa, että
toisista haukkumasanoja mongertavat? Ne vasta ovat niitä oikeita
nurkkapart, kuinka ma sanoisin. Lähtään Kukkonen pois! Naura vaan
tarpeesi nyt, tulee se vielä päivä jolloin ei taida naurattaa.

15.

Jussila alkaa nyt kesken kaiken kiireensä kulkea asianajajain luona
tuo onnettomuuden tuottanut sanomalehtinumero taskussa, ja matkustaa
vihdoin jo samassa asiassa Helsinkiin. Mutta kirjoituksesta eivät
parhaimmatkaan lakimiehet löydä mitään siihen määrin loukkaavaa, että
siihen voisi kiinni iskeä, ja huonoihin ei Jussila luota.

Apealla mielellä astuskelee hän pääkaupungin katuja, sättien
sydämessään maan lakeja, jotka eivät sen paremmin yksityisen kunniaa
turvaa.

Tämä loukkaus ei ole hänestä enää muulla tavoin korvattavissa, kuin
että hänen on päästävä ensi valtiopäiville. Ja hän pääsee! Hän koettaa
viimeiseensä saakka ja näyttää niille, näyttää koko maailmalle, että
hän kelpaa.

Toimintaa enemmän vaan, ja enemmän nimeä! päättää hän.

Se hänen oma päätöksensä rohkaisee häntä, se antaa hänelle sisällistä
voimaa ja itseensä luottamusta; hänen äskeinen katukiviin kiintynyt
katseensa kohoaa ylemmäksi taas, ja hän suuntaa kulkunsa ripein askelin
säätyhuonetta kohti. Tuo mahtava talo vetää häntä salaperäisesti
puoleensa ja hänen täytyy nähdä se.

Hän seisattuu sen edustalle ja katselee sitä niinkuin Mooses
ennenmuinoin luvattua maata. Mutta hän ei aio tyytyä pelkästään sen
katselemiseen, hän on kolmen vuoden kuluttua astuskeleva noita leveitä
portaita ylös.

— Siellä ne jo istuvat toiset ja pitävät kokouksiaan. Eiköhän istune
siellä monta miestä, joilla on ollut samat vastukset kuin minulla nyt,
ajattelee Jussila. — Tuskin ovat kaikki sinne juuri ensi potkaisulla
luistaneet. Pitääpä käydä katsomaan sinne, kuuntelemaan kuinka ne
siellä asioista keskustelevat. Ja onhan siellä tuttuja miehiäkin
joitakuita.

Hän astuu portaita ylös ja seisattuu hetkiseksi katsomaan taakseen.
Siinä on ohikulkijoita paljon. Jussilasta tuntuu niin mainion hyvältä,
kun huomaa, että ne katselevat häntä. Varmaan ne luulevat häntä
valtiopäivämieheksi.

Hän ei menekään vielä sisään, vaan alkaa kävellä vakavana edestakaisin
pitkää porraskiveä, juuri kuin jotain miettien, ja kävelee kauvan aikaa.

Sattuu juuri tulemaan suuri joukko nuorta kaupungin väkeä nauraen ja
mehkaten katukäytävää pitkin. He seisattuvat portaitten sivuun ja
tuumivat siinä, että mentäisiinkö ”pappoja” kuuntelemaan.

— Tuossa on varmaan yksi, joka on myöhästynyt, sanoo joku joukosta
ihan kuuluvasti.

— Hän miettii varmaan suurta puhetta, sanoo toinen.

Silloin avaa Jussila palttoonsa, sieppaa kellon taskustaan, katsoo
vuoroin siihen, vuoroin Nikolain kirkon tornikelloon, ja astuu sitten
kiireellä ovesta sisään.

Mutta siihen se ilo loppui, sillä eteisessä oleva vahtimestari
ei päästänytkään etemmäksi, vaan käski menemään takaoven kautta
kuulijaparvelle. Eikä auttanut sekään, että Jussila vakuutti itsellään
olevan ”säädyssä” tuttavia, kaksikin miestä, ja mainitsi niiden
nimetkin.

— Vielä minä kerran pääsen tätäkin tietä, vaikka kuinkakin estäisitte.

— Se on eri asia se, mutta tällä kertaa minun täytyy seurata asetuksia.

Äskeinen lauhea mieli alkoi taas kadota. Hän tarkasteli kauvan ja
tutkivasti vahtimestaria — että tuntisi hänet, jos sattuisi kolmen vuoden perästä
vielä samassa paikassa tapaamaan, — ja poistui sitten
vitkalleen, katsellen ovesta, vieläkö äskeinen joukko seisoisi siinä
portaitten pielessä.

                                                  ⸻

Samana iltana tapaamme Jussilan niiden säädyssä olevain tuttavainsa
kanssa istumassa Seurahuoneen alakerrassa. He ovat alkuillasta olleet
ylempänä, mutta kun Jussila on tullut niin kovaääniseksi, että on
toisten mielestä herättänyt liiallista huomiota muussa seurassa,
hokemalla kuinka me teemme ja kuinka meidän oikeastaan pitäisi
tekemän, ovat ”jäsenet” päättäneet lähteä pois ja vaatineet entistä
”ehdokasta” tekemään samoin.

Mutta kun tämä ei ole tahtonut lähteä, vaan on valtiopäiväasioihin
innostuneena luvannut ottaa vielä yhden ”munkin”, on siirrytty
alakertaan, missä Jussila jommoisessakin pihkassa komentelee
kyyppareita ja keikauttelee noita pieniä, salaväkeviä laseja,
tuntematta niiden petollista vaikutusta ja huomaamatta kuinka puna
nousee yhä korkeammalle hänen otsallaan.

— Ja niinkuin jo sanoin, jatkaa hän ylhäällä kesken jäänyttä
puhettaan, Kappola ei olisi ikänä tullut säätyyn ilman tuota hävytöntä
kirjoitusta.

Sitten alkaa hän sättiä koko kirjoituksen taitoa, ei siltä, ettei
se olisi tarpeellinen kylläkin, vaan että sitä niin rumasti väärin
käytetään. Hän vetää esiin muitakin esimerkkejä sanomalehdistä, kuinka
julkeasti niissä hyökätään monen kunnollisen ihmisen kimppuun, ja
joutuu lopulta seuralaistensa kanssa kovaan väittelyyn.

— Hätäkö teidän on niitä puolustaa, kun olette päässeet, aloittaa hän,
mutta yskäsee sitten ja muuttaa sanansa: — kun ette ole joutuneet
sellaisen solvauksen esineeksi.

Sillä hän on ollut huomaavinaan, että muissa pöydissä seurataan heidän
keskusteluaan, eikä tahdo millään tavoin herättää sitä luuloa, ettei
hänkin olisi valtiopäivämies, jommoisena luulee sivullisten itseään
pitävän.

Se on hänelle jonkunlainen nautinto, ja hän tahtoo kumppaniensa
kustannuksella ylläpitää sitä.

Mutta hän humaltuu yhä enemmän, kiivastuu enemmän ja tuo petteessä
huomaamattaan totuuden ilmi.

Väittely painetun sanan käyttämisestä, sen voimasta ja sen
alkuunpanijoista on siirtynyt läpi kaikkien muotojensa, ja on jo tultu
sanomalehdistä varsinaiseen kirjallisuuteen, jotka kumpikin Jussilan
mielestä ovat aivan samaa.

— Ja sitävartenko niille apurahoja valtiopäivilläkin puolletaan, että
paremmin jaksaisivat ihmisiä morkata, inttää hän, mielessään ainainen
kangastus siitä kirjoituksesta, jonka tähden vahtimestarikin hänet
tänään pyörsi ovelta niinkuin minkä muunkin lurjuksen tahansa.

Hän tuijottaa eteensä ja hänestä tuntuu juurikuin näkisi tupakansavun
ja seurahuoneen paksujen seinien lävitse taustalla kohoavan säätytalon
ja siellä nuokin kaksi tyhmyriä tuossa, ja oman itsensä näkee hän
siellä parvella katonrajassa, hiottavassa kuumuudessa toimivien
poikanulikkain ja tyttösiekaleitten keskellä onkimassa korviinsa
jotakuta sanaa noiden toisten muka viisaampain suusta, jotka onni, sula
sattuma eikä mikään muu on sinne alas istumaan potkaissut.

Suonet paisuvat hänen ohimoillaan, hän alkaa katkeroitua kumppaneitaan
kohtaan ja luulee huomaavansa heidän katseissaan selvää vahingon iloa,
kun he kirjallisuutta puoltavat, vaikka hän juuri on antanut esimerkin
sen turmiollisesta vaikutuksesta.

— Ja niitä te puolustatte, mokomia musteen tuhrijoita, jollei teillä
ole parempia asioita, niin pysykää kotonanne ja kyntäkää maata. Vai
niin, vai ovat ne eteviä miehiä, ja sentähden te niille maan varoja,
meidän varojamme tuhlaatte, etteikö muita eteviä olisikaan? Jaa jaa,
älkää ällistelkö, minä sen sanon, minä panen vastalauseeni siihen
pykälään, sillä siinä on minunkin rahojani joukossa, sellaisista ne
verot tarpeettomasti nousevat. Mutta te ette ymmärrä mitään, te ette
tiedä kuka nykyaikana on etevä mies, ette tiedä, mutta minä sanon sen
teille, se se miehistä mies on, joka enimmin voita Englantiin lähettää,
joka useimmat rittelit täyttää, siitä hyötyä on isänmaalle, ääh! ja hän
lyö nyrkillä rintaansa ja sitten pöytään. — Se se mies on ja sillä on
rahaa maksaa vielä teillekin palkka ja tarjota lökäriä kaupanpäälle.

Hän on tämän sapenpurkauksensa aikana lopulta kääntynyt toisiin pöytiin
päin niinkuin puhuakseen kaikille, ketä huoneessa oli, eikä ole
huomannutkaan, kuinka hänen omat pöytäkumppaninsa ovat luikahtaneet
ovesta ulos.

Hän kuulee naurettavan, lyötävän käsiä ja huudettavan ”bravo, bravo!”

Nyt tajuaa hän ryypänneensä liikaa ja joutuneensa naurun alaiseksi.
Mutta tehty kuin tehty. Hän ei ole sentään vielä niin humalassa, ettei
huomaisi olevansa alakynnessä tuota suurta, nauravaa joukkoa vastaan,
ja sen vuoksi päättää hän peräytyä kunnialla. Nousee seisaalleen,
toinen käsi pöydällä, toinen tuolin sarjalla, ja tuijottaa toisiin
pöytiin, koettaen saada samean katseensa niin halveksuvaksi kuin
mahdollista. Maksaa sitten edeskäyvälle ja poistuu niin jäykkänä ja
vakavana kuin polvet sallivat.

— Tyhmä juttu, tuumailee hän aamulla, herätessään ja tätä
kaupunkimatkaansa harkitessaan. — Mutta olkoonhan nyt! Annetaan ajan
kulua. Hankitaan kotona enemmän sananvaltaa ensiksi, etteivät kaikki
rikkiviisaat rohkene silmille pyrähtää.

16.

Juuri kun Jussila sitä kaikkein vähimmin aavisti, pyrähtikin hänen
kimppuunsa melkein koko kunta, ettei hänelle jäänyt puoltajia muita
kuin omat lähimmät miehensä.

Jo ensimmäistä ylöskantoa tehdessään talvella oli hän kuullut pahaa,
uhittelevaa urinaa, ”kunnanmiesten toimista”, äyrien kohoamisesta,
ylimääräisistä maantiemaksuista ym., ja paljon oli jäänyt maksuja
rästiinkin.

— Aina sitä menee vaan yhtä pohjattomasti ja tuntuupa yhä
lisääntyvänkin, arveli tietämättömyydessään moni maksaja. Penkoi
sitten kukkaroaan, vaan pisti sen takaisin taskuunsa ja murahti
poislähteissään, että ”jääköön rästimaksuun, eihän sitä tiennyt kaikkia
rahojaan mukaansa varata”.

— Mitä te turhia höpisette, oli Jussila silloin jutellut. —
Tiedättehän, kuinka suuria ja ajan vaatimia parannuksia on kunnassa
tehty, eikä niistä rahatta tule valmista. Tulkaa tilintarkastukseen,
niin siellä kuulette, mihin sitä on mennyt ja mihin vastakin menee.
Ei minulla tässä ole aikaa ruveta teille kunnan hallinnosta tiliä
tekemään. Jopakai!

Ja hänen oli pitänyt suorastaan närkästyä muutamain nenäkkyyttä.

— Kaksitoistako markkaa minulta maantierahaa, ja viime vuonna vaan
kuusi! oli muuankin isäntä tokaissut, kun kuuli kuittinsa sisällön. —
Mihinkä sitä niin paljon?

— Onhan Vuorenpään tie levitetty. Olisiko minun pitänyt se yksin tehdä.

— Kyllä sitä vanhaakin tietä olisi onnekseen ajanut, kun ei olisi
huolinut istuinlihojaan liiaksi levitellä.

— Mitä? Mitä se sanoo?

— Sanonpahan vaan, että olisi antanut olla rattaitten istuimen
levittämättä, niin ei olisi tarvinnut tietäkään levittää.

— Ulos! oli silloin Jussila tiuskannut pää tärähtäen ja heittänyt
pöydän takaa leimahtavan katseen riihensä ylitse mieheen. — Tämä on
virallinen paikka. So so, siinä ei ole naurun sijaa!

Mutta kun hän olisi aavistanut, niin ei hän olisi maksajia kehottanut
tilintarkastukseen tulemaan, sillä ne tulivat sinne niin suurella
joukolla ja niin pahalla päällä, että ne, jotka siellä ennen olivat
tottuneet päätöksiä tekemään, hämmästyivät kerrassaan sellaista asiain
harrastusta, joka nyt niin äkkiä oli kuntalaisissa herännyt.

Oli päätetty kerrankin mennä oikein miehissä kokoukseen ja ottaa
täydellinen selko koko kunnan hallituksesta, koko kunnanmiesten
toimista. Ja siinä puuhassa on Kartano päämiehenä.

Ensimmäisenä joutuu siinä lukkari ahdistukseen siltakassasta, joka
edellisen syksyn oli hänen hallussaan ollut.

— Mitä tämä on? Mihin on siltakassa huvennut? huudetaan joka taholta.

— Rautasillan kustannuslaskuun ja insinöörien syynipalkkoihin. Sehän
juuri tilissä selvästi mainittiin, kuuluu vastaus.

— Mutta puustahan tuota siltaa sentään parhaillaan tehdään.

— Puusta tietenkin, kun sitä lietteän pohjan vuoksi ei voitu raudasta
rakentaa.

— Jassoo! Vie tulimmainen! Vai maksoi se tieto niin paljon. — Ja
sentähden nyt kiskotaan siltarahaa kaksin kerroin.

— Tämä ei kelpaa, tällaisesta hallinnosta on kerrankin tehtävä loppu,
kuuluu äkäisiä huutoja.

Kovemmaksi käy vastustus yhä, kun kuullaan tili makasiinissa olevista
siemenrukiista, jotka nyt tulevat koko kunnan maksettaviksi.

— Mitä jyviä ne ovat, mistä niitä on tullut? singahtelee kysymyksiä
joka taholta.

— No niitä ei makseta. Hukkahan tässä perii. Kymmenenkö tuhatta markkaa
! Ei ikinä makseta, kun ei ole niitä pyydettykään. Maksakoot,
jotka ostivatkin, on heillä rahaa.

— Onhan tässä lainvoiman saanut pöytäkirja, oletteko päästänne
sekaisin, väittävät kunnanmiehet.

— Olkoon kirjoja vaikka pöytä täynnä! Ei makseta, ei huolita, pitäkää
omanne!

— Kyllä ne ovat kunnan omia nyt, väittää Mikkola, nykien parran sänkeä
leuvassaan. Tämä hämmästyttävä vastustus on saanut hänen tiukan suunsa
vastoin tavallisuutta aukeamaan ensimmäiseksi.

— Eivät ole kunnan omia. Laiton kokous on pidetty, käy huuto seinästä
seinään.

Kummastellen katselevat kunnanmiehet toinen toistaan. Tämä on heille
kerrassaan outoa, tällainen kauhea vastarinta, joka nyt näyttää aivan
voittamattomalta.

Jussila kakoo kurkkuaan, lukkari syleksii ja sähähtelee kuin kissa,
mutta eihän siinä saa suun vuoroa.

— Te olette suunniltanne kaikki, huutaa lopulta Jussila.

Mutta siinä ei auta mikään. Koko huone on kuin pauhaava, myrskyinen
meri, jota ei mikään huuto saa asettumaan.

— Ei makseta. Merkitkää pöytäkirjaan, ettei makseta.

Hakekoot ostajat oikeudella, jos luulevat voittavansa, mutta hyvällä ei
lähde penniäkään.

Se on yhteinen päätös ja siihen on sillä kertaa tyydyttävä. Tämän
melskeisen kokouksen jälestä alkaa jyväjuttu kulkea oikeuksissa.
Se näyttää todellakin alussa hiukan sekavalta, pannen kunnanmiehet
alakuloisiksi, sillä rukiitten hinta on talven kuluessa laskenut miltei
puoleen viime syksyisestä ja näyttää vieläkin laskevan.

Kaikista enimmin tulee levottomaksi Jussila, vaikkei hän oikeastaan
osaa uskoa, että kunta niin selvässä asiassa voisi voittaa heidät.
Mutta kuka tietää! Tässä maailmassa on tapahtunut kummia ennenkin.

Hän touhuu kyllä kunnallisissa asioissa ja virkapuuhissaan niin kuin
ennenkin, koettaen esiintyä joka kohdassa entisellä varmuudellaan
ja rauhallisena, mutta joka tarkemmin tuntee hänet, se voi huomata
hänessä entistä enemmän totisuutta. Ja on hän muuttunut hiukan
harvapuheisemmaksikin. Sillä salainen pelko asian onnellisesta
päättymisestä asuu hänessä yhtäkaikki.

Jonkun kerran tekee hän jo itsekseen hiljaista katumistakin, että oli
koko ruishommaan ryhtynyt ja siitä sellaisella kiireellä kokousta
pitänyt, mutta ymmärsikö sen näin käyvän. Ja kun se Mikkolakin oli
silloin tavattoman lujasti vakuuttanut, että niitä kipeästi tarvittiin
ja että ne menisivät kaupaksi, hän jonka etupäässä piti tuntea milloin
viljaa tarvittiin, kun ikänsä oli viljakauppoja tehnyt.

Jussila huomaa selvästi, että jos hän tässä jutussa lopultakin
alakynteen jää, niin on se auttamaton vahinko hänen muille, suuremmille
pyrinnöilleen.

Hänen on voitettava kunnan enemmistö puolelleen, joko hyvällä tai
pahalla.

— Kun saisi sen Kartanon kukistetuksi. Tai vielä parempi, jos
voittaisi hänet puolelleen. Hän se on koko pahennuksen juuri ja pää,
kaikkein korkeampain pyrintöjen ja kaiken yhteisen hyvän piintynein
vastustaja. Muu kunta olisi kyllä helpommin voitettavissa.

Siinä on seikka, jota Jussila asiain silloisessa tilassa alkaa
mietiskellä, ja jonka suhteen hän tekee laskujaan sinne ja tänne.

Hän keksii lopulta keinon, jota päättää koettaa sovinnon alkajaisiksi
kuntalaisten kanssa, ja joka hänestä sillä kertaa soveltuu erittäin
hyvästi.

Vuorenpään koulu on kesän kuluessa valmistunut, ja hän päättää Jaakon päivänä
pitää siellä omalla kustannuksellaan uljaat vihkiäiset, hankkia
pötyä pöytään ja kutsua sinne kuntalaisia niin paljon kuin sopii,
hän päättää kostaa pahan hyvällä ja näyttää niille, ketä he ovat
loukanneet. Ja tulevathan ne sinne, siitä hän on varma; eivät ilkeä
hänen kutsuaan kieltää. Ja hän tietää myös, että moni ukko on helposti
voitettavissa hyvällä totilasilla.

Kartano on ainoa, jonka suhteen hän on kauvan epätietoinen. Kutsuisiko
hän kaikki muut, ja jättäisi hänet yksin kutsumatta? Ei taitaisi sekään
sentään olla sopivaa, sillä hän se on vastustajista sitkein ja hänellä
on kunnassa puolta enemmän kuin luulisikaan.

Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen päättää hän oman asiansa
vuoksi alentua siihen määrään, että lähtee itse varta vasten Kartanon
luo kutsumaan häntä koulun vihkimisjuhlaan, lähtee ankarimman
vastustajansa luo, jonka porttia hän ei ole avannut sittenkun kunnan
toimiin ryhtyi. Tulkoon tai olkoon tulematta, mutta hän koettaa.

Ukko tervaa parhaallaan rattaanpyöriä keskellä pihaa, kun Jussila ajaa
portille ja panee siihen hevosensa kiinni.

— Tuleepa sieltä nyt harvinainen vieras. Päivää, päivää! huutaa
Kartano, asettaa tervasutinsa pyörän kapalle ja alkaa hangata
kämmeniään saapasvarsiinsa. — Päivää, päivää! Ovat käteni vähän
tervassa. Mistä päin nyt tuuli käy, kun Jussila meille poikkeaa?

Jussila ei ole huomaavinaan koko isännän kysymystä.

— Hyvinpä olette työtyri vielä vanhanakin, sanoo hän. — Eikö olisi
nuorempia.

— Tämähän se juuri on vanhan työtä, mutta kas, tarvitseehan vieraan
hevoselle heiniä.

— Elkää suotta, syönyt hevonen, enkä minä tässä ennätä kauvan
viipyäkään. Oli vaan pieni asia, niin ohimennen poikkesin.

— Mennään huoneelle, mennään huoneelle, ja tuumitaan asiat sitten,
minä vien ensin heinää hevoselle, puhukselee Kartano ja käy tallin
katokseen, mistä ottaa selkäänsä suuren, heinillä täytetyn silppukopan.
— Minulla on aina tämä heinäkoppa vieraitten varalta, sanoo hän
mennessään koppineen Jussilan ohi, joka seisoo keskellä pihaa ja yhä
kieltelee isäntää turhia vaivoja näkemästä.

— Tämä on hyvin mukava keino pitää heinät tällä tavalla kopassa, ettei
hevonen pääse niitä hukkaan tärväämään eikä jalkoihinsa sotkemaan.
Ja tässä on vielä korvassa tällainen raksi, josta saa sitaista
kopan aitaan kiinni, näin, tällä tavalla, niin ei saa sitä hevonen
kumoonkaan. Niitä on nuoria hevosia, jotka tarttuvat hampain kopan
reunaan ja retuuttavat sen kumoon, mutta tätä ei saa, juttelee Kartano,
päästää vielä suitsetkin hevosen päästä ja käskee sitten vierasta
sisään.

— Eihän nyt olisi aikaa sisään tulla, kyllä minä pienen asiani tässä
ulkonakin puhuisin, sanoo Jussila.

— No ei sellaista kiirettä, ettei huoneeseen ennätä, kun kerran taloon
tulee.

Jussila ei kuitenkaan huoneelle tultua tiedä, kuinka oikein
asiansa alkaisi. Häntä alkaa vähän hävettää oma itsensä ja oma
saamattomuutensa, ja hän istuu vaan siinä Kartanon kanssa kahden
kesken kamarissa, niinkuin tuoliin kiinni tarttuneena ja lukko kielen
kannassa, juuri siinä kohdassa, mistä sen pitäisi aueta.

Kun on jo kauvan keskusteltu ilmoista ja sen semmoisista ja katsella
kyyräilty toinen toistaan, saa Jussila lopulta sanotuksi: ”Nythän on jo
koulu valmis meidänkin kylässä. Saadaanpa vihdoin valoa sinnekin.”

— Päivänrinteinenhän se on paikka, ei siellä pimeys ole ennenkään
vallinnut.

— Hm! Mitä isäntä leikkiä, sivistyksen valo, joka koulusta lähtee, on
tarpeellista sekin.

— Onpa kyllä, mutta sitäkin valoa on niin monenlaista. Minä en ole
mikään koulujen enkä sivistyksen vastustaja, kaukana siitä, vaan
soisin kernaasti, että nuori polvi jotain oppisi, ettei se jäisi yhtä
tyhmäksi kuin me vanhat. Mutta minä olen ihmeekseni huomannut, että se
nykyaikainen oppi usein vie työhalun mennessään. Sitä annetaan joko
liian vähän tai liian paljon, tai annettaneeko sitä nurinkurisesti,
mutta joku kierous siinä vaan on, sen olen huomannut. Kun on niissä
kouluissa vuotta pari oltu, niin ei tahdo enää mikään raskaampi
työkalu, mitä me vanhat olemme tottuneet leivän pyynnissä käyttämään,
soveltua käteen.

— Mutta eihän se ole...

— Leivän tarve ei siltä vähene, mutta sitä ei enää itse viitsittäisi
maasta yrittää. Koetetaan vaan saada sitä kaikenmoisilla sivukeinoilla,
juuri kuin meille kasvaisi viljaa itsestään, niinkuin kuuluu
pakanoille kasvavan valmis leipä puussa. Pyritään kaupunkiin, pyritään
rautateille, kauppiaiksi ja keinottelijoiksi, sekä tehtaitten
sopukoihin, pois täältä väljiltä, valoisilta vainioilta, virkaan mihin
tahansa, vaikkapa pientä nälkää ja puutettakin näkemään — kunhan vaan
päästään tekemästä tätä raakaa ja halpaa peltomiehen työtä. Jätetään
lopulta meidät vanhat imemään peipisiä pelloistamme, ja hankitaan sillä
kouluviisaudella ulkomailta leipä.

— Vai niin kierot käsitykset teillä on kouluista.

— Tehkää te koulunne sellaisiksi, että niissä oppi ja työnhalu
kulkevat käsikädessä, niin minä olen valmis laittamaan omaan kylääni
koulun vaikka yksinäni.

— Vai niin kiero on teidän käsityksenne kouluista, hokee vaan Jussila,
kykenemättä sen paremmilla perusteilla kumoamaan Kartanon väitettä.

— Koulut itse ne ovat kieroja. Vaikka meillä olisi oppia kuinka paljon
tahansa, niin leipää tarvitsemme sittenkin.

— Vaan kun tässä viime syksynä alettiin toimia leivän eteen, niin ei
sekään teille kelvannut. Siitäkin teitte riidan.

— No eikö ollut kiero asia sekin! En kaiketi minä menisi leipää
kenenkään suuhun tunkemaan, ennen kuin kuulisin onko hänen nälkä.

— Mitä tässä turhia viisastellaan. Muiden parasta siinä tarkoitettiin
ja parhaan tunnon mukaan toimittiin, niinkuin toiskuntalaiset ainakin.
Tottapa maailmassa vielä sen verran oikeutta löytyy, ettei selvää asiaa
vääräksi väännetä, vaikka te sitä nyt koetatte meidän niskoillemme
ajaa. Mutta sen minä sanon, että viisainta olisi, jos aikoinaan
jättäisitte koko riitanne. Kunnalle siinä vaan turhia kuluja hankitte.

— Jospa nyt hankittaisiin kerran mekin.

Jussila yskähtää pahasti ja on aikeessa nousta istuiltaan.

— Minä en sitä juttua jätä, en vaikka jäisin ihan yksin, jatkaa
Kartano.

— No kun riidellä tahdotte, niin annetaan asiain riidellä, pysytään me
miehet sovinnossa, sanoo Jussila, nousten tuskallisena seisaalleen. —
Tulkaa nyt kumminkin Jaakkona meille koulun vihkiäisiin. Olen kutsunut
sinne muitakin kuntalaisia.

— Mitähän minä vanha mies sinne teidän joukkoonne. Olisin siellä kuin
viides pyörä vaunuissa. Eivätpä näytä vanhat nykyaikana enää mihinkään
muuhunkaan kelpaavan, korkeintaan sudenkuopalle.

Nyt alkaa jo Jussila suuttua.

— Ette siis ota kutsuani vastaan, sanoo hän hattuunsa tarttuen, ääni
jo paljon ylpeämpänä kuin äsken, aivan luonnollisessa voimassaan.

— Enhän minä vanha niissä osaa olla sellaisissa seuroissa.

— Osaattehan olla poissa kuitenkin. Hyvästi!

— Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!

Jussila käy kiivaasti hevosensa luo, työntää ähkäisten suitset suuhun,
nousee rattaille ja läimäyttää hevostaan lautasille.

”Jumalan haltuun!” kuulee hän vielä ukon sanat, kun tämä kokoilee
heinän rippeitä maasta koppaansa ja päästelee sitä aidasta irti.

— Tyhmä, murahtaa Jussila rattailtaan, — pöllöpää! että lähdin
ollenkaan tuon itsepintaisen saiturin luo. Häntä ei käännä mikään,
mutta pitäköön hän päänsä. Minä hänen puolueensa vielä masennan, minä
sen hajotan niin, että hän todella jääkin viisauksineen yksin. Mennä
hänen kanssaan puhumaan asiasta, hm! Aivan samaa kuin lähtisi vasikan
kanssa kilpaa juoksemaan. Äs! Ja jos hän vielä kääntää tämän siksi,
että minä muka olin hänen kanssaan sovintoa hieromassa, ja siitä
levittelee puheita. Turkanen!

Hän päättää olla sanaakaan hiiskumatta käynnistään Kartanon luona, ja
jos siitä puheita alkaa kuulua, niin hän kieltää koko asian.

17.

Muutamaa päivää ennen Jaakkoa lähtee Jussila itse Helsingistä saakka
ostamaan juhlatavaroita, kaikkea mitä hän sellaisessa tilaisuudessa
arvaa tarvittavan. Ja sitä tarvitaan paljon, sillä hän aikoo
hämmästyttää kuntalaiset kemuillaan.

Kun hän siellä touhuaa ja juoksee kauppapaikkain väliä, niin muutamalla
katukäytävällä, mitä näkee hän! Senaattori, sama vanha herra, joka
heillä oli maanviljelyskokouksessakin ollut, astelee häntä vastaan.

Jussila nostelee hattuaan jo matkan päässä, niin että moni
ohikulkijakin jo tapailee päähinettään, mutta antaa tarkemmin
katsottuaan painua kätensä alas.

Senaattori näyttää olevan sama mietteihinsä painunut herra kuin
ennenkin, ja tuskin hän huomaisi Jussilaa ollenkaan, ellei tämä vihdoin
kovalla, innokkaalla äänellä remahuttaisi: ”hyvää päivää, herra
sinatööri”.

Hän sulkee häneltä suorastaan tien, ja siinä seisovat he hetken
vastatusten, senaattori katsellen tervehtijää ikäänkuin muistellen,
kuka hän mahtaisi olla.

— Minä olen Anton Jussila, kunnallislautakunnan esimies sieltä
Kangasjoelta, jos herra sinatööri suvaitsee muistaa sitä
maanviljelyskokousta, jossa...

— Kas todellakin! Hyvää päivää!Tämäpä oli ihmeellinen sattuma!
Minä olin juuri aikeessa valtiopäivämies Kappolan kautta kuulustaa
sieltä teidän kulmalta, juuri sieltä teidän kauniilta nummiltanne,
jotakuta pienenläntää maatilaa. Siellä on muistaakseni hyvin kuivat,
havumetsäiset seudut.

— No ei kuivempia koko maailmassa, herra sinatööri.

— Olisikohan kukaan siellä halukas myömään tilaansa?

— Oi oi, aih! herra sinatööri, niitä saa sieltä vaikka satoja,
huudahtaa Jussila.

— No no, yhtä minä vaan tarkoittaisin. Katsokaa, isäntä, asia on
tämä, ehkä voitte astua kanssani vähän matkaa tänne päin, niin puhun
teille sen kokonaan. Minulla on kyllä maatila, jossa olen asunut
virkalomillani, mutta se on järven rannalla, kosteassa paikassa.
Nyt ovat lääkärit määränneet minut terveyteni vuoksi asumaan kesiä
täydellisesti kuivassa, havumetsäisessä seudussa. Silloin tuli mieleeni
se teidän kulma, sillä en ole missään nähnyt niin raikkaita kangasmaita
kuin siellä. Jos te tietäisitte siinä lähiseudullanne jonkun sopivan
tilan, jonka voisi ostaa, niin tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos
kuulustelisitte sellaista.

— Kyllä niitä on vaikka kuinka paljon, herra sinatööri.

— Niinkö luulette?

— On ihan varmaan.

— Sepä mainio asia. Kuulustelkaa siellä nyt, niin minä voin tulla
vielä syksymmällä itse katsomaan ja tekemään kaupan, jos näen
että paikka minua miellyttää. Niin, mitä pitikään sanoani, niin,
rakennuksista ei ole suurta lukua, ei ollenkaan. Sen vuoksi minä juuri
tekisinkin kaupan jo näin syksyllä, että voisin talven ja kevään
kuluessa korjauttaa ja muutella huoneita mieleni mukaisiksi.

— Kyllä niitä siellä on. Minä toimitan herra sinatöörille sieltä talon
vaikka huomispäivänä, uhoo Jussila.

— Kunhan eivät olisi kovin kalliita.

— Mitä ne siellä salokulmilla maksavat! Ja tiekin sinne meille päin on
nyt hyvässä kunnossa, kun minä sen laitatin. Ei se ole ollenkaan enää
sellaista louhikkoa kuin herra sinatöörin viimeksi käydessä.

— Olenpa oikein rauhallinen, että sattui näin hyvästi. Minä tahdon
tulla itse katsomaan paikkaa ja voin tulla, jaah, hän pyyhkäsee
partaansa ja miettii kävellessään, katsellen katukäytävään, missä
Jussila astua nytkäyttelee hänen rinnallaan melkein varpaillaan ja
polvet notkahdellen, ettei vaan korkojensa kopinalla häiritsisi korkean
kumppaninsa ajatuksia, — niin, minä voin tulla sinne noin kahden viikon päästä
.

— Mutta eiköhän herra sinatööri voisi tulla sinne jo viideskolmatta päivä
tätä kuuta. Meillä olisi siellä silloin pieni, vaatimaton juhla,
heh, tuotanoin. Minä olen nyt saanut toimeen koulun meidän kylään,
josta silloin viimein jo oli puhe, niinkuin herra sinatööri muistaa,
ja pidämme siellä nyt Jaakonpäivänä pienen vihkimäjuhlan. Talonkauppa
kyllä syntyy millä hetkellä tahansa, kun minä otan asian ajaakseni.

Samassa yhtyy senaattoriin eräs toinen, vanha herrasmies. He
keskustelevat hetkisen ja kääntyvät kävelemään Esplanaadille päin.

Jussila seuraa heitä, muistamatta omia asioitaan tai ostoksiaan
ollenkaan. Hänen suunsa on leveässä voitonriemuisessa hymyssä. —
Ääh, sinä Kartanon räähkä, odotahan sinä! ajattelee hän. Sinuako minä
todella lähdin kutsumaan juhlaani! Olinpa lapsellinen silloin.

Senaattori katsahtaa takansa, niinkuin olisi unohtanut jotain.

— Suokaa anteeksi, isäntä, en muistanutkaan, minä tulen noin parin viikon päästä,
vaan ilmoitan teille kuitenkin tuloni tarkemmin sitten.

— Ei siis passaa herra sinatöörille tulla ensi viikolla?

— Ei mitenkään.

Toinen herra kävelee edellä, ja senaattorin katseesta voi helposti
huomata, että hän soisi Jussilan jo lähtevän omille asioilleen. Mutta
Jussila pysyttelee yhä matkassa.

Hänen päähänsä on iskenyt rohkea, mutta ihana ajatus, ja se on siellä
jo ennättänyt muutamassa sekunnissa muodostua täydelliseksi, valmiiksi
kuvaksi: hän istuu senaattorin ja tuon toisen herrasmiehen kanssa
pöydän ääressä, kaikki katselevat heitä kunnioituksella, kyypparit
juoksevat ja kumartelevat. Onhan hänellä rahaa, yksi viisisatanen aivan
eheänä vielä. Rohkenisiko hän kysyä? Mikä sitä estäisi, eikän siinä
mitään loukkausta ole.

— Rohkenisinkohan minä, sanoo hän yskähdellen, saisinkohan minä
tarjota herra sinatöörille yhden tyytinkin, ja jos tämä toinenkin
herra, tai jos otettaisiin yksi pieni munkkipullo Seurahuoneella tai,
ja hän viittaa peukalollaan salaperäisesti Kappeliin päin.

— Minä en kärsi väkeviä ollenkaan, vastaa senaattori jyrkästi, tehden
kiivaan, poistavan liikkeen kädellään.

— A-a-antakaa anteeksi, herra sinatööri, että tyhmyydessäni kysyin.

— Olkaa nyt hyvä ja muistakaa vaan, mitä olemme puhuneet. Näkemään
asti!

Jussila ottaa paluumatkalla ilomielissään pienen humalan, rallattelee
rattailla asemalta kotiin saakka, ja puhuu käsittämättömiä asioita
Matille, joka on tullut häntä vastaan rautatielle ja istuu nyt
takaistuimella silmät suurina ja päätänsä pudistellen, luullen
isäntänsä kaupunkimatkalla tulleen päänvikaan, sillä tavallista humalaa
ei se hänen mielestään ole.

Kotiin tultua hyppää isäntä rattailta maahan että piha tömähtää, vaikka
ennen usein on leiniä valitellut ja pyytänyt Mattia auttamaan. Sitten
menee hän melkein juoksujalassa portaita ylös, sieppaa eteisessä
emännän kainaloonsa ja pyörittää häntä siinä, lallattaen puoleksi
laulavalla, melkein itkevällä äänellä: ”kun sinä mamma-ani tietäisit —
ai, ai!”

— Siunatkoon! Mikä sinuun on mennyt? Ethän tuollaisena ole ikinä ollut.

— Jumalan kiitos, että sain hänet kotiin, mutisee Matti. Mutta
ennenkun on vielä ehtinyt päästää hevosta aseista, kuulee hän jo
isäntänsä jymisevän äänen portailta:

— Matti, mene paikalla sillä samalla hevosella noutamaan Syrjälän
isäntä tänne. Jollei hän ole kotosalla, niin haetuta. Sano, että
minulla on tärkeätä asiaa.

— Laputtaa annan Syrjälän nyt vihdoinkin. Suotta onkin siinä kitunut
talossaan ja tuskin jaksanut korkojaan maksaa, puhuu hän emännälleen
mentyään takaisin huoneelle. — Uuden isännän toimitan Syrjälään,
sellaisen, joka ei yhtenään käy armoa anomassa ja köyhyyttään
ruikuttamassa.

Hän puhuu emännälleen koko asian, mutta he arvelevat parhaaksi pitää
sitä vielä toistaiseksi salassa.

— Kyllähän perästä kuuluu, sanoo hän. — Pane nyt mamma vettä
kiehumaan, niin tekaisen tässä hiukan matkan päälle, ja onhan
Syrjälällekin sentään annettava ”pieni murheeseen”, kun hän sieltä
saapuu. Kunpa sinä olisit nähnyt kuinka me sinatöörin kanssa, näin
juuri, tällä tavalla. Mutta vielä sinä sen kerran näet, sinäkin.
Tulee hän meille joskus iltatotille ensi kesänä, siitä olen varma.
Näkevätpähän vielä nämä saivartelijat täällä, millaisten miesten kanssa
minä pidän seuraa.

— Mitähän Kappola tuumailee tästä, arvelee emäntä, hyvillään hänkin.

— Ahhah! sanoo Jussila käsiään hykerrellen. — Kyllä se häntäkin
pistättää. Mutta minäpä näytän, että tulee se minunkin vuoroni kerran.
Aatteles, että sinatööri oli kirjoittaa juuri samalle miehelle tästä
asiasta, vaan minä ennätin parahiksi paikalle. Se oli onnen potku,
sillä arvaathan, mitä tästä olisi tullut, jos asia Kappolan huostaan
olisi joutunut. Luuletko, että hän kateudessaan olisi meille sellaista
naapuria toimittanut. Ei se mieskään! Ja entä tämä Kartanon joukko
täällä! Se siitä vasta oikein hämilleen joutuu. Hävyttömät! ettei
heille kelpaa se minkä minä heille parhaaksi katson ja harkitsen.

— Syrjälä saa lähteä talostaan nyt, jatkaa hän kävellen edestakaisin
permannolla. Se on hänelle parasta se. Minä tarjoan hänelle talosta
sen, minkä hän on minulle velkaa. Tavaransa pahaiset pitäköön itse.
Ja jollei hän siihen suostu, niin huomenna on uloshaku kuvernöörissä.
Hs, mamma, kuules! Voinhan minä sinatööriltä ottaa hiukkasen enemmän,
pikkuisen vaivani palkoiksi, hän kyllä jaksaa maksaa, mutta älä jumalan
tähden avaa suutasi kenellekään. Tässä maailmassa täytyy olla tarkka,
missä vaan voi.

18.

Koulun vihkiäiset ovat komeat, uudet väljät kouluhuoneet ovat kansaa
täynnä. Ja kemut, jotka juhlan päätyttyä pidetään Jussilassa, ovat
vieläkin komeammat. Ei ole sellaisia ennen kunnassa nähty, ei ole
moni kutsuvieras sellaista kestitystä saanut parhaissa häissäkään, ja
pyörälle se on panna monen jäykän pään.

— Katsos vaan sitä Jussilaa! Eipä näytä siltä että hän kitsastelisi,
kuiskaillaan yleiseen. — Minkähän vuoksi häntä aina on morkkailtu ja
hänen tuumiaan vastustettu. Ei tämä siltä näytä, että hän mitään omaan
puoleensa vetäisi.

— Olkaa te iloisia miehet ja hämmentäkää lasejanne, hokee Jussila.
— Ollaan iloisia ja sovinnossa kerran edes, kyllähän sitten taas
riidellään. Mutta turhaan te riitelette, turhia kuluja itsellenne
hankitte. Seuratkaa te vaan Kartanon pilliä, niin meneepä näihin
oikeuden käynteihin lopulta koko kunnan kassa, menee vielä
kassakaappikin. Silloin ne vasta oikein äyrit kohoavat, silloin sitä
vasta köyhää koetellaan. Ja kenenkä sitten luulette ne hävinneet
asianne korjaavan, kenen tarttuvan kunnan ohjaksiin? Minä en ainakaan
sitä tee! Niin, niin, riidellään me vaan, mutta ollaan sentään tänä iltana
ystäviä. Molskis, Tienhaara! Pistäpä sokeria lasiisi, sinä vanha
Kaitala! Sinäkin silloin talvella huusit tuomiota minun päälleni,
vaikka minä sinua aina olen täyspäisenä miehenä pitänyt, tahtoisit
tehdä köyhän meistä, mutta se ei onnistu, ei se onnistu, sinä vanha
Kaitala, sillä eihän oikeata asiata millään vääräksi saada.

— Niinhän tulin tehneeksi, mutta kukapa siitä nyt oikeastaan osaa
viisas olla. Yksi sanoo yhtä, toinen toista.

— Kyllähän perästä kuuluu. Riidanpa teitte tästä koulustakin, mutta
tuossa se nyt sentään seisoo, eikä siitä enää maahan painu. Ja nyt
juomme sen harjaisia. Terve miehiä!

Kovin on Jussila riemastuneena tänä iltana ja hänen iloaan on vielä
lisännyt sekin seikka, että hänen tyttärensä on aamupäivällä pidetyssä
johtokunnan kokouksessa tullut valituksi uuden koulun opettajaksi.

Pari johtokunnan jäsentä oli tosin pannut sitä vastaan, koska hakijain
joukossa oli ollut useita vanhempia, jo virassa olevia opettajia
erinomaisen hyvillä todistuksilla, ja heidän mielestään olisi pitänyt
valita joku niistä. Mutta silloin oli pastori pitänyt pitkän, vakavan
ja sydämiin käyvän puheen, huomauttaen, ettei koululle monastikaan ole
todellista hyötyä sellaisista opettajista, sillä vaikka he ovatkin
eteviä kaikenmoisissa maallisissa asioissa, niin puuttuu heiltä juuri
sen vuoksi usein tosi kristillisyys, niinkuin näidenkin todistuksista
huomataan. Ja toisekseen ovat nuo ”loistavat” opettajat niinkuin
muuttolintuja. He kyllästyvät pian yhdessä kohti olemiseen ja hakevat
yhä uusia, parempia paikkoja. Sellainen alituinen opettajain muutos ei
liioin ole koulun todelliselle vaikutukselle edullista, paitsi sitä,
että siitä on monta muuta harmia, kun yhtenään on virka avonaiseksi
julistettava. Ja onhan se kunniakin seurakunnalle, että se oman
nuorisonsa keskuudesta voi löytää niin kykeneväisen neitosen, kuin
neiti Jussila on, tarvitsematta sellaista etempää etsiä.

Ja kun sitten vielä Mikkola, joka myöskin kuului johtokuntaan, oli
noussut seisaalleen ja paukauttanut jyrkän amenen pastorin puheeseen,
että ”kyllä se niin on kuin pastori sanoo, ettei niistä liian etevistä
opettajista ole koululle todellista hyötyä”, niin olivat huomanneet
erehdyksensä nekin kaksi, jotka ainoastaan hakijain todistuksia olivat
tahtoneet panna vaalin perustaksi.

                                                  ⸻

Viikkokauden kuluttua tuli vihdoin kirje, jota Jussila levottomuudella
oli odottanut.

Sitä luki hän uudestaan ja yhä uudestaan koko iltapäivän. Kävi välillä
katsomassa rillojaan, jotka kiireellä olivat uudestaan maalatut, ja
koetteli, joko maali oli kuivunut. Pistäysi sitten talliin, missä
hänen paras hevosensa oli viettänyt jo monta vapaapäivää pehmoisilla
pahnoilla ja purrut kauraa.

Illalla maata pantua, kun tuli jo oli sammutettu, nousi hän uudestaan
vuoteelta ylös ja sytytti kynttelin.

— Kas kun en muistakaan, oliko se nyt viides päivä, vaiko kuudes.

— Eiköhän se ollut viides, arveli emäntä.

— Pitääpä katsoa vielä vissimmäksi. Viides on. Näetkö tuollaista
komeata ”iitä”, jolla hän on nimeni kirjoittanut, kun ulettuu aivan
kufäärttin alareunaan saakka. Noin sitä on minunkin ruvettava
kirjoittamaan, piirrettävä sitten muut kirjaimet hyvin pieniä,
aivan niinkuin tuossa hänen omassa nimessään, ja ”a” ja ”ällä” yhtä
korkeat, ja sitten heitettävä tuollainen mutka ympäri, rohkeasti noin,
puhukselee Jussila ja heilauttaa kättään.

Seuraavana päivänä ajaa hän asemalta kotiin senaattorin kanssa. Hän
voisi ajaa suoraankin Vuorenpään tielle, mutta ajaa sentään pienen
kierron valtatietä pitkin. ”Tuo oikotie on niin huonoa”, sanoo hän
vieraalleen. Mutta siinä on valtatien varressa Kartanon talo, ja hän
tahtoo tällä kerralla ajaa siitä ohitse, vaikkapa tulisi penikulma
kiertoa.

Kartanon väki on parhaallaan rukiissa maantien varrella, ja isäntä itse
kuhiloitsee.

Jussila ajaa siitä käyttöä ohi ja puhuu kovalla äänellä, kättään
soikkien, millaisia tyhmiä riitapukareita ne täällä kunnassa ovat, ja
kuinka ne kuluttavat hulluissa oikeudenkäynneissä koko kunnan kassat,
niin ettei heitä lopulta hallitse mikään, jollei asioihin muutosta
saada.

Ruisväki katselee ohimenijöitä ja tekee hyvän päivän, isäntä nostaa
lakkiaan, johon senaattori vastaa hypistämällä hiukan hattunsa reunaa,
mutta Jussila ei katsahda sivulleenkaan kuin vähän toisella silmällä.
Hän alkaa ohi tultua vaan massutella huuliaan ja nykäsee ohjaksia.

19.

Aika on kulunut ja on jo se vuosiluku käsissä, jonka loppupuoliskolla
taas tulevat tapahtumaan vaalit valtiopäiville.

Jussila tietää hyvin, että hänen pääsynsä sinne, että hänen
pyrintöjensä onnistuminen riippuu kokonaan omasta kunnasta, siitä,
saako hän ne kahdeksan miestä valitsijoiksi, joita tahtoo ja jotka
hänen puolueensa kesken ovat siihen toimeen katsotut.

Mutta siinä onkin hänellä pieni pulma edessä. Sillä riitaa jatkuu
kunnassa yhä. Sama oikeudenkäynti, joka jo kaksi vuotta sitten syntyi
niistä onnettomista siemenrukiista, on vieläkin päättymättä. Ja hän
huomaa ihmeekseen, että olot ovat tämän ajan kuluessa kunnassa koko
lailla muuttuneet. Moni mies on ruvennut harrastamaan asioita paremmin
kuin ennen ja kulkee kokouksissa nyt itse. Hänen nimensä ei olekaan
enää otettavissa valtakirjoihin yhtä helposti kuin tässä takavuosina.

Enemmistö oli toki saatu luopumaan riidasta, joka lopulta on alkanut
kääntyä kunnan tappioksi. Heidän innostuksensa on saatu laimentumaan
kustannusten ja edesvastuun pelotuksella väärästä oikeudenkäynnistä, ja
niin on moni heistä vaipunut siihen entiseen välinpitämättömyyteensä
taas, joka aina ilmeni sanoissa: ”tehkööt nyt kunnanmiehet mitä
tahtovat, eiväthän talosta häätäne toki”, ja he ovat lakanneet
kulkemasta kokouksissa. Mutta eivät pistä puumerkkiään hekään kenenkään
valtakirjaan. Itsepäisimmät, Kartano etunenässä, ovat puolestaan
vieneet jutun vielä senaattiin. Ja he juonittelevat joka kohdassa,
saattaen Jussilalle monta harmia ja päänvaivaa, häpeämättä edes hänen
uusia, korkeita kesänaapureitaan.

Valitsijamiehet ovat Jussilalla tämän syksyiseen vaaliin varmat.
Niihin hän voi täydelleen luottaa. Hänellä on kahdeksan miestä, jotka
ovat hänen kanssaan yhtä niinkuin hampaat samassa rattaassa, jotka
kaikki pyörähtävät yhtäaikaa hänen kanssaan joko eteenpäin tai taakse.
Enempää hän ei tarvitse, kunhan ne vaan saa valituiksi. Äänestäkööt
naapurikunnassa sitten ketä tahansa. Ja heille hän on luvannut luopua
lautakunnan esimiehyydestä, jos valtiopäiville pääsee. Siihen toimeen
on päätetty asettaa hänen jälkeensä lukkari, lukkarin tilalle kunnan
virkamieskoneistossa taas joku toinen, ja niin mies mieheltä hiukan
paremmille tuloille, sillä kun rattaassa yksi hammas kerran loksahtaa
eteenpäin, pyörähtävät tietysti samaan suuntaan kaikki muutkin.

Ja valtiopäivä-asioita miettii hän jo innokkaasti, kaikkia anomuksia ja
armollisia esityksiä, joista sanomalehdet tähän saakka ovat tienneet
mainita.

Senaattorin seuraa on hän kesän kuluessa koettanut etsiä niin paljon
kuin mahdollista, ja ottanut aina puheeksi nämä tietonsa lähestyvien
valtiopäiväin tehtävistä. Hänellä on suuria tuumia tekeillä
itselläänkin, ja mainitsee hän niistä joskus kautta rantain, kun
tietysti ei voi suorastaan sanoa, että hän mahdollisesti joutuu säätyyn
itsekin.

— Olisipa hauskaa tietää, mille kannalle se tai tuo mies siinä tai
siinä asiassa asettuu, sillä varmaanhan hän tulee vielä valituksi,
juttelee hän senaattorin kanssa. Niitä esityksiäkin tehdään
monenmoisia, yksi toivoo sitä, toinen tätä, mutta kun sattuisi sinne
tulemaan joku, joka tuntisi tämän meidänkin paikkakunnan olot,
joka ehdottaisi, että valtio yhdistäisi kanavalla Sälöisten jokeen
tämän meidän kylän järven, niin se se mies olisi. Kolmen pitäjän
latvakulmille siitä tulisi siunausta, kun saataisiin tukinuitto täältä
salomailta suorastaan mereen saakka, puhumattakaan sitä, että halla
ja liiallinen kosteus vähenisi, kun vedet samalla laskisivat. Mutta
eiväthän ne voi joka paikkakunnan tarpeet tulla ilmi, kun sinne ei
miehiä useammin vuorotella, ei tietystikään. Niin, niin.

Siten toimii ja miettii Jussila ja odottaa kiihkeänä, että senaatin
päätös tuosta riitajutusta, joka koko kunnan on sotkeuksiin pannut,
saapuisi ennen valitsijamiesten vaaleja, sillä sen hän toivoo
lannistavan viimeisetkin hänen vastustajistaan, ja kääntävän heidän
kiukkunsa Kartanoa kohtaan.

Ja hänen suureksi riemukseen saapuukin paperipakka takaisin senaatista
juuri parhaaseen aikaan, niinkuin hyvän sattuman saattamana. Se saapuu
juuri samana pyhänä kirkossa julaistavaksi, jolloin vaalikokouskin
kuuluutetaan, ja Jussila vie sen itse heti tulisella kiireellä
pappilaan, entiselle pitäjänapulaiselle, joka etupäässä juuri hänen
toimestaan nyt jo kirkkoherrana saarnaa parannusta tälle riitaiselle
seurakunnalle.

Kun kirkkoherra sitten seuraavana sunnuntaina jumalanpalveluksen
jälkeen itse nousee lukemaan kuulutuksia, kantaa lukkari hänen
jälestään saarnatuoliin melkein sylinsä täyden paperia, ja jää
seisomaan ylimmälle pykälälle esimiehensä taakse, suu naurun mareessa.

Jussila, Mikkola ja moniaita muita kunnanmiehiä ilmestyy heidän
jälestään sakariston ovelle ja he pistäytyvät kirkon puolelle papin
penkkiin istumaan.

Kirkkoherra lukee alussa juhlallisella äänellä, melkein kuin saarnaisi,
mutta kun papereista ei tahdo loppua tulla, alkaa hän lopulta lukea
tiukemmasti, eikä suurin osa seurakuntaa ymmärrä siitä enää mitään.
Kuuluu vaan ”kantajat — vastaajat — kunta — pöytäkirja — Jussila,
Mikkola, Kukkonen — että — koska — kun — siis — Kartano ja hänen
asianosaisensa — kuvernöörin oikeus — keisarillinen hovioikeus —
keisarillisen harkinta —”

Syvä hiljaisuus vallitsee kirkossa. Vaan kun kirkkoherra on
erittäin painavasti ja selvästi lukenut viimeisen pitkän lauseen,
jossa ”keisarillinen senaatti määrää Kangasjoen kunnan lunastamaan
tilanomistaja Mikkolalta ja kirkonveisuunjohtajalta Kukkoselta
kymmenellä tuhannella markalla sen siemenruisvaraston, jonka he kunnan
oman päätöksen mukaan ovat sille hankkineet, sekä korvaamaan heidän
oikeuskulunsa kahdella tuhannella markalla”, silloin kohahtaa koko
kirkko niinkuin hiljainen korpi, johon rajuilma äkkiä iskee, ja harva
kuulee enää ollenkaan, että kirkkoherra vielä määrätyksi
julistaa kunnankokouksen, jossa muun muassa valitaan valtiopäivämiehen
valitsijat.

Sanankuulijat poistuvat kiireellä kirkosta, ja moni katsahtaa
käytävällä melkein arasti taakseen, että eiköhän sieltä vielä
tule jotain pahempaa, eiköhän siellä jo ole kirkkoherran kädessä
säkenöivä, kaksiteräinen miekka, sellainen, jolla keruubi ajoi Aatamin
paratiisista hänen pahain töittensä tähden. Vaan he näkevätkin
kirkkoherran poistuvan päinvastaiseen suuntaan, kuorin kautta
sakaristoon, ja tarjoovan kättä siinä ovella seisoville kunnanmiehille,
jotka hymy huulilla ottavat vastaan hänen onnittelunsa tämän ikävän
jutun onnellisesta päättymisestä.

20.

Kaikki ei sentään ollutkaan vielä niin onnellisessa lopussa
kuin luultiin. Sillä kun Jussila sai käsiinsä ensimmäisen
sanomalehtinumeron, näki hän siinä kauhukseen kummia. Uuh! Haarasivatko
hänen silmänsä, vai näkikö hän oikein?

Siinä oli joku ehdottanut valitsijamiehiksi heidän kunnasta hänen
pahimpia vastustajiaan, ensimmäisenä tilanomistaja Vuorisen, tuon
entisen, viralta erotetun lautakunnan esimiehen.

Sehän oli aivan uusi katala keksintö, sillä eihän sellaista oltu ennen
nähty, että jo valitsijoitakin lehdissä ehdolle pantiin. Se oli aivan
hänen päänsä varalle keksitty. Aikoiko siis kunta uudestaan juonitella?
Nostiko se kummitus vielä päätään, jonka hän jo luuli ainiaaksi maahan
painaneensa? Onko häntä vastaan vielä kerran nouseva samanlainen
rymäkkä kuin ruisjuttua aljettaissa? Nyt sen vaikutus olisi kauhea!

Hän huomasi heti, mistä tämä oli lähtenyt ja mitä tämä merkitsi. Se oli
sitä samaa hapatusta, jota kerran ennenkin oli hänen tielleen viskattu.
Mutta antaisivatko kuntalaiset vielä Kartanon puolen vietellä itseään,
eivätkö ne vielä olisi viisastuneet edellisestä? Jumala sen tiennee?

Jussila lähtee heti ajamaan kirkolle, mistä hän aina ennenkin on saanut
apua asioihinsa. Mutta siellä hänen kauhunsa lisääntyy vaan. Hän on
mennä mykäksi, kun kuulee, että kirkkoherra ja lukkari juuri ovat
keksineet salaisen liiton, joka on syntynyt heti kuulutuksen jälkeen
jo kirkonmäellä viime pyhänä, ja jonka tarkoitus on toimittaa näille
valtiopäiville Kartano!

— Mistä tämä tällainen innostus valtiollisiin asioihin, juuri
kuin olisivat ennen ottaneet osaa niihin, kun eivät edes tienneet,
milloin valtiopäiviä istuttiinkaan! ihmettelee kirkkoherrakin.
— Kansanvillitsijät! jatkaa hän. — Se on vaan ikävää, että
tässäkin huomataan sama turmiollinen ilmiö, kuin monessa muussakin
kohdassa, että kun joku uusi aate alkaa voittaa alaa yksinkertaisen
kansan keskuudessa, niin ottaa se useimmin ensimmäiset askelensa
antikristuksen teitä.

— Eikö tämä ole ilkeyttä, eikö tämä ole pilkan tekoa koko
edustuslaitoksestamme! huudahtaa Jussila hengästyneenä. — Äijän kötys,
joka tuskin tuntee omat tunkionsa, häntäkö valtiopäiville! Tämä on
kostoa eikä mitään muuta. Mitähän sinatöörikin tästä sanoisi? Ikävätä,
että hän ennätti jo muuttaa kaupunkiin.

Kirkkoherra epäilee, että siitä toimesta ei tule mitään, ja lukkari on
ihan varma, että se on vaan mitättömän vähemmistön juonittelua, sillä
suurin osa kuntaa ei rohkene enää heitä vastaan asettua.

Mutta Jussilan rauhalliset valtiopäivämietteet ovat siitä huolimatta
menettäneet tasapainonsa ja miehissä koetetaan niitä saada ennalleen
taas, sillä eihän siitä tiedä, kuinka voisi käydä, jos pahasti sattuisi.

Kirkkoherrakin on kovin innostunut näihin maallikoitten asioihin.

Kulkeissaan virkatoimissa pitäjällä, ottaa hän joka kerta, kun vaan
on miehiä koolla, tämän asian puheeksi, ja nauraa ivallisesti, että
Kartanoa muka koetetaan valtiopäiville.

Jos silloin sattuu olemaan Kartanon puoltajia saapuvilla, niin
kieltävät nämä asian ensin, mutta kun huomataan, että se on jo
yleisesti tunnettu, niin arvellaan, että ”eipä taitaisi hullummaksi
olla, vaikka hänkin sinne kerran pääsisi. — Pitäisi hän ainakin
köyhäin puolta siellä. Mutta valitsijamiehethän sen asian päättävät.”

— Paraskin köyhäin puoltaja. Onpa hän petkuttanut niin köyhiä kuin
rikkaitakin, kaikkia, jotka hänen yllytyksestään menivät väärää asiaa
puoltamaan.

— Vaan sepä oli meidän mielestämme oikea.

— Ettekö kuulleet kirkossa mikä se oli. Kaksituhatta saatte maksaa
kuluja vielä. Ja mikä pahinta, jos nyt Jussila tahtoo, jos hän tahtoo
pahan pahalla kostaa, jota hän ei minun tietääkseni tosikristillisenä
miehenä sentään tee, mutta jos hän tahtoisi, sanon minä, niin aimo
sakon saisitte vielä lisäksi tästä väärästä riidastanne.

Ja samaan suuntaan puhuvat muutkin.

— Sakkoa tulee, että paukkuu, ja kiittäkää jos sillä pääsette.
Tällaisesta väärästä korkean sinaatin vaivaamisesta on moni mies
istunut linnassa. Niin oli sinatööri itse pappilassa jo kesällä
puhunut, kun tunsi tietysti asian hyvästi, ja ihmetellyt oli, että on
sillä Jussilalla silloin lampaan maksa, ellei tästä hyvitystä vaadi.

Jussila itse on kokouspäivän lähestyessä jo kutakuinkin levollinen,
sillä kaikista kylistä saa hän hyviä, lohduttavia tietoja. Mutta hän on
sisällisestä kiihkosta hiukan hermostunut, sillä sellainen kuumuus on
pannut vavahtelemaan jo hänenkin vanhan ruumiinsa.

Hän ei oikein tiedä, kuinka esiintyisi kokouksessa, ja sen vuoksi
päättää hän tahallaan mennä sinne hiukan myöhempään, ajatellen, että
alkakoot siellä nyt ensin muilla asioilla.

Mutta kun hän astuu kunnanhuoneeseen sisään, käy vieläkin kerran väre
hänen selkäpiissään, sillä vastoin odotustaan huomaa hän huoneen olevan
täynnä ja uuden riidan taas täydessä käynnissä. Voi kirousta, jos
niillä täällä on enemmistö!

Hän näkee ovensuussa Kartanon, Vuorisen ja muutamia muita ankarimpia
vastapuolueen miehiä. Mutta itse asiassa ei niitä siellä sentään
monia ollut, sillä enin osa kokousmiehistä oli torppareita,
itsellisiä ja muita sellaisia, joilla ei ollut mitään sananvaltaa
valtiopäivähommissa. He olivat tulleet sinne vaan sen vuoksi, että
luulivat siellä vielä jatkuvan riitaa rukiista, joihin hekin pienistä
varoistaan saivat nyt lisä-äyriä maksaa.

— Siinä se on meidän tuleva edusmiehemme, kuiskaa Vuorinen Kartanolle,
kun Jussila astuu heidän ohitsensa ja käy puheenjohtajan pöydän viereen
istumaan, pistäen sikaarin hopeasuulaimeensa palamaan. — Hän sinne
nyt näyttää pääsevän, koska on täällä koko puolue koossa ensimmäisestä
viimeiseen.

— Pääsköön. Kernaasti minä sen hänelle suon, koska hän itse
sinne sellaisella innolla kuuluu pyrkivän. Suotta rupesitte minua
lapsettelemaan.

Kysymys on parhaillaan siitä, millä tavoin kunta edullisimmin ja
pienimmällä tappiolla muuttaisi rahaksi nuo riidassa olleet rukiit,
koska niitä kuitenkaan ei tarvita, ja siitä on syntynyt ankara
väittely, jota torpanmiehet ja itselliset huudoillaan sotkevat.

Jotkut tahtovat, että ne jätettäisiin vielä kevääseen myömättä, koska
silloin vilja aina on kalliimpaa kuin näin uutisen aikana, ja tarvekin
suurempi, varsinkin köyhemmillä.

Mutta Mikkola ja lukkari vaativat kivenkovaa, että ne on myötävät
huutokaupalla nyt heti viidenkymmenen hehtolin osuuksissa, ja samaa
mieltä ovat kunnanmiehet kaikki.

— Mikä niitä yksin hehtolin jaksaa vasaroida, inttää lukkari.

— Kyllä ne nyt avitsoonilla myödään, viisikymmentä hehtoa lyönnillä,
kiristää Mikkola tiukoista huulistaan.

Silloin tulistuu Kartano niin, että vanha leuka värähtelee.

— Ettette te häpeä! huutaa hän. — Eikö tässä jo ollut kunnalle
tarpeeksi häviötä, ja te vielä kuormaa kuorman päälle tahdotte.
Luuletteko te kenenkään köyhemmän, jonka todella täytyy leivän ainetta
ostaa, pystyvän kymmeniin? Tahdotteko pakottaa heitä sitten
keväällä itseltänne ostamaan tätä samaa viljaa, jolle te itse silloin
määräätte hinnan.

— Kuka täällä puhuu kunnan häviöstä, sanoo silloin Jussila
pilkallisesti. — Eikö se olekaan kunnan häviötä se kaksituhatta, jonka
Kartano on turhalla riidan yllytyksellä kunnalle hankkinut.

— Älkää te aina syyttäkö minua näistä kulungeista. Jos se olen minä
yksin, joka lakiin ja oikeuteen luottaessani olen turhia menoja
hankkinut, niin minä tahdon ne myös yksin maksaa. Minä en tahdo
kunnalle penninkään häviötä, vaan maksan paikalla, sanoo Kartano ja
pistää kätensä povitaskuun.

Hämmästys on yleinen ja kansa ovenpuolella alkaa huutaa ”hyvä, hyvä”,
niin ettei siltä kuulu muuta puhetta ollenkaan.

— Haa, kääkkä! murahtaa Jussila. — Onko hänellä vielä sellainenkin
valtti kourassa. Vieläkö hän sillä keinolla koettaa vetää miehiä
puoleensa.

Kartano astuu jo puheenjohtajan pöydän luo lompakko kourassa, mutta
silloin tunkeutuu miesten lomitse Paukolan isäntä esiin, ja huutaa
hätäisesti, tarttuen hänen hihaansa:

— Ei pidä maksaa, älkää helkkarissa rahaanne noin heittäkö. Me emme
maksa kuluja enempää kuin jyviäkään, vaikka olisi kymmenet sinaatin
päätökset. Pitäkööt omansa.

— Mitä, mitä?

— Ei makseta, huutaa Paukola innoissaan. — Kunnanhan piti vaan
taata heille. Olinhan minäkin kokouksessa silloin ja muistan. Asia on
oikeuksissa sotkettu.

Nyt syntyy sekamelska, jonka ylitse kuuluu ainoastaan Paukolan huuto:
”minä olin ja muistan asian. Siinä on tehty väärä pöytäkirja...”

Pam! paukahtaa samassa Jussilan nyrkki kaiken muun rähinän seassa
puheenjohtajan pöytään niinkuin rumpu porilaisten marssissa, niin että
kirjoja poukahtaa lattialle, ja meteli hiljenee.

— Minä kysyn kunniani perään! ärjäsee hän ja on tulipunainen
kasvoiltaan, — ei niin paljon tämän loukkauksen vuoksi, kuin siitä
pikaisesta mielihyvän tunteesta, että sai näin hyvän tilaisuuden
osoittaa mahtiaan.

— Minä kysyn kunniani perään, toistaa hän vielä ja iskee uudestaan
nyrkkiään. — Kuka rohkenee sanoa minua pöytäkirjan väärentäjäksi,
sillä minä juuri sen kirjoitin.

— Enhän minä, tuotanoin, alkaa Paukola hämillään, — enhän minä sitä
väärennykseksi sano, mutta eikö siinä jotain takuusta vaan puhuttu.

— Ehkä puheenjohtaja lukee vielä kerran sen pöytäkirjan, koska tässä
rohjetaan ruveta minua ja keisarillisen sinaatin päätöksiä solvaamaan.

— Siinä kuulitte, sanoo Jussila, kun pöytäkirja on luettu, ja onpa sen
alla vielä Paukolan omakin puumerkki.

— Mutta eipä siinä oltu oikein yksimielisiä, niinkuin pöytäkirjassa
mainitaan, väittää Paukola. — Vastaanhan olin minäkin ja olipa
muistaakseni muitakin, ettei niitä kunnan kassasta...

— Eipä näy pöytäkirjassa mainittavan, ja itsehän sen olette
todistaneet oikeaksi.

— Vedinhän minä siihen puumerkkini, kun käskettiin, mutta en minä
ymmärrä, kovin tämä asia ja riita on minusta tuntunut kummalliselta.
Toisin se silloin minusta piti olleen...

— So, so! tiuskaa Jussila.

— Taikka toisin minä sen ymmärsin —

— Mutta tämäpä ihmettä, että minua sittenkin tahdotaan väittää
väärentäjäksi. Minä kysyn kunniani perään, sanon minä. Lautamies
Sillperi siellä oven suussa, tulkaas tänne! Minä käsken teitä manaamaan
talollisen Paukolan heti tässä kaikkein kuullen ensi käräjiin
vastaamaan törkeästä kunnianloukkauksesta, sanoo Jussila ojentaen
niskaansa ja tohauttaen sieraimistaan niinkuin pillastunut hevonen.

Lautamies tekee keskellä kokousta tehtävänsä, ja Jussila heittää
hänelle markan manuupalkaksi.

Kaikki ovat hiljaa, Paukola katsellen ympärilleen ja kyhnien tukkaansa
niinkuin olisi hukannut lakkinsa.

Miesjoukosta alkaa kuulua tukautettua supatusta: — Katsos minkä
teki. Ei sen kanssa niinkään vaan sovi leikitellä. Kovat ne ovat
sinaatin päätökset. Mutta miksei tultu kokoukseen silloin, niin itsepä
tiedettäisiin. Lähtään jo ajoissa pois tästäkin.

Miehiä alkaa hiljalleen poistua huoneesta, mutta Jussila seisoo vielä
yhä punakkana paikallaan rinta kohoillen. Hän heittää murhaavan
halveksuvan katseen oven puoleen päin, johon Kartano ja Vuorinen ovat
jääneet niinkuin sivultakatsojina odottamaan kokouksen loppua.

Jussilan sisällinen riemastus nousee näinä muutamina silmänräpäyksinä
korkeimmilleen ja hänen aatoksensa kiihtyy. Koettakaapa vieläkin estää
minua, pankaa parastanne nyt! Eipä tule siitä enää mitään, ei riitä
siihen enää teidän typerät kallonne, ajattelee hän. Ja innostuksensa
vallassa hän näkee kaikki tapahtumat, jotka ovat olleet ja jotka vasta
tulevat olemaan yhteydessä sen hänen korkeimman pyrintönsä kanssa,
jonka hän nyt varmaakin varmemmasti tietää saavuttavansa.

Hän näkee Kappolat ja säätytalon vahtimestarit ja kaikki ne, joita
hänen voittonsa on ällistyttävä. Hän näkee itsensä jo säädyn
istuntosalissa, missä virkaveljet hartaina ja ihmetellen kuuntelevat
hänen esityksiään, hän näkee itsensä jo viisillä valtiopäivillä
perätysten ja kaulassaan suuren hopearahan, hän näkee itsensä jo omassa
haudassaankin, jonka päälle sinatöörit ja säätyjen lähettiläät laskevat
seppeleitä, ja jolle kiitollinen kansa pystyttää kiven...

Hän hyökkää puheenjohtajan pöydän taa, töyttää tämän käsipuolesta
sivuun, ja alkaa puhua kovalla äänellä. Sanoo huomanneensa, kuinka
häntä täällä kunnassa on vuosien kuluessa koetettu monella tavalla
solvata. Kuinka häntä on koetettu jo sanomalehdissäkin häväistä,
kuinka häntä on vastustettu sanoilla ja töillä, salaa ja julkisesti.
Ja kaiken tämän hän on saanut palkkioksi siitä, että on omia vaivojaan
säästämättä, omia kulunkejaan katsomatta aina rehellisesti kunnan
yhteistä hyvää harrastanut. Mutta pilkkaajain pistot eivät ole häneen
pystyneet, hän on niistä huolimatta voinut säilyttää terveytensä ja
kykynsä, jonka hän aina vieläkin on valmis uhraamaan kuntansa ja
vaikkapa koko isänmaankin hyväksi.