4.

Tuskin oli leppoisa aamutuuli alkanut hulmautella lippuja pitkien
riukujen nenissä kummassakin päässä Jussilan päärakennusta, kun jo
alkoi saapua ensimmäisiä kokoukseen tulijoita, ja sitten niitä saapui
yhä lisää koko aamupäivän.

Kaikkein ensimmäisiä olivat oman kylän lapset, jotka eivät milloinkaan
olleet sellaisia ”tuuliviiriä” nähneet, ja nyt suuressa parvessa,
avopäin ja paljain jaloin hyökkäsivät santakuopasta nummen syrjässä
Jussilan kujan suuhun.

He olivat saaneet ajetuksi karjansa laitumelle, yhtyneet paluumatkalla
ja pistäytyneet vanhaan kokouspaikkaansa santakuoppaan, jossa
tavallisesti keskustelut ja kilpailut eivät loppuneet, ennenkuin
nähtiin yhtäkkiä koivupujon viippelehtävän törmän takaa kuoppaa kohti
jonkun vanhemman ihmisen kourassa. Tällä kertaa ei iloinen aamuseura
kuitenkaan keskeytynyt tavalliseen tapaan, sillä liput ennättivät
nousta ennen.

Nyt sitä riennettiin aika elämällä maantielle, kun nähtiin lippujen
hiljalleen kohoavan kuin taikavoimalla aivan riukujen latvaan saakka ja
siellä aukeavan leveiksi ja hulmahtelevan. Ei sentään rohjettu aluksi
julkisesti esiintyä eikä lähemmäksi mennä, vaan jäätiin pitkään riviin
maantien ojaan kahden puolen punaista kujaporttia ja ihmeteltiin aidan
raoista. Mutta hetken päästä rohkeimmat jo avasivat varovasti portin
ja alkoivat kuja-aidan suojassa lähennellä taloa, toiset vähitellen
perässä.

— Kyll’ on aika viirit, ja vaatteesta tehty, sanoi yksi.

— Katsos Kalle, kun ei olekaan tehty kukkoa niinkuin Anttilan viiriin,
huomautti toinen.

— Eikä hevosta niinkuin Mäki-Seppälässä, tuumi kolmas, pienimpiä
joukosta. — Mutta on nämä siltä kauniimmat, vaikkei ole kuvaa mitään,
ei kukkoa ei hevosta. Kun kävisi oikein ärjy tuuli, että kuulisi kuinka
ne kitisee.

— On ne koreat, punaista ja valkoista.

— Ja sinistä, etkö näe?

— Sopii ne noin suuret suureen taloon.

— Älkää löpiskö, sanoi joku isompi joukosta. Ei ne viiriä ole eikä ne
kitise. Tänne tulee tänään juhla, ja sitä varten ne ovat.

— Mikä juhla?

— En minä tiedä, mutta isä kertoi illalla.

— Mutta jäädääskin katselemaan sitä.

— Jäädään, jäädään! päättivät kaikki ja siirtyivät vähä vähältä, yhä
rohkeammiksi tullen pihaportin eteen yhteen kasaan.

Oli ne liput heti huomattu kylässäkin, vaikkeivät Jussilan rakennukset
sinne näkyneet korkeitten peltotörmäin takaa.

Lannanvetäjät näkivät ne kasoilleen, joita parhaillaan hajottivat,
kyntäjä näki ne, kun sattui vakonsa päässä päätään nostamaan ja
sinnepäin katsahtamaan.

Kyntäjä antoi hevosen seistä ja katseli niitä, ja kasalla nojauttiin
tadikkoon ja tuumittiin: saadaanpa nähdä antaako isäntä vapaata
iltapäivää, että päästäisiin katsomaan.

— Pitäisi sinne päästä, koska noin komeasti alkaa.

— Anttilan Jussi kumminkin pääsee, se menee sinne kilpakyntöön.

— Äläpä! Vai menee se. Sehän niissä on käynyt ennenkin.

— Tanssitaankohan siellä? tuumasi piioista joku.

— Eiköhän illemmalla. Tanssittiin kumminkin koululla ennen kun sitä
juhlaa siellä pidettiin, vastasi joku paremmin tietävä. — Ja kuuluuhan
sinne kanttori tulevan torvisoittoineen.

— Vai tulee. Pitäisi sinne päästä.

Ja veltosti heiluivat tadikot katseen yhä ollessa lippuihin
kääntyneenä.

Mattilan isäntä oli juuri ollut menossa pellolleen, kun huomasi
portiltaan liput hänkin. Siihen hän seisattui niitä katselemaan, ja
alkoi tuumia ja tuumaili kauvan, osaamatta eteenpäin tai takaisin, että
mitähän tässä on tehtävä. Jokohan on otettava pyhä?

— Ohoi! Kuules naapuri! huusi hän Ali-Mattilan isännälle, kun huomasi
hänenkin seisovan piha-aitansa nojalla ja katselevan samaan suuntaan.
— Olisikohan sinne mentävä?

Ja naapurit yhtyivät lähemmin keskustelemaan asiasta, seisten kahden
puolen aitaa, toinen selin toinen kyynärnojalla, katsellen Jussilaan
päin.

He olivat vanhanaikuisia miehiä kumpikin, vähän liikkuneita. Eivät
olleet noin komeita lippuja nähneet sittenkuin keisari Helsinkiin meni.
Silloin niitä oli ollut rautatieaseman katto täynnä, ja kun kansaa oli
sinne kehotettu juhlavaatteissa menemään ja siellä junan ohi kiitäissä
hurraamaan, olivat hekin molemmat menneet, pitäen sitä esivallan
määräyksenä. Ja nyt, kun näkivät nuo komeat liput Jussilan katolla,
tuli melkein samallainen tunne kuin silloinkin.

— On sinne mentävä, päätettiin. — Ja menkööt väetkin. Kuka sen
Jussilan tietää, jos sinne ei menisi, kun se on niin mahtava. Eihän
se tosin mitään voi, vaikkei menisikään, mutta jos se pitäisi sitä
ylenkatseena ja siitä rakentuisi eripuraisuutta.

Niin tuumittiin kylällä, korjattiin työkalut pois ja vietiin hevoset
hakaan. Puettiin sitten pyhänuttua ylle ja alettiin siirtyä Jussilaan.

Oli sentään pitäjällä niitäkin, jotka tiesivät asiat paremmin ja niitä
paremmin harrastivat, mutta aivan harvoja. Joku isäntä oli jo aikoja
sitten itseksensä luvassa huolellisesti puhdistanut pienen pussillisen
viljaa, joku emäntä oli varannut nipullisen pellavia, sommitellut
parhaita kuituja somiksi pioiksi, tai jo keväällä kirkkaimmalla
hangella valaissut palan palttinaa, toinen taas kirnunnut paraan
taitonsa mukaan pienen pytyllisen voita, joku itsellisakka kehrännyt
paasman hienointa neuletta, ja mitä mikin, kaikki siinä toivossa, että
saataisi pieni palkinto, joku markkanen tupakka- tai kahvirahoiksi.
Mutta niinkuin sanottu, niitä oli ani harvoja ja paraasta päästä
sellaisia, jotka ennenkin olivat niissä kokouksissa olleet.

Lapset portilla eivät ole huomanneetkaan, että sieltä jo takaapäin
lähenee aikuisia. He eivät vähääkään aavista, että jo ihan selän takana
moni käsi on valmis iskemään tukkaan kuin rohdintuttiin.

Mutta paikan juhlallisuuden vuoksi he pelastuvat nyt. Heitä torutaan
vaan siivosti ja käsketään rientämään kotiin, ”risamekkoja”, muuttamaan
ehjiä vaatteita päälleen ennenkuin saapuu vieraampia tulijoita, ja
tulemaan sitten vasta kauniisti takaisin, niin pääsevät katsomaan
pihalle saakka. Ja hepankekkaa heittäen siitä juostiin suoraan ylitse
Jussilan kesantopellon kylään, niin että multa pölysi.

Keskelle pihaa on lyöty koivuja puolikehään, tehty kuin juhannusmaja,
johon on asetettu sahalautoja pukkijaloille istuimiksi ja pöytä keskeen.
Samallaisia istuimia on rakennuksen seinämälläkin.

Olisihan sinne sopinut mennä istumaankin, mutta sentään pysytteleksen
oman kylän joukko, ensimmäisinä tulleet, piha-aidan ulkopuolella ja
portin vaiheilla, ujoina vähän, kun huomaavat tulleensa liian aikaiseen.

Kun olisivat olleet ajat ennallaan, ei siinä olisi ujosteltu,
sillä Jussilan Anttoo oli kyllä poikamiehenä ollessaan ja vielä
jälkeenkinpäin kulkenut omassa kylässä joka talossa kuin kotonaan,
käynyt kaikissa kisapaikoissa ja monasti mallassaunoissakin huijaillut,
ja olivat kyläläisetkin Jussilan vanhassa tuvassa monet tanssit
pitäneet, mutta nyt vanhemmalla iällään ja varakkaaksi päästyään oli
häntä alettu katsella suuremmalla kunnioituksella, ja sitä hän selvästi
oli osoittanut itsekin vaativansa. Hänen taloonsa ei enää tultukaan
niinkuin tavalliseen tasa-arvoiseen naapuriin. Hän oli tavallaan
vieraantunut kyläläisistään ja entisistä ystävistään, vaikka kyllä
hänet sentään aina emäntineen kutsuttiin kaikkiin suurempiin pitoihin,
ja joka talossa hän aina oli ollut jotain papereita kirjoittamassa.

Miehet siitä painuivat vähitellen portilta alemmaksi tallin puoleen,
katsellen talon rakennuksia, joita moni tuskin oli uudessa kunnossa
vielä nähnyt lähempää kuin maantieltä. Siellä yhdyttiin vanhaan
Mattiin, joka oli koko kylän tuttu, ja jonka kautta kaikki Jussilan
asiat kylällä tiedettiin, sillä hän ei milloinkaan väsynyt kehumasta
isäntäänsä ja hänen toimiaan.

Istuttiin tallinsillan kivijalustalle, pantiin piippuun ja kuunneltiin
Matin selityksiä kaikesta siitä, mitä tänäpäivänä vielä saataisiin
nähdä ja kuulla.

Samassa astelee Anton Jussila itse keppi kädessä, sikaari
hopeasuulaimessa hampaissa, miettivän näköisenä navetasta päin, ja
tulee jo tallin sillan kohdalle. Matti, joka mehkaamalla on kylän
miehille kehunut kuinka monta säkkiä ”tuomaan kuonaa” heillä kulloinkin
kannattaa peltoon ajaa, hiljentää ääntään sitä mukaa kuin isäntä
lähestyy. Tämä on jo menossa ohitse, vaan seisattuu äkkiä ja katsahtaa
sivulleen, juuri kuin vasta olisi huomannut, että siinä oli ääneensä
puhuvia ihmisiä.

Hän tekee hyvän päivän, tervehtää hätäisesti paria vanhempaa
isäntämiestä kädestä ja jatkaa vakavana kävelyään pihaan.

— Jaa, jaa, älkääpä sanoko! Kyllä sillä miehellä on meiningin
haaskuuta, sanoo Matti, huomattuaan jonkun miesjoukosta nurpeasti
urahtavan. Ja sitten alkaa hän juurtajaksain selittää yöllistä
lippumatkaansa.

Portilla huomaa Jussila taas kuin sattumalta vaimoväen, nyykäyttelee
päätään ja kehottaa heitä käymään pihan puolelle istumaan.

— Elkää ujostelko, vaikka tässä on vähän paikkoja siivottu. Käykää
istumaan vaan tänne seinälle. Onhan täällä tilaa, kehottelee hän
emäntiä.

Mutta itse menee hän lehtimajaan keskellä pihaa, painuu huoahtaen
notkealle laudalle istumaan, panee hattunsa pöydälle ja aikoo
juuri pyyhkäistä otsaansa takkinsa hihalla, mutta tempaa samassa
takataskustaan nenäliinan ja pyyhkii sillä. Sitten nousee hän
seisaalleen taas ja alkaa kävellä edestakaisin lehtimajassa, katsellen
vuoroin maahan, toisen vuoron ylös. On kuin puuttuisi häneltä jotain.
Äkkiä kääntyy hän kyökin puoleen päin ja huutaa kovalla äänellä:

— Tiina hoi!

Useita punakoita, hikisiä naisten naamoja ilmestyy avonaiseen kyökin
ikkunaan ja koko emäntärivin päät seinivieren laudalla kääntyvät
sinnepäin yhtäaikaa kuin komennosta.

— Onko Tiina siellä?

— Täällä on, vastataan.

— Käskekääpä tänne sitä.

Tiina tulee kyökinportaita alas hihat kyynäspäihin käärittyinä,
punakkana kuin saunan lavolta, ja juoksee poikki pihan isännän luo.

— Hohhoh, Tiina! Kyllä meillä on ollut kuuma aamu tänään, mutta
onhan sitä hommattava, jatkaa hän kovemmalla äänellä, — onhan sitä
hommattava, että saataisiin jotain edistystä aikaan. Tuopa sieltä
minulle pullo limunaatia ja lasi... tähän näin pöydälle.

Saatuaan limonaadin, ottaa hän povitaskustaan rypistyneen paperin ja
alkaa katsella sitä, aina väliin vetäen savuja, yskähdellen ja heittäen
seinivierellä supattaviin emäntiin salaviistoja katseita.