9.

Hieno hämy on laskeutunut ylitse seudun, ilma viilennyt hiukan, ja
lyhyt hiljaisuus, sellainen kuin se kesäyönä saattaa olla, vallitsee
kuuman, kiireisen päivän perästä. Ei näy enää Jussilan pihallakaan
liikkeellä ketään. Kello kalahtaa vaan silloin tällöin tarhassa, kun
hyttyset tunkeilevat puolihorroksissa märehtivien lehmien kimppuun ja
ne töykkivät niitä turvallaan kylistään pois.

Kärpäset ja paarmat ovat menneet levolle, samoin metsän laulajatkin
kaikki. Rääkkä vaan vaeltelee halmeessaan huudellen kumppanilleen
ja ylhäällä nummella käyskentelee kanervikossa kehrääjä, laskien
väsymättömänä yksitoikkoista säveltään partaisesta nokastaan.
Surviaiset parveilevat äänettömässä työssään pitkin kujaa, polkien
ahkerasti ilmaa, ja kaukaa nummelta kuuluu jonkun yksinäisen
renkimiehen pitkäveteinen laulu, kun hän siellä mietteissään astelee
kivistä polkua, palaten saattamasta jotakuta naapurikylän tyttöä
näyttelystä kotiin.

Kylässä maataan kaikkialla sikeässä unessa, mutta Jussilassa valvotaan
vielä oikein joukolla. Ollaan iloisia ja tyytyväisiä näyttelyn hyvästä
menestymisestä ja otetaan päättäjäisiksi ”pieni lasi”, niin kuin isäntä
illalla oli kuiskaillen paraille ystävilleen ilmoittanut ja kieltänyt
kotiin kiirehtimästä.

Miehet, oman kunnan isäntiä kaikki, ovat ottaneet haltuunsa salin,
mutta kellä sattui olemaan emäntä seurassaan tai tytär, eli poika, joka
ei vielä konjakkia veteen hämmentänyt, ne kaikin istuvat vertaistensa
kanssa kamareissa, pääasiassa odottaen ”isää lähtemään kotiin”.

Isät eivät kuitenkaan ole ensi hopussa taipuvaisia heittämään hauskaa,
puheliasta seuraa, vaikka heitä kamarin puolelta joskus salavihkaa
siitä jo huomautetaankin ja joku suu siellä jo vääntyy pitkään
haukotukseen.

Lasinotto käy sentään sellaisella tolkulla, että se on jommoisessakin
sopusoinnussa luonnossa vallitsevan hiljaisuuden kanssa, ja tuskin
päästää itseään kuuluviin edes oman talon pihamaalle. Jonkun harvan
kerran voisi sieltä pihalla kulkija yksinkertaisen ikkunan lävitse
kuulla jonkun äänekkäämmän sanan, naurun kohauksen tai lukkarin
kakottavan yskinnän.

Vaikka useimmat miehistä ovatkin pikku pihkassa ja tutussa seurassa
kyllä tottuneet kovaakin hammaspeliä pitämään, koettavat he tällä
kertaa kielensä kantaa hillitä, sillä joukossa on kirkonmiehiäkin,
pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu vielä on kunnan raittiusseuran
esimies, jos kohta yleisten asiain harrastuksen vuoksi onkin jäänyt
seuraan ja sallii silmänsä katselevan sitä mitä toiset panevat suuhunsa.

Isäntä itse, Anton Jussila, siinä suurinta ääntä pitää, puhuu niin
ahkerasti, että tasapaino seurassa on melkein kadota. On juuri kuin
hän harjoittelisi päähenkilön osaa jossakussa suuressa näytelmässä,
eikä antaisi pienten sivuasiain ollenkaan häiritä sitä kuvaa, minkä
hän siitä tärkeästä henkilöstä on itselleen luonut. Hän istuu hetken
yhdellä tuolilla, toisen toisella. Puhuu vähän aikaa tämän, kohta
taas tuon kanssa ja välillä koko seuralle. Nousee äkkiä ylös ja
kävelee edestakaisin lattialla, milloin levitellen käsiään, milloin
asettaen ne lanteille, milloin mihinkin asentoon, ja aina sanainsa
välissä kakistelee nenän ja kurkun yhtymäseutua, ja tuntuu olevan
oppimaisillaan tämän uuden yskälajin jo yhtä hyvästi kuin kokouksen
puheenjohtajakin päivällä avauspuheessaan oli sen tehnyt.

Mikkola on yhä sama jäykkäniskainen, miettivän näköinen ja
harvasanainen mies kuin ennenkin, eikä häneen ole tämän päiväinen
kokous jättänyt mitään edistyksen merkkiä, enempää kuin lasikaan
vilkkautta. ”Niin” ja ”tjaah” tulevat yhtä kireästi hammasten välistä
kuin päivälläkin ja pää kääntyy aivan entisellä jäykkyydellään,
huolimatta siitä, että hän sen kääntökohtaa on koko lailla rasvaillut.
Paitsi muutamia muita, vanhempia varakkaita ukkoja, jotka eivät
asioita kuurra juuri sieltä eikä täältä, vaan purjehtivat aina
tyytyväisinä myötätuuleen, kävipä se mistä päin tahansa, on seurassa
vielä joitakuita nuoria, kunnallisissa asioissa puuhaavia ja eteenpäin
pyrkiviä isäntämiehiä. Ne ovat sellaisia, jotka sitä mukaa toivovat
kunnan luottamustoimissa kohoavansa kuin vanhemmat tieltä väistyvät,
ja joilta suuriin uudenaikaisiin parannushommiin maatiloillansa
kuluu rahaa ylitse tulojen. Sen vuoksi he kernaasti pyrkivät
kunnallislautakuntaan, kaikenmoisiin rakennus- ja hoitokomiteoihin,
pankkivaltuuskuntaan, kutsuntatoimistoon keväisittäin, ja muihin
samanlaatuisiin toimiin, joista aina joku markka saattaa vuoden
mittaan tipahtaa tarvitsematta itse kuokan tai kirveen varressa
heilua ja pitää käsnäisiä käsiä. Ja silloin on parasta liittyä niihin
miehiin, joiden ääni kokouksissa enimmin painaa ja joilla joka kolmas
vuosi tapahtuvissa vaaleissa on suurin vaikutusvalta. Voi päästä
valtiopäivämiehenkin valitsijaksi, tai muuhun tärkeään satunnaiseen
toimeen, josta on niin hupaisa antaa lautakunnan esimiehelle lasku ja
nostaa hyvin ansaitut rahat.

Nyt he istuvat Jussilan salissa papin ja muiden vanhempien miesten
keskessä harvasanaisina, mutta hartaina myöntyjinä näiden puuhiin ja
esityksiin, ja pitävät tilaisuutta erityisenä kunniana itselleen,
jota ei ole jokaiselle suotu ja josta pitää jälestäpäin vastakunniaa
osoittaa. Mutta täällä kuulemansa asiat julistavat he kyllä ehkä
jo huomenna kotikylässä naapureilleen omina tarkkaan harkittuina
mielipiteinään ja ainoina hyviin tuloksiin johtavina keinoina tämän
raihnaisen maailman parannukseksi, ja niiden järkkymättömästä
oikeudesta ovat he valmiit vaikka puskemaan päänsä lähimpään seinään —
ainakin sillä kerralla.

Jussila on kauvan aikaa puhunut koulun perustamisesta heidän kylään ja
siitä asiasta hän on päättänyt tehdä valmiin tavalla millä hyvänsä.

— Katsokaa, hyvät ystävät, touhuu hän käsiään levitellen, — katsokaa
herra pastori, näetkö, veli Mikkola, eikö se ole...

— Suokaa anteeksi, keskeyttää pappi nousten seisaalleen ja tarttuen
lasiinsa, — suokaa anteeksi, isäntä, jos minä nuorempana miehenä teen
pienen esityksen. Olemmehan niin paljon yhteisissä asioissa toimineet
ja tulemme kai jumalan avulla vastakin toimimaan, ja tunnemme jo niin
hyvin toisemme...

Jussila arvaa asian ja ottaa lasin käteensä hänkin.

— Että nuo herra pastorit ja teitittelemiset tuntuvat minusta meidän
kesken ikäviltä.

Sitten seuraa lasien kilistys, Jussila puristaa tyytyväisyyttä loistaen
papin kättä ja niin ovat he veli ja veli.

— Niin, mitä minun pitikään sanoa, eikä valehdella, alkaa hän
uudestaan puhua. Niin, katsos hyvä veli, eikö se ole häpeä koko
seurakunnalle, että kansa käyttäytyy niin kovin tyhmästi, niinkuin
esimerkiksi juuri tänään itse kokouksen aikana tuolla vinnillä.
Tirskutaan ja nauretaan niinkuin metsäläiset, mellastetaan ja vedellään
leukoja juuri kun toiset parhaallaan tärkeistä asioista keskustelevat,
eikä edes sen korkean vieraan läsnäolo heitä siitä pidättänyt. Eikö se
ole selvää sivistyksen puutetta? Ei mitään muuta! Ja sentään on koulun
vastustajia meidänkin kunnassa sellaistenkin miesten joukossa, joilta
sitä ei ollenkaan odottaisi. Niinkuin tuo Kartanon ukkokin, kitupiikki.
Hehheh, sen nimen hän kyllä ansaitsee, ei muuta mitään. Sanokaa vaan
minun sanoneeni, älkääkä siinä naurako! Eipä suinkaan hänenkään luulisi
sitä köyhyyden vuoksi tekevän, kun rahaa on niin että alimmaiset
mätänevät.

— Kuuluu olevan sata tuhatta, täydensi Mikkola, ottaen hyvän kulauksen
samalla, kun kerran suunsa aukasi.

— Oli mitä oli, eihän tuossa nyt vielä koko maailmaa ole, jatkoi
Jussila, — mutta ilman sitä samaa ukkoa hakattaisi jo meidän kylässä
koulun nurkkaa että paukkuisi. Ajoi ja huhtoi keväällä, kun asia ensi
kerran oli kysymyksessä, pitkin pitäjää ja sai villityksi tyhmät
ihmiset vastaamme. Ja sillä se ne aina möllöttää, kun niitä suuria
kulunkeja niiden korviin laulaa.

— Kartanolla on paljon valtaa kansan kesken, sen olen huomannut,
puuttui puheeseen pappi. — Johtuneeko se sitten hänen rikkaudestaan,
vai mistä, sitä en arvaa, mutta se valta on taitettava, silloin kun se
sotii yhteistä hyvää vastaan. Muistattehan kuinka kovalle otti pappilan
rakennusjutussa, eikä paljoa puuttunut, ettei hän vienyt voittoa meiltä.

— Joku sellainen siitä on mahtanut ulkopitäjiinkin parjausjuttuja
levitellä, sanoi lukkari, koska puheenjohtajakin tässä päivällä pisteli
meidän rakennushommaamme.

— Vai jo pistellään! No no, kyllähän nähdään vielä ketä he ovat
pistäneet, tuumi pappi. — Se on sulaa kateutta, ei mitään muuta. Ei
suotaisi kai, että meillä olisi rakennukset ajanmukaisessa kunnossa,
jommoiseksi nyt kirkkoherran virkatalo on tulossa. Kukapa siinäkin
sitten isännöinee, kun se valmiiksi saadaan, lisäsi hän hetken
vaitiolon jälkeen, syvään huokaisten.

— Olisipa synti ja vääryys, jollei se mies siihen pääsisi, joka sen
rakentamista niin tunnollisesti on valvonut, vastasi Jussila papin
puoleksi kysyvään arveluun.

Ja samaa mieltä olivat kaikki.

Mutta pappi oli eteenpäin ajatteleva mies. Jollei onni potkaisisikaan
kirkkoherraksi, vaan saisi eteenkinpäin isännöidä pienessä apulaisen
puustellissa, ajattelee hän, ja jollei sattuisi saamaan kotvilleen
isompaa paikkaa muualtakaan? Siinä kysymys, siinäkin. Hän on
parhaallaan naimahommissa ja menossa pappien tavallista uraa, jos
vanhat merkit paikkansa pitävät. Ja senvuoksi päättää hän, että on
parempi katsoa kuin katua.

— Kyllähän kirkkoherran parasta nyt koetetaan kohtuuden mukaan
katsoa, sanoo hän, mutta toista on apulaispahan kanssa. Kovin ahdas
ja epämukava on hänen asuntonsa, eikä peltoakaan muuta kuin tuo pieni
perunatilkku. Jos nyt sattuisi isoperheinen mies, niin kovin siinä
kävisi elämä tukalaksi.

— Onpa tosiaankin niinkuin pastori sanoo, myöntävät kaikki. Mutta
tästä seurasta ei ole kukaan ollut osallisena siihen tyhmyyteen, että
se on niin ahtaaksi rakennettu, ja siihen niin vähän maata lohkaistu.
Vaan onhan asia korjattavissa, päättävät miehet. — Jatketaan
rakennusta ja otetaan peltoa lisää.

— Veli ottaa siitä seikasta kirkonkokouksen heti ensi tilassa,
kehottaa Jussila pappia, joka salaviistoon, silmä vilkuen on katsellut
miehiä, vaikkeivät nämä kesäyön hämärässä ja itse hiukan konjakin
hämärtäminä huomaa siinä katseessa muuta kuin tunnollista vakavuutta.

— Niin, pastoori ottaa kokouksen vaan, vakuuttaa Mikkolakin.

— Mutta ei huoli kuuluutuksessa tehdä aivan tarkkaa selkoa, mitä on
kysymys. Kuuluuttaa noin vaan lyhyesti, että olisi tehtävä muutoksia,
joitain pienempiä korjauksia tai muuta sellaista, neuvoo Jussila.
— Hm! ymmärtäähän veli... Jaa, se juttu menee kuin tupakka, mutta
pahemmin on tämän koulun laita. Tällainen kulmakunta ilman koulua!
Tallustaa täältä lasten viisi virstaa Syrjän koululle ja jos sielläkään
sitten olisi edes säällinen opettaja! Viralta olisi pantava mokoma
juoppolallu! Kirkolle taas tulee penikulma, ja on niitä sielläkin
saakka meidän kylästä, ainakin meiltä yksi. Ja ajatelkaa, mitä
tuollainen matka maksaa, kun Matin täytyy joka viikko häntä sinne
kyyditä. Se ei olekaan mikään pieni kulutus, se.

Ja kun kellään ei ollut siihen mitään sanottavaa, jatkoi Jussila yhä:

— Vaan kun minä puhun täällä kylällä heille koulusta, sanovat
useimmat, että mitä ne lapset siellä oppivat, pahuutta toisiltaan ja
elkiä, eivät mitään muuta. Mutta laitetaan koulu ensin ja siihen hyvä
opettaja, niin näkevätpä mitä opitaan. Tästä minä otan kunnankokouksen
vielä tänä kesänä. Uusi yritys vaan, ei siinä muu auta, ja niin totta
kuin olen Anton Jussila, näytän maailmalle, että tässäkin kylässä vielä
on koulu!

Hän löi innoissaan kämmentä pöytään että paukahti.

— Vai onko teistä kellään mitään vastaan.

Ei ole, sanottiin yleisesti, eikä ollut viime kerrallakaan.

— Ottakaa te valtakirjoja vahvasti, mutta hiljalleen, vähin äänin,
noin vaan lypsäen, ja isoäänisiltä etupäässä.

— Se tehdään.

— Ja ensi syksynä rakennus alulle. Minä lahjoitan ilmaisen tonttimaan.
Tuossa on hyvä paikka toisella puolella maantietä, tuossa kujan suussa,
katsokaas.

Hän näyttää kädellään ikkunasta maantielle päin ja koko joukko siirtyi
katsomaan.

— Hyvä on paikka, sanottiin. Kuiva törmä ja hiukan sivulla kylästä
niinkuin pitääkin.

— Sanokaa kaikille, että Jussila lahjoittaa maan... ja viisikymmentä
hirttä vielä.

— Tuskinpa kehtaakaan enää kukaan vastustaa, huudahti pappi, ja samaa
mieltä olivat muutkin.

— Ja sanani pidän, jatkoi Jussila yhä ylenevällä äänellä.

— Tontti ei maksa kunnalle äyriäkään, pankaa muistiinne se. Mutta
sekakoulu siitä on tehtävä, naisopettajalla, lisäsi hän hetkisen
päästä, aivan kuin olisi sen pannut ehdoksi lahjalleen.

— Tietysti, sanoi pappi asiantuntijan äänellä. — Ne ne aina ovat
parempia.

— Naisopettaja se pitää olla, lisäsi Jussila vielä painavasti, —
ettei satuttaisi miehisessä taas saamaan tuollaista viinaanmenevää
hölöä kuin tuo yksi mokoma tuolla...

Uusi ajatus oli iskenyt hänen päähänsä, vaikka oli se jo joskus
ennenkin hälväämällä ollut siellä jonkunlaisena hyvänä aavistuksena.
Nyt siitä voisi todenteolla tulla jotain — ja toisten ihaillessa
ikkunoista vastaista koulunmäkeä, kallistui Jussila vieressään
seisovaan pappiin päin ja kuiskasi tämän korvaan:

— Meidän Hilmakin pääsee jo vuoden päästä seminaarista ulos...

Hän rykäisi merkitsevästi.

Se oli rohkea salahuomautus miehelle, joka istui puheenjohtajana
kansakoulujen johtokunnassa, mutta Jussila rohkeni sen tehdä, luottaen
molemminpuoliseen avun tarpeeseen ja äsken perustettuun veljeyteen.

— Ei huoli pastori sentään levitellä asiaa, eikä hiiskua kellekään,
vaikka tuon tulin sanoneeksi. En minä sillä erityisesti mitään
tarkoittanut, lisäsi hän hätäisesti, kun toinen ei heti vastannut, vaan
näkyi jääneen miettimään tuota huomautusta.

— Sopisi mainiosti, vastasi pappi, matalalla äänellä hänkin. — Se on
terävä tyttö, teidän Hilma.

He siirtyivät sivummalle toisista ja keskustelivat kauvan aikaa
hartaasti, melkein kuiskimalla keskenään.

Naisten puolella kamareissa on muun puheen ja haukotusten lomassa
kosketeltu kuin heikkona kaikuna samoja asioita, jotka salissakin ovat
keskustelun aiheena olleet, mutta lopulta on siellä alettu todenteolla
hankkiutua hyvästiä heittämään ja arveltu, että pitäähän sitä jo lähteä
kotiin aamukahvin keitolle.