ENSIMMÄINEN LUKU.

1

Kaukana Kainuun vesistön yläpäässä olevan suuren ja saarettoman,
aavan, kallio- ja korpirantaisen, murheellisen ulapan jäät olivat
viivytelleet paikoillaan tavallista kauemmin. Toukokuu oli jo menossa
sivu puolivälin, mutta yökylmät vahvistivat vielä jäitä niin, että
niille uskalsi mennä aamuvarhaisella, kunhan varoi rantoja, salmia ja
niemenkärkiä, joissa ne olivat virrankäynnin vuoksi heikompia. Ilmat
pysyttelivät koleina ja koko luonto ikäänkuin haluttomana, melkein kuin
kuolleena.

Jyrki, rajan takaa aikoinaan tullut orpo karjalaisnuorukainen, joka
oli Niemen talossa renkinä, oli järven rantakankaalla karsimassa
kaadettujen kolomäntyjen latvuksia. Tauoten hakkuustaan hän oikaisihen
ja jäi tuijottamaan ulapalle, ruskeissa silmissä kaiho. Tuo mustuvien
jäiden peittämä laaja selkä ja sen päällä kaartuva harmaa, kolea taivas
herättivät hänen mielessään hillitöntä, masentavaa alakuloisuutta.
Katse hakeutui sen yli taivaan rantaan ja yli senkin aina sinne, missä
olivat kotikylä, olivat olleet maammo ja taatto.

Koti-ikävä valtasi hänet väliin kuin kova sairaus siitä huolimatta,
että hän oli ollut Niemessä jo monta vuotta. Nälkä oli ajanut hänet
rajan yli tänne. Kun oli annettu työtä ja ruokaa sekä kohdeltu hyvin,
hän oli jäänyt ja oppinut suomalaisten töille. Ja tottumuksen lisänä
häntä nyt pidätti täällä eräs salainen syy, joka paisutti sydämen
kaihon tuskaksi.

Kun tulisi edes pian lämmin ja kesä!

Jyristä tuntui, että siitä mahdollisesti koituisi lievennystä hänen
ololleen, joka oli viime vuoden aikana käynyt samalla sekä suloiseksi
että vaikeaksi. Kevät ilahduttaisi, kesä tyydyttäisi, poistaisi ehkä
sen heikkoudentunteen, joka väliin vaivasi häntä. Olisihan silloin
ainakin alituista kiirettä, joka estäisi ajattelemasta turhia. Nyt
kylmyys ja jäät viivyttivät kalastusta, touontekoa, tervahaudan
polttoa, tukinuittoa — kaikkia töitä, ja väkisin painoivat
apeamieliseksi.

Jyrki meni lähemmäksi rantaa, aivan korkean, jyrkän pahdan reunalle.
Tämä oli erikoinen, omituinen paikka. Parin virstan verran oli
tällaista jyrkkänä, ainakin kymmenisen sylen korkuisena hiekkarinteenä
järveen kaatuvaa töyrästä ja sen alla sileää valkohietikkoa.
Jyrki näki mielessään kesän, helteisen päivän, jolloin ilma tässä
kankaalla väreili kuumuudesta ja ulappa tuossa kimalteli hehkuvan
auringon valossa, näki hämyisen illan, kuun tuolla järven toisella
puolen, itsensä ja Katrin istumassa tuon kaatuneen petäjän rungolla,
tuijottamassa järvelle, taivaalle, kuuhun — jonnekin kauas, jonka näki
ja jota ei nähnyt. Jyrki muisti silloin ensimmäisen kerran kokeneensa
oudon olon: samalla makean ja katkeran, riemastuttavan ja murheellisen,
niin onnellisesti riuduttavan, että kaikki muu muuttui olemattomaksi.
Katrilla oli pelkäävä ja odottava ilme, ja hän vilkaisi Jyrkiin
silmäterät auenneina syviksi kuin kaivo. Eikä kumpainenkaan sanonut
mitään.

Jyrki havahtui unelmistaan siihen, että hänen ylitseen lensi pari
kuikkaa karheasti raukahtaen. Ulapan toiselta puolen alkoi mereen
saakka virtaava joki, jonka niska oli aina sula. Kuikat lensivät
tietenkin sinne kalastamaan. Jyrki ei pitänyt kuikista, vaan
melkeinpä pelkäsi niitä kuultuaan nuoren, arkamielisen Aliina-emännän
sanovan niitä paholaisen linnuiksi. Nyt lensi tuossa parvi hanhia
pohjoiseen, pesimään suurille soille ja suolampien rannoille. Jyrki
tunsi vaistomaista halua päästä kiitämään vapaasti niinkuin nuo tai
kurjet, jotka olivat saapuneet eilen. Hän asettuisi itse johtajaksi
ja uljaasti, voimakkain siiveniskuin, veisi parvensa kohti sitä
pesimäpaikkaa, joka olisi kaikista paras. Hän tahtoi olla uljas, komea,
niinkuin rikkaimmat brihat Uhtuen pogostalla. Silloin hän uskaltaisi
kuiskata salaisuutensa Katrille, kun he kesäsunnuntaina tulisivat tänne
tai piiloutuisivat ruispeltoon, josta toisten Vilkko ei löytäisi heitä.
Siellä olisi kuin veden alla: ei näkisi muuta kuin huojuvat oljet ja
sinikaunokkeja ympärillään ja taivaan ja valkohattarat huikaisevan
korkealla. Siellä muuttuisi sanattomaksi ja Katrin kaulalle kohoisi
polttava puna. Ollessaan tällainen uljas briha Jyrki ei enää ujostelisi
kuten aina tähän saakka, vaan vetäisi Katrin luoksensa.

Jyrki havahtui viekoittelevasta unelmastaan ja katsahti itseensä:
kurjiin pieksukenkiinsä, joita ei enää kannattanut edes paikata,
repaleisiin, kolopuiden käsittelyssä pihkautuneisiin housuihinsa ja
reikäiseen takkikuluunsa, jonka hänen isäntänsä Anterus oli heittänyt
hänelle, koska ei itse enää kehdannut pitää sitä. Hän lysähti
istumaan sille samalle rungolle, jolla Katri oli istunut kesällä,
ja hänen umpeen painuneiden luomiensa raoista, ruskeiden, pitkien
silmäripsiensä välistä, alkoi tiukkua kyyneliä. Ne kierivät hitaasti
hänen repaleiselle takilleen ja siitä rautaiseen, kylmään maahan, jota
vielä peitti siellä täällä tyly, kalsea jäätikkö, ja ne olivat isoja ja
kuumia.

2

Niemen talo oli korkealla vaaralla, josta näki silmänkantamattomiin
sinertäville selkosille ja järville. Niemen asukkaista olivat
kaikki muut tottuneet tuohon näköalaan eivätkä siksi siihen usein
katsahtaneet, paitsi Katri, joka taas ei tahtonut saada siitä
kyllikseen. Milloin hän vain nousi pirtin portaita, hän käännähti
edes silmänräpäykseksi vilkaisemaan siihen. Aina sen korkea laajuus
ikäänkuin avarsi mieltä ja samalla herätti kaipuuta — minne, sitä
Katri ei osannut sanoa. Nyt tuo näköala oli viluinen, kolea, ja täytti
sydämen alakuloisin tuntein. Mutta kesällä juhannuksen aikaan katse
unohtui kuin janoinen juomaan sitä, kun se unelmoi valkean yön hämyssä.
Silloin Katri saattoi istua tässä portailla kauan unohtuneena ja
uponneena sielunsa maailmaan, jossa arat ajatukset yrittivät lentoon ja
taas ujoina laskivat siipensä suppuun.

Tuolta alangon toiselta puolen näkyi korkea, valkoinen rantapahta.
Siellä jossakin Jyrki hakkasi kolopuiden latvuksia. Jyrki oli
kahdeksantoistavuotias kuten Katrikin. He olivat olleet saman katon
alla kymmenvuotiaista eli siitä saakka, kun Jyrki oli ilmestynyt eräänä
talvipäivänä heidän pirttiinsä repaleisena, väsyneenä, nälkäisenä,
pakkasesta kohmettuneena. Hän ei ollut sanonut mitään, vaan oli mennyt
pystyvalkean ääreen ja ojennellut punaisiksi kylmettyneitä käsiään
tulta kohti. Katrin isä ja äiti olivat eläneet vielä silloin. Katri oli
vilkaissut kysyvästi äitiinsä ja tämän nyökättyä hakenut tulijalle ison
leipäpalan. Jyrki oli sanonut hiljaa ”kostjumalan”, katsonut Katria
kiitollisesti ja alkanut syödä. Hän oli tullut rajan takaa yksin —
tästähän kulki karjalaisten kesä- ja talvitie Suomeen — pyydellyt
paloja taloista ja niin päätynyt Niemeen. Kumma, etteivät sudet olleet
syöneet häntä. Katri oli kysynyt häneltä sitä ja saanut selitykseksi,
että Spoassu oli varjellut. ”Mikä Spoassu?” — ”No hän, jota te sanotte
Vapahtajaksi”. — ”Onko Spoassu teidän Vapahtajanne?” — ”On. Ja Jumala
on Bohu”. Katria nämä nimet olivat naurattaneet. Hän osasi jo lukea
katkismusta, sillä äiti oli opettanut hänet kirjalle, ja tiesi asiat
paremmin kuin Jyrki, jonka hän, Katri, oli opastanut lukemaan vasta
nyt, aivan viime aikoina. Katri osasi kirjoittaakin ja aikoi opettaa
myös sen taidon Jyrille.

Tapansa mukaan Katri taas tullessaan pihalta portaille käännähti ja
vilkaisi kauas korpeen, sinne, jossa kasvoi niin iso kuusi, että
se kuvastui taivasta vastaan yhtä korkeana kuin aikuinen pienten
lasten joukosta, hapsesta saakka Katri oli katsonut tuota kuusta ja
ihmetellyt sen korkeutta. Hän oli kysellyt isolta Anterus-veljeltään,
joka oli kymmenisen vuotta häntä vanhempi, oliko tämä milloinkaan
käynyt kuusen luona. Anterus oli, mutta kielsi Katria menemästä sinne,
koska matka oli pitkä ja välillä upottavia rimpisoita. Mutta kiellosta
huolimatta Katri oli mennyt. Heillä oli siellä puolessa niitty ja
kerran oltaessa heinällä Katri ja Jyrki olivat lähteneet kuusta kohti,
mielessä Anteruksen opastukset ja maamerkit, ja löytäneet sen. Se oli
juhlallinen, komea, melkein peloittava. Alaoksat valuivat maata kohti
niin pitkinä, että juurelle syntyi tiheä kota, jossa varmasti säilyi
kuivana kovimmallakin sateella. He olivat levänneet siellä, hän ja
Jyrki, ja kuunnelleet lahorastaan haastelua. Se oli asettunut kuusen
latvaan ja puhellut niinkuin olisi tiennyt heidän ajatuksensa. ”Tyt-tö,
tyt-tö, anna suuta, anna suuta”. Katri muisti halunneensa pistää
kätensä Jyrin käteen, mutta ei ollut voinut, koska ujous oli estänyt.
Mutta vieläkin hän tunsi, miten erikoinen, kuvaamaton hyvä olo oli
silloin ikäänkuin lämmittänyt häntä.

Katri meni pirttiin mielessään kirkas, iloinen onni. Se varmaan
kuvastui hänen kasvoistaan, säteili hänen sinisistä, uskollisista,
avoimista silmistään, ja väreili hymynä hänen huulillaan, koskapa
Anterus-veli katsahti häneen kysyvästi, hiukan ihmettelevästi. Katri
vain naurahti vastaukseksi tietämättä ison veljen todenneen hänen
naurunsa iloisen helähdyksen, hampaiden valkeuden ja poskikuopan
sirouden. Mutta samalla Katrin mieleen tuli pelkäävä kysymys, tiesikö
Anterus mitään hänestä ja Jyristä, ja silloin hänen naurunsa katkesi,
puna alkoi kohota kaulalta kasvoille ja silmät kohdistuivat Anterukseen
avautuneina suuriksi, täynnä arkaa tunnetta. Mutta eihän Anterus siihen
mitään vastannut, vaan jatkoi vaiteliaana askarettaan, muodollaan
kaukainen, puhkeamaan pääsemätön, hohtava, surumielinen häive.

Katri kääntyi pois ja alkoi toimitella omia tehtäviään. Hänen
sydäntänsä lämmitti veljen läheisyys, sillä Anterus oli hänelle melkein
kuin isä. Hän katseli veljeään salavihkaa ja vertasi häntä Jyrkiin,
sillä hänen olemuksensa oli auennut miehuuden kauneudelle. Jyrki
oli ruskea-, Anterus vaaleaverinen kuten Katrikin; Jyrki oli pitkä,
mutta solakka, Anterus sekä pitkä että tanakka, oikea voimamies;
Jyrin silmät olivat ruskeat, loistavat, herkästi tuliset, hellät,
jopa itkevät, Anteruksen katse oli aina sinisen kiinteä, rauhallinen
ja luja, tietoinen siitä, mitä vaati; Jyrki oli naurava ja itkevä
lapsi kuten Katrikin, Anterus rautainen mies, jonka kasvoilta hymy
näytti ainaiseksi kaikonneen. Katri oli huomannut, että Anterusta
painoi salainen murhe, mutta saattoi vain aavistaa, mikä se oli.
Häntä yhtäkkiä itketti, kun hän ajatteli heidän, veljen ja sisaren,
istuvan tässä kahden avarassa pirtissä ja vaitiollen ajattelevan
sydänsuruaan. Mutta entä se vielä muuttuisi Katrin kohdalla elämän
suurimmaksi iloksi? Anteruksen kohdalla se ei voinut siksi muuttua,
sillä sen syy oli kivettynyt peruuntumattomaksi, korjaantumattomaksi,
parantumattomaksi.

Anterus sai työnsä valmiiksi ja meni jykevin askelin ulos. Mutta
noustessaan hän oli vilkaissut sisareensa ja tämä oli nähnyt, kuinka
Anteruksen silmistä oli kuvastunut masentunut, alistunut, toivoton
ikävyys. Ja niinkuin Jyrki tuolla rantapahdalla, nyt Katri täällä
pirtissä tunsi, kuinka isot kyynelkarpalot vierivät poskelle ja siitä
rinnalle ja lattialle. Eikä Katri osannut sanoa, mikä niistä vuoti
hänen oman salaisen onnensa, mikä veljen salaisen onnettomuuden vuoksi,
ja oliko hänen itkussaan enemmän onnen makeutta kuin onnettomuuden
karvautta.

3

Niemen talon vanha isäntä Iso- eli Musta-Juha, joksi häntä myös
sanottiin hänen tummaverisyytensä vuoksi, istui näinä samoina
tunteina pirtin ikkunan ääressä ja korjaili rysiä. Hän oli jo
seitsemissäkymmenissä, mutta hänen tuuheassa tukassaan oli vielä
harmaan ja valkean rinnalla yhtä paljon tummuutta, nuoruusvuosien
komeata korpinmustaa, joka oli aina antanut hänelle mieleenpainuvan
näön. Hiusten tummuus ei ollut täällä Kainuun rajaseuduilla
erikoisemman outo asia, mutta niin ylpeätä väriä kuin Iso-Juha
pitivät sentään vain harvat. Mistä perinnöistä se juonti alkunsa,
sitä ei tiedetty, sillä Ison-Juhan suku oli asunut tässä paikassa
ylimuistoisista ajoista — sen väylän varrella, jota myöten
rajantakaiset ”kiero-kauro-karjalaiset” olivat soutaneet alamaahan,
meren rannikolle, hurjille ryöstöretkilleen. Monta kertaa Niemen talo
oli haihtunut savuna ilmaan, miehet maanneet nuoli rinnassa,
keihäs kurkussa ja kallo tapparan halkaisemana, ja naiset parkuneet
pitelijäinsä käsissä, kun rapparisodan kauhut hävittivät seutua
kulovalkeana, mutta aina oli kuitenkin uusi salvos kohonnut entisten
nurkkakivien varaan, eloon jäänyt poika ylentynyt isännäksi ja naiset
synnyttäneet uusia lapsia. Niin elämä oli alkanut ujua edelleen, tosin
kapeana, mutkaisena, vaivalloisena kuin metsäpolku, mutta silti aina
varmana siitä, että kerran tultaisiin aikaan, jolloin ei tällaista
enää tapahtuisi. Ja avautuihan joskus metsäpolun varrelta kauniskin
näköala, kun kuljettiin kasken ohi, jossa aaltoili sakea, pitkä,
raskastähkäinen ruis, tai saatiin kotipelloista runsas sato. Kukapa
saattoi näiden vaiheiden jälkeen tarkalleen selvittää isyydet, tutkia
vaikenevien naisten salaisuudet, määritellä sen lähteen, joka ehkä
vuosisatoja myöhemmin pulpahti näkyviin suvun jossakin haarassa, kuten
nyt Isossa-Juhassa ja hänen nuoremmassa, viisikolmattavuotiaassa
Vilkko-pojassaan. Olipa tumman värin isä kuka hyvänsä — kerrottiin
erään suvun nuorista naisista joutuneen karjalaisten vangiksi ja
päässeen pakenemaan näiden päällikön nuotiolta sitten, kun tämä oli
vaipunut humalaisen raskaaseen uneen —, hän oli kylvänyt uroon
siementä, josta kasvoi korven voimamiehiä. Isossa-Juhassa oli komeata
eivät vain tukka ja tuuheat, vielä mustina kaartuvat kulmakarvat,
vaan myös kasvot: terävinä tuikkivat tummat silmät, jotka mielen
kiihtyessä alkoivat oudosti liekehtiä, suora, korkea nenä, viivaksi
kiinni nipistyvä suu, luja leuka, ja itsenäinen, miehekäs, vapaasti
ja uljaasti katsahtava ilme. Partaa hän ei pitänyt, vaan ajeli
kasvonsa puhtaiksi joka saunakerta. Tukka oli pitkä, niskasta leikattu
tasaiseksi.

Iso-Juha kääntyi vilkaisemaan ulos, sinervän kolealle järven
ulapalle, joka levisi tuolla alhaalla laajana ja murheellisena, ja
alakuloiselle, harmaalle taivaalle, joka lupaili mieluummin lunta
kuin vettä. Hänen mielessään välähtivät kaikki myöhästyvät kevättyöt:
kalastus, touonteko, haudanpoltto, ja lisäksi sydäntä leikkasi se,
että karjanrehu oli loppunut, syötetty jo viimeistä kortta myöten.
Kaukoniityillä olisi vähän ollut suovanpohjia, ehkä heiniäkin, mutta
niitä ei saanut sieltä kotiin kelirikon vuoksi. Oli jo täytynyt
kokoilla varpuja ja ruskeata jäkälää ja syöttää elukoille niistä tehtyä
haudetta. ”Lujille ottaa karjan vieminen sulaan maahan ja uuteen
kontuun, mutta niinhän se on tehnyt monta kertaa ennenkin ja tässäpä
tuota ollaan”, mumisi Iso-Juha itsekseen. Hänen sisuaan kuitenkin
kaiveli se, että luonto oli heittäytynyt oikulliseksi juuri tänä keväänä,
jolloin olisi tarvittu senkin puolelta erikoisen suopeita
olosuhteita, jotta olisi saatu kaikki suunnitelmat onnistumaan.

Hän ähkäisi harmissaan ja kumartui työnsä puoleen. Hänen vaimonsa,
Hanna-mummu, joksi Niemen vanhaa emäntää yleisesti sanottiin, seisoi
avotakan ääressä hoitelemassa haahloissa riippuvaa pataa, jonka
nokimustaa pohjaa liekit nuolivat ahneesti kuin olisi siitä irronnut
makeaa. Oli kuin olisi Iso-Juha hakenut värinkin puolesta itselleen
sopivan vaimon, sillä Hanna-mummu oli niin tummaverinen, että sen
saattoi huomata hiusten melkein täydellisestä valkeudesta huolimatta.
Sitä omituisempaa oli, että silmät kuitenkin olivat siniset, tummat
kyllä, mutta silti siniset. Kun niissä aina oli kirkas, rauhallinen,
lempeä loiste, Hanna-mummun olemus oli kokonaisuudessaan harvinaisen
vaikuttava, majesteetillinen omalla selittämättömällä tavallaan. Hän
oli kotoisin alempaa emäjoen varrelta, jossa Iso-Juha oli häneen
tervaretkillään tutustunut. Hanna-mummu oli ollut ja oli yhä Niemen
varsinainen valtiatar, jonka sanaa tämän lempeydestä huolimatta
kaikki tottelivat — Iso-Juha tosin vain silloin kun halusi. Nytkin,
seistessään siinä takan ääressä selin muihin, Hanna-mummu ilmaisi
vielä kirkkaiden silmiensä terävällä, rauhallisella katseella olevansa
tietoinen kaikesta, mitä tuvassa tapahtui.

Siinä vallitsi äänekäs ja reipas työn vilske, sillä Niemen nuori,
kolmikymmenvuotias isäntä Veeru, jolle Iso-Juha oli jo luovuttanut
talonsa virallisen hallinnan, ja tämän nuorempi veli Vilkko, joka oli
isänsä kuva sekä näöltä että koolta, tekivät huimaa vauhtia, ihan kuin
ärtyneinä, tervatynnyreitä. Kuukauden päästä viimeistään piti näet
poltettaman hauta, joka tuottaisi kuutisenkymmentä tynnyrillistä.
Huumaavasti rämisten putoilivat talvella lohotut ja osapuilleen
veistetyt kuusiset kimpilaudat orsilta, kun Vilkko kohotteli niitä
altapäin toisesta päästä, ja tuskin oli ääni vaiennut, kun hän jo
tarrasi niitä niskasta kiinni, sijoitti höyläpenkkiinsä ja alkoi
käsitellä tarmokkaasti kuten tekee siekailematta kiinni käyvä mies:
päältä surkeilematta lastua lohkaisevalla kirveshöylällä, kourupuolelta
kovelimella. Puhtaat kimmet sieppasi sitten Veeru, pyyhkäisten niiden
selkää kuin mielihyvikseen, saumasi ne sopivan vinoreunaisiksi pitkässä
saumahöylässä ja alkoi taitavasti koota niitä pohjien ympärille, jotka
terävä puukko oli vuollut pyöreiksi ja ohutreunaisiksi. Uurrehöylä
teki nyt surautellen ja jarnuttaen tehtävänsä, vannehaka kiristi
kuusiset vanteet armahtamatta reunan yli paikoilleen, ja puuvasara ja
tylppä kiila ajoivat ne kuin tanssien alemmaksi. Kävi pauke, kitinä ja
jarske, ja keveä puupöly keinui ilmassa. Miehet olivat paitahihasillaan
ja otsalla helmeili hiki, sillä pirtissä oli äkeä lämmin. Veeru oli
totinen, silmät aina työssä kiinni. Hän oli lyhyempi kuin isänsä,
enemmän ruskea- kuin tummaverinen, harteikas, raskaan työn painama
hiukan kumaraksi. Jykevillä, nelikulmaisilla kasvoilla oli hiljainen,
vartova, harkitseva ilme.

Ei puhuttu juuri mitään, sillä kiire ja työn meluisa laatu eivät
antaneet sanansijaa. Vilkko vain väliin kuin kyllästyneenä keikautti
päätänsä ja katseli vauhkosti ympärilleen kuin nuori ori, joka
ikävystyy pilttuussaan tai haassa ja hirnuen intohimoisen kiljuvasti
ilmaisee valtavaa, peloittavaa kaipuutansa. Hän oli perinyt isänsä
ruumiin, ryhdin, muodon ja ilmeet. Silmäterien säihky oli harvinainen
ja niiden kaiho, se tietämättäkin tapahtuva uneksinta, joka on nuoren,
purkautumattoman sydämen tunnus, polttava, sävähdyttävä. Vilkko
oli kuin unessa: kädet kyllä tekivät tehtävänsä, sillä työhän oli
tuttua, konemaista, mutta ajatukset tai paremmin sanoen epämääräiset
mielikuvat, joiden keskeisenä, kirkkaimpana kohteena oli aina nuori
nainen — tämän kasvot, huulet, silmät, etenkin loistavat, lumoavat,
lempeät, rakkaat silmät —, syttyivät ja sammuivat kuin saippuapallot,
heijastellen tuhansia värejä ja kimmeltäen kuin pilvet. Kuin
mesikastetta niistä lankesi sieluun kipeätä makeutta.

4

Karsinaikkunan ääressä istui Veerun nuori, pari vuotta sitten vihiltä
tuotu nainen, Aliina, ja kehräsi. Kuin vastakohdaksi Niemen talon
väelle hän oli aivan vaalea: pellavatukkainen, helakkaposkinen.
Silmäripset erottuivat kuultavan ruskeana varjona hänen poskiansa
vastaan, kun hän hiukan kumartuneena, hyppysiinsä tuijottaen, venytti
villahahtuvaa tasaisesti ohenevaksi, rukin puolaimeen kiertyväksi ja
keriytyväksi langaksi. Koko hänen olemuksensa sai lisävaaleutta siitä,
että se vähäinen kirkkaus, mitä taivaalta valui sen alakuloisesta
pilviharmaudesta huolimatta, tuli sisään karsinaikkunasta ja auersi
Aliinan ympärillä valkeana vivahteena. Aliinan kasvot eivät olleet
erikoisemman kauniit, mutta hänen ilmeensä oli uskollinen ja harras,
ja hänen muotonsa olivat naisellisesti pehmeät ja viehkeät. Hänen
ajatuksensa olivat jossakin muualla kuin kehräämisessä, sillä
alakuloinen väänne nousi hänen huulilleen ja vaisu punastuminen alkoi
kohota kaulalta kasvoille. Hanna-mummu ajatteli katsahtaessaan joskus
häneen, että hänestä hengähti valkeata siveyttä, sitä viattomuuden
liikuttavaa puhtautta, joka on erikoista äsken avioliittoon menneille
nuorille, kokemattomille naisille, noille lapsille, jotka on saatettu
silmät sidottuina elämän portille ja kulkevat nyt ensimmäisiä askeleita
sen vaikeissa koleikoissa ja petollisissa hetteiköissä.

Aliinan alakuloinen ilme ja punastuminen johtuivat siitä, että hän
muisti sitä kesäistä iltaa kaksi vuotta sitten, jolloin Veeru oli
kysynyt häntä vaimokseen. Niemen talolla ja Aliinan kodilla oli järven
kuivaamisesta saatu yhteinen niitty, jonka heinien korjuu vei nuoren
väen toistensa pariin. Sen niityn korjuuta odotettiin jännittyneinä
molemmissa, sillä muulloin tavattiin harvoin, ja työn aikana ja
varsinkin illoin sen jälkeen nuorten kesken oli vallatonta leikinlaskua
ja ”riijaamista”. Aliina tiesi häntä aina aiotun Niemen taloon,
Ison-Juhan omistaman puoliskon tulevalle isännälle, ja oli tottunut
siihen ajatukseen, mutta sittenkin häntä oli vaivannut epävarmuus
antaessaan Veerulle myöntävän vastauksen. Eikä hän ollut osannut
iloita onnestaan niinkuin oli ennen kihlaustaan kuvitellut, ei, vaikka
tunsi ja tunnusti täydelleen Veerun perinpohjaisen kunnollisuuden. Kun
hän nyt ajatteli kaikkia menneitä suvia ja niiden niittykertoja sekä
tutki muistojaan, niin syntyi sävähdyttävä epäilys, että oliko hän
ollut kihloihin mennessään unessa ja herännyt valveilleen vasta häiden
jälkeen, jolloin se oli jo myöhäistä, koska oli nyt sidottu käsistä ja
jaloista milloinkaan aukeamattomalla solmulla? Sillä eiväthän noiden
menneiden unelmien keskuksena olleetkaan, kun hän katsoi tarkkaan,
Veerun eivätkä Vilkonkaan kasvot, vaan erään kolmannen, joka oli
silloin näkynyt ikäänkuin sumun läpi, himmeästi, kaukaa. Silloin hän ei
ollut ajatellut tuollaista mahdollisuutta, vaan oli tyytynyt isänsä ja
Ison-Juhan yhteiseen päätökseen, mutta sittemmin hänessä oli ikäänkuin
avautunut jotakin ja sydämessä oli alkanut levoton, epäilevä taistelu.
Jumalalle kiitos, ettei siitä kukaan tiennyt, että hän saattoi
säilyttää salaisuutensa. Kun syntyisi lapsi, niin se toisi tullessaan
oikean rakkauden Veerua kohtaan, ja sillä tavalla Jumala auttaisi häntä
voittamaan pahat ajatukset ja saavuttamaan eheän onnen.

Aavistikohan Vilkko Aliinan salaisuuden, koska katsahti häneen usein
silmissään omituinen ilme? Aluksi taloon tultuaan Aliina oli hiukan
arastellut Vilkkoa, sillä tämän komea, voimakas miehuus, loistavat,
polttavat silmät, olivat melkein peloittaneet häntä. Mutta hän oli
päässyt arkuudestaan huomattuaan, etteivät Vilkon silmät pälyneet
häneen, veljen vaimoon, mikä olisikin ollut paha, vaan toisaalle, pihan
ylitse, Katria kohti. Sehän oli asia, jota vastaan ei kenelläkään
ollut huomauttamista — paitsi, niin... Aliina ei ollut varma,
oliko kukaan muu tullut ajatelleeksi samaa kuin hän, että näet
hoikka karjalaisnuorukainen ja Katri... Mutta siitähän ei tarvinnut
välittää, sillä eihän voinut tulla kysymykseenkään, että Jyri... Mutta
ajatellessaan heitä Aliina tunsi sydäntään vihlaisevan kipeästi,
murheellisesti. Hän oli nähnyt Jyrin silmien kostean haikeuden, kun ne
olivat suuntautuneet Katriin.

Vilkko teki työtä koneellisesti, ajatusten askarrellessa kaukana.
Vielä muuan vuosi sitten kaikki oli ollut toisin: Katri aivan nuori,
vielä lapsi, jota paljon vanhempi Vilkko ei ollut, kun oli aina
tottunut hänen seuraansa ja pitänyt lapsena, milloinkaan tullut
katsoneeksi miehen silmällä. Mutta sitten Katri oli tullut aikuiseksi
sillä tavalla, että Vilkon silmistä olivat pudonneet verhot. Silloin
Vilkko oli kuin iskun saaneena herännyt huomaamaan, että hänen
rinnalleen ja ulottuvilleen oli melkein kuin salavihkaa ylentynyt
juuri sellainen olento, joka varmaan täydellisesti tyydyttäisi hänen
kiihkeimmilleen paisuneen onnenkaipuunsa. Hän oli ollut sokea:
juossut yöjalassa naapurikylässä, vaikka vieressä asui seudun
paras... Vilkko vaipui mielessään katselemaan Katria ja erikoisesti
hänen poskeensa naurahtaessa syntyvää kuoppaa, tunsi suurta onnea
ja mielen autuaallisuutta, ja tuijotti tähän elämännäkyynsä kuin
heleään poutapäivään. Mutta sitten taivaalle alkoi nousta tumma pilvi,
joka vähitellen varjosti olevaisuutta ja sen rinnalla mieltä. Yhä
kasvavan tuskan vallassa Vilkko muisti jo kauan sitten huomanneensa
Katrin pelkäävän häntä, väistyvän hänen tieltään, osoittavan häntä
kohtaan vastenmielisyyttä. Ja viime kesänä Vilkko oli ymmärtänyt,
mistä se johtui, sillä hän oli joutunut näkemään Katrin ja Jyrin
silloin, kun nämä olivat luulleet olevansa kahden. Rintaan pistetty
ja siinä sähisevä tulinen rauta ei olisi tuottanut Vilkolle suurempaa
tuskaa kuin tämä näky. Kaikki olivat halveksineet ja vähäksyneet
kerjäläisenä taloon tullutta karjalaispoikaa niin, ettei kenenkään
päähän ollut juolahtanut hänen uskaltavan kohottaa katsettaan Katrin
puoleen. Jos olisi ymmärretty pelätä sitä, niin ajoissa hänet olisi
toimitettu jatkamaan taivaltaan. Vilkon posket hehkuivat ja kädet
värisivät hillityn raivon voimasta. Koko talven hän oli hautonut
synkkiä aatteita, jotka kai olivat lyöneet ulos hänen silmistään kuin
lieska, koska Katri oli väristen väistynyt hänen tieltään, mutta
joku oli estänyt niitä puhkeamasta teoiksi. Jyrki oli hänen edessään
kirkassilmäinen, peloton, vaikka tiesikin olevansa Vilkon käsissä kuin
hiiri kissan kynsissä, ja tämä rauha, puhdas tunto, kai suojeli häntä.
Vaikka Vilkko tunsi sokenevansa raivosta kuvitellessaan Katria Jyrin
omana, lähetyksin kuten kerran kesällä pitkän rukiin suojassa, hän
ei saanut nostetuksi kättänsä Jyrkiä vastaan, ei kaadetuksi talvella
tukkipetäjää hänen päällensä, kuten kiusaaja oli houkutellut, ei
tuupatuksi häntä verkkomatkalla kosken niskassa olevaan sulaan. Aina
näet silloin ilmestyivät mieleen Katrin itkevät, rukoilevat silmät,
armahdusta anovat, ristiin puristuneet kädet. Vilkko ei voinut olla
susi, joka ryntää metsästä ja surmaa kaksi vainiolla viattomasti
kisailevaa vuonaa. Mutta eihän tämä hänen tuskaansa, hänen villiä
kaipuutansa vähentänyt.

5

Iso-Juha paikkasi rysiään, tutki ne vanne vanteelta ja lopuksi viritti
jokaisen vuorollaan lattialle nähdäkseen, olivatko nielun langat
eheitä ja sopivasti kiinteällä. Työnsä ohella hän eli sielussaan
jokaisen sekunnin tästä perheensä työtuokiosta, arvaten kaikkien
ajatukset ja katsoen sukuansa silmiin terävästi ja läpitunkevasti kuin
kotka poikasiaan. Hän istui vielä korkeammalla oksalla kuin ne, näki
laajemmalle kuin ne, ja oli oivaltanut toiveiden, aiheiden ja ajatusten
tilanteen selvemmin kuin asianomaiset uskoivatkaan. Riitaiset tahdot
ja tuliset intohimot risteilivät hänen allaan uhaten joka silmänräpäys
sattua yhteen ja tuhota toisensa. Iso-Juha ymmärsi tarvittavan ei vain
lujaa tahtoa ja viisautta, vaan ihmeellistä johdatustakin, jos mieli
selvitä vene eheänä siitä kurimuksesta, jota kohti Niemen talo näytti
nyt olevan kiitämässä.

Niemen tila oli jaettu kahtia Ison-Juhan isoisän ja tämän veljen
eli silloisten ainoiden perillisten välillä. Siihen saakka
oli ylimuistoisista ajoista alkaen asuttu ja eletty yhteisenä
suurperheenä, jota aina vanhin isäntä ja emäntä hallitsivat, mutta
sitten oli tapahtunut äkillinen, auttamaton ero. Iso-Juha oli
kuullut syyn isoäidiltään, joka oli kertonut siitä varoittaakseen
häntä samanlaisesta asiasta. Ison-Juhan isoisä, väkivaltainen korven
kuningas, oli vallannut vaimokseen sen naisen, jonka kaikki tiesivät
aiotuksi hänen veljelleen. ”Eikö mummulla itsellään ollut siihen
mitään sanomista?” oli hän, Juha, suloin kysynyt. ”Se kun meni oman
mieleni mukaan, siihen ei tarvinnut puuttua”, vastasi mummu. Arvaa sen,
etteivät nämä miehet enää sopineet yhdeksi kattilakunnaksi. Niin olivat
mielet myrtyneet, että silloisen vanhan isännän valta hädintuskin
riitti oikean, tasapuolisen jaon suorittamiseen. Siitä saakka oli
kumpainenkin suku asunut omalla alueellaan. ”Toisten” eli Anteruksen ja
Katrin pirtti oli tuossa kivenheiton päässä erikoisella tantereellaan,
vähän korkeammalla kuin Ison-Juhan talo. Välissä oli pelto ja veräjätön
aita; vain porraslauta puolin ja toisin helpotti ylimenoa.

Ison-Juhan ajatukset seurailivat tätä asiaa sen alusta alkaen, kun hän
siinä solmeili uusia nielurihmoja. Tullessaan siihen ikään, jolloin
aletaan huomioida elämää ja ajatella sen outouksia, Iso-Juha muisti
kummastelleensa sitä, ettei hänen vaarinsa, jonka nimi oli Juha,
milloinkaan mennyt toisten pirttiin, eipä heidän maallensakaan, jos
suinkin voi välttää sitä, ja ettei samoin toisten vaari, jonka nimi oli
Anterus, erehdyksissäkään tullut Juhan pirttiin eikä puolelle. Muisti
hän kummastelleensa sitäkin, että vaarit saattoivat joskus, kun olivat
saaneet kaupunkimiehiltä liiat ryypyt, seisoa kumpikin omalla pihallaan
tuntikausia tuijottaen toisiinsa synkkinä ja vihaisina kuin sonnit.
Silloin ilmassa oli vanhan vihan ukkosta, niin peloittavaa, että mummu
oli kerran käynyt taluttamassa ukkonsa käsipuolesta sisään, toruen
kiivaasti. Mummua, vaimoaan, vanha Juha-vaari oli totellut melkein
nöyrästi. Mutta ovelta hän oli vielä vilkaissut taakseen, ja silloin
hänen kasvoillaan oli ollut ikäänkuin voitosta riemuitseva, melkein
ilkkuva hymy.

Jo poikasena Iso-Juha oli kummastellut, miten veljekset saattoivat
vihata toisiaan niin leppymättömästi, että aivan kuolemaan saakka. Kun
Juha oli kuollut, oli Anterus ensin kieltäytynyt tulemasta hautajaisiin
ja mennyt vain kylmästi ikuisen havutukkinsa ääreen, mutta taipunut
sitten perheen pyynnöistä — ”ettei nyt tekisi itselleen ja heille
sellaista häpeää” — ja tullut saapuville. Kun vainajaa oli näytetty
viimeinen kerta ennen arkun lopullista sulkemista, Anterus-vaarikin oli
tullut ääreen, tarkastellut veljeänsä uteliaasti ja höpissyt itsekseen,
että ”kutistuneen näyttää Juha siitä, kun löin sen nuorena miehenä
kenttään painiessamme humalapäissä tervahaudan sytyttäjäisissä... Se ei
uskonut minua voittomiehekseen, kun olin sitä lyhyempi, mutta silloinpa
näki, että uskominen oli. Se paheni siitä ikipäiviksi ja kosti viemällä
minulta morsiamen. Se asia jäi kuin jäikin meillä selvittämättä —
pääsit lipsahtamaan tuonen veräjästä, perk—...” Ääressä olijat
ryhtyivät nyt sopottamaan vaarille, kiertelemään häntä, ”että kun
hautajaiset häpäisee, mokoma horiseva jurrikka”, ja toimittamaan kotiin.

Isoa-Juhaa hymähdytti tämä ukkovaarien leppymätön viha, jota hän
ei osannut tuomita. ”Ne olivat lujia miehiä, niin että kun kerran
suututtiin, niin mitä siinä sitten sen jälkeen makeiluja...”
Iso-Juha ymmärsi sellaisen mielenlaadun hyvin — tiesi olevansa itse
samanlainen. Nuoremman polven välillä ei ollut vihaa, vaan elämä kulki
täydessä sovinnossa. Korkeintaan oli vain kilpailuhenkeä, mutta se
lankesi luonnostaan, eteenpäinpyrkiviä kun oltiin. Ja se oli pidetty
aina aisoissa, jopa niin, että oli tehty yhdessä ne työt, jotka olivat
siten edullisia — kuten nyt pian alkava uittourakka ja tämä ison
tervahaudan poltto.

Iso-Juha sai työnsä valmiiksi, pisti verkkokäpynsä seinänrakoon ja
lähti viemään rysiä navetan keittiöön, ruskistaakseen ne siellä
muuripadassa. Tultuaan pihalle hän totesi tuulen kääntyneen etelään ja
tuntuvan lämpimämmältä ja kosteammalta kuin vielä aamulla. Yhtäkkiä oli
ilmaan muutenkin tullut kevään ennettä, melkein kuin tuoksua. Mieli
keventyneenä ja toivorikkaana Iso-Juha vei rysänsä navetan eteiseen
ja läksi sitten reippaasti hakemaan läheiseltä kankaalta, entisestä
tietystä paikasta, sianpuolukan varsia, joiden haudevedellä hänellä oli
tapana värjätä kalanpyydyksensä.

Ison-Juhan rakennuksessa oli kaksi pirttiä ja niiden välissä
etehinen ja keittiö; taloa sanottiin ”Juhan puoleksi”, isäntäin
nimi kun usein oli ollut Juha. Toisessa pirtissä asuttiin, toista
käytettiin maitohuoneena; keittiössä vallitsi Hanna-mummu. Anteruksen
rakennuksessa — taloa sanottiin ”Anteruksen puoleksi”, koska isäntäin
nimi oli ollut monessa polvessa Anterus —, joka oli talon vanhin ja
tehty valtavista hongista, oli vain yksi pirtti, mutta se laaja ja
korkea kuin kirkko. Totto katolla ja reppana laessa osoittivat sen
olleen aikoinaan sisään lämpiävä. Rakennuksen toinen pää oli myöhemmin
jaettu pienemmiksi huoneiksi. Kun se oli korkeammalla paikalla kuin
Ison-Juhan pirtti, se näytti koko talon päärakennukselta. Kaukaa
järveltä katsottuna talo oli vaaransa laella kuin harmaja linna;
elokuussa sen vaalenneet ruispellot loistivat kauas ja herättivät
mielikuvan lujasta työstä ja ansaitusta palkasta. Korkeat pihakoivut ja
saunan viereen jäänyt mahtava kuusi — lienee muinoin ollut uhrikuusi
— antoivat paikalle lisäjuhlallisuutta.

Tänä samana kertana Iso-Juha tuli värjätessään pyydyksiään
ja pohtiessaan muistojaan, mielijohteitaan ja toivomuksiaan,
ensimmäisen kerran monien vuosien päästä erikoisesti todenneeksi sen
syvän hiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla. Hän ihan herkistyi
kuuntelemaan, eikö mikään ääni rikkoisi äänettömyyttä, ja huokasi
kuin alistuen välttämättömyyteen. Mistäpä tänne äänet, kun ei Niemen
talossa ollut tällä hetkellä ainoatakaan lasta. Elämä ja kuolema
olivat järjestäneet niin. Seisoessaan siinä alakeittiön ovella ja
tuijottaessaan järven hämyiseen, alakuloiseen harmauteen Iso-Juha
ymmärsi, että se tärkein ja ainoa elämänlanka, joka vei sekä hänen
että Anteruksen puolta tulevaisuutta kohti, oli katkennut, että
kaikki hänen aherruksensa, touonteko, viljan heilimöiminen ja luonnon
hehkein ihanuus olivat merkityksettömiä niin kauan kuin ei ollut
lapsia kantamassa niiden lahjoja eteenpäin. Tyrmistyneenä Iso-Juha
tunsi oivaltavansa, että ellei ole lapsia, kuolema pääsee voitolle
elämästä. Pellot jäävät kyntämättä, ruohottuvat ja metsittyvät;
rakennukset lahovat ja hajoavat; kuolema istuu ikkunapenkillä ja
katselee irvistellen ulos ruuduttomista ikkunoista; pääskyset hylkäävät
autiotalon, jonka sitten paholaiset, kummitukset ja kyöpelit valtaavat.

6

Viikon kuluttua sää äkkiä lämpeni ja tuli rankka kevätsade. Katri tunsi
mennessään aamulypsylle ja seisahtuessaan tapansa mukaan tuokioksi
portaille — vain sen verran, että ehti heittää silmäyksen järvelle —,
kuinka ilmassa oli uusi elähdyttävä henki. Se ikäänkuin yhtäkkiä täytti
koko olemuksen, pirisi pitkin suonia, lämmitti verta ja riemastutti
sydäntä. Tuhansin eri tavoin, joista kaikki olivat käsittämättömiä,
kevät uudisti ihmisen. Katri tunsi sen selvästi ja hänen nuoret
jäsenensä värisivät selittämättömän kaihon oudosta, onnea tuottavasta
poltteesta. Kun hän tuli navetan luo, siinä oli Jyrki parhaillaan
ajamassa lantakuormaa pellolle. Katri vilkaisi Jyrkiin mennessään ohi
ja tietämättänsä tämä pysähdytti hevosen ja jäi katsomaan Katria, joka
käännähti navetan ovella ja vilkaisi häneen uudelleen loistavin silmin.
Jyrki seisoi siinä vielä muutaman silmänräpäyksen ennenkuin komensi
hevosen liikkeelle; hän ei tuntenut sadetta ei tuulta, ei nähnyt eikä
ajatellutkaan mitään, vaan ainoastaan värisi sydämessään sen auringon
alaisena, joka heloitti tuosta äsken pimeästä oviaukosta.

Kun sade oli valellut aikansa nyt jo riutumassa olevia jäitä, nousi
navakka eteläinen ja alkoi painaa niitä. Pian se sai siellä täällä
kiinni jään reunasta ja levitti railoja yhä laajemmiksi. Kohta ne
kasvoivat salmiksi ja aukeamiksi, joissa nousi jo terhakka aalto, ja
hetken kuluttua jäät olivat liikkeessä koko järvessä, ajautuen rantaan.
Siinä paksuimmat telit nousivat rytisten kuivalle ja katkoivat puita
kuin tikkuja, hauraampien särkyessä helisten pieniksi neulamaisiksi
kristalleiksi ja kasautuessa isoiksi röykkiöiksi.

Molempien talojen väki pysähtyi työnsä ääreen katsomaan tätä näytelmää.
Hanna-mummu tuli pihalle leipomuksensa ja Iso-Juha alasimensa luota;
Anterus pysähdytti auransa, Jyrki kuormansa, Aliina rukkinsa,
peltotyössä häärivät Veeru ja Vilkko työaseensa. Erämaantalon kaikki
asukkaat tunsivat katsoessaan jäiden lähtöä kukin omalla tavallaan,
oivaltamatta, mitä oikeastaan tapahtui, elähdyttävää, kohottavaa
vapautumisen, kahleiden kirpoamisen riemua. Selittämättömästi heidän
mielikuvituksensa lähti lentoon ja kaipuunsa heräsi, kun he näkivät
jäiden hajoavan ja äsken kuolleena ja liikkumattomana levänneen
ulapan nyt lainehtivan vireänä ja kimaltelevan hopeana pian esiin
pistäytyvän auringon alla. Anteruksen silmät olivat jäänsiniset ja
kylmästi terävät hänen tuijottaessaan ulapalle, mutta niiden pohjalla
asui silti hillitty ikävyys ja murhe. Hän ajatteli pettymystänsä,
rauenneita toiveitansa, ja kääntäen katseensa Veerun Aliinaan, jonka
vaalea, uskollinen olemus hohti auringossa tuossa vähän matkan
päässä, kysyi murhemielin, mitä toisi hänelle nyt alkava kesä. Katrin
silmistä loisti kostea, kärsimätön onnenkaiho, sillä hänen sydämensä
janosi teeskentelemättä rakkautta, saaden hänen koko olemuksensa
värisemään sielullisesta jännityksestä. Hän sai olla varuillaan, ettei
ihan ojentanut käsiään Jyrkiä kohti, joka tuossa taampana tuijotti
vain häneen, aina vain häneen, missä ikinä vain oli. Jykevä Veeru
seisoi auransa kurjessa, otsa hiestä märkänä, kasvoilla rauhoittunut
tyytyväinen ilme. Jäiden lähtö oli hänelle kaivattu sanoma kesän
lopullisesta tulosta, touonteosta ja isännän suunnitelmien alkavasta
toteutumisesta, joiden takaa häämötti onni. Hän katsoi Aliinaan ja
näki tämän unohtuneen tuijottamaan maahan — ei järvelle kuten muut,
vaan sielunsa sisimpään, siihen unelmiensa maailmaan, jossa oli jo
kauan oleskellut. Vilkko ei katsellut minnekään, vaan oli istahtanut
pientareen kivelle ja painanut pään käsiin.

He olivat kaikki nuoria ja heidän kätensä ojentuivat sitä tuntematonta
onnea kohti, joka kimalteli mielessä kuin ulapan hopeavälke. He
asettivat elämälle nuoren voimansa tunnossa vaatimuksia kuin
valloittajat, jotka eivät pyydä, vaan ottavat, muistamatta kiittää.
Hanna-mummu ja Iso-Juha vaistosivat tämän ja unohtuivat katsomaan
sieluunsa, vaikka silmät suuntautuivatkin ulapalle. Hekin olivat
aikoinaan asettaneet elämälle uhkavaatimuksia, mutta tinkineet
näistä sikäli kuin usko omiin voimiin oli iän kasvaessa vähentynyt.
Tällä hetkellä heillä ei ollut enää mitään vaatimuksia, vaan heidän
sydäntänsä lämmitti nöyrä, inhimillinen, melkein kuin hämmästynyt
kiitollisuus siitä, että Jumala oli sallinut heidän vielä kerran kokea
hereän, raikkaan kevätsateen siunauksen, nähdä jäiden lähdön, tuntea
luonnon vapautumisen elähdyttävän riemun, nuortua uudelleen auringon
mukana. He seisoivat siinä valoisan, sanattoman, pyhän tunnelman
vallassa, pää painuksissa, jääkristallien helinä ja kevättuulen
humina korvissa kuin kaukainen soitto, ja tunsivat, kuinka aurinko
lämmitti suloisesti heidän vanhaa ruumistaan. Heidän sydämessään virisi
voimakkaana usko uuden suven siunaukseen ja he totesivat jaksavansa
vielä tehdä paljon työtä.

Yöllä satoi taas rankasti, mutta aamulla oli huikaisevan kirkasta ja
ilmassa raikas, lämmin leyhkä. Tullessaan portaille Katri huomasi
pääskysten saapuneen ja hänen sydämensä sykähti. Niitä asui Niemessä
kymmenin parein, niin että piha vilisi nopeata lennon suhahtelua ja
kaikui lakkaamattomasta liverryksestä. Niin kauan kuin pääskyset
pysyivät talossa, siinä asui onni. Niin Katri uskoi ja tuli ihan kuuman
onnelliseksi ajatellessaan sitä, missä muodossa tuo sanomaton ilo oli
ehkä piankin odottamassa häntä.

7

Hanna-mummu, Aliina ja Katri leipoivat kesäleipiä kuivattaviksi ja
säilytettäviksi eteispirtin ja aittain viileässä pimeydessä. Molemmat
talot suorittivat työn yhdessä, koska se joutui siten paremmin.
Nuoret miehet uurastivat touonteossa, mutta Iso-Juha muissa ja niin
monenlaisissa ja samanaikaisissa puuhissa, että tahtoi niiden väliä
juostessaan ihan läkähtyä. Pyydykset täytyi viedä vanhastaan tiettyihin
paikkoihin, joihin pian nousisi tulvavesi ja sen mukana kutukala;
uusi tervavene oli teloillaan valmistumassa, vailla vain viimeistä
reunalautaa ja parraspuita, ja siihen kuuluvat raudat parhaillaan
taottavina; tervakset odottivat, milloin miehet ehtisivät kiireiltään
latomaan niitä hautaan; vuota oli parkkiintumassa ammeessa. Näiden
ja vielä muiden tehtävien vilahtaminen yhtaikaa Ison-Juhan mielessä
sai hänet väliin pistämään puolijuoksuksi, minkä nähdessään sekä
Hanna-mummu että nuoret hymyilivät.

Sitten Hanna-mummu sai leivät leivotuksi ja antoi niistä Katrille
sovitun määrän, jonka tämä kantoi Jyrin kanssa korilla pois. Niitä
tuli kaksi kantamusta. Katri pelkäsi Hanna-mummun huomaavan hänen
rakastavan Jyrkiä eikä siksi uskaltanut katsoa tähän niin kauan kuin
he olivat mummun läheisyydessä; vasta sitten, kun he olivat päässeet
väliveräjän toiselle puolelle, häntä halutti vilkaista Jyrkiin. Hän ei
kuitenkaan tehnyt sitä, ettei poika olisi ruvennut luulemaan vaikka
mitä. Hanna-mummu luki Katrin ajatukset kuin kirjasta, katsoi heidän
jälkeensä, kun he menivät kantaen leipäkoria, aikoi sanoa jotakin,
mutta pidätti aikeensa, ja kääntyi taas omiin askareisiinsa.

Vaikka Niemi oli paikkakunnan yleisiin oloihin nähden varakas,
Hanna-mummu kuitenkin muisti menneinä hallavuosina usein turvaudutun
petäjänkylkeen, ja käsitteli siis leipomiaan ”selviä leipiä” hartaasti
ja kunnioittavasti, mielessä lämmin kiitollisuus. Sitä tunnetta ei
ollut niissä paremmissa oloissa, joista hän oli kerran, vastoin
vanhempiensa tahtoa ja kieltoa, ylimaan komean miehen valtaamana
lähtenyt, ja joissa yleensä oli puhdasta leipää riittämiin, vaan se oli
todettavissa vasta täällä karussa erämaassa, jossa ruisleipä oli suurta
herkkua. Tyytyväisenä Hanna-mummu katseli täysiä leipävartaitaan,
ja pyyhkäisten esiliinalla hikisiä, ryppyisiä kasvojaan istahti
karsinaikkunan penkille edes hetkeksi huokaamaan.

Aliina oli jo ehtinyt asettua rukkinsa ääreen ja kehräsi taitavasti
ja nopeasti, kertaakaan nostamatta katsetta hyppysistään. Hanna-mummu
tarkasteli häntä vaieten, uteliaasti, hyväksyvästi. Aliina oli näet
niin nöyrä, suloinen ja ahkera, että Hanna-mummun sydän heltyi hänen
ajatellessaan sitä. Oli kuin Aliinan mukana olisi kulkenut hiljainen
siunaus.

Hän katseli siinä edelleen Aliinaa vaivihkaa, uteliaasti, mielessä
tietty toivo ja kysymys. Suoraan hän ei ollut asiaa tiedustanut,
sillä hän näki sen ilmankin. Aliinassa ei ollut merkkejä siitä, että
hän olisi ollut tulossa äidiksi, ja se tuotti ei vain Hanna-mummulle
vaan Isolle-Juhallekin suurta pettymystä ja mielipahaa. Vanhuuden
toivottomuudestako ja käsistä katoavan elämän kaipuusta ja
aiheuttamasta tuskastako lie johtunut, että he molemmat olivat
alkaneet kiihkeästi ikävöidä lapsia. Hanna-mummu saattoi ollessaan
kaivolla tai rannassa hulikoita ja pyykkiä pesemässä pysähtyä pesin
kourassa työnsä ääreen kuuntelemaan kuin ennen, Veerun ja Vilkon sekä
toisten lasten ollessa pieniä, eikö kuuluisi mistään, rannasta tai
kirppatantereelta, iloista, huoletonta mekastusta, tyttöjen kirkunaa
ja poikain huutoja. Mitään ei kuulunut, vaan kaikkialla vallitsi syvä,
peloittava hiljaisuus, jota vaisusti häiritsivät vain luonnon omat
äänet: aallon loiskahdus, puiden suhina, pääskysten viserrys. Kun tuli
joskus huomanneeksi tämän, niin tuntui kuin olisi ollut hautausmaalla,
ja kaipasi kiihkeästi nuorta, tulevaisuuteen viittaavaa elämää.

Mummun penkiltä sopi näkemään Anteruksen puolelle, kaivolle, josta
Katri ja Jyrki olivat tulleet noutamaan korentosaavilla vettä. He
luulivat, ettei kukaan pitänyt heitä silmällä, ja kisailivat hiukan
painaessaan yhdessä vintinvartta kaivoon. Katrin nauru kuului tänne
saakka ja Jyrki vilkaisi ympärilleen. Sitten he lähtivät kantamaan
saaviaan, Katri edellä, Jyrki takana. Vaikka Katri oli väkevä, Jyrki
kuitenkin, vaikka oli hennompi, koetti säästää häntä siten, että siirsi
saavin aivan omaan puoleensa korentoa. Tahdikkaasti he tuossa menivät.
Katrin vartalo keinui kauniisti ja nuori povi tärähteli kimmoisena.
Nyt he laskivat saavin pirtin ulkoportaille ja jäivät puhelemaan
jotakin, joka varmaan oli hauskaa, koska Katri keikautti päätänsä ja
huiskautti vartaloaan. Nauru paljasti hänen valkoiset hampaansa ja
tuntui heläjävän ilmassa kuin pääskysen liverrys, vaikka eihän mummu
voinut tänne saakka kuulla sitä. Mummu näki mielessään heidät läheltä:
lämpimästi rusottavan ihon, rakkaudesta ja kiihkeästä omistamisen
kaipuusta sädehtivät, palavat silmät. Noissa kahdessa oli — mummu
tunsi sen tällä hetkellä erikoisen selvästi — kuumaa elinvoimaa,
polttavampaa kuin Veerussa ja Aliinassa. Veeru oli väkevä ja sitkeä
työmies, mutta hänen luonteensa oli hiljainen, verensä vauhti kai
verkkainen. Ja Aliina oli — mummu vilkaisi häneen taas salavihkaa —
lauha ja lempeä, melkein heikko. Mahtoiko hän kyetäkään äidiksi?

Mummu ei tiennyt sitä, että Aliinakin oli pitänyt silmällä Katrin ja
Jyrin pientä kisailua ja sen johdosta joutunut yhä syvemmin hautomaan
oman osansa arvoitusta. Hänestä tuntui nyt, että oli olemassa
elämänilo, jota hän ei ollut saavuttanut ja jonka laatu oli jäänyt
häneltä salatuksi. Ja se, että kevätsade oli ikäänkuin havahduttanut
hänet kaipaamaan tuota tuntematonta, suurta, hukuttavaa onnea, herätti
hänen sydämessään tuskaa, pelkoa, epävarmuutta.