TOINEN LUKU.

1

Kylmä kevät oli yhtäkkiä muuttunut lämpimäksi, pian aivan helteiseksi,
ja saanut äkkiä kesän kintereilleen valtavan voimakkaana. Yläjuoksun
järvien jäät ja rannattomien metsien ja soiden loppulumet ja kirret
sulivat käsittämättömän nopeasti, katosivat yhdessä yössä niin
olemattomiin, ettei niitä olisi luullut olleenkaan, ja alkoivat syöksyä
malttamattomina, kiihkeinä tulvavesinä reittiä alaspäin. Väylät olivat
liian kapeita ja matalia jaksaakseen niellä niitä riittävästi, minkä
vuoksi ne patoutuivat ja alkoivat kohota, muuttaen joet järviksi ja
järvien rannat tuntemattomiksi. Koskien voima ja pauhu kasvoivat niin
mahtaviksi ja jymiseviksi, että astuminen rantakallion äyräälle herätti
pelkoa. Niitä ei voinut laskea vielä, sillä tulvavedet syöksyivät
hurjasti meuruten karien ja kivien ylitse muuttaen väylät ja täyttäen
ja särkien veneet. Vain tukit menivät eheinä, myllertäen karikot siinä,
mihin kosken voimasta huolimatta äkäytyivät ja kasautuivat pohjaan
saakka ulottuvaksi ruuhkaksi. Ne tukkivat pian koko kosken, jonka vedet
aikansa kohottuaan saattoivat yhtäkkiä rynnätä jostakin kohdasta äyrään
yli metsään, peittäen maata laajalti, kaataen puita ja vieden mukanaan
hiekkaa ja kiviä. Vasta kun ruuhka oli laukaistu ja tulva alentunut,
vesi palasi vanhaan uomaansa. Mutta vielä myöhään kesällä, jopa
seuraavina vuosina, saattoi nähdä, mistä hurja rynnäkkö oli kulkenut.

Niemen miehet olivat tehneet kevätkylvönsä tulisella vauhdilla, sillä
ennen tervahaudan polttoa heidän piti suorittaa sopimansa uittourakka:
saatella kotijärveen ajettu tukkimäärä kotikosken alle, jossa ne
yhtyisivät omistajan muihin tukkeihin. Tukit oli jäiden riutuessa
ympäröity vahvalla puomilla ja näin syntynyt lautta oli hiljalleen,
tulvan kiihdyttämän virranvedon viemänä, jo viety kosken niskaan.
Siinä puomi oli avattava ja tukit päästettävä vapaiksi nieltymään
koskeen. Tämä niskasuvanto oli erikoinen, juhlallinen paikka: toisella
rannalla korkea harju, jossa oli vain muinaisen kulovalkean kuivaamia
kelohonkia, toisella synkkiä kuusia kasvava korpi, jossa illoin äänteli
kammottavasti huuhkaja. Harjun puolella oli rantatasanne, johon tulva
ei ylettynyt ja jossa oli tukki-, terva- ja onkimiesten nuotioiden
pohjia. Aivan lähellä rauhallisen suvannon pinta taittui ahtaasta,
jyrkästä kynnyksestä äkkiä kuin leikkaamalla, kiisi ensin alamäkeä
sileänä ja kiiltävänä, kunnes pohjaan päästyään särkyi lyhyiksi,
korkeiksi aalloiksi ja puhkesi pauhaamaan huumaavasti, mahtavasti,
ärjyen villisti kiukkuaan kuin olisi vihastunut väylän ahtaudesta.

Jyrki seisoi niskaportaan kalliorannalla ja ohjaili ohitseen kiitäviä
tukkeja edelleen, estellen niitä tarttumasta kallion kärkeen.
Häntä vastapäätä toisella rannalla Vilkko oli samassa työssä.
Tuossa vähän ylempänä Veeru ja Anterus päästivät tukkeja avatusta
puomista kuin pussin suusta. Oli jo ilta, siinä yhdeksän paikkeilla,
ilma värähtämättömän tyyni ja kaikkialla valjusti heloittavan,
huomaamattoman hitaasti laskevan auringon eriskummallinen, varjoa
heittämätön, surumielinen kajo. Jyrki oli kokenut sen kerran jokaisena
elinvuotenaan niinkuin luonnon muutkin vaiheet ja ominaisuudet,
eikä itse luontoon kuuluvana tullut aina panneeksi sitä merkille.
Mutta siitä huolimatta se vaikutti häneen kuten kaikkiin muihinkin,
niinkuin he joskus heräsivät toisistaan havaitsemaan. Hämärtymätön,
hellittämätön valkeus, jossa oli hongankyljen punaa ja tuohen
hilseilevää hopeaa, tunkeutui sydämeenkin, herkisti sen, teki
vaiteliaaksi, valvotti öin. Kaikki olivat kuin aaveennäkijöitä, kulkien
hiljaa ja odottavina kuin olisivat joka hetki pelänneet sen ihmeellisen
ja sanomattoman tulevan näkyväiseksi, mitä he mielessään hämärästi ja
itsetiedottomasti aavistelivat. Jyrki tunsi työskennellessään siinä
tyynesti, että, päivän hetkien syvässä hiljaisuudessa,
tuomen kukkien tuoksuessa ja kimalaisten pöristessä unettavasti pirtin
aurinkoisella, kuumalla seinustalla, ilmassa oli ollut onnea. Hän
oli ollut niin huoleton ja rohkea, että oli uskaltanut mennä Katrin
luo tämän aittaan, vaikka Anterus oli varmasti nähnyt sen ja ehkä
Vilkkokin. Katri oli antanut hänelle kätensä ja he olivat istuneet
siten hetkisen äänettöminä ja kuunnelleet pääskysten viserrystä. Ja nyt
hän oli tässä, työnteli tukkeja ja näki koko ajan mielessään Katrin
silmät ja katseen.

Huolimatta kostemutkiin ja kaarrelmiin laitetuista ohjauspuomeista
uitto ei mennyt niin hyvin kuin miehet olivat toivoneet. Varokeinoista
huolimatta tukit pääsivät muodostamaan erään jyrkän nikaran ahtaaseen
niskaan niin lujasti perustautuneen ruuhkan, että se liian myöhään
paikalle ehtineiden miesten ponnistuksista huolimatta kasvoi
kasvamistaan, kunnes patosi kosken pohjaa myöten. Huumaavasti pauhaten
vedet ryntäsivät hetken kuluttua uusille laittomille väylille ja
miehillä oli miettimistä, miten saivat lasketuksi veneensä ruuhkan
alapuolelle, josta pitäen tätä oli ruvettava yksin tukein purkamaan.
Kun siellä kävi väkevä kuohu, tuotti veneen sauvominen niin lähelle
tukkirykelmää, että tämän purkamisen saattoi aloittaa, suuria
vaikeuksia. Eikä se onnistunutkaan, ennenkuin ravakka, ketterä ja
pelkäämätön Anterus oli sanomatta toisille mitään äkkiä hypännyt
kuohuja reunustaville yksinäiskiville ja niihin tarttuneille tukeille,
ja vetänyt veneen keulaköydestä tarpeellisen lähelle.

Nähdessään Anteruksen seisovan ruuhkan alla liukkaalla tukilla Veeru
totesi säpsähtäen ajattelevansa, että Anterus on kuoleman oma, jos
ruuhka nyt lähtee liikkeelle. Hän tunsi tämän mahdollisuuden johdosta
jonkinlaista hämärää tyytyväisyyttä ja sen ohella ja taustalla
inhoa itseään kohtaan, kauhua julmien, säälimättömien mielikuviensa
vuoksi, jotka nousivat käskemättä, kuin paholaisen lähettäminä sielun
pimennosta. Hän oli näkevinään olemuksensa syvyydessä välähdyksiä
mietteistä, mustasukkaisuudesta, suuttumuksesta, vihasta ja kostosta,
joita ei ollut milloinkaan päästänyt kehittymään sen pitemmälle, mutta
jotka alaskin painettuina elivät pimeydessään kuin käärmeet liejussa
ja nostivat sieltä joskus odottamatta litteätä, harmaanlimaista,
mustasilmäistä, halkikielistä päätään. Sitten hän katsoi tarkemmin
tukkia, jonka päällä Anterus seisoi, ja huusi hänelle tyrmistyneenä,
niin viiltävän kirkaisevasti, että se kuului terävästi kosken pauhun
läpi:

— Anterus, katso, millä tukilla seisot!

Silloin vasta Anterus vilkaisi jalkoihinsa ja älysi Veerun huomautuksen
aiheen. Hän tunsi äkillisen huimauksen kouristavan päätä ja sydäntä,
horjahti pahasti ollen suistumaisillaan koskeen, ja sai vaivoin,
jaloissa kummallinen hervottomuus, noustuksi veneeseen. Rauhallisesti
hän kuitenkin tuumi:

— Eipähän sitä mielellään seiso tahi laske koskea tuollaisen tukin
selässä.

Taikauskoinen kammo lehahti kaikkien mielessä inhoittavana kuin
äkillinen mädänhaju. Tukin pää oli veistetty pyöreäksi ja sille
koverrettu kömpelösti kaula, niin että sillä oli ihmisen pään ja
vartalon hahmoa. Veneen keulassa seisova Jyrki risti silmänsä ja
anoi äänettömästi varjelusta katsoessaan sitä, kun se makasi siinä
melkein veden alla vaanien saalista kuin peto. Jyrki tiesi, miksi
se oli veistetty tuollaiseksi: siksi, että se oli todella surmannut
kaatajansa, köyhän mökin ainoan miehen. Joskus näet kävi niin, että
petäjä otti lähtiessään kaatumaan toisen suunnan kuin oli laskettu —
pyörähti oudosti kuin olisi paholainen äkkiä temmannut sitä oksista
— ja melkein kuin ahdisti hakkaajaansa. Ellei tämä huomannut tai
ehtinyt ajoissa hypätä turvalliseen suuntaan alta pois, petäjä iski
hänet hengiltä. Se oli kaamea, armoton rusahdus: pää tai ruumis tai
jalat möyhyksi, useimmiten kaikki. Niin oli käynyt talvella juuri
siinä metsässä, josta nämä tukit oli hakattu. Jyrki tunsi asian ja
häntä pöyristytti. Tällainen miehentappajatukki merkittiin kuin
rikollinen: veistettiin ihmisen näköiseksi ja kulki sitten kaikkien
tuntemana ja pelkäämänä, kammottuna kuin veljenmurhaaja, mereen asti.
Huomattuaan jalkansa sattuneen siihen tukkilainen äkkiä hypähti pois;
jos nähtiin sen olevan ruuhkan joukossa, purkajilla oli täysi syy
pelätä henkensä puolesta; ja jos joutui laskemaan koskea vain sen
selässä, ei päässyt elävänä suvantoon Jyrki oli kuullut sahoissa
työskennelleiden tukkilaisten kertovan, että kun sahan hampaat
alkoivat leikata sitä laudoiksi, se päästi kammottavia, viiltäviä
kirahduksia Muuan oli väittänyt siitä tehtyjen lautojen joutuvaa aina
murhaajien ruumiskirstuksi. Kun ruumis on mädäntynyt niin, että vain
matojen kalvamat ja kiilloittamat luut ovat jäljellä, arkku nousee
vähitellen maan pinnalle. Ja laudat ovat niin kovia, että vaikka
uuden ruumiin niiden väliin pistäisit. Vanhoilla hautausmailla kuuluu
usein ilmestyvän näkyviin tällaisia arkkuja. Ne poltetaan ja luut
kootaan luukamariin... Jyrkiä pöyristytti taas ja hän risti salavihkaa
rintansa. Nämä ruotsit, jumalattomat, eivät älyä varjella itseään
pyhällä ristinmerkillä. Eivät edes taikinatiinuun paina sitä, niin että
onko kumma, jos tshortta pakanoitsee leivän. Vaan Katrille Jyrki kyllä
opettaa sen tavan.

2

Miehet alkoivat purkaa ruuhkaa mielessä hiukan ilkeä, vastenmielinen,
peloittava tunnelma. Hännän he olivat saaneet kuljetetuksi tähän saakka
ja aikoivat nyt työskennellä niin myöhään kuin jaksaisivat. Jyrki ja
Veeru ahersivat ruuhkan alapuolella ja reunoilla, veneestä pitäen,
Anterus ja Vilkko ruuhkan päällä.

Koski oli yöllä erilainen kuin päivällä. Valaistus oli aavemaisen
kelmeä, kummallisesti hohtava, laskeutuen taivaalta kuin kullalta
kimmeltävä, hahtuvaisen keveä hämy, ja tunkeutuen kaikkialle jättämättä
mihinkään varjoa. Välillä Jyrki unohtui hetkiseksi kuuntelemaan pauhua.
Se muutti sävyänsä: jos kuunteli sitä tarkoin, se aloitti yhtäkkiä
uuden sävelen, joka oli entistä tummempi ja kaikuvampi. Sitten korvat
taas unohtivat sen eivätkä kuulleet sitä.

Mutta välillä Jyrin mielessä kuului toinen sävel: laulurastaan puhelu.
Se istui siellä korkean korpikuusen latvakerkällä, ylimmällä kärjellä,
jonne vielä sattui taivaanrannan takaa auringon kultainen helo.
Sitä tuskin eroitti, niin pieni se oli, mutta väliin auringon kajo
heijastui sen höyhenistä ja silloin saattoi sanoa näkevänsä sen. Ääni
oli kuuluvampi kuin sen koosta olisi voinut luulla: oli kuin se olisi
puhellut aivan lähellä ja korpi raikunut sen äänen helinästä. Jyrki
tiesi vanhastaan sen puhuvan kuin ihminen. Eikä sillä hyvä, vaan se
tiesi ihmisen salaisimmatkin asiat. Siellä kaukana jättiläiskuusen
latvassa — näet silloin kun Jyrki ja Katri olivat piiloutuneet
alaoksien pimentoon ja sydän jyskyttäen ujostelivat toisiansa — se oli
alkanut puhella rakkaudesta ja käskenyt antaa suuta. Mutta samalla se
oli ikäänkuin hätääntynyt ja ruvennut kieltelemään: ”Älä, älä! Tulee
räähkä, tulee räähkä!”

Semmoinen se oli: varoitti joskus, toisen kerran kehoitti, nauroi ja
houkutteli, luki sydämen kaikki salaisuudet. Kun oppisi ymmärtämään
lintujen kielen niinkuin tarinan köyhä poika, niin saisi tietää paljon.

Jyrki heräsi mietteistään, huokasi ja alkoi kangeta irti kivien väliin
tarttunutta tukkia. ”Vaikka ymmärtäisin rastaan kielen, se ei auttaisi
minua, sillä silloinkaan ei minulle annettaisi Katria. Ja ellen saa
häntä, minun on kuoltava, sillä ilman Katria en voi elää. Parasta
olisi kuolla nyt heti, heittäytyä koskeen ja hukkua, sillä silloin ei
tarvitsisi olla näkemässä eikä kokemassa, kun Vilkko vie Katrin. Ylen
on tästä asiasta mieleni apea. Pois lähden kotoisihin kylihin ja vien
Katrin mennessäni. Tulkoonpa Vilkko sieltä hakemaan — myöhään tulee,
sillä silloin on jo Tuoppajärven biegloi-pappi ventsähyttänyt meidät
yhteen... Vaan Katri ei lähde Vienan kyliin...”

Anterus ja Vilkko iskivät keksinsä tukkiin ja kiskaisemalla kaikin
voimin yhtaikaa saivat sen luistamaan paikaltaan ja puulautumaan
vapaaseen veteen, johon se ensin painui kohahtaen upoksiin, noustakseen
pian pinnalle ja lähteäkseen — ääntäen kuin olisi puhaltanut vettä
pärstöstään — kiitämään nopeasti. Anterus teki työtänsä koneellisesti
kuunnellen kosken kumeata pauhua, joka kertoi Anteruksen syvimmistä
ja salaisimmista ajatuksista, epämääräisistä ja epätoivoisista
mieleenjohtumista, joita hän ei ollut pitänyt edes harkitsemisen
arvoisina, ne kun olivat kutsumattomina vieraina vain vilahtaneet
hänen tietoisuudessaan. ”Amerikkaan, Amerikkaan!” se tuntui sanovan ja
varoittavan hätäisesti ja syyttävästi: ”Älä tapa, älä tapa!” Anterus
tunsi olonsa kummalliseksi ja vilkaisi Vilkkoon kuin peläten tämän
ymmärtävän kosken pauhun. Mutta Vilkko ei näyttänyt kuulevan eikä
huomaavan mitään, vaan ahersi otsa rypyssä ja suu irvessä tukkien
kimpussa, jättiläisvoimin puulaten niitä koskeen kuin ne olisivat
olleet tikkuja. Anterus ymmärsi, ettei paljas ahkeruus ajanut Vilkkoa
tuollaiseen hurjaan intoon, vaan että hän purki siten sisustaan jotakin
tulenpalavaa, joka poltti siellä kuin tervasroihu. Anterus ei ollut
aivan tarkoin selvillä, mistä tuo roihu oli aiheutunut, mutta hän
aavisti sen ja vilkaisi miettiväisesti ruuhkan alapuolelle, jossa
repaleinen, solakka, ruskeasilmäinen Jyrki reippaasti autteli jykevää,
muuttumattomasti järkähtämättömän tyyntä Veerua. Samalla kuitenkin
ruuhka yhtäkkiä rysähti ja siirrähti hieman, vaaksan verran vain,
mutta tämä ja toisiinsa kolahtelevien tukkien ukkosentapainen kumina
riittivät ilmoittamaan Anterukselle, että hänen ja Vilkon oli parasta
olla varuillaan, ja samoin Veerun ja Jyrin tuolla veneessään, josta ei
olisi heille suurta turvaa, jos se joutuisi keskelle vyöryvän ruuhkan
mullerusta.

3

Aliina oli ollut levoton siitä alkaen, kun miehet olivat lähteneet. Hän
ei ollut ruumiillisesti kipeä, vaan sielullisesti. Uni ei tullut muuten
kuin katkonaisena ja silloin pahoja kuvajaisia täynnä. Pian se katosi
kokonaan ja jätti hänet istumaan karvastelevin silmin aitan kynnykselle
ja tuijottamaan olevaisuuden sädehtivään, kummalliseen valkeuteen.
Hanna-mummu, joka suviaikaan yleensä nukkui vähän ja kapsehti jalkeilla
tuontuostakin, kuunnellen talonsa menoa herkkänä ja tarkkana kuin
kärppä hiiriä, sattui vilkaisemaan ulos ja näki miniänsä istuvan
yksinään valkeassa yöröijyssään valkeassa yössä. ”Siunatkoon, mikä
tuota Aliinaa vaivaa?” mummu mietti ja läksi pihan toiselle puolelle
katsomaan häntä.

Nähdessään Aliinan tuijottavan järvelle avonaisin, mutta näkemättömin
silmin Hanna-mummua puistatti, sillä hänestä Aliina oli sillä hetkellä
kuin aave. Mummusta muutenkin tuntui näinä valoisina öinä, että ihmiset
olivat kuin vainajia tai kummituksia, jotka suurin, lasittunein,
rävähtämättömin silmin tuijottivat johonkin tavalliselle katseelle
näkymättömään. Aliinahan oli joskus selvällä päivälläkin kuin unta
näkeväinen mietteisiinsä unohtuva, tyhjään ilmaan katsoja. Kukaan ei
ollut kysynyt, mitä hän silloin näki, mutta muodon murheellinen ilme
sanoi, ettei se ainakaan ollut iloista.

Mummu mennä kyhnytti pihan yli ja pääskyset ilakoivat hänen ympärillään
kuin olisivat tunteneet hänet. Noppe-koira, jolla oli kaulavyössään
raskas puukurikka estämässä sen metsästysretkiä luvattomana aikana
nousi makuukseltaan kivijalan juurelta siitä paikasta, johon se tiesi
auringon ensimmäiseksi hyvin lämmittävän, hymyili, haukotteli ja
vikisi ystävällisesti ja pyytävästi. Järvellä oli kesäyön kauneus
kirkkaimmillaan ja isot, reunoilta vaaleat ja keskeltä tummat
ukonpilvenjärkäleet kuvastuivat sen pinnasta. Kuikkien kaukainen,
haikea huuto väräjöi ilmassa kuin itku.

— Mitä nyt, hyvä lapsi, istuskelet tässä keskellä yötä ja
nukkuma-aikaa? kysyi mummu ja istahti Aliinan viereen. Tämä teki
hänelle tilaa.

— Oloni on levoton — uni ei tule.

Aliina vilkaisi arasti mummuun, joka näki hänen rasittuneen,
huolestuneen ilmeensä.

— Oletko sairas? kysyi mummu ja alkoi vanhalla ryppyisellä kädellään
hiljaa sivellä Aliinan olkapäätä, joka ensin värähti kosketuksesta,
mutta kuin tuntien sen ystävällisyyden alistui rauhoittavaan hyväilyyn.
Tuontuostakin pääskynen sujahti heidän päänsä yläpuolelta oviaukosta
sisään pelkäämättä heitä.

— En ole sairas, mutta mieltäni vaivaa kummallinen pelko kuin joskus
ukonilman noustessa. On kuin uhkaisi vaara, mutta mikä ja mistä, sitä
en tiedä. Ajattelin kuitenkin, että pitäisi välttämättä mennä koskelle
katsomaan miehiä. Ei tiedä, vaikka heitä vaanisi siellä hätä, joka
tuntuu täällä tällaisena tuskana ja levottomuutena. Vanhat sanovat
sellaista kyllä tapahtuneen. Vietäisiin heille tuoretta maitoa ja
tehtäisiin se asiaksi?

Aliina puhui hätäisesti ja katkonaisesti kuin olisi ollut hengästynyt,
ja katsoi mummuun pyytävästi. Tämä myönteli ja puheli:

— Viedään vain maitoa, sillä sitä he varmasti tarvitsevat. Juha kyllä
lähtee, kun puhun hänelle, ja ehkä Katri toiseksi. Sinä olet heikko ja
tottumaton niin kovaan soutuun kuin mikä tässä tulee kestettäväksi.
Mutta rauhoitu nyt ja mene nukkumaan. Nämä valoisat yöt ne vain
herkistävät mielen.

— Niin, sanoi Aliina. — On kuin ei olisi enää oma itsensä, vaan olisi
muuttunut toiseksi, tuntemattomaksi. Tulee mieleen kummallisia, outoja,
pahoja ajatuksia ja yön äänettömyys alkaa kammottaa. On kuin kaikki
vahtisi ja kuuntelisi ympärillä, että mitähän se nyt taas ajattelee
ja puhelee. Mistä nuo tuollaiset ihan kutsumattomat mielijohteet
tullevatkaan?

Aliinan ruumis värähti kuin olisi inho häntä puistattanut ja hän katsoi
mummuun arasti.

— Paholainen noita kylvänee, se kun kerkeää joka Paikkaan, hyväkäs,
arveli mummu vastatakseen edes jotakin. — Mutta ei niistä kannata
välittää, sillä suurin osa sen kylvöstä menee hukkaan tai tukahtuu
alkuunsa. Näet jos synnin sato olisi kylvön vertainen, niin Herra
Ju-umala sitä saastan määrää! Koko maailma täynnä! Mitäpä sen vertaisia
moitittavia sinulla, nuorella ja viattomalla ihmisellä, voisi asua
sydämessäsi, että niiden takia tässä unettomana istuisit. Siunaa itsesi
kolmeen kertaan, pistä pääsi huppuun ja nuku. Silloin ei paholaisella
ole aittaasi asiaa, vaan saa tyytyä tirkistelemään oven raoista.

— Eikö mummu ole tuntenut, että täällä on ukkosen uhkaa? kysyi Aliina
salaperäisesti, kuiskaamalla.

— Onhan se ollut joskus hiukan painostavaa, myönsi mummu, vaikka ei
olekaan näkynyt niin isoa pilveä, että olisi ääneen murissut. Ja mitä
nyt ukonilmasta väliä — tulee tai ei, iskee tai ei, niin ei sille
ihminen mitään voi. Turhaa on siitä huolehtia.

— Se ukkosen uhka asuukin sydämessämme, puhui Aliina kuiskaamalla, ja
jymisee sieltä yhä kuuluvammin. Ja sieltä se huokuu ilmaan ympärillemme
ja painostaa jokaista, niin että kaikki ovat vaiteliaita ja synkkiä.
Paitsi Katria ja Jyrkiä, jotka hymyilevät ollessaan yhdessä ja ovat
surullisia ollessaan erillään, ja minua, jonka sydämessä asuvat
rinnakkain ilo ja murhe, niin että nauran itkevällä suulla. Väliin kun
kuuntelen tarkkaan, erotan selvästi räystäillä istuvien ja ilkkuvien
paholaisten naurun, kun ne pilkkaavat minua onnetonta, joka en
ymmärtänyt sydämeni ääntä. Niitä hiiviskelee täällä nurkissa, vaikka ne
eivät ole vielä näyttäytyneet ilmissä. Mutta niillä on varmasti paha
mielessä.

— Jeesus Ristus armahtakoon ja varjelkoon! sanoi Hanna-mummu
nousten seisomaan ja tarttuen miniäänsä säikähtäneenä kädestä. —
Aliina, kuule, herää, katso tänne ja sano, mikä sinulle on tullut,
kun tuollaisia puhelet? Ei täällä istu räystäillä paholaisia, vaan
pääskysiä, jotka lentelevät tässä ympärillämme keveinä kuin enkelien
höyhenet ja laulelevat siunausta Jumalan antamalla suulla. Karkoita
tuollaiset ajatukset, sillä ne eivät ole terveellisiä.

— Sanovat, puheli Aliina, kuin ei olisi kuullut anoppinsa ääntä, että
paholaiset valtaavat joskus tällaisen yksinäistalon, johon eivät kanna
kirkonkellojen äänet ja jossa ei viljellä jumalansanaa. Kotonani siitä
kertoi ruotimummu —. sanoi joskus jyskäneen pirtissä niin, ettei ollut
sisään menemistä. Sellaisessa talossa alkaa väliin ihmisten mieleen
hiipiä kyllästymistä toisiaan kohtaan, kun näet aina näkevät vain oman
väen eivätkä juuri milloinkaan vieraita ja pääsevät selville toistensa
kaikista heikkouksista. Siitäkin, ettei tuo rakastakaan sitä, jota
pitäisi, vaan tuntee kaipuuta toisen puoleen, luvattomuuteen, jota
paholainen maalailee autuudeksi. Kyllästyminen kasvaa vihaksi, jota
sitten perkele kaikin voimin lietsoo. Siitä syntyy avointa riitaa,
tappeluja, murhiakin, ja talo menee rappiolle, saa uudet asukkaat
tai autioituu. Paholaiset ovat anastaneet sen. Mummu tietää, että
autiotalossa kummittelee, ettei kukaan uskalla olla yötä siinä. Pirtin
lattian raoista kasvaa kalpeata heinää, joka liikahtelee tyynelläkin
kuin heiluttaisi sitä joku sormellaan. Sellaisessa talossa, joka on
näin joutumassa paholaisten valtaan, naiset lakkaavat synnyttämästä.

— Herra meitä hyvästi varjelkoon! parkaisi Hanna-mummu ja pudisti
Aliinaa hartioista. Kuullessaan ja nähdessään tämän Noppe-koira puhkesi
ulvomaan valittavasti kuin olisi pelännyt emäntiensä puolesta. Mutta
Aliina ei pannut tähän huomiota, vaan tuijottaen tyhjään ilmaan pakisi
edelleen:

— Ja siksi en minäkään tule äidiksi, sillä Jumala ei tahdo siunata
uudella elämällä taloa, jonne paholaiset ovat jo kylväneet rikollisia
ajatuksia ja jota ne valmistautuvat valtaamaan usuttamalla sen väen
suuriin synteihin.

Aliina käännähti katsomaan anoppiaan ja nähtyään tämän painaneen
päänsä käsiin ja itkevän niin, että vanhat hartiat tärisivät, sanoi
hätääntyneenä:

— Mummu, älkää itkekö, sillä en minä ole mieleltäni enkä muutenkaan
sairas.

4

Ruuhkan purkamisessa kävi hiukan toisin kuin kukaan miehistä oli
otaksunut. Anterus ja Vilkko olivat uskaltautuneet uudelleen sen
keskikohdalle, jossa oli syvin patoutuma, päästelemään vielä irti
muutamia tukkeja, koska ruuhka näytti taas, äskeisestä tärähdyksestä
huolimatta, lujittuneen järkkymättömäksi kuin linna. He iskivät
keksinsä samaan tukkiin kuin kaksi jättiläistikkaa, nykäisivät kaikin
voimin yhtaikaa, — hiiluvee — liukas hirsi luisti paikaltaan ja
puulautui kohahtaen koskeen. Mutta kun ruuhkan paino täten keveni, tuli
viimein — ja aikaisemmin kuin Anterus ja Vilkko olivat odottaneet
— se silmänräpäys, jolloin patoutunut vesi kohotti sen irti sitä
kiinni pitelevästä pohjakalliosta. Ehtimättä juosta rantakiville he
totesivat ruuhkan yhtäkkiä lähteneen jymisten vyörymään alaspäin ja
äsken niin vakavilta, kuin kiinni naulatuilta tuntuneiden tukkien
muuttuneen pyöriviksi, kumahteleviksi palikoiksi, joiden päälle ei
voinut astua, koska ne muljusivat pyöreinä ja limaisen liukkaina kuin
jättiläismakkarat helvetinkattilassa.

Anterus näki Vilkon suistuvan kalvenneena, suu tuskallisessa,
tyrmistyneessä irvessä, valkoiset, yhteenpurrut hampaat kiiltäen, kädet
edellä, keksi oikeassa keskeltä kiinni, suinpäin kuohumin, ja karjaisi
hänelle vihaisesti:

— Pitkällesi tukkien päälle ja keksi alle poikkiteloin!

Hän noudatti silmänräpäyksessä itse omaa neuvoaan, joka ilmaisi ainoan
keinon, millä koettaa välttyä joutumasta jymisten ja kolahdellen
toisiinsa hankautuvien tukkien väliin, jauhautumaan luuttomaksi ja
muodottomaksi, ja heittäytyi siis jättiläishongan selkään sekä lähti
kiitämään alaspäin, vaistomaisesti pyrkien saamaan sen rinnalle vielä
toista tukkia, jolloin — kun asettaisi allensa keksin poikkiteloin —
saisi turvakseen lautan.

Nämä olivat elämän ja kuoleman rajan kiihkeitä sekunteja, jolloin
silmänräpäyksessä tapahtui enemmän kuin jaksoi ymmärtää. Samalla
kuin Vilkon suistuvan koskeen, Anterus oli nähnyt muutakin: Veerun
paria syltä alempana veneessään, jota piteli keksillä kiinni, tyynenä
kuten aina, mutta silti tilanteesta täysin selvillä ja harkiten, mitä
viisainta hänen piti tehdä veljensä ja Anteruksen pelastamiseksi; ja
veneen keulapuolessa Jyrin, nuorilla kasvoilla tyrmistynyt ilme, suu
avautuneena kuin hätähuutoon, kädet ojentuneina kuin auttaakseen. Mutta
ennenkuin kumpainenkaan ehti ryhtyä mihinkään ja veneen jo ryskyessä
vyöryvän ruuhkan keskellä Anterus näki, kuinka koskesta nousi kuin
ammuttuna pystyyn — kai siksi, että etupää törmäsi väistymättömään
kallioon ja takaa tuleva tukkien rintama nosti jälkipään ylös —
jykevä hirsi, joka kaatui kuin jättiläisliskun selkätukki veneen
päälle. Anterus ehti nähdä sen, kun se oli korkeimmillaan ilmassa,
pystysuorassa kuin mahtava torni, kuin nostettuna musertamaan Veerua,
joka näytti valahtavan kalpeaksi kuin liina. ”Kuolema, kuolema!”,
jyskytti veri Anteruksen suonissa, sillä hän oli tuntenut tuon tukin
ja tiesi sen tarkoitukset. Kammottava ruumistukki se oli ampaissut
syvyydestä ja käynyt tavoittamaan saalistaan. Anterus ehti selvästi
nähdä sen ihmiseksi veistetyn pään, johon oksat olivat sattuneet kuin
silmiksi ja suuksi, ja ollut huomaavinaan siinä kuin julmaa, ilkkuvaa
irvistystä.

Mutta siinä samassa kun tukki nousi pystyyn, kaatuakseen seuraavassa
silmänräpäyksessä Veerun päälle, kauhun lamauttama Jyrki sai tarmonsa
takaisin ja survaisi keksillään, tavaten tukea vedenalaisesta kivestä,
venettä umpimähkään myötävirtaan. Ja silloin sen asema muuttui sen
verran, ettei ruumistukki kaatuessaan osunutkaan Veeruun, vaan rojahti
veneen keskelle poikkipuolin. Rusahtaen murtuivat veneen laidat ja
silmänräpäystä myöhemmin Veeru suistui koskeen keksi ilmassa.

Viimeinen, minkä Jyrki näki ennen uppoamistaan valkoisina sihiseviin
ja pauhaaviin kuohuihin, oli Katrin kuva. Se ilmestyi hänen eteensä
niin elävänä kuin olisi ollut siinä käden ulottuvilla, ja väänteli
käsiään hädästä ja tuskasta. Silloin Jyrin kuolemankauhu puristautui
vihlaisevaksi huudoksi ja hän alkoi tempoilla vaistomaisesti, todeten
samassa nousseensa pinnalle ja kiitävänsä kuohuissa veneen rinnalla,
joka vesilastissa partaita myöten rysähteli kiviin ja tukkeihin ja
kääntyili oikullisesti. Jyrki ponnisteli hukkuvan epätoivolla ja
saikin veneen partaasta kiinni. Jääkylmä vesi oli jo tällöin ehtinyt
kontistuttaa hänet niin, ettei hän kyennyt nousemaan partaan ylitse.
Eikähän siitä olisi ollut hyötyäkään, sillä hänen painonsa olisi
upottanut vesilastissa olevan veneen heti syvemmälle, jolloin kuohut
olisivat taas pyyhkäisseet hänet koskeen. Tuntien, ettei kylmän vuoksi
jaksaisi pitää kauan partaasta kiinni, hän haparoitsi epätoivoissaan
veneestä sen keularenkaaseen kiinnitettyä köyttä, löysikin sen ja
viimeisillä voimillaan sitoi itsensä käsivarresta kiinni. Samalla vene
jo lähti painumaan kuin myötämäkeä uuden korvan huumaavasti pauhaavaan
vaahtokurimukseen, joka näytti avaavan suutansa kuin hirmuhampainen,
saalista odottava peto. Jyrki ummisti silmänsä ja tunsi putouksen
väkevää, musertavaa vetoa.

Koski levisi tässä laajemmaksi, mutta pysyi edelleen jyrkkänä. Kun
pohja oli täynnä isoja kiviä ja tulvan tähden vesi ylen korkealla,
kosken voima oli valtava, aallot korkeita, vihaisia kuohupäitä, ja
kiito vilisevän vinhaa. Tukit jymähtelivät törmätessään kiviin,
kääntyivät äkkiä tai nousivat pystyyn keveästi kuin tikut, kaatuakseen
seuraavassa silmänräpäyksessä raskaasti mäjähtäen, raivostuneesti
ähkäisten, takaisin veteen. ”Mistä pelastus, mistä pelastus?” Anterus
totesi hokevansa ja alkoi epätoivoissaan huutaa, vaikka tiesikin sen
olevan turhaa. Hänen toinen tukkinsa sattui kiveen Ja erkani omille
teilleen. Anterus suistui silloin koskeen la menetti keksinsä, mutta
sai taas kiinni tukevasta honkatukista, kiipesi vatsalleen sen selkään
ja ajatteli hokien hätääntyneestä ”Veeru, Vilkko, Jyrki!” Sitten
hän tunsi kontistuvansa ja ymmärsi, ettei jaksaisi, jos putoaisi,
enää kiivetä tukin päälle. Epätoivoissaan hän taas huusi ja katseli
ympärilleen, eikö mistään tulisi apua, mutta ei nähnyt eikä kuullut
muuta kuin tukkien jymähtelevää, huimaa kiitoa, hukuttavia, jääkylmiä,
hurjasti pauhaavia ja vihaisesti sihiseviä kuohupäitä...

5

Hanna-mummun ihmeeksi Iso-Juha ei vastustellut lähtöä viemään miehille
tuoreita eväitä. Päinvastoin hän sanoi itselläänkin olleen sellaisen
tunnon, että niin pitäisi tehdä. Mutta vasta illalla, sillä hänellä oli
koko päiväksi välttämätöntä työtä.

Ja niin Iso-Juha askaroitsi pajassa ja veneveistämöllään, liikkuen
kiireisesti ja touhukkaasti. Välissä hän kerkesi muuhunkin ja
auttoi talon asioita eteenpäin monessa kohdin vain ohi mennessään.
Huomattuaan Katrin vinttaavan kaivolla vettä ja sitten katselevan
ympärilleen kuin miettien, kenen saisi toverikseen kantamaan, ja
huutavan navetan puolella askartelevaa piikatyttöä avukseen, Iso-Juha
meni hymähtäen hänen luokseen, koska sattui olemaan saapuvilla. Kun
hän sysäsi korennon niin kauas Katrin puolelle, että saavin paino
tuli enemmäksi osaksi hänen, Ison-Juhan, kannettavaksi, ja kun Katri
vastustellen huomautti tästä, hän ei näyttänyt kuulevan tytön sanoja,
vaan katsellen häntä terävästi, myhäilevästi, seisoi siinä ja odotti
Katrin tarttuvan korentoon. Katrin sinisistä, suurista silmistä,
jotka vilkaisivat häneen, Vilkon isään, arasti, melkein pelkäävästi,
Isolle-Juhalle avautui yhtäkkiä mieltä viemaava näköala kuin olisi
kauneimpana kesäpäivänä katsellut tyynelle kotijärvelle ja nähnyt sen
kalvosta kuvastuvan taivaan ihanuuden. Iso-Juha unohtui muutamiksi sekunneiksi
katsomaan nuoruuteen ja sen onneen, siihen autuuteen,
jonka hän oli jo loppuun nauttinut, mutta jonka hän, eläytyen Katrin
tunteisiin ja aavistaen hänen suhteensa Jyrkiin, nyt, tytön läheisyyden
vuoksi, oivalsi uudelleen. Ison-Juhan salainen toivo oli ollut, että
Vilkosta olisi tullut Katrin ottaja, mutta ainakaan toistaiseksi se
asia ei ollut lähtenyt luonnistumaan, ja siksi hänen ihailevassa
katseessaan oli myös surumielinen tuikahdus. Kuuma toivo saada nähdä
sen elämän, jota oli niin täysi määrä Vilkossa ja jota Katrin verevä ja
vanttera olemus uhkui kuin nuori pihlaja kukkia ja tuoksua, täyttävän
lupauksensa ja tuottavan hedelmän, ei tahtonut hellittää, vaan nousi
kapinaan sitä vastaan, että Katri menisi karjalaiselle kulkuripojalle.
Mutta hän ei sanonut muuta kuin että ”viedäänhän saavi sisään”.

Sekä Hanna-mummu että Iso-Juha itsekin olivat ajatelleet, että hän
lähtisi koskelle yksin pienellä kaksilaidalla, joka liukui keveästi
vain huopaamalla. Mutta kun hän saapui rantaan, siellä oli jo Katri,
mukanaan viemisensä. Kun Aliina sitten sijoitti eväät kaksilaitaan,
Katri huomautti, etteihän niin pienellä veneellä voinut mennä
tällaiselle asialle, koska se ei kantaisi ei järven eikä kosken
aallokossa, jos tulisi kysymykseen tämän koetteleminen. Oli otettava
iso vene ja hän, Katri, tarjoutui soutajaksi, koska oli vankempi
ja terhakampi siihen kuin Aliina. Kunhan Hanna-mummu ja Aliina
huoltaisivat heidänkin talouttaan, niin Katri kyllä jouti lähtemään.

Iso-Juha katsoi häneen ihmetellen. Tietenkin oli tehtävä juuri niin
kuin Katri sanoi. Se tuntui nyt itsestään selvältä, vaikka Iso-Juha
ei voinut ymmärtääkään, mitä syytä heillä oli varautua laskemaan itse
koskea. Miesten ensimmäinen leiripaikka oli kosken niskassa ja siihen
asti vain nyt mentäisiin. Mutta eihän voinut milloinkaan tietää, mitä
oli sallittu sattuvaksi, mitä käänteitä koettaviksi, ja siksi oli syytä
varautua. Hän meni veneeseen ja tarkasti hankavitsat; jos ne näet
katkeaisivat kosken kumeimmassa jylinässä, jossa voimakkaasti soutaen
piti koettaa vältellä korkeita syöksyaaltoja, niin saatettiin olla
hukassa. Hän arvioi airojen kestävyyden, sillä jos vaarallisimmalla
hetkellä vain toinen niistä katkeaisi, oltaisiin aseettomina kosken
vallassa. Kaikki oli kunnossa. Iso-Juha istahti perään, silmäsi kerran
Hanna-mummuun ja Aliinaan hyvästiksi, ja käski Katrin työntää veneen
irti.

Ison-Juhan mielessä vallitsi eräänlainen kumea tunnelma, jonka laatua
hän ei voinut selittää, mutta jonka hän oikeastaan tunsi vanhastaan.
Se näet ilmestyi aina silloin, kun oli tapahtumassa jotakin erikoista,
vaarallista, käänteentekevää. Oli kuin häntä olisi varoitettu
siten, kuitenkaan sanomatta, mistä. Lähdettäessä rannasta hän tunsi
välttämättömäksi kiiruhtaa niin paljon kuin suinkin, voimatta selittää,
miksi. Oliko Katrilla ehkä sama kiireen tunne, koska hän souti niin
rajusti kuin jaksoi vain tyttö, joka oli ollut jo viemässä tervoja
mereen asti?

Iso-Juha huopasi niin, että vesi särkyi vaahdoksi hänen huoparintensa
terissä, mutta oli silti mielessään muissa maailmoissa. Matka kului
melkein huomaamatta, niin että hän oikein säpsähti veneen äkkiä
kääntyessä joen mutkasta ahtaalle niskasuvannolle. Tämä oli tumman,
synkän näköinen, sillä mailleen painuvan auringon säteet eivät enää
päässeet valaisemaan sitä. Vain vasemmalla oleva korkea harju ja oikean
rannan kuusien latvat hehkuivat punaisina.

Silmäys tavalliselle nuotiopaikalle osoitti, etteivät miehet olleet
käyneet siinä vielä tänä iltana: ei tulta, ei savua, ei elonmerkkiä.
”Ovat myöhään koskella”. Iso-Juha laskee melkein putouksen kynnykselle
ja nousten seisomaan tähystää terävästi kuin kotka alas koskelle. Se on
puhdasta hyvän matkaa, mutta tuolla kauempana, jossa on korkein kynnys
ja jonka tuolle puolen ei voi tästä nähdä, on tukkeja — ilmeisesti iso
ruuhka, koska on padonnut veden. Nyt siihen sattuu illan kirkasta kajoa
— siellä on kaksi miestä ruuhkan päällä purkamassa sitä...

Isolta-Juhalta melkein salpautui henki, sillä siinä silmänräpäyksessä
ruuhkan muoto muuttui ja kosken pauhun läpi kuuluva kumea, läpitunkeva,
ukkosen kaltainen jyminä ilmaisi, mitä oli tapahtunut. Nuo kaksi
miehen hahmoa vilahtivat sekunnin ajan auringon terävässä valossa ja
hojeltuen sitten jaloiltaan katosivat. Iso-Juha oli sekunnin verran
hervoton kauhusta, mutta heräten siihen, että kosken niskavirta
alkoi jo väkevästi vetää venettä, toipui tajuihinsa, sai tahtonsa
ja tarmonsa takaisin ja karjaisten Katrille: ”Souda tyttö!”, käänsi
veneen väylälle, joka silmänräpäyksessä nielaisi sen kuohujensa hurjaan
pauhinaan. ”Apuun! — Miehet hukkuvat!” — oli Ison-Juhan ainoa ajatus
ja Katri näkyi ymmärtäneen, mistä oli kysymys, koska veti niin, että
rystyset olivat valkeina.

Ison-Juhan ajatukset salamoivat häikäisevinä, valaisten
silmänräpäyksessä kokonaisia elämänjaksoja. Vanhan, kuulun
koskenlaskijan ja ylimaan villin tervamiehen, rajasissien sisukkaan
jälkeläisen rohkeus ja taito elpyivät vaaran jännityksen johdosta
silmänräpäyksessä yhtä tehoisiksi kuin konsanaan nuoruudessa, ja
entinen voima, jonka hurjuus oli ollut jo kauan talttuneena, paisutti
taas rintaa. Hän oli taistelevinaan koskea vastaan kuin se olisi ollut
elävä olento, Vetehinen, tuonelan hirviö, joka oli jo saanut saaliin
kitaansa ja ryhtyi nyt, kun se uhattiin siltä riistää, raivoissaan
puolustamaan sitä. Iso-Juha nousi seisomaan ja kiisi koskea alas kuin
matalalla lentävä kotka, havaiten mustin, pistävin silmin kaikki kivet
ja karit ja väistäen ne mestarikäännöksillä ja äkillisillä väistöillä.
”Souda! — Älä souda! — Nyt souda lujasti!” kuului tuontuostakin
terävä käsky, jota Katri totteli herkemmin kuin kone. Aallot ryntäsivät
venettä kohti ja kurottivat ahneesti vaahtona sihiseviä harjakäpryjänsä
sitä kohti, mutta eivät päässeet milloinkaan perille. Juha osasi näet
aina pitää purtensa kuohun ja tyynen rajassa ja suunnata sen kulkemaan
sieltäkin, jonne kukaan muu ei olisi uskaltanut.

Samassa silmänräpäyksessä kun Juhan vene saapui sen korvan niskaan,
jossa muuatta sekuntia aikaisemmin oli ollut ruuhka, alhaalta kuohuista
kuului kaksi läpitunkevaa huutoa. Toisessa oli kuolemaa vastaan
kamppailevan elämän lujaa, hurjistunutta tahtoa, miehen voimaa, joka ei
lannistu ennenkuin tajunnan viimeinen kipinä sammuu, mutta toinen oli
hennompi, tuskaisempi, epätoivoisempi. ”Souda!” kuului taas Ison-Juhan
käsky, kun vene suorastaan putosi korvan kynnykseltä.

6

Kesken kaameata hätähuutoansa Anterus huomasi vierestänsä kuohuista
vilahtavan käden, joka nousi pinnalle ja sormet haarallaan ja
koukuiksi kouristuneina kuin suonenvetoisella haroi ilmassa saadakseen
kiinni jostakin. ”Veeru!” vilahti ajatus Anteruksen mielessä ja sen
kintereillä silmänräpäyksessä toinen, paholaisen lähettämä, sielun
yökköluolasta kutsumatta kuuluville lentää räpiköivä kummitus: ”Veeru
hukkuu varmasti ja Aliina...” Mutta tuskin oli tämä tuonenkurki
liitänyt näkösälle, kun Anteruksen miehinen sisu jo nousi hurjan vihan
vallassa taisteluun sitä vastaan. ”Ei ja ei!” hän vannoi mielessään
hammasta purren, ”roiston kirjoihin ei toisten Anterusta merkitä, ei!”
Hän ehti siinä jo ihmetellä, mistä moinen halpamaisuus oli saattanut
näyttää rumaa muotoaan, ja ryhtyi auttamaan Veerua. Siinä samassa
Veerun haparoiva käsi sai kyynärtaipeensa alle tukin, joka oli kuin
avuksi tarjoutuen äkkiä matalana ja kavalana kiitänyt hänen luokseen.
Kauhukseen Anterus näki, että sehän oli tuo äskeinen kammottava
ruumistukki. Se oli viekkaasti odottanut hyvää tilaisuutta ja piru kai
sitä kuljetti, kun se kykeni leikkaamaan viistovirtaankin. ”Jos se
nyt saa Veerun selkäänsä, niin silloin ei Veerua enää voi pelastaa.
Mutta se ei saa, ei millään, niin kauan kuin toisten Anteruksessa on
henkeä hiukkaakaan!” Ja rynnistellen ja reutoen kuohujen keskellä kuin
jättiläiskala Anterus onnistui ohjaamaan uskollisen, uljaan, keveästi
uivan honkatukkinsa mustana ja niljapintaisena syvällä kiitävän
tuonenpedon viereen, ja tarraten Veerua käsivarresta riuhtaisemaan
hänet irti tuhoojasta oman tukkinsa varaan. Hukkuvan epätoivolla Veeru
pureutui kouristuvin kynsin kiinni Anterukseen ja tämä samoin tukkiin,
ja kuolemantuskainen ajatus huuteli lakkaamatta apua.

Anterus tunsi, että oli kysymys vain sekunneista, kuollako vai jäädä
vielä eloon. Hänen käsivartensa turtuivat ja hän pelkäsi Veerun otteen
heltiävän, sillä tämän silmissä oli tajuton tylsyys — oli varmaan
vetänyt vettä henkeensä. Anterus vilkaisi epätoivoissaan ympärilleen
ja näki kauhukseen manalan tukin uivan ihan vieressä kuin odottamassa
varmaa saalistaan. Mutta kun hän sitten katsahti taakseen, hän ei ollut
uskoa silmiään: tuossa aivan lähellä lasketti heitä kohti vene kuin
lentäen. Iso-Juha seisoi perässä hajasäärin, tanakkana, horjumattomana,
komeana, ja katseli tänne kiinteästi alta kulmain kuin kotka, joka
oksallaan istuen näkee alhaalla saaliin ja alentaen kaulaansa
valmistautuu syöksymään sen niskaan. Nyt Iso-Juha viittasi ja Anterus
ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Hän kokosi viimeiset voimansa,
piti vasemmalla lujasti kiinni jo hervottomasta Veerusta ja oikealla
tukista, ja odotti sitten sekunnin, pari. Katrin soutamana vene kiisi
kuin lohi kuohujen halki, kaarsi tuon karin, livahti tuon kiven ohi, ja
oli nyt tässä silmänräpäyksessä Anteruksen tukin vieressä. Katri veti
aironsa sisään ja tarttui Veerua hartioista samalla kuin Anterus sai
kiinni veneen laidasta. Anteruksen tukki liukui nopeasti pois, mutta
murhatukki iski Anterusta kylkeen ollen pyyhkäistä hänet mukanaan.
Tuskasta irvistäen Anterus koetti vääntäytyä laidan yli veneeseen, joka
silloin kallistui pahasti ja ryyppäsi kohahtaen vettä. Kuului silloin
Ison-Juhan tuima karjahdus: ”Ei keskeltä ylös — hivuttautukaa perään!”
Ja kun Katri raahasi Veerun Ison-Juhan ulottuville, tämä — heittämättä
sekunniksikaan ohjaustaan — kumartui äkkiä, tarttui jättiläiskouralla
poikaansa kauluksesta ja nosti hänet veneeseen keveästi kuin rukkasen.
Saman hän teki Anterukselle, joka osui auttamaan ylöspääsyään
potkaisemalla voimakkaasti niljakkaa, yhä veneen vieressä pysyttelevää
ja saalista odottavaa kuolemantukkia. ”Souda!”, Iso-Juha sitten
karjaisi Katrille ja alkoi mustin, palavin kotkansilmin tutkia koskea
nähdäkseen, missä olivat Vilkko ja Jyrki.

7

Anterus ei ollut koko aikana nähnyt, miten Vilkolle ja Jyrille oli
käynyt, eikä voinut nähdä sitä nytkään, koska ei aluksi kyennyt
kohottamaan päätänsä veneen pohjalta. Mutta Iso-Juha näki heidät ja
hänen sydäntänsä kouristi pelko.

Vilkon tukki oli ottanut oman suuntansa ja antamatta minkään
hidastuttaa vauhtiaan ehtinyt muiden edelle. Kuohunsa alimmassa
kohdassa, joka oli kovin, koski haarautui kolmeksi väyläksi, joista
vain vasenta saattoi laskea; keskimmäinen ja oikealla oleva olivat
liian jyrkkiä ja kivisiä. Vilkon tukki oli valinnut keskimmäisen
väylän, joka oli kuin kuohuva hornankattila, ja olisi varmasti vienyt
ratsastajansa turmioon, ellei tämä olisi nuoruuden ja harvinaisen
jäntevyyden ja voiman kissamaisella vikkelyydellä, elämänhalun
huippuponnistuksella, saanut ohikiitäessä tartutuksi keskellä väylän
niskaa olevan laakean kallion terävään kulmaan ja hilautuneeksi
viimeisillä voimillaan, kontistunein kourin, sen melkein vedenpinnan
tasalla olevalle laelle. Siihen hän jäi hetkeksi retkottamaan kuin
kuollut, aaltojen kurkotellessa vimmaisina häntä kohti ahnaita,
vaahtoisia, kiukkuisesti sihiseviä kärkikäpryjään ja tukkien jymeästi
kolahdellessa kallioon.

Mutta siinä samassa hän jo aukaisi silmänsä ja nousi seisomaan, sillä
tuossa tuli kalliota kohti vesilastissa oleva vene. Se näytti kuin
empivän, mitä väylää laskisi, mutta lähti sitten painumaan Vilkkoa
kohti. Ja tämä näki sen tultua lähemmäksi Jyrin sitoneen käsivartensa
sen kokkanuoraan ja retkottavan siinä hervottomana, pyörtyneenä,
kylmän kangistamana ja ehkä tukkien rouhaisemana tainnoksiin. Vilkon
mielessä risteili ajatuksia kuin leimauksia ja sielun taustalla
kuiskutteli valtava kiusaus, mutta hän ei kallistanut sille korvaansa,
vaan jännitti joka hermonsa ottamaan vastaan venettä ja pelastamaan
Jyrkiä. Ja siinä samassa vene jo iski poikkiteloin kallioon, Jyrin
onneksi jäämättä väliin, ja alkoi kosken painamana kääntyä ja upota,
lähteäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä kiitämään alas kosken ahdasta
nielua. Vilkko tarrasi Jyrkiä niskasta kiinni kuin susi saalistaan ja
vetäisten puukkonsa parilla vihlaisulla poikki hänen kättänsä sitovan
köyden tempasi hänet turvaan. Mutta juuri kun se oli tapahtunut ja
vene nieltynyt koskeen, kallioon jymähti raskaasti syvällä uiva tukki.
Sen jälkipää ei päässyt kääntymään vierellä uivien tukkien estämänä
virran mukaan, vaan nousi jäljessä tulevien tukkien suunnattoman voiman
pakottamana ilmaan kuin valtava, iskuun kohonnut käsivarsi, ja suuntasi
korkealta kaartavan, musertavan lyönnin Vilkkoa ja hänen jaloissaan
yhä pyörtyneenä retkottavaa Jyrkiä kohti. ”Herra Jeesus!” kuiskasi
Vilkko kauhistuneena nähdessään ilmaan nousseen pään kuvastelevan
taivasta vastaan mustana, tylynä ja pyöreänä, silmät ja suu irvissä
kuin perkeleellä, ja heittäytyi syrjään temmaten Jyrin kuin käärön
jalkojensa juureen. Kallio jymähti kumeasti raskaan tukin iskiessä
siihen koko painollaan, ja ruumistukki vyörähti virtaan väkevästi
mätkähtäen kuin olisi ähkäisten kironnut epäonnistumisensa johdosta.
Siinä samassa sekunnissa Vilkko näki veneen laskevan heitä kohti kuin
paeten takanansa tulevaa tiheätä, jymähtelevää tukkirintamaa. Miehen,
joka seisoi perässä kuin jättiläinen, hän tunsi vavahtaen isäksensä
ja kysyi kummastellen mielessään, miten tämä oli tiennyt tulla heidän
avukseen. Soutajan hän tunsi Katriksi, jolle oli silmänräpäys sitten
jättänyt ikuiset hyvästit, sydämessä haikea, kipeä pisto. Vilkko älysi
tilanteen täydelleen: putouksen alta oli mahdotonta nousta tämän
kiven luo; jos taas viivyteltäisiin lähestymistä niskasta päin, tuo
tukkirintama pyyhkäisisi heidät armotta mukaansa ja murskaisi; Iso-Juha
oli älynnyt tämän ja oli pakotettu panemaan heidän pelastamisekseen
alttiiksi omansa ja Katrin hengen. Tuossa hän nyt tulee jylhänä ja
kovana kuin metsien vanha kokko ja viittaa käskevästi. Mitä? Anterus
nousee seisomaan — hänetkin ukko on pelastanut. Isän vertaista ei ole
monta — ”kyllä älyän tarkoituksesi... Mutta miten käy Jyrin? Jaksanko
hypätä, kun hän on sylissä? Vaikka hintelä ja keveä hän tosin on...
Anterus näkyy älyävän, mikä vaikeus tässä on, ja tullen keulaan ojentaa
siinä käsiään. Tarkoittaa tietenkin, että minun on ensin kurkotettava
Jyrki hänelle ja sitten vasta hypättävä itse. Mikäli ehdin tehdä sitä,
sillä vene on jo silloin livahtanut ohi. Mutta muuta keinoa ei ole,
sillä Jyrki sylissäni en jaksa hypätä... Herra Jumala — nyt!”

Vene tulee kuin nuoli laskien Vilkon kiven vieritse niin läheltä että
laita raappiutui. Vilkko ojensi Jyrin keulassa seisovalle Anterukselle
ja hyppäsi heti jälkeen veneeseen notkeasti kuin kärppä, juuri oikeassa
silmänräpäyksessä. Hänen tyrmistyksensä oli tavaton hänen huomatessaan
veneen pohjalla Veerun, sillä nythän sallimus oli asettanut heidät,
Niemen kaikki miehet ja yhden naisen eli siis vanhinta ja hennointa
lukuunottamatta koko väen, yhden heiton varaan. Anterus oli asettunut
Katrin paikalle soutajaksi ja Katri tuossa jo kumartui Jyrin puoleen.
”Minua hän ei ajattelekaan, vaikka pelastin pojan hengen”, Vilkko
mietti murheissaan.

Saman kuin Vilkko eli sen, että Niemen raavain väki oli nyt sallimuksen
varassa, tunsi Iso-Juhakin, vanha ja kuulu koskenlaskija, jonka
taistelu Vetehistä, kosken murhahenkeä vastaan oli nyt kohoamassa
jännittävimpään, jylhimpään vaiheeseensa. Hänen sekä elävät että
vielä syntymättömät lapsensa, talonsa ja sukunsa nykyisyys ja
tulevaisuus, olivat joutuneet tämän lastun varaan, heiteltäviksi
koskessa ja putouksissa, joita ei ollut ehkä milloinkaan laskettu. Niin
vastuunalaista tehtävää ei elämä ollut milloinkaan aikaisemmin antanut
Ison-Juhan suoritettavaksi. Mutta sitähän ei ollut aikaa miettiä,
sillä oltiinhan parhaillaan menossa alas jyrkkien kallioreunojen
välissä huumaavasti kohisevaa koskea. Kalliot nousivat molemmin
puolin huimaavan korkeiksi ja niiden reunoilla oli pystyyn kuivaneita
kelohonkia, joista yhden latvassa aina oli haukan pesä. Jos milloin
tästä kulki kevätkesällä, niin aina kuului haukan villi, kimeä,
kissamaisen naukuva huuto, joka oudosti riipaisi.

Ison-Juhan ajatukset ne vain välähtelevät tällaisina
silmänräpäyskuvina. ”Souda! Älä souda! Souda taas — kovemmin,
kovemmin! Älä souda!” Aallon käpryharja varastautuu keulasta sisään
ja hulvahtaa hyökynä perään saakka täyttäen veneen puolilleen. Vilkko
syytää sitä viskimellä pois minkä ehtii, ja Katri samoin maitoastialla,
jonka sisällys sai mennä vedenväelle. Iso-Juha ei näe heitä, vaan
tuijottaa terävästi, kulmat rypyssä, leuat likistyksissä, eteensä
koskelle, karjuu välillä käskyjä Anterukselle ja vääntää huoparinta
koko ruumiillaan, joka kuvastuu Katrin silmiin hänen katsoessaan
sitä alhaalta veneen pohjalta jättimäisen isona. Vesilasti saadaan
vähenemään ja pieni helpotuksentunne lehahtaa Ison-Juhan mielessä.
Mutta se on ennenaikainen, sillä viimeinen ja pahin putous on jäljellä.
Se on jo tuossa. Sumu seisoo sen yläpuolella utupilvenä, johon taivaan
rusotus luo sateenkaaren värejä. Keskikohdalta ei voi päästä, sillä
siinä vesi putoaa kuin pöydältä, vaan täytyy yrittää tuolta vasemmalta
reunalta, jossa pohja on loivempaa askelmistoa. Ehkäpä siitä saattoi
näin ison veden aikana laskea — kuivana aikana siinä ei ole vettä
riittävästi. Kunhan ei sattuisi siihen esteeksi tukkeja. ”Souda! Älä
souda! Nyt!”

”Herra Jeesus varjele!” tyrmistyi Vilkko sanomaan veneen lähestyessä
huumaavien kuohujen ristiaallokossa putouksen niskaa, sillä hän oli
huomannut, kuinka kiiltäväpintainen, mustaksi vettynyt, pyöreäpäinen
ja kaulalle hakattu tukki pistäytyi kavalasti kuin vesipeto syrjästä
väylälle ja asettui siihen kahden kallion väliin poikkiteloin,
siten kerralla estääkseen veneen kulun. Katri oli kai nähnyt
Vilkon ilmeen ja käännähtäen katsomaan koskelle huomasi, mistä oli
kysymys. Valahtaen valkeaksi kuin liina hän silloin lysähti veneen
pohjalle, yhä pyörryksissä makaavan Jyrin puoleen, ja painoi kädet
ristissä otsansa hänen rintaansa vastaan. Mutta Iso-Juha teki merkin
Anterukselle ja ymmärtäen sen tarkoituksen tämä nousi seisomaan
odottaen kylmäverisesti, milloin pääsisi hyppäämään sille laakeammalle
kalliolle, jonka varassa tukin toinen pää oli, ja vyöryttämällä sen
kallion yli vapauttamaan väylän. Ehtisikö hän sitten enää loikkaamaan
takaisin veneeseen, sitä hän ei tiennyt, mutta ymmärtäen, ettei
ollut muutakaan pelastumisen keinoa, alistui nurkumatta sallimuksen
määräämään kohtaloon. Mutta tuon vaarallisen silmänräpäyksen
lähestyessä hän huomaakin, kuinka jykevä, mutta keveä, kirkas
honkatukki kiitää mustaa tuonentukkia kohti ja iskien sitä kylkeen niin
että kuului kumea jymähdys siirrältää sen toisen pään irti kalliolta.
Se putoaa veteen, käännähtää äkkiä kosken uomaan ja lähtee matalana,
kiukuissaan, honkatukin takaa-ajamana, kiitämään alas vaahtoavaa,
pauhaavaa kourua. Samassa jo vene syöksyi putoukseen.

Katri katsahti ylös Isoon-Juhaan, joka oli karjaissut oudolla äänellä
”nyt!”, ja tunsi ja näki veneen kallistuvan melkein nokalleen. Kokka
sukelsi korkeisiin, huumaavasti sihiseviin kuohuihin, jotka ryntäsivät
vaahtohyökyinä keulasta sisään ja täyttivät veneen melkein partaita
myöten. Mutta Vilkko ja Katri ajoivat vettä ulos kuin tuskassa ja
Anterus souti hirmuvoimin, aina vain tarkaten Ison-Juhan käskyjä. Nyt
oli päästävä leikkaamaan kuohuvinta väylää sen verran, että voitaisiin
pujahtaa tuohon aallokon vieressä olevaan tyynempään kanneveteen, ja
saatava vene tyhjennetyksi, ettei se uppoaisi viimeisessä nikarassa,
jossa aallot varmasti lyövät sisään...

Katri näki taas Ison-Juhan katseen terästyvän ja suun pureutuvan
tiiviiksi, leppymättömäksi viivaksi, kuuli hänen karjaisevan ”nyt!”,
ja tunsi uppoavansa jääkylmään, raskaasti humahtavaan aaltoon. Mutta
samassa oli jo kaikki tyyntä ja hiljaista, ja hän totesi ammentavansa
hengästyneenä vettä. Nyt jo virraksi muuttunut koski kiidätti vielä
hetkisen syvään uponnutta venettä, kunnes Iso-Juha käännälsi sen
huoparimensa viimeisellä voimallisella painalluksella niemen suojaan,
jossa se heti pysähtyi karahtaen rantasomerikkoon. Ja kaikki jäivät
hetkiseksi liikkumattomina siihen paikoilleen, sillä he eivät aluksi
voineet uskoa pelastuneensa. Veeru tuli tajuihinsa ja nousi istumaan.
Jyrin silmät avautuivat ja katselivat oudosti, kunnes pysähtyivät
Katriin ja kirkastuivat. Iso-Juha lysähti istumaan perätuhdolleen ja
nostettuaan huoparimen veneeseen antoi päänsä nyökähtää väsyneesti ja
huokasi niin syvään, että vartalo vavahti.

8

Roihuavan nuotion ääressä toiset pian kuivailivat vaatteitansa ja
eväitänsä, mutta Iso-Juha vain istui syrjempänä ja mietti kaikkea sitä,
mitä äsken oli niin lyhyen ajan kuluessa koskella tapahtunut. Hän
kummasteli eikä voinut ymmärtää, mistä Aliina oli saanut sen tunnun,
että koskella tarvittiin apua, ja mistä hän itse kaiken sen voiman
ja taidon, jota äsken oli osoittanut. Hän tiesi, ettei hänellä enää
ollut entisiä voimia, koska vanhuus oli vähentänyt niitä. Ihmeellistä
oli varsinkin se, että vaikka hänen näkönsä oli entisestä paljon
himmentynyt, hän oli äsken koskella nähnyt — yön hämystä huolimatta —
terävästi kuin haukka.

Hän tuijotti joelle, josta nousi valkoista usvaa ja kuului
salaperäistä, kumeaa, uhkaavaa pauhinaa. Hänen takanaan seisoi
äänettömänä tutkimattomissa mietteissään synkkä, tumma, korkea
korpikuusikko, latvassa taivaanrantaan pysähtyneen auringon kulta.
Korkein kuusi nousi kapeana ja naavaisena, oksat luimussa pitkin
runkoa, kärsineenä mutta silti voittoisana, uljaan murheellisena muiden
yläpuolelle. Sen latvakerkän ylimmälle oksalle lennähti laulurastas
kertoakseen yössä uinuvalle korvelle sydämensä tarinan, sen saman,
jonka kaikki tunsivat, mutta joka oli silti aina sykähdyttävän uusi,
pääsävelenä itsestänsä kumpuava riemu ja kiitos. Rastaan puheet olivat
Isolle-Juhalle tuttuja lukemattomilta keväisiltä yönuotioilta, joiden
hauteessa hän oli odotellut pyydyksiensä kokemahetkeä, tuttuja vielä
senkin puolesta, että hän tuli tietämättänsä sovittaneeksi sen sanoiksi
sitä, mikä silloin oli hänen tunnollaan salaisinta ja tulisinta
polttoa. Ja istuessaan siinä mielessä vielä äskeisen taistelun jännitys
ja kiitollisuus ihmeellisen pelastuksen johdosta hän säpsähtäen kuuli
rastaan muutamassa välissä hokevan: ”Nöyr-ry, nöyr-ry!”

Parin, kolmen päivän kuluttua tukit olivat jo kokoontuneet
määräpaikkaansa. Oli kuin vaara olisi yhtäkkiä lakannut vainoamasta
miehiä, sillä kun nämä toivuttuaan äskeisistä järkytyksistä palasivat
koskelle tuomaan häntää alas, kaikki sujui odottamattoman helposti.
Näytti siltä kuin tukit olisivat itsestään väistäneet kiviä ja
kieltäytyneet ruuhkautumasta otollisimpaankaan paikkaan, aina vain
hakeutuen syvimmälle pääväylälle ja pysyen yhdessä kuin lammaskatras.

Anterus viivyskeli suvannolla senkin jälkeen, kun tukit oli jo koottu
puominsa sisään ja oltiin valmiita lähtemään kotiin. Hän muisti,
missä oli nähnyt tuonentukin viimeksi, ja tiesi varmasti sen uineen
suvantoon. Mutta täältä sitä ei löytynyt, ei rannoilta, ei vedestä eikä
muiden tukkien joukosta. Se oli kadonnut salaperäisellä tavalla — ehkä
painuen, vettynyt kun oli, suvannon mustaan syöveriin tai pujahtaen
kuin varas puomin alitse. Anterus olisi halunnut kiskoa sen maihin ja
pilkkoa pirstaleiksi.