KAHDEKSAS LUKU.

1

Katri seisahti portaille ja katsoi tapansa mukaan kauas ulapalle
ja korpeen. Mennyt oli kesä, menneet sen helteiset päivät, jolloin
ulappa lepäili tyynenä, kuvastellen taivasta, ja rannattomien metsien
yllä väräjöi sinervä auer kuin lämmin, leppoisa hymy. Onni, joka oli
puhjennut kukkaan pihlajien ja angervojen keralla, oli kukoistanut
liian nopeasti ja varistanut lehtensä hedelmää tekemättä. Loppuneet
olivat elokuun kuulaat päivät, pudonneet lehdet, paleltuneet kesän
viimeiset kukkaset, ja vallan olivat saaneet syksyn itkevä harmaus
ja yhä hyytävämmäksi käyvä kylmyys. Mustana, vihaisena, aaltoili nyt
ulappa, taistellen vimmoissaan vapautensa puolesta, jota hiipivä
kylmyys pyrki yö yöltä yhä päättäväisemmin sitomaan kahleisiinsa, ja
tummana, tutkimattomana, kolkkona, humisi pohjoismyrskyssä korpi,
jota ei enää lehtien kirjavuus kaunistanut. Katrin sydäntä kaihersi
sanomaton kaipaus hänen seisoessaan siinä ja katseellaan hakiessaan
vanhoja tuttuja maamerkkejään.

Katri meni pirttiin, jossa Jyrki riutui vuoteellaan ja Anterus istui
ikkunapenkillä. Hän oli pyhäpukeissaan, jaloissa keväällä kaupungista
ostamansa mustat saappaat. Hänen oli määrä lähteä heti, kun myrsky
hellittäisi sen verran, että voisi soutaa järven poikki. Anterus näet
aikoi laskea koskia alas, koska pääsi siten suorempaan ja nopeampaan
meren rannalle vievälle maantielle. Vene kulkeutuisi aikoinaan uitosta
palaavien tukkilaisten mukana takaisin.

Tämä oli viimeinen päivä, minkä Anterus olisi kotona. Eivät rukoukset
eivätkä kyyneleet olleet saaneet häntä peruuttamaan päätöstään. Hän
olisi kyllä kernaasti siirtänyt lähtönsä siksi, kunnes Jyrin kohtalo
olisi ollut lopullisesti selvä, mutta ei voinut tehdä sitäkään, koska
tiketti oli saapunut ja sen mukana ohjeet, että oli määräpäivänä oltava
laivassa. Ehtiäkseen siihen Anteruksen täytyi lähteä heti.

He olivat jo pitäneet jäähyväiset; Ison-Juhan koko väki oli ollut
saapuvilla. Iso-Juha oli puhellut laajasti Amerikasta ja kertonut,
miten helposti ja paljon siellä riskit miehet lyhyessä ajassa kokosivat
rahaa. ”Muutaman vuoden kuluttua Anterus palaa kontillinen taaloja
selässä, ja silloin me yhdessä laskemme ja kuivaamme Isonjärven. Siitä
tulee mahdoton määrä heinämaata, niin että voimme lisätä nautain
lukua, ruveta halkaisemaan maitoa koneella kuten kuuluvat jo alamaassa
paremmissa taloissa tekevän, ja myymällä karjanantia saada rahaa
terveellisemmällä keinolla kuin ainaisella metsän silppuamisella
tervaksiksi. Letesuo täytyy ojittaa lopullisesti ja kuokkia nurin
vaikka piru olisi, ja niin pistämme Niemen pellot vuoroviljelykseen ja
lakkaamme paimentelemasta lehmiä metsissä karhujen laitumilla”.

Kaikki olivat hymyilleet, sillä tämä puhe oli Isolle-Juhalle kuvaavaa.
Vaikka tapahtui mitä, hän ei lannistunut. Hän saattoi kyllä olla
pökerryksissä jonkin aikaa, mutta terhastui pian entiselleen ja
hautoi suuria. Anterus vastasi hänelle vain, että Niemen miehet
varmaan toteuttavat tuon suunnitelman ilman häntä ja hänen taalojaan;
”niin kauas mennyt mies on paras unohtaa, sillä hänen paluustaan
ei ole tietoa”. Silloin Katri herkähti itkemään — ”naisille ei
tarvitse paljoa ennenkuin ne jo vetistelevät”, ajatteli Iso-Juha eikä
ollut näkevinään, että kyyneliä vyöryi myös Aliinan poskia pitkin.
Hyvästeltiin siinä sitten toisten väet — vähin puhein, hiljaisin
toivotuksin. ”Että näin piti käymän!” hyrähti itkuun Hanna-mummu;
”poikanihan sinäkin, Anterus, olet, äidistäsi niin kauan orpona
ollut; tottakai tulet takaisin?” — ”Tiedä häntä”, vastasi Anterus;
”jos jatkunee tätä mieltä, niin kauan saatte odottaa; mutta eihän
milloinkaan voi tietää”. — ”Jumalan siunausta!” — ”Hyvästi, Anterus!”
kuului Aliina kuiskaavan verettömin huulin. Niin menivät toisten väet,
Anterus, Katri ja Jyrki jäivät kolmin.

Tänään he olivat syöneet yhdessä aamiaista: eilisen rääpiäisiä ja
Anteruksen eväitä. Jyrkikin oli koettanut syödä, vaikka murusten
nielemiseksi se oli jäänyt. ”Älä itke, Katri!” Anterus oli sanonut ja
selittänyt teettäneensä nimismiehellä sellaisen paperin, jossa luovutti
osuutensa Niemen tilaan ja kaiken tavaransa sisarelleen Katrille ja
tämän mahdollisesti tuleville jälkeläisille. ”Nimismies käyttää sen
paperin käräjissä, niin että siitä tulee laillinen; aikoinaan hän
ilmoittaa siitä sinulle”. — ”Mutta miten minä tulen toimeen yksinäni
isossa talossa?” itki Katri. — ”Olenhan pestannut sinulle rengin,
joka saapuu kekriltä; siihen asti ja edelleen Vilkko on, kuten tiedät,
luvannut tehdä kaikki miehen työt. Muukin toisten väki auttaa sinua
mielellään ja pitää huolta asioistasi, kunnes ilmestyy isäntä...”

Anterus katsahti hämillään ja surumielin Jyrkiin, joka oli arvatenkin
kuullut hänen sanansa. Anterus oli usein istuskellut Jyrin vuoteen
ääressä ja hoitanut häntä vointinsa ja taitonsa mukaan. Eilen illalla
hän oli ollut Jyrin kanssa kahden ja puhellut hänelle jäähyväisiksi
avomielisemmin kuin ehkä olisi muuten tehnyt. Jyrin kysymykseen, miksi
hän lähti, hän oli tullut vastanneeksi olevansa pakotettu tekemään
sen, koska asiat eivät voineet järjestyä muuten oikealle tolalleen.
— ”Aliinanko tähden?” oli Jyrki kuiskannut silmissä kostea välke.
— ”Niin, mutta älä sano sitä kellekään, sillä se on salainen ja
sellaiseksi ikuisesti jäävä asia”. — ”En sano, en”, vakuutti Jyrki,
”ja kohta vien sen mukanani hautaan”. — ”Poikaparka, että Vilkko
saattoi hurjuuksissaan runnella sinut noin!” — ”Ei kuolemani hänen
syytänsä ole, sillä tämä hivutustauti on ollut minussa kauan; se paheni
keväällä, kun ruuhkaa purkaessa jouduimme pulikoimaan koskessa”. — ”Me
olemme, Jyrki-poikaseni, molemmat niitä ihmisiä, jotka saavat maistaa
elämän makeutta ja kuitenkin, ikäänkuin sen tappamina, tuhoutuvat”.
— ”Niin tuo lienee, hyvä isäntäiseni ja veljyeni”, puheli Jyrki
vaivalloisesti, ”vaan Spoassulle kiitos kaikesta. Kiitos sinulle,
veikkoseni, että olet ruokkinut ja suojellut minua mierolaista,
milloinkaan koskematta kovalla sanalla tai kädellä”. — ”Itsellesi
kiitos ja anteeksi virheet, poikaparka!” kuiskasi Anterus. — ”Puhu
Katrille, että hän lakkaisi vieromasta Vilkkoa ja taipuisi hänen
puoleensa”. — ”Olen puhunut jo; aika mitä tehnee Vilkon hyväksi”.

Iltapuoleen käännyttäessä myrsky laantui. ”Nyt lähdetään!” sanoi
Anterus rutosti. Hän silmäsi pirttiä, jossa oli kasvanut, kuin olisi
tahtonut painaa sen jokaisen piirteen muistiinsa, ja ajatteli: ”Miten
voin kestää koti-ikävän vieraalla maalla?” Hän puristi Jyrin kättä
ja katsoi hänen riutunutta, kärsivää muotoaan viimeisen kerran,
mielessä ajatus, että ”tuon näköinen on varmaan ollut Vapahtaja, Jyrin
hartaasti palvoma Spoassu”. Hän silitti kaulassaan itkevän Katrin
päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi: ”Se aika tulee, jolloin silmäsi
itkevät ilosta”. Seisahtaen portailla hän katsoi viimeisen kerran
taloansa, rannattomina leviäviä vakavia saloja, ja laajaa ulappaa,
jotka olivat kuvastaneet ilmeissään hänen kaikki mielialansa syvimmästä
surusta korkeimpaan riemuun saakka. Aliinan aitan kohdalle tultuaan
hän avasi oven ja katsoi sisään; jäljessään tulevalle Katrille hän
sanoi: ”Katsoin vain, olisiko Aliina sattunut olemaan siellä”. Niin he
menivät rantaan, jonne pian tuli koko Niemen väki, Aliina jo näkyvän
tilansa johdosta ja muutenkin arkana, hentona ja hiljaisena. ”Siirrä
lähtösi huomiseen”, sanoi Iso-Juha, ”sillä pian sinut tavoittaa pimeä”.
— ”En kärsi enää”, vastasi Anterus, ”sillä olen jo nyt myöhässä;
onhan sitäpaitsi täyden kuun aika. Eipähän näissä koskissa ole vähällä
vedellä ja lastittomalla veneellä vaaraa; nehän viilettää vaikka
ummessa silmin”. Hyvästeltiin vielä, mutta ei sanottu erikoisempia.
Anterus lykkäsi veneen teloilta, kiskaisi purjeen mastoon ja tarttuen
sen köyteen ja huoparimeen lähti laskemaan ulapan yli. Loitottuaan
vähän matkaa hän kääntyi rantaan päin ja huiskautti kättänsä. Sitten
puuska tarttui purjeeseen ja vene läksi kiitämään nopeasti. Pian
siitä näkyi vain purje, joka kuvasteli oudon valkealta ja heilahteli
vaarallisen näköisesti. Saattajat lähtivät alakuloisina, puhumattomina,
palaamaan hitaasti taloon.

2

Ulapalla tuuli tuntui vielä navakasti ja kiidätti venettä niin, että
keulasta kuului tasainen kohina. Anterus ei hellittänyt purjenuoraa,
vaikka vene olisi kuinka kallistellut, vaan antoi mennä miten
hyvänsä. Hänellä oli ollut siitä hetkestä saakka, jolloin hän heräsi
huumauksestaan Aliinan aitassa, sellainen tuntumus, ettei hän enää
ollut tekojensa määrääjä, vaan kulki kohtalonsa linjaa myöten. Se linja
oli auennut hänen eteensä silloin, kun hän poikkesi Aliinan aittaan,
vaikka ei ollut sitä silmänräpäystä aikaisemmin ajatellutkaan. Sitä hän
purjehti nyt, Jumala tiesi, minne.

Kosken niskalla hänet jo saavutti syvä hämy, jota kuitenkin samalla
alkoi lieventää tummana varjona piirtyvän metsänlaidan yläpuolelle
noussut kuu. Sen himmeässä valossa aaltojen vaahtopäät välähtelivät
valkeina kuin haamut pimeydessä ja ulappa sai salaperäistä eloa.
Alkoi kuulua valittavaa, kaihoisaa itkua, pitkänä sävelenä venyvää
a-ii-huutoa, joka kertautui, nousi ja laski, kunnes sai säestyksekseen
karmeasti raukuvan, terävän nelitahdin. ”Vieläkö kummittelette täällä,
paholaisen linnut”, ajatteli Anterus ja tunsi kammoa silmätessään
ulappaa, taivasta, totisena katsovaa kuuta ja mustana rintamana
vartioivaa ja kuuntelevaa metsää. Kaakkurit olivat hänen kulkusuuntansa
tiellä ja lähtivät säikähtyneinä, hurjasti räpiköiden, raskaaseen
lentoonsa, kun hämystä yhtäkkiä kiisi niitä kohti valkoinen, korkea
aave. Ne olivat vanhoja, karaistuneita uroita, jotka olivat antaneet
muun kaakkurikansan jo aikoja sitten lähteä muuttolennolleen saadakseen
itse sitä syvemmässä rauhassa sukellella mustissa syövereissä, ahmia
kurkun täydeltä lihavaa kutusiikaa ja muikkua, ja laulaa ulapan ja
elämän ikuista murhetta.

Nyt jo virta tempasi veneen mukaansa. Anterus laski purjeen ja antoi
aluksensa solua niskajoelle, joka liukui kuusikkokorven läpi mustana
ja juhlallisena kuin tuonen kymi, pinnallansa siellä täällä kuutamon
välke ja häilähtelevä sumuolento. Anterus tunsi sydämensä surun, jota
lähdön uhma oli pitänyt vaimennuksissa, yhtäkkiä ryntäävän näkyviin
kuin virran syöveristä nouseva valtava pyörre ja tempaavan hänet
mukaansa kuin joki hänen aluksensa. Elämän yksinäisyys, lemmettömyyden
yö, kodittomuus, maanpako ja menetetyn onnen tuska pistivät hänen
sydäntänsä kuin puukolla ja puristivat hänen kurkustaan valittavan
korinan. Aliinan kuva ilmestyi hänen silmiinsä niin elävänä kuin
olisi ollut läsnä ja väikehti hourehahmona virran pinnalla kutsuen
häntä luoksensa. ”Jos tulen, tuon mukanani lopullisen onnettomuuden”,
ajatteli Anterus; ”jos menen pois, et voi minua kuitenkaan unohtaa
niin kauan kuin uskot minun olevan elossa; vasta sitten, kun tiedät
minun kuolleen, onnesi voi alkaa uudelleen. Jos siis ajattelen sinun ja
lapseni parasta, minun on kuoltava”.

Hän silmäsi väristen sysimustaan virtaan, jonka pinta välkehti
salaperäisesti kuutamossa. Jo näkyi kosken kynnys, kuului yhä kumeampi
pauhuja kimalteli valjussa valossa kuohuista vihmoutuva sumu. Anterus
ohjasi tottuneesti veneensä väylän alkuun ja näki edessään kosken
väkevän juoksun ja korkeina kohahtelevat aallot. Mutta sen sijaan että
olisi kuten ennen intoutunut tästä näystä voittosille luonnonvoimain
kanssa, hän nyt jätti ohjat sallimukselle, valmiina ottamaan vastaan
koskelta nöyryytyksen, kuolemankin. ”Sen lisäksi, että kuolemani
olisi onneksi Aliinalle, se olisi paras loppu minunkin kohdalleni,
tervetullut pelastaja kaikesta siitä, mikä odottaa minua vieraalla
maalla”.

Hän laski kuin unessa, pitkiä matkoja ollenkaan ajattelematta kulkuaan,
mielessä vain loppumaton sarja keväisiä ja kesäisiä onnen kuvia,
kaikissa keskeisenä ja hänen omanaan vaikeasti hohtava, suloisesti
kiehtova Aliina. Vene hyppelehti korkeissa aallokoissa ja ryyppäsi
joskus niiden harjoista vettä, pian jo lastiksi asti. Sitten Anterus
heräsi haaveistaan ja tunsi hyytävää vilua; aallot olivat kastelleet
häntäkin ja pakkaseksi kiihtyvä kylmyys oli jäätänyt hänen vaatteensa
jäykiksi. Veden pärskeet olivat alkaneet hyytyä kohvaksi veneen
laitoihin, niin että se juoksi senkin puolesta yhä raskaammin. ”Mutta
eihän tässä hätää”, arveli Anterus; ”kohta on viimeinen iso koski
mennyt; vaikka pistäydyn sen alla maihin, teen tulen ja kuivaan
vaatteeni”.

Patunan pauhu jymisi jo hänen ympärillään ja vene kiisi kuin
hurjistunut hevonen. ”Ei tässä sentään mennä niin kuin koski tahtoo
vaan niin kuin mies”, ajatteli Anterus hiukan äskeisestään uhmautuen
ja pakotti purtensa oikealle väylälle, kun kuohujen vonka pyrki
väkisin kampeamaan sitä karikolle. Silmänräpäyksen hän tunsi entistä
koskenlaskijan ja taistelijan riemuisaa vimmaa ja näki elämän kuin
salaman valossa lohdullisempana, onnea lupaavampana, mutta sitten
taas kaiho kouraisi sydäntä ja masennus valtasi uudelleen. ”Turhia
kuvitteluja”.

Hän oli tullut kosken alle melkein huomaamattaan ja heräsi siihen,
että vesilastissa oleva, jääkohvaan peittynyt vene ajoi jonkin
päälle ja pysähtyi. Kivi se ei ollut, sillä tässä putouksen allahan
oli monisylinen syöveri, jossa vesi muljusi ikuisena, mustana,
jäätymättömänä pyörteenä. Siitä päättäen, että vene liukui esteensä
päälle ensin hiukan jyskähtäen ja sitten liukkaasti, se varmaan
oli lieko, syöverin syvyyksissä asuva vettynyt tukki, jonka pyörre
joskus nostaa pintaan. Anterukselle tämä ei ollut tuntematonta, mutta
silti häntä pöyristytti, sillä tuo veneen liukumisen ääni oli ollut
säpsähdyttävää kuin käärmeen kähinä. Hän koetti nytkäytellä venettä
liikkeelle, mutta turhaan. Sitten hän meni veneen keskikohdalle, josta
se oli kiinni, ja kumartuen koetti katsoa, minkälaisen esteen päällä
vene oli. Todettuaan, että se oli tukki, hän koetti sysätä sitä pois
huoparimella, joka kuitenkin lipesi sen niljakkaasta pinnasta. Silloin
hän painalsi lujemmin...

3

Vilkko ja Katri sahasivat Jyrille arkunlautoja. Kun Jyrki näet kuoli
parisen viikkoa Anteruksen lähdettyä, huomattiin, ettei talossa ollut
muita lautoja kuin ne, jotka Anterus oli varannut ja lähtiessään
Isolle-Juhalle luvannut uuden tervaveneen aineksiksi. Vaikka kukaan ei
niin sanonut, silti kaikilla — yksin Katrillakin — oli se käsitys,
että käytettyinä ruumisarkuksi ne jollakin hämärällä tavalla menisivät
”haaskioon”. ”Pianhan nuo yhdet arkunlaudat sahaa”, murahti Iso-Juha.
Kun Anteruksen venelaudoiksi aikomista tukeista oli jäänyt, yksi,
vieläpä valmiiksi nostettuna sahausrenkuille, Vilkko nyt merkitsi
siihen noetulla nuoralla tavalliseen tapaan lautain välit ja aloitti
työn, toisena Veeru. Mutta kun Veerulla oli alituista kiirettä omalla
puolellaan ja työ siksi sujui hitaasti, Vilkko ehdotti Katrille, että
hän tulisi altasahaajaksi. ”Kyllä sinä siihen pian perehdyt, kun teet
kuten käsken”.

Tästä johtui, että Vilkko, joka kantoi tunnossaan raskasta tuomiota
Jyrin kohtalosta, ja Katri, jolle Jyrki oli ollut yli kaiken rakas ja
joka syytti Vilkkoa hänen kuolemastaan, yhdessä suorittivat tällaista
omituista, murheellista työtä. Hartiakas, väkevä Vilkko seisoi
renkkujen päällä sahatukki jalkainsa välissä, ja nostaen ja laskien
yläpäästä leveätä, raskasta, isohampaista sahaa antoi sen nopeassa
tahdissa leikata nokiviivan kohdalta tukkia halki. Renkkujen alla
Katri, silmillä suojuslasit, hallitsi sahaa kapeammasta alapäästä,
pitäen sen kulkua tarkoin omalla nokiviivallaan. Oli ensimmäisen lumen
aika ja kirpeähkö pakkanen, joka parhaillaan liitteli ulapan mustia,
nyt jo jäätymään halukkaita aaltoja talven sillaksi. Viskeli lumia
hiljalleen, kuin ikävissään, ja korpimaiseman vakava tummuus ja ulapan
rantakallioiden jyrkänteiden harmaus välähteli jo valkoiselta.

Vilkon ajatus seuraili ja tutki kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut
Jyrille ja hänelle, ja varsinkin sitä, mitä hän oli kokenut Jyrin
kuolinhetkellä ja sen jälkeen tähän saakka. Jo ennen Anteruksen lähtöä
hän oli vapaaehtoisesti tehnyt työtä Jyrin palkattomana etulaisena,
mielessä polttava korvaamisen, hyvittämisen pakko; sen jälkeen hän
oli Anteruksen suoranaisen pyynnön johdosta siirtynyt kokonaan Katrin
taloon ja ottanut siellä kuten isäntä ohjakset käsiinsä. Katri oli
ensin pelännyt häntä, mutta sopeutunut sitten häneen edes jonkin
verran, kuitenkaan antautumatta välttämätöntä laajempiin puheisiin.
Vilkkoa ohjasi toiselta puolen vaisto vain palvelemaan eikä pyytämään;
hän ei tunkeutunut puhuttelemaan Katria eikä millään harkitulla tavalla
olemaan hänelle mieliksi. Hän menetteli näin siksi, että tunsi Jyrin ja
oman tekonsa yhä olevan esteenä heidän välillään; poistuisiko tuo este
milloinkaan ja millä keinoin, sitä hän ei vielä tässä vaiheessa voinut
sanoa.

Hänen tuntonsa polte kiihtyi, kun hän joutui Anteruksen lähdettyä
entistä enemmän Jyrin seuraan, hoitamaankin häntä monesti. Häntä
vaivasi se, että joka kerta kun hän tuli ovesta tai meni Jyrin luo,
tämän silmistä ensimmäiseksi kuvastui pelko. Vaikka katse siinä
samassa muuttui ilahtuneeksi, luottavaiseksi, Vilkko silti ymmärsi,
minkä kauhun hän oli aikaisemmin herättänyt Jyrin sydämessä ja tehnyt
lähtemättömäksi. Tämä ajatus oli sitä raskaampi, kun samaa kauhua
vilahti häivähdys Katrinkin katseesta joka kerta, kun hän näki Vilkon
menevän Jyrin luo.

Sitten seurasivat ne syyspimeät, räntäsateiset, lohduttomat päivät,
jolloin kävi selväksi, että Jyrin hetket olivat luetut. Vilkolle ne
olivat vaikeita siksi, ettei hän ollut vielä, Jyrin vakuutteluista
huolimatta, päässyt varmuuteen, missä määrin, kokonaanko, osaksi vai
ei ollenkaan, hän oli syypää Jyrin kuolemaan. Hän halusi välttämättä
pitää Jyrin hengissä kauan, aina, että tämä yhä uudelleen vakuuttaisi
pahoinpitelijänsä syyttömyyttä. Jos Jyrki kuolisi ennenkuin rauha ja
sovitus olisivat astuneet Vilkon sydämeen, perintönä olisi elinikäinen
tunnonvaiva ja mahdottomuus lähestyä Katria siten kuin hän halusi.
Siksi Vilkko usein istuskeli Jyrin vuoteen ääressä, hoiti häntä, antoi
hänelle juotavaa ja sai lohdutusta hänen raukeasta, kiitollisesta
katseestaan. Mutta Surma ei totellut Vilkkoa, vaan hiihti yhä
lähemmäksi, kunnes jo seisoi kuolevan päänpohjissa ja alkoi hitaasti
kohottaa kättänsä.

Pääsinhetken lähestyessä Jyrki unohti nykyisyyden ja palasi
lapsuuteensa sekä niihin aikoihin, jolloin oli saapunut Anteruksen
taloon. Houraillessaan hän soperteli maammosta ja taatosta, joille oli
itketty virret ennenkuin heidät oli kätketty kuusikkokalmistoon; hän
oikein tavoitteli sointuvia sanoja ja valittavaa ääntä. Kuunnellessaan
tätä Katri aina herahti itkuun, minkä johdosta Vilkko ajatteli, ettei
Jyrille olisi kukaan voinut itkeä parempaa suruvirttä. Houreesta
herättyään Jyrki heti etsi katseellaan Katria, joka ei paljoa poistunut
hänen vuoteensa vierestä. Eräänä yönä hän sitten kuoli hiljaa,
uupuneen Katrinkaan sitä huomaamatta. Hanna-mummu pesi hänet ja kutsui
Vilkkoa katsomaan haavaa: ”Näetkös, miten hyvin se on parantunut —
ihan on jo ruveton, sileä arpi. Ei Jyrki tästä kuollut, vaan hänet
vei keuhkotauti”. Mutta Jyrin laihan, kurjan ruumiin ja haavan arven
näkeminen vaikutti Vilkkoon toisin kuin mummu oli otaksunut. Syyllisyys
leimahti niin polttavaksi, että hän menetti hillintänsä, painui
kumaraan ja sanoi:

— Minun se sittenkin oli syytäni. Pitäisiköhän ilmoittaa
vallesmannille?

Hanna-mummu, joka parhaillaan puetti paitaa ruumiin ylle, käännähti
äkkiä poikansa puoleen silmät suurina säikähdyksestä ja sanoi:

— Oletko ihan mieletön! Vielä saisivat sinut syyhyn, vaikka tiedät
olevasi viaton.

— En ole viaton, äiti, vaan syyllinen. Tuntuu, etten voi saada rauhaa
ennenkuin asia on tutkittu ja olen kärsinyt sen, mitä sitten seuraa.

— Mutta miten käy Katrin, jos joudut vaikka linnaan? Kuka pitää huolta
hänestä ja hänen taloudestaan? Miten käy uuden tervahaudan ja muiden
tärkeiden töiden?

— Mutta miten käy minun ja Katrin, jos en sovita tekoani? Silloin
Jyrin veri on aina välissämme siitä huolimatta, että hän vakuutteli
antavansa kaikki anteeksi. Joskus ajattelen, ettei tekoni ollut hänen
anteeksiannettavissaan, että se on niitä asioita, joita varten juuri
ovat olemassa papit ja tuomarit. Kun ne ovat avanneet lakikirjansa ja
lukeneet siitä pykälät, ja syyllistä on sitten näiden käskyn mukaan
suomittu, silloin vasta on tehty kaikki, mitä on voitu.

— Luulisi Jumalalla olevan muitakin keinoja, joilla voi, jos tahtoo,
antaa syntiselle tunnonrauhan. Äläpäs nyt eto välimiehet, papit,
vallesmannit, tuomarit...

Hanna-mummu hyrskähti itkuun. Vilkko ei jatkanut keskustelua, sillä
äiti säälitti häntä. Hän ymmärsi äitinsä kaikessa ajattelevan lastensa
parasta ja turvautuvan lähimpään keinoon, minkä luuli varjelevan
heitä vastoinkäymisiltä. Mummu jatkoi työtänsä ja pian Jyrki lepäsi
ruumislaudalla kädet yhteenliitettyinä ja sormien välissä se pieni
risti, jonka mummu ihmeekseen oli tavannut hänen kaulastaan.

— Mikä se tuo on? hän oli kysynyt.

— Näkeehän äiti, että se on risti, oli Vilkko vastannut. —
Ryssänuskolaisilla on kaikilla kaulassaan sellainen, vielä haudassakin.
Se kannattaa multaa, niin ettei tämä pääse rusentamaan rintaa.
Viimeisellä tuomiolla sitten Jumala tuntee siitä omansa.

— Miten lienee, oli mummu tähän selitykseen virkkanut, mutta hyvähän
on syntisen nukkua ristin alla. Vaikka ryssänuskolainen, Jyrki oli
silti jumalinen, harras, rukoilevainen. Voi poikaparkaa...

Mummu oli taas itkenyt. Sitten tuli Katri ja silitti Jyrin kättä.
”Kiitos, mummu! Soisin, että Jyrillä olisi ollut joskus eläessäänkin
noin puhtaat ja eheät alusvaatteet. Mutta eihän ollut. Ryysyissä häntä
enimmäkseen pidettiin”.

Vilkko oli jo aikaisemmin huomannut Katrin moittivan itseään siitä,
ettei Jyrille ollut annettu palkkaa, ei edes kunnollisia vaatteita.
Siksi hän oli varannut hänelle Anteruksen paidan ja housut, jotta hän
olisi edes kuoltuaan puhdas ja ihmisenmoinen. Häveliäisyys esti Katria
itseään suorittamasta pesua ja hankintaa.

4

Tässä he nyt siis sahasivat arkunlautoja. Jyrki odotteli niitä
riihessä, jonne hänet oli heti puetuksen valmistuttua kannettu: Katri
etu- ja jalkapäästä, Vilkko päänpuolesta. Mummu vain oli seurannut
saattajana, kun Iso-Juha, Veeru ja Aliina olivat sattuneet olemaan
loitommalla. Mummu oli huomauttanut, että vietäessä vainajaa pois
elävien huoneista oli ennen tapana veisata virsi, mutta lisännyt
olevansa epävarma, tulisiko se kysymykseen nyt, kun vainaja oli
ryssänuskolainen. Varmuuden vuoksi mummu kuitenkin hyräili virttä
mennä kyhnytellessään kantajien jäljessä ja pyyhkeessään silmiään
esiliinallaan. Vilkko ei voinut yhtyä siihen, sillä hänen kurkkuaan
ahdisti kuin pihdeillä puristaen, eikä Katrikaan keskeytymättä
jatkuvalta itkultaan.

Se oli tapahtunut eilen, sakeassa räntäsateessa, joka oli jäänyt
maahan, yöllä kun oli pakastanut. Aamuvarhaisesta he olivat
suorittaneet sahaustaan, joka loppuisi muutaman vedon jälkeen. Siinä:
viimeinen lauta oli valmis, kylkikimpi irti sen selästä. ”Hyvä
on”, sanoi Vilkko; ”tulen jo toimeen yksin; sinulla kai on kiire
askareihisi”.

Katri läksi sanomatta mitään ja katsomatta taakseen. Vilkko vilkaisi
häneen vain sen verran, että näki hänen menevän; kuitenkin hän ehti
samalla todeta hartiain ja pään surullisen asennon. Sitten hän lohkoi
laudat irti sahaamatta jätetystä päästä ja kantoi ne pirttiin,
jossa asetti ne orsille kuivahtamaan edes hiukan ennen höyläystä.
Tukkihan oli vain ulkokuiva. Tämän tehtyään hän peseytyi, pukeutui
pyhävaatteisiin ja sanoi kysyvästi katsahtavalle Katrille:

— Menen kirkolle ilmoittamaan Jyrin kuolemasta.

— Pappilaanko?

Katri kysyi näin tarkoittamatta mitään, mutta Vilkko säpsähti luullen
Katrin ajatelleen toista ilmoittautumispaikkaa, nimismiehen kansliaa.
Hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin että palaisi varhaisintaan
seuraavana iltana; matkaan kuluisi pitkä aika, kun kelirikon takia
täytyisi kiertää maitse. ”Eikö ilmoitusta voi siirtää siksi, kunnes
järven jää kantaa?” kysyi Katri. — ”Kyllä, mutta on tässä nyt sopiva
välihetki lautain kuivahtamista odoteltaessa; muutenkin on parasta
toimittaa tällaiset asiat viivyttelemättä”. — ”Minkä aiot sanoa
papille kuoleman syyksi?”

Katrin ääni vapisi hänen kysyessään näin, mutta siinä ei ollut vihan
eikä syytöksen sävyä. Vilkon rintaan kysymys iskeytyi äkkiä ja
tulisesti kuin pyssynluoti, vieden häneltä hetkeksi puheenlahjan.
Sitten hänen katseensa kohosi lattiasta vähitellen pitkin Katrin
vartaloa, kunnes tapasi silmät, joihin uppoutui ensin arkana, mutta
sitten jo kirkastuneena ja rauhallisena:

— Ainakin keuhkotaudin ja lisäksi, jos haluat, pahoinpitelyn. Jyrki
tosin vakuutti antaneensa kaikki anteeksi, mutta olethan sinä hänen —
hän epäröi hieman — kihlattunsa, jonka tulee ja jolla on oikeus vaatia
minut teostani tilille.

— Kunpa tietäisin, kuiskasi Katri. — En tahtoisi sinulle pahaa, ja
murhetta on täällä jo riittävästi, mutta...

— Älä siis ota kohtaloani tunnollesi määräämällä siitä mihinkään päin,
sanoi Vilkko hiljaa, vaan anna minun mennä, minne viittatieni vie.
Minulla on se tunto, etten itse enää johda kulkuani, vaan että minua
viedään. Samalla hetkellä kun ajattelen, etten tee jotakin, teenkin
sen, ja päinvastoin. Nyt minun esimerkiksi täytyy lähteä tälle asialle,
vaikka Jumala tietää sen olevan kaikista ihmisistä juuri minulle
vastenmielisintä. Hyvästi!

Hän kävi omalla puolellaan ilmoittamassa lähdöstänsä, jonka kaikki
siellä vaieten hyväksyivät. Iso-Juha tarkasteli poikaansa tuuheiden
kulmien alta terävästi katsovin karhunsilmin; Veeru vilkaisi häneen
ihmettelevästi, kysyvästi, Aliina arasti mutta kirkkaasti, Hanna-mummu
levottomasti, tutkivasti. Mutta kukaan ei sanallakaan neuvonut
häntä, sillä hänen katseestaan kuulsi tietoisuus, ettei hän ollut
neuvottavissa. Katri näki hänen menevän veräjälle päin ja totesi
vuorostaan hänen päänsä ja hartiainsa asennon ilmaisevan huolta.

Vilkko palasi kirkonkylästä lupaamaansa aikaan ja alkoi heti, vaikka
oli jo iltapuoli, höylätä arkunlautoja pystyvalkean ääressä. Kun
hän ei sanonut muuta kuin että oli toimittanut asiansa ja saanut
käskyn tuoda Jyrin ruumiin heti pitäjän ruumishuoneelle, ja kun hän
oli sen näköinen, ettei halunnut antautua laajempiin puheisiin, ei
häneltä tällä kerralla enempää kyselty. Katri poistui ja kuului
hetken kuluttua menevän ulos. Vilkko jäi yksin kolkkoon puuhaansa,
höyläämään arkunlautoja ruumiille, jonka kyljessä oli hänen puukkonsa
ja kylkiluissa hänen käsivarsiensa puristuksen jälki. Tuli räiskyi
honkahaloissa ja heitti hänen varjonsa isona ja kummitusmaisena
seinälle, yhä kiihtyvä pakkanen rakenteli ulapalle jääsiltaa, joka
tuontuostakin halkesi rannasta rantaan kaameasti räsähtäen ja kumeasti
ulvoen; ja riihessä lepäsi kivikovaksi jäätyneenä Jyrki, kasvoillaan
jäykistynyt, ikäänkuin kaikesta huolimatta onnea ilmaiseva hymy.

Vilkko työskenteli uupumatta melkein läpi yön, nukkuen vain muutaman tunnin
; näytti kuin hänellä olisi ollut tavaton kiire. Saatuaan
lyödyksi kokoon vaatimattoman arkuntapaisen hän maalasi sen mustaksi
tervaamalla ja hankaamalla tervaan koivunhiiltä. Sitten hän nosti
Katrin kanssa ruumiin arkkuun ja tämän rekeen, ja lähti viivyttelemättä
viemään kuormaansa kirkolle. ”Hyvästi”, hän sanoi Katrille, ”tulenko
pian takaisin vai viivynkö, sitä ei voi nyt tietää”.

5

Mutkalan Jaakko, joka asui koskenvarsikorpeen tekemässään töllissä ja
kalasteli talvellakin suvantojen ja koskenalustojen sulapaikoissa,
saapui Vilkon toisen lähdön jälkipäivänä, hiihtäen henkensä uhalla
vielä melkein kantamattomia jäitä, vältellen virtapaikkoja, ja istuutui
väsyneenä, hikisenä ja neuvottoman näköisenä Katrin pirttiin, jossa
tuoksui makeasti vasta paistettu hapanleipä. Katri siinä liikkui
askareissaan, pisteli leipiä vartaisiin, nosti niitä kattoon kuivamaan
ja mietti, mahtoikohan Jaakolla olla vasituista asiaa vai miksi hän
oli niin tolkuttoman näköinen. Mutta kun Jaakko ei mitään puhunut, ei
Katri liioin häneltä kysynyt, sillä omapahan oli asiansa, puhui tai
oli pukahtamatta. Saatuaan lämmitetyksi selkänsä hieroskelemalla sitä
uunin kuumaan kylkeen, kuivatuksi hikensä ja vaatteensa, piippunysänsä
väkevään paloon, niin että suupielestä pullahteli savupilviä kuin
heinäleivisköitä, ja olonsa kaikin puolin hyväksi, Jaakko vihdoin kysyi:

— Eikös Anterus-isäntä olekaan kotona?

Katri ajatteli kummissaan, etteikö siis Jaakko ollut vielä kuullut
Anteruksen lähdöstä, ja vastasi:

— Miten se nyt kotona olisi, kun lähti kolmatta viikkoa sitten
Amerikkaan.

Vaiettiin hetkinen. Jaakko veteli sauhuja posket vuoroin lommollaan ja
pullollaan kuin palkeenkyljet. Lopuksi hän järkeili:

— Vai Amerikkaan se... On tainnut tulla kuulluksi, mutta unohtui
tuossa, kun on aina ennen tullessani Anterus ollut kotona ja
tormuuttanut kessuhuhmarta nokkani alle...

— Tuolla se on entisellä paikallaan — huhmar; sopii ottaa siitä,
neuvoi nyt Katri opastuneesti.

— Kyllähän ne hyviä ovat, Anteruksen kessut, vaan jääpikö niitä
itselle, kehui kiitellen Jaakko, kopisti piippunsa liesikiveen ja tunki
sen koukkuisella etusormella uudelleen täyteen. Asetellessaan hehkuvaa
hiiltä kopan päälle hän huomautti:

— Vaan eivät ne kaikki perille tule, jotka minne lähtevät. Voi se
Amerikkaankin menijöille nousta pysty eteen.

Katri katsahti Jaakkoon pitkään, sillä tämän sanat kuulostivat
vihjailevilta. Hän kysyi:

— Mitä Jaakko tarkoittaa?

— Sitä minä vain, puheli Jaakko hiljaisesti, ettei ihminen tänään
tiedä, missä huomenna on. Lähdet vaikka Amerikkaan rahat ja tiketit
taskussa, verkavaatteet päällä ja vorskusaappaat jalassa, niin tuskin
olet astunut kotikynnyksen yli, kun jo Surma lyö nuijalla otsaan ja
avaa oven siihen Amerikkaan, jonne on paljon menneitä, mutta palanneita
vain kaksi, Ristus ja Latsarus.

Katri tuli kalvenneena Jaakon eteen ja kysyi:

— Onko Anterukselle tapahtunut jotakin? Jaakko vääntelehti
hätääntyneenä ja sai vaivoin sanotuksi:

— Se on tainnut Anterus päästä siihen Amerikkaan, jonne kerran
saavumme kaikki... Tarkoitan, että hän on, Jumala meitä armahtakoon,
hukkunut. Tapasin eilen ruumiin Isosta kurimosta... Katrin ei pidä
surra katketakseen, sillä Anteruksen osa oli tiettävästi sallittu näin
meneväksi. Sekin, mikä näyttää pahalta ja käsittämättömältä, koituu
lopulta hyväksi, vaikka tavallisen jätkämiehen onkin usein perki
hankala huohmata, minkälaista se hyvyys milloinkin on.

Viimeiset lauseet olivat lohdutuspuhetta Katrille, joka oli lysähtänyt
hervottomana karsinapenkille. Ymmärtäen Katrin haluavan saada niin
tarkkoja tietoja kuin mahdollista Jaakko alkoi laveasti selittää:

— Se Iso, Katrihan Jaakon tietää, on niin lähellä mökkiäni, että siinä
kalastavan kuikan naukuminen kuuluu meille saakka. Kun kuikat ovat
menneet keinoihinsa aikapäiviä sitten, meillä alettiin kummastella,
mitä mahtanee merkitä, kun yhä, näin myöhään, kuikka itkee ja raukuu.
Kun sitten kolmantena päivänä eilisestä joelta päin lisäksi kantautui
korpin ronksahtelua, ajattelin heti, että kyllä nyt on piru merrassa
eli raato jossakin. Ovat saattaneet salakytät ampua hirven — vaikka
ei meille kyllä ole paukausta kuulunut — ja jättää pään ja suolet
huonosti peittämättä. Jos niin tekee, niin korppi haistaa ne, vaikka
mokomaa lintua ei olisi miesmuistiin nähty koko pitäjässä, ja lentää
kaahottaa ottamaan asiasta tarkempaa selvää kuin olisi vallesmanni.
Näin ovat kertoneet ne, jotka ovat voineet itse olla hirven suolia
kätkemässä ja tehneet työnsä hatarasti, paha omatunto kun ajaa
kiirehtimään. Minä en ole hirveä ampunut enkä ammu, vaikka tulisi
tuohon eteeni ja toisi pyssyn sarvissaan, sillä laki on laki. Turhaan
minua vallesmanni koetti siitä asiasta toissa vuonna syyhyn saada.
Pitkän nokanpa sai, mokomakin köyhäin kiusa. Niin ajattelin, että otan
käesverkon ja menen katsomaan, olisiko Isoon kurimoon äkäytynyt lohi.
Samalla tiellä tuo selvinnee, paholainenko keskellä talvea naukuu
kuikan ja ronkkuu korpin äänellä. Varoiksi otin vielä pyssyn selkääni,
sillä usein sattuu lintu eteen silloin, kun ei ole pyssyä. Menen
sitten, kun päivä on valjennut kirkkaaksi, ja kurkistan rantatörmältä
kurimoon, joka siinä muljuaa jäätymättömänä ja mustana kuin pirun
silmä. Ja eikös siinä ui kuikka, iso kuin metso, ui, sukella ja nouse,
uita nokkaa vedessä ja itke, kuten niiden tapa on. Mutta mikä se istua
mollottaa tuossa rannempana, jossa on jäätä, ajattelen ja koetan katsoa
niin tarkkaan kuin vanhoilla kalsoilla silmilläni voin. Se istuu siinä
kuin pölkyn päässä ja aina väliin nokaisee alaspäin. Korppi perrr...
päättelen minä ja karjaisen pahan kerran. Se ponnahtaa lentoon —
voi raato, kuinka iso se on läheltä nähden, ja musta kuin nokisauna
sysipimeällä —, ronksauttaa kumeasti ja kuuluvasti niin että korpi
kajahtaa ja lentää tiehensä. Kuikkakin raukahtaa karheasti ja pyrkien
siivilleen lähtee räpiköimään ja juoksemaan. Nyt ymmärsin, miksi se oli
jäänyt talveksi tuohon silmäkkeeseen. Siksi, ettei se päässyt siitä
pois, että siinä oli liian vähän vedenpintaa tarpeellisen vauhdin
ja lentotilan saamista varten. Se putosi jäälle ja palasi veteen,
jaksamatta nostaa raskasta, rasvaista ruumistansa lumesta sillä kun
on jalat ihan toisessa päässä. Arvellen, että kurimon kalat tulevat
kyllä syödyiksi Mutkalan voimin ilman ulkopuolisia apumiehiä —
varsinkaan niin avarakitaisia kuin tuo kuikka näytti olevan —, otin
tarkan jyvän ja lasautin sille kuulan kylkeen. Pahasti se karjahteli
ja kiukkuisesti meurusi, mutta kai minun kuulani oli siunattu, koska
lopulta vei hengen itse paholaiselta. Siihen se jäi pyörteeseen siivet
levälleen, nokka veteen. Sitten vasta menin katsomaan, minkä päällä
korppi oli istunut, ja olin säikähtää taidottomaksi havaitessani, että
siinähän oli ruumis. Sen olivat kasvot jään pinnassa ja muu roska
sen alla. Surkeata oli nähdä, että korppi oli ehtinyt viedä silmät,
raadella kasvot. Siksi en ensin tuntenut vainajaa. Vasta sitten, kun
saatuani hänet irroitetuksi ja haalatuksi maihin katselin tarkemmin
hänen vaatteitaan, aloin tutustella, että tämä taitaa olla Niemen Anterus
. Kun taskuista sitten löytyivät, paitsi rahoja, tiketti ja
passi, oli asia selvä... Jaakko vei nämä pöydälle ja sanoi:

— Laske, Katri, rahat ja ota kaikki haltuusi. Vanhastaan tietänet,
että Mutkalan Jaakko on kuin luotu toisen oman vartiaksi.

Täyttäen uudelleen piippunsa hän aikoi jatkaa kertomustaan, kun
pirttiin tuli Veeru. Jaakon oli nähty menevän Katrin puolelle ja
tahdottiin kuulla, mikä asia oli ajanut hänet liikkeelle rospuutosta
huolimatta. Paha aavistus toi pian saapuville muunkin väen, ja mykkinä
hämmästyksestä ja murheesta kaikki nyt kuulivat Jaakon surullisen
uutisen. Kerrattuaan sen, minkä äsken oli puhunut Katrille, Jaakko
jatkoi:

— Ei auttanut muu kuin lähteä hakemaan veturikelkkaa, jolla sitten
akan kanssa toimme Anteruksen mökille; siellä hän nyt lepää ladossa
ja odottaa teitä hakemaan häntä kotiin. Ennenkuin lähdin rannasta,
laskin kurimoon käesverkon ajatellen, että jospa näin oudolla onnella
kopeutuisi käsiin suuri saalis. Kuikan vein kotiin, jossa se säikäytti
minut laakinlyömäksi heräämällä henkiin ja rupeamalla räpiköimään kuin
riivattu, vaikka oli jo nylkypuukon alla ja puoleksi irti nahastaan.
Ei se ollut oikea lintu, vaan paholainen, jolla oli varmasti osansa
Anteruksen hukkumisessa. Siinä se vain oli erehtynyt, ettei raivautunut
pois tieltä ennen Mutkalan Jaakon saapumista paikalle. Tämä näet nylki
kuin nylkikin sen räpiköimisistä välittämättä, niin ettei ainakaan
se piessä enempää ihmisiä nukuttele. Kokiessani sitten seuraavana aamuna
verkkoa ihastuin ensin ikihyväksi, verkko kun oli mahdottoman
raskas, että nythän täällä on vasta saalis, vissiin kurimoon äkäytynyt
kojamolohi, joka ei ole välittänyt nousta takaisin järveen, koska
siellä joutuisi viettämään talven pimeässä jään alla. Mutta kalahan
se ei voinut olla, ei ainakaan elävä, koska ei potkinut ollenkaan,
vaan jökötti paikallaan raskaana ja tympeänä. Ei auttanut muu kuin
kiskoa sitä verkolla ylös, vaikka verkko rasahteli ja repeili niin,
että selkää karmi. Uusi verkko, näettekös, hopulta sain sen pintaan
ja arvatkaapa, mikä se oli. Limainen tukki, oikea vesilieko, vieläpä
ihmisentappaja nupopää, joka ehkä oli syypää Anteruksen hukkumiseen.
Vaikka minua kammottikin, kun sen irvistävä, pyöreä limapää ilmestyi
pintaan kuin vetehinen, en kuitenkaan päästänyt sitä irti, sillä uuden
verkkoni repeytyminen kävi älälle. Odotahan, pahus, ajattelin ja iskin
vasta teroittamani atraimen sen niskaan. Ole tukki tai piru, mutta
maihin sinun nyt on tultava, ajattelin, ja pukseerasin vähitellen
raskaan ryökäleen pois kurimosta matalalle vedelle ja rantaan, johon
sidoin sen atraimesta kiinni. Se oli kummallinen tukki. Ihan olisi
luullut sitä eläväksi, sillä kun tulin sitten akan kanssa haalaamaan
sitä ylemmäksi, min eikös perhana ollut jo hivuttanut atrainta melkein
irti. Jos olisimme tulleet tuntia myöhemmin, se olisi ehkä karannut.
Sen toinen pää oli näet virrassa, joka lekutteli ja lerkutteli
sitä hiljakseen, melkein huomaamatta, kuin pedon häntää. Ei tässä
niinkään helpolla Jaakon kynsistä karata, sanoin minä akalle ja käskin
käydä kiinni. Sahasin sen siinä akan avulla pölkyiksi, jotka sitten
raahasimme kuivalle. Sahatessa sen sisuksista kuului kirskuvaa ääntä
kuin se olisi kiroillut, ja kun aloin halkoa pölkkyjä haloiksi, ne ihan
parkuivat eivätkä millään tahtoneet haljeta. Vasta sitten, kun sain
sen pään halkaistuksi, ne lakkasivat voivottelemasta kuin olisivat
kuolleet. Siellä se on nyt pinona odottamassa kevättä, jotta pääsisi
kuivamaan. Hyviä halkoja siitä muuten tuli ja aika läjä. Niillä,
paholaisen puilla näet, kun lämmittää saunan, tulee vissiin oikea
helvetin kuumuus.

— Mutta missä on Anteruksen vene? kysyi nyt Iso-Juha. — Eikö sitä ole
näkynyt?

— Sitähän minäkin heti kysyin ja arvelin, että kun vene ei ollut
kurimossa, sen oli täytynyt ajautua alemmaksi. Siellä se olikin siinä
isossa akanvirrassa, tiedättehän, partaitaan myöten uponneena, jäissä
kiinni. Toinen huopari oli poissa, muu kaikki nähdäkseni paikoillaan.
Tultuanne noutamaan Anterusta irroitamme sen; yhdeltä mieheltä se jää
paikoilleen kevääseen saakka.

Vaiettiin. Aliina oli mennyt melkein yhtä valkeaksi kuin pääliinansa ja
hiipi hiljaa ulos. Oven narahdus lisäsi Jaakon kertomuksen herättämää
pöyristystä. Mummu pyyhki silmiään ja huokasi:

— Se oli sitten Anteruksen surma. Ja voi intoa, mikä hänellä oli
pääsemään sen kitaan! Ei tiedä ihminen, minkä voiman leikkikaluna
milloinkin on.

Iso-Juha tuijotti kulmat rypyssä lattiaan kuin olisi ajatellut jotakin
kiihkeästi. Sitten hän sanoi:

— Jää sinä, Jaakko, tähän Katrille kasakaksi. Veerun kanssa sahaat ja
teet arkun. Muutaman päivän kuluttua, kun jäät jo ovat lujittuneet,
lähdemme hakemaan Anterusta kotiin.

Niin siis kävi, että Veeru joutui sahaamaan arkunlautoja Anterukselle,
jota muisteli koko työnsä aikana vilpittömästi surren ja kaivaten,
kuten ainakin sukulaista, kasvinkumppania ja ystävää. Ne epäilykset,
joita hänellä oli joskus ollut, oli kuolema pyyhkäissyt jäljettömiin.