KYMMENES LUKU.

1

Niemen talon kaikkien sukupolvien lapset oli löydetty saunan sillan
alta ja sieltä sai Aliinakin mennä hakemaan omaansa. Niemen sauna
oli ”sydämeen lämpiävä”, avarahko, kiiltäväkarstainen, jo vaarien
aikana ikihongista koirankaulalle salvettu. Sen etupuolella oli kota
ja tässä iso muuripata. Neljällä kämmenellä olisi voinut tarkoin
peittää sen pienen savustuneen ikkunan, josta päivä siivilöityi
himmeänä ja rauhoittavana. Katon malat olivat sammaltuneet, tuohet
mustuneet; nelikulmainen, kahdesta veistetystä laudasta tehty ahdas ovi
kääntyi kitisten vanhoissa puusaranoissaan. Räystäiden alla riippui
Ison-Juhan rysiä, pitkiksi jääneiden nurkkahirsien väliin pistetystä
puikkaristaan verkkoräsy ja vanha köydenpätkä. Seinustalla oli pesurahi
ja siinä tuohipesimiä ja karttuja. Takana kasvoi ikivanha kuusi, joka
oli kuullut sukupolvien lapsivaimojen voihkeen, viihdyttänyt heitä
suhinallaan ja vartioinut heidän pienokaistensa ensimmäistä unta.

Aliina kuunteli sen suhinaa maatessaan lauteilla, johon mummu oli
tehnyt oljista ja rohtimisista raideista leveän, hyvän vuoteen.
Aliinasta oli ensin tuntunut vastenmieliseltä lähteä saunaan, mutta
tultuaan sen kuivaan, puhtaaseen lämpimään ja nähtyään mummun
levittäneen olkia lattiallekin hän mielistyi oloonsa siellä. Se oli
kuin turvapaikka, maailmalta kätkeytynyt linnunpesä, johon pieni emo
saattoi arkana kyyristyä ja piiloutua, kun ulkopuolella raivosi myrsky
ja etsivät saalista julmat petolinnut.

Mummu oli pitänyt jo monta päivää saunaa lämpimänä ja varannut
saapuville Harjun Marin, joka antoi apua monissa asioissa,
synnytyksissäkin, ruoan ja kahvin sekä muutaman hilkun hinnasta.
Kaupantekiäisiksi hän selitti jumalansanaa ja jutteli tuoreimmat
juorut, jotka muuttuivat hänen suussaan entistä muhevammiksi sen
vuoksi, että hän pisteli surkeilematta, silloin kun juttu tuntui
laihahkolta, terettä rakoon. Mari muuten piti kulmakuntansa emäntiä
silmällä, osasi kysellä heidän arvionsa ja aikansa, ja laittautui kuin
hyvän onnen lahjana aina saapuville tai lähiseuduille silloin, kun
hänen kokemustansa ja apuansa parhaiten tarvittiin.

Kahvia piti olla, hyvää, sopivasti suolaista ja riittävästi. Mummu ja
Mari istuivat nyt tuossa ikkunan alla olevalla, leveällä kellesrahilla
nenäkkäin, pannu välissään, ja puhelivat ummet ja lammet. Aliinan
poltteet olivat hellittäneet hetkeksi, joten oli saatu siunaaman
rauha kahvinjuontiin; hänellekin mummu oli antanut tilkkasen ja
syssyttänyt lohduttavasti, että niin menee kuin pitääkin. Mummu kuului
muistelevan omia synnytyksiään, mutta Mari kertoili vain muista —
ei itsestään, vaikka Aliina tiesi hänen nuoruudessaan pyöräyttäneen
lehmänparteen väärän koivun takaa sieppaamansa pojan. Marilla oli
syntinen nuoruutensa kauas jäänyttä ja kalvennutta, niin haalistunutta,
että tuskin oli muistissa enää. Vaikka, sanovat, ja sen oli Aliina
taipuvainen mieluummin uskomaan, etteivät sellaiset asiat unohdu
milloinkaan, vaan saattavat päinvastoin kirkastua vanhuuden tullen yhä
selvemmiksi.

Ja polttavammiksi, mikäli Aliina kykeni omaa osaansa ajatellen
arvaamaan. Hän olisi mielellään puhellut mummun kanssa, mutta ei voinut
tehdä sitä nyt, kun Mari oli aina saapuvilla, korvat levällään kuin
lehmällä, jotta saisi kuulluksi vaisuimmankin kuiskeen. Jos se saisi
hiukankaan hajua hänen ja Anteruksen asiasta, se juotattaisi sillä
tiedolla itseensä säkillisen kahvia ja poltattaisi itsellään matollisen
venäjänlehtiä. Mutta sitä hajua se ei saa — siitä Aliina varmasti
pitäisi huolta.

Hän oli saanut Marin hetkiseksi poistuttua ja polttojen hiukan
hellitettyä kysytyksi mummulta, luuliko tämä hänen joutuneen sillä
viimeisellä lankeemuksellaan anteeksiannon ulkopuolelle ja siksi nyt
kuolevan? ”Millä viimeisellä lankeemuksella?” mummu oli suhahtanut. ”No
silloin kesällä sunnuntaina, kun Mari oli täällä ja minä menin pahdalle
kävelemään”, Aliina oli tuskissaan sopertanut luullen mummun tietävän
tämänkin asian. ”Ahah!” mummu oli silloin suhahtanut sävyllä, joka
ilmaisi samaa kuin ”niinpähän oli kuin arvasin”, ja lujasti käskenyt
olla moisia hupsimatta. ”Ihminen ei joudu milloinkaan anteeksiannon
ulkopuolelle”, hän vakuutti, ”vaan on tunnonpolte ja pelko siitä, että
näin muka olisi käynyt, päinvastoin merkkinä, että Jumala etsiskelee
sinua”. — ”Mutta jos nyt kuolen enkä saa selvitetyksi asiaani Veerun
kanssa, jolta minun täytyisi pyytää anteeksi?” — ”Ole vaiti! Et
sinä kuole ja asiasi on parasta siirtää tuonnemmaksi, sillä nyt ei
ole kysymys sinusta vaan lapsesta!” — ”Missä Veeru on, miksi hän
ei tule edes katsomaan? Vihaako hän minua niin, että antaa kuolla
hyvästelemättä?” — ”Etkö saa olluksi hupsimatta!” suhahti taas mummu;
”Mari tulee tuossa ja pian tänne saapuu Veeru kuulemaan voinnistasi;
hän istuu pirtissä ja odottaa vain tietoa”.

Sitten tuskat uudistuivat ja kasvoivat kerta kerralta yhä
polttavammiksi, puristaen Aliinan kurkusta vihlovia, luonnottomia
valitushuutoja. Mutta ihmeekseen ja mielipahakseen Aliina ehti
niiden välissä huomata, etteivät mummu eikä Mari olleet niistä juuri
millänsäkään — mieluummin iloisia kuin murheissaan. Taas tuli uusi,
entistä hirveämpi tuska. ”Ponnista, ponnista!” sopotti mummu, ”vielä,
vielä — siunatkoon, kun on isopäinen lapsi! Taas uusi yritys...!
Ponnista, ponnista! Jumalalle kiitos! Nyt on Niemen talossa uusi
isäntä!”

Hetkeksi oli Aliinan tajunta hämärtynyt, mutta kirkastunut samalla,
sillä tuskat katosivat yhtäkkiä. Eikä niitä seurannut olotila
ollut sama kuin niiden alkaessa, vaan rajattomasti onnellinen,
selittämättömän autuaallinen, täynnä taivaallista rauhaa. Ja kun sitten
kireä kirkaisu ilmoitti uuden ihmislapsen syntyneen ja heti asettaneen
vaatimuksia elämälle, Aliinan onni huipentui hurmioituneeksi äitiydeksi
ja hän ojensi heikkoudesta väriseviä, laihoja käsiään pokittansa kohti,
hymyillen vaikeasti hohtavaa, raukean-riemuitsevaa hymyä.

Kuuliko hän oikein, vai valehtelivatko korvat? Hän oli ainakin
kuulevinaan syvää, vakavaa huminaa, jolla vanha kuusi ilmaisi
tietävänsä, mitä oli tapahtunut, lausuvansa pienen tulokkaan
tervetulleeksi ja antavansa sille suojeluksensa ja siunauksensa.
Sitten kuusen suhina häipyi ja sijaan tuli Hanna-mummun tyytyväisesti
kehräävää, matalaa supatusta. ”Kas niin”, hän kuului puhuvan, ”nyt on
pikkumies valmis ja pistetään koriin tuutumaan. Ihan on samannäköinen
kuin Veeru pienenä, vankka kuin mikä”.

Aliinasta tuntui kuin mummu olisi sanoessaan näin korottanut ääntänsä
tahallaan — että Aliina varmasti sen kuulisi.

2

Lähtiessään mummun saattelemana saunamatkallensa Aliina loi
hätääntyneen, apua pyytävän katseen mieheensä, joka vaiteliaana
veisteli tervatynnyrien kimpiä. Veeru otti vastaan hänen katseensa
ja ymmärsi sen, mutta ei osannut tehdä sen johdosta mitään. Hän ei
edes noussut työnsä äärestä eikä hyvästellyt vaimoaan, vaikka hänen
sydämensä oli tulvillaan onnea ja pelkoa, sillä sellainen tunteiden
ilmaiseminen ei kuulunut hänen luonteeseensa. Vasta heidän mentyään hän
nousi katsomaan ikkunasta, kun he varovaisesti ja hitaasti laskeutuivat
rantatietä saunalle ja katosivat kodan aukosta. Sitten hän taas ryhtyi
työhönsä, jonka kuitenkin silloin tällöin keskeytti, vaipuakseen, kuten
näytti, syviin mietteisiin, kasvoilla milloin rauhan ja onnen, milloin
huolen ja levottomuuden kajastus.

Iso-Juha ei mennytkään tänään tervasrantteelleen, vaan alkoi veistellä
kaaripuita, joita hänellä oli orsilla kuivamassa iso rykelmä. Hän
mutisi itsekseen epäselviä sanoja, vaipui mietteisiinsä, heitti
ajatuksissaan päätänsä ja hymyili voitonvarmasti, tyytyväisesti.
Aliinan mennessä Iso-Juhakaan ei ollut sanonut hänelle mitään —
ei ollut ollut hänen lähtöään huomaavinaankaan. Siitä huolimatta
hänen ajatuksensa eivät silmänräpäykseksikään irtautuneet Aliinasta,
vaan seurailivat tämän valkeata olemusta säälillä ja rakkaudella
pienestä tyttösestä aina äskeiseen silmänräpäykseen saakka, jolloin
hän oli laihana ja kärsivänä seisahtanut tuossa ovella ja kääntyen
mieheensä päin luonut tähän murheellisen, anovan katseen. Iso-Juha
oli ymmärtänyt, että Aliinan mieltä kalvoi salainen kärsimys, ja
oli omasta puolestaan ikäänkuin rakastunut häneen, ajatellen häntä
mitä herkimmällä säälillä ja ollen valmis empimättä asettumaan hänen
rinnalleen ja varjelemaan häntä kaikelta pahalta. Häntä suututti Veerun
näennäinen tylyys, kun tämä ei edes mennyt saattamaan vaimoaan, ja hän
moitiskeli poikaansa mielessään, kysyen häneltä, ”missä olisit nyt,
ellen minä olisi mennyt naisväen puutteessa auttamaan äitiäsi silloin,
kun hän synnytti sinut?”

Sitten tulivat sisään Vilkko ja Katri, jotka olivat nähneet mummun
ja Aliinan menevän saunaan ja arvanneet, mistä oli kysymys. He eivät
olleet voineet jatkaa askareitansa, vaan olivat keskeytelleet niitä,
seisoskelleet, kuunnelleet, ja lopuksi lähteneet Ison-Juhan puolelle
tietelemään, miten asiat olivat. Vilkko otti kahvista kirveen ja
alkoi puolilaiskasti veistellä kimpiä hänkin, mutta Katri istahti
karsinaikkunan ääreen ja katseli mietteissään järvelle, joka kimalsi
auringon tulvivassa valossa puhtaan-valkoisena lakeutena, yllään ilme
kuin sekin odottaisi jotakin.

Niin oltiin siinä koolla kaikki ja istuttiin vaiteliaina, kukin omissa
mietteissään. Harjun Mari näkyi tulevan saunakodan aukosta ja lähtevän
taloon päin, mutta kun hän käveli rauhallisesti (sytytellen nysäänsä,
jota ei mummu antanut imeä saunassa), ei hänen tulonsa herättänyt
levottomuutta. Kuitenkin kaikkien katse kääntyi odottavasti oveen päin,
kun hänen askeleensa alkoivat kuulua pihalta ja etehisestä, ja Iso-Juha
otti valmiiksi piipun suustansa voidakseen kysyä Aliinan voinnista
esteettömästi heti oven auettua. Mutta hän ei ehtinyt vielä avata
suutansa, kun Mari jo laukaisi:

— Pieni on miesten osuus lasten teossa: ei muuta kuin istut ja odotat.
Joutaisitte, ketaleet, kerran tuntea nivusissanne saman kuin Aliina
nyt. Vuorotellen pitäisi lapset tehdä, ensin vaimon, sitten miehen,
mutta Jumala ei ole uskaltanut järjestää asiaa siten.

— Miksi ei ole uskaltanut? kysyi Iso-Juha.

— Ihmiskunta lakkaisi lisääntymästä ja maa jäisi autioksi, selitti
Mari.

— Miten niin? tiedusteli edelleen Iso-Juha.

— Selväähän tämä on, valaisi Mari. — Ensimmäisen lapsen tekisi vaimo,
toisen mies, kolmannen taas vaimo. Siihen lapsien tulo kuitenkin
loppuisi, sillä tietäen nyt, minkälaista lystiä synnytys on, mies ei
enää antautuisi siihen ei millään. Kyllä ne siksi arkoja nahastaan
ovat, mokomatkin köriläät, en paremmin tule ja sano.

Mari oli ilmeisen miesvihan vallassa ja Katri tunsi ymmärtävänsä häntä.
Mutta Iso-Juha pisti piipun paikalleen suupieleen, alkoi veistää ja
jurnutti itsekseen sisukkaasti:

— Vaan ei sitä akankuvatusta ole, joka ei kaatuisi lapsivuoteeseen
vaikka sata kertaa, kun vain ikää ja kykyä riittäisi ja miehenköriläät
huolisivat heihin puuttua. Kyllä sitten luonnon järjestyksestä hyvä
tulisi, kun sitä akat pääsisivät korjaamaan...

Veeruun päin kääntyen Mari sanoi mennessään, hyppysissään
kahvinselvike, jota oli tullut noutamaan, muka huomaamatta Ison-Juhan
marmatusta ja pitäen ovea auki:

— Kun tuo huuto kuuluu selvästi ja sitten katkeaa äkkiä ja loppuu,
niin siitä tiedätte, että Aliinalla on lapsi. On se heikkoudestaan
huolimatta siksi terhakka ihminen, että tekee se niitä vielä useita.

Kaikki sävähtivät aran näköisiksi ja alkoivat kuunnella.
Häiriintymättömän hiljaisuuden läpi todellakin kantautui tänne saakka
Aliinan valitus, muuttaen väliin mielettömäksi kirkumiseksi, helpottaen
taas ja jälleen alkaen ja paisuen. Se oli säälittävää, kiduttavaa
kuultavaa, ja kaikille tuli paha olo. Veeru keskeytti työnsä, painui
kumaraan, tuijotti lattiaan ja oli liikkumaton kuin kivi. Katri pyyhki
silmiään, meni kalpeaksi ja kääntyi miehiin selin. Vilkko tuijotti
lattiaan eikä muistanut vuoleskella kädessään olevaa tikkua. Iso-Juha
vain veisteli taukoamatta ja vatvoi mietettään, että ”kivulla, kivulla
sinun pitää lapsia synnyttämän, kivulla... Kun kerran on niin säädetty,
niin ei auta itku markkinoilla, ei. Näin ovat kaikki ihmiset syntyneet
ja siihen on tyytyminen, on vissisti...”

Sitten Veerun olo kävi niin vaikeaksi, ettei hän voinut enää olla
alallaan, vaan nousi ja meni ulos. Seisottuaan hetkisen aikaa
portailla, jonne valitus kuului yhä selvemmin, ja katseltuaan
neuvottoman ja hätääntyneen näköisenä ympärilleen hän lähti verkkaisin
askelin, jykevät hartiansa kumarassa, laskeutumaan saunapolkua.
Tultuaan saunalle hän taas seisahteli ja katseli hetkisen, kunnes
istahti seinustalla olevalle rahille, joka oli asetettu siihen
huohotuspenkiksi, vilvoittelua ja pukeutumista varten varsinkin
kesäiseen aikaan. Siinä hän oli melkein kärsivän vaimonsa ääressä
ja tunsi luissansa hänen tuskansa ja karmivat huutonsa. Ne kävivät
hänen hermoilleen niin, että hiki nousi otsalle ja olo oli melkein
sietämätöntä.

Sitten kuului mummun ja Marin puheen muminaa ja huuto lakkasi kuin
leikattuna keskeltä kirahtavinta, luonnottominta kirkunaa. Veeru
kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, sydän sykkien haljetakseen, ja
heti kuuluikin uuden ihmisen parkaisu, hento, avuton rääkäisy, joka
kuitenkin sisälsi oikeuksien vaatimusta, käskyä, osanottoa elämään
tärkeänä, vaikuttavana tekijänä. Veerun koko olemus sävähti ja hänen
sieluunsa säteili entuudesta kokematonta tietoisuutta ihmisen elämästä
sukupolvien pyrkimyksenä. Vaimon kohtu oli vihdoinkin siunautunut ja
näköala tulevaisuuteen avautunut sisältäen sen työn jatkumista, jolle
tähänastiset sukupolvet olivat perustuksen laskeneet. Oli kuin olisi
Niemen talon yltä väistynyt pois kuoleman varjo ja vaiennut sen mannun
alta maahisten mumina, ja sijaan puhjennut paistamaan aamun kirkkaus
ja raikumaan lapsien riemuisa ilakointi. Mahtava onnen aalto paisutti
Veerun rintaa ja hän tunsi jaksavansa siirtää vuoria raivatessaan tietä
nousevalle sukupolvelle.

Saunan ovi narahti ja kuului mummun ääni. ”Onko Veeru täällä? Tulehan,
niin saat nähdä pikkumiehen. Mutta koskea ei saa — ei äitiinkään, vaan
katsoa vain tästä ulohtaalta”.

Veeru meni saunaan, mutta ei nähnyt aluksi juuri mitään, koska silmät
olivat tottumattomat pimeään. Hetken kuluttua hän kuitenkin alkoi
erottaa lauteiden piirteitä ja niiden päältä tulevaa vaaleata hohtoa,
joka taas tuokion jälkeen selkeni Aliinan pielukselle levinneiksi
hiuksiksi, kalpeiksi kasvoiksi ja surullisen pyytäväksi, samalla
iloiseksi ja murheelliseksi, suurista, säikähtäneistä, kosteista
silmistä säteileväksi katseeksi. Veerun rintaa sykähdytti ilo ja hän
ojensi kömpelösti kätensä Aliinaa kohti, mutta silloin mummu äsähti,
että ”äläpäs koske, vaan katso tänne!” Ikkunapenkillä olevassa vasussa
lepäsi pieni, punainen, vielä omituisesti kurttuinen olento, joka
ilmaisi suun liikkeillä ja vaisulla ähinällä elävänsä. Veeru istahti
penkille ja mummu laski vasun hänen syliinsä kysyen: ”Tunnetko
pojaksesi?” — ”Tunnen”, vastasi Veeru ja katsoi pientä ihmisen alkua
liikuttuneena ja ihmeissään. ”Mene nyt kertomaan muillekin ja keitätä
varpajaiskahvit. Laitamme täällä sillä aikaa Aliina-rievun kuntoon.
Häntä ei saa kukaan enää tulla katsomaan, sillä hänen pitää nyt levätä”.

3

Ison-Juhan pilkkoessa tervaksia ja Vilkon työskennellessä Katrin
hyväksi Veeru, joka suoritti kaikki tarpeelliset ajo- ja muut talviset
tehtävät, aloitti omaa suurtyötänsä, joka tähtäsi tulevaisuuteen
ja oli tuottava hyödyn vasta silloin eläville sukupolville. Tämä
ajatus oli herännyt hänessä sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää
Aliinan olevan siunatussa tilassa. Itse asiahan ei ollut uusi, sillä
Iso-Juha oli usein puhunut ja haaveillut siitä, mutta Veeru ei ollut
tullut ryhtyneeksi sen toteuttamiseen. Hänellä ei ollut ollut siihen
tarpeellista innostusta, sillä hän oli ajatellut, että ”mitä itseäni
suotta rääkkään; kun minulla ei ole lapsia, työni tulokset koituvat
vieraiden hyväksi. Olisipa kasvamassa poika, jonka tietäisin tarttuvan
kuokkani varteen silloin, kun se minun kädestäni heltiää, niin olisi
toista”.

Tietoisuus perillisen tulosta mullisti Veerun tyynen olemuksen ja
avasi tien sille tavattomalle, sitkeälle voimavarastolle, joka asui
hänen leveissä hartioissaan. Vaiteliaana ja vaatimattomana hän yllätti
väkensä lähtemällä eräänä alkutalven aamuna Letesuolle, ”katselemaan”,
kuten hän vastasi isänsä kysymykseen, ”mihin paikkaan olisi parasta
kaivaa ensimmäinen niskaoja”. Ja syntyneestä keskustelusta selvisi,
että Veeru oli harkinnut asian perinpohjin, suunnitellut, minkä
alueen ensiksi ojittaisi ja ottaisi viljelykseen, ja mistä aloittaisi
työn. ”Ei näistä mäkipelloista”, hän hymähti halveksivasti, ”lähde
riittävästi viljaa eikä rehua. Kaupungista palattaessa viime kesänä
ja käytäessä maissa alajoen varsilla pääsin ymmärtämään, mikä on
oleva maamiehen kurssi täällä meidän perukalla. Silloin kun isä
polttaa Niemen viimeistä tervahautaa, minä aloitan Niemen ensimmäistä
suoviljelystä, ja silloin kun muut kuluttavat talvensa kolopuiden
hakkuuseen, minä kaivan ojia suohon. Suoviljelys on siitä erikoista,
että sitä on parasta harjoittaa talvella — kaivaa ojia ja vetää savea.
Kesällä sitten vain korjataan sato, ensimmäiseksi miehen korkuinen
kaura”.

Tämä oli pisin puhe, minkä Veeru oli luultavasti milloinkaan pitänyt.
Iso-Juha katseli ihmetellen ja ihaillen hänen jälkeensä, kun hän meni
kontiomaisen leveänä, olkapäillä kirves, kuokka, kanki, ojapiilu ja
lapio, ja tunsi tapahtuneen jotakin merkittävää talonsa viljelyksen
vaiheissa. Veeru osoitti pian, miten hellittämättä ja kiinteästi
hän pyrki toteuttamaan aatettansa. Koska Anteruksen puolikin tulisi
hyötymään ojituksesta, hän vaati Katria ottamaan siihen osaa, ja
niinpä sitten Vilkko uurasti väliaikoina veljensä rinnalla. Molempien
olemuksesta kuvastui sisuttunutta juroutta, sitä hammasta purevaa
päättäväisyyttä ja sitkeyttä, jota tarvitaan suoritettaessa suurta
työtä ja varsinkin silloin, kun tiedetään, että se voi valmistua vain
tyytymällä vähään päivässä.

Vilkkokin ymmärsi työn tulevaisen merkityksen, sillä hänen mielessään
välähteli kaukainen näky siitä ajasta, jolloin hän ehkä tietäisi
tehneensä tätä työtä oman poikansa hyväksi. Mutta tämä näky ei ollut
niin kirkas eikä tietoinen kuin se, joka siinsi Veerun sieluun. Veeru
tunsi todellakin nyt saaneensa päämäärän, jonka saavuttamiseksi
kannatti ponnistella ja joka erikoisella, melkein kuin pyhällä
tavalla avarsi hänen sieluansa ja valaisi sitä riemulla. Tämä korkea
onnentunnelma yhä tiivistyi pojan syntymisen jälkeen.

Veerun katse hänen tullessaan tupaan suuntautui ensimmäiseksi kehtoa
kohti eikä sitten irtautunut tästä muuten kuin välttämättömyyden
pakosta. Kaikki joutohetkensä, joita ei kyllä ollut monta, sillä
Veeru työskenteli aina sisässäkin ollessaan, hän istuskeli kehdon
ääressä katsellen lasta ja keinuttaen sitä, milloin tarvittiin. Lapsen
nukkuessa hän vältti meluisaa työtä ja hiljensi muutkin ankaralla,
vihaisella ilmeellä. Silloin hän liikkui varpaillaan niin hiljaa, että
ei olisi uskonut, ja oli vaivautuneen näköinen, kun lattiapalkit joskus
narahtivat hänen painostaan. Iso-Juhakin kunnioitti, melkeinpä pelkäsi
poikansa tavatonta kiintymystä lapseen, ja hiljensi toimiansa silloin,
kun ymmärsi tämän olevan lapsen vuoksi tarpeellista.

Oltiin jo huhtikuun puolella, kun Veeru odottamatta käski vaimonsa
hankkiutua lähtemään hänen kanssaan pappilaan, viemään lasta kasteelle.
Muut eivät olleet ajatelleet tätä vielä sen tarkemmin — ”ehtihän tuon”
— mutta Veeru huomautti olevan parasta tehdä se jääkelin aikana.
”Muuten se jää kesään, jolloin matka on hankala”. Senkin hän siis oli
lapsen puolesta ajatellut. Katsoessaan sitten pihalla, kuinka Veeru
peitteli vaimonsa ja lapsensa huolellisesti vällyihin ja istahti itse
vain reslan laidalle ajaakseen siitä ja ollakseen valmis hyppäämään
pois, jos reki uhkaisi kaatua kaljamikoilla ja epätasaiseksi käyneellä
tien kallolla, mummu hytisi tyytyväisyydestä, sillä oliko parempaa
isää olemassakaan kuin Veeru. Hän oli kysynyt kaikkien kuullen, mikä
tulee lapsen nimeksi, mutta Aliina oli vastannut pelokkaasti, ettei
hän tiedä, ja Veeru umpimielisesti, että sittenpähän saatte kuulla.
Mummu oli paistanut leipäjuuston ja sen aluseksi rieskan, ja pyysi
Aliinaa viemään nämä pappilaan tuliaisiksi ja sanomaan terveisiä
Niemen vanhalta emännältä. Hevonen lähti liikkeelle haluttomasti kuin
aavistaen pitkän taipaleen olevan edessä, laskeutui jäälle ja alkoi
Veerun tiukasti massautellessa suutansa edetä laiskanhölkkää pitkin
viittatietä.

Aliina oli pukeutunut mustaan röijyynsä ja hameeseensa, sukinut
hiuksensa sileästi kahdelle puolelle ja kiinnittänyt paksun palmikkonsa
messinkineulalla niskaan sykeröksi. Hänen ”mustat kenkänsä”, joita hän
oli häistä saakka säilyttänyt ja säästänyt, menivät vielä jalkaan.
Sitten hän jäi hetkiseksi mietteisiin avonaisen arkkunsa ääreen kuin
ei olisi tiennyt, mitä tekisi. Lopuksi hän kuitenkin otti sieltä
Veerun lahjoittaman kirkkosilkin ja sitoi sen hitaasti päähänsä.
Sen päälle hän vasta laittoi matkaa varten mummun villahuivin. Kun
raskauden jäljet olivat jo haihtuneet hänen kasvoistaan ja nämä olivat
lisäksi puhdistuneet ja nuortuneet sillä viehättävällä tavalla, mikä
on nuorille äideille ominaista, hän tullessaan pirttiin veti kaikkien
ihmettelevän katseen puoleensa. Aliina ei kuitenkaan huomannut tätä
eikä olisi nöyryydessään ja vaatimattomuudessaan ymmärtänyt katseiden
sisällystä, vaikka olisi ne nähnytkin.

Jäällä tuntui kylmä viima ja Aliina asetteli vällyjä hellästi lapsen
päälle, joka nukkui hänen sylissään. Huomatessaan sen Veerukin liikahti
ja tukki suojelevasti vällyn reunaa Aliinan olkapään taakse, johon
pelkäsi viiman sattuvan. Ajettiin puhumattomina, sillä Veeru ei yleensä
sanonut muuta kuin mitä asiat vaativat eikä Aliina uskaltanut omasta
aloitteestaan puhutella häntä. Hänen teki mieli kysyä ja neuvotella
lapsen nimestä, sillä olihan se toki hänellekin, äidille, tärkeä ja
mieluinen asia, mutta hän ei rohjennut. Koska Veeru ei ollut siitä
hänelle puhunut, hän oli varmaankin sen itsekseen päättänyt eikä
halunnut siitä keskusteltavan.

Mutta kun oltiin lähestymässä kirkonkylää, Veeru yllätti vaimonsa
ottamalla asian puheeksi. ”Nimestä olisi sovittava, sillä onhan se
vielä enempi sinun kuin minun asiani. Oletko ajatellut nimeä, joka
tuntuisi mielestäsi sopivalta?” — ”En ole, en”, vastasi Aliina
hätäisesti kuin olisi säikähtänyt, ”Pojuksi minä häntä vain olen
sanonut”. Veeru jatkoi: ”Kun isännät ovat harva se polvi olleet meidän
talossamme Juhoja eli Johanneksia, joka onkin miehelle tukeva ja
arvokas nimi, niin ajattelin, että olisikohan tehdä pojasta isoisänsä
kaima?” — ”Ilolla minun puolestani”, kiiruhti Aliina myönnyttelemään;
”meillä tulee sitten olemaan sekä Iso- että Pikku-Juha”. — ”Niin
tulee”, vahvisti Veeru ja hänen äänessään oli pieni tyytyväisyyttä
ilmaiseva sykähdys. Sitten hän jatkoi: ”Ja kun hän on minun ensimmäinen
poikani, soisin hänen kantavan minunkin nimeäni ja olevan siis Veeru
eli Severi. Rippikoulussa rovasti sanoi minulle, että ’sinä olet
yhtä totinen kuin nimesikin’; kuuluu Severi tarkoittavan sellaista”.
— ”Suostun, tottakai”, vakuutti Aliina. Tyytyväisenä Veeru jatkoi:
”Sitten olen ajatellut, että kun Anterus oli miesten parhaita ja
minulle varsinkin nuorukaisiässä mieluinen kuin veljeni, ja kun hänen
hukkumisensa oli meille kaikille suuri suru, poikani saisi hänen
muistokseen kolmanneksi nimekseen Anteruksen. Johannes Severi Anterus
— mitä arvelet siitä?”

Aliinaa heikotti ja pyörrytti niin, ettei hän saanut vastatuksi muuta
kuin vaisun ynähdyksen. Onneksi hänen huivinsa reuna varjosti hänen
kasvojaan, joten Veeru ei voinut nähdä niitä. Aliinan sydäntä viilsi ja
se läpätti samalla hätääntyneesti kuin kiinni joutunut lintu. Tämä oli
liian julmaa ja rienaavaa eikä saanut tapahtua — ei millään ehdolla.
Sallimalla sen hän tekisi Veerua kohtaan uuden vääryyden, vieläpä
sellaisen, että jos Veeru voisikin unohtaa kaiken muun, niin tätä ei
milloinkaan. Hänen täytyi ilmoittaa, ettei hyväksyisi Anterusta, ja jos
Veeru tiedustelisi, miksi ei, niin tunnustaa kaikki...

Hän kääntyi miehensä puoleen ja avasi jo suunsa sanoakseen tämän,
kun Veerun ylen onnellinen ilme sai hänet pidättämään itsensä. Veeru
tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, liikautteli ohjia hajamielisesti
kuin olisi unohtanut ajamisen ja hymyili onnellisesti, samalla kertaa
liikuttuneesti ja miehekkäästi, kostein silmin. ”Johannes Severi Anterus
”, hän näytti huulien liikkeistä päättäen sanovan ja kääntyi
sitten katsomaan lasta, joka raittiin ilman raukaisemana yhä nukkui
raskaasti. ”Herra Jumala armahtakoon!” mietti Aliina ja tuska pusersi
hänen kurkkuansa; ”minun on mahdotonta särkeä noin suurta onnea ja
syöstä Veerua, lasta ja itseänikin syvimpään kurjuuteen, minkä elämä
voi ihmisille avata. Minun täytyy olla vaiti, vaiti, kantaa taakkaani
yksin ja päinvastoin rukoilla, ettei Veeru milloinkaan saisi tietää,
kuka on lapsen isä. En ymmärrä, teenkö oikein vai väärin, mutta minun
on Veerua niin sydämestäni sääli, etten saata rikkoa hänen rauhaansa
enkä muuttaa hänen lasta kohtaan tuntemaansa rakkautta ehkä vihaksi.
Osoita, Jumala, minulle oikea tie ja anna anteeksi, etten voi ainakaan
nyt tunnustaa syntiäni, vaikka käsket tekemään niin...”

Aliinan tyrmistys siitä, että hänen poikansa nimeksi tulisi Anterus, ei
tahtonut selvitä. Hänestä tuntui, että kun Anterus oli eläessään ollut
niin syvästi kiintynyt odottamaansa poikaan, hän kukaties, ymmärtäen,
ettei Aliina voisi eikä rohkenisi sellaista milloinkaan ehdottaa, oli
johdattanut tämän ajatuksen Veerun mieleen niillä keinoilla, joita
vain vainajilla on käytettävänään. Aliina alkoi yhtäkkiä kuvitella,
että ehkä Anterus on mukana poikansa kastajaisissa — seisoo reen
kannaksilla ja tuijottaa eteensä silmättömillä kuopilla. Mielikuva
terävöityi yhtäkkiä niin eläväksi, että Aliina oli tuntevinaan
Anteruksen laskevan hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja alkavan
kuiskutella hänen korvaansa mielettömiä, intohimosta polttavia sanoja.
Aliinan ruumis värähti ja hän kirkaisi kauhusta lyhyesti, räikeästi,
kuin unissaan joskus, ja vaikeni samassa säikähtäen omaa ääntänsä.
Veeru kääntyi hänen puoleensa myös säikähtäneenä ja kysyi, mikä tuli.
”Vereni vain niin omituisesti hyppäsivät”, selitti Aliina hämillään,
”kuin olisin äkkiä herännyt pahasta unesta”. — ”Nehän usein ahdistavat
ihmistä viatontakin, jolla ei ole erikoisempia tunnonvaivoja”, järkeili
Veeru; ”paholainenko noita kuvajaisiaan siten lähetellee”.

Aliina vihastui nyt Veeruun sydämessään ja mietti uhkamielisesti: ”Aina
sinä puhut viattomuudesta ja puhtaasta tunnosta, mokoma, ikäänkuin
sinulla olisi niihin erikoinen oikeus eikä pienintäkään pelkoa niiden
menettämisestä. Mitä voit tietää viattomuuden ja puhtauden arvosta
sinä, joka et ole milloinkaan niitä ainakaan sen pahemmin menettänyt
etkä tahrannut? — et mitään. Mitä tiedät tunnonvaivoista, jotka
polttavat alituiseen antamatta milloinkaan rauhaa? — et mitään. Helppo
sinun on vaeltaa tyynenä ja horjahtamattomana, kun veresi on kylmää
eikä kiusaus ole sinua milloinkaan todenteolla lähestynyt lankeemusta
ja tunnontuskaa sinä tarvitsisit päästäksesi tekopyhyydestäsi ja
oppiaksesi todella ymmärtämään, mikä ihminen on. Että hän on heikko,
säälittävä, alati anteeksiannon ja armon tarpeessa oleva raukka, se
sinun olisi opittava tuntemaan. Saataisiinpa nähdä, minkä luonnon
ottaisit, jos nyt sanoisin sinulle antaneeni Anterukselle ilolla
sen, mitä en milloinkaan mielelläni sinulle. Mitä oikeutta sinulla
onkaan jäädä tietämättömäksi elämäsi suurimmasta salaisuudesta ja
vastoinkäymisestä, ja yksin elää sileästi onnellisena, kaikkien
säälimänä ja varjelemana? Et ole ihmistä kummempi sinäkään, vaan
velvollinen kokemaan ja kärsimään kaiken, mikä osaasi kuuluu...”

Sitten Aliina säikähti ajatuksiaan ja itki mielessään: ”Tässä jo
ylpeilen synneilläni ja halvennan Veerua siitä, ettei hän ole yhtä
syntinen kuin minä. Mikä minua ajaakaan aina miettimään, mitä hän
sanoisi, jos saisi tietää...? Olisikohan siinä sittenkin pohjalla
vähän niinkuin kostoa siitä, että jouduin hänelle enkä Anterukselle,
kuten varmasti olisi pitänyt? Tuntuu joskus siltä kuin nämä elämäni
tapahtumat väkisin pyrkisivät kehälle, joka tulisi täydelliseksi
vasta sitten, kun olisin tunnustuksellani yhdistänyt siihen Veerun.
Kun hän kerran kiitää kanssamme elämän kurimuksessa, niin saakoon
myös tietää, missä on. Jos tunnolla kerran on taakka, niin voiko
siitä päästä muuten kuin tunnustamalla sen ja anomalla sitä anteeksi
siltä, jota vastaan on rikkonut, ja vielä Jumalalta ja ihmisiltä? Jos
rupean ajattelemaan, etten voikaan tunnustaa tekoani, koska siten
muka rikkoisin toisen rauhan ja onnen, ja kenties vielä tietämättäni
kostaisin hänelle jotakin elämäni käännettä, niin enkö silloin
asettaisi omaa viisauttani tuntoni sijaan ja valehdellen menetteleväni
näin muka toisen onnea ajatellen livahtaisi irti oman tunnustuksen
aiheuttamasta rangaistuksesta? Varmasti ihmiset olisivat useimmissa
tapauksissa huomaavinaan, ettei heidän muka sopinut särkeä tihutöidensä
tunnustamisella milloin kenenkin onnea, ja peittäytyisivät näin oman
saalinsa suojaan. Pian olisi sitten maailma niin täynnä valhetta, että
aurinko pimenisi ja maa mätänisi...”

Taas Aliina säikähti ja vaikeroi: ”Entäpä Veeru alkaa vihata poikaani
eikä enää tunnusta häntä omakseen? Miten jaksan elää silloin?” Mutta
samalla jo kajasti mieleen jotakin, joka sanoi, että ”pysy siitä
huolimatta totuudessa”. Hän ummisti silmänsä sieluntaistelunsa
rankaisemana ja huokasi ehdoitta antautuneen nöyryydellä: ”Jumala,
johdata sinä!”

4

Aliinalla oli tarkoituksena ottaa puheeksi ja kieltää poikansa
kastaminen Anterukseksi nyt heti, kun oli selvinnyt mielensä myrskystä
ja päässyt pitkien taistelujen jälkeen näkemään, mistä päin hänen
pimeyteensä pilkoitti niinkuin ainakin nyt tuntui pysyvää, oikeata
valkeutta, joka loisti tasaisesti ja vakavasti häilähtelemättä
valheellisina virvatulina. Mutta häntä varoitti sisäinen ääni, kuin
kuiskaus, että ”odota vielä!”, ja totellen sitä hän vaikeni luottaen
siihen, että tuo salaperäinen ääni eli vaisto eli johdattaja — Aliina
ei tiennyt, miksi sitä sanoisi — ilmoittaisi hänelle sopivan hetken.
Mutta sitä se ei tehnyt. He saapuivat kirkonkylään ja taloon, jossa
aina majailivat kirkolla käydessään, eikä siellä ollut mahdollista
ryhtyä lapsen nimestä laajempiin keskusteluihin. Kun pikku pappila oli
lähimpänä, he menivät sinne, Aliina lapsi sylissään keittiöön, Veeru
pastorin huoneeseen.

Aliinan aukoessa lapsensa vaatteita ja antaessa sille rintaa pastorin
rouva sattui tulemaan keittiöön ja jäi yllättyneenä katsomaan nuorta
emäntää, joka valkea kirkkohuivi niskaan valahtaneena, röijyn rinnus
auki istui kumartuneena lapsensa puoleen. Kun Aliina sitten suuntasi
häneen surumielisen, aran katseen, joka loisti kosteana ja syvänä,
rouvaa värähdytti kummasti, sillä hän oli itse äiti. Hän meni Aliinan
luo, tervehti häntä, kysyi nimen ja tuntien hyvin Niemen talon,
vaikka ei sen nuorta emäntää, joka harvoin kävi kirkolla, pyysi häntä
sisemmäksi. Siellä Aliina jatkoi lapsensa ruokkimista rouvan puhellessa
hänen kanssaan ja mielessään ihmetellessä sitä erikoista valkeutta,
joka ikäänkuin hohti Aliinan kasvoista ja olemuksesta. Rouvan katseen
alla Aliinan poskille oli noussut punaa ja hän mietti tuskaisena ja
häpeissään, että ”pastorska luulee minua paremmaksi kuin olen”.

Tällävälin Veeru toimitti asiansa. Hänen katseestaan hänen
ilmoittaessaan poikansa syntymisestä loisti niin suuri ilo, että
pastori huomasi sen ja onnitteli kädestä. Mutta vielä senkin jälkeen,
kun kaikki merkinnät oli tehty, Veerulla näytti olevan jotakin
sydämellään, ja tuskin yhtä miellyttävää kuin äsken päättäen siitä,
että hänen ilmeensä muuttui huolestuneeksi. Hän kääntelihe ja
liikahteli hermostuneesti ja yritti yrittämistään puheen alkua. Tietäen
kyselemiset turhiksi pastori odotti kärsivällisesti.

— Tuota, sai Veeru lopulta sanoiksi, olisi minulla ollut tämän asian
yhteydessä vähän muutakin puhuttavaa, jos pastori ehtisi kuulemaan. Kun
minulle on nyt tapahtunut sellainen onni, että lopultakin, kun olin jo
heittänyt kaiken toivon ja tuominnut elämäni tarkoituksettomaksi, sain
perillisen, vieläpä pojan, joka tulee kantamaan nimeäni ja jatkamaan
sukuani, ja kun sen johdosta olen tuntenut suurta iloa ja tehnyt työtä
lujemmin kuin ehkä milloinkaan ennen, niin olisin toivonut, että myös
vaimoni, poikani äiti, olisi tuntenut ja ilmaissut samaa riemua...

Pastorin odottava, tarkkaava ilme muuttui tällöin yhä
kiinnostuneemmaksi, ja huolestuminen alkoi hiipiä saapuville. Hän
auttoi Veerua kysymällä, eikö Aliina sitten ilmaissut tuntevansa pojan
syntymän johdosta luonnollista ja tässä tapauksessa vallan erikoista
äidinonnea.

— Sitä en voi kieltää, vastasi Veeru, sillä vaimoni epäilemättä
rakastaa lastansa ja osoittaa sille mitä suurinta hellyyttä. Mutta
silti hän ei ole iloinen, vaan vaitelias ja murheellinen kuin olisi
hänellä jokin salainen aihe, joka kalvaa häntä ja säpsähdyttelee unissa.

— Olisiko ehkä pelättävissä mielisairautta? tuumi pastori. — Se
saattaa joskus aloitella täten. Lieneekö sitä vaimonne suvussa?

— Ei minun tietääkseni ainakaan lähipolvissa.

— Tai olisiko hän ehkä ottanut pahakseen Vilkon ja Jyrin asian ja
Anteruksen hukkumisen, ja ruvennut niitä hautomaan?

— Surrut hän niitä on, tiettävästi, aprikoitsi Veeru, mutta sen syyn
hän myös on ilmaissut. Näin itse hänen itkevän Anteruksen arkun ääressä
ja silittävän hänen kättänsä.

Pastorin mieleen lennähti äkkiä kuin salama eräs ajatus, jonka hän
kuitenkin mahdottomana heti sammutti. Ja vaikka se olisi sisältänyt
totuuden, tätä ei olisi voinut eikä saanut sanoa Veerulle. Pastorin
katse tummui ja muuttui tutkimattomaksi hänen kysyessään arkaillen:

— Entä aviollinen yhteiselämänne?

— Sitä ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin... Vaimoni torjuu minut. On
kuin hän ei sietäisi kosketustani...

Vaiettuaan hetkisen hän sanoi:

— Tarkoitukseni oli pyytää pastoria keskustelemaan vaimoni kanssa,
koettamaan päästä selville hänen surustaan ja neuvomaan ja lohduttamaan
häntä. Kun saisi hänet avaamaan sydämensä, niin siitä ehkä koituisi
taakan kevennystä...

— Oletteko itse kysynyt häneltä hänen alakuloisuutensa syytä ja
velvoittanut, rukoillut häntä avaamaan sydämensä? tiedusteli nyt
pastori.

— E-en, vastasi Veeru, ei meillä ole ollut tästä puhetta. En ole
uskaltanut kajota siihen.

— Mutta teidän tulee ottaa se puheeksi niin pian kuin mahdollista ja
vakuuttaa vaimollenne, että oli asia mikä tahansa, te olette valmis
tukemaan ja lohduttamaan häntä ja antamaan hänelle anteeksi kaikki,
mitä hän ehkä luulee rikkoneensa. Voihan olla, että hän pelkää teitä
eikä uskalla avata sydäntänsä, mutta tekee sen saatuaan juuri teiltä
rohkaisua.

— Kyllä niin, myönsi Veeru; minun varmaan täytyy lohduttaa Aliinaa
enemmän kuin tähän saakka olen uskaltanut. Eihän hän, joka on
puhdas kuin enkeli, ole voinut mitään rikkoa. Tosin minä kerran
mustasukkaisena...

— Voin kyllä minäkin keskustella vaimonne kanssa ja pyytää häntä
avaamaan sydämensä, keskeytti pastori. — Mutta mitä hän minulle
tunnustaa, on rippisalaisuus eikä siis voi tulla minun kauttani
teidän tietoonne, vaan jää väliinne edelleenkin, ellette itse osaa
särkeä teitä erottavaa seinää. Sitä teidän on nyt yritettävä, mutta
siinä hengessä, että vaimonne ymmärtää teidän lähestyvän rauhan ja
anteeksiannon eikä tuomion ja rangaistuksen tuojana. Senhän näet voimme
otaksua, että vaimonne ainakin luulee murheensa syytä sellaiseksi, että
se tarvitsee anteeksiantoa. Rukoilkaa Jumalalta voimaa ryhtyessänne
vaimonne rippi-isäksi, sillä eihän voi edeltäpäin arvata, mitä silloin
kestettäväksenne koituu.

Kun pastori kastetoimituksen päätyttyä pyysi Aliinaa jäämään ja muita
poistumaan, saadakseen Aliinan kanssa kahden toimittaa hänen ”kirkkoon
ottamisensa”, Veerun veret värähtivät oudosti ja hänen katseensa
naulautui armottomasti kiinni painuvaan kanslianoveen. Sen sisäpuolella
oli jo hänen oma onnettomuutensa, vierautumisensa vaimostaan, ja pian
siellä olisi toinen salainen onnettomuus, joka aiheutti kaiken murheen,
— olisi ja jäisi sinne, mikäli Aliina ei ripittäytyisi myös hänelle.
Keskustelussa pastorin kanssa oli ollut jotakin, joka oli herättänyt
Veerun mielessä selittämätöntä pelkoa, vaikka toiselta puolen sydämen
avaaminen ja vanhan pastorin lempeä, viisas katse ja hänen oikealta,
järkevältä tuntuva neuvonsa olivat jo tuottaneet huojennusta.
Veeru ryyppi rouvan tarjoamaa kahvia harvakselleen, ajatuksiinsa
vaipuneena, ja vastaili kysymyksiin hajamielisesti, rouvan mielestä
melkein epäkohteliaasti. Aliinan kasvot olivat hänen tullessaan hyvän puolituntisen
kuluttua kansliasta melkein yhtä valkeat kuin hänen
kirkkohuivinsa ja hänen silmänsä itkusta punaiset. Mutta silti Veerusta
tuntui, että hänen ilmeestään kuulsi rauha.

5

He ajoivat kotiin vaiteliaina, hautoen salaisuuttansa ja molemmat
tuntien yhtäkkiä joutuneensa elämässään uuteen vaiheeseen. Kun pastori
oli lukenut ”kirkottelurukousta”, oli Aliinaa viiltänyt se, että
siinä sanottiin lapsen ikäänkuin siittyneen synnin kautta. Häneen
koski tämä kohta ei siksi, että se olisi ollut hänestä kuten varmaan
useimmista äideistä loukkaava ja väärä, vaan siksi, että hän tunsi
omalle kohdalleen todellakin käyneen niin. Synnissä ja lihanhimossa
oli hänen lapsensa elonkipinä sytytetty, vieläpä niin hehkuvassa,
ettei sen muisto ottanut kylmentyäkseen. Kuullessaan tämän tulevan
pastorin sanoilla ikäänkuin julkisesti todetuksi Aliina säikähti
niin, että meni hervottomaksi ja lysähti polvistuneesta asennostaan
otsalleen kuin olisi pyörtynyt. Selvittyään siitä hän huomasi istuvansa
sohvassa ja pastorin tarjoavan vettä. Sitten pastori oli ottanut
hänen päänsä käsiinsä, katsonut häntä silmiin ja kuiskannut: ”Nyt
Aliina kertoo minulle pelkäämättä kaikki, mikä vain painaa sydäntä”.
Aliina oli vastannut pastorin katseeseen ja tuntien luottamuksen
heräävän kuiskannut hätäisesti: ”Eihän pastori vain kerro Veerulle?”
— ”Enhän toki”, pastori oli vastannut ja hymyillyt hiukan; ”minähän
päinvastoin olen kuin hautausmaa, johon surut kätketään näkymättömiin
ja Jumalan avulla olemattomiinkin”. Sitten Aliina oli tunnustanut
kaikki ja itkenyt sitä, että Anteruksen muisto toisin ajoin yhä
piti häntä vallassaan ja teki hänet kylmäksi miehelleen. Eikä hän
salannut pelkoaan sen johdosta, että pojan nimeksi oli nyt annettu
Anterus, koska siitä saattoi tulla, jos Veeru saisi tietää vaimonsa
lankeemuksen, alituinen muistuttaja tästä onnettomuudesta. Lopuksi hän
oli kysynyt, pitikö hänen tunnustaa tekonsa ja siten saattaa miehensä,
lapsensa ja itsensä alttiiksi siitä mahdollisesti koituvalle uudelle
onnettomuudelle, vai oliko hänen edelleen yksin kannettava taakkaansa
ja rukoiltava Jumalalta tunnonrauhaa ja elämän järjestymistä muuten,
ilman tunnustusta.

Pastori oli ollut — Aliina oli huomannut — järkyttynyt hänen
kertomuksensa johdosta, kuivannut kultasankaisia lasejaan
hajamielisesti yhä uudelleen ja mumissut että ”voi ihmisparat”, ”Jumala
armahtakoon meitä”, ”saatanalla on metkunsa metsänkorvessakin”, ”ja
Anterus kun oli miesten mies”, ”se kun on kiusaus tullakseen, niin
se tulee” jne. Aliinan kysymystä hän oli harkinnut kauan ja sanonut
lopuksi raskaasti punniten:

— Tekosi laatuun nähden en ottaisi vastuulleni sitä, että yllättäisit
sillä miehesi ja siten ehkä johdattaisit hänet pikaisuuden syntiin ja
kuka tietää minkälaiseen onnettomuuteen. Toiselta puolen en voi ottaa
vastuulleni sitäkään, että neuvoisin sinua salaamaan tekosi, koska
ensiksikin synti on tunnustettava, ettei maailma hukkuisi valheeseen,
ja toiseksi sinä olet liian heikko kantamaan tätä taakkaa. Jos tuskaasi
jatkuu kovin kauan, se voi tulla sinulle ylivoimaiseksi ja murtaa
sinut. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? — ”Ymmärrän, hyvä pastori, ja
olen jo pelännyt sitä”, oli Aliina huoannut. ”Siis sinun on odotettava
oikeaa hetkeä, jonka tuntosi kyllä ilmoittaa ja jolloin ehkä miehesi
antaa sinulle aiheen vähitellen purkaa kuormaasi”. — ”Luuleeko
pastori Veerun voivan antaa anteeksi ja unohtaa?” — ”Luulen, vaikka
se voi kyllä viedä aikaa; se riippuu muuten suuressa määrässä siitä,
oppiiko Aliina rakastamaan häntä niinkuin vaimon tulee”. — ”Uskooko
pastori sen minulle onnistuvan?” — ”Varmasti! Yhtäkkiä silmäsi tulevat
aukenemaan ja sinä näet miehesi aivan uutena. Nythän on tulossa kevät
ja mahla alkaa nousta puuhun. Olet nuori ja janoat rakkautta. Ehkä jo
ensimmäinen kevätsade sen sinussa herättää”.

Pastori hymyili rohkaisevasti ja Aliina tunsi toivon elpyvän
sydämessään. Se tietoisuus, joka oli syntynyt hänessä jo menomatkalla
ja ikäänkuin vapauttaen hänet omasta päätöksestä kehoitti vain
odottamaan oikeata hetkeä, oli vahvistunut pastorin puheesta.
Aliina oli ihmeissään ja kiitollinen siitä, ettei pastori ollut
sanallakaan moittinut eikä tuominnut häntä, ei uhannut minkäänlaisella
rangaistuksella, vaan oli päinvastoin lohduttanut kuin lasta, joka
on langennut, satuttanut itsensä ja itkee sitä. Tämä oli vaikuttanut
Aliinaan rauhoittavasti ja hän iloitsi siitä, että oli avannut
sydämensä.

Hän tunsi ajatellessaan näitä äskeisiä kokemuksiaan Veerun
tuontuostakin katsovan häneen. Lopulta hänen täytyi, tahtoi tai
ei, vastata miehensä katseeseen ja hän kohotti siis päätänsä hänen
puoleensa. Mutta Veerun silmissä ja koko muodolla oli niin tutkiva,
terävä ilme, että Aliinan tunto pelästyi ja hänen täytyi luoda silmänsä
alas. ”Veeru lukee rikokseni katseestani kuin kirjasta!” hän hätääntyen
ajatteli ja silmäsi ympärilleen kuin etsien piilopaikkaa.

He ajoivat nyt matkansa keskivaiheilla olevaa pitkää korpitaivalta.
Talvitie sujui kuusien varjostoissa, hongikoissa, alakuloisilla
aavoilla palokankailla, joissa nuoren vesakon joukosta vielä siellä
täällä kohosi tyveltä mustunut, harmaa, palohaavoihinsa ja tuskiinsa
kuollut ja jäykistynyt kelohonka. Ne olivat Aliinasta kuin vastauksetta
jääneeseen rukoukseen jäykistyneitä, anovat kädet ylös ojennettuina
kivettyneitä ihmisiä, juuri sellaisia, jollaiseksi hän itse oli
vähitellen muuttumassa, ellei saisi sydämeensä tunnontulta sammuttavaa
sadetta. Ilta oli alakuloinen, sillä aurinko oli laskenut pilvijoukon
taa ja murheellisesti puhalteleva tuuli alkoi lennättää yhä sakeampia
lumikuuroja. Veerun tutkivan katseen aiheuttama säikähdys ja luonnon
haikea alakuloisuus johtivat siihen, ettei Aliina taaskaan voinut
pidättää kyyneleitään.

Silloin Veeru sanoi:

— Olet, Aliina, enimmäkseen surullinen ja itket usein. Etkö voisi
uskoa huoliasi minulle, joka olen miehesi ja valmis tekemään kaikkeni
hyväksesi?

Veerun äänessä oli lämmin, liikuttunut sävy.

Aliinan sydän seisahtui säikähdyksestä ja alkoi sitten takoa kuin
olisi aikonut halkaista rinnan, jossa asui. Nyt siis oli tullut kauan
odotettu ja pelätty selvityksen silmänräpäys? Aliina kumartui lapsensa
puoleen, joka oli alkanut levottomasti kirahdella, hoiteli sitä ja sai
tästä verukkeen olla vastaamatta ainakaan vielä. Hän kyseli itseltään
kiihkeästi, oliko tämä todellakin sellainen hetki, jota pastori oli
tarkoittanut, ja ilmoittiko hänen oma johdattajansa sen siksi, mutta
ei saanut vastausta. Hänelle tuli nyt avuksi se, että reki kallisteli
pahasti kevätvierulla tiellä ja Veerun täytyi hypätä tukemaan sitä.
Tien tullessa tasaisemmaksi hän jättäytyi seisomaan kannaksille ja
kysyi uudelleen:

— Et sano mitään, vaikka hyvin saattaa nähdä tunnollasi olevan
jotakin. Oli se mitä tahansa, niin kerro kuitenkin, sillä kahden
kannettuna on taakka keveämpi. Vakuutan, etten tuomitse sinua, vaikka
kertoisit sellaistakin, josta et luule minun tulevan hyvilleni. Silloin
Aliina ei voinut olla virkkamatta:

— Varmasti tuomitset, sillä ei löydy sellaista miestä, joka ei sinun
asemassasi sitä tekisi. Ehkä tapat minut...

— Mitä oikein tarkoitat?

Veerun käheä, tukahtunut, säikähtynyt kuiskaus kuului Aliinan korvaan
hänen takaansa, niin läheltä, että läähättävä, kuuma hengitys tuntui
poskella. Aliinan valtasi jäykistävä pelko, mutta samalla hän tunsi
menneensä niin pitkälle, että peräytyminen oli mahdotonta. Hän sanoi
kolkosti:

— Pikku-Juha ei ole sinun poikasi, vaan Anteruksen.

Sitten hän ummisti silmänsä ja kumartuen suojaamaan poikaansa odotti
iskua, joka lopettaisi hänen tuskansa. Mutta sekunnit kuluivat eikä
iskua kuulunut, ei uutta kysymystäkään, joka olisi aiheuttanut
lisäselvityksiä. Hevonen meni rauhallisesti, pistipä myötäisessä
juoksuksi, ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Silloin Aliina vilkaisi
ensin sivulleen ja — nähtyään suitsien viiltävän maata ilman
pitäjäänsä — taakseen.

Veeru ei seisonut reen kannaksilla, vaan tuolla jäljempänä, ehkä sadan
sylen päässä. Hänellä oli lakki toisessa kädessä ja toisella hän
tuontuostakin näytti pyyhkäisevän kasvojaan ja hiuksiaan kuin olisi
tahtonut karkoittaa jotakin. Aliinan mielessä vilahti aikomus, että
hänen oli parasta ajaa pakoon niin nopeasti kuin suinkin, mutta silloin
jokin kielsi tekemästä sitä. Hän päinvastoin pysähdytti hevosen ja jäi
siihen paikoilleen odottamaan Veerua ja mitä tämä tekisi, valmiina
alistumaan kohtaloonsa ja rukoillen poikansa puolesta.