XIII

Einarin lähdettyä ja pastorin poistuttua ei hetkeen aikaan kukaan
sanonut mitään. Pastorinrouva vain tuijotti kutimeensa ja liikutti
nopeasti puikkojansa, Lauri leikki hiekalla ja Helga oli mietteissään,
mutta kuitenkin jännittyneenä. Vaisto oli sanonut hänelle jo kauan
sitten, että hänen ja Einarin välinen asia, jota ei ollut olemassa
muualla kuin heidän ajatuksissaan, asui hienona epäilyksenä koko tämän
pienen ystäväpiirin mielessä ja tuli päivä päivältä yhä keskeisemmäksi.
Siltä paikalta, jossa pastorinrouva ja Helga istuivat, sopi näkemään
halkovajan ja maitokamarin väliseen katettuun solaan. Selma oli menossa
hakemaan puita ja Pekka tuli navetan puolelta häntä vastaan tuossa
solassa. Sekä pastorinrouva että Helga näkivät, kuinka Pekka heti
tapaili Selmaa kiinni, jolloin alkoi tällaisissa tilaisuuksissa luonnon
menoon kuuluva leikkipaini. Pastorinrouva vilkaisi Helgaan, joka oli
punastunut hiusmartoa myöten, ja huusi sitten nuhtelevasti: ”Selma!”,
jolloin tämä hämillään pujahti vajaan, Pekan paetessa nolona takaisin
navettapihalle. Taas jatkui vaitioloa, sillä pastorinrouva ei voinut
saada kiinni sopivasta alusta, joka olisi luontevasti tuonut mukanaan
ystävälliset, kauttarantaiset varoituksen sanat. Ja siinä samassa
loppui tähän otollinen tilaisuus, sillä tuossa tuli heidän luokseen
hitaasti ja vaivalloisesti pastorinrouvan suojatti, vanha Halko-Simo.

Simo oli sairastellut kevättalven ja alkukesän. Hän oli saapunut
pikkupappilaan jostakin vakinaisen reittinsä talosta, jossa oli
viimeksi majaillut ja jossa häntä oli pidetty ja ruokittu ei
avunpyytäjänä, vaan ystävänä. Simo näet oli henkilö, jonka hiljainen,
nöyrä olemus herätti hänen ympäristössään kirkasta, lohdutettua
mielialaa. Kuukas-Anni oli kertonut Laurille Jeesuksesta ja Pyhästä Pietarista,
jotka tavallisina ihmisinä, vieläpä köyhinä avunpyytäjinä
kulkivat talosta taloon anoen yösijaa ja ruokaa. Se oli ollut
Laurista peloittavaa, salaperäisesti pyhää, ja siitä alkaen hän oli
aavistellen katsellut jokaista vanhaa miestä, joka mieroa kiertäessään
oli poikennut pikkupappilan keittiöön. Eräänä päivänä oli sitten
Halko-Simo kompuroinut heille, pakkasen tähden jaloissa repaleiset,
isot töppöset ja yllä monilta ilmansuunnilta kulkeutuneita ryysyisiä
vaatekappaleita. Lauri oli katsonut häntä ihmeissään, oli erikoisesti
huomannut ukon silmien ystävällisen, rauhallisen välkkeen, ja oli
juossut sanomaan äidille, että keittiössä istui kummallinen äijä.
Sitä mielensä omituista, pyhää aavistusta, että kuka tietää, mikä tuo
vanhus on, sitä mielikuvaa, joka oli oikeastaan sama kuin isän eräässä
kirjassa oleva piirros: ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan”,
hän ei selittänyt, vaan pyysi, että äiti antaisi ukolle ruokaa. Ja
äidin silmät tuikahtivat ystävällisesti Laurin sanoessa tämän. Siitä
hetkestä alkoi Simon ja äidin ystävyys. Äidillä oli useita tällaisia
vanhoja vaatimattomia ystäviä: Vaaran Vappu Johanna, joka hiljaa nyökytellen
ruumistaan ja silitellen siniseen huiviin käärittyä virsikirjaansa
kertoili matalalla, rauhallisella äänellä kokemuksiaan elämästä nälän,
pettuleivän ja sairauden parissa; Onnelan, joka oli antanut
mökilleen tämän ihastuneen nimen ja jolla oli aina uutta kerrottavaa
siitä, miten sai ukkonsa kanssa kuljetetuksi lapsiparveansa päivästä
toiseen; Latvalan vanha emäntä, joka istui hiljaisena ja hartaana ja
jonka seurassa oli erikoisesti viihtyisää. Viime talvena Vappu oli
asunut heillä monta viikkoa. Joskus illoin äiti oli haettanut Simon
pirtistä ja niin oli istuttu keittiökamarissa takkavalkean ääressä,
äiti askarrellen jotakin, Vappu leikellen matonkuteita ja Simo
puhellen. Lauri lehteili Luonnonkirjaa, lukien Antista ja Liisasta
ja väliin kuunnellen Simon rauhallista haastelua. Hän ihmetteli,
miten Simo saattoi muistaa Raamatun noin tarkkaan — paljoa tarkemmin
kuin isä. Väliin Simo puheli elämänkokemuksistaan: ne olivat täällä
kaikilla samoja, koskien hallaa, pettua ja ainaista nälkää. Laurista
nämä takkavalkeaillat olivat olleet mieluisia, sillä hän oli tuntenut,
kuinka omituinen lämpö, kuin pehmeä villahuivi, oli kääriytynyt hänen
ympärilleen ja herättänyt suloista turvallisuuden tunnetta. Silloin
varsinkin nuo hetket olivat tuottaneet suurta tyydytystä, kun ulkona
oli raivonnut maankaato pyry tai vallinnut hirveä, raudankova pakkanen,
jonka kylmyys tunkeutui ytimiin ja sieluun saakka. Hän pelkäsi pakkasta
— ei tuollaista 15-20 asteen tavallista talvisäätä, vaan tammikuun
30-40 astetta, jolloin tiaiset putosivat oksilta. Kevätpuolella Simo
oli sairastunut. Hän oli makaillut hiljaisena ja nöyränä kehnolla
vuoteellaan pirtin ovensuupenkillä, valittamatta ja kärsivällisesti,
paljoa puhumatta, omissa oloissaan. Silmät olivat raukeat ja poskipäät
punoittivat kuin kuumeisella. Äiti ei ollut voinut sanoa, mikä
Simoa vaivasi, eikä tämä tietänyt sitä itsekään: tunsi vain olonsa
heikoksi. Hänen vuoteensa oli huono, mutta äidillä ei ollut annettavana
parempaa; peite oli ainakin lämmin, sillä kun Simo joskus valitti
vilua, niin äiti luovutti hänelle vanhan karhunnahan, jota ei enää
voinut käyttää reen vällyiksi, siitä kun irtautui kovasti karvoja. Kun
Simo ajanoloon ja muutenkin rupesi levittämään pirttiin huonoa hajua,
tuskastuivat siitä vanha Kustaava ja Pekka, vaatien, että Simo oli
siirrettävä muualle sairastamaan. Mutta minne? Lähin sairaala, lääkäri
ja vaivaistalo olivat 12 penikulman päässä — siirrä Simo sitten
sinne! Äiti koveni vastaan ja sanoi, että Simo saa olla siinä missä
on, ja että hänet oli pidettävä puhtaana — ettei hänen talossaan saa
tapahtua sitä häpeää ja syntiä, että koirat ovat armeliaampia kuin
ihmiset ja nuolemalla parantavat Latsaruksen haavat... Ja tunto oli
lyönyt vanhaa Kustaavaa ja sitten oli äidin avulla Simo parka pidetty
puhtaana... Lauri ymmärsi, että Simon kohtalo oli kova; hän ei tosin
enää saanut mennä pirttiin, mutta hän oli nähnyt, kuinka Simo kompuroi
viimeisillä voimillaan ulos karhunnahka hartioilla, siirtyili horjuen
vaivalloisesti, seiniin nojaillen, ilman apua... Hänen sydämeensä oli
pistänyt ja mielessä oli välähtänyt hämärä kuva huonosti kohdellusta
sairaasta Jeesuksesta... Äiti ja isä olivat myös nähneet Simon
hänen kompuroidessaan ulos ja Lauri oli ymmärtänyt heidän joutuneen
masennuksen valtaan...

Mutta vähitellen Simo oli tullut paremmaksi, virkistyen sikäli kuin
kevät edistyi. Ulkona käydessään hän edelleen piti karhunnahkaa
hartioillaan, ollen kuin kahdella jalalla kävelevä kontio. Nyt
kaikki, isäkin, jo nauroivat nähdessään hänet. Äiti hankki hänelle
vaatteet, kokoillen minkä kappaleen mistäkin, ja tuossa Simo nyt istui
terveenä, puhtaan ja siistin näköisenä, valkoinen tukka ja parta hiukan
liikahdellen tuulenhengessä. Se tuntui Laurista hyvältä ja hän ryhtyi
tyytyväisenä jatkamaan kesken jäänyttä puukkotikkaleikkiänsä...

Simo katseli Helgaa uteliaan kirkkaasti ja ihailevasti ja sanoi:

— Kun en ole postineitiä nähnyt vielä läheltä, niin täytyi tulla
ihan äärestä katsomaan. Kauniiksi ja hempeäksi ne ovat teitä kehuneet
eivätkä, näämmä, väärässä olekaan.

Helga nauroi ujostuksissaan, veti jalkateränsä hameen reunan suojaan,
punastui ja nuhteli:

— Mitä Simo nyt sellaista...

Simo ei ollut kuulevinaan tai ei ehkä kuullutkaan, vaan katseli
edelleen Helgaa mietteissään, kunnes rupesi haastelemaan puoliääneen
kuin olisi puhunut itsekseen:

— Niin on kuin Korkeassa veisussa sanotaan... Kukaan luoduista ei ole
niin kaunis kuin Sulamit...

”Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret: älkää herätelkö, älkää
häiritkö rakkautta, ennenkuin se itse haluaa... Sillä rakkaus on väkevä
kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus, sen hehku on tulen
hehku, on Herran liekki. Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa,
eivät virrat sitä tulvaansa upottaa...”

Helga kuunteli ukkoa vuoroin kalveten, vuoroin punastuen, ja kysyi
tukahtuneella äänellä:

— Mitä Simo tarkoittaa?

Mutta ukko tuijotti häneen vesissä silmin, niin että kyynelkarpalot
vierivät poskille, ja kuiskaili kuin itsekseen: ”Voi meitä, sillä
rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus —
voi häntä, jonka se saavuttaa, sillä sen hehku on tulen hehku...”

Helga oli lumivalkoinen kuin olisi kuullut musertavan sanoman.
Pastorinrouva laski kätensä hänen polvelleen, kumartui katsomaan häntä
silmiin ja kuiskasi:

— Simo tarkoittaa parastasi...

Helgaa pyörrytti... Hän tunsi, että hänen täytyi päästä yksinäisyyteen,
nyökkäsi pastorinrouvalle ja läksi menemään juosten keveästi kuin
kauris ja samalla kadoten kuin vilahdus. Hänen jälkeensä katsovasta
Laurista tuntui kuin ilmaan olisi jäänyt väräjöimään valkoinen kuva,
josta hehkui valoa joka suunnalle kuin enkelistä. Helga — niin, hän
oli kaunis ja ihmeellinen, kuin kaunein isän Kuvaraamatun enkeleistä...

Helga hiipi huoneeseensa, laski ikkunaverhon ja jäi istumaan hämyyn
ajatuksineen, jotka yht’äkkiä olivat järkkyneet entiseltä uraltaan
kuin tulvavesi uomastaan. Mistä Simo saattoi arvata, että häntä
uhkasi tällaisen rakkauden vaara? Mitään ei ollut tapahtunut hänen
ja Einarin välillä, ja hän oli viime aikoina koettanut tarkoin varoa
käytöstäänkin — välttää Einaria. Mutta näissä asioissa ihmisillä
oli niin terävät silmät — ne aavistivat rakkauden läsnäolon, oli se
vaikka kuinka heikko liekki. Kuinka eivät sitten tätä, joka ainakin
Helgan rinnassa oli väkevä kuin kuolema ja tuima kuin tuonela. Sen
täytyi näkyä jokaisen silmiin kuin ahjon hehku... Tähän saakka kaikki
oli ollut jonkinlaista suloista leikkiä, iloa omista mielikuvista,
jotka eivät olleet kenellekään vaarallisia niin kauan kuin ei mitään
varsinaista ollut tapahtunut. Niiden katseluun saattoi nukahtaa kuin
lapsi lelujensa ääreen iltaruskon surumielisesti auertaessa kaukaisten
vaarojen rinteillä. Väliin sydämen syvyydessä leimahtava tuskan salama
oli samalla häipynyt pois, iskemättä syvempää haavaa, ja elämä oli
jatkunut itsetiedottomassa onnen tunnelmassa. Mutta nyt, yht’äkkiä
kuin olisi Simo sanoillaan avannut sen salaisuuksien lokeron, joka oli
Helgan sydämessä ja jota hän oli tähän saakka tahallaan kiertänyt,
hän tunsi määrätöntä, pohjatonta haikeutta ja epätoivoa, viiltävää
tuskaa, joka muutti tähänastisen lemmenkomedian kielletyn rakkauden
lohduttomaksi murhenäytelmäksi. Helga oli kohtalonsa edessä kuin
säikähtynyt lintu, jota käärme lähestyy: hän olisi tahtonut paeta,
sillä hän ymmärsi tuhon olevan tulossa, mutta jäätävä raukeus oli
vallannut hänen olemuksensa, niin ettei hän voinut liikahduttaa
sormeaankaan. Kohtalo kiinnitti häneen hyytävän katseensa, tuli joka
hetki lähemmäksi eikä Helga voinut muuta kuin huutaa: ”Mitä minä voin!
— en voi mitään!”

Säikähtyneenä omista sanoistaan — sillä hän oli puhunut tuskissaan
ääneen — hän katsoi itseään kuvastimesta. Siellä oli kaikki muu
hämyistä niinkuin huoneessakin — vain hän itse loisti sieltä
valkoisena kuin lumpeenkukka tumman veden pinnalta, silmät hehkuen
hurjina ja hiilenpalavina. Helga tunsi äkkiä vihaavansa itseään ja
kauneuttaan, sitä lumousta, joka asui hänen olemuksessaan ja joka nyt
näytti tuottavan hänelle onnettomuutta eikä autuutta, kuten hän oli
aina odottanut. Mutta samalla taas kaihon ja rakkauden tulinen aalto
hyrskähti hänen sydämeensä ja retkahtaen vuoteelleen hän painoi kädet
silmilleen ja voihki sietämättömästä sieluntuskasta, mielessä vilisten
sanat: ”Tuima kuin tuonela, tuima kuin tuonela...”

Helgan lähdettyä Simo ja pastorinrouva olivat kotvan äänettöminä.
Sitten Lauri sanoi viitaten portille: — Alli-täti tulee.

Alli-rouva tuli hitaasti, hänkin valkoisissaan, puhtaana, kalpeana
ja pyhästi siunattuna. Hän oli ilmeisesti ollut kävelemässä, pienen
matkan vain, kuten hänen tapansa oli — ehkä istunut maantien toisella
puolella olevan ruispellon pientareella, koska hänen vierellänsä
hyppelevän Elsan vaaleana hulmuavilla aurinkoisilla kiharoilla oli
sinikaunokkiseppele. Lauri tunsi, että se oli hyvin hienoa, että se
sopi Elsalle. Tämä kyykähti hiekalle ja kysyi suu sievästi supussa ja
hiukan keinautellen ruumistaan, mitä Lauri siinä teki. Lauri vastasi
leikkivänsä puukkotikalla ja rupesi selittämään, kuinka se tapahtui.
”Mutta ei se sovi tytöille”, hän sanoi, ”loukkaavat kätensä”...

Alli istahti sille paikalle, josta Helga oli juuri lähtenyt, ja huoahti
väsyneesti. Sitten Simo tervehti häntä:

— Siunattu sinä naisten joukossa!

Alli tunsi Simon hyvin, sillä terveytensä päivinä tämä oli ollut usein
vieraana hänen keittiössään ja Simon sairastaessa hän taas oli käynyt
joskus tätä katsomassa. Simon tapa käyttää puhuessaan raamatunlauseita
oli hänelle siis tuttu. Hiukan punehtuen hän kuitenkin kääntyi
vanhuksen puoleen ja sanoi miettiväisesti:

— Kiitos Simolle kauniista toivotuksesta! Kunpa niin olisi!

Simo ei vastannut siihen mitään, vaan sanoi pastorinrouvalle:

— Rouva ei pidä pahana, että tässä näin viivyn ja puhelen. Minulla
oli asiana se, että tulin kiittämään ja hyvästelemään. Olen jo niin
voimissani, että jaksan hiljalleen aloittaa vanhaa kierrostani, ja
lähden siis tänä iltana, koska yöllä on raittiimpi kävellä. Liiaksihan
olen teidän hyvyyttänne nauttinut. Kiitos nyt kaikesta... Simolla ei
ole millä maksaa saatua antia, mutta onhan Jumala, joka suorittaa sen
hänen puolestaan...

— Minne Simo nyt lähtee?

— Tuonne pohjoiskylille taidan mennä ensiksi... Tuntuu kuin siellä
minua jo ihan kaivattaisiin...

— Tuletteko milloin taas tänne päin?

Simo tuijotti maahan ja vastasi hiljaa:

— En tiedä ollenkaan... Sydämessäni kuiskaa ääni, etten tule
milloinkaan enää elävin silmin näkemään teitä, hyvät rakkaat rouvat
ja lapset, että kuolema jo kulkee jäljessäni menin minne tahansa.
Enkä pelkää kuolemaa, sillä se avaa minulle oven siihen valtakuntaan,
jossa ei enää tarvitse anella leipäpalaa. Siellä on kerjäläisillä
ja niillä, jotka ovat heitä auttaneet, oma erikoinen osasto, jossa
maallisen elämän puutteet satakertaisesti korvataan. Mutta minun
piti sanoa teille hyvästiksi vain se, että mitäpä täällä maailmassa
hyödyttäisi korkeinkaan koreus ja myötäkäyminen, ellei olisi rakkautta.
Muistakaa, rakas valkoinen rouva, ettei rakkaus katkeroidu eikä
muistele kärsimäänsä pahaa, vaan peittää, uskoo, toivoo ja kärsii
kaikki. Sanokaa, hyvä rouva, pastorille, että vaikka Simon tieto ja
profetoiminen on vaillinaista, niin hänellä kuitenkin on tunto, että
pastorin ylin toivomus tulee toteutetuksi. Jumala sallii sen ja vaikka
hän vaatisi siitä kalliin hinnan, niin pastori sen kyllä mielellään
maksaa...

Simo hyvästeli Laurin erikseen ja sanoi: ”Poika, katso äitiäsi!”

Pastorinrouvaa hyvästellessään hän sanoi: ”Äiti, katso poikaasi!”

Sitten hän meni heikkona, kumaraisena ja harmaana niinkuin vanhus
menee, ja Laurin mielessä asui satutunnelma köyhänä kerjäläisenä
vaeltavasta Jeesuksesta. Hän sanoi hätääntyneenä äidilleen:

— Simolle pitää antaa hyvää evästä!

Sitten he olivat kaikki vaiti, niinkuin ollaan silloin, kun jotakin
pyhää väreilee sielussa ja ilmassa ympärillä. He totesivat huoaten,
että aurinko oli kulkenut pitkälle iltapäivän puolelle ja että
valaistus oli jo kullanhohteista, rauhallisesti, lämpimästi rusottavaa.
Lauri katseli pääskysiä, joita tulla suhahteli yhtenään tallin ylisiltä
ja navetan ja ladon väliköstä, ja jotka riemukkaasti viserrellen
sieppoivat saaliinsa pilvenä surisevasta hyönteisparvesta. Kohta vanha
Kustaava toisi lehmät kesantopellolle ja tekisi siihen suitsun niiden
turvaksi räkkää vastaan... Lauri hypähti seisomaan, sanoi Elsalle:
”Tule!” ja läksi samalla juoksemaan navettapihalle päin.