XXI

Seppä oli joutunut tekemään paljon työtä siksi, että viemäritöissä
tarvittiin poria, joita oli alituiseen teroitettava ja karaistava.
Se suututti häntä ensin, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen
herkeämättömään työntekoon ja olisi halunnut rakennella etupäässä
pyssyään, mutta hän suostui siihen kuitenkin, koska ymmärsi köyhien
miesten työn kärsivän, jos kieltäytyisi. Mutta tästä työstä hänelle
oli toiselta puolen se hyöty, ettei kukaan kysellyt, mitä hän kikli
pajassaan iltamyöhään saakka. Seppä näet nappasi illan tullen pajan
oven kiinni — syyttäen kylmää — ja rupesi valmistamaan pyssyä.

Eräänä iltana hän kaivoi nurkasta, romujen alta, haudalta varastamansa
rautakangen, jonka oli sinne kätkenyt ja jossa oli vielä kiinni
vainajan nimilevy. Tuntui ilkeältä irroittaa se, mutta mikäpä auttoi:
muuan vasaranisku vain ja levy putosi rämähtäen maahan alasimen
viereen. Seppä nosti sen siitä ja viskasi ahjoon polttaakseen sen
tuntemattomaksi, ja liekissä sen kirjaimet rupesivat hehkumaan kuin
tuli: ”Vaikka minun syntini veriruskeat olisivat...”, seppä ehti lukea,
kun liekki samassa sammui eikä ollut jäljellä muuta kuin tulipunainen,
hiljalleen käpertyvä ja ritisevä peltipala. Seppä pyyhkäisi kuonaista
otsaansa, sillä hänestä tämä tuntui ilkeältä — niin pahalta, että
päässä vihloi pahanenteisellä tavalla. Mutta hän ei välittänyt siitä,
vaan tunki teräskangen ahjoon takoakseen sen suunnilleen siihen
muotoon, mikä sillä ennen poraamista tuli olla.

Hän tuijotti ahjoon ja ihmetteli, kun hehku mennä suhahteli oudolla
tavalla pitkin kankea kuin tämä olisi ollut puuta ja ruvennut palamaan.
Ja sitten hänestä alkoi tuntua, ettei hän ollutkaan yksin, vaan
että hänen selkänsä takana tuolla ruuvipenkin nurkassa seisoi joku
ja tuijotti häneen silmien rävähtämättä. Hänen hartioitansa rupesi
pöyristyttävästi kutiamaan ja hänen täytyi lopuksi kääntyä katsomaan.
Veri oli hyytyä hänen suonissaan, sillä eikö seisonutkin siellä kalman
valkea haa... — ei, kuutamon viiruhan se oli, joka sattui sinne
hataran katon lautain välistä. Nyt se pimeni pois — varmaan kuu meni
pilven taakse... Seppää tämä joka tapauksessa pöyristytti ja hän tunsi,
kuinka tuhannet ärsyttävät muurahaiset pistelivät hänen ihoaan. Mutta
hän ei tahtonut pelätä, vaan tempasi hammasta purren raudan alasimelle,
tarttui isoimpaan vasaraansa, jota vain hän jaksoi heiluttaa, ja
pudotti sen raskaalla voimalla kangen tulipunaiseen päähän. Samalla
jotakin jysähti hänen rinnassaan, vasara kirposi hänen kädestään ja hän
tuupertui maahan alasimen viereen...

Hän ei tiennyt, houriko hän vai oliko todella valveilla, mutta niin
oli, että se lieskasilmäinen ja valkohampainen pimeys, joka häntä niin
usein ahdisti, istui nyt tuossa ovensuussa ja kavalasti houkutteli
häntä myymään sielunsa, aivan niinkuin muutamassa Kuukas-Annin sadussa
kerrottiin. Se lupasi jos mitä, ylinnä terveyden ja rikkautta, kunniaa
ja kaikinpuolista menestystä, kauniin vaimon ja paljon lapsia... ”Mutta
erehdyt kerrankin, perkele, jos luulet saavasi minut houkutelluksi
moiseen kauppaan!” uhitteli seppä raivoissaan ja tapaili asetta. Kädet
ja ruumis olivat kuitenkin ihan herpautuneet, niin ettei hän voinut
liikahtaakaan, ja paholaisen ääni tunkeutui taas hänen korviinsa
makeana ja houkuttelevana. ”Tehdään pois kaupat!” se sanoi, ”niin
tulee elämääsi suuri muutos ja pääset olemasta ihmisten nauruna ja
pilkattavana. Hyvin me sovimme isäsikin kanssa: minä häntä aina
auttelin, neuvoskelin ja ohjailin, pehmittelin naisväkeä hänelle
suopeaksi — se oli minun voimaani se hurmaus, jolla hän tytöt valtasi,
niin että silloin kun niiden olisi pitänyt puolustaa sitä niin sanottua
siveyttänsä, ne raukenivatkin kuin pyörryksiin. Nyt ne pelkäävät sinua,
jos heihin katsahdatkaan, ja sylkevät jälkeesi. Mutta jos suostut, niin
muutaman hetken perästä on kaikki toisin — saat pyssyistäkin vain
valita, tytöistä puhumattakaan...”

Seppä sai suunnattomalla tahdon ja voimain ponnistuksella kaapatuksi
alasimen nojasta moukarin ja sinkosi sen kuin jättiläinen ovea kohti.
Ovilauta katkesi rysähtäen, kirkas kuutamo virtasi aukosta, ja kaikki
oli luonnollista ja rauhallista. Ei ovensuussa ketään istunut, mutta
silti seppä oli oudosti vakuutettu siitä, että paholainen kierteli
hänen ympärillään alituisesti, koettaen vietellä häntä verkkoihinsa.
Hän kuumensi raudan uudelleen ja rupesi takomaan, eikä nyt mikään
voima kiskaissut vasaraa hänen kädestään. Hän ei pelännyt mitään, ei
paholaistakaan, mutta silti hän vilkaisi joskus taaksensa kuin olisi
epäillyt vaaran uhkaavan tuolta pimeästä nurkasta. Paholainen liikkui
täällä usein ruumiillisessa hahmossa — se oli tunnettu asia. Seppä
oli kuullut siitä paljon. Jos häneltä olisi kysytty, uskoiko hän
sellaiseen, hän olisi kieltänyt, mutta olisiko hän silloin puhunut
totta? Eikö hänen täytynyt myöntää uskovansa, että rymä väliin ilmestyi
näkyville? Kiusasihan se häntä alituiseen. Se oli kumma, että rovasti
ja pastori ihan suuttuen kielsivät puhumastakaan sellaisesta. ”Ei
ruumiillista paholaista ole”, oli pastori opettanut rippikoulussa,
”vaan Raamattu tarkoittaa kiusaajalla sitä paholaista, joka asuu
meidän sydämessämme”. Sepällä ja muillakin tämän puolen ihmisillä oli
kuitenkin omat epäilyksensä siinä suhteessa. Vanha kehno liikkui täällä
joskus hienoissa mustissa vaatteissa, korkea musta hattu päässä — oli
pitkä, juhlallinen, kalpea, mustapartainen herra, oikeassa poskessa
iso syylä. Siitä sen kuuluu tuntevan, sillä sitä se ei saa milloinkaan
pois, ei vaikka muuttaisi itsensä miksi. Aina vain on poskessa syylä.
Kaviojalkaa sillä ei ole, vaan hienot patiinakengät molemmissa. Kuuluu
ilmestyvän väliin sunnuntai-illoin yksinäisiin taloihin, kyselevän
tietä ja houkuttelevan kirkkailla hopearahoilla lapsia oppaikseen.
Mutta kun sillä on syylä poskessa ja kun se katsoo kalseasti ja
jäätävästi isoilla vasikansilmillä, niin kaikki tuntevat sen, eikä
kukaan lähde matkaan. Kirvesvarrella vain viittaavat portailta, toinen
käsi ovenpielessä kiinni, että tuosta kun menet, niin et voi eksyä. Ja
kun sitten lähdetään katsomaan jälkeen, niin ei näykään ketään: varis
vain raakkuu ilkeästi veräjän seipäässä... Olihan seppä sitä paitsi
omin silmin nähnyt paholaisen, kun se lähestyi pimeänä ja kamalana,
silmät hehkuen, ja kuullut sen mustien turmanlintujen kaameata
koikkunaa. Sanottiin sitä houreeksi, mutta kuka tietää, mitä totuutta
tuon houreen takana saattoi olla? Ehkäpä aivot sairastuttuaan rupesivat
välittämään tietoa sellaisesta, jonka kanssa terveet eivät pääse
mitenkään yhteyteen?

Näin mietiskellen ja taistellen seppä kikli pajassaan yökaudet,
poraten innostuneena reikää rautakankeen, jota ei nyt enää kukaan
lennättänyt hänen kädestään. Siinä täytyi olla tarkkana, kun piti
hänen alkuperäisillä kojeillaan suunnata pora niin, ettei se tullut
piipun kyljestä ulos. Eipähän tullut! Eräänä yönä reikä oli selvä,
porattu kärjestä toiseen tismalleen keskeltä, — pieni ja kimaltelevan
suora, juuri sellainen, joka ihastuttaa pyssymiehen silmää, kun katsoo
lävitse tulta tahi päivää kohti. Ihan kädet vavisten seppä rupesi
höyläämään siihen rihloja, tehden työtänsä tarkasti ja hellävaroen ja
nauttien saavutuksistaan kuin taiteilija. Hän olikin taiteilija, vaikka
ei tiennyt sitä, suhteellisen, puhtaan ja kauniin työn tekijä, joka
käsitteli työkalujaan kuin hyväillen ja näki joka hetki sielussaan
kirkkaita näkyjä pyssynsä kantovoimasta ja osumatarkkuudesta. Häntä
jännitti kovasti, kun hän sai valmiiksi lukkolaitteen ja rupesi
sovittamaan sitä paikoilleen niinkuin kivääriin ainakin, hän silitteli
tukin ja perän lasinpalalla puhtaaksi ja ihaili jalosti kaartuvan
perän sulavaa linjaa. Ja niin koitti vihdoin se hetki, jolloin hän sai
liittää kaikki osat paikoilleen lopullisesti valmistuneina, jolloin hän
voi vetää patruunan piippuun, nostaa uljaan aseen poskelle, tähdätä,
nähdä jyvän osuvan pilkkaa kohti, tuntea hermoissaan että ”nyt!” ja
koskettaa samalla liipaisinta. Lukkolaite oli niin herkkä, ettei
tarvinnut kuin hipaista, niin jo samassa piikki iski niin terävästi
että helähti. Seppä tunsi olevansa onnellinen ja ylpeä: nyt hänellä oli
ase, jota parempaa hän ei kaivannut. Vapisevin käsin hän rasvaili sen
hyväksi ja kätki työpöytänsä alle laittamaansa salalaatikkoon.

Mistä ruutia — mistä edes sen verran, että saisi ladatuksi nuo
muutamat hylsyt, joita hän oli kalliina aarteena säilyttänyt? Kauppias
ei uskaltaisi eikä tahtoisi myydä eivätkä pyssymiehet antaisi. Hänhän
saattoi ampua kenen hyvänsä, kun sattui sille päälle, ja varsinkin
ne, jotka olivat riistäneet häneltä aseenpito-oikeuden tai kieltäneet
häntä rakentamasta omaa mökkiä. Seppä hymähti katkerasti. Siitä ei
tosiaankaan ollut takeita, sillä pimeinä hetkinä häntä vaivasi villi
kiusaus tarttua ensimmäiseen aseeseen ja ruhjoa hengiltä joku noista
muka niin viisaista ihmisistä. Miksi ne katsoivat häneen omituisesti ja
kuiskuttelivat ja nauroivat, kun hän käänsi heille selkänsä? Totisesti:
ihmiset eivät ansaitsisi elää, jos heille maksettaisiin teoistaan ja
ajatuksistaan kohtuuden mukaan. Lapset olivat viattomia, mutta vain
niin kauan kunnes oppivat aikuisilta huonot tavat, puheet ja ajatukset.
Aikuinen ihminen on saastainen olento — sen kaikki myöntäisivät, jos
näkisivät heidän sisällisen olemuksensa yhtä selvästi kuin seppä...

Eräänä päivänä hän kuuli, että koskien perkkaustyöt pian aloitettaisiin
ja että alakoskien varrella olevaan ruunun työkalumakasiiniin oli jo
tuotu dynamiittia ja kiviruutia. Viimeksimainittu oli kyllä kovin
isorakeista, mutta pätihän se silti hylsyssä: eihän tässä ollut
niinkuin vanhanaikaisissa aseissa vänkkipannua eikä sankkireikää, jonne
ruudin täytyi valua nallin tulen saapuville. Seppä ihan pidätteli
henkeään kuullessaan tällaisen uutisen, ja niin pian kuin kaikki oli
hiljentynyt pimeään ja yön lepoon, hän hyppäsi suksilleen, hiihti ensin
kaarrellen toiselle suunnalle, mutta läksi sitten oikaisemaan suoraan
järvenselän yli koskenniskaa kohti. Nyt oli pimeätä, sillä oli kuun
reunan aika ja vielä pilvistä, mutta mitäpä seppä valolla: hän olisi
osannut hiihtää nämä reitit vaikka ummessa silmin minne tahtoi.

Hänen matkansa piti Kirkkosaaren ohi. Sitä ei juuri erottanut —
olipahan niinkuin tummempaa sillä kohdalla. Seppä ei välittänyt
erikoisemmin sinne päin katsellakaan, sillä mielessä asui epäselvä
kalman ja kuolleiden pelko. Tuossa juuri tänne päin olevassa niemessä
asuivat itsensämenettäjät ja heistä ei kuulunut olevan takeita, mitä
tekivät. Olivat kerran estäneet nuottamiehiä pääsemästä pois saaresta,
jonka rantaan nämä olivat vetäneet apajansa: veneiden kokka oli
kiinni rannassa kuin olisi ollut kivellä eikä lähtenyt irti millään.
Siinä oli jo ollut hätä kädessä, kun onneksi oli samalla kirkonkello
ruvennut soimaan — oli satuttu soittamaan sanomakelloja. Silloin oli
yht’äkkiä veneet sysätty menemään järvelle niin kovalla voimalla, että
seisaallaan olevat soutajat olivat olleet tuuskahtaa veteen. Kalmahiset
siinä pitivät peliään. Seppää hiukan kammotti ja hän oli näkevinään
saarella päin outoa vilahtelua ja tuntevinaan hartioissaan, lapaluiden
välissä, vilustavaa kutkutusta kuin olisi luinen koura kiivennyt kohti
hänen kaulaansa...

Seppä ponnisti vihaisesti ja kiisi hurjaa vauhtia pitkin pimeätä
jäälakeutta. Nyt hän tiesi saaren väen jäävän pois, sillä kalmahiset
eivät yleensä liiku kovin kauas varsinaisista asentopaikoistaan. Niitä
on muuten kaikilla näillä saarilla, joihin on haudattu lappalaisia,
suomalaisia ja rapparikarjalaisia. Ne kun liikkuivat täällä enimmäkseen
venepelillä, niin ne hautasivat vainajansa saariin, joissa vieläkin
näkyy kuoppia. Rannoilla vainajat istuskelevat ja valittavat myrskyöinä
väkivaltaista kuolemaansa. Minkäs teit! Juuri kun sauvoit koskea
ylös raskas ryöstösaalis veneessä tai varustauduit laskemaan alas
merenrantaan hakeaksesi uutta, saattoi metsästä tai kallion suojasta
tulla nuoli, joka iski terävästi ja syvään. Kellistyi siinä mies
varmasti. Eikä sitten muuta kuin lähimpään suojapaikkaan, tavallisesti
saareen, hauta valmiiksi ja mies sinne! Ihminen, nuoren, lämpimän
rakkauden hedelmä, äidin tuudittelema, niin sanomattoman mieluisa ja
kallis — mitä tyhjää! Sinne joutaa maatumaan ja pian ei ole jäljellä
kuin laho luunsiru, jos sitäkään. Entä sielu? Korjasiko Jumala sielun
sillä hetkellä, jolloin suu huokasi viimeisen henkäyksen? Seppä tunsi,
kuinka ajatus pysähtyi kykenemättömänä, hamuillen kuin sokea pitkin
ovetonta ja aukotonta seinää. Jumala, kirkas valo, sädekimppu pimeään
huoneeseen jostakin näkymättömästä raosta? Sellaiset mielikuvat
leimahtelivat sepän aivoissa kuin revontulet. Hän pysähtyi ja kuunteli.

Koskien jymeä pauhu kuului selvästi ja mahtavasti, mutta muu kaikki oli
värähtämätöntä, hiljaista pimeyttä. Se ihan tunki päälle, niin että
outo arkuus vilahti mielessä. Koskien jyly kohisi milloin kovemmin,
milloin vaisummin. Oli kuin se olisi ilmaissut mahtavien mietteiden
joskus kiivaampaa, joskus rauhallisempaa tahtia. Täytyi ajoissa ruveta
kaartamaan riittävästi tuonne oikealle puolelle, ettei harhaantuisi
niskavirran kuluttamille ohuille riittajäille tai ihan sulaan. Seppä
otti uudelleen tuiman vauhdin ja nousi pian rantakorven kuusikkoon,
lähtien suoraa tietä painelemaan alakoskille, ruunun makasiinille.
Tultuaan Syväyksen kallioille, siihen paikkaan, jossa joki koskesta
päästyään ja rauhoituttuaan painui mustaan kuiluun, virraten siellä
miettiväisenä ja synkin häränsilmin, milloinkaan jäätymättä, hän
pysähtyi äkkiä, nousi suksiltaan, hiipi varovasti jyrkänteen reunalle
ja kurkisti alas. Ei näkynyt mitään, niin oli pimeä — vain kuilun
kapealla rannalla kasvavan korpikuusen latvaan kasautunut lumipallo
häämötti tuosta edestä kuin valkea iso silmä. Tässä oli siis tapahtunut
kamala paini ja Hietalan isäntä lentänyt tuonne kuiluun? Oliko Hietalan
isäntä hänen isänsä? Mistä seppä oli saanut sellaisia kummallisia
tietoja? Olivatko vainajat ne hänelle ilmoittaneet? Mäkelän nuori
isäntä oli siis hänen veljensä. Nyt hän ymmärsi, miksi heitä sanottiin
yhdennäköisiksi. Mutta kyllä oli eri tuuskaus lennähtää tästä alas
tuonne syvään rotkoon ja mustaan virtaan. Eihän se uimarille mitään —
ei seppää olisi sillä tavalla surmattu — mutta Hietala oli raskaissa
pukineissa eikä osannut uida. Mahtoiko hän ennättää katua syntejään —
sitä, että vietteli sepän äidin ja raiskasi Mäkelän nuoren emännän?
Seppä tunsi vihaavansa Hietalaa, vaikka tämä oli hänen isänsä, sillä
hän ymmärsi niiden voimien, joita tällä oli ollut liiaksi, periytyneen
häneen tuhoisessa muodossa. Nuo kirokorpit ja pimeät viettelyksen
hetket olivat sieltä lähtöisin. Sanottiin Hietalan olleen harvinaisen
väkevä mies — seppä olisi tahtonut koetella voimiaan hänen kanssaan.
Seppä uskoi lujasti, että jos sellainen tilaisuus olisi mahdollinen,
hän voittaisi. Isän voimat olivat hänessä vielä lisääntyneet...

Äkkiä korvesta kuuluva räikeä kirous ”kaperrr” säpsähdytti häntä niin,
että hän oli hojeltua rotkoon. Oliko Hietala saapunut helvetistä
surmapaikalleen katsomaan poikaansa, joka siinä mietti hänen syntejään
ja kohtaloansa, vai mitä tämä oli? Sellainen säikähtynyt kysymys
vilahti hänen tajunnassaan, mutta katosi samalla: kiroaja oli tietysti
metsäkana, joka söi yöllä ja oli nyt lähtenyt juosta taapertamaan
pitkin nietosta nipistelläkseen koivupensaikosta urpuja. Sitäkö tässä
viivyttelemään! — Seppä läksi jatkamaan matkaansa, tuli aukeille
kangasmaille, lasketteli vinhasti pitkin esteettömiä hankia ja saapui
suurimman kosken niskaan, joka oli vielä perkkaamatta ja jossa
makasiini oli. Äkkiä hän väänsi mukaansa varaamallaan sorkkaraudalla
oven saranat irti, meni sisään ja raapaisi tulta. Hän säpsähti
nähdessään aivan oikein tutun ruutilaatikon — se ikäänkuin katsoi
häneen nuhtelevaisesti ja kummastellen, että seppäkö varkaissa! ”Kun
eivät anna ruutia, niin täytyy!” puolustelihen seppä mielessään ja
rupesi pimeässä varovasti puukollaan aukomaan laatikon kansilautaa.
Hetken kuluttua hänellä oli paketti taskussaan ja ovi jälleen
paikoillaan. Kiireesti hän sitten syöksyi kotimatkalle, sillä hän
tahtoi pujahtaa pajaansa ennen ihmisten nousuaikaa, ehtimättä enää
kuulemaan koskien pauhua, joka tuntui syvästi jymisten ilmaisevan
mahtavaa tyytymättömyyttänsä.

Sepällä oli nyt ruutia — mustaa, karkeajyväistä, varmaan tehoisaa.
Hän latasi hylsyt, joissa nalli oli tukevasti ja varmasti paikoillaan,
ja sovitti kirkkaan, sievästi pitkulaisen, kärjestä pyöreän, mutta
kannasta tasaisen kuulan paikoilleen. Kädet oikein vapisivat —
hänen täytyisi päästä koettelemaan pyssyään nähdäkseen, miten kauas
se kantaisi ja miten tähtäimet pitäisi lopullisesti asettaa. Mutta
kuinka hän rohkenisi edes ilmoittaa valmistaneensa pyssyn? Nimismies
varmaan tulisi takavarikoimaan sen — se väittää hänellä olevan siihen
lailliset oikeudet, koska seppä muka oli uhkaillut ihmisiä. Eikä
metsänhoitajasta ole takeita, mitä se tekee. Herrat eivät antaisi
köyhän pitää oravapyssyäkään, saati sitten parempaa asetta. Ei, hänen
täytyy paeta tästä selkosiin ja ampua siellä — värjötellä nuotion
ääressä...