1.

Vuokralautakunnan arviokatselmus oli päättynyt. Miehet seisoskelivat
pihamaalla; kirjuri pisteli muistikirjaansa vielä joitakin merkintöjä.

Tuomas, torpan omistaja ja ostaja oli jättäytynyt joukosta jälkeenpäin.
Hän oli puolivälissä neljääkymmentä oleva lyhyenläntä, jämeäpiirteinen
mies. Huhtikuisen ilta-auringon kajo loi väkevän punerruksen hänen
ahavoituneille kasvoilleen, joiden voimakkaat, melkein väkivaltaisen
jyrkiltä vaikuttavat ääriviivat leikkautuivat ilmavaa taustaa vasten
kuin tummavärinen taulu haalistuneesta seinäpaperista.

Hän katsoi rantaan päin avartuvia peltosarkojaan, joiden ojanotkelmissa
vielä likainen hankivyö piileskeli, katsoi siitä edemmäkin
kotilahdelle, jonka keväinen harmaus kirkastui muistojen tajussa
lapsuuskesien värikkääksi sineksi. Järveltä siirtyi hänen katseensa
vastakkaiselle puolelle, raiskattuun mäkeen. Sieltä häämöttivät
vielä talvellisen hakkauksen jäljet, kaadettujen tukkipuiden oksat
ja latvukset, muodostaen epämääräisen latteita varjoja hämärtyvään
rinteeseen.

Hänen kasvojensa juomut kovettuivat ja silmissä välähti kylmää. Mutta
se lientyi, kun hän jälleen kääntyi ruskon kajossa läikehtivän pellon
ja rannan puoleen.

Kuin päätöksen tehneenä hän tempautui mietteistään ja käveli ripein
askelin tupaan, jonne toiset olivat jo ennättäneet.

Puheenjohtaja ja kirjuri olivat asettuneet pöydän äärelle, mutta
Äijälän Aapa, toinen lautakunnan jäsenistä istui kahareisin
keskilattialle asettamallaan tuolilla jalkojensa varassa keinutellen.
Myyjä, Kujalan Köpi, kiersi tössähtelevillä lihavan miehen askeleilla
huonetta kuin kärpänen paistia.

Tuomas pisti lakkinsa ovensuunaulaan ja istahti uunin luokse.
Puheenjohtaja rykäisi.

— No niin, käydäänpä asiaan. Kokonaispinta-alaksi tulee
kaksikymmentäkaksi hehtaaria eli neljäkymmentäneljä tynnyrinalaa,
siitä peltomaaksi Kantolan torpan entiset pellot seitsemän ja puoli hehtaaria,
kolmisen hehtaaria puolivalmista niittymaata ja loppu
metsämaata, niinkuin tässä katseltu on. Mitä myyjä pitää hintana?

Kujala pysähtyi ja vilkuili miehestä toiseen kuin maaperää
tunnustellen. Oli hänellä vaatimus jo aikoja valmiiksi mietittynä,
mutta tuntui tällä hetkellä vaikealta sanoa ääneen. Äijälä pahuuskin
siinä, aina muutenkin virnu leukapielessä. Kysymykseen vastaamatta hän
alkoi kiertää kipeää paikkaa.

— Tässä on hyvät pellot, paremmat kuin monissa perintötaloissa.
Entäs niitty. Kun vähän raivailee, niin jopahan lähti heinää. Ei ole
liiemmäksi itsellänikään, mutta eihän tässä auta kadehtia. Ja kun nyt
kerran ne lait ja asetuksetkin...

Hyvään alkuun päästyään olisi Köpi jatkanut ja köpitellyt
pitemmällekin, mutta Äijälä roiskautti tupakkasyljen, jonka pirsteet
roiskuivat puhujan varpaille saakka. Roiskauksen perästä olisi pian
lähtenyt sakeampaa, sehän tunnettiin entuudestaan.

Köpi näki parhaimmaksi kiiruhtaa asiaan.

— Viisikymmentäkaksituhatta olen meinannut. Tuli äänettömyys. Äijälän
posket mutruilivat uutta lähetystä ladaten.

Köpi kiirehti tasoittelemaan.

— Voihan se poskeisesta paljoltakin tuntua, voi tuntua, kun ei
ajattele, mutta kun kaiken ottaa huomioon, tuota, pellon ja niityn ja
metsän, niin kristillinen vaatimus...

Esityksen keskeytti naurunrämäys, joka särkyi vielä säröisemmäksi
kaikutilan puutteessa. Kirjuri katsahti vaistomaisesti seinälle kuin
nähdäkseen, oliko se tarttunut jalastaan johonkin rakoseen, vai
kiertelikö parempaa kiinnepaikkaa hakien.

Äijälä roiskautti uuden latauksensa parin sylen päähän, ja ennenkuin
Kujala ehti väliin, räväytteli naskaleita parrastaan.

— Vai kristillinen vaatimus! Vai niissä tumpuissa pistit vielä pari
tuhatta päälle! Niistä näreenvesoistako, joita et ehtinyt rapsia
aidanvitsoiksi?

Kujalan silmät rapisivat hetken aikaa, ennenkuin sai sanottavansa
sanoiksi.

— On siellä, tuota, on siellä hyvä pohja.

— On. Luja kalliopohja.

Puheenjohtaja, rauhan ja sovittelujen mies, rykäisi ja koetti johtaa
väljemmille vesille.

— No niin, myyjän alkuvaatimus on nyt kuultu. Mitä sanoo ostaja?

— Kolmekymmentätuhatta, kun raiskasitte mäen, tuli uunin puolelta
arvelematon tarjous.

— Vai kolmekymmentä! Herra jumala, kun ilmaiseksi meinaa toisen omaa.
Kujala kiersi kiivaasti piiriään. Merkeistä päättäen oli Äijälällä taas
panos valmiina, mutta toinen kerkisi edelle.

— Johan nyt yksin peltomaakin näillä mailla enemmän maksaa, saati
valmiiksi raivattu hyvä pelto.

— Kuka on raivannut? Tuomas kysäisi.

— Jaa kuka? Kukapa niihin puumerkkinsä jätti multiin ja peltoihin.
Mutta maa, niin pellon maa kuin muukin maa, on minun, niinkuin
kirjoista ja kartoista näkyy. Ja entäs kun on lähes puoli kilometriä
rantaa, kaunista rantaa.

— Ellei olisikaan, niin saisitte itse pitää peltomaanne ja kallionne.

Näytti kärjistyvän. Puheenjohtaja tarttui asiaan. Oli johdettu yhteen
pahempiakin. Sovintokauppa tästäkin piti syntyä. Myyjä sai pudottaa ja
ostaja nostaa. Olihan laki. Se kyllä panisi asiat oikealle tolalle.
Mutta kauniimpaa oli sopia. Ei pakkotoimista tullut muuta kuin turhia
kuluja.

Myyjä sai heti pudottaa viisituhatta ja kaupantekijäisinä
vitsasnäreiden hinnan. Ostaja nosti tuhannen ja niin edelleen
jatkettiin. Kun puheenjohtajan keinot alkoivat loppua, tarttui Äijälä
asiaan, ruittasi ja täräytti. Taas hätkähti Kujala kuin jänis koiran
edellä.

Houkutellen ja hätistellen päästiin yhtymään yhteen
kolmessakymmenessäviidessä. Kujalan mielestä meni hävyttömän halpaan,
mutta Äijälä tuumi, että kalutuista kallioista tuli kymmenkuntatuhatta
tulevien perunoiden varalle, ja ettei entinen mökin mies sellaisista
veloista ikinä kunnialla ketaroilleen nouse, sillä tölli on tölli ja
töllinä pysyy, vaikka viidesti taloksi pyykitettäisiin.

Kirjuri alkoi valmistella kauppakirjaa ja huoneessa syntyi taas
pitkähkö äänettömyys.

Kujalalla oli äskeisen menetyksen jälkeen jotakin tunnollaan, ja siinä
odotellessa hän näki ajan soveliaaksi.

— No nyt sitä sinäkin tulet isännäksi. Sopii näyttää meille
vanhemmille, mitenkä uusi luuta lakaisee.

Äijälällä ei liene ollut mitään valmiina, — tai ehkä oli samaa
mieltäkin, ja Kujala intoutui jatkamaan:

— Mutta punikkimaiset meiningit heitä heti kerrassa. Kun pääsit nyt
isännäksi ja maanomistajaksi, niin näytä, mitä osaat tehdä tämän maan,
tuota, koko valtakunnankin ja kansakunnankin...

Toisen kerran keskeytti repivä naurunrämäys. Kirjuri katsahti taas
työstään seinälle.

Kujala pysähtyi silmiään räpytellen pöydän kulmalle. Äijälän parrasta
alkoi tippua suolaista äskeiseen imelävelliin.

— Vai valtakunnan ja kansakunnankin. Sinullepa sattuikin makoinen
evankeljumi. Vaikka sinäpä tuota tiedät, kun olet ähmästellyt tämän
valtakunnan hyväksi. Et kerinnyt rintamallekaan, niinkuin muut ikäisesi
ja vanhemmatkin miehet. No, täytyihän se joku olla näitä torppareitakin
paimentelemassa ja sorakuopalle toimittelemassa, ja kukapas siihen
olisi ollut sen sopivampi kuin sinä. Oletko sinä vielä jotain muutakin
tehnyt tämän valtakunnan hyväksi, en ole sattunut kuulemaan.

Kujalan silmät rapisivat, mutta sanoja ei löytynyt, vain jotakin
mutinaa hävyttömistä ihmisistä, joiden sanottavia ei parannut ottaa
täydestä.

Onneksi oli kauppakirja tällävälin valmistunut ja puheenjohtaja löysi
allekirjoituksista ja muista päättelemisistä vapauttavaa hommaa.

Ostaja maksoi heti kymmenentuhatta, toinen kymmenentuhatta piti
suorittaa vuoden kuluttua, ja loppu kahden vuoden, asianmukaisine,
kauppakirjan päiväämisestä luettavine korkoineen.

Miehet lähtivät. Tuomas istahti järvenpuoleiselle akkunapenkille.
Rannanpuoli oli jo hävinnyt kevätyön tummaan pehmeyteen, mutta mäen
puolta valaisi vielä häipyneen päivän kajo.

Tuomaan mielessä ourahteli oudosti lämmittäviä tunteita.

Omaa maata! Oliko se nyt ikuisesti omaa, tämä mäki, peltorinne,
rantakaistale. Ei kontrahdin pykälöitä, ei häädön pelkoa, jos jaksoi
jaloillaan pysyä.

Jaksaisiko? Täytyi jaksaa!

Pihan laidassa kuoppakummulla kasvoi kuusi. Sekin oli nyt oma. Ei
kukaan tulisi enää kaatamaan, kun kerran oli tähän päivään säilynyt.
Myrskykään ei kaataisi, sillä vuosien tuulissa se oli kaivanut juurensa
syvälle perusmultiin. Niin pitäisi ihmisenkin tehdä.

Kamarin ovelta lähestyi joku kevein askelin. Tuomas tapaili takakäteen
ja löysi käsivarren, ranteen, sormet. Hän nojautui taaksepäin ja poski
hipui poskeen.

— Kantolan emäntä, hän tuskin kuultavasta kuiskasi.

Mutta emännän, entisen Rantalan pikku piian veret sävähtivät, niinkuin
hänet olisi pahanteosta tavattu, ja Tuomas tunsi, miten sileä poski
lämpenemistään lämpeni.

Liisa parka! Ei kehdannut olla emäntä, vaikka yli vuosikymmenen oli
saanut kantaa emännän raskasta taakkaa. Neljä lasta, lehmät ja vasikat.
Siihen monet muut työt ja huolet. Yhden kesän oli joutunut huolehtimaan
myös miehen tehtävistä, kun isäntä itse oli ollut ”kesälomalla”. Ellei
olisi ollut Kujalan tapainen kuhnuri ärsyttämässä, niin tuskinpa
hänkään niille matkoille olisi joutunut.

Kovin oli vaimoon koskenut se koettelemusten vuosi. Tuomaasta tuntui,
niinkuin suuri mehiläispörriäinen olisi karvaisine jalkoineen
istahtanut sinikellon kukkalehdille. Liian suuri ehkä oli ollut paino
hennon vanan kannettavaksi.

Tuomaan mielessä välähti kahdenkymmenenviidenvuoden takainen muisto.
Käytiin kansakoulua, Liisa, hän ja monet muut. Erään talvisuojan aikana
olivat he metsäkulmaiset rakentaneet lumilinnan Kivistön ahteeseen.
Siinä erkani heidän tiensä pääkylän valtatiestä.

Liisa ja muut tytöt juoksivat linnan turviin. Hänen ja myllärin
Rikun piti puolustaa. Muita poikia ei silloin metsäkulmalta koulussa
ollutkaan. Hyökkäysjoukon päämiehenä oli Töyrylän Ville, suurikokoinen
koljatti, joka ei väsynyt yhä uusia metkuja ja ilkeyksiä keksiessään.

Puolustajilla oli linnan sisällä varattuja palloja. Etuseinä oli
jähmettynyt niin paljon, että kesti pommituksen. Mutta se oli matala.
Pallon tullessa piti aina kumartaa.

Kerran kun hän taas väisti Villen kovaksi puserrettua palloa, nosti
Liisa huomaamatta päätään ja pallo sattui hänen silmäänsä.

Ville ja muut hyökkääjät loikkivat matkoihinsa, mutta he toiset jäivät
hoivaamaan itkua tihertävää pikkutyttöä. Pitkän aikaa oli häntä unessa
vaivannut syyttömän silmään sattunut isku, niinkuin itse olisi ollut
siihen syypää. Ei olisi pitänyt väistää.

Lumilinnassa kaiketi nytkin oltiin. Liisa ja nuo vielä vähäisemmät
etsivät turvaa. Hyökkääjiä on ympärillä ja palloja tulee. Ei saisi
väistää.

Kuu oli noussut ja valaisi pimentynyttä huonetta. Kerttu ja Maija
nukkuivat saman peiton alla sängyssään, nenänykeröt vain näkyivät.
Tuomas, isän kaima ja nuorimmainen, jota Tuomoksi nimitettiin, oli
tapansa mukaan hissautunut isän ja äidin sänkyyn, vaikka oma siinä
vieressä valmiina odotteli.

Antti oli nukahtanut penkille. Koko iltapäivän hän oli lapioineen
ollut pellonojalla vesiä laskemassa. Tupaan tultuaan oli hän jostakin
löytänyt vanhat huopasensa, joiden kummankin kärkipuolelle oli palanut
lantin kokoinen reikä. Selällään, kädet pään alla, veteli ojuri siinä
unia syvin henkäyksin. Tossun kärki viipahti silloin tällöin.

Naisen hento varsi vaipui miehen vahvojen käsivartten varaan. Mies
tunsi verensä ylivoimaisuuden.

Kuun valojuomu keskilattialla yhä voimistui. Sängystä ja penkin
latvalta kuului lasten tasainen hengitys väliin vuorottain, väliin
yhteen osuen.

Mutta uuden talon isäntä ja emäntä istuivat käsityksin vielä pitkän
tovin.

2.

Huomenna kylvämme lanttua, puheli Tuomas tallissa ilta-apetta
tehdessään, puheli Riennolle, joka pitkän kevätpäivän oli äestä
vetänyt, ja puheli Antille, joka uskollisesti lapiollaan oli multia
levitellyt ja nytkin punakkana seurasi isän illastushommia.

Edellisenä keväänä oli Antti juurikasvien kylvön aikaan ollut sairaana
ja sen edellisestä oli hänellä vain hämärä muisto. Siemenet olivat
pieniä ja mustia kuin kirput, sen hän muisti. Jollakin kepillä oli isä
peltoa lykellyt.

— Kylvätkö sinä taas kepillä? hän tiedusti.

— Nyt kylvetään niillä pienillä rattailla, jotka minä viime viikolla
toin.

— Anna minunkin kylvää, Antti innostui ja tuli nykimään hihasta.

— Et sinä jaksa.

— Jaksan, jaksan vetää. Jaksaapahan Rientokin kärryjä.

— Riento on suuri. Eikä niitä vedetä, vaan lykätään.

— Niistä kuokanvarsistako? Antti hyppeli innoissaan.

— Niistä. Tarvitsee lykätä niin suoraan kuin siltapalkin rakoa ajaisi.

Osasi Antti siltapalkin rakoa kulkea. Monta kertaa oli koettanut.
Sovittiin, että hän saisi tyhjiltään lykellä tiellä niin paljon kuin
halutti ja siementen kanssa pellollakin vähän alamäkeen, ei paljoa,
sillä mustat siemenkirput olivat kovin kalliita. Ihan isääkin peloitti
ruveta niitä kylvämään.

Uni ei tahtonut tulla Antin silmään. Mitenkähän se pikku kärry
kylväisi? Olikohan sillä koura niinkuin isällä? Minkätakia piti lykätä
niin suoraan kuin sillanrakoa? Minkähäntakia oli metsäänkin hakattu
niin suora tie?

Olisi pitänyt isältä kysyä, mutta mihinkä hän lienee mennyt vielä
ulos asioilleen. Tytöt kikattelivat sängyssään. Ei niiltä viitsinyt
semmoisia kysellä.

Antti nukahti, ennenkuin isä ehti tupaan, ja nukku-Matti alkoi hänelle
sipistä kärryistä ja siemenkirpuista ja monista muista tärkeistä
asioista.

Kun Antti aamulla heräsi, paistoi aurinko silmiin. Hän kapsahti
paitasillaan lattialle. Tuomo oli poikkipuolin sängyssään ja tytöt
hossasivat nenät vastakkain. Iso sänky oli tyhjänä. Jokohan isä oli
mennyt kylvämään?

Hän sipaisi kiireen vilkkaa liivihousut jalkaansa ja juoksi ulos. Äiti
tuli ämpäreineen pihalla vastaan.

— Mihin sinulla nyt semmoinen kiire?

— Kylvämään! Kirppuja kylvämään!

— Kirppujako? äiti nauraen kysäisi, mutta Antti pyyhki peltotiellä jo,
että tukka pöllysi.

Siellä isä oli, ei vielä kylvänyt, vaan äesti. Isä joutui samaan aikaan
pellon laitaan kuin Antti, käänsi ja pysäytti Riennon.

— Aikaisinpa sinä heräsit!

— Missä kirput? Antti tiedusti.

— Pussissa vielä sipisevät. Tuomas istahti äkeen laidalle ja vetäisi
pojan polvelleen. — Painaa! Osaapas painaa jo se pappa! Mikä tietää,
vaikka hyvinkin jo jaksaisi kylvökonetta työntää.

Tuomas oli äestänyt yhden saran kolmeen kertaan. Hän ajoi äkeen tielle
ja otti ladan. Painoksi hän nosti tasapohjaisen kiven, jolle Antti sai
nousta istumaan.

Lähdettiin ajamaan. Ladan jälki jäi tasaiseksi kuin silitetty
pöytäliina. Aamukosteisen mullan haju pisti kutkuttaen nenään.

Antti olisi ajanut yksinkin, oli hän äestäkin ajanut, mutta isä sanoi,
ettei nyt voinut, ei saanut tulla yhtään välipäitä. Antti seuraili
tarkkana reunaa ja huomautti heti, milloin Riento näytti liiaksi
keskemmälle etääntyvän.

Alapään käänteessä piti ottaa takaisin pari syltä, kun yritti jäädä
”vasikannahka”. Saran keskelle jäi kapea kaistale kuin lankunsyrjä. Isä
tallasi sen tasaiseksi lapikkaallaan.

Kun saatiin sarka ladatuksi, riisuttiin Riento syömään. Pientareelta
löytyi syksyinen seipään reikä ja rauniolta heinäseiväs. Yhdessä
lähdettiin sitten hakemaan kylvökonetta ja siemeniä.

Tytöt ja Tuomo vieläkin nukkuivat. Oikein Anttia nauratti. Äiti olisi
keittänyt vettä, mutta ei ruvettu odottamaan. Sitten tultaisiin, kun
sarka oli kylvetty.

Isä työnsi konetta ja Antti kantoi pussia. Pieneen kangaspussiin oli
siemenet pantu.

— Paperipussissa olisi vaarallinen kuljettaa, sattuisi halkeamaan,
niin menisivät hukkaan, isä selitti.

Antti hyväili kädellään pussin kylkeä. Siemenet pakenivat ja sipisivät
käden edellä.

Jouduttiin ladatun saran laitaan, istuttiin ojan penkalle ja
tarkasteltiin konetta. Ihmeellinen koje se oli, niinkuin kahvimylly ja
aura ja kuokka ja oli se vielä muutakin, jota ei osannut sanoa. Oli
maalattukin niin kauniiksi: keltaista, punaista, sinistä. Ne värit
Antti tunsi. Siinä myllypäässä oli vielä sellaistakin väriä, jota hän
ei tuntenut.

Isä asetti koneen saran reunaan ja avasi myllyn kannen. Pussista
laskettiin tuuttiin siemeniä. Sitten isä ruuvaili joitakin ruuveja,
pani kannen kiinni ja alkoi työntää konetta ojan vartta alaspäin.

— Läk, läk, läk, äänteli se, niinkuin säleaitaa vedellessä.

— Kukahan siellä veteli? tuumi Antti ja alkoi astella isän askeleihin.

Kone jätti semmoisen jäljen, niinkuin kärrynpyörä olisi kulkenut,
vähän leveämpikin taisi olla. Se jäi isän askelien väliin. Kovin
haja-askelinpa isä kulki. Antin täytyi ihan hypähdellä, että ulottui
samoihin jälkiin.

Koneen rinnalla kulki rautainen keppi kuin sormi. Niin Antti muisti
viipottaneensa veteen järvellä soudettaessa.

Kylvömiehet kulkivat äänettöminä, mutta kone läklätti yhtä mittaa.
Ei se juuri kaunista laulua ollut, mutta oli ääntä kumminkin. Kaikki
koneet eivät varmaan osanneet niinkään paljoa.

Saran alapäässä isä vasta kääntyi ja katsoi.

— Hei vain! hän sanoi ja naurahti. — Kyllä me pojat kylvää osaamme.

Me pojat! Antista tuntui kovin mukavalta, kun isä niin sanoi.

Palattiin ylös. Pyörän jälki tuli nyt siihen viiruun, minkä rautasormi
oli viipottanut. Nyt Antti jo arvasi, mitä varten se viipotti. Se
piirsi sillanrakoa, jota pitkin piti pyörän kulkea. Se oli hyvä sormi,
kun auttoi isää. Ihan tassua teki mieli mennä puristamaan.

Ja sitten lähdettiin taas alas ja noustiin ylös Tuli paljon pyörän
jälkiä ja rautasormi piirsi aina edellä uudelle merkkiä. Kymmenennen
jälkeen isä avasi kannen. Siemenet olevat vähentyneet ja keskellä oli
sellainen ouru kuin kahvimyllyn tuutissa jauhamisen jälkeen.

— Jauhaako se kirput rikki? hän isän uusia lisäillessä kysäisi.

— Eihän toki, ei jauho kasva, isä naurahti. Lähdettiin taas.

Seuraavan kerran siemeniä lisättäessä Antille selveni, mikä siellä
läklätti. Koneen sisällä oli pieni pyörä, joka ajoi siemenet peltoon.
Ihan niinkuin hänkin veteli kepillään aitaan, kun ajoi vasikoita
metsään. Olipas sittenkin, niinkuin hän oli arvellut.

Hän kuvitteli mielessään, miten siemenkirput tuutissa pyörivät
Laiskimmat eivät tahtoisi mennä, vaan pujottelevat ja kääntyilevät.
Läk, läk, läk, hätistelee keppi. Lopulta menevät ja hyvä on ollakin,
kun pääsevät lämpöiseen multaan.

Yksi asia Anttia kummastutti. Yläpäässä käännyttäessä hän isältä
kysäisi:

— Minkätähden pyöränjäljet alhaalla kapenevat?

— Niinhän koko sarkakin kapenee, katsoppas! isä kehoitti.

Niin kapeni. Ei Antti ennen ollut sitäkään huomannut.

— Kaikki pienenee, kun etäämpää katsotaan. Jos sinä menisit tuonne
järven taakse ja minä täältä katselisin, niin näyttäisit kuin paarmalta
tai kärpäseltä, selitti isä ja Antti alkoi ymmärtää. Sen takia se
viirukin pieneni ja viirun väli pieneni. Koko maailma pieneni.

Tuomo tuli tuvan luota paljain päin.

— Itä! Antti! hoki tullessaan ja pyöritti kättään. Liivihousun
takalämsä oli auki ja repsahteli kintuille. Oli se mukava poika. Ei
Antti olisi antanut sitä millään pois, eikä vaihtanut mihinkään tyttöön.

Odotettiin Tuomoa. Isä pani lämsän kiinni ja nosti syliinsä. ”Ennää,
ennää”, hoki isän korvaan ja peukalo ja varvas heiluivat kilpaa.

Tuomo pääsi koneen aisojen välipuulle istumaan ja sitten mentiin.
Poika hihkui ääneen. Hauskaa oli Antistakin. Olisivat äiti ja tytötkin
joutaneet olla katsomassa.

Seuraavien kahden vaon ajan pojat istuivat pientarella ja katselivat.
Tuomo tuli ihan itsestään vaihtamaan Antin kanssa nenua ja kummallakin
oli kovin hauskaa.

Sarka tuli täyteen. Mentiin kahville tupaan, niinkuin oli äidille
luvattu. Tuomo sai ratsastaa isän hartioilla. Se oli jo vanha
totuttu tapa ja siinä oli melkein vielä hauskempaa kuin kylvökoneen
poikkipuulla.

Äiti oli laittanut pojillekin kupit.

— Tulkaa nyt juomaan, kylvömiehet! hän sanoi.

Ei oikein tahtonut kehdata mennä, mutta ei kehdannut menemättäkään
olla, kun äiti oli kaatanut. Vettä poikain kupissa vain oli. Ei
mustunut tukka, kun joi vain vettä. Mutta sokerit sai panna sekaan
sulamaan. Äiti oli tuonut vehnästä pöytään niinkuin pyhäaamuna.

Tytötkin olivat jo toki nousseet ja saaneet vaatetta ylleen. Isä sanoi,
että saivat tulla pellolle. Siellä oli työtä heillekin. Piti ottaa
mukaan sinkkiämpäri tai muu sangallinen astia.

Antti muisti, että vinnillä oli rikkopohjainen maitokannu. Hän pinkaisi
kiireen vilkkaa sen hakemaan, ennenkuin tytöt ehtivät.

Isä otti aitasta säkin. Siellä oli kolmekin samanlaista säkkiä.
Väkilantaa, salpietaria, niissä kaikissa kuului olevan. Piti antaa
kasveille, niinkuin ihmisillekin annettiin puuroon sokeria.

Salpietari kylvettiin koneen jättämään vakoon. Isä näytti, miten oli
tehtävä. Sangosta otettiin vain käteen ja sitten keveästi ja tasaisesti
piti ripsiä yhtä paljon joka paikkaan. Sillä toinen siemen tarvitsi
sokerinsa yhtä hyvin kuin toinenkin. Mutta suuhun ei saanut pistää,
eikä hieraista silmään. Kuului olevan väkevää kuin myrkky. Lanttua
kuului kasvattavan kovasti. Olipahan aika ”pietaria”!

Antti kylvi kannunsa siinä, missä tytöt ämpärinsä. Eikä hän hieronut
silmäänsä, ei tarvinnut isän pelätä. Mutta Tuomoa sai varoittaa. Se
poika läppäsi vaikka kourallisen suuhunsa. Varmuudeksi isä otti hänet
äkeensä päälle, kun alkoi toista sarkaa muokata.

Antin kädessä oli pieni kissan raapama. Salpietaria meni siihen ja
alkoi kirveliä. Kun Antti sitä hivutteli toisella kädellään, niin alkoi
kirvellä vieläkin enemmän. Niin koski, että vedet kihosivat silmiin.
Onneksi isä ja tytöt olivat alapäässä ja Antti päätteli mielessään,
ettei kiusallakaan itke. Kestää sitä mies samanverran kuin tuommoinen
suolapietari. Lakkasi vähitellen, kun ei välittänyt eikä hieronut. Niin
lakkasi nokkosen polttamakin.

Isä ja Tuomo saivat sarkansa valmiiksi samaan aikaan, kun Antti ja
tytöt omansa. Äiti vilkutti aamiaiselle. Kyllä olikin jo nälkä. Monta
kertaa oli Antin tehnyt jo mieli pujahtaa kotiin. Nyt tuntui hyvältä,
kun oli jaksanut siinä missä toiset, oikeastaan enemmän kuin toiset,
tytöt olivat maanneet paljon pitempään. Isä oli ollut aikaisemmin,
mutta hän olikin mies.

Juotettiin Rientoa kaivolla ja pestiin kädet ja jalat. Teki mukavaa,
kun sai kädet salpietarista puhtaiksi, varsinkin sen käden, jossa oli
raapama.

Äiti oli keittänyt aamiaiseksi perunapuuroa. Kirnutakin hän oli
jo ehtinyt. Syödessä keskusteltiin, olisiko maailmassa parempaa
aamiaisruokaa kuin oli perunapuuro äidin kirnuaman voin ja kirnupiimän
kyytimiehenä ollessa. Ei tiedetty olevan.

Aamiaisen jälkeen loikoiltiin pihanurmella. Tuomo ähmästi ja
pyllyili isän niskassa, mutta siinä lomassa isä ehti jutella Antille
sadun mulkosilmäisestä jäniksen pojasta, joka petti loppakorvaisen
koiranpennun.

Sitten mentiin taas joukolla töihin. Iltapäivällä muokattiin ja
kylvettiin vielä toinen ja kolmaskin sarka. Isä sanoi, ettei ennen
vielä ollut näin paljon lanttua kylvetty.

Mutta kylläpä oli Antti väsyksissä. Ei olisi jaksanut yhtä kuperkeikkaa
tehdä, vaikka joku olisi varpaista auttanut. Eikä hän jaksanut paljon
syödäkään, vaikka illalliseksi oli hernevelliä.

Syötyään kömpi hän heti sänkyyn. Tuomo nukkui jo äidin tyynyllä
poikittain.

Kovasti Anttiakin nukutti, mutta silmiä ei saanut kiinni. Tuntui
niinkuin jonkun olisi tarvinnut tulla nykäisemään kannet alas.

— Hyvään aikaan sattui lantun kylvö, koska rupeaa satamaan, kuului isä
akkunan luona äidille puhelevan.

Näki Antti itsekin, miten akkunanruutuun nipsahti pisara ja toinen
ja kolmaskin. Sitten niitä alkoi nipsiä niin nopeaan, ettei laskea
ennättänyt.

— Nyt siellä kaadetaan lämmintä maitoa sokeroituun puuroon, ajatteli
hän lanttuja muistellen.

Tupa kävi yhä hämärämmäksi ja ruutu vetisemmäksi. Lopulta ei
enää erottanut, mikä oli lasia, mikä vettä. Antin öinen tuttava,
Matti-veitikka oli käpsähtänyt uunilta alas ja hiipinyt sängyn viereen.
Takakäteen hän näpsäytti kiinni ne luukut, joita väsynyt kylväjä ei
itse jaksanut.

3.

Kantolan, niinkuin toistenkin isompien ja pienempien karjanpitäjien
lehmät olivat vuosikymmeniä saaneet vapaasti kulkea kylän
yhteislaitumilla. Niillä oli verissä polvesta polveen periytynyt
rosvoushenki. Heti keväästä alkaen ne visusti tunnustelivat peltojen ja
metsäniittyjen aidat, kokeilivat veräjäpuut ja porttien salvat.

Säyseimpienkin nautojen mielestä kuului koko kesäinen vihreys
yksinomaan niille, kukoistipa se sitten metsäniityillä tai
pihapientareilla. Aidat ja veräjät olivat niiden mielestä häijyn
ihmisen ilkeimpiä keksintöjä, niinkuin hän monta muutakin juonta ja
metkua eläinten kiusaksi oli keksinyt.

Metsäniittyjen ruoho oli harvaa ja mautonta ja jotenkin vaaratonta.
Vain silloin tällöin saattoi veräjäviidakosta ilmestyä häiritsijäksi
kaksijalkainen seipäineen. Pihanurmikko oli sekä tiheää että makeaa,
mutta vain harvat valitut nupot ja sarviniekat uskalsivat uhmata
kartanonseutujen vaaroja. Ärjyvä luomakunnan herra oli siellä aina
kintereillä ja löi kuin vierasta sikaa, vetäisi ruoskalla, seipäällä
tai hiilihangolla, minkä milloinkin käteensä sattui saamaan.

Kyläläiset olivat varautuneet tähän ikuiseen taisteluun kukin omalla
tavallaan ja keinoillaan. Joku piiritti viljelmänsä pisteaidoilla
kuin sudentarhoiksi, toinen asetteli heikoimpiin kohtiin pyydyksiä,
silmukoita ja loukkuja kuin metsän otuksille, sai joskus saaliin,
väliin omansa, väliin toisten, jolloin tietenkin mentiin käräjiin.
Mutta monet vaanivat akkunoissa ja nurkkapielissä käden saataville
varattuine lyömäaseineen. Useimmiten kaksijalkainen juoksukilpailussa
häviölle jäi, mutta kun joskuskin pääsi rautaketjulla tai hiilihangolla
toisen nautaa pitkin kylkiä vetäisemään, tuli hyvä olo pitkäksi ajaksi.

Muutamat olivat heittäneet jo tuloksettoman taistelun, eivät kylväneet
ainakaan etäisemmille pelloilleen rehua eikä kauraa ja korjasivat
takaniityiltään, mitä rosvouksen jäljeltä jäi, jos korjasivat. Joskus
jätettiin kokonaan kukoistamaan. Mitä parani höyhötellä, kun kaiken
söivät ja sotkivat, kirotut naudat. Olisi pitänyt saada yhteispäätös,
että penkkiin olisi pistetty joka sorkka, mutta kun ei saatu aikoihin
sitäkään. Kolme, neljä kertaa oli Tuomaskin kevään kuluessa saanut
työmaaltaan juoksujalassa karjahätiin lähteä. Pellon aita oli jo
pitkin pituuttaan pönkkien varassa, ja veräjien, aikoinaan kylläkin
lujiksi varattujen, pitäminen oli myöskin sitä ja tätä. Ainoana miehenä
ei mitenkään olisi joutanut aitaustöihin. Ja vähänkö siinä olisi
riittänyt, pariviikkoinen työ vähintään.

Kerran iltakorvalla Pellervoa silmäillessään kiintyi Tuomaan huomio
erääseen pieneen neuvoon kysymys- ja vastausosastossa. Kenelle kuului
aitausvelvollisuus, eläimen- vaiko viljelmänomistajalle? Neuvo oli
yllättävä. Sen, joka huolehti eläimistään, ei tarvinnut aidata
viljelyksiään.

Asia kirkastui Tuomaalle uudessa valossa. Turhaa olikin juoksuttaa
lehmiään pitkin metsiä. Lehtonotkelma ja yläjuoksun niitty aitaan.
Kyllä siinä omille riittää. Hajoavat pellonaidat saa rapsia
polttopuiksi.

Ei ollut sinä iltana enää muutakaan tähdellisempää. Tuomas heitti
lehden ja lähti heti rivakasti toimeen.

Piikkilangasta aita piti tehdä, se oli selvänä heti. Langan arvosta
voisi myydä halkoja, kun itselle irtaantui aidaksia polttopuiksi.
Ennenkuin aurinko ehti metsän taakse, oli Tuomaalla valmiiksi
karsittuja katajaseipäitä satakunta. Seuraavana aamuna käväisi hän
ottamassa osuuskaupasta viisi rullaa piikkilankaa ja tarpeellisen
määrän aspeja.

Tuomaan työmaa oli jokseenkin syrjässä ihmisten liikuntateistä, mutta
ainahan sivuteilläkin joku kauppuri tai hieroja kulki. Oli nähty
lankakerät rattailla.

— Mitähän se meinaa?

— Piikkilangastako rupeaa aitaa laittamaan!

— Vai lepikoita aitailemaan, mökkiläinen!

— Tähdellisempi olisi ollut pellon aita!

Tuomas ei kuunnellut, vaan löi tolppia, jännitti lankoja, teki pyöreitä
päiviä kuin reikäleipiä ja vajaassa viikossa pisti viiden hehtaarin
laitumen nelilankaiseen aitaan.

Seuraavana aamuna pistettiin nutipäät aitaukseen ja veräjä kiinni.

Kylläpähän siinä aluksi möykittiin ja nuustettiin. Kuovittiin maata ja
puskettiin päätä kiiltävän langan rakoon. Mutta kun tuntui lihankipua,
käytiin varovammiksi ja alettiin tutkia hyleksittyä kotinotkelmaa vähän
tarkemmin.

Ylempää löytyi ruohoisia lämpäreitä, alempaa kirkasvetinen purojuoksu
ja metsän reunasta kuiva märehtimäkunnas. Kumma, kun niitä ei ennen
oltu huomattu. Levoton liikehtiminen talttui ja rauha alkoi asustella
rauhoitetulla laidunmaalla.

Mutta ulkopuolella kävi sota ja meteli. Kipeästi pistelevän aidan
takana kierteli kiiluvasilmäisiä hyökkääjiä, kuului vihaisia
möykähtelyjä, sitä vihaisempia, mitä useampi verinaarmu tuli
pallisilmäiseen naamaan.

— Kaikki ne tässä piikkilangoillaan, veisteltiin etäämpänä
tupatanhuvilla.

Tuomas ilmoitti naapureilleen, ettei hän tästä lähtien paimenna
toukojaan eikä korjaa peltojensa aitoja, vaan entisetkin rapsii alas,
kun töiltään kerkiää. Kukin saisi paimentaa lehmänsä, jos mieli
vapaalaitumella juoksuttaa.

Siitä mölinä nousi. Mikä hän oli määräilemään parempiaan paimenpojiksi?
Millä oikeudella rupesi entinen mökkiläinen ja se... ja se... ja vielä
sekin... muuttelemaan kylän vuosikymmenisiä tapoja. Ratkokoonpas
aitansa, niin kerjuulle lähtee, ennenkuin puoli vuotta on kulunut.

Tuomas ei huutanut vastaan, mutta ratkoi aitansa ja ilmoitti pistävänsä
navettaan viljelmilleen eksyvät vieraat elukat.

Tutkittiin lakeja ja asetuksia. Puhuteltiin tuomareita ja juristeja.
Semmoinen oli laki, ei siitä mihinkään päässyt. Se oli tietysti
tämäkin niitä nykyisen ajan hätäasetuksia, joita tuli kuin kurpposia
rajasuutarin pöydältä.

Vähitellen asetuttiin kylälläkin. Piikkilankakerä ei ollut enää ihmeen
aihe isäntämiehen rattailla ja sopivia laidunmaita löytyi niittyjen ja
viljelmien laiteilta.

Kujala jämitti viimeisenä vastaan. Olisihan hänellä hakamaita ollut.
Niittyjäkin olisi laitumeksi joutanut. Mutta pitikö tässä nyt ruveta
tanssimaan taksvärkkin pillin mukaan? Kiusallakin hän jätti joutokarjan
yhteislaitumelle.

Ja joutokarja oli joutilas tutkimaan, miten pitkälle entisen torpparin
aidanpurkaustyöt olivat ehtineet. Pätkällepä olikin jo ehtinyt. Ei
ollut porttia eikä aitaa. Ei tarvinnut enää nostaa eikä hypätä, sen kun
häntäänsä heilautti lystikseen.

Mutta se lysti loppui lyhyeen. Juurikasvimaalla hääräilevät vesat
olivat siinä hetkessä kintuilla varpoineen. Juostiin kilpaa, että mäki
tömisi. Seuraavana päivänä uusiutui näytelmä ja vielä seuraavanakin.

Sitten kävi Tuomas asiaan. Ei ollut paimeneksi aikaa lapsillakaan ja
sarkojen päihin oli toukoa kylvetty niinkuin keskellekin. Hän lähetti
sanan vielä kerran: Pitäkää tai korjataan.

Mullikat tulivat ja korjattiin. Isäntä itse tuli noutamaan.

— Mitäs tämä tämmöinen meinaa?

— Sitä minäkin kummastelen, Tuomas vastasi.

— Etkö sinä muista, miten paljon olet vielä mökistäsi velkaa?

— Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä?

— Vai ei ole! No, kun ei, niin ei. Kujalan poskilihakset värähtelivät.
— Mutta tuo sinun hakamaasi aita...

— On tehty rautalangasta! Tuomas pyörähti kuin laakereilla ja silmissä
leiskahteli outo väri.

— No, no, mitäpähän turhista! Lähde antamaan mullikat! — Kujala
peräytyi ajoissa. Vasta kotimatkalla uskalsi hän täydentää
keskenjääneen lauseensa.

— Jatkuu se rautalanka-aita vielä kerran rantaan asti. Ja silloin se
on taas minun maatani! Kymmenkunta vuotta pitää heinällä. Sitten pistää
laitumeksi joutokarjalle.

4.

Kylvön jälkeen oli lanttumaa saanut pariviikkoisen rauhan. Antti kyllä
ahkeraan kävi tarkkailemassa, vieläkö näkyi pyörän jälki. Isän oli
täytynyt tehdä suuri juoksupyörä. Pää kallellaan hän ajoi teitä ja
ojia pitkin. Läk, läk, läk, äänteli kieli, mutta väliin kun vaihteeksi
lisättiin vauhtia, kiihtyi kielen läklätys samassa tahdissa.

Riveihin alkoi ilmestyä taimia... Tuolla ja tuolla! Ja tuollakin! Antti
unohti pyöränsä tielle ja hypähteli innoissaan taimelta taimelle.
Kun kului vielä muutamia päiviä, oli taimia pitkissä riveissä kuin
sotamiehiä. Ei Antti ollut niitä nähnyt, mutta oli kuullut ja kuvista
nähnyt.

— Annetaanpa niiden kaikkien kasvaa suuriksi, hän isälle esitti.

— Eivät ne kaikki mahdu kasvamaan suuriksi, selitti isä.

Antin kävi kovin sääliksi niitä, jotka eivät mahtuneet kasvamaan.

Isä ruuvaili ja rapisteli konettaan. Mylly otettiin pois ja pantiin
tilalle mukavat siivet. Kone ei enää läklättänyt, mutta raapi multaa
kuin kissa kynsillään. Pelokkaana seuraili Antti isän jälkiä. Kun ei
vain menisi taimille. Ei mennyt, sillä isäkin pelkäsi samaa ja oli
hyvin varovainen.

Harauksen jälkeen taimet näyttivät paljon isommilta ja virkeämmiltä.
Väliköissä piileskelevät roskaheinät näivettyivät ja kuolivat. Kun
kauemmin katseli, tuntui kuin taimirivit olisivat juosseet mustalla
saralla ihan niinkuin helminauhat tyttöjen pyhäkoltuilla.

Kolmannella viikolla alettiin harventaa. Isä oli kaupasta tuonut kolme
lyhytvartista kuokkaa. Tytöille oli kummallekin. Mutta kenellekähän se
kolmas? Olisikohan isä Anttia varten?

Miksei oppisi hänkin, kun oikein olisi tarkkana.

Isä opetti tyttöjä ja Antti katseli kädet housun halkeamissa kuin muina
miehinään. Eihän se mitään erinomaista.

Kun tytöt lähtivät riveilleen, nykäisi Antti isää hihasta ja kuiskasi:

— Enkö minäkin osaisi?

— Tekeekö sinun mielesi? isä kysyi.

— Tekee.

— Sinua vartenhan minä tämän kolmannen toinkin, mutta luulin, ettet
halua.

Turhia ne semmoiset luulot. Harjoiteltiin vielä yhdessä ja sitten Antti
lähti kolmannelle riville. Isä lähti omille töilleen.

Ei Antti pitänyt kiirettä. Tytöt saivat lentää, jos halutti. Piti
tulla aina mittatikun määräinen välimatka ja paras taimi piti jäädä.
Toisinaan vain olivat niin yhdenkokoisia, että sai kauan joka puolelta
tarkastella, mikä oli paras.

Isä lupasi palkkaa puolitoista penniä metriltä. Tytöt saivat
ensimmäisenä päivänä neljä markkaa kahdeksankymmentä penniä kumpikin.
Antti sai markka kaksikymmentäkuusipenniä. Rahat pantiin heti kunkin
säästölaatikkoon.

Antin pankissa oli jo entisestäänkin rahaa. Äiti oli antanut kahvirahaa
ja kummitäti oli sinne pistänyt pari kertaa. Mutta se entinen raha
ei ollut niin hyvää kuin tämä. Kun sitä karttuisi vielä enemmän,
vietäisiin se osuuskassan isoon rautakaappiin, jossa se kasvaisi oikein
isoksi rahaksi. Mitenkä se siellä pimeässä ja kuivassa kasvaisi, sitä
Antti ei vielä ymmärtänyt, mutta täytyi uskoa, kun isä ja äiti niin
sanoivat. Ja sitten, kun se olisi kasvanut isoksi rahaksi niin Antti
ostaisi hevosen tai auton tai talon, hei vain!

Seuraavana aamuna äidin piti herättää oikein aikaisin, ettei menisi
aikaa hukkaan.

Kahdessa viikossa lanttu tuli harvennetuksi. Isä sanoi hyötyneensä, ja
tytöt ja Antti olivat paljon hyötyneet.

— Ensi kesänä pannaan koko pelto lanttua kasvamaan, Antti ehdotti.

— Ei nyt sentään kaikkia, isä nauroi. — Ei minun rahani riitä ja
tarvitaan leipääkin.

Harvennetuille taimille annettiin salpietaria ja isä harasi taas.
Taimet seisoivat jo tanakkoina riveissään kuin takin napit. Tuossa oli
tyttöjen rivejä ja tuossa oli Antin. Yhtä hyviä. Toisinaan tuntui,
niinkuin olisivat hänen olleet parempiakin, vaikka ei sitä kehdannut
kenellekään sanoa.

Ansiotöiden päätyttyä otti Antti kesälomaa ja alkoi kalastella, ongella
vain ja rannalta. Laiturin päästä oli hyvä onkia. Kun sattui, niin
sieltä voi saada suuren. Kun toisetkin olivat saaneet, niin miksei
hänkin. Osasi Antti jo madon laittaa, osasi sylkäistäkin. Ei tullut
suurta, mutta pieniä tuli monta.

Kun kesanto oli muokattu ja juurikasvimaa pariin kertaan harattu,
ruvettiin heinätöihin. Kiirettä ei vielä ollut. Mutta Tuomas oli sen
kokenut ja nyt taas lehdistä lukenut, että oli viisainta ryhtyä niihin
töihin, ennenkuin tuli kiire. Parempi vähän hyviä kuin paljon huonoja.

Niityn ja järvenrannan niitteli Tuomas viikatteella, äiti ja tytöt
haravoivat. Antti sai olla Tuomon paimenena. Mikäpä oli ollessa.
Heiteltiin kuperkeikkoja tuoksuvalla heinäkarheella ihan ilkosen
alasti. Tuomo alkoi ruskettua. Antti oli jo lanttumaalla ja onkimiehenä
ollessaan paahtanut pintansa pavun väriseksi.

Sattui poutapäiviä ja niittyheinät kuivailtiin luokoilla. Mutta pelto,
jonka kaatamiseen saatiin kylältä kone lainaksi, pantiin seipäille.

Antti koetti lukea seipäät, mutta meni aina sekaisin. Ainakin niitä oli
sata, siitä hän oli ihan varma. Tytöt arvelivat, ettei Antti osaisi
sataan lukeakaan, mutta hän luki. Ja kun yhden osasi, niin kyllä toiset
sitten aina menivät.

Lännen tuuli löyhötteli ja heinät kuivuivat nopeasti seipäillä.
Niittyheinät oli saatu jo latoon. Karkean peltoheinän korjuu oli
vaikeampaa, sillä Kantolan niinkuin toistenkin entisten torppien
ladot olivat hirsistä tehtyjä, pari syltä kunnekin ja oviaukko kuin
saunanikkuna. Kun sellaiseen keinotteli kuorman kylvöheinää, tiesi
työtä tehneensä.

Tuuli heitti itään. Järvelle ilmestyi tyyniä teitä ja etelän puolta
alkoi vetää lienteeseen. Voisi sataa jo yöllä ja kastaa kuivat heinät.

Liisa oli lähtenyt tyttöjen kera iltalypsylle. Olisi ollut
väljempisuinen lato, olisi kaiketi niistä yksinkin selviytynyt. Mutta
peltonotkossa vielä tyhjänä odotteleva rauniolato oli samanlainen
sumppu kuin toisetkin, vähän isompi vain.

Tuomas valjasti hevosen heinäreen eteen, otti hangon ja haravan ja ajoi
pellolle.

Kahdeksan seivästä tyhjeni ensimmäiseen kuormaan. Hän heitti köyden
kuorman ylitse, pisti hangon perään ja alkoi ajella ladolle. Pellon ja
ladon välinen penger oli vieru. Piti varoa, ettei kaatanut kuormaa. —
Minkätähden se ovipahainenkin, oli pitänyt vielä tehdä alapuolelle.

Juuri kun hän oli kohtisuorasti alas kääntämäisillään, juolahti hänen
mieleensä uusi ajatus.

Hän pysäytti hevosen ja vihelsi pitkään kuin ennen poikasena
linnunpesän löytäessään.

Ja miksei noinkin yksinkertaista asiaa oltu ennen huomattu! Vuosi vuoden jälkeen
oli syötetty luukun kautta kuin silppumyllyä ja hikoiltu
hirveästi.

Hän hypähti pellon puolelta ladon katolle ja työnsi toistakymmentä
lautaa alas. Räystäältä pientareelle muodostui loiva silta. Hän kaatoi
kuorman sopivalle etäisyydelle ja hankosi heinät katon kautta latoon
muutamalla työnnöllä kuin leikiten.

Olikohan muitakin tuommoisia katon kautta täytettäviä latoja ja
asioita? Oli kaiketi, kun vain huomaisi. Moni asia oli kuin piilokuva
lasten lehdessä. Jos siihenkin yhdeltä puolelta jäykkänä tuijotti, ei
löytynyt mitään, mutta kun käänteli ja eri puolilta silmäili, näkyi
haettava selvänä kuin valokuva.

Isän pellolle lähtiessä olivat pojat olleet rannassa. Kotiin
jouduttuaan he huomasivat, mihin isä oli lähtenyt ja pyyhälsivät
hihkuen perässä. Kuorman pakkaajiksi piti päästä. Iloinen mekastus
keskeytyi aina hetkeksi, kun vesselit jäivät heinänipun alle, mutta
ennenkuin toinen hangollinen ehti tulla, kaivautui kuormasta pari
ruskeata kerää päristellen ja syljeskellen.

Taivas vetäytyi pilveen. Lypsyltä päästyään kiiruhti Liisa tyttöjen
kera avuksi. Kuorman välillä kävivät he ihmettelemässä uutta ovea. Oli
sillä isällä aina keinot ja konstit!

Mutta pojat jäivät latomiehiksi. Väliin piti nousta katsomaan, joko isä
toi uutta kuormaa.

Hangottuaan kuorman isä nousi seinälle ja hyppäsi heinäkasaan, johon
painui kaulaansa myöten. Pojilla oli hauskaa. Isän esimerkkiä seuraten
he alkoivat kiipeillä myös seinälle ja sieltä pallina alas. Tuomo ei
uskaltanut vielä muuta kuin puoliseinään, mutta Antti kiipesi parin
kuorman jälkeen harjahirrelle. Sieltä kun lasketteli, niin oikein
rintaa vihlaisi.

Isän hypätessä painui kasa aina paljon. Kuinkahan paljon painuisikaan,
jos Riento hyppäisi? Antin piti kysäistä isältä, mutta hän meni jo
pellolla, ja uuden kuorman joutuessa oli asia unohtunut.

Lienee ollut jo puolenyön aika, kun kerättiin viimeisen seipään
rippeet. Toinen latomiehistä oli nukahtanut heinäkasaan ja toinenkin
oli käynyt hyvin hiljaiseksi, ei kiivennyt enää harjahirrelle,
hieroskeli vain silmiään ja kyhnytteli niskaansa.

Lato oli ihan täysi. Pakkaillen ja sovitellen saatiin viimeinen kuorma
lautojen alle. Tuomas työnsi pudotetut kattolaudat paikoilleen. Pojat
nostettiin rekeen ja lähdettiin kotiin. Antin pää nyökähteli Riennon
askeleiden tahdissa, mutta Tuomo veteli isän takilla keskeytymättä
uniaan.

Tuomas pisti hevosen laitumelle ja käveli rantaan. Kahdeksantuntisen
eteen oli tullut ykkönen lisää, mutta ei pahoin väsyttänyt. Kesääpä
tämä oli, ja nuoruus kaiketi vielä suonissa sousi.

Hän riisui, hyppäsi laiturilta järveen ja antoi mennä umpivedessä
kädet ja jalat oikoisenaan pitkän henkäyksen ajan. Lauhkea vesi hiveli
hiestyneitä jäseniä kuin parhain voide. Joka huokonen veti puoleensa
pehmeänlämpöistä vettä.

Hän päristi ja alkoi etääntyä selälle päin pitkin, voimakkain vedoin.
Tuntui niinkuin ihoon imeytyvän veden paine olisi ladannut sammuvaa
voimaa. Kahdenkymmenenviiden rintavedon jälkeen hän kääntyi kyljelleen.
Eikä toinen kylki ollut huonompi ilman jäämään. Viimeiset ja parhaat
jäljellä olevasta sadasta sai selkä. Sepä se pellollakin tuimimman
painon ja helteen oli kestänyt.

Alkoi pisaroida. Ensimmäinen pehmeä tippa napsahti Tuomaan otsalle.
Lähempänä ja etäämpänä nipsahteli pieniä umpilukkoja yhä taajempaan.
Pian kiehui järven pinta yhtenä sirinänä vain.

Tuomas kellui selällään ja kuunteli helisevää soittoa. Siinä oli
järven syvin kohta, vesi kannatteli hyvin. Pisarat pommittivat kasvoja
kuin maalitaulua. Ne, jotka sattuivat nenään, hajosivat iloisesti
räiskähtäen.

Kaikki heinät olivat kuivina ladossa. Helpeelle avautuva kaura sai
sateesta osansa. Lantuntaimien leveät lehdet nielivät vettä kuin
sienet, ja mitä eivät ehtineet niellä, johdattelivat kouruja pitkin
janooville juurilleen. Entä peruna rinteessä, vaot poikkimäkeen,
korjuuseen tuli joka tippa.

Olisi pitänyt lähteä jo rantaan, mutta ei hennonut edes liikahtaa. Hän
lepäsi kuin vasta muutetuilla lakanoilla, yllä keijujen helisevä peitto.

Hän kohotti hiukan päätään ja katseli tummakehyksellistä tauluaan
heinäkuisen sadeyön salaperäisessä valossa. Edessä oli ranta puineen
ja pensaineen, sitten vaaleampi pelto, taustana tumma metsä. Mäellä
häämöttivät rakennukset pehmeäviivaisena rykelmänä. Tuvan akkunasta
kajasteli punertavaa valoa. Olikohan Liisa vielä keskiyöllä ryhtynyt
keittopuuhiin?

Oli sopiva etäisyys katsella tuota kaikkea vesipisaroiden ympärillä
piristessä. Kun siristi silmiään, niin lieden valo lientyi yhä
lämmittävämmäksi, pellon vihreys ja metsän tummuus yhä pehmeämmäksi.

Tuo taulu oli oma: ranta, pelto, mäki. Kaikki mitä niihin ja niiden
keskeen mahtui ja sisältyi. Järvi ja sadepisaroiden pirinäkin kuului
omaan maahan ja isäinmaahan.

Äkillisenä mielijohteena välähti Tuomaan mieleen kiehtova ajatus.
Kun joskus kaiken olisi saanut kuntoon, pellon kasvamaan, karjan
tuottamaan, lapset omavaraisina työtä jatkamaan, kun alkaisi
verenkäynti hiljastua ja näkö sameta, silloin kesäisen sadeyön
hiljaisuudessa saisi vetäistä sata vetoa ja asettua tähän lepäilemään.
Täältä ulommasta näköpiiristä olisi ihanaa vielä kerran katsoa tätä
luojan lahjoittamaa taulua, jonka värejä on elinikänsä koettanut
selvennellä. Ja sitten, kun olisi tarpeekseen nähnyt ja nauttinut,
saisi uinahtaa uneen kuin Tuomo heinäkarheelle. Siitäpähän löytäisivät
ja nostaisivat nukkumaan kirkkokuusikon laitaan tai oman kuusen oksien
alle kuoppakummun eteläiseen rinteeseen. Mutta henki eläytyisi ja
imeytyisi tähän kesäyön etäiseen näköpiiriin ja seuraileisi kotoisen
taulun värejä ja vaihteluita, milloin laskevan auringon kullassa
väristen, milloin yösateen pisaroissa piristen.

Mutta levon aika ei ollut vielä. Hän käännähti riuskalla nykäisyllä
rintauintiin. Työ oli vasta alulla, ja veri souteli väkevästi kuin vesi
keväisissä uomissa.

Voimakkain rintavedoin hän alkoi liukua rantaa kohti pannen määräksi
kahdeksankymmentäviisi. Jos niillä pohjaa, niin elämäkin pohjaa. Tuli
aina pantua tuommoisia hulluja kokeita ja ennusteita, ja kun sellainen
kerran mieleen juolahti, ei ajatuksesta päässyt koettamatta.

Hän käytti harkitusti jänteviä rintavetojaan liukuen jokaisella
mahdollisimman tarkkaan. Seitsemänkymmentä oli mennyt, mutta vielä oli
hyvä matka laiturin kärkeen. Pohjaisiko viidellätoista? Eipähän sille
tarvitseisi mitään arvoa antaa. Mikä hassutuksia aina mieleen toikin!

Seurasi pitkiä liukuja puoliksi kyljittäin. Piti käyttää joka tuuma.
Kolme oli vielä... Kaksi... Yksi. Hän odotti kunnes alkoi vajota.
Tavoitteli sitten silmät ummessa varpaillaan pohjaa.

Pohjasi. Pää jäi pinnalle. Noin pitikin. Jos enemmän olisi antanut,
niin liikaa olisi tullut.

Hän kahlasi rannalle, sieppasi vaatteensa kiveltä ja alkoi rivakasti
juosta kotipolkua. Hiljentyvän sateen viimeiset pisarat imeytyivät
ruskeaan ihoon kuin voidetipat.

Liisa odotteli vielä tuvassa lämpimän pannun ja voileipien kera. Lapset
olivat kaikki unessa. Istuttiin hiljaiselle yöaterialle, mutta uusi
sadekuuro helisi iloisesti ikkunoissa.

5.

Kantolaan oli tullut etäisiä vieraita. Myllyn Riku, Tuomaan toveri
kansa- ja rippikouluajoilta, oli Amerikasta kotiutunut ja poikennut
katsomaan.

Parikymmentä vuotta siitä oli, kun hän oli jättänyt nämä laitumet.
Ensin oli silmitellyt vuoden, pari kotimaan rannoilla, mutta sitten
oli seilaillut ison valtameren taakse. Oli tullut käydyksi Alaskat
ja lännen vallat. Töitä oli tullut nakelluksi milloin kämpällä,
milloin farmilla, milloin hiilikaivoksessa parin kilometrin syvyisessä
maakuopassa.

Tuomas ja Riku olivat aikoinaan sopineet hyvin yhteen, vaikka
luonteeltaan olivatkin erilaiset. Tuomas oli vaitelias, mutta Rikun suu
kävi kuin väkkärä. Eipähän se aina ollut kaikkein kirkkainta totuutta,
mitä sieltä pyörivän siiven takaa lähti, mutta tipahti joskus hyväkin
jyvä.

Makailtiin leppoisaa sunnuntai-iltapäivää kuoppamäellä ja muisteltiin
kahdenkymmenenvuoden takaisia. Entisen tavan mukaan Riku enimmäkseen
jutteli, Tuomas myönteli ja hymähteli.

— Muistatkos, kun puskettiin yhdessä kansakoulua. Kahdeksan kilometrin
takaa me pojat kotona yötä läpättiin, yes!

— Neljä sitä oli, naurahti Tuomas.

— Älä puhu mitään! Amerikassa niistä ainakin olisi tullut kahdeksan.
Ja semmoiset miehet! Kortteli selkää ja puoli halkinaista alapäässä,
yes! Sinulla oli kyynärän mittaiset kurpposet, mulla isävainajan
lapikasräyskät. Eikä sinulle kelvannut edes palttoo, minkä äitisi oli
jostakin raapaissut, ei kelvannut, kun ei ollut minullakaan. Semmoisia
kaveruksia me oltiin. — Ja muistatko sinä, kun annettiin pojille
päihin hiihtokilpailussa. Sinä sait lyijykynän ja minä linkkuveitsen.

— Toisinpäin se oli, oikaisi taas Tuomas.

— Olisikohan ollut niinpäin! No, jompikumpi meistä sai sen
eskilstuunan. — Mutta se minua vieläkin harmittaa, kun tarkastajan
kuvatus pisti viimeisenä vuonna kesätöihin. Kustaa Vaasan olin
kirjoittanut pienellä kirjaimella, se muka oli suurikin synti. Ja
sitten kun en osannut laskea niitä korkoja enkä muita rosentteja.
Tulisi vielä tutkimaan! Näytettäisiin dollarinseteleitä ja Amerikan pankin
inträstejä. Yes! No, no, joutipa tuota jumputella kesälläkin,
ei ollut pahoin kiireitä. Ei pidetä äijälle vihoja, eipä sillä. Mutta
leini poika minä olin sen käkkyrän kynsissä. Enpä totisesti ole ennen
enkä jälkeen ollut niin kalpeanaamainen, en Niagaran sillalla enkä
Yorkin tullissakaan.

Mentiin tupaan.

— Onkos tämä sun... Riku kadotti kotvaksi langan pään — On se Liisa!
Sinäkös sen nait! No, kukapas muukaan! Terveeksi Jumalan terveeksi Ja
tässä on niitä ranskanpullia, joita sinä olet pyöräytellyt.

Riku nosti pojat polvelleen.

— Onpas siinä pappaa! Ja onpas siinäkin! Mutta milläs hiivatin
jästillä sinä tytön simppu olet näin punaisia pullanpäitä nostatellut?
Muistanhan minä, minkälainen sinä olit, kun koulua käytiin. Meidän
täytyi aina tuon Tuomaan kanssa varoitella, ettei tuuli vienyt. Ja
muistatko Tuomas, mitä se Töyrylän honstoopeli kerran teki? Jos
Amerikassa joku heittäisi naista kivellä päähän, niin punamäntyyn
vedettäisiin ruipelolta nahka, peijakas!

Tuomo hypisteli sedän vitjoja. Nostettiin ja löydettiin keltainen kello.

— Katsoppas paistikasta! Tuolla laivalla seilataan valtameren ylitse!
Hyt, syt, sanoo nelipiippuinen kone vain. Kuuntelisitko sinä? No,
kuuntele vain! Kyllä se käy, vaikka maailman napa seisahtaisi.

Antille Riku nosti taskustaan pienen peilin. Kas tässä! Tässä näkyy
tuommoinen kaunis poika. Mutta tällä toisella puolella on tervapataan
kastettu neekeripoika. Koetappa, saatko ajettua nuo sen valkoiset
hampaat paikoilleen! Jos saat, niin saat koko roskan!

Näppäiltiin yhdessä peilinlaitoihin. Ensimmäiset menivät hyvin, mutta
lopuksi aina pari, kolme jäi. Antti pyysi, että saisi yksinään pöydän
kulmalla koetella.

— Koeta veikkonen! Vaikka kyllä sinä peilin saat, vaikket kaikkia
hampaita saisikaan.

Antti alkoi yrittää ja Rikun porina jatkui taas.

— Kelpaa sinun jo, kun on tuommoisia poikia. Mulla ei ole edes
tekijää. Eikä taida tulla olemaankaan. Hameväki on Amerikassa korkealla
orrella. Jos sattumalta tapaa jonkun vähän siloisempinaamaisen, on se
tilattu jo etukäteen moneen kertaan. Vapaassa kaupassa olevat ovat
naamavärkkinsä puolesta niin jolseita, ettei niiden kanssa huvita
ruveta mihinkään muhinoihin. Eikäpä reissumies kerkiäisikään. Tänään
Alaskassa, huomenna Kanadassa. Ja väliin täytyy käydä vanhaa maata
katsomassa. Kauan ei tule aikoihin missään.

Antti oli saanut kitatuksi neekerin hampaat yhtä vaille.

— Anna olla, kehoitti setä. — Neekeriltä on aina yksi hammas pois ja
ellei ole, niin se lyödään pois.

Mutta Antti ei hellittänyt, ennenkuin viimeinenkin valkea nasta oli
mustassa kidassa kiinni. Juotiin kahvit ja mentiin loikoilemaan
pihamäelle taas.

— Teistä entisistä mökkiläisten pojista on vääntynyt täällä
talollisia, muutti Riku puheenaihetta. — Miltäs tuntuu isännän virka?

— Eipä häntä paljon jouda tunnustelemaan, Tuomas naurahti.

— Annanko minä sulle vähän neuvoja? Älä tykkää pahaa!

— Anna tulla vain!

— Jätä pois entiset mökkiläisen meiningit, heti kerrassa! Ei se
nykyisen maailman aikana passaa hissun kissun hipeltäminen. Amerikan
farmari hyppää tasajalassa kynnyksen yli. Ei sen peltomaa ole kirjava
kuin Euroopan kartta. Yhtä laatua se paiskaa akkerit ja hehtaarit, tänä vuonna
sipulia, ensi vuonna pippuria, miten milloinkin markonki ja
markkinat vaatii, yes! — Entäs kun sattuu vesikesä. Se poika pistää
miljoonan etania kasvamaan.

— Etanoitako kasvamaan? kysäisi Tuomas muistamatta enää hänkään, miltä
kannalta Rikun leveämmät oli otettava.

— Etanoita niin! Miljoona etanaa, sentti kappaleelta! Kiinan
saparopoika ostaa helluntaiherkuikseen. Semmoinen on oikea farmari,
yes! Aina se rahapennin jostakin nappaa. Ja jos lännen farmarilla olisi
tuommoinen järvi ja rantaviiva kuin sinulla tuossa, niin miljonääriksi
se poika itsensä posauttaisi kahdessa vuodessa. Arvaappas, mitä se
panisi rannan kasvamaan kortteen ja pilliruohon asemasta?

Toisen oli vaikea seurata Rikun pyrstötähden ratoja, hän hymähti ja
naurahti vain.

— Makaroonia! Kolmen metrin mittaisia makarooneja, yes! Kun sattuu
hyvä kesä ja hyvä siemen, niin siitähän lähtee nippu poikineen.
Etelävalloista saa tilata härkävaunullisen neekerityttöjä satoa
rapsimaan. Ja talven eli sillä tavaralla tuhannen mussoliinia. Parin
sai pidättää vielä kaupanpäällisinä talon ruuassa musiikkia veivaamassa.

— Eiköhän siirrytä tuonne katveen puolelle, kun alkoi noin kuumasti
paistaa, Tuomas ehdotti.

— No, ei sitä nyt kulkumiehen sanaa tarvitse ihan prikulleen ottaa,
ymmärsi toinenkin yskän ja alkoi vuoleskella vähän siivommilla
lastuilla.

— Mutta hukkatyötä te täällä vanhassa maassa vielä paljon teette,
oikeata hölmöläisten rukiinleikkuuta, sen minä sanon, aloitti Riku taas
uudessa paikassa.

— Katsos näitä sinunkin hökkeleitäsi. Yksi tuolla, toinen täällä kuin
huonon pelurin nappulat tammilaudalla. Amerikkalainen löisi paikalla
hajalle joka hökötyksen ja pistäisi tuohon mäen rintaan sementistä ja
rautapetoonista yhden ja hyvän. Siinä olisi samassa tallit ja navetat,
sikakarsinat ja kanakopit, rehusäiliöt ja lantapurkit ja itse isäntä
seilailisi vinttikamarissa. Kun kesällä kaiken korjaisi, niin talven
katselisi. Katselisi ja kuuntelisi vain, miten lehmä nielee ja piika
lypsää.

Tuomas hätkähti. Työn ja ajan säästö. Siinä kasassa oli jo jyviä.
Jotakin tuollaista oli joskus hänenkin ajatuksissaan välähdellyt.

— Kyllähän hyvä aina hyvä olisi, monen toisin laittaisin, mutta...

— Tenki nietu! Teidän entisten mökkiläisten täytyy panna hihat
heilumaan ja ottaa tenki kiinni.

Vaikka istuttiinkin katveessa, alkoi Rikun helposti kohoutuva
mielikuvitus pöristä taas autereessa taivaan ja maan rajoilla. Toisella
korvallaan Tuomas kuuli, miten uuden maan farmari ottaa rahoja
paitsi ”makarooneistaan ja etanoistaan”, myöskin mehiläisistään ja
kettutarhoistaan ja lohilammikoistaankin, yes ja yes. Niin vanhan maan
mökkiläistenkin pitäisi käydä erilaisiin ansioihin kiinni eikä nakertaa
vain kuin hiiri nauriin ja ohrarieskan kimpussa.

Käytiin taas tupaan ja tyhjennettiin päivälliseksi Liisan viilikehlot.
Monta sanoi Riku maistaneensa makeaa, mutta eipä sen veroista pitkään
aikaan. Hän nousi ja purjehti huoneen joka nurkan leveine housuilleen
ja tasakärkikenkineen. Kaapilla hän huomasi lasten pankit, käänteli ja
helisteli, otti sitten lompakostaan neljä dollarin seteliä ja tunki
veitsen kärjellä yhden kunkin aukosta sisälle.

Sitten Riku lähti, kun illaksi piti ehtiä vielä tuttaviin toisessa
kylässä ja syksyksi taas Kanadaan ja valtoihin ja ties vaikka minne.

Vieraan lähdettyä istuskeli Tuomas yksikseen kuoppamäellä.

Tuommoinen leuhka se oli jo poikasenakin. Jos puolet puheesta
todeksi otti, niin liikaa otti. Vihaksi pisti kuunnellessa,
mutta kuuntelemattakaan ei voinut olla. Jotakin houkuttelevaa
ja mieleen jäävää siinä pörinässä oli nytkin ollut. Niinkuin se
rakennusjupakkakin. Mitä järkeä olikaan sirotella rakennukset
huutomatkalle toisistaan? — Etanapelto ja makarooniranta! Joskus
juttu veti niin läskille, että lapsikin sen huomasi. Lohilammikot ja
kettulat, mitä kaikkea se pörisikään. — Varmasti olisi monenmoista,
kun ehtisi ja jaksaisi. Ja lisätuloja täytyisi saada. Jokapäiväiseen
leipään kuului nykyjään paljon enemmän kuin ennen: verot, korot,
vaatteet, lääkkeet, apulannat ja väkirehut, kirjat ja sanomalehdet.
Varsinaista leipää tuskin näkyi sen röykkiön alta.

Hän nousi ja lähti viljelyksille.

Lanttumaalla hääri sinappikuoriainen. Olisi pitänyt myrkyttää, mutta
mistäpä enää pölyt ja pölyttimen otti. Muilla keinoilla piti hätistellä
ja toiseksi vuodeksi varata aikoinaan. Muutenkin oli naatti kellastunut
notkoisemmilta keskipalkoilta. Ohutmultaisuus ja pohjavesi. Pitäisi
ainakin läheisempi juurikasvilohko saada salaojiin. Kovaa taistelua
oli kaiken kesää käyty myös juolavehnää vastaan, sekin heikohkon
muokkauksen ja märkyyden ansiota.

Kauramaalla oli huomattavissa samaa vikaa. Alavammat paikat, jotka
kevätmuokkauksen aikana olivat vedenvaivaamia, olivat tinakoviksi
kuivuneina halkeilleet suurille ouruille, touko kitukasvuista, tuskin
vielä helpeelle ehtinyttä, vaikka paremmilla paikoilla teki jo terää.
Hukkaan oli mennyt niillä paikoin kallis apulanta. Ei tosin ollut
tullut kylvetyksikään kuin pari säkkiä superfosfaattia ja säkki kalia
hehtaarille, mutta ei kannattaisi uhrata sitäkään, ellei pohjakosteutta
ja muita kasvunedellytyksiä saisi tyydyttävään kuntoon.

Ruis oli menestynyt kohtalaisesti. Täytyikin, kun riisti pienistä
peltoaloista toisen kesän joutilaaksi. Ei hän ollut tullut vielä
kokeilleeksi juhannusrukiilla, josta sai rehusadon kesantovuonna.
Rehua täytyisi ryhtyä muutenkin enemmän viljelemään, jos mieli saada
karjantuottoa nousemaan.

Mietteissään hän oli joutunut laidunmaan kohdalle. Lehmät märehtivät
kumpareella. Lehmiä ne kaikki olivat, mutta taisi olla siinä
puolitusinaisessa joukossakin sitä ja tätä, koska niukanlaiseksi jäi
maidontuotanto. Liisa teki parhaansa, mutta mitenkäpä enemmän otti kuin
hersyi. Sama juttu kuin kauramaalla.

Tarkastusyhdistys olisi pitänyt saada aikoihin. Keskipitäjällä
oli. Oli täälläkin hanketta ollut, mutta siihenpä oli jähmettynyt.
Isoisemmat olivat liian rikkaita, ehkä ylpeitäkin vähäisempien kera
yhteisasioihin, ja vähäisemmillä oli omat tuskansa. Välttämättömintä
piti aina raapaista kuin tulipalossa. Uudet tärkeätkin aloitteet siinä
jäivät. Niinpä se oli tässä hänenkin elämässään. Peltoja pitäisi
ojittaa, tietä tasoittaa, laidunta raivata. Kyllä niitä riitti kuin
seipäitä selkälinjalla. Parasta kun ei ajatellut, vaan iski lähimpään.

Hänen mieleensä muistui ensimmäinen vielä isän eläessä ostettu vene,
tai veneen jäte, josta oli maksettu kaksi markkaa Rantalan Heikille.
Se vasta oli rottelo. Joka sauma vuoti ja kokan puoli laski vallan
oikoisenaan. Kun kymmenkunta syltä souti, oli vene jo täydessä
vesilastissa. Tukittiin tervatappuraa rakoihin, piettiin ja naulailtiin
tuohta saumoihin. Alkoi vähitellen pitää. Korjailtiin milloin tarvitsi,
ja niinpä mentiin ketkuteltiin vielä viisi, kuusi vuotta.

Oli tässäkin pikeemistä. No, mikäpähän siinä, täytyisi sylkäistä
kouriin ja käydä käsiksi vuotoihin, ensinnä pahimpiin. Huomenna oli
käytävä rukiiseen, mikä ei ollut suinkaan pahimpia. Olipa tiedossa
vuoden leipä, se oikea leipä, ilman muita asetteja ja asetuksia.
Niitto, puinti ja myllyssäkäynti, peräkkäin tulisi useita juhlapäiviä
ja -töitä. — Rukiin jälkeen tulisi tulevana kesänä juurikasvit.
Kuluvan kesän rikkaruohosodasta viisastuneena päätti Tuomas toimittaa
kamarakynnön. Samalla voisi lannoittaa.

Näitä miettiessä ja suunnitellessa oli vierähtänyt parisen tuntia.
Tuskinpa liikaa pyhäisestä päivästä. Pikemminkin liian hätäisiksi ja
epämääräisiksi tahtoivat aina mietteet ja suunnitelmat jäädä. Selvänä
pitäisi linjat olla viikon, kuukauden vuosienkin, taakse.

6.

Syksy oli vähäsateinen ja lämmin. Vanhalla tavalla riihittäen täytyi
puida. Kun riihi oli pieni, tupertui siinä puuhassa päiviä, viikoin
laskettavia. Apuväkeä täytyi haalia, eikä tahtonut aina kunnolla
saadakaan.

Eipä Tuomas työtä kammonut huonompatakaan, saatikka oman viljan
riihitystä, mutta tuskaiseksi sittenkin alkoi käydä se nokinen
tuherrus, ehkä myös senvuoksi, kun tiesi, että työ paljon nopeammin ja
vaivattomamminkin olisi ollut toimitettavissa.

Myöhemmällä ehkä olisi taloista saanut koneen lainaksi, mutta siinäkin
oli omat vastuksensa ja vaivansa. Vilja olisi pitänyt säilyttää
pellolla, missä oli sateiden vaara, ja syyskynnöt myöhästyivät. Iso
kone oli vaikea tiloitella, vikoja siihen ainakin omistajan väittämän
mukaan tahtoi tulla ja apuväkeä piti olla tuhottomasti.

Parikin kertaa oli Tuomas yrittänyt innostaa naapureitaan koneiden
yhteishankintaan. Olihan siinä järven ympärillä melkein huutokuulumilla
viisi Kantolan kokoista pikkutilaa. Kun parisen kilometriä olisi tietä
korjaillut, ei kuljettaminen olisi suurtakaan hankaluutta tuottanut.

Yhteispeltoalaa karttui nelisenkymmentä hehtaaria. Niinkuin tavallinen
talo, viljelmät vain vähän hajalla. Puimakone ja niittokone, ne
kumminkin olisivat sopinee+, hyvin myös kylvökone ja kiekkojyrä.

Oltiin olevinaan hyviäkin naapureita, mutta epäluulo, kateus ja
vahingonilo ilmenivät pienissäkin asioissa ja toimissa. Jos toiselle
tuli vahinkoa tai vastoinkäymistä, ei se liikuttanut toista, melkeinpä
ilkamoitiin katsein ja elein: Ähä, niin se käy, vieläkös pöyhistelet!
Ja toisen menestyminen kaiveli kyynä naapurin rinnassa. Teki mieli
tärvellä viljaa, jos se paremmin kasvoi kuin oma. Tällaista salaista
kähinää ja kahnausta oli tälläkin kylällä pienempien ja isompienkin
viljelijöiden yhteiselämä. Mitähän pieneläjätkin kadehtivat toisiltaan?
Samassa lietteessä kaikki, mikä velassa, mikä nälässä, useimmat
kummassakin.

Työmaillaan myyrästäessään Tuomas usein mietiskeli näitä asioita.
Minkä takia ihmisen piti kahnata ja jarruttaa, vaikka itse luontokin
ympärillä opetti toista? Tuossa ojan laidassa kukoisti pajupensas, sata
varpua yhdessä, tuolla mäenlaidassa muurahaispesä kuin pieni talo,
tuhansien yhteistyön tulos ja turva. Oliko ihminen ilkeä vaiko tyhmä?

Kun hän alkoi eritellä ja tarkastella naapureitaan, tuli hän toisiin
tuloksiin. Kunnon ihmisiä he kaikki olivat, työteliäitä ja rehellisiä.

Lähimpänä uurastivat Siltalan vanhukset, aamusta iltaan, niin pitkät
kuin päivät. Ei suinkaan pennin vääryyttä kumpikaan ollut elämässään
kenellekään tehnyt. Mutta monta surua olivat kokeneet. Lapset kuolleet
tai maailmalle hajonneet. Siihen olivat vanhukset jääneet yksinään
lahoomaan kuin kaksi kantoa aholle.

Mitä puuttui Halla-ahon Jussi? Kiroili ja noitui kuin turkkilainen,
mutta naapurina oli rehti ja työmiehenä hirmu. Väki oli suuri ja elämä
ainaista kitkuttamista. Aina oli pistettävä pisintä suuhun, milloin
juuri kantava lehmä, milloin ruishehto, vaikka parin kuukauden perästä
olisi itse senkin kipeästi tarvinnut. Hätävarana oli souvi. Talvet
ja osin kesätkin niissä huhkiessa omat työt jäivät kesantoon, niitty
pensoittui ja rakennukset olivat päälle putoamassa.

Lumiahon Kaapo, Jussin lähin naapuri oli toista maata. Hän ei lähtenyt
souviin, vaan hissutteli, kissutteli talvet ja kesät omissa nurkissaan,
ei harrastellut raskaampia töitä, mutta tuli myös vähällä toimeen.
Kovimman aikana oikaisi koipensa pankolle ja nieleksi viikkokaudet
ilmaa. Pahinta oli, kun loppui lämmin. Viljelysten ja rakennusten
laita oli hänelläkin vähän niin ja näin. Ei ollut halua eikä varaa
pöyhivämpiin parannustöihin.

Neljäs pikkutilallinen oli Kuuselan Jere, Jörön nimellä paremmin
tunnettu. Jere oli sarveutunut vanhapoika. Kaivoi suuria viemäreitä
suolleen ja elätteli mahoja lehmiä, joita, enempää kuin vasikoitakaan,
ei koskaan teurastanut eikä teurastajalle myynyt, ennemmin antoi
ilmaiseksi sellaiselle, joka lupasi pitoeläimekseen ottaa. Ihmisten
kanssa ei Jere usein sanaa vaihtanut, ei avannut edes oveaan, jos
sille tuulelle sattui, mutta tuli kutsumatta naapurin riihelle tai
elopellolle.

Ja viides oli sitten Kantolan Tuomas, haihattelija, vöyhöttelijä.
Mikäpä parempi hän oli kuin nuo toisetkaan. Kullakin heistä oli omat
hyvänsä ja omat pahansa. Kun olisi löytynyt yhteinen uoma näillekin
viidelle vielä kevätriitteissään ourivalle puroselle, niin ehkäpä olisi
lähtenyt voimaa myllyn pyörittämiseen.

Piti alkaa etsiä. Ehkä se sittenkin kuului enemmän Kantolan Tuomaalle
kuin niille toisille. Puimakoneasia oli ajautunut karille. Piti sopivan
ajan tullen yrittää uudestaan, sitä ja muita.

Juurikasvien korjuuseen oli otettava vierasta apua, mutta meteli
ja touhu oli omasta takaa. Tuomo kiekui ylinnä kukkona, huuteli
tämänsyksyistä mielihuutoaan ”kivat papat” ja etsiskeli sopivia
jälttölanttuja, ensin suurempia, mutta viisastuttuaan pienempiä, ja
isän täytyi tämän tästä ottaa puukkonsa ja tirskuttaa kissankupillinen
tirisevää hyyhmettä.

Antin mielestä hänen perkaamansa lantut olivat suurempia kuin tyttöjen.
Isä arveli sen johtuvan siitä, että hän huomasi omista riveistään
suurimmat ja tyttöjen riveistä pienimmät.

Lantut kasattiin pellolle aumoihin. Isä kaivoi kasan kohdalta pois
mullan. Vihtori muurasi Antin kanssa. Se oli tarkkaa työtä. Antti usein
silmäili etäämpää, tuliko suoraa. Kasan päällys kumminkin piti tulla
niinkuin katonharja. Eivät lantut muuten olisi säilyneet, eikä huonoa
työtä olisi viitsinyt edes katsella, oli isä sanonut.

Lanttuja tuli yhdeksän kasaa, mutta naatteja tuli ainakin
yhdeksänkymmentä. Ei niitä jaksanut edes lukea. Lehmät saivat syödä
naatteja niin paljon kuin halusivat. Tennu oli kaikkein ahnein. Anttia
ja Tuomoa nauratti, kun se ahmi, että vihreä vesi vain suupielistä
tirsui. Mutta kylläpä maitoakin antoi, melkein täyden ämpärin.

Sitten kynnettiin lanttumaa. Toiset sarat oli kynnetty jo aikoja
sitten, tulevan kesän lanttumaa kahteenkin kertaan. Kyntäminen oli
pojista hauskaa. Auran viilu kääntyi kuin takinlieve. Heinämaata
kynnettäessä oli isälle monta kertaa tullut kiire, kun alkoi vetää
viilua takaisin. Hän oli pysäyttänyt hevosen ja hyppinyt saappaineen
päälle, niinkuin rottaa olisi tavoittanut. Toisinaan, kun ehti vetää
kiinni, oli täytynyt käsinkin auttaa.

Tuomo oli istunut monta vakomittaa auran välipuulla ja viipottanut
varpaallaan tyhjää ilmaa. Antti oli isän mielestä aurapojaksi jo
liian suuri. Koulupojaksi oli ollut liian pieni. Ei Antin sinne enää
mielikään tehnyt, vaikka ensin oli tehnyt, kun tytöt lähtöä touhusivat.
Hauskempaa oli peltotöissä isän kanssa.

Kynnön jälkeen tuli Tuomaan apumieheksi Leppälän Vihtori, joka usein
ennenkin oli hänellä töissä ollut. Alettiin kuokkia suota. Pojat saivat
viedä kahvia isälle ja Vihtorille. Matkalla oli hauskaa ja suolla vasta
oikein mukavaa. Kuivemmilla paikoilla voi heitellä kuperkeikkoja,
mutta piti katsoa, missä heitti ja miten monta kertaa. Jos katsomatta
useamman kerran pyörähti, niin kastui housunpeppu. Vaikka hauskaa sekin
vain oli. Isä teki valkean suureen kantoon. Siinä kelpasi kelteillään
kuivatella housut. Aurinkokin paistoi vielä, tosin vähän laiskasti,
mutta paistoi kumminkin. Puolukat olivat makeimmillaan, varsinkin kun
heinärassissa kypsytteli. Toisinaan paloi heinä poikki ja puolukat
putosivat tuleen. Vesi herahti suuhun. No, tehtiin uusi rassi.

Isän mukana oli pyssy ja usein pyssyn vieressä musta lintu.

— Minkätakia isä oli ampunut kauniin linnun?

— Oliko lintu tehnyt pahaa?

Isän oli vaikea vastailla kaikkiin pikkumiesten kysymyksiin. Maailmassa
oli niin paljon kauniin hävittämistä.

Marraskuu lopetti kuokkimiset. Halla levitteli valkeat vaatteensa kuin
jättiläispyykin ensin notkoihin ja niityille ja sieltä vähin erin
pelloille ja kartanokunnaille asti. Järven veti siloiseen jäähän.

Vihtori lähti omille teilleen. Tuomas teki ja kapisteli yhtä, toista
poikainsa kanssa. Korjailtiin lehmäin ruokapöydät, rasvailtiin ja
aseteltiin peltokalut talvikorjuun.

Mutta hauskin työ poikien mielestä oli jääkelkan rakentaminen. ”Kivat
papat” kajahteli pitkin rantoja ja pienet kivet kierivät peilijäätä
pitkin, että helisi vain.

Isä oli joskus iltapuhteella tullut puhuneeksi jääkelkasta, joka
meni niin kovaa kuin auto tai moottoripyörä. Asia tuli kaivelluksi
sen jälkeen niin usein esille, ettei auttanut muu kuin rakentaa
jäämoottori. Katsottiin aidasta pitkä riuku, jonka päähän kaivettiin
reikä. Toisen riu’un pää kaulattiin niin ohueksi, että mahtui reikään.
Sydettiin avanto sopivalle etäisyydelle rannasta ja lyötiin tappiriuku
pohjaan. Reikäriuku asetettiin tappiin, vesikeikka sidottiin köydellä
latvapäähän. Jääkelkka oli valmis. Isä toimi moottorina ja pojat
matkustivat. Oli se aikamoista menoa, ainakin kahdenkymmenen kilometrin
vauhtia, arveli moottori, mutta matkustajien mielestä se oli vieläkin
kovempaa. Tytöt pääsivät koulusta tultuaan mukaan, kun kauniisti
pyysivät.

Monta hauskuutta jääkelkka antoi. Ikävintä oli, kun moottori niin usein
lakkasi toimimasta, isä ei aina joutanut, eikä ollut muitakaan, kenen
siihen olisi nykäissyt. Matkustajia olisi aina ollut.

Rannassa melskasivat pojat koko jääkelin ajan, ja joutoaikoinaan
Tuomaskin sinne usein asteli.

Olipa siinä ”makaroonimaata”. Puolisen kilometriä taisi venähtää omaa
rantaa, kun tarkoin mittasi. Eiköpähän sillekin joskus tarpeensa ja
sijansa ilmestyisi. Kuuluivat muualla vartavasten kaivelevan lammikoita
hanhilleen ja muille vesilinnuilleen. Siinä oli valmiiksi kaivettuna,
ja ruokaa oli.

Niittynotkelmaa pujottelevan lähdepuron koskipaikka korahteli
iloisesti, vaikka järvi oli hevosen kannattavassa jäässä. Siinä oli
talvellakin juokseva, jäätymätön vesi. Lohilammikon uuden maan mies
kaivaisi, muisteli Tuomas Rikun levennyksiä. Eiköhän vanhan maan mies
myös osaisi lammikoita kaivella? Mikä se uuden maan farmari oli kaikkea
rakentelemaan?

Hän istahti kivelle ja alkoi kiehitellä edelleen mietelmiään. Kaksi
hevosta, kymmenen lehmää, kolme sikaa, satakunta kanaa ja tuhannen
lohenmullosta. Siinäpä olisikin kotieläintä Kantolaan.

Eläväthän ne lohet Lapinkin puroissa ja pakkasissa, miksei täällä
etelämpänä, kun hoitelisi ja ruokkisi. Kelpaisi maistella joskus
herrain herkkua. Ehkäpä rahaakin niistä lähtisi. Sivutuloja tässä
olikin keksittävä.

Tuomas heitti kiven purosulaan.

Mitähän kylällä sanoisivat, kun kuulisivat. No, sanoisi ajavansa
savea suolle. Sitä täytyikin ruveta ajamaan. Ajetaanpa savea viitenä, kuutena talvena
. Jos siihen samalla tulee lampi, niin tulkoon niinkuin
vahingossa.

Hän nousi ja otti kuusi pyöreätä kiveä. Tuleekohan vai eikö tule? Jos
sulaan osuvat, niin tulee, jos ei, niin ei tule. Mulskis, mulskis,
mulskahtelivat ensimmäiset rennosti. Kolmas meni juuri ja juuri.
Täytyikö oikein tarkkakätiseksi ruveta. Neljäs meni keskelle, viides
taas hädin tuskin mulahti. Kuudes jännitti mieltä jo aika tavalla.
Keskelle meni.

Lampi tuli. Ei enää muuta kuin kaivamista vailla.

Pojat nousivat jäältä.

— Voileivän itä heitti! ilakoi Tuomo.

— Eipä kun munalukon! tiesi Antti paremmin.

— Leipä ja lukko! Nyt kotiin ja kiireesti! Tuomas sieppasi kaiman
kainaloonsa ja nykäisi Antin kanssa kilpaa karjapihalle. Autettiin
äitiä iltatöissä.

7.

Heitti lunta kuuran selkään ihan sopivasti savenajokeliksi. Vihtori oli
tullut taas kuin kotiinsa.

Alettiin kaivaa hautaa purojuoksun varteen. Vihtori vähän oudosteli.
Mäen rintaan ennen oli savihauta avattu. Olisihan siinä ollut tämänkin
niityn laiteella töyrämä. Mutta itsepähän asiansa tiesi, ei turhia
udellut, hiljainen mies. Kantolassa oli hyvä olo, samapa se, mihin
savihauta kaivettiin.

Savi oli sopivaa ja puro veti niityltä hersyvän veden. Työ alkoi käydä.

— Leikataan suoraan rantaa kohti, voi tulla tästä toisenakin
otettavaksi, Tuomas kaarteli suunnitelmiaan.

Mitäpä Vihtorilla sitäkään vastaan.

— Joo! Vaikka lampi pistettäisiin puron poskeen!

— Vaikka lampi, sinäpä sen sanoit! Tuomas yhtyi naureskellen.

— On näissä tämmöisissä puroputamissa joskus kalojakin, Vihtori
edelleen kehitteli.

Olikohan tullut jotenkin vihjaistuksi. Tuomas vilkaisi toista naamaan.
Vakava oli kuin viilipytty.

— On niissä, hän myönnytellen jatkoi. Lohikin kuuluu elävän ja
kasvavan, kun on jäätymätön, juokseva vesi.

Tuomas vei suolle muutamia kuormia.

— Vai että lohikin! Siinähän on punainen liha. — Vihtorilla oli yhä
sama asia mielessä.

— Niin on. Punainen ja makea.

Pisteltiin taas pari kuormaa äänettöminä.

— Kuka sen vannoo, vaikka tästäkin purkista vielä lohen poika
napataan, vetäisi Vihtori loppumietelmänsä keskustelusta.

— Ei kukaan. Tapahtuu niitä nykyisen maailman aikaan suurempiakin
ihmeitä, Tuomas totesi.

Ajettiin vielä muutamia kuormia sinä päivänä ja siten edelleen kuorma
kuorman jälkeen marras-joulukuun päivinä hämäräisinä. Jouluun päästessä
oli puron sivuun muodostunut melkoinen kaukalo.

Päätettiin pitää pienet Tuomaan päivät, kun sattui sunnuntaiksi. Oli
kutsuttu vain läheisimmät naapurit, Siltalan vanhukset, lumiaholaiset,
Halla-ahon väki ja Kuuselan Jere. Liisalla ei ollut mitään erikoisempia
valmistuksia, mistäpä niitä, joulutaikinasta oli leiponut rinkilän ja
sen keskelle pienempiä pikkuleipiä. Kaljaa oli tehty omista maltaista
niinkuin tavallisesti jouluksi.

Kaikki kutsutut tulivat. Jerekin oli oikonut vanuuntuneen tukkansa ja
vetäissyt sarkatakin ylleen.

Outoa ja kankeata tahtoi aluksi olla. Kaappo rassaili piippuaan. Jussi
täräytteli joitakin voimasanoja lumen viipymisen takia, kuului olevan
jo kohta viimeiset tuutissa, eikä souviin pääsystä ollut tietoakaan.
Jere istui uunin luona ja hivutteli leukapartaansa.

Tuomas koetti puolestaan viritellä keskustelua ja Tuomo teki
suorasukaista tuttavuutta kenen kanssa tahansa. Mielet ja kielet
alkoivat vähitellen lientyä. Kun Liisan pannu tuli pöytään, lientyi
jo hyvinkin, emännänpuolien varsinkin. Käytiin lehmät ja porsaat,
joulusiivoukset ja koulun kuusijuhlat. Monenmoista pientä asiaahan sitä
oli pikku paikoissa.

Tuomas mietiskeli itsekseen, miten pääsisi alkuun koneasiassa. Alkoi
olla sopiva aika, koska Jerekin jöräytteli sanan silloin, toisen
tällöin ja hörähteli matalaa nauruaan.

Antti ja Tuomo olivat löytäneet köydenpätkän ja leikkivät
hevosillaoloa. Antti oli hevosena, mutta vaihteen vuoksi sitten
käännyttiin ja pantiin pienempi kuolaimiin. Hengästyksiin juostuaan
pysähtyivät pojat isän luokse.

— Älkääpäs purkako sitä nuoraa, ei se sitten enää kestä, löysi Tuomas
alkulauseen kuin luudan rapun pielestä.

Hän otti pojilta nuoran, ja jakautuneita säitä selvitellen jatkoi niin
kovaäänisesti, että puhelu naisten puolella taukosi.

— Hajasäikeinen köysi ei koskaan ole kiintonaisen veroinen. Mutta
napistetaanpas nämä viisi haaraa yhteen, noin! Puhellessaan hän punoi
köyden ehjäksi ja pisti solmun päähän.

— Asiassa on perä. Ei tukkiköysikään kestä, jos pitsaus purkautuu,
innostui Jussi asiaan.

Kaapokin näverteli jotakin ja viimeksi Jere jöräytti myöntävän sanansa.

— Niin se on usein meidän pieneläjien elämäkin kuin sääpuolen köyden,
Tuomas ohjaili haluamaansa suuntaan.

Kukaan ei pannut vastaan ja hän jatkoi rohkeammin.

— Niinkuin syksyinen puintikin. Isommat paikat saivat ennen
syyssateita kauransa korjuun, pellolta koneeseen, mutta meidän täytyi
polttaa vähiä puitamme ja jyltätä nenät noessa kuin Egyptin orjain.

Jo alkoi kuulua vastaväitteitä.

— Niinpähän tuota on jyltätty ennenkin.

— Ja kuljettu naama noessa.

— Niin on tehty, mutta herkkua se ei ole ollut, ehti Tuomas väliin.

— Ei ole. Jos olisikin, niin herrat sen aikapäiviä olisivat vieneet,
Jussi heitteli.

Mutta Tuomas tunsi olevansa päälläpäin ja naputteli jäähdyttämättä
edelleen.

Parituntinen meni pohtiessa ja väitellessä. Käytiin syyt ja synnyt
kaskiajoista alkaen. Jussi innostui joskus niin vahvoihin sarvipäihin,
että emännän puolen täytyi joutua so-sottelemaan, ettei lasten kuullen
ihan karkeimpia rakeitaan rapisteleisi.

Mutta lopulta tultiin kuin tultiinkin siihen, mistä lähdettykin oli,
köysi on lujempaa kuin säikeet. Viisisäikeistä köyttä tämän järven
perukan asioissakin tarvittaisiin.

Helpommin päästiin siitä jo itse asiaan. Puimakone ja moottori
päätettiin yhteisesti ottaa tulevaksi syksyksi. Tuomaalla oli tietoja
hinnoista. Laskeskeltiin ja päästiin kymmeneen tuhanteen.

Rahoista vielä piti neuvotella. Monellakopa siinä oli pariakaan tuhatta
ylimääräisiin menoihin hellitettäväksi.

Tuomas ehdotti, että anottaisiin osuuskassasta, mutta siihen jöräytti
Jere:

— Mitäpähän tässä kassoihin pienten takia. Minä panen rahat.

Vähään aikaan ei tahdottu päästä puheen jatkoon. Tiedettiinhän se, että
Jerellä rahoja oli, mutta kukapa olisi uskonut niiden noin helposti
heltiävän. Se oli sitä Jeren riihenpuintia.

Lopulta Jussi löysi sopivan asian, innostui puhumaan tien
laittamisesta. — Ei kannata särkeä kalliiden koneiden pyöriä muutaman
kiven takia. Otetaan muutama pötky jästiä ja heläytetään möykyt rapana
taivaalle!

Asian päätökseksi juotiin Liisan kaljaa Tuomaan tuopista. Hyvää
oli, vaikka ei tainnut olla ylimääräisiä ”rosentteja”, kun niitä ei
muutenkaan tässä talossa harrasteltu.

Koneiden hoitamisesta ja käyttämisestä keskusteltiin vielä. Lumiahon
kujan suuhun tehtäisiin vaja ja Aapo, hiljainen, aina kotosalla
oleskeleva mies sai isännän viran. Mutta rasvoissa piti pitää ja
mutterit tarkistella, hoidella kuin omaa tavaraansa. — Vielä vähän
paremminkin, innostui Jussi uhoamaan.

Iltamyöhäinen jo oli, kun lopultakin lopetettiin kahden Tuomaan
päivät. Nuorempi oli kylläytynyt turhiin pörinöihin ja itse jo
aikaisemmin lopettanut. Naapurit hyvästelivät ja lähtivät. Tuomas jäi
mietiskelemään illan puheita ja päätöksiä.

Eivät tainneet ollakaan semmoisia härkäpäitä, kuin hän omassa
mielessään oli usein kuvitellut. Kukapa Jerestäkään olisi tuollaista
uskonut! Entä Jussi? Viisas mies, vaikka ärränpäätä puri ja
paikkahousuissa kulki. Sen kanssa sai varoa, ettei jäisi töllistelemään
tiepuoleen.

8.

Lounaistuulen tohina puissa, kiurun ääni avaruudessa, suloiset soitot
kylmän ja hivuttavan talven jälkeen.

Oli ollut vaikea talvi: kylmyyttä, lunta ja sairautta. Tytöt saivat
tulirokon koulussa. Ei huomattu, ennenkuin ehti tartuttaa pojat. Pari kuukautta
oli talo kuin sairaala. Anttiin otti lujimmin. Kolme kertaa
hiihti Tuomas lääkkeitä kirkolta. Mutta kuume ei tahtonut hellittää.
Pari vuorokautta houraili poika tiedottomuuden rajoilla. Tuomas ja
Liisa istuivat sairaan lapsensa vierellä yhdessä ja vuoroin. Kädestä
piti pitää kiinni ja ajaa pois se paha koira tai ruma ampiainen, joka
pörisi pään yllä. Eikö äiti sitä huomannut?

Huomasi ja ajoi pois. Mutta hetken perästä tuli ilkeä varis, joka
tahtoi nokata silmän päästä. Isän olisi pitänyt ampua se pyssyllä, kun
suollakin oli ampunut kauniin mustan linnun. Ei voinut tuvassa ampua.
Hätistettiin muuten pois.

Kuume pysytteli neljässäkymmenessä. Eipä kumma, vaikka pörisi ja nokki.

Kovin oli poika Tuomaalle rakas. Noinkohan häipyisi haikeaksi muistoksi
vain. Tuli niin paha olo ajatellessakin, että piti käydä kuutamossa
vilvoittelemassa.

Mutta elämän voima oli sitkeämpi kuin kuoleman. Kuume hellitti. Antti
parani ja toipui.

Tuomo sairastui lievemmin, ja isän piti kertoa satuja, kuten
Antillekin. Lääkkeestä hän ei välittänyt, ei ainakaan siitä valkoisesta
suolasta. Se oli varmaan pahaa, koska Antti oli irvistänyt. Tuomossa
ei ollut juuri kuumetta, eikä monta näppyäkään. Merkiksi vain muutama
nousi naamaan.

Kun lapset toipuivat, tuli Liisan vuoro. Liiaksi lienee rasittunut
raskaan työn ja yövalvomisten takia, muutenkin kun oli heikko ja
heiveröinen. Lääkäri määräsi sänkyyn niin kauaksi, kunnes yskittäminen
ja yöhikoilu lakkaisivat. Ei ollut saatavissa vierasta naista. Tuomas
sai ruveta huolehtimaan eläimistä ja askareista.

Tätä ennen ei hän ollut tullut tietäneeksi eikä ajatelleeksi,
miten paljon naisella pienemmänkin talouden hoitajana oli työtä ja
huolehtimista. Huomaamattomuudessaan, ehkä omahyväisyydessäänkin
oli hän aikaisemmin kuvitellut, että naisen työ oli helppoa, ajan
tappamista, kevyttä käpsehtimistä, jota virkeä ihminen teki ilokseen ja
huvikseen.

Oli se käpsehtimistä. Vaikka hän, liukas mies, käpsehti kuin kärppä,
niin aika ei tahtonut riittää ja aina jäi jotakin tekemättä.

Kun mies lähti töilleen, kyntämään tai halkometsään, näkyi rupeaman
jälkeen, mitä oli tehnyt. Naisen työn jälki näkyi vasta silloin,
kun jokin tehtävä tuli laiminlyödyksi tai huonosti tehdyksi. Kaikki
päivittäinen aherrus ja puuha raukeni yhä uudelleen samaan pisteeseen
kuin juoksuhiekka vierivässä rinteessä. Laita ruokaa ja ruoki, pese
astioita, lasten vaatteita, kanna puita, lämmitä huoneita, venytä kuin
kuminauhaa joka päivä yhä alusta alkaen.

Liisan askareita tehdessään Tuomas vasta senkin tarkemmin tajusi,
miten alkuperäisissä oloissa ja puutteellisilla välineillä nainen
pienviljelijäkodissa vielä joutui työskentelemään.

Miten rääkkääväksi se latojen ja koppelien erillisyys kylmänä
pyrytalvena karjanhoitajalle tulikaan. Sieppaa heinät yhdestä, pahnat
toisesta, ruumenet vielä kolmannesta ladosta. Kahlaa rehusylyyksiä
kantaen tai ruumenkoppaa vetäen vahvoissa kinoksissa jalkineet märkinä,
vaatteet lumisina ja jäisinä. Kuinka monta ämpäriä jo yksin juomavettä
sai heilläkin navettaan lähteestä kantaa. Ja tuulille sovelias
töyräspolku oli usein ummessa. Kun ämpärien kanssa sen kahlasi, niin
väsytti jo miehistäkin miestä. Sitä oli Liisa tehnyt jo monet vuodet,
sairauden ja raskauden ajatkin. Kuinka paljon se ihminen olikaan
napisematta kestänyt!

Mikä olisi ollut pumpun laittaminen. Kolmen, neljän sadan markan asia.
Se olisi pitänyt jo vuosia sitten huomata ja ansaita, vaikka yönseudut
parkkia nylkien.

Muutaman päivän lepäiltyään yritti Liisa jalkeille, mutta yskäkohtaus
antoi ilmi ja Tuomas ajoi takaisin sänkyyn. Viikko kumminkin piti
maata, niin lääkärikin oli sanonut. Jos Kantola sentakia kannoiltaan
nousee, niin nousee se muutenkin.

Oli kuutamoinen aika. Karja-askareet tehtyään ajeli Tuomas puhteella
halkoja. Jalkeille päässeet tytöt huolehtivat keveimmistä askareista.

Viikko kului loppuun. Liisan yskä hellitti ja Tuomaan uusi virka
päättyi lyhyeen kuin kananlento. Kaksi työtä hän kumminkin jäykästi
varasi itselleen, veden- ja rehujenkannon. — Eihän sitä hennonutkaan
niin vähällä kaikista luopua. Mutta mielessään hän päätteli, että
hennoisi hyvinkin. Jos hankkeissa oleva osuuskassan kiinnelaina
joutuisi kesään mennessä nostettavaksi, niin hajalle vain koppelit. Ei
ainakaan rehukantamusten takia Liisan tarvitsisi lumissa ja hölseissä
rämpiä, ja eiköpähän tuota vettäkin saisi lehmäin pöydälle nousemaan.

Uudessa karjarakennuksessa Tuomaan mieli hiljaisia metsäteitä
ajellessa usein askarteli. Mäenlaitaan nousi milloin minkinnäköinen
ja -kokoinen rakennusyhdistelmä. Siihen se sopisi, pellon ja mäen
rajaan. Ullakolle ajettava silta siihen tulisi. Ja navetta, talli ja
rehulato ainakin saman katon alle. Ehkä sinne sopisi vielä muutakin,
kun vielä mietiskeli. Karjarakennuksia koskevat kyselyt ja kirjoitukset
Pellervossa alkoivat kiinnittää huomiota entistä enemmän.

Paikkakunnan lehteä silmäillessään kiintyi hänen katseensa kerran
pieneen uutiseen: — — piirin maanviljelysseuran rakennusmestariksi on
kahdeksasta hakijasta valittu rakennusmestari Ville Savolainen.

Mitähän jos pyytäisi katsomaan sen seuran mestarin? Jospa ei lähde näin
pikku paikkoihin? No, kysymästä ei kukaan kiellä.

Kutsukirje meni ja Ville Savolainen, nuorehko, liukasliikkeinen mies,
tuli kauniina maaliskuun päivänä.

— Vai karjarakennusta. Ja kaikki yhteen, niin kaiketi se on tarkoitus.

— Niin.

Mestari siristeli silmiään ja mittaili askeleillaan sulavaa rinnettä.
Paikasta ei tulisi eri mieltä, se näkyi meiningeistä.

— Tähän se tehdään.

— Tehdään vain.

— Siinä onkin paikka, ettei hakemisesta parane. Tuohon navetta, tuohon
lato. Silta tulee tuolta ja kuorma juoksee ruunan edellä. Mitenkä vesi?
Tuolla töyrään allako kaivo?

Se mies näytti ehtivän kaksi lausetta siinä, missä toinen yhden.

— Siellähän se vaivan takana.

Mestari pyörähteli ympäri, siristi silmiään ja levitteli sieraimiaan,
niinkuin olisi tuulta nuuskinut.

— Mikä kosteikko tuolla metsän rinteessä? Ei suinkaan lähde?

— On niinkin ja hyvä lähde onkin!

— Mitä me sitten mäen alle. Ylhäältä juoksutetaan kirkkaat vedet.

Seurasi nopea esitys siitä, miten verraton ja tuiki tarpeellinen laitos
vesijohto talossa eli, painovesi liiatenkin. Ei koskaan reistaillut
niinkuin pumput ja moottorit, raanan takana aina raitis vesi. Kyllä
isäntäkin sen ymmärsi.

— Kyllä hyvä aina hyvä oli, mutta se maksaa, Tuomas myönteli.

— Maksaa. Kaikki maksaa. Hyvät laitokset paljon, mutta huonot vielä
enemmän.

Väljästi se poika päästeli kuin parivaljakolla.

Pohjimmaltaan oli Tuomas samaa mieltä, joskin laski asioita omalla
tavallaan. Mutta rakennusmestari istahti paljaalle kivelle ja
lasketteli taas parilauseitaan kuin lukukirjasta:

— Nykyajan ihminen ei tee kahdesti, minkä kerralla voi tehdä. Kun te
pistätte tuohon rinteeseen ajanmukaisen ja harkitusti suunnitellun
karjarakennuksen, ei sitä työtä tarvitse enää tehdä pojan, eikä
pojanpojankaan. Se on isän muistomerkki, ja tulevat polvet saavat
rakennella sen ympärille omiaan. Eipä teidän emännillänne ja
tyttärillänne liene liikoja voimia veden kantamisiin ja muihin
itämaisiin orjan töihin. Eikä teillä ole edes varaa käyttää heitä
sellaisiin. Pienelläkin tilalla on isännän ja emännän työvoima
säilytettävä tuottoisampiin tehtäviin. Eikö totta?

Tottahan se oli, liiankin totta. Jotakin siihen ehkä olisi voinut
sanoa ja olisi pitänytkin sanoa, mutta kun kaikesta huomasi, ettei hän
sitä tyrkyttelemällä esitellyt, niin jäi sanomatta niin myötäiset kuin
vastaiset.

Asteltiin alemmaksi mäen rinteeseen. Mestari otti taskustaan ison
muistilehtiön ja kynän ja alkoi vedellä viivoja yhä kysellen ja
puhellen.

— Paljonko oli kokonaispintaala ja paljonko peltoa?

Sai tiedon ja jatkoi taas.

— Kymmenen lehmää ja pari hevosta, ei vielä, mutta joskus. Siihen siat
ja kanat. Ne kuuluvat pienviljelijän talouteen kuin pippuri ja suola
keittoon. Silmien siristys ja paperille tuli taas rohkeita viivoja. —
Onpa ukkovaari iskenyt nurkan poikineen. Pitikö noita latopurkkejakin
joka rauniolle rakentaa. No, eipähän puhuta pahaa; aika aikaa kutakin.
Mikä tuo suurempi tuolla pellon takana?

— Riihi.

— Riihipä tietenkin. Pitihän se tuntea kylkiäisestä. Se pistetään
saman tien hajalle.

— Ei suinkaan.

— No ette kaiketi enää varstalla pui?

— On puitu. Ensi syksynä vasta tulee yhteiset koneet viidelle
pikkutilalle.

— Silloinpa vetelee! Mitä me sitä vanhaa kummitusta siihen jätämme
kauniin näköalan tielle. Lato vähän suuremmaksi, noin. Puinti sillalle
ja kuivaushuone tuohon. Kas noin. Taas tuli paperille viiru johonkin
paikkaan. Hän ojensi kättään ja katseli etäämpää luonnostaan. —
Eipä hullumpi, ei ollenkaan. Tuohon pistetään karjakeittiö, tuohon
kuivikesuoja ja valjashuone, tuonne lantala virtsakaivoineen ja tuonne
lantalan kulmaan kanslia hellalämmityksellä. Mitä vielä puuttuu? Ei
yhtään mitään. Sitten seurasi rohkeita kynänpyöräyksiä ja sanoja
purkautui edelleen. — Tähän tulee leikkaus ja karjapiha. Tuo koivu
ja tuo pihlaja rauhoitetaan. Kasvavat siinä valossa ja höystössä kuin
elämänpuu paratiisin keskessä. Ja tuonne tulevat kanatarhat. Joitakin
pensaita täytyy sinne istutella. Kas niin.

Luonnos oli valmis. Tuomas tuli katsomaan ja ihan hytkähti. Jotakin
tuttua, ennen nähtyä siinä oli, unissa nähtyä ehkä oli.

Mutta kylläpäs se osasi. Muutamassa minuutissa oli kaiken häkäissyt
kuin hihasta. Siinä oli komea rakennus, karjapihat, kanatarhat ja ne
rehevät paratiisin puutkin. Kanatarhassa näkyi omenapuita ja pensaita
niin käkkyräisinä ja luonnollisina, niinkuin viisi vuotta jo olisivat
siinä kasvaneet. Jopahan oli Ville Savolainen kahdeksasta hakijasta.

— Eipä tätä vielä tarvitse niin kirjaimelleen ottaa. Voidaan muutella
ja alkaa vaikka alustakin. Minulla on se veren vika, että tulee
puhutuksi ja viivailluksi ehkä enemmän kuin on tarpeellista. Hän
katseli vielä kerran kauempaa tähtäillen. — Vaikka enpä tiedä, mitä
siinä paljoakaan muuttelisi. Eikö se jotenkin näin pitäisi suuntautua,
jos mielitään tästä teille kotipaikka tehdä?

Mentiin kahville. Juotaessa ehti Savolainen luonnostella vielä
rakennuksen yksityiskohdatkin. Karjahuoneiden seinät piti tehdä
tiilistä, samoin keittiön ja kuivaushuoneen. Rehuladon, lantalan ja
kanalan osaan tarvittavat laudat sai riihen seinistä, jos saha oli
käytettävissä. Uudenveroista tavaraa niistä tuskin sai, mutta eihän
pikkutilallisen kannattanut metsäänkään mennä, kun valmista hirttä oli.

— Eikä ole menemistä. Hyvä, kun saa pärepuut.

— Vai on niin selvänä. Niinpä tahtoo olla monessa paikassa. Sitä
suurempi syy oli käyttää entisten rakennusten hirret niin kauan, kun
vielä käyttää voi.

Oli kaiketi hyvä hiekan saanti? Niin ja niin monta tarvitsisi
noin suunnilleen. Tiilet voi lyödä kotona. Nopsakone maksoi viisisataa,
muottilaatikot voi tehdä itse. Seokseen piti panna niin ja niin monta
osaa hiekkaa, mutta ensin oli tutkittava, ettei vain ollut multaa eikä
ruostetta. Ja kotimaista sementtiä piti käyttää, ehdottomasti.

Siitä jouduttiin jo seinärakenteeseen. Kahdella ilmakanavalla
piti muurata ja eristyksenä käyttää solupetoonitiiltä. Paperille
tuli useampiakin tiiliasenteita. Tämä syrjätiilirakenne oli näin
pienessä rakennuksessa halvin, kylliksi kestävä ja lämpimänsä pitävä.
Välikattojuttu oli mutkikkaampi. Se oli tehtävä rautapetoonista.
Erikoispiirustus piti sitä varten tehdä.

— Mitenkä paljon tämä komeus tulisi maksamaan, osaisiko suunnilleen
sanoa? Tuomas kysyi.

— Se riippuu niin monesta seikasta, perusmaan laadusta, paikkakunnan
palkoista, vieläpä ilmoistakin. Hän teki muutamia nopeita laskelmia
ja yhteenvetoja. — Jos urakalla myytäisiin, luulisin menevän
kahdeksaankymmeneentuhanteen.

— Oho! Tuomaalta pääsi.

— Kallista lystiä, minä myönnän sen. Pientiloilla ja
keskikokoisillakin ovat rakennukset eniten varoja kysyvä sijoitus.
Siksi on aina syytä harkita, miten ne tehdään.

— Ehkä on parasta jättää mielestään pois muutamiksi vuosiksi.

— Ehkä. En kehoita alkamaan paapelintornia, jos pelättävissä on
kieltensekoitus. Ehkä teidän on viisainta korjailla vanhaa ja odotella
parempaa aikaa jokin vuosi. Ei mikään ole surullisempi nähtävyys kuin
kesken jäänyt rakennus ja voimansa menettänyt rakentaja.

Käytiin vielä paikalla. Tutkittiin navetta ja huomattiin, että
siitä voisi jonakin tulla satoisa pyydys. Se oli joka
tapauksessa tulevana kesänä uusittava. Lisäaineita käyttämällä voisi
sen uusia kymmeneksi, korkeintaan viideksitoista vuodeksi. Tehtiin
siitäkin luonnos muutamalla vedolla.

Kyytimies oli tullut.

— Jos rakennatte ensimmäisen luonnokseni mukaan, niin ilmoittakaa
toimistoon. Lähetän piirustukset ja työselityksen. Mutta hiekkaa
varatkaa tarpeeksi ja perustus kaivakaa puoleentoista metriin.

— Mitä tämä käynti maksaa? Tuomas ehti väliin.

— Ei mitään. Jos rakennatte, niin piirustuksista vasta maksatte.
Harkitkaa nyt vielä rauhassa. Suunnitelma sopii teille erinomaisesti,
mutta täytäntöönpano ei ole leikinasia.

Viimeiset sanat kuuluivat tieltä. Reki häipyi tien mutkan taakse.

Tuomas asteli tupaan. Ilmassa väreili mieto tupakantuoksu. Luonnos oli
pöydällä. Jospa rakennus jo olisi mäenlaidassa!

Hän istahti katselemaan ja kuvittelemaan.

— Ei tarvitsisi Liisan kantaa heinäkoppaa, eikä nostella
vesiämpäreitä. Valoa ja ilmaa olisi. Luukkuja aukoilisi, alaspäin
pudottelisi rehut, juurikasvit, lannan. Lumettomia rehuja suojaisessa
paikassa, vesi juoksisi itsestään, maidontulo nousisi.

Kahdeksankymmentätuhatta rakennusvelkaa! Mistä sen otti ja millä sen
hoiti? Pois piti heittää mielestään turhat. Eivät ne kuulu velkaiselle
pieneläjälle mukavuudet: pudoteltavat rehut, juoksevat vedet.

Tuomas pisti luonnoksen kaappiin ja lähti ulos töilleen kuin kiusaajan
kynsistä tempautuen.

Mutta rakennus hiipi perässä kuin varjo, keveästi pääsi, vaikka piti
olla puolitoista metriä maan sisässä. Öisin näkyi tuvan seinällä koko
komeudessaan kuin elokuva valkealla kankaalla.

Karkkoontui päivällä, mutta hiipi taas yöllä. Kiusoittavan hehkeinä
näkyi yhä uusia kuvia.

Kymmenen kaunista lehmää. Maitoa astiat laiteillaan. Neljäntuhannen
lehmiä, olihan niitä hyvissä navetoissa, oli jo viidenkin. Heiniä tulla
pohahti laipioluukusta rehupöydälle. Liisa hypähti ketteränä perässä.
Oliko se Liisa? Olihan se, naurukuopat poskissa kuin viisitoista vuotta sitten
.

Lasiseinäinen oli kanala, niinpä tietenkin. Sitä kaakatusta ja pehkun
pöllytystä. Oliko nuo niitä tarkastuspesiä? Sulkeutui kuin rotanloukku.
Mitä? Tuliko korillinen munia tammikuussa? Tuli. Hyvissä kanaloissa
tuli läpi talven. Ja talvella muna maksoi.

Sillalla puitiin. Kaappo käytti konetta. Jussi ajoi kauroja. Jere
syötti. Hän siteli säkkejä, mutta pahnat ryöppysivät itsekseen sillalta
alaspäin. Alaspäin, tottakai siitä vähitellen painui keveäkin tavara.
”Kyllä on mukavaa, kun on tuommoinen lato, pirkules!” Jussiko se
siellä? Kukapa muu. Itselleenkin lupasi laittaa, jos joskus pääsee
oikein rahakkaaseen souviin.

Tuomas heräsi ja kimmahti ylös. Kello oli vasta neljä. Senkin Ville Savolainen
. Eikös siltä nyt enää saisi päivänlepoa eikä yönrauhaa. Hän
valjasti hevosen ja lähti halkometsään.

Kahdeksankymmentätuhatta! Eikö nyt vähemmällä järkeen mahtunut mahdoton
asia.

Mutta kiusaaja oli rohkea hämäräisellä metsätiellä.
Kaksikymmentäkaksituhatta tulee kassasta, saa nostaa milloin vain,
oli ilmoitettu. Tottapa itsekin jotakin tekisi, paljonkin, eipä ollut
peukalo keskellä kämmentä. Tarvitsiko kesäaikana rupeamakaupalla
makailla parhaillaan olevan miehen. Raunioladon voisi myydä Kaapolle,
joka oli sitä tiedustellut. Voisi ehkä myydä lauta-ainettakin. Riihestä
lähtisi paljon, kun osaavasti sahauttaisi. Hän pysäytti hevosen ja
hypähti metsään. Oli hankiainen. Tuon voisi ottaa ja tuon ja tuonkin.
Harventaen viisikymmentä pärepuuta löytäisi. Niillä kattaisi oman
rakennuksen ja vielä Kaapon navetankin. Toisen kuorman aikana alkoi
idänpuoli sarastaa. Kiusaaja kiersi ruskon puolelle. Tottapa oma työ
ja omat aineet kolmeakymmentätuhatta vastaisivat. Eikä ensimmäisenä vuotena
tarvitsisi kaikkia valmistaa. Vesikattoon vetää. Navetan
valmistaa. Kanalan, tallin ja kaiken muun jättää toiseen, vaikkapa
kolmanteenkin vuoteen.

Kuorma liukui sileää raidetta keveästi niitylle. Kovin olikin mäenrinne
auhto ja avonainen. Kumma, kun paras paikka oli ilman jäänyt. Olisihan
siihen koirankaulalle lyöty latopahainen hyvin mahtunut.

— Mutta he veistelivät koirankaulansa ja koppelinsa ilman velkaa,
ärähti vastapuoli. Riento sai tarpeettoman räpsäyksen, katsoi ja
kummasteli, mistä se johtui, kun muutenkin oli yötöissä oltu.

Aamupäivällä tuli kiusaaja vielä kerran, tieltä kääntyi ja tupaan astui.

— Virtasen Heikki! No terve!

— Terve, terve!

— Mistäs sinä?

— Maailmaltahan minä, souvari!

— Rakennustöitäkö yhä olet tehnyt?

— Kirvestöitä Turussa, petonkitöitä Helsingissä, miten milloinkin on
tarvis ja mieli. Heikki istahti ja sytytti tupakan. — Palaakos sinulla
vieläkään? Ei pala, näkee sen naamastakin. Jopa olet märkä mies.

— Minun tekisi mieleni lyödä navetta hajalle ja tehdä uusi tulevana suvena
. Tuomaalta luiskahti vaaniva lause kuin vahingossa.

— Lyö helkkarissa, mitäs siinä nikoittelet, alkoi Heikki innostella.

— Taitaa olla vähän liian rohkea urakka.

— Ja kittiä! Nykyjään lyödään viisikerroksiset talot pystyyn pikemmin
kuin ohra joutuu vakasta vakkaan. Parissa kuukaudessa me pihatto
pistetään, kun paha pää otetaan.

— Jäisitkö sinä töihin ja osaisitko muuraukset ja petoonityöt?

— Jaa että osaisinko! Me pojat tehdään, mitä lystätään. Muut tekevät,
mitä osaavat. Muistat sinä sen entisestään.

Tuomas ei muistanut erikoisia entisistä. Mitähän lapsina lienee tehty
juoksupyöriä, vesimyllyjä ja pieniä nurkkahyllyjä. Mutta aina Heikki
oli työnsä valmiiksi vienyt, sen hän muisti.

Tuomas otti hyllyltä rakennusluonnoksen.

— Närkki värkki! Olisi mittakaavan vielä alle pistänyt, niin selvää
olisi ollut, vaikka paikalla olisi käyty kasaamaan.

Heikki tarkasteli toista paperia.

— Ja siinä tiiliasetteluita. Nuo olisi neuvomatta osattu. Osataan
näitä enemmänkin, jos tarvitaan. Hän näytti tulitikun pätkillä. —
Noinkin ja vielä näinkin. Osataan sitä täälläkin, vaikkei ole suuria
kouluja käyty.

— Mutta hiekka on vielä mäessä, sementit ja kalkit kaupassa ja
rahaakin vasta parisenkymmentätuhatta tiedossa, Tuomas vastusteli.

— Siinähän sitä jumalan kyllä.

— Velkarahaa on sekin.

— Raha kuin raha. Aina se silmästään puree.

— Ei se edes riitä. Kahdeksankymmentä tuhatta arveli mestari
tarvittavan.

— Mitä kaikista arveluista, ei ne aina paikkaansa pidä.

— Voi mennä enemmän.

— Mutta voi jäädä vähempäänkin. Hiekka ei maksa mitään, eikä kivi
maksa, ei ainakaan ennen ole tällä perällä maksanut. Sementtiä ja
rautanauloja ostetaan parillakymmenellätuhannella kahteen tuommoiseen
hökötykseen.

— Entäs palkat?

— Et suinkaan sinä palkkaa saa muustakaan työstäsi?

— Entäs sinä?

— Jaa minä! Heikki siirtyi vähän lähemmäksi. — Olen karkuteillä,
jos ma suoraan sanon. Tuli kolautetuksi yhtä rapparia nenänvarteen.
Muutenkin taitaisi olla terveellistä ilmanmuutos. Kaupungissa tulee
hummatuksi ja ryypätyksi vähän liiemmäksi.

— Saa täälläkin ainetta, kellä siihen kova halu on, Tuomas huomautti.

— Ei ole järin kova. Äläkä anna rahaa ja mistäpä antaisitkaan, ellei
ole.

— Mutta enhän minä ilmaiseksi rupea sinulla töitäni teettämään.

— Annatpahan sitten, kun satut saamaan. Ilmaiseksi se minulta menee
niille trokareillekin, vietäville, menee vielä terveys kaupanpäällisinä.

Kiusaus alkoi käydä Tuomaalle ylivoimaiseksi.

— Mitähän tuo Liisakin sanoo!

Mitäpä Liisa siihen. Ruokaa lupasi laittaa, olisihan se iso asia, kun
jaksaisi läpäistä. Kerran se kumminkin oli kestettävä. Vielä samana päivänä
ajoi Tuomas ensimmäiset hiekkakuormat. Keliä riittäisi tuskin
kuukauden päivät. Piti ehtiä sementit, pärepuut, hirrenvedot. Siinä
olikin pantava hihat heilumaan.

Mutta Heikki avasi reppunsa, veti virkapuvun ylleen ja alkoi askarrella
tiilikehien kimpussa navettamäellä. Antti kopisteli vasaroineen
hanttimiehenä. Heikki, paljon kulkenut ja kuullut souvimies, siivoili
pojan takia juttujaan ja nauroi tämän mieheville päätelmille, että
metsänrinta kaikuna vastasi. Päiväkin alkoi jo paistaa kutkutella
niin mukavasti niskavilloissa. Väliin piti heittää puserokin kivelle.
Olisipa saanut sisuskalutkin siihen kevätahavaan tuulettumaan, mutta
kun olivat niin vanhanaikaisesti rakennetut, ettei voinut kääntää.

Se oli tullut nyt aletuksi. Siitä jo kylällä puhuttiin: Kantolan pihatosta
. Puhuttiin, miten puhuttiin, kukin omalla tavallaan: Kujalat,
Äijälät, Jeret ja Jussit. Ei auttanut enää jäädä kuuntelemaan. Piti
painaa vain suoraan kuin yksiöistä jäätä.

Riento alkoi tottua aikaisiin aamurupeamiin. Neljältä, jopa kolmeltakin
lähdettiin. Hiekkakasa alkoi nousta ja laajeta. Päivisin huovettavan
aikaan oli hevosella pitempi ruokatunti. Heikki ja Tuomas purkivat
riihtä, veistivät hirttä, porasivat kiveä ja tekivät mäellä minkä
mitäkin. Kehiä oli jo tarpeeksi.

Sementtihiekka ajettiin puronotkelmaan savihaudan reunalle. Tärveltyi
siinä heinänkasvua kuorman verran, mutta se ei merkinnyt mitään
työnsäästön rinnalla. Vesi oli vieressä ja hiekkakuormat liukuivat
alamäkeä vaivattomasti.

Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina oli osuuskassan kokous. Tuomas
meni nostamaan kiinnelainaansa. Hän otti Savolaisen lähettämän
rakennuspiirustuksen lainapaperiensa joukkoon.

Koko hallitus oli koolla, Äijäläkin, vaikka ei usein viitsinyt
kokouksissa kulkea.

Oli kiusoittavan äänetöntä, kun kirjuri katseli ja kahisteli Tuomaan
kiinnelainapapereita.

— Kiinnekirja, maarekisteri, rasitustodistus, huudatukset, velkakirja
ja palovakuutuskirjat. Sanat tipahtelivat kuin reiästä pitkien taukojen
jälkeen.

— Kaikkihan ne ovat kunnossa, puheenjohtaja totesi ja tarkasteli
hänkin papereita.

— Kunnossa! Kyllä kai ne paperit aina kunnossa! Mutta mitäs sinä
meinaat tehdä noin paljolla velkarahalla? Äijälä mittaisi lattialle
pitkän syljen, vaikkeihan kokoushuoneissa sitä olisi saanut tehdä.
Huoneessa tuntui vapauttavammalta, niinkuin ukkosilmalla, kun ensi
kerran jyrähtää.

— Kymmenellä tuhannella maksan kauppahintaa ja loput käytän tähän.
Tuomas levitteli pöydälle piirustukset.

Miehet kerääntyivät lähemmäksi ja tarkastelivat niitä, mikä milläkin
ilmeellä ja mutristukselia. Äijälä veti lasit nenälleen.

— Hei helesinki! Oikeinkos sinä västinkiä meinaat rauhanaikoina!

— Eikö tämä ole ammattimiehen tekemä navetanpiirustus, Tuomas vastasi.

— Ammattimiehen! Pitkä ruittaisu. — Kyllä teillä riittää
ammattimiehiä miljoonia pilstaamaan! Entisaikaan toki nikkaroi jokainen
talonmies ja mökkiläinen itse navettansa. Ei tehty velkaa velan
niskaan, niinkuin te hassut. Niinkuin jokin manna ja autuus löytyisi
niistä ammattimiesten navetoista ja sontaladoista. Nälkä niissä tulee
ja tielle lähtö paremmillekin sankareille kuin sinä olet.

Äijälää ei monesti oltu kassan kokouksissa niin monisanaisena kuultu.

Tuomas astui askeleen eteenpäin ja katsoi häneen.

— Amerikan rahat tässä kaiketi ovat kysymyksessä, eivätkä Äijälän.
Kantola tarvitsee navetan! Jos minä lähden, niin navetta jää! Hän
heitti toisen silmäyksen kuin valonheittäjästä. Äijälän katse paloi
vastaan. Kumpikaan ei väistänyt.

— Navettahan teidän täytyy saada, mutta eikö sitä voisi hirsistä
pienemmin kustannuksin? alkoi puheenjohtaja tasoitella tietä.

— On pantu alulle jo tämän mukaan.

Miehet vilkaisivat toisiinsa. Oli pantu alulle, tiedettiinhän se.

— No, ehkäpä siirrytte toiseen huoneeseen, on semmoinen tapa näissä.

Tuomas meni ulos. Käsittely kesti pitkän ajan. Ulos asti kuului Äijälän
täräyksiä ja toisten nauruntirskettä silloin tällöin.

Vihdoin Tuomas kutsuttiin sisään. Puheenjohtaja aloitti kaukaa
perustellen.

— Täällä on teidän asiastanne paljon puhuttu. Yleensä on oltu
sitä mieltä, että suunnitelmanne mukainen rakennus on liian kallis
niin pieneen paikkaan. Yleensä pitäisi aina neuvotella, ennenkuin
aloittaa, mutta kun te nyt kerran olette jo aloittanut, niin asiaa
harkittuamme olemme päättäneet, että saatte käyttää siihen jäännöksen
kiinnelainastanne. Tuleepahan sitten tällekin paikkakunnalle oikein
ajanmukainen...

— Västinki! Äijälä keskeyttäen täräytti ja nauru rätisi kuin
raudankappale puimakoneen nastoissa.

Tuomas pyörähti päin ja nauroi ehjänä vetona vastaan.

Hän kirjoitti kuittauksen heti. Kaksikymmentätuhatta merkittiin
talletustilille, jäännöksen Tuomas nosti ja lähti.

Muita asiakkaita ei enää ollut. Luettiin ja allekirjoitettiin
pöytäkirja. Puhuttiin sitä tehdessä äskeisestä kuka mitäkin, mutta
Äijälä sanoi viimeiseksi:

— Rakentaa se sen västingin.

9.

Toukokuu ei antanut, mitä huhtikuu lupasi. Jäidenlähtö myöhästyi. Tuuli
pysyi sitkeästi pohjoisen puolella pitäen ilmat koleina. Aurinkoisia
päiviä oli vähän ja milloin oli, oli yöllä kylmää. Pellot pysyivät
kauan märkinä ja kaurankylvö viivästyi. Karjanrehu alkoi loppua, kuten
tavallisesti pitkistyvinä keväinä.

Viimeisellä rekikelillä vedätti Tuomas osuuskaupan kautta tilaamansa
sementtilastin. Kelirikon peloitellessa oli pitänyt palkata naapuritkin
muutamiksi päiviksi vedättämään. Sellaista souvia ei Jussi sanonut
ennen ”mokanneensa”. Kelpasi nyt köyhänkin, kun naapuri alkoi tuolla
tavoin rusnata. Jussin puhe oli aina samanlaista hohluamista, voi ottaa
totena tai ivana, miten vain itse halusi.

Kehämestarit olivat siirtyneet puronrantaan vesilammikon äärelle ja
ensi töikseen tehneet suuren sekoituslaatikon. Vihtori oli tullut
vakinaiseksi apumieheksi. Antti ammensi saunakipolla vettä saaviin.
Kolmekymmentäviisi kipollista meni, joskus kuusi ja seitsemänkin, jos
sattui muutamista läikähtämään.

Lantun kylvämispäivänä oli poika kuin tulisilla hiilillä. Kahteen
paikkaan olisi pitänyt joutua yhtä aikaa.

— Tehdään me vain näitä rahatöitä, kehoitteli Heikki.

Antti ammensi taas saavin, mutta juoksi sitten kiireen vilkkaan isän
luokse pellolle. Kylvökone läklätti tuttua lauluaan. Antti päätti
kulkea isän askeleissa vain puolisarkaan, viisi tai kuusi vakoa enää
taisi tulla. Tuli kahdeksan, mutta sittenpä täytyi kipata kiireesti
purolle.

— Ajattelin tästä lähteä jo toista miestä tiedustelemaan, uhosi
Heikki. Mutta Antin kippo nousi ja laski yhtenä lipinänä vain.

Tuomaan työpäivät alkoivat venähtää kaksivuoroisiksi. Toinen vuoro oli
tehtävä toukotöitä, toinen meni rakennushommissa. Paitsi tiilentekoa,
oli laudan ajoa, pärepuiden kuorimista ja monta muuta nykäisyä.

Kolmekymmentäviisituhatta tiiltä arvioitiin menevän. Heikin mielestä se
orjantyö olisi jo saanut loppuakin, mutta Vihtori painoi kuin vauhtiin
päässyt juna, sitä vihaisemmin, mitä useampi tuhat oli menossa.

Helluntaipyhien jälkeen käytiin perustuksen tekoon. Se tehtiin
säästöpetoonista ja säästää piti vielä siinäkin, sillä sementtiä oli
enää parisenkymmentä astiaa jäljellä.

Perushauta kaivettiin metriin neljäänkymmeneen senttiin. Naapurin
Jussi, joka aina silloin tällöin muisti käydä katsomassa, ihmetteli,
mitä he niin syvältä hakivat.

— Tiedä, vaikka aarre löydettäisiin, Tuomas naureskeli haudan pohjalta.

— Mutta käy kiinni sankaan osavaan aikaan, muuten ei nouse, Jussi
neuvoi.

— Jos kerkiät, niin käy sinäkin kiinni. Joudatko auttamaan kiven
ajossa?

Aina Jussi jouti semmoiseen työhön, jossa markan reuna näkyi, ajoi
kiviä ja vettä ja suuriäänisesti rouhusi. Koko mäki puhdistui
irtokivistä, pellonlaiteen rauniot hävisivät ja osa täytyi ajaa
laitumen puolelta tien takaa.

Perustustyössä oli kesäkuu kapertunut juhannukseen. Aattona laskettiin
viimeisten väliseinien pohjat Sementtiä oli jäljellä enää pari astiaa
ja sorakasa oli kadonnut olemattomiin.

— Kuka käski kaivaa maanuumeniin. Usko vastakin herroja, pirkuleita,
Jussi lohdutteli.

— Niitäpähän tässä täytyy edelleenkin vain uskoa, Tuomas arveli ja
luki Jussin kouraan tuhatkunta markkaa. Nopeasti oli talletus alkanut
huveta.

Heikki onki hartaasti koko juhannuspäivän. Syntiä sekin oli ja
sapatinpäivän rikkomista, vanhat vakuuttelivat, mutta kun Heikki
muisteli, miten oli tullut pyhitetyksi edellinen ja senkin edellinen juhannus,
päätteli hän tyytyväisenä tunnossaan, että tämä juhannus tuli
ansiopuolelle viimeisellä litviikillä.

Illan hän leveili kalansaaliillaan. Isä Pietarikaan ei olisi mokomasta
kaukalosta enempää saanut. Laatuakin oli vaikka kuinka monta: ahventa,
särkeä, salakkaa, suutaria, kiiskiä. Pietarilla aikoinaan mitä lienee
ollut suolasilliä, vaikka oli harattavana koko Genetsaretin meri.

Juhannuksen jälkeen aloitettiin muuraus. Se oli jalompaa työtä ja
mestarin mieliala nousi. Rakennukselta alkoi kuulua värsynpätkiä, vähän
rohkeanlaisesti veisteltyjä. Vihtori sai uuden nimen, Puosu.

— Hei, Puosu, pruukia! kaikui niin mahtavasti mäkeä vastaan.

Kiroilemisia piti karttaa poikain takia — Liisa oli pyytänyt. Ei sitä
aina muistanut mies, joka parhaat oli elänyt Sodomassa ja
Gomorassa. Tottui toki lopulta kääntämään ennen seinää. Tuli perhosia,
junalautoja ja saatavia. Mutta Siltalan muori kuuli ne väärin.

— Taas se jumalaton kiroilee, päivitteli tupaansa hyssytellessään.

Muurattiin rakennusmestarin ohjeiden mukaisesti kahdella syrjä-
ja yhdellä lapetiilellä. Tuomas muurasi sisäpuolella. Aluksi kävi
hitaammin, mutta pian siihen tottui. Ulkopuolen mestarille tuli kiire,
kun piti vähän näköäkin koettaa. Onneksi oli Tuomaalla aina omia
mentäviään, jolloin päämestari sai vetäistä henkeä.

Tiilien ja laastin siirtämiseen kului paljon aikaa. Tiekin tahtoi
kuoppaantua ja vedeltyä. Eräänä aamuna esitti Tuomas yöllä miettimänsä
suunnitelman. Tehtäisiin rata. Mäellä oli pitkiä riihen kattoparruja ja
orsia, laudoista lyödään vaunu ja vahvimpaan tellinkitolppaan vorokki.

— No, voi per — — — honen! Miksen minä tuota huomannut, Heikki
innosteli.

Tehtiin pitkä päivä. Illemmalla haki Tuomas ohjasnuoraa kaupasta ja
seuraavana aamuna avattiin rata liikenteelle.

Hyvin alkoi käydä. Kahden miehen voimalla nousi pari hevoskuormaa
tiiliä ja laastitynnyri kaupantekijäisinä. Heikki valmisteli itselleen
mukavan istuinpenkin. Siinä sitä veteli ja tupakansavuja sopi vedellä
samassa, savu lähti valtionkin veturista.

Tuomosta tehtiin junailija. Ei yksikään juna saanut kulkea yksin,
paitsi aamuisin, jolloin junailija vielä nukkui. Isä teki pajupillin
ja äiti neuloi merkin lippalakkiin. Kun Vihtori sai lastin täyteen,
vislasi Tuomo ja koneet mäellä pantiin käyntiin.

Alaspäin tyhjällä vaunulla lasketellessa otettiin matkustajia. Antti
kulki hyvin usein ja tytötkin silloin tällöin. Heikki oli tehnyt pari
matkaa, isä kerran ja äitikin kerran. Piletin, päivänkakkaran lehden,
sai ostaa junassa ja maksoi se viisi penniä. Antin, joka kuului
junamiehiin, ei tarvinnut maksaa mitään.

Muuraustyö joutui, mutta maatyöt eivät tahtoneet luistaa niinkuin
ennen. Vettä sateli jatkuvasti, kaikki oli myöhäisessä, heinänkasvukin.

Heiniä tuli runsaanpuoleisesti, mutta huonokorjuisia. Suolaa täytyi
laittaa runsaasti. Rauniolato oli tullut ajattelematta puretuksi.
Täytyi tehdä suova. Tuomasta harmitti. Kiviraunion takia oli purettu.
Olisi kiviä vielä muualtakin löytynyt. Enemmän pitäisi harkita,
ennenkuin tehtyä purkaa.

Heinänkorjuun päättyessä oli muuraus vielä vähän kesken. Parin kuukauden
aikana olisi kaikki pitänyt joutua käyttökuntoon, puimalato
aikaisemminkin. Rakennukselle olisi pitänyt ottaa lisää työvoimaa,
mutta raha oli huvennut muutenkin vähiin suoniin vaikka palkkoja,
hevostöitä lukuunottamatta, ei ollut vielä montakaan markkaa maksettu.
Olisi pitänyt ehtiä ja jaksaa vieläkin enemmän. Tuomas oli kyllä
jatkanut päivää yön kustannuksella, sillä muuta keinoa ei ollut. Mutta
silläkin oli rajansa.

Väsymys ei karkoittunut enää neljän tunnin unella niinkuin ennen.
Järvessä virkistyi. Kun iltaisin sata vetoa veti, kääntyi ja katseli
ruskoa vasten, kirkastui kaikki taas seesteiseksi. Puolitekoinen
rakennus näytti nousevan, lato ilmestyi, pääty kohosi. Paluumatkan sata
vetoa latasivat näkemyksen sytyttämää voimaa.

Rakennusmestari oli laskenut välikattoon tarvittavat rautamäärät.
Neljä kuormaa oli asemalta ajettava. Sementtiä tarvittiin lisää
ainakin viisitoista astiaa. Kun Tuomas viimeisen laskun osuuskauppaan
maksettuaan tarkasteli talletuskirjaa, oli säästösarakkeen paikalla
kaksinumeroinen luku.

Mietteliääksi veti miehen, mutta niinpä oli vetänyt toisenkin. Heikki
raaputteli niskaansa.

— Kaupungissa teki kukin omaansa, kirvesmies ja rappari, putkimies ja
petoonimies.

— Sinähän olet vähin niitä kutakin, Tuomas muistutteli.

— Mutta välikattoa minä en rupea vaivaamaan, Heikki epäsi rehellisesti.

— Mistä tässä nyt parempi mestari hankitaan? Istuttiin seinällä ja
mietiskeltiin.

— No, nyt minä tiedän! Heikin muoto kirkastui. — Eppu sen tekee.

— Mikä se semmoinen Eppu on?

— Onpahan vain Hollolan Eppu. Se poika pistää petoonikaton vaikka
tuomiokirkkoon. Lähdenkin hakemaan. Heikki nousi innoissaan kuin heti
lähteäkseen.

Saattoi siihen epunnoutomatkaan olla muutkin syynsä, aavisteli Tuomas,
mutta minkäpä sille nyt mahtoi, kun toisella oli kova halu, eikä se
välikattokaan ihmettelemällä valmiiksi tullut.

Viisisatanen piti saada matkarahoiksi, ei enempää missään tapauksessa,
tiedä vaikka tulisi ruvetuksi hummaamaan, eikä semmoiseen nyt aikaa
ollut. Heikki touhusi partansa kanssa.

— Joudutteko maanantaiksi? Tuomas tiedusteli.

— Nyt on perjantai. Totta hiidessä. Päivässä tämmöisen reisun teki,
kahdessa vaikka kontaten.

Meni maanantai ja vielä keskiviikkokin. Epusta, enempää kuin
hakijastakaan, ei kuulunut merkkiäkään.

Loppuviikolla niitettiin ruista. Sunnuntaina Tuomas päätti lähteä
tiedustelemaan uusia tekijöitä.

Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä, poikkesi pihaan kaksi miestä kättä
kaulaa toisiaan tukien. Toinen oli Heikki, hänet tunsi, kun tarkemmin
katsoi, toinen tietenkin oli se Eppu.

Heikin siniset seviottihousut olivat savessa yltä ja alta, lakki ja
kaulusnauha olivat jättäneet omistajansa, ties missä ja milloin. Vasen
silmä oli muurattu umpeen.

Epun laita ei ollut paljonkaan paremmin, ellei ota huomioon sitä, että
hänen oikea silmänsä lienee ollut muurattuna jo pari vuosikymmentä ja
että housujen alkuperäistä väriä oli mahdoton määritellä. Mutta Epulla
oli lakki tallella. Nähtävästi se kangaslippuinen äppänä oli päässä
yhtä lujassa kuin nahka.

— Tuli ryypätyksi, tunnusti Heikki enemmän Liisalle kuin Tuomaalle.
— Tuo Eppu on semmoinen pelsepuuppi. Jos se tietää toisella
rahapennin olevan, niin sillekös tuska tulee. Poikettiin tuttuun
paikkaan ja ostettiin varpunen evääksi, mutta pitkällekö sillä. Tämä
palasi takaisin ja otti toisen ja sitten vielä kolmannen, ennenkuin
lähtemään päästiin. ”Nyt junalle”, sanoin minä. ”Onkos sinulla vielä
junarahat?”, tiedusteli hylky. ”Tottakai”, minä sanoin, ”kuinkas tästä
muuten maanantaiksi töihin kerittäisiin”. ”Maanantaiksi tästä ehtii
vielä vaikka takaisinkin”, sanoi ja poikkesi taas johonkin hyyskään.
Siellä ei ollut varpusia, mutta isompia lintuja oli. Tämä ehdotti,
että perustettaisiin osakeyhtiö ja ostettaisiin kokonainen, tulisi
muka halvemmaksikin. Minä pöhlö panin junarahat likoon. Mitäs tällä
muuta oli kuin haisevat ryysynsä. ”Milläs piletit?” huomasin vasta
jälkeenpäin, mutta Eppu viserteli, että kauankos kaksi virstaa kävelee
ja maantien varrella voidaan myydä ryypyttäin tientekoäijille, markka
ja ryyppy, tienataan junarahat pois.

Käveltiin lerputeltiin ja kannettiin vuoroin säkkiä. Paistoi ja
hiotti kuin mikä hiivatti, ja autot, senkin häkämasiinat, työnsivät
katkua. Silloin tämä kaivaa housunmutkastaan markan, miten lienee
sinne jäänytkin. ”Myyppä yksi ryyppy”, sanoo. ”Mitenkä se käy päinsä”,
minä estelen. ”Miksei käy, kun minä annan luvan ja sinä myyt, kukas
osakeyhtiössä määrää, elleivät osakkaat”. Mihin minä siitä pääsin.
Täytyi myydä, kun toinen raha kourassa pyysi. Mutta tuli siinä
helteessä ja pentsiininkatkussa kuivanen minullekin. Sanoin vuorostani,
että tänne napsu ja pistin Epulle markan kouraan. Siitä se alkoi kauppa
käydä kuin siimaa, toinen möi ja toinen osti, aina käteisellä näpistä
näppiin. ”Ei tämä kauppa vetele”, sanoin minä. ”Ei minustakaan”, myönsi
tämä. ”Sattuu pollari huomaamaan, niin tekee lopun.”

Poikettiin tien poskessa olevaan latoon ja alettiin kauppahommat taas.
”Mutta maanantaiksi töihin”, muistuttelin minä. ”Joo, joo”, torisi tämä
jo pätkässä kuin sika, holautti aina pari yhdestä.

Mutta sen minä sanon, ettei yhtiökauppa tämän maailman aikaan enää
vetele, lopetti Heikki surullisen historiansa. — Toinen siinä sen
juo, minkä toinen tienaa. Tuohon häkeltyi meidänkin tienestit. Hän
veti taskustaan nikkelimarkan. — Mihinkä sen Juudaksen penningin edes
pistänkään.

— Pankkiin! Tuomo juoksutti säästölaatikkonsa.

— Sinäpä sen keksit! Ei sillä tehdä enää pirtukauppaa. Heikki tipautti
markan laatikkoon. — Mutta eipä sentään maattu maanantain ylitse.
Pyhähän nyt on vasta.

— Joo, pyhä on, Tuomas naurahteli.

Maanantaina, vaikka viikkoa myöhemminkin, käytiin töihin. Heikki ei
suotta ollut Eppua kehuskellut. Vasat tulivat paikoilleen ja rautojen
solmut ja koukut juuri niihin paikkoihin, joihin pitikin. Ei sen
parempaa työtä olisi tullut, vaikka yli-insinööri vesihallituksesta
olisi ollut valvomassa.

Mutta Heikki oli mestari kirvesmiestaitonsa puolesta.

— Kyllähän valmiisiin vormuihin rautaa ja petoonia litisteli kuka
tahansa, mutta muottien teko, siinä miestä tarvittiin.

Eppu oli rauhallinen poika. Kuunteli korvat lopassa, jos kuunteli,
vihelteli ja sihtaili rautojansa avonaisella silmällään kuin pyssymies.

Tasan kaksi viikkoa kesti välikattotyö. Eppu sai palkkansa, pisti
viisimarkkasen kuhunkin kaapin päällä olevaan säästölaatikkoon, Liisan
kouraan kaksikymmenmarkkasen, hipaisi lakkinsa lippua ja lähti.

— Tuommoinen nääkkä se on aina. Itkua mennessään pusertaa, muutaman tunnin
perästä jo juo ja hoilaa. Huomenna makaa tuusan käkenä,
ylihuomenna ei ole jäljellä muuta pyöreätä kuin nappi, jos on sitäkään,
Heikki puheli.

Haikean mielen hyvitystä se puhe kaiketi oli hämärtyvänä syysiltana.
Mutta aamulla paistoi taas päivä. Heikki alkoi veistellä alimmaista
hirsikertaa ullakkorakennetta varten.

10.

Kylmää alkukesää seurasi sateinen ja tuulinen syksypuoli. Viljat
tuleentuivat hitaasti. Ruis oli talvihomeen takia muutenkin huonosti
menestynyt. Kaurasta ei ennen pakkasia ehtinyt joutua muut kuin
aikaisemmat laadut. Useimmilta meni siemenkin. Puimalaitteet olivat
tulleet aikoinaan. Sovittiin, että Tuomaan rukiit puitiin pellolla.
Toisten osakkaiden viljat laskettaisiin kaikki yhteen mittaan ja sitten
viimeiseksi tuotaisiin taas Kantolan suviviljoille.

Koneiden tuonnissa ja asettelussa kävi tavallista äänekkäämpi meno ja
meteli, niinkuin ainakin niissä toimissa, joissa Jussi oli mukana. Nyt
tahtoi vähän itse kukin loistella tiedoillaan ja neuvoillaan, niin
ja niin oli asetettu Tiusalassa tai Eerolassa. Heikkikin tokkaroi
tellingeiltään hyvine neuvoineen. Vatupassiin piti asettaa, muutenhan
se ryskäisi kuin kolmasti seinään ajettu fordi.

Haettiin se ”passi” rakennukselta ja kiilattiin kivillä ja
laudanpaloilla pitkinpäin ja poikinpäin.

Kaappo, konemestari, oli vartavasten ollut Eerolassa kurssia ottamassa,
niisti nokkaansa ja ryypytteli konettaan.

— Jo sylkäisi, totesi Jussi.

— Joo ja pian alkaa purra, kehahteli Kaappo koneensa ja taitonsa
puolesta.

Kun vielä kerran oli kiristelty ruuveja, oikoiltu remmejä ja rasvailtu
reikiä, alkoi hihna vetää ja nastapyörä vaatia purtavaa. Katselijat
saivat kiireen vilkkaa jouduttautua töihinsä. Kantolan rukiit menivät
kuin nuolaisten. Olisi yksintein enemmänkin mennyt, kun olisi ollut.

Pieni työ muuallakin oli itse puinti. Koneen asettelussa enemmän
ähistiin ja sanailtiinkin. Kenellä oli puintipaikka kovin epätasainen,
kenen peltotie kelvoton, kenellä jokin muu vika. Mutta kun koneet
saatiin passatuksi ja moottori käyntiin, tuli taas rauha ja hyvä mieli.
Hyviä olivat nykyajan vehkeet. Kun olisi ollut vain enemmän puitavaa.

Puintipäivien jälkeen Tuomas kiirehti taas omiin töihinsä. Sahalta
täytyi ajaa laudat ja päreet. Keväällä keli oli loppunut kesken.
Kaupasta oli tuotava kalkkia, sementtiä, naulaa ja lasia. Kylätie oli
pitkien sateiden liottamana huonossa kunnossa. Hevonen oli alkanut
nuutua ja laihtua. Ajajan katse kävi mietteliääksi ja tuijottavaksi.

Alkoi ollakin miettimistä päivin ja öin. Rahat olivat lopussa, mutta
keskeneräinen rakennus huusi yhä uutta tavaraa: sementtiä, rautaa,
lasia. Ruokatavaraakin täytyi ostaa, kun oli vieras ruokamies, ja
Jussille oli saatava seitsenkymmenmarkkasensa ajopäivän jälkeen
vaikka mistä. Heikille ja Vihtorille ei ollut tarvinnut maksaa, mutta
selvitettävä nekin kerran oli.

Osuuskassasta oli täytynyt lainata jo lasten säästöt, niin hävettävältä
kuin se mielestä tuntuikin. Pari kertaa oli osuuskaupassa ostokset
merkitty velaksi. Hoitaja, hiljainen, hienoluonteinen mies, ei mitään
puhunut. Kolmatta kertaa ei asettaisi toista hiillokselle.

Mutta kun naulat loppuivat, oli niitä lähdettävä hakemaan — Ja
samantien voit tuoda vernissaa ja keltamultaa ja akkunahakoja, äläkä
unohda vain viisituumaisia rässinauloja, Heikki muistutteli.

Tuvanpuolelta tuli lisää. Ryynit olivat lopussa ja kahvi ja sokeri,
teetäkin olisi tarvinnut paketti ostaa. — Vieraan takia, mitäs sitä
muuten, Liisa arkaillen esitteli.

— Muistele nyt kaikki sitten yksintein, en minä joka päivä rupea
kaupassa juoksemaan. Ääni ja sanat tulivat tarkoituksettoman tylyinä.
Harmitti heti jälkeenpäin, kun Liisa muutenkin ahersi ja säästi kuin
kämmentään olisi leikannut.

Hän ajoi osuuskaupan sivuitse Lehtoselle. Kauppias, nuorehko mies ja
poikavuosien tuttava, oli itse puodissa.

— Kas, Kantolan Tuomas, päivää! Sinähän kuulut rusnaavan kuin ryssä
sodan alkuvuosina. Saisinkos minäkin palvella, lasketteli yhteen menoon
vähäsanaiseen tapaansa.

— Saat, jos velaksi palvelet, rahaa ei ole.

— Jassoo! Rahat menivät yhteishyvään!

— Menivät, jos tietää haluat.

— Ja luotto on poikki.

— Jos on, niin terve sitten vain. Tuomas kääntyi lähteäkseen, mutta
Lehtonen pyöräytti nauraen takaisin.

— Äläpäs leikistä. Tiedäthän sen, ettei meiltä tyhjin rattain miestä
kotiin laiteta.

Tuomas oli aikonut mennä niine hyvineen, mutta Lehtosen viimeinen lause
pysäytti, paremminkin sävy kuin sanat. Siinä oli luottamuksellisen
miehekästä, ilman ivan kärkeä.

Tuomas otti tavaraa roimanpuoleisesti, säkin ryynejä, kymmenen kiloa
sokeria ja muuta pienempää sen mukaan ja pienempiä rakennusaineita sen,
mitä luuli tarvittavan. Ei tällaisia matkoja joutanut eikä viitsinyt
usein tehdä.

Osuuskaupan ohitse ajaessa tuntui niinkuin olisi ollut varastettua
tavaraa kyyditsemässä. Hoitajaa ei näkynyt, ehkä istui
konttoripöydässään ja katseli verhon takaa. Melkein paremmalta olisi
tuntunut, jos olisi seisonut rapulla.

Metsätielle päästessä tuli jonkin verran parempituntuinen olo. Olipa
nyt kumminkin tavaraa. Mutta velkakauppaa ei enää hevin tehtäisi.
Tottapahan jostakin vielä rahaa saisi. Ei kaiketi maailma niin tiukalla
ollut.

Tuli tehdyksi nahkapäätös. Parin viikon kuluttua jauhoi mylly taas
tyhjää: nauloja, vernissaa, sementtiä. Kaikkia vielä tarvittiin, jos
mieli lehmät talveksi suojaan saada. Rahaa ei ollut, kun ei ollut.
Täytyi mennä taas Lehtoselle, ajaa kuin käräjäpaikalle.

Meni helpommin kuin ensi kerralla. Kauppias ei enää mitään kysellyt,
vaan otti vastaan kuin vanhan tuttavansa ainakin. Sementit, naulat ja
öljyt vieriteltiin ja nosteltiin makasiinin rapulta rattaille.

Mutta kolmannella kerralla mentiin konttorin puolelle. Lehtonen teki
laskelman viimeisistä ostoksista, yhdisteli entiset ja tarjosi Tuomaan
tarkasteltavaksi pitkänomaisen paperin.

— Tämäkö on vekseli?

— Jassoo! Etkö tunne vielä valtaherraa. Siinä se on pirun ja
juutalaisen yhteiskeksintö. Kirjoita poikinpäin tai pitkinpäin, niin
aina saat maksaa, Lehtonen selvitteli.

— Tarkoitatko, että minun pitäisi tähän kirjoittaa? Tuomas vähän
hölmistyneenä tiedusteli.

— No kenenkä sitten, herran nimessä, naurahti toinen.

— En minä ole tämmöisiin tottunut.

— Kerta se on ensimmäinen ja se se on pahinta hirressäkin. Lehtonen
selaili maksukirjaansa. — On näitä juuttaita täällä minullakin,
neljätoista tuhatta, kymmenentuhatta, kolmekymmentäkaksituhatta, maksa
pois vain kun päivä lankee, tunnusta ja maksa, jos mielit tehdä kauppaa
teidän yhteishyvässä luottonne kadottaneiden pienempien ja suurempien
viljelijöiden kanssa, lasketteli kauppamies suorasukaiseen tapaansa.

— Viisituhattakaksisataaseitsemänkymmentäviisi. Mistä sinä tämmöisen
summankaan tähän olet saanut?

— Täältä. Lehtonen otti puotikirjansa. Laskeskeltiin uudestaan
yhdessä. Kun ostoksiin lisättiin sataviisikymmentäkolme markkaa, niin
samaan summaan päästiin.

— Mikä se lisäys oli? Tuomas tiedusti.

— Vekselikorko.

— Korkoko etukäteen?

— Niin ja pääoma päivälleen tai tulee tupenrapinat. Semmoinen paperi
on vekseli.

— Entä, jos ei ole rahaa niin päivälleen?

— No, kelläpä tässä nyt niin aina päivälleen, pääasia, että hoidetaan
päivälleen, toinen nauroi. — Maksetaan se, mikä jaksetaan ja tehdään
uusi paperi.

— Onko se sitä pirulle sormensa antamista?

— Sitä se on, Lehtonen nauroi. — Mutta hyvä konsti. Sinäkin saat
nyt navettasi valmiiksi ja minä saan maksuni järjestykseen. Ja kauppa
käy. Tämä Suomen kansa rakentaa komeita taloja ja navetoita ja ostaa
autoja ja muita hyviä koneita. Kun maksun aika tulee, niin kirjoitetaan
pitkinpäin ja poikinpäin. Aina joku maksaa, jos jaksaa. Ellei jaksa,
niin uutta vekseliä ketjuun, on vielä lumppuja ja paperipuuta. Mutta
eikö sinulle nyt jotakin muuta vielä saisi olla?

— Ei! Yksitavuinen sana tuli kuin seinästä heittäen.

— Totta edes tupakat!

— Ei pala!

— No, sitten makeisia lapsille.

— Marjoja on metsässä, terve!

Tuomas lähti vihmovaan syysilmaan. Kauppias katseli puodinikkunasta
jälkeen ja arveli mielessään, ettei taida tulla siitä miehestä pysyvää
rengasta vekseliketjuun. Parempi olisi, kun ei tulisi. Ei tämä mitään
herkkua ollut.

Tuomas ajeli sateessa kotiin päin. Monissa tuulissa haalistuneen
sadetakkinsa hän oli heittänyt kuorman peitoksi. Ohut pusero läpäisi
vettä. Hatun lierikin alkoi niskaan vuotaa. Jouti vuotaa. Saivat
tulla mieleen nyt yksinään tai yhdessä kaikki ne ajatukset, joita
viikkokausia oli tullut pakoilluksi kuin pahantekijä.

Kuinka paljon ja kuinka monelle sitä jo olikaan? Kujalalle kuusitoista,
kassaan kolmekymmentäkaksi, Jerelle neljä, kuusikin puimaosuuksineen,
Heikille ja Vihtorille kesäiset palkat melkein kokonaan, Lehtoselle
viisituhatta ja osuuskauppaan tuhatkunta. Olipa jo syntiä! Korkoakin
menisi kuutisentuhatta. Minkä pistäisi siihen aukkoon? Ja vielä meni.
Vesijohtoputket, mitä nekään maksoivat? Jos kantaisi veden, niinkuin
ennenkin! Antaisiko Liisan rämpiä sangot käsissä siihen suurella
velalla rakennettuun navettaan? Olisiko siihen varaa?

Lehmät olivat huonossa kunnossa. Paras, möyrytaudin saanut oli mennyt
melkein kuin omia aikojaan, ei tullut aikoinaan edes teurastajalle
myydyksi. Toiset kyyröttivät kylmät, sateiset yöt suojattomina mäellä.
Mitä niistä näin tulisi vasikoista ja hiehoistakaan, kohoselkäisiä
rukkasia.

Ja suviviljat mätänivät pellolla. Taisi mennä Kultasadekaurankin
itäväisyys. Toiset olivat puineet jo aikoja sitten. Lato oli jo toki
katossa, mutta satoi joka päivä. Eikä näin myöhällä enää kuivuisi,
vaikka poudaksikin muuttuisi. Jos sattuu, niin heittää lumirännän veden
jälkeen. Siinä on sitten moska koneella puitavaksi.

Kohti tuli kova ilma, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kohautti
hartioitaan, joissa tuntui ilkeän kostealta. Kukako oli kehoittanut?
Ei kukaan, päinvastoin kaikki olivat varoitelleet: kassan miehet,
naapurit, Kujalakin, liuhuparta. Jos huonosti kävisi, turvautuisivat
siihen kuin sateenvarjoon. ”Enkös sitä sanonut, varotinhan minä
aikoinaan.” Mutta enää ei ollut nikottelemisen eikä kääntymisen varaa.
Ylitse täytyi mennä, ritisi, mitä ritisi. Hän nosti päänsä. Hatusta
lorahti vettä niskaan valuen pitkin selkää. Vettä se vain oli. Olipa
terveys kuin hevosella. Mitäs tämä nyt oli miehen taakaksi, velka. Sen
täytyisi asettua, niinkuin asetetaan, ja kulkea, niinkuin kuljetetaan.

Ensi talvena tulee Kulhan kruununmetsään suuri ajo. Osaa tästä souviin
kaiketi muutkin kuin Jussi. Välähti mieleen uusi ajatus. Jos kesällä
jaksoi, niin varmaan talvellakin. No, sepä nähdään.

Pitää muuttua luonteeltaankin. Mitä parani nuhjotella ja murjotella?
Paha mieli vain tuli toisillekin. Liisalla oli heiveröisten voimiensa
varalle kuormaa jo liikaakin. Lapsilla oli kevätaikansa ja oikeutensa
aurinkoon.

Hän hypähti rattailta alas ja alkoi kävellä hevosta lautaselle
taputellen. Riento parka! Nurkumatta oli kuormaa vetänyt, mutta
palkakseen oli saanut monta nykäisyä ihan syyttä. Mikä oikeus ihmisellä
oli viskellä syyttömille pikku harmejaan ja vihojaan? Oli kaiketi
jokaisella omansa, Riennollakin vatsanväänteensä ja nilkkavaivansa.

Hän meni hevosen pääpuoleen ja veti harjan längen alta. — Kas niin,
hän puheli. — Kyllä se alkaa vähitellen mennä, kun minä olen kahden
ja sinä neljän pönkän varassa. Vähän täytettä kylkiisi, ennenkuin
rahatöihin lähdetään.

Hevonen kohotti päätään ja otti nopeamman tahdin. Mies lämpeni
mietteistään ja liikunnostaan.

Tuomo juoksi portille vastaan hihkuen ja kättään viipottaen. Isä nosti
pojan syliinsä.

— Onko melliä?

— Ei ole, mutta mitäpä niistä, hampaat vain menevät. Ja meillä on
muutakin mukavaa. Tehdään tänä toinen uusi navetta.

Poika heilui ja hihkui.

— Ison kuusen juurelle rakennetaan. Sitten ei Helunalla, Tuovikilla
eikä pienillä vasikoilla ole enää kylmä.

Riento pantiin köyteen syömään, mutta isä tuskin haukkaamaan kerkisi.
Kaikki olivat touhussa, tytötkin, ja nopeasti toisen navetan
rakentaminen kävi. Isä löi seiväspareja nurkkiin, tytöt ja Antti
kantoivat vanhoja ladon kattolautoja. Sahaa tarvittiin vähän, kirvestä
ei ollenkaan. Rautalangoilla vain sideltiin seinät kiinni ja pian ne
nousivat. Ei Heikki-setä olisi nyt kilpasille riittänyt. Mutta hänpä
ei osannutkaan tehdä koko seinää yhteen mittaan, niinkuin isä teki.
Tuvan puolelle ei tehty ollenkaan seinää, kun siellä oli kallio.
Kolmiseinäinen talo! Onko kukaan ennen nähnyt semmoista?

— Ei ole, mutta kuultu on. Tässäkin ehkä samalla paikalla tuhatkunta vuotta sitten
oli sellainen ollut, isä kertoi. Eikä siinä elellyt
lehmiä eikä vasikoita, vaan ihmisiä.

— Ihmisiä! ihmeteltiin.

— Niin, isä ja äiti ja puoli tusinaa pikku poikia ja tyttöjä.

— Missä ne nukkuivat?

— Ja mitä ne söivät?

— Missä lehmät ja lampaat olivat?

Kysymyksiä tuli yhtenä rapinana vain.

Istahdettiin valmiiksi saadun hätänavetan kynnyspuulle ja isä kertoi
tarinan Kantolan ensimmäisistä asukkaista.

— Ei heillä ollut lehmiä eikä lampaita, eikä ollut peltojakaan, isä
aloitti.

— Mistä leipää saatiin? Antti keskeytti.

— Ei syöty leipää, lihaa ja kalaa vain. Eivät he asettuneet
eliniäkseen samaan paikkaan, niinkuin me, vaan siirtyivät toisen järven
rannalle, kun riista väheni. Talonsa he rakensivat hät’hätää, niinkuin
me tämän kesänavetan. Ei ollut edes vanhoja kattolautoja niinkuin
meillä. Kivistä ja risuista tehtiin seinät suojaisen kallion kylkeen,
kuusenoksia taiteltiin katoksi ja niin oli talo valmis.

— Siinä oli hauska maata, Antti keskeytti.

— Oli kaiketi kesällä, mutta talvella oli maja kylmä. Pakkanen puri,
niinkuin ulkona, ja tuisku ryöpytti lunta sisälle. Silloin ei pikku
tytöillä ja pojilla ollut kovinkaan hauskaa. Toista on nyt, kun äiti
pyryiltoina peittelee ja siunailee lämpimään sänkyyn.

— Toista on, pojat myöntelivät. Mutta isän täytyi kertoa vielä, miten
risumajan pojat pyytivät kaloja.

— Kalaa oli silloin enemmän kuin nyt ja metsissä juoksenteli paljon
jäniksiä, hirviä ja karhujakin. Mataliin lahdenpohjiin tehtiin kivistä
aitoja, joiden veräjäpaikoille aseteltiin pajumertoja. Sitten ajettiin
kalat niihin, tai keihästettiin niitä teräväpäisillä seipäillä. Onki
tehtiin katajanoksasta.

Lintuja ja muita metsäneläimiä pyydettiin ansoilla ja loukuilla, joita
viriteltiin poluille ja muurahaispesien äärille.

— Minkälainen semmoinen ansa oli? Osaisiko isä tehdä?

— Ehkä osaisi, isä nauroi — mutta ei enää sellaisia saa tehdä.

Tytöt olivat nähneet koulussa kuvia. Pojatkin saavat nähdä, kun
pääsevät kouluun.

— Joskus yöllä karhu tuli nuuskimaan majan ovelle asti. Silloin isä
sieppasi keihään nurkasta ja taisteli karhun kanssa. Mutta pikku pojat
eivät tietäneet mitään, ennenkuin aamulla, kun isä majan edessä nylki
suurta, mustaa otusta.

— Syötiinkö se?

— Syötiin ja pitkäksi ajaksi siinä syömistä riittikin. Nahasta saatiin
lämmin peitto. Mutta joka päivä ei saatu karhua, eipä edes jänistäkään.
Järvi oli jäässä ja metsän linnutkin olivat lentäneet tipotiehensä.
Äidillä ei ollut mitään keitettävää. Odoteltiin isää metsästä. Tulikin
hän lopulta, tyhjänä ja väsyneenä. Lapset saivat nälkäisinä kyyristyä
nukkumaan kylmän majan nurkkaan.

— Kuolivatko ne? Antti itku kurkussa kysyi.

— Eivät, he olivat sitkeitä kestämään. Isä lähti taas seuraavana päivänä
ja sai ehkä linnun tai jäniksen tai jokijuoksusta hauen
pahimpaan hätään.

Keskusteltiin isän tarinan johdosta hetken aikaa. Kyllä nyt sentään
oli hauskempi elää kuin ennen. Lasten ei tarvinnut kärsiä nälkää eikä
vilua, ei lehmäinkään enää, kun tuli tämä hätänavetta ja talveksi
tulisi uusi, hyvä navetta.

Ei saanut turhista nurista, ei aikuisten eikä lastenkaan. Aina jotakin
pientä pahaa ja ikävyyttä tuli, mutta sen jälkeen tuli taas hauskempaa,
varmasti tuli, kun kärsivällisesti odotti, ihan niinkuin aurinkokin
aina ilmestyi pilven takaa, vaikka joskus kauankin viipyi.

Sovittiin, että äitiä jokainen vointinsa mukaan auttaisi. Hänellä oli
paljon työtä, vaikka hän ei koskaan sitä valittanut. Tuomokin voisi
jo puita kantaa, kaksi puuta kerrallaan. Karttui niistä, kun useammin
kävi. Voi muutenkin auttaa. Tiesi kaiketi hän jo, milloin ”hätä” tuli.

Vasikat tulivat nuustamaan uutta taloaan. Tuituteltiin ja seseteltiin
sisälle. Lehmätkin tulivat nuuskien ja tohahdellen, huomasivat hyväksi
ja heittäytyivät märehtimään.

Ilta oli jo myöhäiseksi hämärtynyt, kun tupaan jouduttiin. Äiti pöyhi
poikien sängyn ja peitteli nukkumaan. Risumajan pojilla ei ollut niin
pehmeätä ja lämmintä pesää.

Mutta Antti muisti karhun. Paitasillaan hän kipaisi nurkasta
hiilihangon. Karhun varalta piti olla. Mikä sen tiesi, vaikka yksi
mustaturkki olisi jäänyt isoon metsään. Mistä yöllä olisi aseen
siepannut, jos se olisi tullut sängyn viereen nuustamaan. Täytyi
Tuomoakin suojella, kun se oli vielä pikkuinen poika.

Myöhäissyksy sateli kesän tapaan. Oli vielä monta pikku harmia,
usein suurtakin. Saatiin kumminkin kaurat jotenkuten puiduksi ja
korjuuseen ennen kovan talven tuloa. Lehmätkin saatiin uuteen navettaan
ennen köyriä. Tarpeen jo olikin, sillä lehmillä oli mäellä ja
hätänavetassa jokseenkin samanlaiset oltavat kuin risumajan asukkailla
talvipuoliskolla.

Heikki sai vähitellen työnsä päätökseen. Viimeiseksi oli täytynyt
olla maalarina ja lasimestarina, vieläpä putkimiehenäkin vesijohtoa
laitettaessa. Oli ehtinyt työn kestäessä kokeilla jo viittakin
virkaa, mutta nälkää ei yhtään. Vikaanpa meni siinä vanhojen sana.
Mutta kissaviikoksi piti hänen päästä kaupunkiin. Siellä varmaan jo
odottelivat Eppu ja Väiski ja monet muut.

Olipa mennytkin kesä kesä kuin karitsalta laitumella. No, olihan siinä se
yksi kaupunkimatka, mutta se ei ollut paljon, kun ottaa huomioon, että
siitäkin puolet siirtyi Epun osalle, niinkuin yhtiölaki määrää. Kaunis,
valkoinen imupaperi Heikin tilikirjan moneen kertaan merkattujen
lehtien välissä.

Pari piti Tuomaan varata rahaa. Tarvitsi ostaa vähän uusia
ryysyjä narikasta ja viisisatanen piti varata kuluneen kesän
peijaisiin, vähemmällä ei päässyt. Loppu saisi jäädä toisiin aikoihin.
Sittenpähän oli jotakin asiaa. Tulee ohrarieskan ja piimän kaipuu
hyvinkin pian. Kolmetuhattakahdeksansataa jäi. Tuomas saisi merkata sen
kirjaansa, jos tahtoisi, vaikka kyllähän sen ilmankin muisti, jos pää
ei paperista ollut.

Heikki siteli selkäreppunsa nauhoja. Tuomas olisi lähtenyt kyytiin,
mutta Heikki esti. Oli vähän poikkeiltavia ja huomiseksi ehti
jalkasinkin junille.

Oikein kädestä piti sanoa hyvästi, vaikka eihän se ollut reisumiesten
tapa.

Heikki lähti, mutta ovella vielä kääntyi takaisin, käveli perälle ja
tunki kymmenmarkkasen kuhunkin pankkiin. — Totta minä, kun kerran
Eppukin.

— Ja Amerikan setäkin, Antti huomautti.

— Vai vielä sekin! Mutta aina me ollaan vähän härevämpiä kuin
semmoiset Amerikan sedät. Heikki pudotteli setelien jälkeen vielä
useita nikkelimarkkoja.

Pojat saattelivat tielle asti, Tuomas katseli akkunasta. Suuren avun
oli Heikki tehnyt. Hyvää visaa löytyi usein lahoisen soiron alta.

11.

Alkutalvesta tuli jo ankaranpuoleisia pakkasia. Navetta kylmeni,
vaikka hevonenkin oli sinne tiloitettu. Liian vähän oli eläimiä, eikä
laipiotäytettä ollut tarpeeksi. Vesijohto jäätyi. Tuomaalta kului
päivä sulatellessa, ikävää ja kiusallista työtä se oli. Harmillisempaa
olisi ollut, jos lopputalveksi olisi jäänyt käyttökelvottomaksi.
Jäätymäpaikka löytyi perustuksen vierestä. Lastuilla ja paloöljyisillä
rievuilla kuumentaen aukeni.

Oli ollut aikomus ostaa pari lehmää kesällä hävitettyjen tilalle,
mutta paremmat lehmät olivat syksyllä kalliita ja raha-asiat olivat
hivuutuneet siihen asteeseen, että vuodenvaihdekorkojen aikaan olisi
ennemminkin tarvinnut myydä kuin ostaa lehmä tai pari. Myytiin
perunoita ja lanttuja. Selviydyttiin koroista. Mutta vekseliasiassa
oli käynyt, niinkuin Lehtonen oli ennustanut. Paperi täytyi paperilla
pelastaa. Uutta oli alkutalven aikana karttunut ja korko söi osansa.

Kun ei ollut myytävää, niin koetettiin ostaa niin vähän kuin
mahdollista. Aina kumminkin jotakin täytyi hakea: öljyä, sokeria,
nahkaa.

Jouluvarusteisiin ei kaiken kaikkiaan mennyt viittäkymmentä markkaa.
Kotoisista jauhoista tehtiin keksit, rieskat ja juomat. Kahvia ei
Heikin ja Vihtorin lähdettyä juotu ollenkaan.

Joulukuusessa oli omenia ja kynttilöitä vähemmän kuin ennen, mutta
kuusi oli verraton kolmine haaroineen. Ja isän sadut ja joulujutut
olivat niin mukavia, että poikain täytyi nauraa vedet silmissä.

Pikkumiehet nukkuivat satuihinsa ja nauruihinsa, mutta kertoja
valvoi ja mietti, miten puhkaisisi sen mustan pilven, joka alkoi yhä
selvempänä häämötellä keväisellä taivaalla: Kujalan kuusitoistatuhatta,
vekseli ja kiinnelainan korot, Jeren lainan korko, Heikin ja Vihtorin
palkat. Kolmisenkymmentä tuhatta olisi tarvinnut. Mistä sen otti?
Korot täytyi saada ja Kujalan pääoma. Arvasihan sen luihun mietteet
ja suunnitelmat. Nurkassaan makasi ja odotteli sopivaa hetkeä kuin
hämähäkki.

Tammikuussa alkoi Kulhan metsän ajo. Tuomas oli varannut rekensä ja
muut välineensä. Hevonen oli höystynyt syksytalven aikana entiseen
kuntoonsa. Vihtori lupautui kaatomieheksi. Harvoinpa kotinurkissa oli
semmoista souvia. Sinnehän piti mennä, kuka kynnelle kykeni. Jussikin
oli käynyt touhuamassa.

Mutta ennenkuin päästiin lähtemään, kävi pien sattuma. Riento alkoi
ontua. Eläinlääkäri tutki ja totesi, että reisijänne oli jotenkin
venähtänyt. Sellaista saattoi helposti tapahtua makuulta noustessa
tai liukastuessa. Jaa paraniko? Parani! Tarvitsi vain parin kuukauden
levon. Kevein kuormin voi lyhyitä matkoja ajella. Pari kertaa päivässä
piti hieroa reseptin määräämällä voiteella.

Hevonen onnahteli kotiinpäin. Mies loikoili reessä turtunein mielin...
Pari kuukautta... Keveillä kuormilla lyhkäisiä matkoja... Vaikka
tarvitsisi ajaa raskailla kuormilla pitkiä matkoja. Siinä olivat ajot
ja ansiot. Mutta kevään puolella kajastelivat suuret velkamaksut
entistä selvempinä. Jotakin puotitavaraa olisi pitänyt ottaa. Ei tullut
poiketuksi kumpaankaan kauppaan.

Pojat olivat kuoppamäessä suksilipukoineen.

— Isä, hei!

Antti laski, että mutkainen latu vapisi.

— Itä, hei!

Ja toinen perässä, meni nurin ja pyörähti pari, kolme kuperkeikkaa.
Itkisiköhän? Tuomas pysäytti hevosensa ja kuunteli. Poika möyrästeli
ylös ja syljeskeli lunta suustaan.

— Tuomo kaatui!

Se ei tullut ruikuttaen, vaan niinkuin ainakin vakavan tosiasian
toteamisena.

Tuomas hypähti reestä rinteelle, tuntui kuin vapauttava tulppa olisi
kurkusta irtautunut.

— Mutta Tuomo nousee ylös. Kun kaatuu, niin ensimmäinen työ on nousta.
Isä korjasi väljentynyttä mäystintä. — Pannaanpa vähän tiukemmalle.
Sitä täytyy aina vähän kiristää, mikä alkaa löystyä, hän puheli. —
Ja sitten tasoitetaan kuopat, kas noin. Antti, annappa tulla viivat
selviksi! Antti laski, että humahti.

— Nyt Tuomon taas kelpaa. Meneppä uudestaan!

Poika kapusi mäelle, mutta Tuomaan mieleen juolahti taas ennuskoe...
Jos kaatumatta pääsee... Aina tuollaisia. Teki mieli nykäistä poika
suksineen rekeensä... Pelätäkö sellaisia?

Hän jäi odottamaan. Tuomo asetteli mäystimiään.

— Hei, itä! kajahti taas. Pienet liukupuut veputtivat nuljatussa
rinteessä, mutta laskijan kasvoilla oli päättäväinen ilme ja nyrkit
pusersivat sauvoja. Tuomas odotti hengähtämättä. Rinne meni. Meni
äskeinen kaatumapaikka. Vasta tasaisella pellolla mäen alla poika
kyykähti, kun vilkaisi taakseen.

Tuomas hypähti juoksuaskelin pellolle ja sieppasi pojan suksineen
kaikkineen syliinsä, heitteli koppina ilmaan ja puheli:

— Niin sitä pitää! Hei vain! Nyt mennään tupaan ja paahdetaan kaikkien
miesten sukset oikein hyvään kuntoon.

Hevosen riisuttuaan hän haki vinniltä suksensa.

Vanhoja suksia paahtaessa lämpeni mieli kilpaa kihoilevan tervan
kanssa. Vanhat vaivojen ja ilojen jakajat. Oli niillä monta hikeä
irroitettu, mutta olipa hopeametkujakin tusinan verran. Ensimmäistä
ja toista, toista ja ensimmäistä vuoroon Leikarin Antin kanssa, muita
ei rakoon päässyt. Nyt olivat pikku lusikkoina Liisan kaapissa, talon
ainoat hopeat. Olipas sentään iso kauha, joka tuli valmiina. Kauanko
siitä jo olikaan? Maariana viisitoista vuotta. Pianpa aika kuluu.

Oli nuorisoseurojen välinen kahdenkymmenen kilometrin hiihto. Yli
neljänkymmenen oli ladulle lähtijöitä. Yhtä aikaa lähdettiin,
niinkuin silloin vielä oli tapana. Oli kaunis aamu ja puolikantoinen
hanki. Puhetta ja naurunhelinää kajeassa kevätilmassa. Nuorta väkeä
ja vanhempaakin oli kokoontunut kilpailupaikalle paljon, Liisakin
kurkisteli siellä jossakin vitivalkeassa liinassaan.

Valmiina... Nyt!

Koko joukko pyyhälsi rinnettä alas kuin tilhiparvi. Mäessä pari, kolme
sotkeentui sauvoihinsa ja meni nurin, mutta toiset kiirehtivät kilvan
vimmassa niitylle merkittyä ladun päätä kohti. Ennenkuin metsään
johtavalle kilpaladulle ehdittiin, oli joukko huipentunut kokolailla.
Santalan mutkassa oli rinnakkain enää vain pari.

— Ka, Tuomas! Antti!

Naurahdettiin.

— Mene sinä nyt aluksi edellä, pääsi Antilta varomaton lause, oli
tainnut liiaksi varmistua parista edellisestä voitostaan.

Hän hypähti ladulle ja alkoi lykellä. — Aluksi, aluksi, kolkkivat
sauvat. Vai aluksi vain. Lopuksi nyt olisi jo vuoro.

Alkuvauhti oli kuin viidellä kilometrillä. Joukko oli jäänyt
kuulumattomiin. Ajettava paineli kuin jänis koiran edellä, mutta ajaja
ei päästänyt kaulaa. Aina silloin tällöin kolkahti kärki kantapuoleen
muistuttaen, mistä oli kysymys. Noustiin ensimmäiseltä kierrokselta
seuratalon mäelle. Antti oli vetäissyt pienen kaulan kiinni ja
kolkutteli taas kannoilla. Siinä hihkuvan kansan nähden tantereeksi
poljetussa ylämäessä tai monilatuisessa alamäessä oli tarkoitus
hyökätä ohi. Sivuja kumotti kuin kuumeessa. Käsissä tuntui hiertyviä
rakonalkuja ja näköä himmensi kirvelevä hiki. Suksenkärki kihahti
sivulle. Varjo tuntui.

— Hei, Antti!

— Tuomas, kiri!

Parikymmentä potkua nykäistiin kuin hengenhädässä. Sivusihinä lakkasi
kuulumasta. Alamaassa kainalon alatse kurkistaessa näkyi, että
Antti oli jäänyt neljä, viisi metriä. Se ei ollut paljon, mutta oli
kumminkin, aluksi. Mäellä näkyi huutavien ja huiskuttavien ihmisten
rykelmä. Jossakin kuistin pielessä vilahteli vitivalkea liina.

Metsäladulle jouduttaessa kolkuttelivat Antin suksenkärjet taas
kannoilla: aluksi, aluksi...

Lopputaipaleella oli niittyjä, peltoja, pieni järvikin monine
sivulatuineen ja viimeisenä oli tantereeksi poljettu seuratalonmäki.

Kannustimena kummallakin oli piirin mestaruus ja hopeakauha, taisi olla
vähän muutakin.

Kiristettiin vauhtia. Sopivissa paikoissa Antti alkoi tehdä
koehyökkäyksiä. Hanki sihahti sivulla. Se sattui ajettavaan kuin
piiskan isku. Silloin taas nykäistiin. Joskus venähti kaulaa muutama metri,
mutta aina toinen sen imaisi kiinni, milloin varkain, milloin
julki, kannat ja kärjet alkoivat kalkutella vanhaa virttään.

Aukeilla ja tasaisilla otti kaikkein lujimmalle. Tuli luetuksi työnnöt
yhdestä sataan yhä uudestaan ja uudestaan. Kun olisi saanut edes
kymmenen metrin kaulan. Ei tullut viittäkään. Aina seurasi kuin varjo,
jos hiukankin henkäisi, alkoi kolkutella.

Jäljellä oli enää Rintelän mäki, pahanlainen laskea. Sitten pelto
ja seuratalon mäki. Jos mäessä kaatuisi, niin selvä olisi. Jos
jarruttaisi, niin Antti laskisi edelle. Kaiken uhallakin hän työnsi ja
potkaisi. Latu veti, että korvissa humisi. Keskimäessä olevan pienen
mutkan paikalle oli monista kaatumisista muodostunut kuoppa. Hetken
oli kuin karvan varassa, mutta ei ollut vara kaatua. Onnistanut oli
Anttiakin, koska taas nykäistiin peräkkäin niittyä ja pian viimeistä
peltoa.

Kumpikin otti, mitä irti sai. Kalke kuului melkein joka potkulla,
liikoja ei ollut toisellakaan. Ei kuulunut sihausta, eikä näkynyt
varjoa.

Mutta mäen alla hypähti Antti rinnakkaisladulle ja alkoi imeä
suksenmittaa kiinni tuuma tuumalta. Ihmiset tekivät tilaa ja huusivat:
Tuomas, älä hellitä!. Antti, paina ohi!

Näkö alkoi sumeta ja veri salpaantua. Vielä neljä tai viisi. Alussa!
Lopussa!

Hep! Kellomiehen sana tuli kuin lauta hukkuvan alle.

Antti jäi juuri sananverran. Jos olisi vielä muutama syli ollut,
uhoilivat yllyttäjät, joiden oma lähtö jää aina ”jos” varaan. Mutta
Antti sanoi vain:

”Sinä voitit”, ja se merkitsi sillä hetkellä enemmän kuin kauha ja
kaikki muu. Ottelun ansiosta tuli kiertopalkintokin kerran omaan
kylään, vaikka kolmas, joukkuetta muodostava mies, oli häntäpäässä.

Etäinen, viimeisten poikavuosien muisto kihelmöi ja lämmitti mieltä,
kuten kihoileva terva senaikaisen taistotoverin, ”vesalaissuksen”,
luutunutta pohjaa. Hyvin oli parinkymmenen vuoden ikäinen liukupuu
jalkavuutensa säilyttänyt. Ja kun päästä nosti, niin tasaisesti taipui
pitkin pituuttaan kuin vieterin kimmoittamana.

Suksen laatu ja muoto oli muuttunut viidentoistavuoden aikana. Nykyiset
olivat lyhempiä ja jämerämpiä. Saattoivat olla käytännöllisempiäkin
niillä huimilla murtomailla, joille kilpaladut nykyisin oli viety.
Tuomaasta tuntui, niinkuin ei vanhojaan uusiin vaihettaisi. Ei
niitä kumminkaan tarvinnut raudoilla eikä hihnoilla kengittää. Kun
mäystinmäntti kesti, niin aina oli mukana seurannut niin mäessä kuin
rotkossa.

Paljon vaihtelevampaa oli murtomailla kilpaileminen ja lasketteleminen.
Mutta tarvitsiko niitä hakemalla hakea kaikkein jyrkimpiä rinteitä ja
pudokkeita? Ehkä tarvitsi. Ehkäpä hänkin hakisi, jos olisi hakemassa.
Nuorilla oli toiset mietteet ja kilvoitteet kuin vanhoilla.

Viimeksi paahdettiin poikain lipukat. Kaapista löytyi palanen ”pököä”,
viimeinen jäännös ison lusikan ajoilta. Vedettiin rasvaa kummankin
pojan suksiin ja se oli vasta tärkeä toimitus. Tuskin siinä henkeä
uskalsi vetää katsellessakaan. Isän suksiin ei tarvinnut vetää, kun
niistä kihosi vanhastaan kuin kyyneleitä mummon silmistä.

Rasvatut sukset vietiin sängynpohjiin. Karhukeihäs oli jo unohtunut.
Pienten suksien miehillä oli sängyssä rakenteilla pian omat vapisevat
latunsa ja hyppyrinsä, mutta vanhempi hiihtäjä kypsytteli varman
päätöksen, ennenkuin nukahti.

Hevonen saisi levätä talvikuukaudet kokonaan, vähemmän söisi.
Kaatomieheksi itse lähtisi Kulhan metsään. Niistä kuului
enemmänkin puutetta olevan. Välipalaksi saisi hiihtäen nykäistä
puolitoistapenikulmaisen taipaleen päivässä.

12.

Jussi sai riuskanpuoleisen hakkuumiehen. Hyvä oli ajomieskin ja hevonen
suuri. Eikä Jussi salannut kynttiläänsä vakan alle. Hänen aisoissaan
olivat suurimmat luut, hänen kaaturinaan maakunnan paras mies, sen sai
koko tukkitie kuulla.

Ensimmäisenä päivänä Tuomas sai valmiiksi viisitoista tukkia. Pimeä
tuli ja väsymys, mutta määrä ei tyydyttänyt.

Hän tutki työtehoaan ja välineitään. Kirveen ja sahan täytyi purra,
niinkuin terä ja teräs ikinä voivat purra. Eihän nyt eletty enää
kivikaudessa.

Kannatti tutkia, miten ja minkälaisissa ryhmissä puut oli kaadettava.
Ja eiköpähän kuorimatyön helppous ja tuloksellisuus riippunut siitä,
miten ja missä asennossa rautaa käytteli.

Seuraavan päivän hän työskenteli enemmän järjellään kuin jäntereillään.
Kappalemäärä putosi kymmeneen, mutta sitä seuraavana nousi
kahteenkymmeneen. Sitten nousi päivä päivältä ja tukki tukilta
kolmeenkymmeneen. Muutkin kaaturit alkoivat tarkastella teräaseitaan ja
kuorimalastujaan.

Mutta enemmän kuin kolmenkymmenen tukin päiväurakoita, ihmeteltiin
Tuomaan aamu- ja iltaverryttelyjä. Jussi tarjosi kyytiä. Mitä hullua
ruveta rimpuilemaan, kun hevosessa ilmaiseksi pääsisi. Ilmaiseksi pääsi
suksillakin, Tuomas naurahteli ja lasketteli omia teitään.

Metsäiselle taipaleelle kovettui pian hyvä latu. Entinen taito ja
vanhat vaistot nousivat kuin sipulintaimi hyötyisästä maasta. Suurta
nautintoa sellainen nykäys illoin, aamuin oli. Verenkäynti vilkastui
ja koko olemus nuortui. Jos lähtiessä tuntui kylmältä, tuli matkalla
lämmin; jos oli liian lämmin, tasaantui tavalliseksi oloksi. Mieleen
patoutuneet pienet murheet ja harmitkin sulivat.

Hänen latunsa pujotteli kuin vallattoman koulupojan. Väliin se vei
matalan riippakuusen alitse, täytyi kyyristyä niin matalaksi kuin
suinkin pääsi. Siitä huolimatta vaaniva oksankarahka uhkasi riipaista
lakin päästä. Lumipeittoiset laakakivet täytyi kiipeillä. Pikkutöyryjen
alla olevat ahtaat puidenrakoset olivat herkkupaloja. Kun laskiessa
syrjittäin kääntyi, mahtui juuri ja juuri lävitse. Aina kumminkin oli
pieni jännitys, kolahtiko sauva tai kyynärpää, vai pääsikö pujahtamalla
läpi.

Aamuisin oli niin kaunista, että usein täytyi pysähtyä kukkuloilla
katselemaan. Oli hopean välkettä ja timanttien loistoa hangella ja
puissa. Mutta raskas se satukuninkaan timanttiviitta monellekin metsän
pieneläjälle oli. Tuossa katajapensas oli umpihupussa, tuolla pieni
kuusi jämitti painon alla oksillaan ja koko sitkeällä olemuksellaan.
Saisi sataa vaikka toisen puolen lisää. Se oli päättänyt kestää
kevääseen, tuli mitä tuli. Taistelunsa oli luonnossakin, pienillä ja
suurilla.

Joskus lähti männyn oksalta suuri metso niin läheltä, että lumet
niskaan rapisivat, uneliaan laiskasti lähti, niin kuin olisi tahtonut
sanoa, ettei tässä vieläkään mitään kiirettä ole, lähdenpähän muuten,
että näet komean lähdön. Aika vaari osasi ollakin. Mitenkähän niin
huomaamatta oli osannut oksallaan ojennella. Metsässä oli paljon
muutakin suurta ja kaunista, minkä huomasi vasta jälkeenpäin.

Iltaisin kotiin lähtiessä iski mieleen joskus hurja menotuuli.
Takki sai jäädä kuusennaulaan ja sitten piti nykäistä kuin
lusikkakilpailuissa puolitoistavuosikymmentä sitten. Jussi lähti
”isoilla luillaan” samaan aikaan, mutta näki kaatomiehensä vain
lähtiessä. Sitten ei edes vilaukselta tavannut kuin vasta kotipihalla,
iltatöissään jo kapisteli ja naureskeli.

— Vastako sinä nyt metsästä? Minä jo söin ja luin sanomalehdet.

— Söit, pirkules! Paraneekos hullun suden kanssa kilpasille
isoimmillakaan konin luilla.

Tuomaan suonsaveaminen oli jäänyt joulun edellä kesken. Hän päätti
lopetella sen puhdetöinä kuutamoisina iltoina. Hevostakin täytyi jo
verrytellä.

Kuopan avoin rinta oli jäätynyt kallioksi. Puolen tunnin työn jälkeen
oli auki vasta muutamia kuoppia kuin rotanreikiä. Hän istahti penkalle
ja pyyhki hikeä. — Eihän eletty enää kivikaudessa, tuli toisen kerran
mieleen.

Hän keräsi kankensa ja muut kamppeensa ja ajoi halkopinolle. Halot
eivät toki olleet jäässä.

Mutta seuraavana päivänä urakkansa tehtyään hän hiihti kylän kautta.
Räjähdysaineiden myynti oli Lehtosella. Huuruinen hiihtomies astui
puodinovesta sisälle.

— Terve!

— Terve, terve! Etpä ole käynytkään pitkään aikaan.

— Ei ole ollut asiaa, eikä ole paljon nytkään. Onko sinulla
kantopommia ja muita niihin tarvittavia lankoja ja vehkeitä?

— Onpa tietenkin, mutta mitä sinä pommeilla keskitalvella?

— Pakkasta täytyy kurittaa.

— Ai, savihaudalla! Kaikki keksit.

— Kaikkihan laiska keksii, vaikka eikö liene tämä jo toisten keksimä,
koska sinäkin sen tiesit, Tuomas veisti.

— Vai viisastella alat, mutta onko sinulla lupakirja?

— Lupakirja, pitääkö näissäkin olla lupa?

— Tottakai, mikä sinutkaan takaa, vaikka vallankumousta valmistelisit.

— Joo, savihaudan rinnassa. Pitääkö minun sen takia lähteä vielä
hiihtämään pari penikulmaa? Tuomas raapi päätään.

— Soitetaan, kun on pelivärkit.

Soitettiin nimismiehelle. Kävi laatuun. Nimismies lupasi lähettää
lupakirjan postissa. Kaksikymmentä pötkyä pistettiin ja niihin nallit
ja sytytyslanka.

— Mahtuu tuonne reppuusi vielä muutakin, Lehtonen esitteli.

— Taitaa mahtua pari kiloa sokeria, Tuomas myönsi.

— Ja kilo kahvia.

— Ei mahdu.

— Se on vahinko se.

— Sinulle ja brasilialaiselle, vai missä niitä myrkkypipanoita
kasvatellaan.

Naurettiin keski-ikäisten miesten nuorekasta naurua.

— Eikö mitään muuta tarvita?

— Nuo neljä Napoleonia makeislaatikon päältä.

Pantiin kahdeksan, niin tuli kaksi mieheen.

Tuomas lähti, mutta pyörähti ovessa.

— Maaliskuun lopussa minulla on se vekseli.

— Entäs tämä, minulla on jo alkupäivinä pari, kolme.

— Sinun kannattaa pitää, mutta minun ei.

— No, maksa pois, sillä siitä pääset.

— Niin teenkin, ellei kesäkuussa, niin syyskuussa. — Sitten muutat
kaiketi taas yhteishyvään?

— Muutan.

Miesten katseet sivusivat toisiaan.

— Terve!

— Terve!

Tuomas kääntyi ja lähti. Ei ollut muitakaan kaupantekijöitä sillä
kertaa. Lehtonen jäi katselemaan jälkeen.

— Mitähän, jos minäkin muuttaisin yhteishyvään? Turhaa tällaisessa
kylässä oli kahta kauppaa pitää. Hänellä oli parempi paikka.
Osuuskaupan voisi muuttaa tähän. Kyläläiset olivat sitä usein
ehdotelleet. Nyt sopisi, kun osuuskaupassa tuli hoitajan vaihdos.

Terveellistä se kaiketi hänellekin olisi se lapamatokuuri. Mutta
pysyisikö sitä edelleen Lehtosena vai muuttuisiko ehkä joksikin
tasapäänappulaksi yhteishyvä r. l:n pelilaudalla? Jotakin entistä
täytyisi karsia, jos sen hyppäyksen tekisi.

Veisikö se miestä miehenä alaspäin. Hän punnitsi kiihkottomasti ja
harkiten kuin arvokasta tavaraa.

Ei veisi, pikemminkin päinvastoin. Asia oli jo melkein kuin päätetty.

Seuraavana iltana Tuomas uudelleen lähti suolle pari pommia ja
sytytysvehkeet taskussaan. Hän jätti hevosen ladon luo ja kiiruhti
haudalle. Rautakangella hän porasi reiän. Eipä sitten muuta kuin lanka
nallin päähän ja paukku palamaan.

Pitkänlainen lanka oli osunut, mutta jämähti kumminkin lopulta. Pään
kokoisia savikimpaleita lenteli kuin variksia. Haudanrinnasta oli
lohjennut jänkäle kuin riihen kiuas, ainakin neljä kuutiometriä savea.
Kuorman lohkoili siitä kuin leikiten. Sellaista työtä teki tukkipäivän
jälkeenkin.

Mutta pian tuli vaihteeksi toisenlaista puhdetyötä. Tukkityömaalla oli
satakunta hevosta, talvi oli vähäluminen, ajomatka pitkänlainen. Rekiä
”paleltui” tämän tästä. Kaikista ei saanut enää korjaamallakaan kalua.
Tiedusteltiin ja tuskiteltiin, eikö kylästä keltään saanut ostaa rekiä.

Tuomaalla oli parireet ja kaksi puolitekoista takarekeä. Ne menivät
kuin kuumille kiville. — Eikö ollut vielä edes jonkinlaista,
tiedusteltiin muutaman päivän perästä.

Ei ollut rekiä, mutta jalaksia oli orsilla kymmenkunta paria. Suon
saveaminen jäi, höylä ja taltta alkoivat iltapuhteilla heilahdella. Ei
tullut kuutonta aikaa, kun lamppuun ajoissa lisäsi öljyä.

Siltalan vaari oli tekomies, Tuomas muisti. Hän joutaisi päivisinkin,
ei taitanut ansiomarkka hänellekään pahaa tehdä.

Vaari innostui asiaan kovasti, hakkaili ja näperteli illat Tuomaan ja
päivät poikain kera. Uusia rekiä alkoi valmistua.

— Saahan sieltä meiltä yhden päivässä, kun pidätte vähän vuoroa,
ilmoitti Tuomas tuskitteleville haaverin kärsineille. Miehet olivat
hyvin tyytyväisiä ja tyytyväinen oli myyjäkin. Joka kerta tuli pari
satalappusta, joskus sileitä kuin pankista lähteneitä, joskus hyvinkin
kurttuisia.

Eräänä päivänä lähti Tuomas metsään jo aamupimeällä. Iltapuolella oli
tarkoitus käydä myllyssä ja kylillä asioita toimittelemassa.

Oli vielä päivä, kun hän latuaan lasketteli kotoiselle niittyaukealle.
Pojat touhusivat mäen rinnassa hyppyriä rakentaen, innoissaan eivät
huomanneet tulijaa. Tuomas pysähtyi etäältä seurailemaan.

Suksikäpykät oli pistetty pystyyn ja kumpikin koetti lapiollaan leikata
tiiltä hangesta. Ei tahtonut onnistua. Lumi oli jauhoista ja lapion
käsittely vähän sitä ja tätä.

— Pyrytetään, Antti lopulta ehdotti.

Toinen oli valmis, vaikka tuskin lienee tiennyt, mitä semmoinen
pyryttäminen oli, mutta kun Antti alkoi ryöpsyttää lunta, alkoi
Tuomokin. Pyryttäjiä tuskin joukosta erotti, mutta nauru ja meteli
alkoi erottautua sitä selvemmin.

Tuomas hiihti poikain luokse.

— Mitä ryöpsettä te täällä pidätte?

Pojat keskeyttivät lapioimisensa.

— Hyppyriä! Antti syljeskeli lunta suustaan.

— Tuommoisella pyryllä. Rakentakaa se ensin ja jättäkää pyryttäminen
tuulen tehtäväksi.

— Niin, mutta kun se ei pysy lapiossa.

— Koetetaanpa, eikö pysy. Tuomas hypähti suksiltaan, otti Antin
kädestä lapion ja alkoi irroitella lumikimpaletta hangesta.

— Täytyy ensin leikata irti joka puolelta. Ja sitten kun pistetään
alta, niin lähtee noin kaunis tiili. Näistä rakentaa vaikka navetan.

Suorasärmäinen lumitiili oli Antin lapiolla.

Pojat hyppelivät innoissaan. Valkoinen tiili! Niitä pitää lohkoa
ainakin sata! Sitten rakennetaan iso hyppyri! Muurataan, niinkuin
Heikki-setä navettaa; Mistä saadaan kalkkia!

— Ei tarvita, isä nauroi. Lumitiilet pysyvät kiinni ilmankin,
katajanoksia vain pannaan alle ja väliin.

Tuomas innostui itsekin. Juoksujalkaa kahlasi katajanoksia rinteestä,
katsasteli sopivinta paikkaa ja haukkasi lunta välillä.

Mahtoiko ollakaan Kantolan Tuomas, pikkutilallinen suurine velkoineen?
Eikö ennemminkin torpan pikku Tuomas samassa rinteessä kolmisenkymmentä vuotta sitten
isältä lainattuine lapikkaineen!

Kaksisia eivät silloin muutkaan riitineet olleet, mutta hyppyri oli
komea. Toiset pojat saivat maata alla pitkinpäin tai poikinpäin.
Laskija meni ylitse, että kerran heiskahti vain. Mutta päätä ei saanut
nostaa. Kivelän Eemeli kerran nosti ja sai silmänsä umpeen muutamiksi päiviksi
. Mitähän nosti, vaikka oli varoitettu!

Kun Tuomas kahlaili paikalle katajakantamuksineen, oli Antilla jo
tiiliä kymmenkunta. Ja niin kauniita tiiliä, viimeiset jo yhtä suoria
kuin isän mallitiili, joka oli erossa toisista. Mutta Tuomo ähmästeli
äänettömänä ja totisena pikku lapioineen. Työ ei tahtonut onnistua.
Aina lohkesi jokin kulma ja lopuksi sirpaloitui koko tekele.

Isä neuvoi, miten piti lyödä. Ei pitänyt koettaa niin suuria tiiliä,
kun oli pieni mies ja pieni lapio. Ihan vain tämmöinen, niinkuin
navetan seinätiili oli.

— Tee sinä solutiiliä. Pannaan akkunanpieliin, Antti puolestaan neuvoi.

Tuomo innostuikin akkunatiileihin, vaikka eihän hyppyriin kaiketi
akkunoita tullut. Mutta mitäpä sillä väliä. Voihan tiilet silti lyödä.

Ja sitten ryhdyttiin rakentamaan. Pohja tallailtiin ja kohotettiin
ensin pyryttämällä. Siihen hajoitettiin katajanoksat. Isän oli
selitettävä, minkätähden oksia pantiin. Minkätakia lautoja pantiin
pärekaton alle? Katto ei olisi muuten pysynyt koossa. Ei hyppyrikään
paljaalla lumella pysynyt. Selvähän se oli, kun ajatteli.

Tiilet ladottiin oksien päälle. Tuomon solutiilejä laitettiin aina
väliin. Sitten tasoiteltiin lapiolla ja rapattiin pyryttämällä. Kun
vielä isän suksella leivottiin ladut oikeille paikoilleen, oli koko
komeus valmiina. — Patteritöissäkö täällä! kuului takaa särähtävä ääni.

Tuomas kääntyi hätkähtäen ympäri.

Kujala seisoi tiellä puuskuttaen ja hikeään pyyhiskellen. Miten oli
siihen huomaamatta päässytkin? Tavallisestihan sen ähmästys kuului
matkojen takaa. Miten ja mistä? Siihen vain oli kaivautunut, keskelle
poikuusriemujen, yllättävänä ja ilettävänä kuin mato mehevimmän vatun
kannasta. Tuomasta hytkäytti mieleen johtunut vertaus. Kujala huomasi
sen, mutta käsitti väärin.

— Meillä tehdään patterit pellolle sonnasta ja suomullasta. Uusilla
isännillä näyttää olevan toiset tavat, he, he!

Tuomaan ajatukset aukoilivat kiivaina umpilatujaan. Hän ei
yrittänytkään vastata. Kujalalla oli aikaa, eikä hän malttanut olla
vieläkään vähän näykkäilemättä.

— Helpompaahan se kyllä on lumesta — ja niitylle.

Meillä vanhemmilla isännillä ei semmoiseen ole varaa. Täytyy
talvisetkin työt ottaa vähän raskaammalta kantilta.

Kuka siinä puhui ja mistä se puhui? Puhuiko se työstä ja työn
raskaudesta? Millä oikeudella puhui semmoinen mies, joka ei ikinä työn
takia ollut otsaltaan hikipisaraa pyyhkäissyt? Mies, joka piistasi
perittyä maata, söi läskiä, makasi ja porsasteli. Mutta kylille ja
kirkkomäelle tullessa vedettiin verka kaiken ylle kuin verho patakaapin
moskapönttöjen eteen.

Tuomaan sisällä alkoi kuohua. Heräävä myrsky oli sukupolvien takainen
koko olemuksen valtaava perintö. Se pakotti tappamaan, murskaamaan
kuin käärmeen katajikossa. Kaikki muu ympärillä sumeni. Näkyi vain
edessä oleva inhoittava mato, mikä piti tappaa... tappaa... pää mäsäksi
murskata.

— Mennään jo laskemaan, isä! Antti pelasti kuin jumalan lähetti.

Tuomas heräsi kuin hirveästä unesta. Tuulispää kohisi vielä lähellä,
mutta oli nopeasti etääntymässä. Näkö selveni ja verenkäynti palautui
ennalleen.

— Mennään! Näytetään tuolle sedällekin, minkälainen patteri meidän
niityllä on.

Hän otti sukset toiseen ja Antin toiseen kainaloonsa, miten osui
saamaan keskeltä roikottaen ja juoksi mäelle.

— Lasketaanko yhdessä? Antti kysäisi.

— Yhdessä näin.

Mentiin jo, että lumi pöllysi. Tuomas ohjasi suksensa hyppyriä kohti.
Onnistui keskelle ja kaatumaton kahden miehen hyppy tuli.

Tuomo tepisteli ja hihkui. Nyt oli hänen vuoronsa. Tottakai. Kujalan
piti jotakin sanoa, mutta Tuomas ei ehtinyt kuulla, vaan painalsi taas
mäkeä ylös toinen poika kainalossaan. Antti hankkiutui mäelle omilla
suksillaan.

Avatulla ladulla oli luisto jo parempi, oli vähältä, ettei tehty
kyykky. Selviydyttiin jaloille kumminkin ja laskettiin niityllä
kääntäen.

Kujala oli varustautunut ja ehti esittää asiansa.

— Poikkesin ilmoittamaan velastasi.

— Mitä ilmoittamaan? Eikö se kauppakirjaan ole merkitty?

— On kyllä, mutta...

— Mitä muttaa siinä sitten tarvitaan!

Sanat putoilivat napsahdellen kuin rakeet. Niityn takainen metsä heitti
kaksi viimeistä koppina takaisin.

Tuomo oli laskuhurmiossaan ja tepasteli tiellä.

— Lasketaan vielä!

— Lasketaan vain, kun ei tässä ole parempiakaan talvitöitä. Hän
kaappaisi taas pojan ja sukset ja lähti mäelle juoksuaskelin.

— Se on hullu, täysi hullu, mutisi velkoja itsekseen tietä
köpötellessään. Mutta äsken vielä kirkkaina näkyneet suunnitelmat
olivat saaneet sumetta lasiin.

— Kovilla se on, hyvinkin kovilla. Mutta mikä sittenkään tietää?
Tuollainen yltiö voi sätkäyttää vaikka kolmikyynäräisen pisteaidan
takaa. Voipa hyvinkin jostakin keksiä rahat ennen ryöstöönpanoa. Olihan
niillä nykyjään osuuskassansa ja muut vaivaiskassansa, joille valtio
lainoja takaili. Halvalla korolla saavat maanostoihin ja raivauksiin.
Maanostoihin, kaikennäköisille taksvärkkäreille ja renginjuipikoille!
Maailman meno on mennyt sudenkaulalle.

Vanha hämähäkki väännähteli tyytymättömänä murahdellen pesäänsä. Ei
ollut luottamista enää hyvänkään verkon silmiin.

13.

Kelit loppuivat aikaisemmin kuin toivottiin ja ansiot sen mukana
sekä Tuomaalta että muilta. Viitisen tuhatta oli Tuomas saanut
kokoon. Enemmänkin hän oli laskenut saavansa, mutta tilistä aina
mureni yhteen ja toiseen. Västilän huutokaupasta hän osti lehmän.
Se oli jo kahdeksaskantoinen, mutta korkeatuottoinen. Hinta nousi
lähes kolmeentuhanteen. Lehmän osto antoi jälkeenpäin ajattelemista.
Tarpeen se oli, parikin olisi tarvinnut ostaa, mutta se ei kumminkaan
ollut tähdellisin asia tällä kertaa. Huutokaupan humussa oli nouseva
pilvi unohtunut. Mustana ja uhkaavana se kohosi. Rakoutumisen merkkiä
ei näkynyt, vaikka kuinka olisi tarkastellut. Vekseli, lapamato,
siitä kaiketi vielä ruokkimalla selviää niinkuin ennenkin. Mutta
kesäkuussa tulivat kiinnelainan korot, ja jo ennen sitä oli Kujalan
kuusitoistatuhatta korkoineen.

Joskus nöyrä henki kuiski korvaan, että piti mennä pyytämään lykkäystä.
Armoako Kujalalta? Ei koskaan! Ja sekö siirtäisi? Raha-aika oli yhä
kiristynyt. Kaupungeissa maksoivat rakennuslainoista viisitoista, jopa
kaksikymmentäkin prosenttia. Kuka niiden kanssa kestäisi. Muutamassa kuukaudessa
tukehtuisi loppuun.

Hän oli käynyt osuuskassan puheenjohtajan luona. Sopi tulla kokoukseen
esittämään, vaikka turhaa se tällä hetkellä oli. Lisäluottoa ei
nyt Keskuslainarahastosta saatu ja omia suurempia talletuksia oli
sanottu irti. Ja sitäpaitsi hänelläkin oli jo niin suuri kiinnelaina.
Suhteellisesti piti yhteisestä rahalaitoksesta kunkin saada. Ei tänä
aikana olisi pitänyt ryhtyä niin suuriin rakennushommiin...

Tuomas ei jäänyt kuuntelemaan pitempiä tekstinselityksiä, vaan kiiruhti
suksilleen. Kirkkojärven toisella puolella asusti tunnettu rahamies,
Koivulan herra. Kuului lainailevan yksityisille. Tuomas sipaisi
häthätää rasvaa suksensa pohjiin ja hiihti paripenikulmaisen matkan.

Koivula oli kotona, vanhanpuoleinen, hyväntahtoinen mies.

— Istuupa nyt vaikka siihen sohvaan ja panee tupakaksi. Siinä on
sikaaria ja armiiroa, kumpaa vain. Eikö kumpaakaan? Niitähän on
nykyjään jo nuoremmissa. Koivula sytytti itse sikaarin. — Vai
laina-asioilla? Vai niin, vai niin! Vai rakennukseen oli tullut
pannuksi, ai, jai, jai! Niin, olihan siitä verotuslautakunnassa ollut
puhettakin, hän muisti.

— Ette anna, Tuomas väliin totesi.

— Eihän sitä nyt niinkään... Mutta kun on tullut pannuksi kaikki
kiinni. Pari päivää sitten...

— Anteeksi vaivaamiseni, hyvästi, Tuomas pelasti hänet enemmistä
kiemurteluista.

— Mutta eihän nyt semmoista kiirettä. Ryypätään edes kupponen kahvia.

— Kiitoksia, mutta minulla ei ole nyt aikaa. Koivula istahti
keinutuoliin. Oikeastaan hän pohjimmassa mielessään oli ollut jo kahden
vaiheilla. Hän oli kuullut tuosta miehestä ja muutenkin halusi auttaa
yrittäviä nuoria miehiä, tuollaisia juuri kuin tuo. Mutta kun niitä
oli joka päivä kimpussa, vaikka minkälaisia liikemiehiä ja pantin
tyrkyttäjiä. Täytyi hautautua kaikennäköisten selittelyjen ja hölinän
taakse kuin huppupeittoon, ettei selviytyä osannut. — Mihin sillä
semmoinen kiire? Voisihan sille ilmoittaa jälkeenpäin. No, kun meni,
niin menköön. Olihan hänellä itselläänkin surtavia, vaimo ja viisi
lasta, miljoonia vasta neljä. Ja pankki maksoi koron ja ylikoron.
Siihen vielä osakkeet ja juhlapäivälliset ja monet muut pienemmät
lipinät kuin liuskakivellä heitetyn voileivän perässä.

Palvelija toi kahvin. Hän joi yksinään, joi vieraankin osan. Mutta
tympeä olo ei hellittänyt. Sellaista ei ollut tuntenut silloin, kun
miljoonat leikkivät utukuvina unissa.

Tuomas hiihteli kirkkojärven jäätä. Kotiinko? Ei vielä, kun kerran oli
nahkansa kastanut, saattoi heittäytyä veteen toisen ja kolmannenkin
kerran. Salmen rannassa Harjulan huvilassa eleli toinen rahamies,
Kätkölän herra. Hän eleli huvilassaan kuin karhu korjussaan, joi ja
juotti muita, milloin se pää sattui. Väliin kuului suuttuvan ilman
aikojaan, ammuskeli kamarin kattoon revolverinsa tyhjäksi, tai
harjoitti jotakin muuta merirosvon leikkiä.

Hänkin lainaili yksityisille. Ei kauan tiedustellut, kun sille päälle
sattui, mutta jos sattui pahalle tuulelle, ajoi pellolle vaikka
maaherran.

— Käynpä karhunpesällä häijyyttäni, eihän kuitenkaan puraisematta
niele. Harjulan rantaan.

Herra makasi sohvalla pää kääreessä. Influenssassa kuului olevan. Nousi
kumminkin puoliloikoilleen ja tiedusteli asiaa. Tuomas esitti.

— Älkääpä nuolaisko! Minä en enää lainaa kenellekään yksityiselle! En
kenellekään! En paremmillekaan kuin te, kuulitteko!

— Kuulin! Tuomas istahti käskemättä.

— Mitä! Istutteko te minun tuoliini!

— Istun!

Tuli pahaenteinen hiljaisuus.

— Kun ette lainaa, niin tallettakaa paikkakunnan rahalaitoksiin,
osuuskassaan tai säästöpankkiin, Tuomas sanoi.

Herra ponnahti lattialle ja puhahti sieraimiinsa kuin sonni punaisen
vaatteen nähdessään.

— Osuus! Luotanko minä teidän osuuskuntiinne ja muihin polsevistisiin
laitoksiinne! En luota koko yhteiskuntaanne niin pennin vertaa! Tästä
lähtien talletan varani viimeistä markkaa myöten ulkomaan pankkeihin ja
obligatsiooneihin!

Hän käveli Tuomaan eteen ja heristeli nyrkkiään.

— Mistä niin hullun päähänpiston olette keksinyt?

— Hullun! Sanoitteko hullun?

— Enemmän kuin hullun! On rikos viedä köyhän kansan yhteisomaisuutta
vieraisiin maihin.

— Yhteistäkö! Kuka tässä on hullu! Onko minun omaisuuteni yhteistä!
Kenen kanssa, häh!

Herra oli sen tuntuinen kuin räjähtävä granaatti. Mihinkähän tuo
pyyheliina pään ympäriltä räjähtäessä rävähtää? juolahti Tuomaan
mielessä hassunkurinen ajatus. Naurahtaen hän laukaisi:

— Meidän talonpoikien! Sattui piikkiin.

— Ulos, roisto!

— Kumpaa tietä! Akkunasta vaiko ovesta! Tuomas nousi ja astui pari
askeletta eteenpäin.

Herra peräytyi vastaavasti.

— Menkää, taikka tulen hulluksi!

— En jää, vaikka pyytäisitte, mutta ennenkuin menen, sanon vielä
sanan, vaikka heti halkeisitte. Teidän ei kannata pöyhistellä kukkona
sillä kuormalla, minkä isänne kettuna ja sutena heikommiltaan on
pettänyt ja ryöstänyt.

Tuomas lähti. Mutta herra, jolle kotiväki ja naapurit eivät uskaltaneet
poikkinaista sanaa sanoa, oli saanut pahan täräyksen, unohti sinä
iltana ”lentsunsa” ja ampumaharjoituksensa, käveli vain ja jahnaili
purevia sanoja.

— Vai pettänyt ja ryöstänyt... Mitäpäs muuta ne olivat tukkikaupat
neljä, viisikymmentä vuotta sitten... Voi pappa kulta, mitä minulle
tulit ja teit... Hätäkö sinun oli kootessa... Toista on minun
tallettaessa... Ei, hengenvaaralliseksi tämä käy... Parasta koota
kaikki ja painua Ranskaan... Sveitsiin... Italiaan...

Päivä oli jo illaksi hämärtynyt, mutta Tuomas oli nyt siinä vireessä,
että päätti käydä kaikki markkinat yksintein, sittenpä sen tiesi.
Viitalan kylällä oli pari varakkaampaa talollista. Viiden kilometrin
mutka sieltä vain tuli. Ensiksi hän kääntyi Ojalaan.

— Vai rahoja! Mistä minulla rahoja! Kaikki menee kunnalle ja kruunulle
ja papille! Selvää ryöstämistä nykyisen ajan elämä.

Äijä köpötteli tuskaisena ovella. Tuomas pyörsi kiusaamatta sen enempää
simpukkaparkaa. Melkein yhtä pian hän selviytyi Pahkamäestä.

— Jaa että oliko rahaa? Oli kyllä, mutta ei anneta. Pankki oli joka
pitäjässä, joka kylässä rupesi olemaan. Ei ollut yksityisen talonmiehen
syytä ruveta pankkia pitämään.

Se oli suoran miehen rehtiä puhetta. Siihen ei tarvinnut muuta kuin
piste perään.

Kotiin hiihdellessään Tuomas muisteli Pahkamäen sanoja. Millä asioilla
hän hiihtelikään pitkin pitäjää? Omassa kylässä oli osuuskassa,
kirkonkylässä säästöpankki. Niiden asia oli rahoittaa... Eivät
antaneet... Ei kai ollut syytä antaa... Itse kaiketi hän tarpeensa
tiesi... Tiesikö paremmin kuin viisi muuta miestä, jotka vuosikausia
olivat tämäntapaisia asioita harkinneet. Mietteet ja vastamietteet
hypähtelivät kuin pallo seinästä toiseen.

Liian paljon oli velkaa, selvähän se oli. Miksi pitikään rakennustyöhön
ryhtyä summamutikassa velkavaroilla? Kaikki varoittelivat, yksinpä
tuulissa ja pilvissä kulkeva rakennusmestarikin. Kauppahinnan olisi
alunperin voinut järjestää yhtä hyvin viideksi kuin kolmeksi vuodeksi.
Miksi aina piti luulla itsestään ja voimistaan enemmän kuin oli ja
jaksoi? Oli käynyt kuin tyhmälle rengille, joka latoi rekeensä sylen,
vaikka puolessa olisi ollut tarpeeksi.

Ja sitten täytyi huutaa toisia apuun. Kiertää pitkin pitäjää kuin mykkä
kerjäläinen, keräyslista kourassa: hevonen kuollut, vaimo sairastaa,
auttakaa, hyvät ihmiset, Jumalan nimessä!

Kerjuumatkallako hän hiihteli, miehinen mies?

Hän iski sauvaa vihaisesti jäähän. Häpeän väristys kävi hartioissa.
Ensimmäinen ja viimeinen kerta sai olla tämä kurjuus ja häpeä.

Mutta miten selviytyy kesän alussa, vai selviytyykö enää ollenkaan?

Sekaisin miettein hän hiihteli kuutamoiltana yksinäistä jäätaivalta.

14.

Joutui huhtikuu lumenlähtöineen. Moni kevään työ alkoi pitää kiirettä.
Heinäseipäät oli kuorittava ja teritettävä, savet hajoitettava ja
talven keskeyttämät rakennusvalmistelut olisi ennen kesäkiireitä
pitänyt saada päätökseen. Tuomas jatkoi päiväänsä päivän mukaan.

Mutta iltasella, kun tytöt koulusta kotiutuivat, mentiin talkoolla
mäkeä siivoamaan. Sieltä löytyi pölkynpätkiä ja laudankappaleita,
kiviä ja tiilenpalasia. Pitkälle ei kerralla päästy, vaikka tytöt
hääräsivät haravoineen ja luutineen, ja pojat hyökkäsivät kiljuen kuin
vihollisen kimppuun. Kivet ja muu mätänemätön romu kannettiin kuoppien
tasoitteeksi, poltettava tavara kerättiin pinoon ja kasaan puuvajan
seinustalle. Useina iltoina ahkeroiden saatiin mäki pääsiäiseksi
jotenkuten näköisään kuntoon.

Kaura ei itänyt tyydyttävästi. Tuomas oli jo kolmasti idättänyt, aina
sama heikko tulos, viisikymmentä tai vähän yli. Täytyi tilata kaupan
kautta parempaa. Siitä tuli taas arvaamaton reikä. Ja apulannat, piti
kaiketi niitäkin, jos vasta elää mieli.

Isot asiat lähenivät kiihtyvällä vauhdilla. Aika veti kuin virran nielu
venettä. Kumu kuului jo katkeamattoman selvästi.

Kirkkaina päivinä pelloilla ja työssä sen vielä joskus unohti, mutta
tuulisina ja sateisina päivinä vangitsi ankeus mielen. Parhaiten
selviytyi pureutumalla työhön, mutta eihän sitäkään aina jaksanut.
Ajatukset ajoivat kuin paarmat. Pahimmin raastoivat väsyneen miehen
mieltä.

Liisa ei tietänyt kaikesta, ei siitäkään, että Kujala oli
jäljelläolevan lainansa sanonut irti. Tuomaan oli monta kertaa pitänyt
ottaa puheeksi, mutta aina tuli kuin tulppa kurkkuun. Ehtisihän sen
vielä. Ja mitäpä toista niillä huolettamaan. Omissaan hänellä oli
liikaakin. — Ja mitäpä se siitä paranisikaan. Missään ei voisi enempää
säästää, mistään ei enempää hankkia. — Väärin se sittenkin oli. Olisi
osatoverin tarvinnut tietää yhtä hyvin murheet kuin ilotkin. Niin vain
jäi päivä päivältä puhkaisematta, jäi ja kävi aremmaksi ja kipeämmäksi.

Pahinta oli öisin. Silloin kumminkin tuskaiset mietteet ajoivat
kiinni sitä raastavampina, mitä väsyneempi hän oli. Ne tulivat vaikka
minkälaisina kuvina ja näkemyksinä.

Järven vesi nousi kuin tuhotulvalla. Olikohan sateenkaari pudonnut ja
uusi vedenpaisumus tulossa? Vesi nousi ja nousi, peitti rantakivet,
koko äyrään ja saunankin. Hän istui poikain kanssa navetan katolla. —
Nouseekohan se tänne asti? Antti hätäisesti tiedusti. Tuomo käpertyi
luottavaisena polvea vastaan. — Ei nouse, hän koetti lohdutella, mutta
Kujala souteli jo ihan seinän vieressä veneellään: Nousee! Nousi se
Araratin vuorellekin!

Kerran hän oli nostavinaan lehmää suosta. Oli pudonnut se uusi,
keväällä ostettu. Sillä ei ollut edes sarvia, kaulasta täytyi ottaa
kiinni. Lehmän jalat olivat juuttuneet kiinni. Omatkin tuntuivat
painuvan samaan liejuun. Hän nosti, että silmissä musteni. Ei
noussut, painui vain. Näkyikö ketään ihmisiä? Etäämpänä kuivalla
mäellä liikuskeli joitakin. Kätkölä pää kääreessä. — Vai auttamaan
pitkätukkaisia. Pahkamäki sarkatakissa. — Minä en rupea pankkia
pitämään. Ai, Koivula, hyvä mies. — Pitäisi tulla. Pitäisi auttaa. Ei
kerkiä, itsellä viisi lasta, mutta vain neljä miljoonaa.

Ukkospilvi järvellä, synkkä kuin kuolema. Jos tuo järven yli nousee,
niin jo tuli tuho. Nousi ja rävähti ensi kerran. Hän paikkaili pitkillä
paperisuikaleilla särkyneitä ruutuja navetan akkunoissa. Mitä? Lehtonen
ja Kantola, poikinpäin ja pitkinpäin, vekseleitä ne olivat. Reiät piti
saada tukkoon ennen sateen tuloa. Mitenkä sitä papereilla? Ja noin
monta ruutua, mistä niitä riittäisikään? Kyllä lapamatoa riittää!
Leimahti ja jyrähti samassa, että loputkin ruudut helisivät kappaleina
kedolle. Hän vilkaisi hätäisesti kotimäelle. Pojat kuusen alla. Hän
yritti lähteä hätiin, mutta jalka ei irtautunut. — Hyvä Jumala! Liisa,
missä sinä olet!

— Tässä vieressäsi. Herää Tuomas, mikä sinulle tuli! Liisa hädissään
herätteli.

— Semmoista vain joutavaa. Nukutaan pois, Tuomas selvisi.

Oltiin nukkuvinaan toinen ja toinen, ettei toinen enää heräisi. Teki
mieli kysellä ja teki mieli kertoilla. Ei tehty kumpaakaan. Mutta
tunnin valeunen jälkeen hiipi Tuomas saappaat kainalossa ulos. —
Olipahan onneksi vielä nukkunut! Kun nyt saisi vielä pari tuntia hyvää!

— Luulipahan edes, että minä nukun! ajatteli sänkyyn jäänyt ja murehti
aamukauden omia murheitaan, aavisteli ja murehti myös niitä, joista
toinen ei ollut kertonut.

Kujalan eräpäivä oli viikon päästä, kiinnelainan korot kymmenen päivän.
Vekseliä järjestellessä oli talletustili huvennut kuiviin.

Liisalle oli keräytynyt voita kymmenisen kiloa ja muutama tiu
kananmunia. Lisättiin juottovasikka ja pari palvattua kinkkua. Tuomas
lähti kaupunkiin, vaikka ylipäänsä ei kauppamatkoja harrastanut.
Saisihan matkalla vierailla näköaloilla vähän hengähtää ja miettiä.

Pojat tulivat saattamaan hakaveräjälle saakka. Siihen jäivät käsi
kädessä ikäväisinä katselemaan. Isällekin tuli tuskainen olo.
Katsottiin kahden puolen niin kauan kuin tienmutkalta näki.

Isä, isä! Se oli kaikki kaikessa. Miltähän sitten tuntuisi, jos noilta
kadottaisi kodin ja turvan?

Hän hypähti rattailta tielle ja palasi muutaman askeleen. Siinä vielä
seisoivat käsikkäin isompi ja pienempi.

— Kipittäkää nyt kotiin! Isä palaa illalla ja tuo namua.

Pojat lähtivät ja hän juoksi hevosensa jälkeen.

Oli kulunut aikaa siitä, kun hän kesäpelillä oli kaupungissa käynyt.
Suurelle tielle ei nykyisin juuri haluttanut lähteä. Autoja pörisi kuin
ampiaisia. Hevosmies sai aina olla tiepuolen pölyissä.

Parisen penikulmaa ajeltuaan hän alkoi katsella sopivaa syöttöpaikkaa.
Syöttäähän kesällä olisi voinut vaikka tiepuolessa, mutta piti saada
ämpäri ja juomavettä.

Mäen laiteessa oli pieni, punainen huvila, kolmiokattoinen kaivo ihan
portin pielessä. Asumus oli ilmestynyt senjälkeen, kun hän viimeksi oli
kaupungissa käynyt.

Hän sitoi hevosensa aitaan ja meni sisälle. Akkunan ääressä tuolilla
sivuttain oveen istui ompeleva, leikkotukkainen nainen. Hän kääntyi
tulijaan päin. Molemmat katsoivat pitkään.

— Helmi!

— Tuomas!

Nainen nousi tervehtimään.

— Sinäkö täällä! Tämä vasta ihme!

— Ihmeempi kaiketi se, että sinä olet täällä, Tuomas naurahtaen
tervehti.

He eivät olleet toisilleen muuta kuin Helmi Tuomas ja, joidenkin
varhaisempien nuoruusvuosien talkootanssituttavuus, mutta odottamaton
kohtaaminen oli yllätys kummallekin.

Helmi oli ollut Amerikassa kymmenisen vuotta, naimisissakin oli ehtinyt
jo pari vuotta olla. Rautatieonnettomuudessa oli mies menettänyt
henkensä, eikä olo senjälkeen enää vieraassa maassa maittanut. Vuosi sitten
oli hän palannut ja ostanut tämän pienen paikan.

Tuomas oli ehtinyt enemmän: talopahainen ja perhe. Niinpä ajat kuluvat.

— Kaupunkiinko olet menossa?

— Eikö tuo tie sinne viene.

— Minä lähden sinne mukaasi!

Tuomaalla oli entinen viuruileva puhetapansa. Helmillä helähtävä
naurunsa.

Sinä aikana, kun hevonen söi, valmistautui hän matkakuntoon. Lukittiin
paikat ja lähdettiin ajelemaan.

— On minullakin asiaa kaupunkiin, ettet luule ihan turhanpäin
lähteneeni, Helmi aloitti. Pankkiin on tullut mieheni
henkivakuutusrahoja viisikymmentätuhatta, täytyy käydä siirtämässä
talletukseksi.

Tuomas hätkähti. Oliko tuo nyt Jumalan lähetti, vai paholaisen?

Jouduttiin talottomalle metsätaipaleelle. Puut olivat vielä
pihkalehdessä. Niiden tuoksuun sekottui muuta kevään väriä ja
väkevyyttä, suopursun alempaa nevalta, yrttien ylempää aholta. Jossakin
etäämpänä kiusoitteli lahorastas halkomiestä. Pehmeät kirveenlyönnit
erottautuivat metsän muista äänistä.

Nainen istui mieluisan matkan ja keväisen aamun innoittamana, verevänä
kuin hilla suolla. Väljä puku ei salannut täyteläisten muotojen
kimmoisia liikkeitä.

Mies oli huoltensa keskessä kuukausimäärin elänyt kuin vierivän
hiekkarinteen alla. Moninainen kevään huuma pyörrytti ja juovutti.
Jokin perinnäinen alkuvoima veti mukaan kuin kosken pyörre
heikkohermoista katselijaa.

— Etkö lainaa niistä rahoistasi minulle pariakymmentätuhatta markkaa?
Hän kysyi ja pääsi ulomma.

— Mielelläni. Tottahan rahat sinulla ovat yhtä hyvässä tallessa kuin
pankissakin. Hän katsoi silmiin ja nauroi.

— Sitä ei kukaan voi mennä takaamaan. Velkainen paikka, pienet
lapset. Voitpa hyvinkin nähdä markkasi viimeisen kerran. Tuomas nauroi
vapauttavaa naurua.

— Kyllä minä sinut muistan ja tunnen. Toista on, jos kuolisit. Mutta
eikös sinullakin ole henkivakuutus, niinkuin minunkin miehelläni oli?

— On kyllä, mutta vain viisi tuhatta.

— Sinun on lisättävä sitä, ei näiden minun rahojeni, vaan perheesi ja
talosi takia.

Miten luontevasti hän osasi jutella. Tuomas päätti tehdä neuvon mukaan
sekä perheensä että talonsa ja myöskin näiden ja muiden lainattujen
rahojen takia.

Tultiin kyläisemmille taipaleille ja juttelu alkoi luistaa
vapautuneesti.

— Luulevat ihmiset meitä kalamarkkinoille ajelevaksi pariksi, Helmi
nauraa heläytti.

Tuomas heläytti jotakin samaan sointuun. Oli niin kevyt ja huoleton
olo, niinkuin hiostavan taakan olisi selästään heittänyt. Kuinka se
oli näin sattunutkaan? Apu oli tullut kuin taivaanlahja. Johtiko jokin
ulkoinen voima kohtalon lankoja?

Hän ummisti silmänsä ja veti syvin henkäyksin kevättuoksuista ilmaa.
Hän tunsi vierellään istuvan naisen olemuksen verevänä ja puoleensa
vetävänä. Minkätakia sen naurussa oli entinen heläys? Miksi käsivarsi
ja niska kuin rieskamaito? Ja miksi ei saanut olla? Mitä hänelle
merkitsi vieraan ihmisen ihonväri ja äänensointi? Hän tarvitsi, toinen
lainasi. Mitä tekemistä siinä oli millään muulla? Paremman koron hän
maksaa kuin pankissa. Ei tämä ollut mikään armopala, eikä saanut siksi
tulla.

Jouduttiin lähemmäksi kaupunkia. Sivuteitä yhtyi kummaltakin puolelta.
Autoja hurahteli sivuitse yhä useammin: henkilövaunuja, kuorma-autoja
ja suuria linja-autoja kuin junavaunuja.

— Auton sinäkin hankit, lopetti Helmi pitkän äänettömyyden.

— Taitaa siihen vielä aikaa kulua.

— Amerikassa on jokaisella farmarilla auto. Itse he käyvät torilla
myymässä tuotteensa.

— Niinpä täälläkin suuremmat tilalliset tekevät, mutta meidän
pikkueläjien täytyy käytellä näitä vaarivainajan moottoreita.

— Joita ohjaillessa ei tarvita korttia. Kyllä tämäkin hauskaa on.

Tuomas oli myynyt myytävänsä ja Helmi oli käynyt pankissa. Eräässä
asioimistossa käytiin teettämässä ja todistuttamassa velkakirja. Tuomas
sai summan uusina tuhannen markan seteleinä.

— Katsokaa nyt, rahat eivät ole enää minun. Jos hän ne ryöstättää, saa
kumminkin maksaa, Helmi nauroi taivuttaen velkakirjaa käsilaukkuunsa
sopivaksi.

Tuomas puolestaan arveli, että ne lappuset olivat jo vähän
lujanpuoleisen orren takana. Tuskinpa enää lähtisivät hyvilläkään
puheilla, saatikka pahoilla. Karkeatekoisen lompakon sidenauha näytti
todistavan samaa.

Viereisessä kahvilassa juotiin harjakaiset ja lähdettiin kotimatkalle.

Päivemmällä oli satanut, mutta nyt taas paistoi lämmittävä aurinko
iltapäivän tyynessä. Perunanistutus oli käynnissä, laatikoita
pelloilla, kisailevia lapsia, nauravia naisia ja kyntömiehet
suuriäänisiä.

Tuli vastaan joku kaupunkimieskin laiskasti kuormallaan maaten. Autot
sivahtivat ohitse nihkeätä raidetta puolivarkain. Ei pölissyt eikä
kolissut.

Tuomas ajeli lepäävän miehen laiskoissa mietteissä. Povessa oli Kujalan
kuitti ja korot ja kiinnelainan korot.

... Ja kiusaaja vei hänet vuorelle... Kiusaaja... Mikä kiusaaja
tässä olija mihinkä se vei...? Ja mikä hän oli semmoisia edes
vertailemaan...? Miksei Helmiltä voinut lainata yhtä hyvin ja
paremminkin kuin joltakin Koivulalta tai Kätkölältä...? Mahtaa Kujalan
naamataulu venähtää... Mistä sinä rahoja, näin uusia rahoja... Jaa
mistäkö? Mitä se isännälle paistaa, mistä renki rukkaset ostaa...?
Niin, mitäpä se kuuluu... Vaikka naiseltakin miehensä kuolemarahoja.
Helposti antoi, kun ei osannut arvostella. Pankit eivät antaneet,
eivätkä yksityiset... Ja mitä sinä ilmaa nuuhkit ja vilkuilet ja
säpsähtelet kuin pahantekijä kiinniotossa...

— Aiotko minut kotiisi asti viedä? Helmi herätteli.

— No, miten se matka niin pian!... Tuomas hätkähti peräyttäen
hevostaan huvilan portille.

— Tulet kaiketi kaupunkikahville?

— Jospa en tule, kun näyttää tuolla hevosellakin menohalu olevan!

— Mutta niinhän se tuntuu kuin vihassa eroaisimme!

— Eikä tunnu!

He hyvästelivät punaisen portin ylitse, toisen käsi oli ruskea ja
känsäinen, toisen pehmeä ja maidonvärinen.

— Jos rahojasi tarvitset, niin ilmoita aikaisemmin. Korot minä
toimitan aikoinaan.

— Kyllähän niistä selvitään.

Tuomas ajeli mietteissään lopputaivalta. Hän sitaisi ohjat istuimen
laitaan ja otti lompakon povitaskustaan.

Rahat olivat sileitä tuhannen markan seteleitä. Hänestä tuntui,
niinkuin ne olisivat olleet liian sileitä. Ei takuita eikä mitään
ehtoja, oudoksunut oli kirjan tekijäkin.

Hän koetti asiallisesti selvitellä tapahtumaa itselleen. Lainaus kuin
lainaus. Minä pyysin, hän antoi. Säästöön hän muutenkin aikoi ne
laittaa. Koron oli Helmi tahtonut seitsemäksi, samaksi kuin pankissa,
mutta voihan sille maksaa enemmän... Miesvainajansa rahoja. Niistä ei
saanut tulla armoanti, ei säälin, ei vanhan tuttavuuden, eikä minkään
muunkaan takia... Oliko Helmi antanut muuhun aihetta?... Ei... Mutta
oli siinä sittenkin jotakin... Mistä ohimoiden jyske ja selkäpiin
väristys? Oliko kylmä vaiko kuuma jouten rattailla istuessa keväisenä
päivänä? Ja minkätähden ajatukset hiipivät kuin pahantekijäeläin
heikointa paikkaa tunnustellen. No kesantopellolla saavat hiipiä, jos
huvittaa. Hän sitaisi lompakkonsa nauhan ja ajoi mietteensä lähiaikojen
suunnitelmiin.

Irtovelkaapa ei jäisi enää muuta kuin Lehtosen vekseli ja Heikin
työpalkkasaatavan jäännös, jos hyvä vuosi sattuu, niin jää perunaa ja
juurikasveja koko joukonkin myytäväksi. Voista ja munista alkaa tulla
enemmän.

Kun saisi vielä pari hyvää lehmää. Kuului olevan jo neljän ja
viidenkintuhannen keskituotantokarjoja. Ettäkö meilläkin voisi päästä
kahteenkymmeneenneljään, kolmeenkymmeneenkin tuhanteen kiloon.

Kun saisi naapurit mukaan, sonniosuuskunnan ja tarkastusyhdistyksen
perustamiseen. Kun saisi omajalosteisen karjakannan ja laitumen
kuntoon. Ehkäpä kymmenen vuoden kuluessa.

Kanalan laittaminen kuului keskeneräisenä olevaan
rakennussuunnitelmaan. Kananhoidolla kuuluivat lounais-Suomen
pienviljelijät parhaita tuloksia ottavan. Pikku pitäjissä oli
munanmyyntiosuuskuntia, joiden vuositilit nousivat miljooniin. Rahaa
se veisi sekin. Ei taitanut vielä tänä vuonna olla yrittämistä.
”Yksi asia kerrallaan”, sanoi Sepän herra, kun metsäänsä hävitti ja
peltonsa jätti kylvämättä. Pienviljelijän ei sopinut ottaa semmoisia
herroja esikuvikseen, mutta ei myöskään sopinut yhtä aikaa moniin
rahoja kysyviin otteisiin ryhtyä. Niissä nikahtui. Jopa siitä oli
esimakua. Alkaa taas kesä, työnriemun ja virkistyksen kesä. Nahka
paistukoon ruskeaksi. Omin voimin tehdään työt. Ja kunnossa pitää olla
juurikasvimaat ja muut. Laidunraivaukseen ja ojitukseen olisi aika jo
ryhtyä.

Hänen mietteensä tanssivat kuin surviaiset lännenpuolen
aurinkosillalla. Huolen alta vapautuneen mielen hypähtelevää keveyttä.

Kävi jokseenkin, niinkuin Tuomas oli aavistellut. Kujalan naama
venähti. Noinko piti valmiiksi mietiskellyn ohjelman raueta savuna
ilmaan?

— Mistä ihmeestä sinä rahat nykäisit? hän ihmetteli leukapartaansa
hipoen.

— Saahan sitä nykäistyksi, kun ei ole renki eikä taksvärkkäri, Tuomas
leukoili seteleitä lukien. — Ja tästä lähtien sopii katsella naapurina
eikä torpparina, jolla on armokontrahti.

— So, so, älähän nyt turhia kaivele, kun puoli-ilmaiseksi sait
ostaakin.

— Keneltä? Teiltäkö, joka saitte isommat läänit ihan ilmaiseksi.

Kujala ei osannut sanoa siihen sitä eikä tätä, jotakin itsekseen
papatti ja velkakirjaa sormillaan hypisteli.

— Ettekö osaa kuitata kirjaa? No, minä sanelen: Kauppahinnan jäännös
kuusitoistatuhatta markkaa ja maksamaton korko kuusisataaneljäkymmentä markkaa
täysin maksetuiksi kuitataan.

Kuului hetken aikaa mutinaa ja kynänrapinaa.

— Nimi alle ja todistajat.

— Tarvitseeko siinä näin tuttujen miesten kesken?

— Ei miesten kesken tarvitsisi, mutta meidän tarvitsee.

Haettiin pari palvelustyttöä. Tuomas sai kirjansa.

— Nyt ovat välit selvät. Minulla ei ole mitään vastaan, vaikka elätte
vielä kymmenen vuotta. Mutta muuttakaa jo muotoanne oman etunne
nimessä. Hyttynenkin voi päästä taivaanvaltakuntaan, mutta hämähäkki ei
mahdu, kun sen selässä on kontti. Hyvästi!

Hän kävi saman tien osuuskassassa. Korkoihin meni
tuhatkolmesataakuusikymmentä, talletustilille jäi parisen tuhatta.

15.

Rauhan jäi iltapäivän utukuvaksi. Kiusaaja oli väläytellyt
vuorenhuipulta näkemyksiään ja öisin alkoi miehen miellepiirissä
kierrellä luvaton elokuva. Unissa kirkastuivat pienetkin välähdykset
kiihoittaviksi mielikuviksi.

... Punastuva tyttö punaisessa puvussaan. Torpanpoika naapurikylän
talkootansseissa, vähän ujo ja kömpelö. Tungosta nihkeässä
puolihämäräisessä tuvassa. Alkoi mennä saksanpolkka ja sen jälkeen
muutkin tanssit. Poika haki, tyttö haki.

... Juna teki lähtöä... Mihin sinä nyt...? Amerikkaan! Sinne menee
kaikki! Veturi vihelsi. Kädenliike. Naurunheläys. Tyttö häipyi painuvan
savupilven keskeen.

... Kesäinen ilta punaisen huvilan edessä. Sekös se oli taas. Muodot
olivat käyneet täyteläisemmiksi, mutta nauru oli entinen, heleä... Minä
tulin takaisin... Ja tässä on sinulle rahaa... Ja tässä... Mutta enhän
minä sinun rahojasi... Tottakai sinä tarvitset... Minulla on vaimo ja
lapsia... Sitä paremmin tarvitset... Mutta eikös nämä ole niitä sinun
miesvainajasi... Älä turhia utele. Hän meni eikä mennyt, luki rahoja
ja vilkuili taakseen. Ei tämä ollut oikea laina, korko noin pieni eikä
takaajia ollenkaan. Kerran ne peritään takaisin kuin löytörahat.

Hän heräytyi ellottavaan ankeuteen. Pitkäaikaisen ajatuspiinan ja
ärtyneiden aistien aiheuttamaa se oli.

Olisi hän tietänyt vapautumiskeinon. Minkälaisen keinon? Eläinkin niin
paljon vaistosi. Eläin kaiketi se ihmisessäkin eli. Mutta pitikö sen
olla voimakkaamman kuin ihmisen itsensä.

Eipä totisesti! Täytyi kai miehisen miehen voittaa eläinaistiensa
voima! Hän nousi ripeästi ja lähti kesantopellolle ojankaivuun.

Viisi ojaa kolmen asemasta. Hän pisteli koko kuin hullu
urakkamies. Kun joskus nyörikeppiä muuttaessa tai hikeä pyyhkäistessä
ajatus pyrki johonkin keveämpään, hän katkaisi sen kuin veitsellä.
Ojaa nyt oli tehtävä, syvää ja hyvää. Hän pakotti itsensä lukemaan
lapiopistoja ja miettimään tehoisampia pistotapoja. Multa piti heittää
keskemmälle sarkaa, ettei ensi äestyksessä ojaan vierinyt. Ja vaikka
ei olisi tarvinnutkaan. Jos kerran oli liikaa voimaa, niin joutipa
purkautua ihan tarpeeksi asti.

Auringon laskiessa oli hän jokseenkin kypsä. Illallista syötäessä
liikehti ajatus turtana ja väsyneenä.

Hän nukahti heti. Molemmat nukkuivat, ihminen ja eläin, mutta
jälkimmäinen heräytyi aikaisemmin aamupuolella. Väsymyksen sume alkoi
seestyä kuviksi.

Oltiin kaupunkimatkalla... Näetkös, miten minä osaan ajaa! Maailmalla
minä tätä olen oppinut ja paljon muutakin olen oppinut!... Miksi se
nauroi? Miksi sen huulet olivat niin punaiset ja iho tuoksui? Lyhyt
tukka heilahteli maidonvalkealla niskalla.

Rattaat hetkuivat. Miksi niissäkin piti olla jouset? Jos toinen olisi
ollut vähän laihempi, niin ei olisi notkunut. Tai vähän lihavampi,
niin olisi hyllynyt. Miksi sen piti niin luontevasti notkua kuin hyvin
ohennetun jousen?

Ei saanut noin notkua. Tuli hillitön halu painaa se istuimeensa
liikkumattomaksi, sulkea naurava suu nauramattomaksi. Hän heitti ohjat
ja sieppasi kiinteän otteen... No Tuomas, kuului tukahtuva huudahdus
enemmän kehoittaen kuin kieltäen.

Hän heräsi kuin jäihin pudonneena. Veri takoi ohimoissa jyskyttäen.
Hän tunsi jotakin kallista kadonneen, mutta eläin nauroi voittajan
pirullista naurua. — Joka katsoo naiseen himoitakseen häntä, muistui
lause uudesta testamentista — niin olkoon saastutettu neljätoista vuorokautta,
jyrisi Mooseksen laki vanhasta.

Annetaan sinulle neljätoista, kun ei vähempi riitä! Hän nousi, puki ja
lähti ulos. Kello löi neljä.

Hurjempana kuin ennen hän pureutui raskaisiin töihin. Kesannon
ojittaminen vei muutamia päiviä. Sitten pakeni hän laitumelle
kuokkineen ja lapioineen. Välipaloiksi riitti juurikasvimaan harausta
ja kivien siirtelemistä navettamäellä. Nukkuminen jäi kolmeen tai neljään tuntiin,
puolihorrosteissa sekin.

— Itsesi lopetat tuolla tavoin, Liisa esteli.

— En minä itseäni, Tuomas vastasi — mutta elukan minä tapan,
vakuutteli hän itsekseen työmaalle kiirehtien.

Laidunmaan vetoviemäri oli puhkaistava kivisen maakannakkeen lävitse.
Hän otti sen työn loppupäiviensä pakkourakaksi.

Maaperä oli kivisempi ja karumpi kuin hän oli luullut. Lapio ei
pystynyt, rautakangella ja tikkakuokalla täytyi murentaa. Kannot ja
suuremmat kivet hän ampui käyttämättä jääneillä pommeilla.

— Jätä loppu heinäajan jälkeen, silloinhan taas on hyvää aikaa, koetti
Liisa vieläkin rauhoitella.

— En voi jättää. Tämä on urakka ja sen täytyy tulla määräaikana
loppuun.

Liisa ei enempiä kysellyt, eikä parannut kysellä. Ainahan sillä oli
omat määränsä ja urakkansa.

Ei ollut jäljellä enää monta päivää. Hän uurasti yhä, aamuin
aikaisemmin, illoin myöhemmin ja pääsi lävitse. Parin viikon perästä
vesi liritteli uutta tietään kannaksen poikki niinkuin aina olisi
siitä kulkenut. Entinen mutkitteleva saraheinäinen uoma alkoi kuroutua
kuivaksi.

Työn päätyttyä hän hajotteli ojamultia ja vasta auringon laskussa
laahusteli työaseineen kotiin. Saunasta hän meni suoraan sänkyyn.
Seuraava päivä oli sunnuntai, voi nukkua vaikka puolille päivin. Eiköpä
jo unta riittäisi.

Mutta se tapettu ja mukiloitu eläin ei ollut kuollut, vaan kätkeytynyt
sydänkomeroihin kuin ruutana kuivan lammen pohjamutiin. Kahdeksan tunnin
unesta se virkistyi, kaivautui varovasti esiin ja näki ajan
soveliaaksi kostaakseen kahden viikon aikana kestämänsä kohlut. Se
kuljetti miehensä näkökukkuloille ja paljasti heti kiihoittavimman
kuvistaan:

Kapea, hämäräinen polku lehtometsässä. Puolipäivän lämpö sekoitti
kostean maan ja pihkalehtien tuoksut pyörryttäväksi huumaksi... Mitä
siellä etäämpänä vilahti? Nauru! Senkö se oli, se nauru, joka helähti?
Hän alkoi juosta polkua kuin otuksen jäljessä. Taas vilahti. Senpä se
oli! Mutta mistä se oli tulossa, kun noin avonaisena ja alasti...? Et
kiinni saa, ääni helähti taas... Jaa enkö saa?

Alkoi hillitön kilpajuoksu. Polkua riitti. Mutta yhä useammin jo
leikkotukka vilahteli. Aukeammilla näkyi joustavasti notkahteleva
vartalo. Ajaja ponnisteli äärimmilleen. Parikymmentä syltä...
kymmenen... vielä vähän.

Pitkä loikkaus kuin ilveksen hyppy. Karkulaisen lämmin ruumis värähteli
ajajan villissä syleilyssä... Et kiusaa!... Et karkaa!... Minulle
kuuluu mehevyytesi manna. Hän imi hehkuvan niskan kuin poltinraudalla
merkittyihin mustelmiin, muutti paikkaa ja yhä uudelleen imi kuin
sammuttamattomassa janossa.

Seurasi puistattava herpaus. Nukkuja ei herännyt, mutta kuva vaihtui.
Toinen lepäsi käsivarrella samein silmin. Kummankin olisi tehnyt
mieli nousta ja lymytä eri puolille puiden suojaan kuin paratiisin
synnintekijät, mutta jokin käsittämätön side vangitsi, ettei voinut
jäsentään liikauttaa.

Polkua pitkin nousi joku ryömivä olento voihkien ja vaikertaen. Ensi
näkemältä ei saanut selvää, oliko se koira vai raajarikko ihminen.
Molemmat tuijottivat tulijaan kuin tuomiota odottaen.

— Herra Jumala, se on miesvainajani! voihkaisi toinen viimein...
Pois, pois. Väkivalloin hän yritti kierähtää, mutta tuntui, niinkuin
selkäydin olisi herpautunut. Raajarikko mateli lähemmäksi yhä
valittaen. Ryöstäjä toivoi, että maa olisi auennut ja niellyt, niellyt
vaikka helvettiin, kun vain olisi päässyt näkemästä noita syyttävän
vääristyneitä kasvoja.

Mutta se ryömijä nousi hiljalleen jyrkkenevää mäenrinnettä. Molemmat
jalat olivat polven yläpuolelta poikki, rinta kasassa. Herra Jumala,
miten ihminen voi elää tuommoisena? Raajarikko pääsi kohdalle.

— Minä arvasin löytäväni teidät näin, vaikeroi hän. — Mikäpä sinä
muu olisit kuin nainen, mutta sinäkö olet toinen, sinä, joka minun
verirahoillani pääsit elämään?... En minä ole se... Vai et ole. Enkö
minä ole nähnyt kaikkea niinkuin peilistä. Luulitko salassa tehneesi?
Eikö minun henkeni hinta sinulle riittänyt? Pitikö sinun ryöstää vielä
tämä ainokaiseni?

Syytetty tempautui kuin tulesta. Sattui hirveästi selkään, mutta hän
kierähti kumminkin ympäri ja heräsi.

Masentava heräämys. Se oli totta, turha vastaan pyristellä. Eläin oli
voimakkaampi kuin ihminen. Paraniko ponnistella päiväkausin ylöspäin,
kun hetkessä liukui pitemmälti alaspäin?

Eikö ajatus ja mielikuva ollut yhtä paha kuin teko, pahempi kuin teko.
— Joka katsoo vaimoon himoitaksensa häntä..., niin opetti mies, joka
ei turhia tuominnut. — Ja jonka miehuus vuotaa, olkoon se saastutettu,
julisti Mooses.

Hän oli rikkonut vanhan ja uuden lain mukaan. Mutta suurempi kuin
synnintunto, oli miehuuttomuuden tunto. Hautaan astiko seuraisi
lapsuusvuosien sairaalloisuuden häpeä kuin lähtemätön poltinmerkki?

Eikö hän ollut taistellut niinkuin mies? Mutta enhän minä ole tehnyt
sitä... Turhaa koristelua, raastoi omatunto säälimättömästi... Sinä
olet ajatuksissasi tehnyt ja unikuvissasi elänyt törkeämmin kuin villi
eläin. Mitä teko olisi enää tämän lisäksi ollut? Kuin piste lauseen
jälkeen.

Liisa lepäsi vieressä kalvakkaana, kaikesta tietämättömänä. Oliko
henkäystäkään näin rumasta ja alhaisesta koskaan hänen sielussaan edes
harhakuvana vilahtanut?

Jos herättäisi ja kertoisi kaiken. Minkä kertoisi? Senkö, että on
holtiton raukka, jonka sielussa on eläinvaistoja, joita ei kykene
kurissa pitämään. Pitäisikö puhdas sielu vetää siihen lokaan, jonka
saastasta hänellä ei ollut edes aavistusta?

Pitäisi pyytää Jumalalta voimaa, rukoilla kuin lapsena ennen.
Tuttuja sanojako opittuun nuottiin? Vetää isämeitä lakkaväriksi kuin
kaksileukainen kolporttööri seuroissa, syödä hyvin, juoda hyvin ja
maata höyhenpatjalla makeat unet. Jumala armossaan huolehtisi kyllä
vaivaisista syntisistä.

Eikö hän ollut rukoillut ojan pohjalla kaksi viikkoa hikisin otsin
ja kirvelevin kämmenpohjin? Tässäkö kuultiin nyt vastaus? Semmoinen
sinä olet rääsy ja rääsyillä verhottu eläin karvallisten nelijalkain
joukossa!

Hän ponnahti ylös, hiipi ulos ja käveli alusvaatteillaan rantaan,
riisuutui rantakivellä ja liukui järveen.

Sata vetoa sinne vain oli... Älä hulluja, käänny ajoissa takaisin!
alkoi hätäillä se puoli, joka väsyneenäkin oli väkevä... Pelkäsikö se
eläin? Sata vetoa tästä vain oli ja sitten pari sukellusta alaspäin,
kiusoitteli toinen, valveilla vahvempi... Käänny ajoissa, onneton!
Eläin vikisi kuin rotta, joka ei löydä koloa... Mitä sinä hätäilet?
Voithan helposti siirtyä kiiskeen tai sudenkorentoon ja elää elukkana
edelleen, raastoi toinen kylmästi... Mutta sinä, mihinkä sinä
joudut?... Oletko sinä minun pinnalla pysymisestäni ennen huolehtinut?
Eikö tämä alennuksentila ole sinun suurimpia urotekojasi? Mutta pianpa
tiet eroavat.

Koston suloisessa hurmiossa häneltä unohtui kaikki kallis, mikä ennen
oli elämään kiinnittänyt. Tuntui kuin virta olisi muodostunut tyynelle
järvelle. Se veti, että suonissa kohisi. Kun ei vain ehtisi ohitse
kahdellakymmenellä viidellä vedolla. Ja siitä alkaisi mäki, alaspäin
tai ylöspäin. No silläpä vähät väliä.

Mutta eläinpuoli vikisi ja värisi voittamattomassa kuolemanpelossa kuin
rottaparka ihmisen edessä sementtiseinäisen huoneen nurkassa.

Hän sai määrän täyteen ja hengähti pari kertaa syvään.

— Älä niin kauaksi mene! kiersi hiljainen ääni tyynessä vedenkalvossa.

Tuomas hätkähti ja kääntyi. Ääntäjä seisoi rantakivellä vaaleana ja
keveänä kuin maasta irti olisi ollut.

Hän vetäisi pari kiivasta vetoa kuin kurimosta ulomma siirtyäkseen...
Mihin hän oli ollut menossa? Hän vetäisi riuhtaisten taas pari
voimakasta vetoa.

— Minä palaan! heitti hän rohkaisevasti vesisiltaa pitkin ja alkoi
väkevin vedoin liukua kotirantaa kohti. Vesi kohisi pinnalla, veri
pinnan alla. Aurinko helähti sumupilven alta ja sen sillassa välkehti
kultainen kuvasarja, minkä rinnalla eletyt unennäöt rapistuivat
katinkullaksi.

Liisa seisoi rantakivellä keveänä ja pelokkaana, taaskin tietysti
peläten, ettei vain tulisi suonenvetoa tai halvausta.

Hänkö tässä yksin oli kuormaa kantanut? Eikö tuo toinen, hentoinen ja
kivulloinen ollut voimiinsa nähden paljon suuremman päivätyön tehnyt?
Olisiko hänen yhä ulkonaisesti pitänyt ehtiä ja pystyä kilpailemaan
keimailevien heiskaleiden kanssa, joilla elämässään ei ollut muuta
tehtävää kuin peilailla, miten heilahtaa rintapäissä tämä tai tuo
silkinsiekale, tai kumpi vetää paremmin leikkoniska vaiko kähäräinen
otsatukka? Ja kenen takia hänen olisi pitänyt tuota herkkutarjotinta
asetella? Tämänkö parroittuvan, jäkälöityneen äijän tai jonkun Heikin
tai Vihtorin?

Kuka mittasi ja pystyi arvioimaan sen työtaakan, minkä hän
puolentoistavuosikymmenen kestäessä oli tuolla mäellä kestänyt ja
kantanut, hän, hento kello, suuri mehiläinen aina kukkatorvessa?

Aurinko lämmitti takaapäin niskaa. Taivaallako se lämmitti? Ei, vaan
paistoi. Lämpö ja vaikutus levisi paljon laajemmalle, niityn kukkaan,
leivon lauluun, pikku vasikan iloiseen leikittelyyn lämpöisellä aholla.

Mitä kaikkea olikaan hänen aurinkonsa jo antanut ja yhä antoi? Hän
siristi silmiään ja näki ennennäkemättömän kauniisti väreilevän kuvan
lämmönlähteestä, jota itseään tuskin huomasi, mutta jonka väreily
heijasteli lapsissa, kodissa, kaikkialla.

Hän veteli voimakkaita rintavetoja, virkistyi ja lämpeni yhä.

— Kuin vesilintu! odottaja tervehti.

Tuomaan mieleen muistui jatkoksi virren säkeistö kouluajoilta:
”lahdella, käy alle vedenpinnan”. Hän sukelsi ja liukui rantaan asti,
kohosi pinnalle ja hypähti muutamalla askelella vesikivelle, jossa
Liisa seisoi.

— Älä mene niin kauas!

— En!

Mies sieppasi vaimonsa käsivarsilleen, hypähti rantatörmälle ja otti
alusvaatteensa lepän oksalta.

Miten kevyt hän oli ja liian veretön! Oliko taittunut taakan alla, tai
oliko taudin juuri tarttunut? Hänelle tuli syyttävä hätä.

— Kuule, tänään menemme kirkkoon ja käymme samalla lääkärin puheilla!

— Minunko takiani? Eihän minussa mitään.

— Vaikka ei, käydään varoiksi kumminkin. Et sinä ole vielä autollakaan
ajanut.

— En minä mitenkään. Jää lapset ja vasikat...

— Ja porsaat, toinen katkaisi. — Lapset otetaan mukaan. Siltalan
muori hoitaa vasikat ja porsaat.

— Täytyy sitten kiireesti ruveta vaatteita silittelemään.

— Kiireesti, niinpä tietenkin! Tuomas juoksi keveine taakkoineen jo
navettamäkeä ylös, veti kartanolla vaatteet ylleen ja meni hakemaan
Rintalan Kallea kyytiin.

Pojille se vasta oli riemunpäivä. Molemmat saivat istua kuljettajan
vieressä ja töötöttää mutkissa. Aikuiseksi tultuaan uhkaili kumpikin
ostaa auton. Tööttö piti olla hyvä, kaksikin tööttöä.

Pojat eivät ennen olleet käyneet kirkossa. Siellä oli ihmettä ja
nähtävää. Tulomatkalla, ja monena päivänä jälkeenkin päin niistä
kertoiltiin ja uhoiltiin. Antin mielestä oli merkillisintä, kun siellä
ylhäällä niin monta suurta pajupilliä oli kääräisty teepaperiin. Niistä
se kaunis äänikin lähti. —

Urkupilliä ne olivat, isä selvitteli.

Tuomosta oli ihmeellisintä, kun setä puhui uunissa. Tytöt kokeneempina
selvittelivät pikku miehen näkemyksiä oikeille tolille.

Kesäinen keskipäivä vilpoisassa kirkossa muodostui Tuomaalle ja
Liisallekin henkeä virkistäväksi levonhetkeksi. Harvoin tuli pitkän
matkan takaa kirkossa käydyksi. Ei tullut lähdetyksi, eikä joutanutkaan
muka. Luonto oli turtunut sellaiseksi, että piti tehdä pyhänäkin töitä,
muitakin kuin välttämättömiä. Perunamaalle piti syksyisin mennä, jos
sattui kaunis päivä, ja ellei sitäkään, niin aina yhtä ja toista piti
tehdä ja nykäistä, semmoistakin, minkä arkena olisi ehtinyt. ”Kyllä
piru puuta tuo, kun puukon pyhänä käteensä ottaa”, olivat vanhat
sanoneet.

Mitäpä vanhojen sanoista, eihän niistä enää kukaan välittänyt. Mieleen
oli keriytynyt kuin jonkinmoinen uhma. Ei köyhä pienviljelijä joutanut
pyhäpäiviä pitämään. Pitäkööt ne, joilla oli aikaa. Ja oliko oman
työnsä tekeminen ja perheensä hyväksi uurastaminen syntiä? Oli tai ei
ollut. Se oli tässä asiassa sivuseikka. Pääkysymys oli, oliko köyhällä
viljelijälläkään varaa aina jatkuvaan arkeen? Eikö ruumis tarvinnut
lepoa ja henki uusia herätteitä? Tarvitsi, täytyi rehellisesti myöntää.

Usein oli Tuomas sunnuntaipäivin istuskellut järven takana korkealla
rantakalliolla, missä laine saarnasi ja tuuli soitteli urkuja.
Vanhoihin tapoihin ja käsityksiin nähden oli hänellä jonkinmoinen
kapinahenki. Alkunsa lienee juontanut lapsuuspyhien iankaikkisen
pitkistä postillasaarnoista, vuosien kuluessa oli siihen murentunut
jotakin lisää, ehkä enemmän kuviteltua kuin aiheellista.

Oliko näillä syillä oikeus murjotella omissa kuvitelmissaan?
Vuosisataisten, tuhantistenkin käsitysten, etsimisten ja kärsimysten
tuloshan tämä kaikki oli. Jos pimeimmässä sopessa oli jotakin
ummehtunutta, niin oliko pakko sitä nuuskia. Kuunteli vain urkupillien
sulautuvia sointuja ja katseli auringon säteiden leikittelyä
kupoolin kaartuvissa ruuduissa. Ja olihan tuolla kirjansa ja kohta
elämänkirjansakin lukeneella pappivanhuksella jokaiselle jotakin
annettavaa. Eihän ollut pakko kaikkea sellaisenaan niellä. Kuulija
omisti sen, minkä ymmärsi ja jaksoi sulattaa.

Päiväsaarnan tekstinä oli aihe: Mitä se auttaa ihmistä, jos hän
kaiken maailman voittaisi... Selityssanat putoilivat kuin keväiset
sadepisarat. Muutamissa niissä oli hyvinkin kirvelevää suolaa. Hyvää
ne vain tekivät. Ja sitten tuli taas voitelevia sanoja, levein
ja täyteläisin kuvauksin kuin juoksevaa maalia taitavan mestarin
siveltimestä.

Saarna päättyi suvivirteen. Tutut säveleet väreilivät mieltä lämmittäen
vielä ulos tullessakin.

Paluumatkalla poikettiin lääkärille. Hän muisti Liisan
keuhkotulehduksen ajoilta, tutki ja kuunteli.

Arpeutumat eivät olleet parantuneet. Yleisvointi oli liian heikko.
Pitäisi levätä ja voimistua. Parasta olisi, kun joksikin aikaa pääsisi
parantolahoitoon.

— Eikö kotona voisi hoitaa? Tuomas tiedusti.

— Miksikä ei! Mutta ei saisi nostella raskaita painoja, eikä
muutenkaan liiaksi väsyä. Pitäisi lihoa ja vahvistua ja ennen kaikkea
oleskella paljon raittiissa ilmassa. Oli kai sitä saatavissa? Ja
terveysakkuna pitää laittaa. Raitis ilma ei tee toisillekaan pahaa.
Isäntä itse osaa kyllä raudat kiinnittää.

Työ- ja hoito-ohjelma laadittiin reseptilehtiölle niinkuin lääkemääräys
ainakin. Ero vain oli siinä, ettei sitä tarvinnut viedä apteekin
pöydälle, vaan piti naulata näkyvälle paikalle tuvan seinälle.

Kotiin päästyä se paperin suikale naulattiinkin välioveen neljällä
nupilla ja yhtä monella pahvin palalla. Reseptin mukainen elämä alkoi
seuraavasta päivästä. Aluksi oli vähän kankeata, kun piti tavata ja
muistella, mutta muutaman päivän kuluttua alkoi jo hyvin luistaa.
Säännöllisesti uusiutuvissa hoitotehtävissä totuttiin vähitellen
edeltäkäsin suunnitelmoituun täsmällisyyteen muissakin toimissa.
Ohjelmanmukainen työ ei orjuuttanut, päinvastoin virkisti. Meni
kaikki kuin pienissä urakoissa, kuin nevasillalla, askel askelelta,
poikkipuulta toiselle.

Aamuisin Tuomas nousi viideltä, laittoi tulen hellaan ja puuroveden
kiehumaan. Outoa, ihan hävettävää se aluksi Liisasta oli.

— Kuinkas sinä minun töitäni...?

— Sinun? Kuka nämä sinulle on testamentannut? Ei lääkäri kumminkaan.
— Tuomas raapaisi jo tikkua ja pian nuoleskeli iloinen tuli räiskyviä
pilkkeitä.

Hän kiskaisi peitteet sängyistä. Pääpuolet pystyyn! Hei vain! Otettiin
viidentoista minuutin voimistelutunti. Äiti sai jäädä katselemaan.

Ennen hiihtoaikoinaan oli Tuomas harjoittanut kotivoimistelua. Mitään
säännöllistä järjestelmää ei ollut, joitakin omatekoisia liikkeitä,
mutta hyvältä oli se vähäkin väännähtely tuntunut. Myöhemmin, kun
hiihto jäi, jäi voimistelukin. Mitenkä olikaan jäänyt ilmaiseksi
saatava ihanuus?

Erinomaista voidetta se tuntui olevan työssä puutuneille lihaksille ja
vielä parempaa niille, jotka eivät työssä liikettä saaneet. Niitäkin
löytyi rintapuolella, vatsassa ja lonkissa.

Hän muisti vielä vanhat liikkeensä. Paranneltiin entisiä ja keksittiin
uusia. Tehtiin tuulimyllyt, niskannikutukset ja väkkäränpyöritykset.
Pojille keksittiin vaikka minkälaista kieppumista ja hyrräämistä.
Rahasta olisi kelvannut lähteä näyttämään pikku marakatteja. Välillä
käytiin avonaisen akkunan luona hengittämässä raitista ilmaa. Kilpa
siitä, kuka sitä enimmän sai. Isä tietysti, kun oli isorintaisin.

Aluksi äiti ja tytöt katselivat sängyistään, mutta tauti tarttui ja
eräänä aamuna kieppui ja punnersi lattialla koko perhekunta. Oli onni,
kun oli niin aikainen, eikä ketään vierasta talossa. Hulluiksi olisivat
sanoneet.

Voimistelun jälkeen otettiin yleispesu. Lapset pinkasivat peiton alle
odottelemaan. Isä kastoi karkean liinan veteen, otti toiseen käteensä
kuivan ja aloitti pienimmästä, koska se oli rohkein. Oli jännittävää
odotella vuoroaan, ihan pinta jo edeltäpäin hytisi.

Nopeasti se kävi. Peitto pois ja märkä vetäisy niskasta jalkapohjiin.
Huuto tahtoi aluksi päästä. Mutta kuiva pyyhe hiveli ylen mukavasti.
Viimeiseksi isä pyyhki äidin ja itsensä.

Sitten hypähdettiin taas kilvassa lattialle. Hierottiin leukaa,
rintaa, niskaa ja käsivarsia. Hilske ja sipinä kävi joka puolella.
Viimeksi hierottiin jalat jos jollakin tavalla harakkaa pomppien. Isä
teki edellä, toiset nauraen perässä. Hierontaliikkeidenkin välillä
hengitettiin. Kenenkään ei tarvinnut ulkoilmaa säästää, olisi sitä
riittämiin ja vielä jäämäänkin.

Puurovesi jo kiehua porisi, kun pukeutumaan jouduttiin. Jokaisella oli
virkeä ja reipas olo. Kukin tunsi sen omalla tavallaan.

Nytkö vasta tämäkin piti huomata, kun ohimot jo alkoivat harmeta?
Nuorena oli asian väärin käsittänyt. Hiihdon ja palkinnon toivossa
silloin oli voimistellut ja harjoitellut. Eikö nuoruuden ja elinvoiman
säilyttäminen ollut monin verroin suurempiarvoinen kuin parhainkaan
palkinto ja kunnia?

Muutaman kuukauden säännöllisten aamuharjoitusten jälkeen Tuomas
riemukseen tunsi, miten yksi ja toinen tarpeeton lihasmyhkyrä oli
kadonnut ja siliytynyt tai siirtynyt joustavaksi täytteeksi johonkin
toiseen paikkaan. Paikkansa piti vanha totuus: ihminen on elävä
jumalankuva, hänen itsensä hallittavaksi ja mukailtavaksi tarkoitettu.
Oli synti kulkea kumaraisena, kun voi olla ryhdikäs. Nautinto oli
liikuskella joustavilla lihaksilla ja tuntea yllään kimmoisan lämmin
ihopeite hytisevän kananlihan asemasta.

Liisa oli muuttunut kuluneena puolena vuotena silminnähtävästi. Ei
enää yskittänyt eikä tuntunut rinnassa pistosta. Paino oli lisääntynyt
parilla kilolla. Tuomas piti sitä aamuvoimistelun ja kaiken muun siihen
liittyvän ansiona. Liisa itse naurahteli. Taisi olla ja saikin olla.
Yli puolenvuoden ajan muutenkin oli ollut kuin hyvä henki talossa.
Puheltiin töistä ja suunnitelmista, toisinaan muistakin asioista.

Syksykausi oli suotuisa. Vuodentulo tuli tyydyttävämpi kuin edellisenä,
juurikasvit ja peruna antoivat hyvänkin sadon.

Navetan akkunapuoli erotettiin kanalaksi. Viidestä haudonnasta oli
saatu kaksikymmentäkolme kanaa. Poikasia oli paljon enemmänkin saatu,
mutta tappelevien helttaniekkojen kesken täytyi toimittaa apuharvennus.
Pojat ihmettelivät, mistä äiti oli niin valkoista linnunlihaa saanut,
vaikka isän pyssy oli pysynyt naulassa.

Tuomas tutkiskeli kirjojaan ja Pellervoitaan. Marraskuun puhteilla hän
näperteli ruoka- ja juoma-astiat, kylpy- ja kivennäislaatikot, jopa
oikein kuusilokeroisen tarkastuspesänkin.

Sen ympärillä oli pojilla kurkittavaa. Monet kerrat piti käsin koettaa,
miten kana sinne meni ja miten luukku kiinni napsahti. Valmiiksi saatu
pesä vietiin karsinaan ja käskettiin kanojen itsensä koettaa. Eivät
viitsineet nousta yöpuultaan, päätään vain kallistelivat.

Mutta eräänä joulukuun päivänä, kun toiset olivat koulussa, tuli äiti
hakemaan Tuomoa tuvasta. Yksi keväällinen poikanen katsoi reiästä ja
torui. Isäkin tuli hätiin. Avattiin luukku ja äiti otti kanan syliinsä.
Muna siellä oli, pieni, mutta niin kaunis. Kana nimitettiin Sipaksi ja
isä pisti merkiksi renkaan sen jalkaan.

Illalla, kun toiset joutuivat koulusta, pidettiin ristiäiset. Äiti
keitti sen munan ja leikkasi jokaisen korpulle pienen viipaleen.
Kantapuoli jäi. Sen sai Tuomo ylimääräisenä, koska oli pitojen isäntä
ja Sipan kummisetä.

Antti sanoi, että koulussa oli kivaa, mutta kylläpä oli kotonakin.
Sipan jälkeen tuli Hipa ja Nipa ja vielä monta muuta. Tuomolle
rakkaimpana pysyi Sipa. Hän tunsi sen aina toisten joukosta. Äiti olisi
voinut ottaa renkaan sen jalasta pois, jos olisi tahtonut. Mutta saihan
se siinäkin olla. Olihan äidillä itselläänkin sormessa.

Kevätpuolella tuli muutamina päivinä niin monta munaa, että Tuomon
luvut eivät riittäneet. Isä arveli, ettei se niin vaarallista ollut,
kunhan alku oli oikein. Kerran Sipa muni perättäin seitsemänä päivänä.
Sen Tuomo aina muisti. Eipä ollut muninut Nipa eikä Hipa. Mutta Sipa
olikin Tuomon oma kana.

16.

Oli tammikuinen pyhäpäivä. Liisa ja tytöt olivat navetanpuolella
askareillaan, pojat mäessä. Tuomas loikoili pöytärahilla sanomalehteä
silmäillen.

Vieraita tuli. Naapurin Jussi oli toinen ja toinen joku tuntematon,
nuorehko mies lapikkaissa ja lyhyessä kaulusturkissa.

— Toin tämän sinun kimppuusi, enhän minä tämmöisten kanssa, Jussi
istahti ja kynsäisi päätään.

Se ”tämmöinen” oli pienviljelijäyhdistysten keskusliiton konsulentti,
Arokas nimeltään, pienviljelijä varsinaiselta ammatiltaan.

Tervehdittiin ja istuttiin. Vieras kävi asiaansa kuin nälkäinen leipään
selostaen miehille pienviljelijäliiton tarmokkaasta perustajasta ja
perustamisesta, sen toiminnasta ja tarkoitusperistä. Tuomas kuunteli
äänettömänä, Jussi tuhraili hiilellä sytyttäen piippuaan keskeyttäen
esityksen silloin tällöin.

— Yhdessä, pirkules, yhdessä! Pitääkö tässä pienten mökkiläistenkin
ryhtyä yhteiseen kuhinaan kuin muurahaiset kuusikossa?

— Pienten juuri pitääkin! Mitä muurahainen olisi yksinään, mutta
yhdessä toisten kanssa se rakentaa kuusikkoon kuhisevan pesän, tarttui
Arokas toisen tarjoamaan aseeseen. — Suomen pienviljelijä on kuin
muurahainen kovan talven kourissa. Yksinään jähmettyy ja sortuu,
yhteisvoimin elää ja rakentaa.

— Sinähän lasketat kuin pappi messukirjasta.

— Mikäpä tästä valmiista asiasta on lasketellessa, toinen naurahti.

— Vai pitäisi tässä minunkin vanhan souvarin ruveta kulkemaan
yhdistyksissä ja iltamissa. Johan siinä täytyisi heittää kaikki muu
mäkeen, ruunan vanhat lippusuitsetkin, jämitti Jussi vastaan.

— Ne kaikkein ensinnä. Niin kauan kun kuljemme lippusuitset päässä,
näemme vain sen, mitä edessä tapahtuu. Sivuilla tapahtuu usein enemmän.
Nykyajan viljelijän, niinkuin muunkin nykyaikaisen ihmisen, täytyy
silmitellä vähän joka puolelle.

— Mutta jos ei ruuna pysykään raiteella, jos lipsahtaa tiepuoleen koko
kuorma?

— Silläkö, että enemmän näkee?

— Ei ruuna semmoisista tiedä.

— Tässä onkin kysymys miehestä. Te taidatte olla kova tukinajuri,
Arokas naurahti.

— Joo, vanha ja kova kuin pukinsarvi.

— Eikö siellä tukkitiellä koskaan naapurin apua tarvita?

— Tarvitaanpa hyvinkin.

— Kuorman nostossa ja monessa muussa. Ei kukaan yksinään jaksaisi
tietäkään auki pitää.

— Ei pirkuleskaan, Jussi innostui. — Pitkille nevoille nikahtuisi
rekineen ja luineen äijä kun äijä.

— Eiköhän tässä pienviljelijän kotoisessa elämässä ole samanlainen
nikahtumisen vaara?

— Meinaatkos, ettei tässä kukin tölliläinen osaisi omin nokkineen
antimiaan märehtiä? Ainapa niistä on selvä saatu.

— Liiankin pian, koska talvisin täytyy lähteä souviin.

Tuli pitempi äänettömyys. Jussi lopulta katkaisi, hänenhän se oli
vuorokin.

— Sinä olet liika viisas mies! — — Muutamia kiivaita savuja. —
Mutta kun asuisit Halla-ahossa kivulloisen akan kanssa ja ympärilläsi
pyörisi tusina alastomia tenavia, niin jopahan viisautesi tarvitsisit.

— Varmasti, Arokas myönsi. — Eikä tekisi pahaa, vaikka saisin jonkin
verran vielä sivultakin. Sitä juuri tämä meidän yhdistysasiammekin
tarkoittaa. Mitä varten on ihmiselle järki annettu? Käyttämistä
varten, ei tallettamista. Jos tämä Kantola keksii pellollaan
jonkin muokkaustavan tai lannoitusmenetelmän, joka parantaa hänen
satotulostaan ja varmaan parantaisi teidän tulostanne siellä Halla-ahon
pellolla, niin eikö hän saa neuvoa sitä teille ja te päinvastoin
jotakin muuta kokemaanne hänelle?

— Saapa hyvinkin.

— Mutta ettehän te voi tehdä sitä, jos te murjotatte kuin karhut
pesissänne.

— Mikä pakko meidän on murjotella?

— No, sitä minäkin. Tämän kylän ja pitäjän ja koko maankaan
monituhantisella viljelijäväestöllä ei ole pakkoa eikä varaa murjotella
omissa oloissaan kuin myyrä kolossaan. Yksilön kokemukset on
paljastettava kaikkien hyväksi, ja kun kova paikka tulee, niin silloin
on tartuttava kelkan jukkoon yhteisvoimin.

— Lopetappas jo! Se on sillä tavalla, ettei kirkkoa kannata kahdelle
lämmittää! Jussi pisti piipun taskuunsa. — Tuomas, pidätä tätä
pirkuletta täällä parituntinen. Minä ajan tenavat kylälle sanaa
kiertämään.

Tuomas pidätteli, eikähän siinä niin kovin suuria pidättelemisiä
ollutkaan.

Mutta Jussi porhalsi mökilleen kuin höyrykone ja pani tusinaisensa
sanaa kiertämään. Neljän aikaan piti olla Kantolassa, vaikka sika
olisi kaivossa. Siellä oli sellainen pappi, joka taisi epistolansa
ja evankeliuminsa. Tusinainen hajosi kaikille äärille ja sai asian
toimeen. Määräaikaan oli Kantolan tuvassa väkeä kuin hyvissä seuroissa.

Arokas aloitti puheensa. Siinä tuli aamulliset uudestaan ja tuli paljon
muutakin. Kuunneltiin tarkkaavina. Vain Jussi joskus heitti sanansa tai
kysäisi jotakin lisäselvitystä.

Esitelmän jälkeen keskusteltiin kauan ja päätettiin perustaa Järvikylän pienviljelijäyhdistys
. Tuomaasta tehtiin puheenjohtaja, Jussista
rahastonhoitaja, vängällä vain.

— No, tehkää vain, Jussi lopulta myönteli. Eipähän ole pelkoa rahojen
sekottumisesta, kun ei ole, mihin sekottuisivat. Tupakasta aina markan
erotti.

Pääsiäisen pyhinä päätettiin pitää ensimmäiset iltamat ja seuraavana kesänä
toimeenpanna juurikasvien harvennuskurssit ja viljelyskilpailut.

Lopuksi laulettiin: ”Olet maamme armahin”, jonka jokainen jotenkuten
osasi. Hajaannuttiin piristynein mielin.

Arokas jäi Kantolaan. Yli puolen yön riitti miehillä puhumista ja
pohtimista. Mutta kello kävi jo kolmea ennenkuin Tuomas sai unta
silmiinsä. Oli avautunut monenlaisia näköaloja edestä ja takaa. Ja
kuutamoisena yönä veren keväisesti käydessä avautui niitä hiljaisessa
tuvassa yhä uusia, toinen toistaan värikkäämpiä. Uni jäi vähän
lyhyenpuoleiseksi, sillä tapansa mukaan oli Tuomo jo taas viideltä
nenää ruuvailemassa.

— Moro, isä!

— Moro, moro!

— Hyppimään, isä!

— Tottakai! Tuomas pyörähti lattialle ja kiepautti pikku vesseliä
muutaman kerran keräpallona ympäri. Mutta hihkua ei saanut, eikä
kikattaa. Vieras setä nukkui kamarissa.

17.

Iltamahuoneeksi oli saatu Rantalan iso tupa, jonka perälle tehtiin
koroke näytelmälavaa varten. Istuinpenkeiksi tuotiin lankkuja
tallinylisiltä, pölkkyjä sahattiin riihipuista. Ravintola tiloitettiin
keittiön ja tuvan väliseen kamariin.

Puhujaksi oli jo aikaisemmin pyydetty Arokasta. Näytelmää oli
harjoitettu jo kolmen, neljän viikon aikana. Tuomas ja Jussikin olivat
miespuolisissa osissa. Jussi arveli, että kun ihminen kerran oli
tullut höynäksi, niin siinäpä jouti mennä kaikki yksin näpein. Mutta
ääni kuului hyvin. Omatekoisia sanojako? No, eipä niitäkään monta ja
vain näin harjoituksissa. Kyllä hän tosikerralla säästäisi omansa
arkipäiviin, toiset saivat olla ihan huoleti. Välipalaksi oli varattu
runo ja kertomus.

Kellon kahdeksaa lähetessä alkoi ihmisiä kerääntyä Rantalan nurkkiin.
Vanhemmatkin olivat lähteneet uteliaisuudesta liikkeelle. Pitihän
lähteä katsomaan, mikä se sellainen pienviljelijäin yhdistys oli,
joka tällaisia kekkereitä alkoi järjestellä. Pienviljelijät, olivatpa
nimenkin keksineet. No, eivätpä olleet enää mökkiläisiä. Väärin olisi
ollut talollisiksikin nimitellä. Pienen tilan pienivoimainen viljelijä,
oikeinhan se oli, kun tarkemmin ajatteli, ei liikaa sanottu eikä liian
vähänkään.

Rintakylän vauraita isäntämiehiäkin tuli. Näkyi Mäkelän pitkä ruoto
ja Ketolan Heikin verkatakki. Tuli Kujalakin silmiään räpytellen,
mutta suurinta kohua synnytti Äijälän oviaukkoon ilmestyminen. Äijä
itse ei kohinoista perustanut, silmitteli hetken ovella, kunnes keksi
näyttämöntapaisella tuolin, otti sen ja alkoi keinutella permannon
avonaisimmalla paikalla. Onneksi oli se välikappale vanhanaikainen,
lujatappinen visakurikka.

Kello läheni puolta yhdeksää. Tupa kuhisi väkeä täynnä.

Mutta asemalta ei kuulunut puhujaa. Katsottiin kelloon ja hämärtyvälle
tielle. Olisi nyt hiljaisemmallakin luontokappaleella pitänyt pari
penikulmaa ehtiä. Jospa ei ole lähtenytkään? Mutta peruutustakaan ei
ollut tullut. Eteiskamarissa odottelevat iltaman toimitsijat alkoivat
tuntea itsensä pientäkin pienemmiksi. Mitä tämä muu ohjelma oli? Ei
paljon mitään, ja ihmisiä tupa täynnä! Siellä oli Ketolat, Äijälät ja
monet muut isoiset! Saisivat vettä myllyynsä. Penninpetkutuksellako
olikin tarkoitus alkaa?

Tuvan puolelta kuului äänekästä polinaa. Joskus erottautui Äijälän
karkeampirakeisia sanoja, joita seurasi aina iloinen naurunräväys.
Taisi siellä jo veistellä lusikkaa ohjelmattomista iltamista.

Tuomas kääntyili kamarin permannolla kuin hiilillä, mutta Jussi
lasketteli väkevästi omatekoisiaan, joita kappaleessa ei ollut lupa
esittää.

— Johan tälle nyt nauraa Leppäahon harakatkin!

— Nolointa, kun ei ole mitään muuta!

— Noin se käy, kun istuu herrain kelkkaan!

— Puhu sinä, Jussi! kehoitti Tuomas.

— Minäkö? Oletko sinä hullu, pirkules! Siellä on Äijälä ja Kujala ja
moni muu sen vietävän koukkuleuka! Ennenhän minä hellitän remelit ja
istun kelteilläni palavaan kusiaispesään!

— Mutta puhe on merkitty ja jonkun on puhuttava.

— Puhu sinä!

— No, puhun kyllä, koska ei näy muuten selvenevän.

Tuomas kääntyi rivakasti ja astui tupaan. Hän pysähtyi takan luokse
kuin seurakuntaa tunnustellen.

— Eikö ole jo aika aloittaa? Äijälä tiedusteli. Kuului nauruntirskettä
eri puolilta.

— On, olisi ollut jo aikoja sitten, Tuomas vastasi.

— No alkakaa helkkarissa, ettei vain jää alkamatta!

Äskeistä rohkeampi rähäkkä kierteli huoneessa. — Tuonkin takia jo
kannatti viitonen maksaa, arveli joku puoliääneen vierustoverilleen.

Tuomas pujotteli penkkien välitse pöydän luokse. Sorina hiljentyi.

— Tässä ollaan nyt näin myöhässä. Tämä ei ole oikein. Portti pitää
olla reiässä eikä reiän vieressä, Tuomas aloitti. — Ohjelmaan on
merkitty puhe. Puhujan piti tulla junalla, mutta ei ole kuulunut.
Tahtooko joku tulla puhumaan?

Akkunaseinän puoleiselta penkiltä alkoi kuulua porinaa. Siellä istui
ryhmä nuoria miehiä lakit päässä ja tupakat hampaissa. Keskeisin
ja suuriäänisin oli koko pitäjässä tunnettu kokoustilaisuuksien
häiritsijä, Kasperin Santtu, joka nyt huomasi aikansa tulleen.

— Jaa, että puhumaan! Kyllä me pojat puhutaan ja lasketaan värsyjä
väliin, eiks niin. Kustu!

— Mutta ei lakki päässä eikä sätkä hampaissa! Tuomas lähetti pöydän
luota. Poskipäillä alkoi hehkua pyöreät läiskät. Tuli hetkeksi
jännittävä hiljaisuus.

— Jos kukaan muu ei tältä paikalta halua puhua, niin minä teen sen,
Tuomas jatkoi.

— Sinä! Syrjäkylän taksvärkkäri! Ennemmin toki Santtu, vaikka sätkä
hampaissa!

Penkillä säesti nauru. Jostakin ovelta kuului hiljaisempaa hihitystä
kuin kaikuna.

— Eikä täällä ole edes järjestysmiehiä! Kun Kasperin Santtu tulee
iltamiin niin täytyy nauhamiehiä olla kaksi, tällaisilla mökkikulmilla
neljä, viisikin!

Sanaa sanomatta hypähti Tuomas parilla loikkauksella penkin eteen
ja sieppasi Santun rintapielistä lattialle. Ennenkuin toinen ehti
selviytyä vastarintaan, korjasi hän otteensa pitäväksi, otti muutaman
juoksuaskeleen ovelle ja heitti rähisijän eteiseen.

— Sinun takiasi ei meidän iltamissamme tarvita järjestysmiehiä, ei
nyt, eikä vasta. Hän vetäisi pari kertaa syvään henkeään ja käveli
sitten hiljalleen penkin kautta. — Haluaako siitä joku mukaan? Hän
silmäsi tutkivasti miehestä mieheen. — No, kun ei, niin ei, mutta
hiljaa on oltava.

Eteisestä kuului kolinaa ja häipyvää uhkailua. Mutta tupa oli kuin
hauta. Tuomas käveli äskeiselle paikalleen pöydän luokse.

— Taksvärkkärihän minä olen ollut, vaikka en enää ole. Eikä minun
mieleni ole tähän tehnyt. Ajattelin vain, että kun puhe on luvattu,
niin jonkun tässä täytyy jotakin puhua. Mutta jos te kaikki toisetkin
olette sitä mieltä, ettei entinen taksvärkkäri saa puhua, niin minä
lähden niine hyvineni, kuin tullutkin olen.

— Puhu sinä vain! Äijälä kehoitti. Tuomas odotti hetken ja sitten
alkoi:

— Minä olen tässä paikalla kuin suutari ojalla, lapio on kädessä,
suo edessä, ala vain painella. Minä sen hyvin tunnen ja tiedän, että
tökeröä tulee, mutkaista ja tökeröä. Mutta parempi niinkin kuin
ihan ilman. Parempi vesi juoksemassa mutkaistakin ourua pitkin kuin
seisomassa.

Me olemme tämän iltaman puuhanneet, me entiset mökkiläiset, vaikka
meitä nyt siloisemmalla nimellä pienviljelijöiksi nimitellään. Mutta
mökki on mökki, vaikka kymmenesti taloksi tehtäisiin, sanoi tuo Äijälän
isäntä kerran, ja minä lisään siihen, että taksvärkkäri on taksvärkkäri
niin kauan, kuin entisissä saappaissaan kulkee, siitä ei pääse
helvettiinkään!

No, siinä se tuli jo suutarin ojaan ensimmäinen mutka!

Mutta kuka tekee toisen työtä kuin omaansa? Kuka asuu torppaa kuin
taloa? Se, joka tekee ja asuu, on hullu!

Niinpähän tehtiin taksvärkkiä me torpparit ja mökkiläiset. Liikuttiin
juuri senverran, että tuppi heilui ja velli maittoi. Ja omaa mökkiä
hoideltiin kuin riihiluudalla. Sip, sip, ettei vain vahingossakaan
raapaisisi syvemmältä auran eikä kuokan terä. Mutta pyhäpäivisin
tutkittiin kontrahtia, kellä sattui edes sellainen olemaan. Oli vielä
aikaa jäljellä kymmenen, parikymmentä vuotta. Ehti raapaista vielä yhtä
ja toista, haloiksi nuo pihakoivutkin. Poltti pois nekin, kiusalla.

Mutta kyllä osasitte tekin talolliset, peijakkaat! Jo taas! Mitä minä
sanoin suutarin ojankaivusta. Mutta sanon vieläkin, että osasittepa
tekin. Luittepa niitä kontrahdin pykäliä ja luitte kuin piru
raamattua... Ei ole enää kuin kahdeksan vuotta. Lunastus oli merkitty
niin turkasen pieneksi: viisisatanen tai tuhatlappunen, ja vielä
siinäkin oli tinkimisen varaa, kun otti juristin ja tutki lainpykäliä.

Sitten tuli sota ja nälkä ja se suuri pyykinpesu. Toiset olivat
vitivalkoisia ja toiset verenpunaisia. Viha ja sokeus oli suuri. Te
sanoitte, että punikit ovat maailman suurimpia roistoja ja murhamiehiä,
niinkuin olivatkin, ja me sanoimme, että pahimman lahtarin rinnalla
piru on enkeli, niinkuin olikin. Ja sitten lyötiin kuin vierasta sikaa.
Oikea ihminen piiloutui jokaisen takin alle kuin hiiri tappurakasaan,
mutta ulkopuolella huhtoi se peto ja murhamies.

Loppui se meteli. Taas ihminen nousi, kellä äkimmin, kellä hitaammin,
taisi muutamilla hämääntyä ikipäiviksi tappurakasaan. Taivas kirkastui
kuin ukkospilven jälkeen. Mittarit alkoivat heilua keppineen ja
ketjuineen. Tehtiin näitä uusia taloja ja uusia talokkaita kuin häkää
vain. Lyötiin kulmapyykkejä puusta vain ja kirjoitettiin kauppakirjoja
kuin asemamies osoitelappuja: maanviljelijä se ja se.

Mutta sen viljelijän kädessä oli entisen mökkiläisen riihiluuta, sip,
sip. Aluksi se ei joutanut edes sipsimään. Päivä paistoi, lekotti.
Täytyihän siinä vähän silmitellä ja nautiskella. Ja kun tieltä poikkesi
pihaan kulkija, joka puhutteli isännäksi, niin kovin teki sydänalassa
makoisaa. Ja kun se kyseli isännältä kaikenlaisia asioita, alkoi tuntua
niinkuin veli vieraalta maalta olisi kotiutunut ja vierelle istahtanut.
Mentiin siitä tupaan kahville ja katseltiin kauniita kuvakirjoja.
Separaattori ja niittokone ja harava, tarvittiin talossa harava.
Talossa, turkanen, miten hipoi mukavasti!

Vieras meni, mutta toinen tuli, Mikko, entinen naapuri ja mökkiläinen,
joka oli mökkinsä heittänyt kuin jänis yksiöisen makuusijan.

... Vai talokkaaksi pötkäytit! Sinua lykästi! Mutta talokkaan suonissa
kierteli lämmennyt veri. Oikein sääliksi kävi siinä Mikkoa, joka
ei osannut ja jaksanut paria vuotta odottaa... Meinaan tässä auton
ostaa... Vai peräti auton... Niin tuota, vähän kivulloiseksi olen
käynyt. Se on sentään vähän helpompaa kuin raaka kirvestyö... Onhan nyt
kumminkin... Tuota, tuletkos sinä minua takaamaan? Minäkö takaamaan?
Enhän minä... Kelpaat sinä! Kyllä talollinen aina kelpaa! Talollinen,
talollinen! No, täytyi entistä naapuria auttaa, kun ei senkään pahempaa
ja kun kivulloiseksikin oli käynyt. Muutamilla oli vain puumerkki.
Mutta täydestä meni, talokkaan puumerkki.

Ja sitten lähdettiin pellolle kuin mullikka keväiselle laitumelle. Piti
potkaista mennessä nurin entinen mökin navetta ja navettalato niin
minun kuin monen muunkin. Rinteessä oli uudelle mukava paikka, niin
kovin mukava paikka. Miksei sitä ennemmin oltu huomattu? Mutta pelto
oli entinen mökin pelto, vaikka sen laidassa oli tolppa ja tolpassa
numero.

Te vanhat talolliset istuitte ikkunassa ja närästitte. Teiltä oli
lohjennut maata, keltä enemmän, keltä vähemmän. Teille oli muka tehty
vääryyttä, kun pakon uhalla oli otettu. Vaikka täyden hinnan te siitä
saitte.

Te istuitte ja odottelitte ja sanoitte toisillenne, että antaapa
ajan kulua. Tiedetään se, mitä pelto kasvaa, mökin pelto liiatenkin.
Jos ainoat mäkikoivusi myyt, niin milläs sitten lämmittelet? Näin
te sanoitte ja närästelitte, mutta pimeimmissä nurkissa kyyristeli
hämähäkki, kampakyntinen, suurikonttinen perkele! Enkö minä sanonut,
ettei suutarista ole ojalle. Taitaa olla parasta lopettaa.

— An tulla vain! Äijälä tämäytti ja Tuomas jatkoi;

— Ja meille kävi sitten kuin miehelle, joka osti vanhaan myllyynsä
Hellerin kivet. Pelto oli pieni ja sitä oli sipsitellen viljelty.
Niityllä kasvoi entinen jussinparta, talviroudan keltaiseksi purema.
Mutta mylly, jossa oli ne uudet kivet, jauhoi ja vonkui, että lahoinen
seinä vapisi. Uutta jyvää tuuttiin!

Uuden talokkaan maksettaviksi tulivat ne mittarit ja erottelemiset ja
huudattelemiset. Ja jo kolmen kuukauden kuluttua tulivat ne niitto-
ja haravavekselit. Ja samaa avattua tietä tulla lipittelivät ne
kivulloisen naapurin-Mikon autovekselit. Talollinen, kyllähän se jaksaa
ja joutaa maksaa, nyökyttelivät pankkitirehtöörit toppatuoliensa takaa.
Möykähteli mulli, kaatui kartanopuu. Kuka olisi arvannut tämmöistä
takatalvea kauniin kevätpäivän jälkeen?

Tuomas henkäisi niinkuin lehteä olisi kääntänyt.

— Hyvät ystävät ja naapurit! Meillä on hätä! En minä oikein
osaa sanoa, minkälainen se hätä on. Ei se ole nälänhätä niinkuin
ennen. Leivänkannikka on jokaisella, ja jos loppuu, on lupa mennä
vaivaistaloon. Niinkuin sanoin, en minä osaa sitä niin selittää,
kuin tarvitsisi. Minusta tuntuu niinkuin olisimme halonhakijoita
suurelta rämesuolta. Tuolla ähkää yksi oma jalkansa tai hevosen jalka
lietteessä, tuolla nevapuron takana toinen, jossakin etäämpänä kolmas
ja neljäs. Kukin on tyhjän rekensä kanssa rämpästänyt omia teitään. Nyt
pitäisi lähteä kuorman kanssa. Viima käy ja hevonen nuokkuu nuutuneena.
Omissakin saappaissa vesi pursuaa. Mutta kotona hytisee paitaressujen
parvi, eikä pihassa ole puun kalikkaa. Mitä siinä teet? Mitä mies
tekee? Katkaiseeko puukollaan köydenpätkän ja sitoo lähimmän männyn
oksaan?

Ei, turkanen! Heinänrippeet heittää hevoselle ja möykähtää puolelle
ja toiselle. Hei, Kalle! Hei, Matti! Joko kuormasi on tehty! Eihän me
tähän nevaan jäädä!

Kellä on suorin tulojälki? Matilla on! Sinne miehissä sotkemaan! Hei
vain, kun alkaa jo lämminkin tulla! Kauanko kaksi virstan kävelee ja
entä kun on neljä, viisi! Nyt pojat, nyt sitä ajaa vaikka maaherra
kirkkoon! Polle, Polle, äläpä nuku! Kahta puolta laidoista, pojat!
Hei vain! Noin se juhta vetää! Kiehuu vain! So, so, ei nyt niin
hengenhätää! Seisopa ja odota, että toisetkin mukaan saadaan!

Näin se on meidän elämämme. Jos kukin jää pinolleen nuutumaan, niin
siihen jää ja jäätyy. Ja hullun kuolemaa viisas vain nauraa.

Pois köydenpalat ja alakärsän mietteet! Rippeet ruunalle ja tietä
tallaamaan mies kun mies! Sopii samalle raiteelle teidän isoisempienkin
reet! Sitä kovempi jälki, mitä useampi ajuri! Minkätakia me mulkoilemme
toisiamme! Ihmisiä tässä kaikki ollaan, vaikka toisella on vähän
suurempi manttaali maassa ja mahassa. Ennenkuin kuluu sataakaan vuotta,
on meillä, nyt elävillä, jokaisella yhtä paljon. Ja on tässä olemista
ja nikottelemista itse kullekin, vaikka ei tönikään toistaan.

Meidän uusien talollisten ja tilallisten on heitettävä entinen
torpparin tuppelus hiiteen! Ja se riihiluuta perässä! Hellerin kivet
vaativat purtavakseen jyviä, eikä akanoita!

Minä en tällä paikalla ole mies sanomaan, mistä kenkä eniten puristaa.
Mutta puristaa se vain, sen tunnen minä ja sen tuntevat muut. Meillä on
pienet tilat. Pyykki tuolla ja pyykki täällä, seipään tyvestä katkaistu
ja vuolaistu. Ulomma ei mahdu, alemma on purtava. On heitettävä
rysä verkon viereen, ja ongellakin voivat pikkupojat jonkin keiton
näpsäistä. Pitää ruveta yrittelemään vähin yhtä, vähin toista, auttaa
maantuottoa, heruttaa lehmän antia!

Jotakin tällaista tämä meidän pienviljelijäyhdistysmeininkimme
tarkoittaa, yhteisen tien tallaamista, kokemuksen tasaamista,
leivänlisäämistä. Ja nokan nostamista! Mukaan kelpaavat kaikki muut,
paitsi eivät hämähäkit! Tuuli käymään! Usmat kasaan ja seitit selviksi!

Ovi avautui ja Arola ilmestyi kynnykselle.

— No, sinäpä satuit kuin pappi viimeisessä säkeessä! Tuomas ilostuen
tervehti tulijaa. — Nyt te vasta kuulette sen puheen, mikä lappuihin
on merkitty!

Se oikea puhe kuunneltiin vireällä mielenkiinnolla. Äijälä joskus
jotakin hörähti, mutta se ei häirinnyt enempää puhujaa kuin
kuulijoitakaan.

Sitten seurasi väliaika, jolloin kahvi teki kauppansa. Ohjelman
jatkuessa kuultiin ne pikku palat ja nähtiin se näytelmä, jonka suurin
nähtävyys oli Jussi, jähkäpäisen vanhanpojan esittäjänä. Joskus kirjan
sanojen unohtuessa tahtoi parran välistä tipahtaa se tipahtamassa
oleva, mutta Jussi huomasi toki ajoissa ja käänsi milloin pirtiksi,
milloin pirtakaiteeksi ja kansa luuli, että se kuului asiaan.

Näytelmän jälkeen kasattiin irtopenkit, koska nuoremmilla oli halu
tasoitella permannon kyhmyisiä oksapaikkoja. Vanhempi väki alkoi
hajaantua. Puoli yhdeltä oli kaikki selvänä. Toimitsijat hyvästelivät
ja lähtivät. Arokas sai iltamatalossa yösijan, kun aamulla taas piti
häipyä omille teilleen.

Tuomas asteli metsätietä mietteissään... Yli viisisataa oli puhtaaksi
jäänyt... Ja ihmiset olivat olleet tyytyväisiä... Eihän niitä usein
voisi tällaisia... Käytännölliseen toimintaan pitäisi pyrkiä.

Hän oli ehtinyt jo Kujalan niitylle. Ladon suojasta hypähti mies
tielle. Pimeä oli, mutta mielessä välähti aavistus kuin salamanisku.

— Kuka siellä?

— Minä tässä vain, Santtu! Heitä ojan taakse! Hän oikaisi kätensä,
samassa paukahti. Tuomas tunsi riipaisun käsivarressaan.

Ase paukahti toisen kerran ja vihlaisi rinnassa.

— Kolmas tappaa, välähti Tuomaan mielessä aavisteleva ajatus. Hän
hypähti eteenpäin ja iski nyrkillään ampujaa käteen. Paukahti kolmannen
kerran.

Tuomaan silmissä sumeni. Molemmat kaatuivat.

Laukausten savu häipyi yön usviin ja niitty oli taas yhtä hiljainen
kuin äsken. Keväistä lunta tipahteli suurin höytyvin.

18.

Liisa valvoi ja odotteli. Ei sellainen ohjelma kestäisi kuin
yhteentoista korkeintaan. Sitten Tuomas pääsisi lähtemään. Kauanko se
tätä kävelisi, joka astui kuin hevonen. Alle tunnin varmasti joutuu.

Hän päätti valvoa ja odotella niin kauan, kun tulisi. Pieni lamppu
paloi pöydänkulmalla. Hän otti hyllyltä lasten koulukirjoja. Tuntui,
kuin itse olisi ollut pieni koulutyttö läksyjään valmistelemassa.
Tuttuja asioitakin sieltä vastaan tuli, joskin toisin esitettyinä kuin
ennen.

Hän selaili lukukirjaa:... Erämaan asutus. Siinäpä oli ihan vanhaa
tuttua. Hän silmäili sivuja... Siinä tulivat veroherrat... Ja siinä
miehet päättävät salolle lähdön. Kaiken muisti, vaikka kertomaan olisi
pantu... Sanni lähtee, kun ei ole miehisiä lähtijöitä. Kouluaikana
oli kummastellut, miten uskalsi lähteä. Nyt senkin ymmärsi. Hän
selaili sivuja edelleen... Kulkevat jokijäätä... Ja sitten avautuu
järvenselkä... Ystäviä vai vihollisia... Talkoolla pirtti... Sinne
jäivät kynnyspuulle istumaan. Sannikin sinne kymmenien penikulmien
taakse erämaahan. Olisi kaiketi itsekin jäänyt, jos Tuomas olisi
pyytänyt. Olisi jäänyt, vaikka oli monin verroin heikompi ja arempi
kuin Sanni, joka miesten kanssa erämaajärvillä kalassa kulki.

Kello löi kerran. — Nyt se pian tulee.

Uudisasukas, Anni ja Ville. Ovatpahan senkin vielä säilyttäneet...
He olivat pappilassa piikana ja renkinä... Kuin kissa ja koira...
Hän naurahti, kun muistui mieleen, miten Ilmosen Kaino oli sen
paikan lukenut. Sanoi kiska, eikä päässyt siitä irti. Täytyi tavata
ja tankata, lukea tavuittain moneen kertaan, mutta aina tuli kiska.
Kaino oli huono lukija ja kovin itsepäinen. Sai siitäkin istumista
jälkeenpäin ja viikkokaudet kuului välitunneilla toisten kiusatavaus:
kis-ka, kiska.

Hän käänsi lehteä... Siinä menevät lehtopolkua... Pappilan nuoret
saattamassa... Anni kääräisi vihkihameensa ja lypsi ensi kertaa lehmän.
Anni parka! Mutta Ville innosteli: Kun tässä vuosia kyynärpäineen
pyörästelee... Aukoo metsään aukkoja. Ville parka!

Siinä se tuli jo, syksyinen sadepäivä. Nälkiintynyt hevonen. Laiha,
vanhentunut mies... Kömpelötekoinen arkku aisoilla. Kyynel herahti
silmään. Hän käänsi useamman lehden.

Karkuri. Sekin vielä otettu... On synkkä yö... Rajusti rankkasade
maahan lyö. Sen hän kerran koulun juhlassa lausui. Ihmiset sanoivat
menneen hyvin. Hän olikin osannut sen ihan ulkoa. Kävi niin sääliksi
raukkaa, Korven Kustaa, joka akkunan taakse hiipi nähdäkseen vielä
kerran synnyinsijan.

Kello löi yksi. Nyt sen olisi pitänyt jo ehtiä. Tuomo oli potkinut
itsensä paljaaksi. Hän sulki kirjan ja meni peittelemään. — Jospahan
heittäydyn tuohon itsekin kymmeneksi minuutiksi. Sinä aikana varmasti
tulee.

Hän oli herkkä ja levoton. Mietekatkelmat tulivat ja menivät.

Raskasta oli ollut heidänkin, uudisasukkaiden. Minkähänlaista olisi
ollut, jos olisi mennyt kaupunkiin palvelukseen, semmoistakin ajatusta
aikoinaan oli ollut. Työ olisi ollut keveämpää. Aina olisi saanut olla
puhtaana ja siistinä. Eikä hänen olisi tarvinnut pelätä kaupungin
vaaroja, sen hän tunsi. Ei ollut pienintäkään kiusausta, ehkäpä siksi,
kun lapsena oli saanut isättömyydestään kärsiä.

Mutta nyt ei voinut ajatella elämää ilman Tuomasta. Tuntui, niinkuin
olisi ollut seipään ympäri kiertynyt humala. Jos joku tuen pois
nykäisisi, niin kasaan lysähtäisi.

Kello löi kerran. Puoli kaksiko se jo? Värähti mielessä niinkuin joku
olisi hiponut kädellään seivästä... No, onhan iltama voinut alkaa
myöhemmin ja kestää myöhempään... Ja toimihenkilöillä on jälkeenpäin
puuhaa... Mutta kahteen varmasti tulee.

Pitipä tulla vielä tämä yhdistyspuuha... Mukana joka paikassa,
kappaleissa ja kaikessa. Mutta eihän se taitaisi ilman monia puuhia
aikoihinkaan tulla.

Joskus tuntui, niinkuin jollakin tavalla olisi pitänyt estää ja
pidättää. Peloitti tämä levoton puuha ja meno. Velkaakin oli niin
paljon. Ei hän edes tiennyt, miten paljon oli. Unta odotellessa oli
usein pitänyt tiedustaa. Mutta Tuomas nukahti iltaisin pian ja aamuisin
oli matkoissaan. Kiusaantuneeltakin näytti, milloin näistä puhe tuli.

Pääskynpoikanen hän vain oli. Toinen oli suuri ja taitava emopääsky,
joka huolehti kaikesta. Toisinaan se oli hivelevän lähellä, suustaan
syötti, rinnallaan lämmitti. Toisinaan se taas lenteli kaukana
korkeuksissa, ääntä tuskin kuului. Sieltä laskeutui taas järven
pintaan, ihan siivet vettä viistivät. Kissan päitse piti lentää
aittapolulla. Ja sitten täyttä vauhtia pienestä navetanakkunasta
peloittavan läheltä karmipuuta. Suussa oli poikaselle jotakin hyvää ja
päälle tuli temppua ja vikerrystä. — Kun kasvaisi poikasen siivet! Kun
uskaltaisi emopääskyn kanssa tuuliin, vaikkapa ei vetten päälle eikä
vaaran tuuliin!

Hän luuli säästävänsä toista huolehtiessaan yksin asioistaan. Varmasti
olisi molemmin puolin parempi, jos kaikki olisi yhteistä ja avonaista.
Ei ollut löytynyt siihen avainta.

Kekseliäs hän oli, niinkuin tämä kotihoito ja voimistelukin osoittavat.
Suorastaan rikkaiksi ja riemukkaiksi olivat aamuhetket sen jälkeen
muuttuneet. Liikehtimistä kaipasi ja pyyhettä ja hierontaa odotti kuin
juhlahetkeä.

Entinen elämänusko oli palautumassa. Tosin rinnanpaine ja pakotus vielä
tuntuivat kosteina ja sumuisina päivinä, mutta taakan tunsi voivansa
jo kantaa. Lähellä oli ollutkin jo voimien raja. Eipä hänkään ollut
uskaltanut sitä toiselle tunnustaa, tuskin itselleenkään. Oli turtunut
vain siihen ajatukseen, että kestää niin kauan, kun kestää. Semmoistapa
se avonaisuus oli tälläkin puolella.

Oli työ käynyt niin paljon helpommaksi entisestään. Oli loppunut veden
ja rehun kanto ja moni muu raskas nostelu.

Mitenkähän voisi hänkin puolestaan vielä lisätä tuloja? Olivat jo vähin
lisääntyneetkin. Karjantuotto oli noussut, Helunan vasikasta tulee
parempi kuin emonsa.

Kanalanpuoli oli käynyt tuottoisaksi. Kaikki olivat asiaan
innostuneita. Kerttu varsinkin. Kanojen elämässä oli tartuttavan
valoisaa ja iloista kuin aamuvoimistelussa. Sitähän se olikin:
pyörähtelyä, nokkimista, kylpemistä ja muna tuli siinä sivussa kuin
leikiten.

Kuluneen maaliskuun aikana olivat kanat antaneet enemmän kuin lehmät.
Voita ja maitoa täytyi tosin käyttää omassa ruokataloudessa, mutta
sittenkin. Ja melkein samalla vaivalla siinä hoitaisi satakin kanaa.
Kuluvana kevännä oli päätettykin haudottaa ainakin viisikymmentä
poikasta. Tuomas lupasi kesällä valmistella kanalan.

Hämeenlinnassa kuului olevan siipikarjanhoitokoulu. Kerttu oli jo
tinkinyt sinne päästäkseen. Olisikin ihanaa, jos kodin suojissa
löytäisi lapsille toimintaa, ettei tarvitsisi laskea maailman
karusellikelkkaan.

Kello löi. Löikö se jo kaksi? Hän kavahti istumaan. Onko jotakin
tapahtunut?

Hän kävi ajatuksissaan lävitse kaikki mahdolliset viipymisen syyt...
Ehkä ovat ruvenneet raivaamaan tupaa... Eivätkä rahatkaan niin pian ole
lasketut, nikkeliä ja pieniä seteleitä... Ja siellähän oli puhumassa
Arola, tuli vapauttavin mielijohde. Eivät he helpolla suustaan pääse
eroon. Viime kerrallakin oli mennä koko yö.

Hän heittäytyi uudelleen sänkyyn, vetäisi peitteen ylleen ja koetti
kirkastella edelleen rauhoittavia kuvia... Niin se on käynyt, varmasti.
Siellä on menty taas ensikesäiset laitumet ja lanttumaat ja salaojat
ja vaikka mitkä. ”Oho”, hätkähtää Tuomas lopulta. ”Minunhan piti olla
kotona jo. No, kauankos tuota nuori mies paria virstaa pyyhkäisee?
Terve nyt vain!”

Hän nukahti lyhyeen horrosuneen. Mutta hätistetyt peikot alkoivat
hiipiä takaisin kuin pahantekijäeläimet heikkoaitaisen niityn laitaan:

— Pääsky ja kesäinen ilta. Minkätakia se lentää noin äkkinäisin
kiepauksin...? Ja noin korkealle. Kanahaukkahan siellä... Ja nyt taas
tuolla järven päällä, siipi vettä viistämässä. Oliko hän mikä sorsa
voileipiä vedenpinnasta sipomaan... Kissaako vielä pitää härnätä...
Mikko, Mikko! Pois siitä polulta! Mene hiiriesi kimppuun!

Suuri Kitkan järvi. Sanni yksinään tupansa kynnyksellä... Itkee.
Itkeekö se?... Järvenselällä suuret laineet... Karhu metsässä...
Sydänmaalla monet vaarat... Oletko yksin jäänyt, Sanni?

... Ma olen Korven Kustaa... Yhäkö se yöllä hiipii. Rosvo ja
murhamies... Sydänmaan teillä hiipii... Eikö se ollutkaan Siperiassa...
Ei, ei, sanomalehdistä se näkyi, missä kulki... Raaka murha...
Järjestysmiestä puukotettu... Mies ammuttu autoonsa... Eikö nyt enää
muuta lehdissä... Ja sydänmaan paikoissa matalat ikkunat ja lahoiset
puitteet, ja yhä Kustaa hiipii...

Syksyinen sadepäivä. Taivas tihuu kylmää vettään ja rintaan koskee
kuin neuloja nielisi. Vasikka isoon metsään eksynyt. Täytyy hakea...
Kuka sieltä tulla rahnuaa? Ville? Ei, kun Jussi, Halla-ahon Jussi. Ei
oikein vielä pääse selvyyteen, onko se Jussi vai Ville... Mihinkä se
menee tuommoisilla vehkeillä?... Mitä? Mitä sillä on aisoilla?... On
kuin sumetta tulisi silmiin... Ville, mitä teillä on siinä aisoilla?...
Enhän minä mikä Ville, Jussihan minä... Tulija katsoo pitkään...
Niin, mutta mitä teillä on siinä aisoilla?... Ruumisarkku? Herra
Jumala, onko se arkku. Kuoliko se Anni!... Anni! Jussi vilkaisee taas
oudoksuen... Mene kotiin, kun olet noin ohkaisissa. Kyllä minä jo tämän
kunnialla kirkolle hoitelen. No, mitä hamuat siinä!... Pim! Pom! pom!
Kirkonkellon kumea ääni leikkasi sumuisen ilman halki.

Liisa heräsi hiessä. Kellon lyönnit väreilivät vielä huoneessa.

— Kolme, löikö se jo kolme! Hirveä väristys kävi hänen olemuksensa
lävitse, niinkuin armoton mies olisi vetänyt humalan seivästä.

Jotakin hirveätä oli tapahtunut. Hän nousi kuin horkassa, puki
hätäisesti ylleen ja vetäisi navettapieksut jalkaansa. Hän lähti
juosten kylälle vievää tietä. Rinnassa pisti ja takoi, että henki
tahtoi salpautua.

Lunta oli satanut ja yhä satoi. Hän koetti juosta, mutta märkä lumi
livetti. Hän hengästyi niin kovin, että täytyi pysähtyä lepäämään.

— Miksi eivät ole tuoneet sanaa? Olisi nyt jo ehtinyt... Se on tapa
semmoinen. Pahinta ei ilmoiteta, vasta kiertäen kaartaen aikojen
perästä... Mutta nyt täytyy tulla selvä, pian, pian! Hän pakottautui
taas puolijuoksuun. Kun suuri väsymys tuli, katseli hän tiehen ja alkoi
lukea askeleitaan.

Tämähän oli jo Kujalan niitty. Ja tuolla häämötti lato, jota koulusta
palatessa oli peläten kierretty.

Mitä! Mitä mustaa siellä tiellä? Ihmisten hahmot niillä oli! Kuin
salaman valaisemana hänelle kirkastui yön tapahtumat ja selvisi, kuka
toinen tiellä makaavista oli.

Se raaka mies jossakin ylempänä oli vihdoin saanut tukiseipään irti ja
raastoi sitä armottomana humalan lävitse. Humala piti heikkenevillä
voimillaan, mutta seiväs ujui vain oksankyhmyt olemusta raastaen.

Hän lysähti kokoon, mutta nousi heti ja puoleksi ryömien kiiruhti
eteenpäin heittäytyen Tuomaan ylitse tielle.

— Herää! Nouse!

Hän odotti kuin Jumalan ihmettä, suuteli suuta, silmiä, kaulaa. Hän ei
ollut kuollut! Hän ei saa kuolla! Hän käänsi päätä ja puhui korvaan:

— Tuomas, rakas, herää! Minä, Liisa, olen tässä! Mennään kotiin lasten
luokse!

Tuomas hengähti pitkään, mutta taju ei palannut. Liisa käsitti, ettei
ollut varaa hukata minuuttiakaan. Lääkäri täytyi saada viipymättä.
Kujala oli lähinnä. Siellä oli puhelin.

Hän nousi ylös ja heitti takkinsa Tuomaan peitoksi.

Hän juoksi taas, että tahtoi nikahtua... Ei saa kuolla...! Ei saa...!
ei saa!, hän latasi voimiaan.

Puolipökerryksissä hän joutui Kujalan asuinrakennuksen eteen. Ovi oli
kiinni. Hän takoi nyrkillään oveen, mutta kun liikettä ei kuulunut,
alkoi juosta akkunalta akkunalle kolkuttaen. Kamarin akkunaan ilmestyi
tuli. Hän juoksi takaisin ovelle ja alkoi kolkuttaa.

— No mikä, mikä nyt semmoinen kiire? Kujala tuli puolipukeissaan ovea
avaamaan.

— Tuomas henkihieverissä! Lääkäri! Liisa esitti voimiaan keskittäen
kuin sähkösanomaa.

— Kukas se nyt yöllä? Eikä ne ole sentraalitkaan auki.

— Täytyy avata! Liisa pujahti Kujalan ohitse tupaan ja siitä
valojuomua pitkin kamariin, jossa tiesi puhelimen olevan. Ei hän ennen
ollut puhelinta käyttänyt, mutta tiesi ja arvasi, miten piti menetellä,
kävi veiviin ja soitti. Ei kuulunut mitään. Hän soitti uudestaan
kauemmin. Kujala ehti sisälle.

— Ei ne vähistä näin yöllä. Täytyy veivata kuin kahvimyllyä.

— Tulkaa te koettamaan, pian!

— No, no koetetaan nyt sitten! Kujala kiersi pitkän soiton.
Odotellessa tuntui Liisasta, niinkuin tunteja olisi kulunut.

— Halloo! vastasi Kujala vihdoin. — Tohtorille pitäisi päästä.
Tapelleet ovat!

Taas odotusta. Tapelleet? Olisiko Tuomas tapellut?

— Tuota, onko se tohtori? Tämä on Kujala Järvikylältä, päivää? Tuota,
eihän tämä päivääkään, tiedä mitenkä sanoisi, kun keskiyöllä ajavat
ihmisiä vaivaamaan. Täällä oli illalla jotkin torpparien kemut ja
päälle tapeltiin, mitenkäs sitä muuten.

Hän kuunteli ja Liisa kuunteli.

— Ei suinkaan siinä hengenvaaraa...

— On, hengenvaara on! Liisa ehätti väliin.

— Tuota, sanoo, että on, tämä vaimo tässä vieressä. Liisa veti
puhelimen kuulotorven Kujalan kädestä.

— Hyvä tohtori, lähtekää heti!... Ei hän elä aamuun!... Eikä me eletä
ilman häntä! pääsi kuin tukeuttavan tulpan alta.

— Minä lähden heti! Kujalako sen paikan nimi oli?

— Kantola, Kujalan lähellä!

Ennenkuin tohtori ehti loppusoiton, kiirehti Kujala hätiin.

— Halloo, tuota, tämä on taas Kujala! Se on uusi paikka tästä meiltä
vielä eteenpäin. Kyllä ne kievarin pojat sen tietävät. Minä panen
meidän pojat korjaamaan sen sinne. Sielläpähän on kotonaan valmiina,
jos sattuu vaikka...

Tohtori soitti korvaan ja Kujalan lause jäi sanaa vaille.

— Kiirepä sille! Vai sitä meille, veristä raatoa, muutenkin tässä yö
räävääntyy, ajatteli hän itsekseen. Hänelle tuli jo oikein kiire.

— Pojat, peijakkaat! Hän kiirehti tupaan ja kömisteli. — Ylös Kalle
ja Antti, hei! Puoliväkisin täytyi hiljakkoin unen päähän päässeet
pojat hätistellä lattialle. — No, se nyt on hossaamista. Hevonen
valjaisiin ja pian. Ovat tapelleet iltamista tullessaan. Tiedä,
vaikka itsekin olisitte siinä pyykissä olleet. Kantola kuuluu olevan
henkihieverissä.

Pojat ahmivat housuineen ja saappaineen.

— Pankaa iso ruuna! Se ei häppästele ruumistakaan. Ja sitten ajatte
tämän vaimon kanssa aika kyytiä.

— Mutta ei tänne! Liisa odotteli ovella.

— Ei, ei! vahvisti Kujala ja hoputteli poikia, että vain kerkiäisivät
ennen tohtorin tuloa. No, oli matkaa kymmenisen kilometriä, eikä hän
alusvaatteillaan lähtisi.

Pojat pääsivät ulos ja Kujala hengähti helpotuksesta.

— Vai tänne lattioita rähjäämään ja kuolemaan! Kaikkia se tohtorikin!
Eiväthän herrat mitään ajattele!

Hän köpitti sänkyynsä, ja sitä mukaa, kun jalat vällyissä lämpenivät,
alkoi hyvämieli kehrätä.

— Kuolee se, sennäköinen se oli muija. Eipähän ensimmäinen, joka päivä
niitä oli lehdissä, vaikka tällä paikkakunnalla ei vähään aikaan ole
sattunut. Kasperin Santtu sitä on kopauttanut. Mitähän meni nakkelemaan
ja ihmisiä haukkumaan...! Harmaa hämähäkki! Kyllä minä sen tiedän,
mitä silläkin tarkoitti. Ei Jumala pilkkaa kärsi. Eikä muija tenavain
kanssa voi paikkaa pitää, on siinä siksi paljon jo jästiä päällä ja
kivulloinen kuuluu olevan tämä muijakin. Lohkee se siitä. Itsekseen
tipahtaa kuin omena puusta.

Toisenko omaa? Kuka tässä kenenkään omaa, jos selvällä kaupalla tai
vaikka pakkohuutokaupasta... Eikä tässä ole valmisteltu toisen kuolemaa
eikä häviötä. Päinvastoin, päinvastoin, hän tyytyväisenä kehräsi. —
Moniko olisi noussut keskiyöllä tohtorille soittelemaan ja pannut
hevosensa ja renkinsä tieltä raatoja korjailemaan? Ja minun maastanipa
se oli reväisty. Kellä tässä kaiken tämän jälkeen olisi parempi osuus
lesken naimaosaan... Naimaosaan, mukavasti nesteitä läväytti. Pitäisi
sitä kai tässä hänenkin ruveta jo vakituisesti naimaan. Olihan tässä
jo renttaa ja elämistä... Nuori ihminen se vielä oli ja naamaltaan
korea. Ja aika pirhakka. Pahuus, miten sieppasi kuulotorven! Kun vähän
läskillä ja voilla toppaileisi, niin täydestä purisi. Hän piirusteli ja
hahmoitteli mielessään ääriviivoja ja muotoja.

Ja tenavat pistäisi töihin! Kyllä tässä piijoille ja rengeille oli
saanutkin jo palkkoja maksella!

Mutta ei nyt sentään torpparin jättöpaloja! Ehtaa sen piti olla! Torppa
kyllä lohkee ilmankin, se melkein kuin oli jo.

Hän kierähti kyljelleen ja alkoi kuorsata.

19.

Tuomas makasi kaksi viikkoa elämän ja kuoleman rajalla, jonkin kerran
silmänsä avasi, mutta sitten taas nukahti tajuttomaksi.

Toinen kuula oli vioittanut rintavaltimoa. Veren hukka oli ollut suuri.
Kylmettymisestä seurasi kuume.

Tohtori kävi usein sairaan luona. Liisa ei lähtenyt tuvasta muuta kun
kiireisesti lypsylle. Tytöt olivat poissa koulusta ja hoitivat kanat,
karjan ja muut askareet.

Pojatkin liikkuivat varpaisillaan. Isä oli sairas ja nukkui. Mutta ei
Tuomo olisi jaksanut niin kauan nukkua. Hän hiipi usein ulos ja sulki
oven hiljaa.

Tuomas näki ja ymmärsi jotenkuten, mitä ympärillä tapahtui, mutta ei
jaksanut päästä siitä tajuntaan. Tuntui, niinkuin olisi katsellut
jostakin ääntä erottavan lasin takaa. Toisin ajoin se läpäisi valoa,
toisinaan taas himmensi näönkin epäselväksi kajastukseksi. Lapset
liikuskelivat lattialla. Kovin nopeasti jalat liikkuivat. Hänestä
näytti, niinkuin olisivat kiipeilleet aina ylöspäin, niinkuin lattia
ja seinä olisivat olleet yhtenä. Miten Tuomokin pysyi tuolla seinällä?
Jos sieltä putoaisi, niin löisi päänsä murskaksi muurin kylkeen.
Piti varottaa, mutta ei saanut ääntä. Nyt se juoksi ovesta, joka oli
siellä ylhäällä kuin kattoluukku. Paiskasiko se noin ovea? Nyt se lyö,
varmasti lyö akkunat säpäleiksi. Hän oli sulkevinaan silmänsä. Nyt,
nyt, kauanpa viipyy, ennenkuin lyö! Ei kuulunut mitään.

Joskus liikkui lattiaseinällä tutun näköinen mies. Hänellä oli
silmälasit ja ruskea puku, housut sellaiset, joiden lahkeet olivat
räätälin kääntämät. Miksi sanottiin käännöksiä housunlahkeissa? Up...
up... enempää ei muistanut. Oli hän tuon miehen nimenkin joskus
tietänyt. Se taas alkoi eellä ja ällällä, El... El... ei päässyt
sitäkään loppuun.

Ruskeapukuinen mies tuli ihan lähelle ja pisti neulalla ja tunki
kainalokuoppaan jotakin lasiputkea. — Älä pistä, teki mieli kieltää,
mutta ei saanut sanoja, eikä sitten enää haluttanutkaan, kun hän kerran
oli pistänyt. Hän katseli niiden lasiensa takaa niin tutkivasti. Miten
osasikaan nuori mies toiseen sillä tavoin katsoa?

Sitten hän vetäisi palttoon ylleen ja lähti laukkuineen. Viimeisenä
vilahtivat ovessa ruskeat housunlahkeet, joissa olivat ne räätälin
tekemät ups... ups... merkillistä, kun ei vieläkään saanut sanaa kiinni.

Olisi tehnyt mieli pidättää sitä miestä. Tuli niinkuin ikävä tai
jonkinlainen pelko. Sen pistämistäkin jo kaipasi, vaikka se sattui.

Mutta kun nosti silmänsä, hävisi pelko. Pääpuolessa istui kuin
elävöitynyt enkeli. Hän antoi lusikalla suuhun jotakin, nosti peittoa
ja siveli otsaa. Pieni käsikoura kulki keveästi kasvojen yli. Toivoi,
että se olisi kulkenut edestakaisin oikein kauan. Toisinaan hän
kosketti poskellaan poskea. Se oli pehmeä kuin linnun selkä. Milloin
se kauemmin viipyi, herahti värähtelevien ripsien alta pisara, joka
suloisesti varistaen tuntui leviävän poskella kuin lääketippa silmän
kalvossa. Tuollainen kaiketi oli Jumalan enkeli.

Joskus hänkin poistui ulomma lattiaseinälle, peitteli aina
lähtiessään ja katsoi pitkään, silmäpari herahti kosteaksi, mutta
välähti senjälkeen taas entistä kirkkaampana kuin mustunut hopea
sievesipyyhkäisyn jälkeen.

Siellä hän liikkui ovella. Katselijaa peloitti se aukko. Hän oli kuin
kyyhky Noan arkissa. Tuleeko takaisin? Jospa ei tulekaan? Vihdoin, kun
pitkän odotuksen jälkeen taas tuli ja lähestyi, tuntui kuin aurinko
olisi päässyt pilvestä.

Kun kuume nousi yli neljänkymmenen, kävivät kuumekuvat sekaisemmiksi ja
raskaammiksi:

Hän laski mäkeä Tuomo sylissä. Hirveä mäki, aina alaspäin ja vauhti
kiihtyi. Teki mieli kaatua, mutta ei kaatunut. Niinkuin horna olisi
pitänyt pystyssä ja kuiluun lykännyt. Sukset irtautuivat maasta, mutta
vauhti yhä kiihtyi. Alla, missä asti se olikaan, näkyi louhuinen
kuilu. Jos sinne suistuisi, ei luun solmua ehjäksi jäisi. Tuomo nojasi
luottavaisesti rintaan. ”Mennään, mennään, isä!” Nyt hän jännitti
voimansa pysyäkseen pystyssä. Mutta suksien kärkipuolet alkoivat painaa
hirveästi... Tasapainoisethan ne, kantavoittoisetkin, mikä niitä nyt
painoi? Hän huomasi, että kärkiin oli painot sidottu. Muutenkos?
Kukahan semmoisenkin koiruuden keksi? Punnuksia, selviä puotipunnuksia
ne olivat, luvut ja painomäärätkin näkyivät. Mitä tuossa toisessa?
M.k... kolmekymmentäkaksituhatta... kiinnelaina. Entä toisessa? K.A...
kaksikymmentätuhatta... Amerikan lesken. Mutta keskellä ilman pitimiä
killui punnusnippu kuin helminauha. Lehtosen vekseli, lapamato, uusi
nivel syntymässä kuin vesipisara keväisestä räystäspuikosta. Painopiste
kallistui yhä eteenpäin. Hän jämitti kaikin voimin pysyäkseen edes
siinä asenteessa, missä oli. Selkää ja sivuja poltti kuin tulessa
olisivat olleet... Eikö louhikko jo lopu?... Kauemmin se kestää kun
taksvärkkärin selkä, kuului Kujalan ääni jostakin ylempää rinteestä...
Mennään takaisin, minua peloittaa, isä? Tuomo valitti. Laskijan
silmissä pimeni ja sumeni. Hirveä kouristus vihloi sydäntä.

Mikä siinä? Jättiläishämähäkin verkko nevalla aamuauringossa. Mistä
se oli kudottukaan? Ohjasnuorasta, ihan selvästi. Ja köysillä oli
kiinnitetty tervaskantoihin, mäntyihin ja kallioihin. Kenen metsääkään
tämä oli, kun kasvoi noin suuria puita? Ja minkälainen hämähäkki
se oli, joka kutoi köydestä verkon? Hän katsasteli ympärilleen ja
kauhukseen huomasi olevansa kärpänen, joka oli jaloistaan tarttunut
siihen verkkoon. Jossakin lähellä se hirveä otus oli. Ja nyt oli aamu,
kohta se lähtisi kokemaan... Minkälainen sillä mahtoi olla kontti,
josta tuommoinen seitti lähti...? Ja silmät, ja kynsikammat? Hän koetti
irroittaa kärpäsjalkaansa, mutta ei ollut tarpeeksi voimaa... Mitä?...
Alempana köysissä tuntui sirinää ja värähtelyä. Hän taivutti päätään
ja näki toisia verkkoon sotkeutuneita kärpäsiä ja hyttysiä... Jussiko
siinä ja Kaappo...? Ja Siltalan vanhukset leinisine jalkoineen! Pitikö
niidenkin takertua tähän paistettaviksi? Etäämpänä kiiltelevässä
valossa näkyi toisia pyristelijöitä, tuttuja ja tuntemattomia. Hän
potkaisi voimainsa takaa. Verkko vähän heilahteli ja silmä tuntui
antavan hiukan perään, mutta ei ollut voimia tarpeeksi. Hiljeni ja
tiukkeni taas ennalleen...

Kun useampi yhtäaikaa potkaisisi... Hei, miehet siellä! hän yritti
huutaa, mutta kuului pientä sirinää vain... Hei, hei, hyttyset ja
kärpäset! hän siritti uudestaan. Päitä ja silmiä kääntyi joka puolella.
Oli kumma, kun niinkin pieni ääni kuului. Lankoja pitkin, tottakai,
kuuluihan puhelimessakin penikulmien taakse... Potkaistaan yhtä aikaa!
Irti meidän on päästävä! sirisi hän uudelleen voimiensa takaa... Ei
tästä enää mihinkään! Jussiko se noin?... Minä juuri pääsen omin avuin,
kuului ylempää voitonriemuista sirinää... Eikä tässä vielä mitään
hätää, pörisi joku huolettomasti sivulla. Kukin sirisi omaa sirinäänsä,
mikä valtoihinsa heittäen kuin Jussi, mikä sattumaa odotellen, mikä
omin voimin irroitellen irtautumassa olevaa jalkaansa, joka kumminkaan
ei irtautunut. Mutta harmaan konttipeikon ellottava läheisyys tuntui
kuin mätänevän haaskan haju. Jossakin läheisen puun oksalla se
rapisteli silmiään ja aukoi leukojaan. Aavistelevan pelon hyytäessä hän
alkoi omin voimin taas reutoa irti jalkojaan, mutta kun väsyksiin asti
yritettyään hetken lepäsi, imeytyi niljakka lanka jalkaan kiinni ja
taas oli aloitettava kuin alusta.

Koko verkko tärähti. Päivän puolella näkyi verestävät silmät, harmaa
kontti ja kynnet kuin viikatteen terät. Kenenkähän vuoro tuli ensinnä?

Mitä tämä keinuminen? Laivassako myrskyssä? Eihän tämä mikä laiva, kun
oli takka ja katto ja luukku oli kuin ovi. Ovihan se olikin permannon
ja seinän rajassa. Mutta kovinpa se oli kallellaan. Seinä jysähteli
pohjakiviin ja korviin kuului vedenkohinaa. Kuinkahan monennen kerran
hän oli jo yrittänyt nousta, mutta pää ei liikahtanut. Pohjaan menoa
se oli, sen sai jo uskoa. Kunhan toiset pelastuisivat! Liisa ja lapset
keräilivät vaatteitaan ja pikku kapineitaan. Hän yritti kiirehtää
heitä, mutta ääni tukehtui kuin pumpuliin... Mitä se Liisa...? Huonoja
kenkärajoja! Ja Kerttu vanhoja joululehtiä! Antti keräili kelkkaansa
pientä sälyään ja Tuomo hääri lapioineen. Lapset olivat vihdoin
ovella, mutta Liisa palasi kaapille ja penkoi laatikosta jotakin.
Mitä ihmettä se nyt vielä viivyttelee...? Mikä? Mikä sillä nyt on
kädessä? Ja miten se noin hirvittävästi painaa, pieni paperinippu?...
Mitä? Velkakirjatko? Ja vekseli? Yhäkö sekin mato eli ja hengitti? Ja
korot ja korkojen korot!... Miten se raukka niiden kaikkien kanssa nyt
yksinään, kun tiukkaa teki yhdessäkin?... Laiva jysähteli kovemmin
ja alkoi yhä enemmän kallistua. Mitä se yhä etsi? Löysi vielä yhden
paperin. Kaksituhatta markkaa, henkivakuutuskirja! Kovin keveältä
näytti raskaan velkanipun rinnalla. Mihinkähän hän sen laittaa,
vekseliin vai korkoon vai korkojen korkoon? Mikä hän oli mieheksi, kun
noin turvatta rakkaimpansa myrskyyn ajoi?... Liisa kätki kumminkin
sen turhanaikaisen pelastusrenkaan povelleen ja lähti raahautumaan
luukulle raskaiden kantamustensa kera. Hän, jäävä, ahmi sieluunsa
viimeiset näkemykset... Ei se noiden kanssa pitkällekään jaksaisi.
Liisa kääntyi ovella ja katsoi vielä kerran kaikkea. Rukoilevan
kaihoisa katse liukui hiljaa poispäin. Kuin aurinko olisi sammunut.
Kaiken eletyn olisi antanut, kun hän vielä kerran olisi kääntynyt ja
katsonut... Lapset, joko nekin olivat menneet? Antti rapsi kynnyksellä
kelkkansa jukkoa. Voi, miehevää pikku miestä! Ja noilla voimillako piti
nyt auran kurkeen? Jo sai nuoran kiinni ja hypähti jalkaansa sivulle
heittäen kynnyksen ylitse. Kelkka tarttui kiinni ja hänen täytyi
kääntyä irroittamaan. Suu mutisteli jotakin ja silmissä välähteli
päättäväinen ilme... Tuomokin oli vielä kynnyksellä lapioineen. Vaalea
tukka heiskui tuulessa. Koko pikku mies heilui lyhyillä jaloillaan
lapiollaan tasapainoa tavoitellen. Näkyi puolittain pieni, pyöreä poski
ja nykerönenä. Kovempi tuulenpuuska nykäisi. Poika horjahti ensin
taaksepäin, sitten eteenpäin. Valkoinen tukka häilähti. Oliko vene
pysynyt vielä edes luukun kohdalla? Kuin pyövelin poltinrauta runteli
mielikuvien näkemys ja muisto haaksihylkyyn jäävän miehen rintaa.

20.

Tohtori mittasi tapansa mukaan kuumetta ja koetteli sydämen lyöntiä.
Liisa ja lapset seisoivat piirissä ympärillä. Pitkäpä se minuutti nyt
taas oli. Vihdoin tohtori hellitti ranteen ja pani kellon taskuunsa.
Tuomo oli hiipinyt ihan hänen viereensä ja katsoi kysyvästi sinisillä
silmillään. Tohtori otti pojan syliinsä.

— Oho, oletpa sinä painava noin pikkumieheksi!

— Olen! poika myönsi.

— Onko sinulla ollut ikävä, kun isä on niin kauan nukkunut?

— On, tuli koristelematon vastaus totisten silmien takaa.

— Nyt isä jo pian herää ja nousee.

Liisa purskahti itkuun, kätki päänsä esiliinaan ja lähti kävelemään.

— Mikä äidille nyt tuli? hätäilivät pojat. — Eihän nyt enää mitään,
kun isä nousee!

Tohtori lähti Tuomon tavaroita katselemaan. Niitä oli paljon:
kaksi kelkkaa, kolme lapiota, pyöreä mellipurkki ja tyhjiä
tulitikkulaatikolta niin paljon, ettei Tuomo niitä lukea osannut,
mahtoiko setäkään? Tyhjiä lankarulliakin oli jo aika joukko ja aina
tuli yksi lisää, kun äidiltä tyhjeni. Ne kuuluivat kaikki Tuomolle.
Ja sitten oli laatikollinen kaikennäköisiä ja kokoisia laudanpaloja.
Niistä voi rakentaa talon ja navetan ja kirkon, kun vain osasi
rakentaa. Sai setä koettaa. Setä koetti, mutta ei siitä kaksinen
tullut. Tuomoa nauratti, kun setä ei osannut taloa rakentaa, vaikka oli
kahdet silmät päässä.

— Osasiko setä sotapeliä?

— Ei, minkälaista se oli?

Poika etsi kiireesti laatikostaan kymmenen pyöreäpäiseksi veistettyä
palikkaa ja lankapallon. Sedän piti istua lattialle ja levittää
jalkansa. Kalikat aseteltiin jalkojen väliin pystyyn, sai asetella,
miten halusi, kun ei toistensa taakse asettanut. Sai niinkin laittaa,
mutta silloin kaatui kaksi miestä kerrallaan ja pian niistä sillätavoin
loppu tuli. Tuomo asetteli omat miehensä vähän lomittain. Mutta jalat
eivät tahtoneet levitä tarpeeksi, käsillä täytyi auttaa.

Peli alkoi. Heiteltiin pallolla vuoroon ja koetettiin saada toisen
miehiä nurin. Sedän puolelta keikahti heti ensi yrittämällä, mutta
setä ei saanut vielä toisella eikä kolmannellakaan, vaikka oli
suuri mies. Hän ei tahtonut osata aina edes jalkojen väliin. Tuomoa
nauratti. Hän voitti kaikki kolme peliä. Noustiin ja koottiin palikat
laatikkoon. Setä oli huonompi, siitä ei päässyt mihinkään. Mutta hän
voisi harjoitella. Eikö hänellä ollut pikku poikaa, jonka kanssa olisi
harjoitellut? Ei ollut! Oliko tätiäkään? Oli! No sen kanssa! Oli
Tuomokin tyttöjen kanssa, vaikka ei se oikein hyvin käynyt, kun pallo
sotkeutui aina hameisiin.

Pudisteltiin sedän housuja. Ei Tuomon koskaan noin likaantunut, mutta
eipä hänellä ollutkaan noin suuria ja kauniita housuja.

Ennenkuin tohtori ehti lähteä, heräsi Tuomas. Hänestä tuntui niinkuin
olisi jään alatse sukeltanut ja avannon kohdalla vihdoin pullahtanut
pintaan. Sinne veden alle pimeyteen oli jäänyt kaikki musta.

Oma tupa tämä oli, permanto suorassa ja ovi entisellä paikallaan. Liisa
istui vieressä, katsoi silmiin ja piti kädellään kädestä. Tuomo seisoi
vieressä valkotukkineen ja pulloposkineen. Antti kurkki vähän kauempana
kuin häpeissään, ja tyttöjen silmäparit vilkkuivat jalkapuolessa. Mutta
kuka tuo vieras tuolla etäämpänä? Tohtori, Ellilä, palautui mieleen ja
samassa muistui se toinenkin.

— Upslaakit! hän sanoi ääneen ja nauroi.

Liisa nousi hätäytyen, mutta tohtori astui pari askeletta lähemmä ja
nauroi.

— Upslaakit housuissanne!

— On, mutta mistä ne nyt ensinnä mieleenne johtuivat?

— Muistin alkupuolen, mutta en loppua! Molemmat miehet nauroivat.

— Olipa se tavallinen rupeama, pari päivää taisi mennä!

— Pari viikkoa!

— No ilmankos hiukaisee!

Taas naurettiin, Liisakin jo mukana.

— Ei anneta suolaista, vaikka hiukaisisi. Eikä saa vielä muutenkaan
liiaksi leukojaan liikutella.

— No, ehtii tässä vielä leivän makuun!

— Ehtii vielä moneen muuhunkin makuun, tohtori vakuutteli.

— Kaiketi minä sitten vielä tarkastuksessakin läpäisen?

— Missä tarkastuksessa?

— Vaikkapa henkivakuutustarkastuksessa.

— Varmasti!

Naurettiin taas. Kaikki oli niin hersyvän keväistä. Annettuaan
toipumiskauden hoitamisohjeet tohtori hyvästeli ja lähti.

— Mitenkäs palkka?

— Ehditään se sitten, kun tulette tarkastukseen. Hän meni. Pojat
lähtivät tielle saakka saattelemaan.

Liisa hengähti vapautuneesti. Onnellisena hän painoi poskensa
parroittunutta sänkeä vastaan. Kuumia tippoja herahteli ripsien alta.

— En minä tätä enää osannut toivoa.

— Enkä minä.

Katseltiin käsi kädessä, kunnes Tuomas nukahti virkistävään uneen.

21.

Toipuminen kävi varmasti, vaikka hiljalleen tavanmukaisine
jälkikuumeineen.

Vasta kahden viikon kuluttua aikaisintaan saisi nousta, oli lääkäri
määrännyt. Täytyi tehdä niinkuin määräys oli. Jaksoihan tuota maata,
kun väliin käänsi kylkeä. Kauravelli maistui makealta. Sakeampaa olisi
saanut olla.

Eräänä päivänä tuli nimismies pitämään tutkintoa.

Santtu oli löydetty Tuomaan vierestä kuolleena, sydän luodin
läpäisemällä. Muistiko ja jaksoiko Kantola selittää, miten kaikki oli
tapahtunut?

Tuomas sanoi muistavansa ja kertoi tapahtuman.

— Te siis töyttäsitte häntä rintaan?

— Töyttäsin!

— Tarkoititteko, että ase laukeisi ja kuula sattuisi häneen?
Muistelkaa tarkoin, ennenkuin vastaatte.

— Tarkoitin.

— Muistatteko aivan varmasti?

— Muistan, Tuomas harkiten sanoi. — Minulle välähtää tuleva tapahtuma
joskus niinkuin ennakkonäkemyksenä. Olen pannut merkille, että tapahtuu
niinkuin edellä näen. Silloin näin, että ase laukee vielä kerran ja
tappaa, tappaa minut tai tuon. Mielestäni oli Santtu joutilaampi
lähtemään, mitä minä siitä kieltäisin. Vai mitä te itse arvelette?

— Arvelen niinkuin te ja olisin tehnyt samalla tavalla! Nimismies
puristi jäntevästä Tuomaan kättä. — Ei tästä teille mitään tule ja
vaikka tulisikin. Te olitte silloin mies ja olette nyt. Mutta yhtä
minun vielä täytyy kysyä. Mihinkä se ase joutui? Sitä ei löytynyt.

— Jos se lensi ojaan! Oletteko etsinyt sieltä?

— Sitä täytyy vielä tutkia. Hyvästi, Toipukaa pian! Seurasi jäntevä
miehen puristus. Tuomaasta tuntui niinkuin paino olisi rinnalta
vierähtänyt.

Hän oli kauan asiaa tunnossaan tutkistellut. Näkijöitä ei ollut.
Olisihan sitä voinut silitellä ja selitellä. Lopuksi oli tullut siihen,
että silittelemätön totuus on kaikkein paras. Vaikka linnaa tulisi,
niin sittenkin oli se paras. Tunnonrauha oli suurempiarvoinen kuin
ihmisten sanonta tai sanomatta jäänti.

Ja kun kerran pääsi siihen, että purkautuminen helpotti, niin piti
purkaa enemmänkin. Lasten nukkuessa puhuttiin Liisan kanssa monet ennen
puhumatta jääneet asiat. Mitä pitemmälle päästiin, sitä keveämmältä
alkoi tuntua, ihan niinkuin kypsynyttä paisetta olisi puristellut.
Tuosta silmäkkeestä lähti mätää ja tuostakin vielä vähän. Mutta
sittenpä näkyikin alla jo punainen liha ja terve veri.

Hiljaisten toipumispäivien itsetutkistelussa selveni Tuomaalle myös
oikea suhtautuminen kaksinaiseen ihmisolemukseensa. Eihän niiden
tarvinnut toisiaan vaania eikä olla sodassa keskenään. Jos ne niin
olivat, muodostui suhde kuin pahalla miehellä ja vihaisella hevosella.
Ruoskan uhalla veti sen vähän kuin veti, mutta kun tilaisuus tuli,
niin puri ja potkaisi. Työ ja yhteistoimi muodostuivat kuormaksi ja
kiroukseksi kummallekin. Eläinpuoli piti taltutella ja kesyttää,
käyttää sen villi, alkuperäinen voima hyödyksi ja virkistykseksi.

Omissa ja toisten ihmisten keskisissä yhteistoimissakin oli ollut
liiaksi jännittynyt ja kireä ote. Yleensähän oltiin pienissäkin
asioissa hirveän tärkeitä niinkuin tämä ja tulevakin elämä olisi
riippunut vain siitä tai siitä. Mikä kaikkeuden napa se oli, pienen
maailman pieni ihminen!

Ja hyödyttikö edes ketään itseään tämä tärkeä äreys? Päinvastoin
vahingoitti, niinkuin liiaksi karaistu terä kirvestä.

Hän muisti, millä suuriäänisellä tohinalla Kuusisen Sakari ennen
valmistautui urheilukilpailuihin. Siinä tuli sanoja ja sarvipäitä,
ja jokaisen työnnön edellä tehtiin vaikka minkämoisia etuliikkeitä
ja pullisteluja. Eräissä nuorisoseuran kesäjuhlissa oli Sakarin
kilpailijana tuntematon, hiljainen mies, ei pullistellut eikä
kiroillut, naureskeli vain itsekseen, mutta Sakari sai kuulassa
päihinsä metrikaupalla. Niin se oli muissakin toimissa. Vähemmän
pullistelua, enemmän naureskelua. Ja enemmän joustavuutta sekä terään
että varteen.

21.

Tuomaan syntymäpäivä, toukokuun kymmenes, sattui sunnuntaiksi.
Jäiden lähdön jälkeen olivat ilmat muuttuneet nopeasti kesäisiksi.
Lähiniittyjen ja lehtometsikköjen silmuruskeus vaihtui vihreydeksi,
järventakaisten kukkuloiden violetti tummemmaksi värikkyydeksi.
Jääkahleestaan vapautunut järvi eli ja välkehti rannan hersyvien värien
vivahteluissa.

Isä nukkui vahvasti, oli tietysti taaskin unohtanut syntymäpäivänsä.
Liisa ja tytöt hiipivät ulos. Laidunmaan päivärinteessä oli jo
sinivuokkoja, ja kallion alla oli variksenvarvas alkanut versoa.
Sidottiin köynnös ja tehtiin seppele.

Varpaillaan hiipien kiirehtivät tytöt koristeineen tupaan. Isä ja pojat
nukkuivat hievahtamatta. He kiersivät köynnöksen sängyn ympärille ja
asettivat seppeleen isän päähän, varovasti aseteltiin, ettei vain
kutkuttanut ja herättänyt.

Vaikeampi oli saada pojat melutta hereille. Saatiin kumminkin ja
mentiin ulos lauluharjoitukseen.

Tahtoi tulla erimielisyyttä siitä, mitä laulettaisiin. Tytöt esittivät
”Metsäpuroa”, ”Aamulaulua” ja muita koulussa oppimiaan, Antti \”Mamman-Mattia
”, olihan sekin koulussa opittu. Mutta kun Tuomo ei
osannut vielä muuta kuin ”Jaakko-kullan”, niin päätettiin ottaa se.
Siinäpä saivat pojatkin huutaa niin paljon kuin jaksoivat.

Muutettiin jaakkokulta tuomokullaksi ja harjoitettiin väkevästi.
Etteihän vain kuulunut tupaan jo ennen aikojaan. Oli toki edessä mäki
ja seinä.

Äiti joutui navetasta. Mentiin joukolla tupaan. Isä nukkui yhä, lapset
hiipivät sängyn viereen ja aloittivat. Kolmeen kertaan laulettiin, ja
pojat hihkasivat vielä kuin kaikuna pari kertaa jälkeenkin.

Isä heräsi, oli vasta heräävinään, haukotteli ja tarkasteli
hymysuin iloista kuoroaan. Äiti avasi akkunan. Tuuli toi mullan
ja pihkan tuoksua. Korkeuksissa helisi ja soitti kiurupari omaa
”tuomaskultaansa”, mutta pihakoivussa vihelteli kottarainen, milloin
sananvuoron sattui saamaan.

Pojat kiepsahtivat isän viereen sänkyyn. Isän seppelettä koeteltiin
kummankin päähän. Meni korviin asti kummallakin. Päästä läpi olisi
mennyt, ellei olisi ollut korvat esteenä. Oli nekin hyvät olemassa.

— Ettekö enää osaa voimistella? isä tiedusti.

— Osataan!

Pojat heittivät housunsa ja menivät lattialle näyttämään. Tytötkin
innostuivat mukaan. Isän sairauden aikana oli jäänyt, mutta ei
unohtunut.

Pojat keksivät uusia temppuja. Antti seisoi päällään seinää vasten ja
Tuomo heitti takaperin kuperkeikan. Oli se vain sekin semmoinen temppu,
etteivät tytöt pystyneet.

Äiti antoi pyyhkeen. Pojat tulivat vuoroon isän rinnalle. Isän piti
puristaa käsivarsista, jos kovin kylmältä tuntuisi. Tuntui kokolailla.
Mutta kuiva pyyhe lämmitti suloisesti. Ja kun isä vielä vähän
hieroskeli, mentiin taas temppuilemaan.

— Entä isä?

Voimistelu ei käynyt vielä laatuun. Jonkin kerran piti sentään oikaista
käsivarret ja vetäistä keuhkoihin kevättuntuista ilmaa. Mutta kylmä
pyyhe teki hyvää. Niinkuin se ympärillä tuoksuva ja helisevä kesä olisi
tullut sänkyyn asti ja imeytynyt selkään ja rintaan.

Pyyhittyään Liisa hieroi. Ohkaisemmiksi olivat käyneet täyteläiset
rintalihakset, mutta veri kulki entisiä teitään. Kylvyn ja keveän
hieronnan saanut iho punersi ruskehtavana.

— Pitäisiköhän ajaa parta? isä tiedusti.

— Tottakai, kun oli syntymäpäivä ja pyhä!

Riemun kilvassa haettiin kaapista veitsi ja peili, saippua ja muut
vehkeet. Veistä piti teroittaa. Missähän vyöhihna oli, vai oliko
tallella enää ollenkaan? Löydettiin jostakin loukosta. Antti piti
toisesta päästä. Hips, sips, sips, äännähteli veitsi ja välkehti
auringon valossa. Tytöt olivat tehneet saippuavaahtoa kahvikuppiin.
Tuli kiista, kuka pääsi sutimaan. No, kuka oli paras maalaamaan?
Tytöillä kummallakin oli sama numero todistuksessa, mutta Antilla
oli enimmän piirustuksia koulun kaapissa. Oli kaupungit ja junat ja
lentokoneetkin oli. Sitä eivät tytöt varmaan olisi osanneet piirtää
eikä maalata. Antti pääsi.

— Mutta älä vain kittaa isän suuta umpeen, varoiteltiin. Tuomo
piti peiliä. Hyvin kävi isältä ajaminen, vaikka kieltä täytyi pitää
lestinä, kun posket olivat painuneet sisäänpäin. Poikia nauratti isän
pullistelut. Nauratti itseäkin, kun muisti omia ajatuksiaan. Näin sitä
heti joutui ensimmäisessä tehtävässään pullistelemaan.

Voimistelun ja parranajon aikana oli äiti jo kerinnyt laittaa
aamiaisen. Se katettiin rahille isän sängyn viereen. Kaksi kananmunaa
oli kullekin ja uunijuustoa jälkiruoaksi. Nostettiin molemmat rahit
sängyn viereen. Mutta eihän penkki voinut olla yhtä korkea kuin pöytä,
eikä pöytä saanut olla niin kapea kuin penkki. Pantiin molemmat rahit
pöydäksi. Permanto oli penkkinä. Äiti sai istua sängynlaidalla, kun oli
siinä tottunut istumaan.

Pienillä lusikoilla pisteltiin voita munan nokkaan. Kovinpa äiti olikin
nyt antelias, varmaan isän syntymäpäivän takia.

Isälle kertoiltiin asioita. Nyt hänen olisi pitänyt päästä navettaan.
Kaksikymmentäviisikin munaa oli tullut yhtenä. Ja Tipalla oli
kymmenen ristiä peräkkäin.

Kolme kanaa oli jo hautomassa. — Tekeehän isä kanalan jo ensi kesänä.
— Ja minä pääsen Hämeenlinnaan kouluun! Kirkkaita silmiä ja heiluvia
suita välkkyi sängyn laidan ylitse. Kun yhdelle jotakin lupasi, niin
toinen oli kohta kimpussa, mikä onkineen tai muine tärkeine asioineen.

Aamiaisen jälkeen pojat juoksivat ulos. Äiti ja tytöt hävisivät myös
astiat korjailtuaan. Ulkoisten äänten helke pääsi taas avatusta
akkunasta. Auringon silta kultasi lattiaa.

Eteisestä kuului raskasta liikehtimistä. Äijälä kolisteli tupaan
rautakorkoisissa saappaissaan.

— Terveeks! Hän tuli ja puristi, että tuntui.

— Ottakaa tuoli ja käykää istumaan!

— Eipä haitaksi! Lekottaa tuo päiväkin jo vanhoihin takkukarvoihin.
Hän nosti tuolin sängyn viereen ja istui tapansa mukaan selustalautaa
vasten keinuskelemaan.

— Hyvin se isäntä vain jakseskelee!

— Hätäkö vanhan ruunan palolla! Mutta taidatpa tuosta selvitä mieheksi
vielä sinäkin, vaikka sen Santturähjän piti sinusta seulaa rakentaa.

— Mikä tässä? Eihän veri nyt niin vetelää liene, että kahdesta herneen
reiästä kuiviin kerkiäisi, Tuomas naureskeli.

— Eipä liikoja ole jäänyt, koska naamasi punoittaa kuin läkkituopin
pohja. Mutta tapporahat sinä tarvitsisit! Äijä keinahti, että tuoli
räsähti. — Maksetaan se pienemmistäkin roskaelävistä! Niin ne pitäisi
nitistää joka sorkka! Mikä häärää puukko kourassa, niin puukosta
kurkkuun, mikä napsuttelee pyssyllä, niin paukku kuonoon, kukin omalla
vehkeellään, niinkuin Mooseksen laki määrää! Eivätköhän katoaisi kuin
siipikusiaiset sateella!

Tuoli remahti taas.

— Ja pirtusaksat ja kanisterikauppiaat veisi kuopan reunalle ukko
kun ukko! Tapetaanhan se käärmekin, tavataanpa se missä tahansa. Mitä
tämä tämmöinen vellinkeitto? Minä otan ryypyn itsekin. Mutta minä otan
apteekista vaikka tärpättiä. Ei pitäisi kaiken maailman Santtujen antaa
hämmentää savivelliksi selviä lähteitä.

Esitelmä päättyi pitkään ja tukevanpuoleiseen roiskaukseen:

— Mitäs minä näistä! Papin asia on puhua ja tuomarin tuomita.
Poikkesin vain katsomaan, vieläkö sinusta tulee miestä.

— Miltä näyttää? Tuomas naurahti.

— Tulee, kun et kesken aikojaan lähde tallukoimaan. Minä panen
huomenna hevosen ja pojan tänne kaurantekoon.

— Mutta onhan teillä...

— On meillä ja meiltä annetaan, kun sattuu mies, jolle annetaan. Hän
kaivoi lompakon taskustaan. Tästä saat aluksi. Hän pisti shekin Tuomaan
kouraan.

— Kymmenentuhatta! Mitäs te nyt oikein meinaatte?

— Kyllä minä tiedän, mitä minä meinaan. Ja tiedän minä senkin, mitä
Kujala nauraa ja meinaa. Mutta se vasta oikein nauraa, joka viimeksi
nauraa. Lähetä kassaan ja pane kireimpiin asioihisi. Kyllä ne minun
koukeroni siellä tuntevat.

— Enhän minä näin paljoa!

— Pane talteen, ellet tarvitse! Minä sen kirjoitin, enkä uutta
kirjoita.

— Otanhan minä, mutta kyllä minä sen teille takaisin maksan, ei
tarvitse epäillä!

— Olenkos minä epäillyt? Naurahdettiin, vanha ja nuori.

— Lähdenkin tästä. Täytyy Isonsuon kautta.

— Tehdään ensin kirja.

— Muistetaan ne tasaiset markat ilman kirjoja ja karttoja. Hyvästi nyt
vain!

— Odottakaa, kun Liisa tulee! Juodaan edes kahvit, Tuomas vielä esteli.

— Juodaan toisen kerran. Pistin juuri tupakat suihin, menisivät
haaskioon.

Äijälä meni jo ovella, että korkoraudat kolisivat.

Tuomas nousi istualleen sängyssä. Vanha, leveä keinutuoli
houkutteli muutaman askelen päässä, auringon sillalla. Hän heitti
peiton hartioilleen ja käänsi jalkansa laidan ylitse. Noususta ei
tullut ensi yrittämällä mitään, oli kuin painon keskipiste olisi
siirtynyt selkäpuoleen. Kiertäen hän lopulta pääsi jaloilleen, mutta
voimattomaksi oli vienyt. — Kuin vesivellillä juotettu vasikka, hän
itsekseen naurahti ja hissautui muutamalla askelella keinutuoliin.

Tiellä, juuri portista kääntymässä, vilahti vielä Äijälän leveä
hartiapuoli. Pojat melskasivat ojalla ja mylly pyöri. Etupellon
heinänoras levittäytyi mäen alle vihreänä mattona, mutta rantapalan
ruislaiho oli mustanpuhuvaa, voimakastuntuista. Takana vilkutti järvi
silmäänsä sinisenä, punaisena, taisi herkutella sateenkaaren kaikilla
väreillä.

Näkemys huumasi. Hän sulki hetkeksi silmänsä. Mieleen välähti taas
väkevä ennakkonäkemys:

Ojalla melskasivat lapset. Mitä ne jo olivatkaan: lastenlastenlapsia.
Mutta lapsia olivat: Kerttua, Anttia, Tuomoa, samanlaisia pellavapäitä
ja puolikashenkselin miehiä kuin ennenkin. Ja mylly pyöri... Oliko
tuo nyt entinen rantapelto, joka noin julmatonta kortta työnsi?
Ja pää oli korttelin mittainen... Ja juurikasvejako ne olivat nuo
kyynärän korkuiset kylpyvastat? ei suinkaan lanttua, oli keksitty
kai jokin uusi röyhäävämpi laji... Mäenrinteessä oli navetta vielä
hahmollaan, olipas vielä. Se tietoisuus hytkäytti mukavasti rinnassa.
Mutta rinnalle oli ilmestynyt koppelia ja akkunaa. Lasistako nyt jo
kannatti seiniä rakentaa? Ja lasien takana kävi pölinä ja kaakatus.
Kuinkahan monta sataa niitä jo oli? Tuhansia taisi olla... Mikä? Mikä
se tuolla kalliolla pilkistelee? Kettu! Kumma, kun uskaltaa päivällä
noin julkiselle paikalle. Ja tuolla toinen! Ja kolmas! Ja neljäs! Ai,
mutta sehän onkin jo talon karjaa... Mitä ne haavin kanssa niityllä?
Kalalampihan siinä, se jota Vihtorin kanssa aloiteltiin. Ja tuommoisen
porsaan nosti! Ainakin kolmikiloinen vetkahteli verkkopussissa päivää
vasten... Rannassa rankatteli ankkoja ja hanhia ja muita harmaita ja
hallavia räpyläjalkoja... Mutta mikä se tuo iso lintu? Lentokone! Sillä
käydään aamuisin torilla... Lentokoneella torilla... Eikös autoilla
enää kuljeta... Ei, viimeinen ”fordi” vietiin viisikymmentä vuotta sitten
museoon...

— Sinäkö istumassa! Nukuitko? Liisa nosti pudonnutta peittoa ja
istahti viereen.

— Ei, enhän minä. Nousin vain katsomaan kesää ja painui luomet kiinni.
Vie tämä talteen. Hän antoi shekin Liisalle.

— Mistä sinä tämän?

— Äijälä antoi.

— Lainaksiko?

— Lainaksi, pyytämättä, kun luuli meidän tarvitsevan.

— Ihmiset ovat parempia kuin kuoresta näkyy. Liisa pyyhkäisi silmiään
ja vei paperin kaappiin.

Hän istahti uudelleen Tuomaan viereen.

— Näin me tässä ensi kerrankin istuimme! Kummankin mielessä välähti
vuosientakainen muisto.

Oli viimeinen kuulutuspyhä. He olivat käyneet kirkossa. Liisa oli
poikennut rukinsijaansa katsomaan. Ei mitenkään olisi kehdannut, mutta
mihinkä kärryiltä pääsi, kun toinen ei päästänyt. Vanhukset olivat
ulkosalla ja kissa kehräsi takkakivellä. Tässä samalla paikalla oli
tämä keinutuoli. Käsi kädessä oli juostu siihen suoraan, vallaton,
hullutteleva poika, arka, punasteleva tyttö. Oli keinuttu pitkä aika,
tunti, ehkä pari. Kuiskimalla oli puhuttu. Oikeastaan vain poika
kuiski, tyttö kuunteli ja punastui. Poika oli letittänyt tukankin
uudestaan ja solminut punaisen nauhan rusettisolmuun.

Eteisestä kuului keveää varpaan ripsettä. Tuomo pyyhälsi tupaan
punoittavana ja hengästyneenä.

— Kesä tulee! Hän tarttui isän käsiin ja kiipesi polvelle.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Setä sanoi.

— Mutta eipä Tuomo tiedä, mistä kesä tulee, järveltä vaiko niityltä?

Poika katsoi kumpaakin silmiin ja mietti hetken.

— Tietääpäs! Järveltä ja niityltä!

— Vai kahta tietä, niinpä taitaa tullakin, kyselijät nauroivat.

— Mutta minkäsnäköinen kolttu sillä on? Sininen vaiko punainen?

— Sininen ja punainen!

Tuulenhenkäys leyhähti, ovestako vai akkunasta? Taisi kummastakin. Ja
kiuru ja kottarainen vetelivät kilvassa virsiään.

Pikku miestä alkoi raukaista. Ruskettunut käsivarsi meni suuhun ja
pää vaipui äidin polvelle kuin tyynylle. Vähitellen sinne enin osa
koko miehestä luisui, vain jalat jäivät isän syliin. Kuin välipuu
parihevosilla, pienemmällä pitempi puoli.

He katsahtivat toisiinsa. Kesä tulee, heillekin, niityltä ja järveltä.