6.

Syksy oli vähäsateinen ja lämmin. Vanhalla tavalla riihittäen täytyi
puida. Kun riihi oli pieni, tupertui siinä puuhassa päiviä, viikoin
laskettavia. Apuväkeä täytyi haalia, eikä tahtonut aina kunnolla
saadakaan.

Eipä Tuomas työtä kammonut huonompatakaan, saatikka oman viljan
riihitystä, mutta tuskaiseksi sittenkin alkoi käydä se nokinen
tuherrus, ehkä myös senvuoksi, kun tiesi, että työ paljon nopeammin ja
vaivattomamminkin olisi ollut toimitettavissa.

Myöhemmällä ehkä olisi taloista saanut koneen lainaksi, mutta siinäkin
oli omat vastuksensa ja vaivansa. Vilja olisi pitänyt säilyttää
pellolla, missä oli sateiden vaara, ja syyskynnöt myöhästyivät. Iso
kone oli vaikea tiloitella, vikoja siihen ainakin omistajan väittämän
mukaan tahtoi tulla ja apuväkeä piti olla tuhottomasti.

Parikin kertaa oli Tuomas yrittänyt innostaa naapureitaan koneiden
yhteishankintaan. Olihan siinä järven ympärillä melkein huutokuulumilla
viisi Kantolan kokoista pikkutilaa. Kun parisen kilometriä olisi tietä
korjaillut, ei kuljettaminen olisi suurtakaan hankaluutta tuottanut.

Yhteispeltoalaa karttui nelisenkymmentä hehtaaria. Niinkuin tavallinen
talo, viljelmät vain vähän hajalla. Puimakone ja niittokone, ne
kumminkin olisivat sopinee+, hyvin myös kylvökone ja kiekkojyrä.

Oltiin olevinaan hyviäkin naapureita, mutta epäluulo, kateus ja
vahingonilo ilmenivät pienissäkin asioissa ja toimissa. Jos toiselle
tuli vahinkoa tai vastoinkäymistä, ei se liikuttanut toista, melkeinpä
ilkamoitiin katsein ja elein: Ähä, niin se käy, vieläkös pöyhistelet!
Ja toisen menestyminen kaiveli kyynä naapurin rinnassa. Teki mieli
tärvellä viljaa, jos se paremmin kasvoi kuin oma. Tällaista salaista
kähinää ja kahnausta oli tälläkin kylällä pienempien ja isompienkin
viljelijöiden yhteiselämä. Mitähän pieneläjätkin kadehtivat toisiltaan?
Samassa lietteessä kaikki, mikä velassa, mikä nälässä, useimmat
kummassakin.

Työmaillaan myyrästäessään Tuomas usein mietiskeli näitä asioita.
Minkä takia ihmisen piti kahnata ja jarruttaa, vaikka itse luontokin
ympärillä opetti toista? Tuossa ojan laidassa kukoisti pajupensas, sata
varpua yhdessä, tuolla mäenlaidassa muurahaispesä kuin pieni talo,
tuhansien yhteistyön tulos ja turva. Oliko ihminen ilkeä vaiko tyhmä?

Kun hän alkoi eritellä ja tarkastella naapureitaan, tuli hän toisiin
tuloksiin. Kunnon ihmisiä he kaikki olivat, työteliäitä ja rehellisiä.

Lähimpänä uurastivat Siltalan vanhukset, aamusta iltaan, niin pitkät
kuin päivät. Ei suinkaan pennin vääryyttä kumpikaan ollut elämässään
kenellekään tehnyt. Mutta monta surua olivat kokeneet. Lapset kuolleet
tai maailmalle hajonneet. Siihen olivat vanhukset jääneet yksinään
lahoomaan kuin kaksi kantoa aholle.

Mitä puuttui Halla-ahon Jussi? Kiroili ja noitui kuin turkkilainen,
mutta naapurina oli rehti ja työmiehenä hirmu. Väki oli suuri ja elämä
ainaista kitkuttamista. Aina oli pistettävä pisintä suuhun, milloin
juuri kantava lehmä, milloin ruishehto, vaikka parin kuukauden perästä
olisi itse senkin kipeästi tarvinnut. Hätävarana oli souvi. Talvet
ja osin kesätkin niissä huhkiessa omat työt jäivät kesantoon, niitty
pensoittui ja rakennukset olivat päälle putoamassa.

Lumiahon Kaapo, Jussin lähin naapuri oli toista maata. Hän ei lähtenyt
souviin, vaan hissutteli, kissutteli talvet ja kesät omissa nurkissaan,
ei harrastellut raskaampia töitä, mutta tuli myös vähällä toimeen.
Kovimman aikana oikaisi koipensa pankolle ja nieleksi viikkokaudet
ilmaa. Pahinta oli, kun loppui lämmin. Viljelysten ja rakennusten
laita oli hänelläkin vähän niin ja näin. Ei ollut halua eikä varaa
pöyhivämpiin parannustöihin.

Neljäs pikkutilallinen oli Kuuselan Jere, Jörön nimellä paremmin
tunnettu. Jere oli sarveutunut vanhapoika. Kaivoi suuria viemäreitä
suolleen ja elätteli mahoja lehmiä, joita, enempää kuin vasikoitakaan,
ei koskaan teurastanut eikä teurastajalle myynyt, ennemmin antoi
ilmaiseksi sellaiselle, joka lupasi pitoeläimekseen ottaa. Ihmisten
kanssa ei Jere usein sanaa vaihtanut, ei avannut edes oveaan, jos
sille tuulelle sattui, mutta tuli kutsumatta naapurin riihelle tai
elopellolle.

Ja viides oli sitten Kantolan Tuomas, haihattelija, vöyhöttelijä.
Mikäpä parempi hän oli kuin nuo toisetkaan. Kullakin heistä oli omat
hyvänsä ja omat pahansa. Kun olisi löytynyt yhteinen uoma näillekin
viidelle vielä kevätriitteissään ourivalle puroselle, niin ehkäpä olisi
lähtenyt voimaa myllyn pyörittämiseen.

Piti alkaa etsiä. Ehkä se sittenkin kuului enemmän Kantolan Tuomaalle
kuin niille toisille. Puimakoneasia oli ajautunut karille. Piti sopivan
ajan tullen yrittää uudestaan, sitä ja muita.

Juurikasvien korjuuseen oli otettava vierasta apua, mutta meteli
ja touhu oli omasta takaa. Tuomo kiekui ylinnä kukkona, huuteli
tämänsyksyistä mielihuutoaan ”kivat papat” ja etsiskeli sopivia
jälttölanttuja, ensin suurempia, mutta viisastuttuaan pienempiä, ja
isän täytyi tämän tästä ottaa puukkonsa ja tirskuttaa kissankupillinen
tirisevää hyyhmettä.

Antin mielestä hänen perkaamansa lantut olivat suurempia kuin tyttöjen.
Isä arveli sen johtuvan siitä, että hän huomasi omista riveistään
suurimmat ja tyttöjen riveistä pienimmät.

Lantut kasattiin pellolle aumoihin. Isä kaivoi kasan kohdalta pois
mullan. Vihtori muurasi Antin kanssa. Se oli tarkkaa työtä. Antti usein
silmäili etäämpää, tuliko suoraa. Kasan päällys kumminkin piti tulla
niinkuin katonharja. Eivät lantut muuten olisi säilyneet, eikä huonoa
työtä olisi viitsinyt edes katsella, oli isä sanonut.

Lanttuja tuli yhdeksän kasaa, mutta naatteja tuli ainakin
yhdeksänkymmentä. Ei niitä jaksanut edes lukea. Lehmät saivat syödä
naatteja niin paljon kuin halusivat. Tennu oli kaikkein ahnein. Anttia
ja Tuomoa nauratti, kun se ahmi, että vihreä vesi vain suupielistä
tirsui. Mutta kylläpä maitoakin antoi, melkein täyden ämpärin.

Sitten kynnettiin lanttumaa. Toiset sarat oli kynnetty jo aikoja
sitten, tulevan kesän lanttumaa kahteenkin kertaan. Kyntäminen oli
pojista hauskaa. Auran viilu kääntyi kuin takinlieve. Heinämaata
kynnettäessä oli isälle monta kertaa tullut kiire, kun alkoi vetää
viilua takaisin. Hän oli pysäyttänyt hevosen ja hyppinyt saappaineen
päälle, niinkuin rottaa olisi tavoittanut. Toisinaan, kun ehti vetää
kiinni, oli täytynyt käsinkin auttaa.

Tuomo oli istunut monta vakomittaa auran välipuulla ja viipottanut
varpaallaan tyhjää ilmaa. Antti oli isän mielestä aurapojaksi jo
liian suuri. Koulupojaksi oli ollut liian pieni. Ei Antin sinne enää
mielikään tehnyt, vaikka ensin oli tehnyt, kun tytöt lähtöä touhusivat.
Hauskempaa oli peltotöissä isän kanssa.

Kynnön jälkeen tuli Tuomaan apumieheksi Leppälän Vihtori, joka usein
ennenkin oli hänellä töissä ollut. Alettiin kuokkia suota. Pojat saivat
viedä kahvia isälle ja Vihtorille. Matkalla oli hauskaa ja suolla vasta
oikein mukavaa. Kuivemmilla paikoilla voi heitellä kuperkeikkoja,
mutta piti katsoa, missä heitti ja miten monta kertaa. Jos katsomatta
useamman kerran pyörähti, niin kastui housunpeppu. Vaikka hauskaa sekin
vain oli. Isä teki valkean suureen kantoon. Siinä kelpasi kelteillään
kuivatella housut. Aurinkokin paistoi vielä, tosin vähän laiskasti,
mutta paistoi kumminkin. Puolukat olivat makeimmillaan, varsinkin kun
heinärassissa kypsytteli. Toisinaan paloi heinä poikki ja puolukat
putosivat tuleen. Vesi herahti suuhun. No, tehtiin uusi rassi.

Isän mukana oli pyssy ja usein pyssyn vieressä musta lintu.

— Minkätakia isä oli ampunut kauniin linnun?

— Oliko lintu tehnyt pahaa?

Isän oli vaikea vastailla kaikkiin pikkumiesten kysymyksiin. Maailmassa
oli niin paljon kauniin hävittämistä.

Marraskuu lopetti kuokkimiset. Halla levitteli valkeat vaatteensa kuin
jättiläispyykin ensin notkoihin ja niityille ja sieltä vähin erin
pelloille ja kartanokunnaille asti. Järven veti siloiseen jäähän.

Vihtori lähti omille teilleen. Tuomas teki ja kapisteli yhtä, toista
poikainsa kanssa. Korjailtiin lehmäin ruokapöydät, rasvailtiin ja
aseteltiin peltokalut talvikorjuun.

Mutta hauskin työ poikien mielestä oli jääkelkan rakentaminen. ”Kivat
papat” kajahteli pitkin rantoja ja pienet kivet kierivät peilijäätä
pitkin, että helisi vain.

Isä oli joskus iltapuhteella tullut puhuneeksi jääkelkasta, joka
meni niin kovaa kuin auto tai moottoripyörä. Asia tuli kaivelluksi
sen jälkeen niin usein esille, ettei auttanut muu kuin rakentaa
jäämoottori. Katsottiin aidasta pitkä riuku, jonka päähän kaivettiin
reikä. Toisen riu’un pää kaulattiin niin ohueksi, että mahtui reikään.
Sydettiin avanto sopivalle etäisyydelle rannasta ja lyötiin tappiriuku
pohjaan. Reikäriuku asetettiin tappiin, vesikeikka sidottiin köydellä
latvapäähän. Jääkelkka oli valmis. Isä toimi moottorina ja pojat
matkustivat. Oli se aikamoista menoa, ainakin kahdenkymmenen kilometrin
vauhtia, arveli moottori, mutta matkustajien mielestä se oli vieläkin
kovempaa. Tytöt pääsivät koulusta tultuaan mukaan, kun kauniisti
pyysivät.

Monta hauskuutta jääkelkka antoi. Ikävintä oli, kun moottori niin usein
lakkasi toimimasta, isä ei aina joutanut, eikä ollut muitakaan, kenen
siihen olisi nykäissyt. Matkustajia olisi aina ollut.

Rannassa melskasivat pojat koko jääkelin ajan, ja joutoaikoinaan
Tuomaskin sinne usein asteli.

Olipa siinä ”makaroonimaata”. Puolisen kilometriä taisi venähtää omaa
rantaa, kun tarkoin mittasi. Eiköpähän sillekin joskus tarpeensa ja
sijansa ilmestyisi. Kuuluivat muualla vartavasten kaivelevan lammikoita
hanhilleen ja muille vesilinnuilleen. Siinä oli valmiiksi kaivettuna,
ja ruokaa oli.

Niittynotkelmaa pujottelevan lähdepuron koskipaikka korahteli
iloisesti, vaikka järvi oli hevosen kannattavassa jäässä. Siinä oli
talvellakin juokseva, jäätymätön vesi. Lohilammikon uuden maan mies
kaivaisi, muisteli Tuomas Rikun levennyksiä. Eiköhän vanhan maan mies
myös osaisi lammikoita kaivella? Mikä se uuden maan farmari oli kaikkea
rakentelemaan?

Hän istahti kivelle ja alkoi kiehitellä edelleen mietelmiään. Kaksi
hevosta, kymmenen lehmää, kolme sikaa, satakunta kanaa ja tuhannen
lohenmullosta. Siinäpä olisikin kotieläintä Kantolaan.

Eläväthän ne lohet Lapinkin puroissa ja pakkasissa, miksei täällä
etelämpänä, kun hoitelisi ja ruokkisi. Kelpaisi maistella joskus
herrain herkkua. Ehkäpä rahaakin niistä lähtisi. Sivutuloja tässä
olikin keksittävä.

Tuomas heitti kiven purosulaan.

Mitähän kylällä sanoisivat, kun kuulisivat. No, sanoisi ajavansa
savea suolle. Sitä täytyikin ruveta ajamaan. Ajetaanpa savea viitenä, kuutena talvena
. Jos siihen samalla tulee lampi, niin tulkoon niinkuin
vahingossa.

Hän nousi ja otti kuusi pyöreätä kiveä. Tuleekohan vai eikö tule? Jos
sulaan osuvat, niin tulee, jos ei, niin ei tule. Mulskis, mulskis,
mulskahtelivat ensimmäiset rennosti. Kolmas meni juuri ja juuri.
Täytyikö oikein tarkkakätiseksi ruveta. Neljäs meni keskelle, viides
taas hädin tuskin mulahti. Kuudes jännitti mieltä jo aika tavalla.
Keskelle meni.

Lampi tuli. Ei enää muuta kuin kaivamista vailla.

Pojat nousivat jäältä.

— Voileivän itä heitti! ilakoi Tuomo.

— Eipä kun munalukon! tiesi Antti paremmin.

— Leipä ja lukko! Nyt kotiin ja kiireesti! Tuomas sieppasi kaiman
kainaloonsa ja nykäisi Antin kanssa kilpaa karjapihalle. Autettiin
äitiä iltatöissä.