9.

Toukokuu ei antanut, mitä huhtikuu lupasi. Jäidenlähtö myöhästyi. Tuuli
pysyi sitkeästi pohjoisen puolella pitäen ilmat koleina. Aurinkoisia
päiviä oli vähän ja milloin oli, oli yöllä kylmää. Pellot pysyivät
kauan märkinä ja kaurankylvö viivästyi. Karjanrehu alkoi loppua, kuten
tavallisesti pitkistyvinä keväinä.

Viimeisellä rekikelillä vedätti Tuomas osuuskaupan kautta tilaamansa
sementtilastin. Kelirikon peloitellessa oli pitänyt palkata naapuritkin
muutamiksi päiviksi vedättämään. Sellaista souvia ei Jussi sanonut
ennen ”mokanneensa”. Kelpasi nyt köyhänkin, kun naapuri alkoi tuolla
tavoin rusnata. Jussin puhe oli aina samanlaista hohluamista, voi ottaa
totena tai ivana, miten vain itse halusi.

Kehämestarit olivat siirtyneet puronrantaan vesilammikon äärelle ja
ensi töikseen tehneet suuren sekoituslaatikon. Vihtori oli tullut
vakinaiseksi apumieheksi. Antti ammensi saunakipolla vettä saaviin.
Kolmekymmentäviisi kipollista meni, joskus kuusi ja seitsemänkin, jos
sattui muutamista läikähtämään.

Lantun kylvämispäivänä oli poika kuin tulisilla hiilillä. Kahteen
paikkaan olisi pitänyt joutua yhtä aikaa.

— Tehdään me vain näitä rahatöitä, kehoitteli Heikki.

Antti ammensi taas saavin, mutta juoksi sitten kiireen vilkkaan isän
luokse pellolle. Kylvökone läklätti tuttua lauluaan. Antti päätti
kulkea isän askeleissa vain puolisarkaan, viisi tai kuusi vakoa enää
taisi tulla. Tuli kahdeksan, mutta sittenpä täytyi kipata kiireesti
purolle.

— Ajattelin tästä lähteä jo toista miestä tiedustelemaan, uhosi
Heikki. Mutta Antin kippo nousi ja laski yhtenä lipinänä vain.

Tuomaan työpäivät alkoivat venähtää kaksivuoroisiksi. Toinen vuoro oli
tehtävä toukotöitä, toinen meni rakennushommissa. Paitsi tiilentekoa,
oli laudan ajoa, pärepuiden kuorimista ja monta muuta nykäisyä.

Kolmekymmentäviisituhatta tiiltä arvioitiin menevän. Heikin mielestä se
orjantyö olisi jo saanut loppuakin, mutta Vihtori painoi kuin vauhtiin
päässyt juna, sitä vihaisemmin, mitä useampi tuhat oli menossa.

Helluntaipyhien jälkeen käytiin perustuksen tekoon. Se tehtiin
säästöpetoonista ja säästää piti vielä siinäkin, sillä sementtiä oli
enää parisenkymmentä astiaa jäljellä.

Perushauta kaivettiin metriin neljäänkymmeneen senttiin. Naapurin
Jussi, joka aina silloin tällöin muisti käydä katsomassa, ihmetteli,
mitä he niin syvältä hakivat.

— Tiedä, vaikka aarre löydettäisiin, Tuomas naureskeli haudan pohjalta.

— Mutta käy kiinni sankaan osavaan aikaan, muuten ei nouse, Jussi
neuvoi.

— Jos kerkiät, niin käy sinäkin kiinni. Joudatko auttamaan kiven
ajossa?

Aina Jussi jouti semmoiseen työhön, jossa markan reuna näkyi, ajoi
kiviä ja vettä ja suuriäänisesti rouhusi. Koko mäki puhdistui
irtokivistä, pellonlaiteen rauniot hävisivät ja osa täytyi ajaa
laitumen puolelta tien takaa.

Perustustyössä oli kesäkuu kapertunut juhannukseen. Aattona laskettiin
viimeisten väliseinien pohjat Sementtiä oli jäljellä enää pari astiaa
ja sorakasa oli kadonnut olemattomiin.

— Kuka käski kaivaa maanuumeniin. Usko vastakin herroja, pirkuleita,
Jussi lohdutteli.

— Niitäpähän tässä täytyy edelleenkin vain uskoa, Tuomas arveli ja
luki Jussin kouraan tuhatkunta markkaa. Nopeasti oli talletus alkanut
huveta.

Heikki onki hartaasti koko juhannuspäivän. Syntiä sekin oli ja
sapatinpäivän rikkomista, vanhat vakuuttelivat, mutta kun Heikki
muisteli, miten oli tullut pyhitetyksi edellinen ja senkin edellinen juhannus,
päätteli hän tyytyväisenä tunnossaan, että tämä juhannus tuli
ansiopuolelle viimeisellä litviikillä.

Illan hän leveili kalansaaliillaan. Isä Pietarikaan ei olisi mokomasta
kaukalosta enempää saanut. Laatuakin oli vaikka kuinka monta: ahventa,
särkeä, salakkaa, suutaria, kiiskiä. Pietarilla aikoinaan mitä lienee
ollut suolasilliä, vaikka oli harattavana koko Genetsaretin meri.

Juhannuksen jälkeen aloitettiin muuraus. Se oli jalompaa työtä ja
mestarin mieliala nousi. Rakennukselta alkoi kuulua värsynpätkiä, vähän
rohkeanlaisesti veisteltyjä. Vihtori sai uuden nimen, Puosu.

— Hei, Puosu, pruukia! kaikui niin mahtavasti mäkeä vastaan.

Kiroilemisia piti karttaa poikain takia — Liisa oli pyytänyt. Ei sitä
aina muistanut mies, joka parhaat oli elänyt Sodomassa ja
Gomorassa. Tottui toki lopulta kääntämään ennen seinää. Tuli perhosia,
junalautoja ja saatavia. Mutta Siltalan muori kuuli ne väärin.

— Taas se jumalaton kiroilee, päivitteli tupaansa hyssytellessään.

Muurattiin rakennusmestarin ohjeiden mukaisesti kahdella syrjä-
ja yhdellä lapetiilellä. Tuomas muurasi sisäpuolella. Aluksi kävi
hitaammin, mutta pian siihen tottui. Ulkopuolen mestarille tuli kiire,
kun piti vähän näköäkin koettaa. Onneksi oli Tuomaalla aina omia
mentäviään, jolloin päämestari sai vetäistä henkeä.

Tiilien ja laastin siirtämiseen kului paljon aikaa. Tiekin tahtoi
kuoppaantua ja vedeltyä. Eräänä aamuna esitti Tuomas yöllä miettimänsä
suunnitelman. Tehtäisiin rata. Mäellä oli pitkiä riihen kattoparruja ja
orsia, laudoista lyödään vaunu ja vahvimpaan tellinkitolppaan vorokki.

— No, voi per — — — honen! Miksen minä tuota huomannut, Heikki
innosteli.

Tehtiin pitkä päivä. Illemmalla haki Tuomas ohjasnuoraa kaupasta ja
seuraavana aamuna avattiin rata liikenteelle.

Hyvin alkoi käydä. Kahden miehen voimalla nousi pari hevoskuormaa
tiiliä ja laastitynnyri kaupantekijäisinä. Heikki valmisteli itselleen
mukavan istuinpenkin. Siinä sitä veteli ja tupakansavuja sopi vedellä
samassa, savu lähti valtionkin veturista.

Tuomosta tehtiin junailija. Ei yksikään juna saanut kulkea yksin,
paitsi aamuisin, jolloin junailija vielä nukkui. Isä teki pajupillin
ja äiti neuloi merkin lippalakkiin. Kun Vihtori sai lastin täyteen,
vislasi Tuomo ja koneet mäellä pantiin käyntiin.

Alaspäin tyhjällä vaunulla lasketellessa otettiin matkustajia. Antti
kulki hyvin usein ja tytötkin silloin tällöin. Heikki oli tehnyt pari
matkaa, isä kerran ja äitikin kerran. Piletin, päivänkakkaran lehden,
sai ostaa junassa ja maksoi se viisi penniä. Antin, joka kuului
junamiehiin, ei tarvinnut maksaa mitään.

Muuraustyö joutui, mutta maatyöt eivät tahtoneet luistaa niinkuin
ennen. Vettä sateli jatkuvasti, kaikki oli myöhäisessä, heinänkasvukin.

Heiniä tuli runsaanpuoleisesti, mutta huonokorjuisia. Suolaa täytyi
laittaa runsaasti. Rauniolato oli tullut ajattelematta puretuksi.
Täytyi tehdä suova. Tuomasta harmitti. Kiviraunion takia oli purettu.
Olisi kiviä vielä muualtakin löytynyt. Enemmän pitäisi harkita,
ennenkuin tehtyä purkaa.

Heinänkorjuun päättyessä oli muuraus vielä vähän kesken. Parin kuukauden
aikana olisi kaikki pitänyt joutua käyttökuntoon, puimalato
aikaisemminkin. Rakennukselle olisi pitänyt ottaa lisää työvoimaa,
mutta raha oli huvennut muutenkin vähiin suoniin vaikka palkkoja,
hevostöitä lukuunottamatta, ei ollut vielä montakaan markkaa maksettu.
Olisi pitänyt ehtiä ja jaksaa vieläkin enemmän. Tuomas oli kyllä
jatkanut päivää yön kustannuksella, sillä muuta keinoa ei ollut. Mutta
silläkin oli rajansa.

Väsymys ei karkoittunut enää neljän tunnin unella niinkuin ennen.
Järvessä virkistyi. Kun iltaisin sata vetoa veti, kääntyi ja katseli
ruskoa vasten, kirkastui kaikki taas seesteiseksi. Puolitekoinen
rakennus näytti nousevan, lato ilmestyi, pääty kohosi. Paluumatkan sata
vetoa latasivat näkemyksen sytyttämää voimaa.

Rakennusmestari oli laskenut välikattoon tarvittavat rautamäärät.
Neljä kuormaa oli asemalta ajettava. Sementtiä tarvittiin lisää
ainakin viisitoista astiaa. Kun Tuomas viimeisen laskun osuuskauppaan
maksettuaan tarkasteli talletuskirjaa, oli säästösarakkeen paikalla
kaksinumeroinen luku.

Mietteliääksi veti miehen, mutta niinpä oli vetänyt toisenkin. Heikki
raaputteli niskaansa.

— Kaupungissa teki kukin omaansa, kirvesmies ja rappari, putkimies ja
petoonimies.

— Sinähän olet vähin niitä kutakin, Tuomas muistutteli.

— Mutta välikattoa minä en rupea vaivaamaan, Heikki epäsi rehellisesti.

— Mistä tässä nyt parempi mestari hankitaan? Istuttiin seinällä ja
mietiskeltiin.

— No, nyt minä tiedän! Heikin muoto kirkastui. — Eppu sen tekee.

— Mikä se semmoinen Eppu on?

— Onpahan vain Hollolan Eppu. Se poika pistää petoonikaton vaikka
tuomiokirkkoon. Lähdenkin hakemaan. Heikki nousi innoissaan kuin heti
lähteäkseen.

Saattoi siihen epunnoutomatkaan olla muutkin syynsä, aavisteli Tuomas,
mutta minkäpä sille nyt mahtoi, kun toisella oli kova halu, eikä se
välikattokaan ihmettelemällä valmiiksi tullut.

Viisisatanen piti saada matkarahoiksi, ei enempää missään tapauksessa,
tiedä vaikka tulisi ruvetuksi hummaamaan, eikä semmoiseen nyt aikaa
ollut. Heikki touhusi partansa kanssa.

— Joudutteko maanantaiksi? Tuomas tiedusteli.

— Nyt on perjantai. Totta hiidessä. Päivässä tämmöisen reisun teki,
kahdessa vaikka kontaten.

Meni maanantai ja vielä keskiviikkokin. Epusta, enempää kuin
hakijastakaan, ei kuulunut merkkiäkään.

Loppuviikolla niitettiin ruista. Sunnuntaina Tuomas päätti lähteä
tiedustelemaan uusia tekijöitä.

Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä, poikkesi pihaan kaksi miestä kättä
kaulaa toisiaan tukien. Toinen oli Heikki, hänet tunsi, kun tarkemmin
katsoi, toinen tietenkin oli se Eppu.

Heikin siniset seviottihousut olivat savessa yltä ja alta, lakki ja
kaulusnauha olivat jättäneet omistajansa, ties missä ja milloin. Vasen
silmä oli muurattu umpeen.

Epun laita ei ollut paljonkaan paremmin, ellei ota huomioon sitä, että
hänen oikea silmänsä lienee ollut muurattuna jo pari vuosikymmentä ja
että housujen alkuperäistä väriä oli mahdoton määritellä. Mutta Epulla
oli lakki tallella. Nähtävästi se kangaslippuinen äppänä oli päässä
yhtä lujassa kuin nahka.

— Tuli ryypätyksi, tunnusti Heikki enemmän Liisalle kuin Tuomaalle.
— Tuo Eppu on semmoinen pelsepuuppi. Jos se tietää toisella
rahapennin olevan, niin sillekös tuska tulee. Poikettiin tuttuun
paikkaan ja ostettiin varpunen evääksi, mutta pitkällekö sillä. Tämä
palasi takaisin ja otti toisen ja sitten vielä kolmannen, ennenkuin
lähtemään päästiin. ”Nyt junalle”, sanoin minä. ”Onkos sinulla vielä
junarahat?”, tiedusteli hylky. ”Tottakai”, minä sanoin, ”kuinkas tästä
muuten maanantaiksi töihin kerittäisiin”. ”Maanantaiksi tästä ehtii
vielä vaikka takaisinkin”, sanoi ja poikkesi taas johonkin hyyskään.
Siellä ei ollut varpusia, mutta isompia lintuja oli. Tämä ehdotti,
että perustettaisiin osakeyhtiö ja ostettaisiin kokonainen, tulisi
muka halvemmaksikin. Minä pöhlö panin junarahat likoon. Mitäs tällä
muuta oli kuin haisevat ryysynsä. ”Milläs piletit?” huomasin vasta
jälkeenpäin, mutta Eppu viserteli, että kauankos kaksi virstaa kävelee
ja maantien varrella voidaan myydä ryypyttäin tientekoäijille, markka
ja ryyppy, tienataan junarahat pois.

Käveltiin lerputeltiin ja kannettiin vuoroin säkkiä. Paistoi ja
hiotti kuin mikä hiivatti, ja autot, senkin häkämasiinat, työnsivät
katkua. Silloin tämä kaivaa housunmutkastaan markan, miten lienee
sinne jäänytkin. ”Myyppä yksi ryyppy”, sanoo. ”Mitenkä se käy päinsä”,
minä estelen. ”Miksei käy, kun minä annan luvan ja sinä myyt, kukas
osakeyhtiössä määrää, elleivät osakkaat”. Mihin minä siitä pääsin.
Täytyi myydä, kun toinen raha kourassa pyysi. Mutta tuli siinä
helteessä ja pentsiininkatkussa kuivanen minullekin. Sanoin vuorostani,
että tänne napsu ja pistin Epulle markan kouraan. Siitä se alkoi kauppa
käydä kuin siimaa, toinen möi ja toinen osti, aina käteisellä näpistä
näppiin. ”Ei tämä kauppa vetele”, sanoin minä. ”Ei minustakaan”, myönsi
tämä. ”Sattuu pollari huomaamaan, niin tekee lopun.”

Poikettiin tien poskessa olevaan latoon ja alettiin kauppahommat taas.
”Mutta maanantaiksi töihin”, muistuttelin minä. ”Joo, joo”, torisi tämä
jo pätkässä kuin sika, holautti aina pari yhdestä.

Mutta sen minä sanon, ettei yhtiökauppa tämän maailman aikaan enää
vetele, lopetti Heikki surullisen historiansa. — Toinen siinä sen
juo, minkä toinen tienaa. Tuohon häkeltyi meidänkin tienestit. Hän
veti taskustaan nikkelimarkan. — Mihinkä sen Juudaksen penningin edes
pistänkään.

— Pankkiin! Tuomo juoksutti säästölaatikkonsa.

— Sinäpä sen keksit! Ei sillä tehdä enää pirtukauppaa. Heikki tipautti
markan laatikkoon. — Mutta eipä sentään maattu maanantain ylitse.
Pyhähän nyt on vasta.

— Joo, pyhä on, Tuomas naurahteli.

Maanantaina, vaikka viikkoa myöhemminkin, käytiin töihin. Heikki ei
suotta ollut Eppua kehuskellut. Vasat tulivat paikoilleen ja rautojen
solmut ja koukut juuri niihin paikkoihin, joihin pitikin. Ei sen
parempaa työtä olisi tullut, vaikka yli-insinööri vesihallituksesta
olisi ollut valvomassa.

Mutta Heikki oli mestari kirvesmiestaitonsa puolesta.

— Kyllähän valmiisiin vormuihin rautaa ja petoonia litisteli kuka
tahansa, mutta muottien teko, siinä miestä tarvittiin.

Eppu oli rauhallinen poika. Kuunteli korvat lopassa, jos kuunteli,
vihelteli ja sihtaili rautojansa avonaisella silmällään kuin pyssymies.

Tasan kaksi viikkoa kesti välikattotyö. Eppu sai palkkansa, pisti
viisimarkkasen kuhunkin kaapin päällä olevaan säästölaatikkoon, Liisan
kouraan kaksikymmenmarkkasen, hipaisi lakkinsa lippua ja lähti.

— Tuommoinen nääkkä se on aina. Itkua mennessään pusertaa, muutaman tunnin
perästä jo juo ja hoilaa. Huomenna makaa tuusan käkenä,
ylihuomenna ei ole jäljellä muuta pyöreätä kuin nappi, jos on sitäkään,
Heikki puheli.

Haikean mielen hyvitystä se puhe kaiketi oli hämärtyvänä syysiltana.
Mutta aamulla paistoi taas päivä. Heikki alkoi veistellä alimmaista
hirsikertaa ullakkorakennetta varten.