10.

Kylmää alkukesää seurasi sateinen ja tuulinen syksypuoli. Viljat
tuleentuivat hitaasti. Ruis oli talvihomeen takia muutenkin huonosti
menestynyt. Kaurasta ei ennen pakkasia ehtinyt joutua muut kuin
aikaisemmat laadut. Useimmilta meni siemenkin. Puimalaitteet olivat
tulleet aikoinaan. Sovittiin, että Tuomaan rukiit puitiin pellolla.
Toisten osakkaiden viljat laskettaisiin kaikki yhteen mittaan ja sitten
viimeiseksi tuotaisiin taas Kantolan suviviljoille.

Koneiden tuonnissa ja asettelussa kävi tavallista äänekkäämpi meno ja
meteli, niinkuin ainakin niissä toimissa, joissa Jussi oli mukana. Nyt
tahtoi vähän itse kukin loistella tiedoillaan ja neuvoillaan, niin
ja niin oli asetettu Tiusalassa tai Eerolassa. Heikkikin tokkaroi
tellingeiltään hyvine neuvoineen. Vatupassiin piti asettaa, muutenhan
se ryskäisi kuin kolmasti seinään ajettu fordi.

Haettiin se ”passi” rakennukselta ja kiilattiin kivillä ja
laudanpaloilla pitkinpäin ja poikinpäin.

Kaappo, konemestari, oli vartavasten ollut Eerolassa kurssia ottamassa,
niisti nokkaansa ja ryypytteli konettaan.

— Jo sylkäisi, totesi Jussi.

— Joo ja pian alkaa purra, kehahteli Kaappo koneensa ja taitonsa
puolesta.

Kun vielä kerran oli kiristelty ruuveja, oikoiltu remmejä ja rasvailtu
reikiä, alkoi hihna vetää ja nastapyörä vaatia purtavaa. Katselijat
saivat kiireen vilkkaa jouduttautua töihinsä. Kantolan rukiit menivät
kuin nuolaisten. Olisi yksintein enemmänkin mennyt, kun olisi ollut.

Pieni työ muuallakin oli itse puinti. Koneen asettelussa enemmän
ähistiin ja sanailtiinkin. Kenellä oli puintipaikka kovin epätasainen,
kenen peltotie kelvoton, kenellä jokin muu vika. Mutta kun koneet
saatiin passatuksi ja moottori käyntiin, tuli taas rauha ja hyvä mieli.
Hyviä olivat nykyajan vehkeet. Kun olisi ollut vain enemmän puitavaa.

Puintipäivien jälkeen Tuomas kiirehti taas omiin töihinsä. Sahalta
täytyi ajaa laudat ja päreet. Keväällä keli oli loppunut kesken.
Kaupasta oli tuotava kalkkia, sementtiä, naulaa ja lasia. Kylätie oli
pitkien sateiden liottamana huonossa kunnossa. Hevonen oli alkanut
nuutua ja laihtua. Ajajan katse kävi mietteliääksi ja tuijottavaksi.

Alkoi ollakin miettimistä päivin ja öin. Rahat olivat lopussa, mutta
keskeneräinen rakennus huusi yhä uutta tavaraa: sementtiä, rautaa,
lasia. Ruokatavaraakin täytyi ostaa, kun oli vieras ruokamies, ja
Jussille oli saatava seitsenkymmenmarkkasensa ajopäivän jälkeen
vaikka mistä. Heikille ja Vihtorille ei ollut tarvinnut maksaa, mutta
selvitettävä nekin kerran oli.

Osuuskassasta oli täytynyt lainata jo lasten säästöt, niin hävettävältä
kuin se mielestä tuntuikin. Pari kertaa oli osuuskaupassa ostokset
merkitty velaksi. Hoitaja, hiljainen, hienoluonteinen mies, ei mitään
puhunut. Kolmatta kertaa ei asettaisi toista hiillokselle.

Mutta kun naulat loppuivat, oli niitä lähdettävä hakemaan — Ja
samantien voit tuoda vernissaa ja keltamultaa ja akkunahakoja, äläkä
unohda vain viisituumaisia rässinauloja, Heikki muistutteli.

Tuvanpuolelta tuli lisää. Ryynit olivat lopussa ja kahvi ja sokeri,
teetäkin olisi tarvinnut paketti ostaa. — Vieraan takia, mitäs sitä
muuten, Liisa arkaillen esitteli.

— Muistele nyt kaikki sitten yksintein, en minä joka päivä rupea
kaupassa juoksemaan. Ääni ja sanat tulivat tarkoituksettoman tylyinä.
Harmitti heti jälkeenpäin, kun Liisa muutenkin ahersi ja säästi kuin
kämmentään olisi leikannut.

Hän ajoi osuuskaupan sivuitse Lehtoselle. Kauppias, nuorehko mies ja
poikavuosien tuttava, oli itse puodissa.

— Kas, Kantolan Tuomas, päivää! Sinähän kuulut rusnaavan kuin ryssä
sodan alkuvuosina. Saisinkos minäkin palvella, lasketteli yhteen menoon
vähäsanaiseen tapaansa.

— Saat, jos velaksi palvelet, rahaa ei ole.

— Jassoo! Rahat menivät yhteishyvään!

— Menivät, jos tietää haluat.

— Ja luotto on poikki.

— Jos on, niin terve sitten vain. Tuomas kääntyi lähteäkseen, mutta
Lehtonen pyöräytti nauraen takaisin.

— Äläpäs leikistä. Tiedäthän sen, ettei meiltä tyhjin rattain miestä
kotiin laiteta.

Tuomas oli aikonut mennä niine hyvineen, mutta Lehtosen viimeinen lause
pysäytti, paremminkin sävy kuin sanat. Siinä oli luottamuksellisen
miehekästä, ilman ivan kärkeä.

Tuomas otti tavaraa roimanpuoleisesti, säkin ryynejä, kymmenen kiloa
sokeria ja muuta pienempää sen mukaan ja pienempiä rakennusaineita sen,
mitä luuli tarvittavan. Ei tällaisia matkoja joutanut eikä viitsinyt
usein tehdä.

Osuuskaupan ohitse ajaessa tuntui niinkuin olisi ollut varastettua
tavaraa kyyditsemässä. Hoitajaa ei näkynyt, ehkä istui
konttoripöydässään ja katseli verhon takaa. Melkein paremmalta olisi
tuntunut, jos olisi seisonut rapulla.

Metsätielle päästessä tuli jonkin verran parempituntuinen olo. Olipa
nyt kumminkin tavaraa. Mutta velkakauppaa ei enää hevin tehtäisi.
Tottapahan jostakin vielä rahaa saisi. Ei kaiketi maailma niin tiukalla
ollut.

Tuli tehdyksi nahkapäätös. Parin viikon kuluttua jauhoi mylly taas
tyhjää: nauloja, vernissaa, sementtiä. Kaikkia vielä tarvittiin, jos
mieli lehmät talveksi suojaan saada. Rahaa ei ollut, kun ei ollut.
Täytyi mennä taas Lehtoselle, ajaa kuin käräjäpaikalle.

Meni helpommin kuin ensi kerralla. Kauppias ei enää mitään kysellyt,
vaan otti vastaan kuin vanhan tuttavansa ainakin. Sementit, naulat ja
öljyt vieriteltiin ja nosteltiin makasiinin rapulta rattaille.

Mutta kolmannella kerralla mentiin konttorin puolelle. Lehtonen teki
laskelman viimeisistä ostoksista, yhdisteli entiset ja tarjosi Tuomaan
tarkasteltavaksi pitkänomaisen paperin.

— Tämäkö on vekseli?

— Jassoo! Etkö tunne vielä valtaherraa. Siinä se on pirun ja
juutalaisen yhteiskeksintö. Kirjoita poikinpäin tai pitkinpäin, niin
aina saat maksaa, Lehtonen selvitteli.

— Tarkoitatko, että minun pitäisi tähän kirjoittaa? Tuomas vähän
hölmistyneenä tiedusteli.

— No kenenkä sitten, herran nimessä, naurahti toinen.

— En minä ole tämmöisiin tottunut.

— Kerta se on ensimmäinen ja se se on pahinta hirressäkin. Lehtonen
selaili maksukirjaansa. — On näitä juuttaita täällä minullakin,
neljätoista tuhatta, kymmenentuhatta, kolmekymmentäkaksituhatta, maksa
pois vain kun päivä lankee, tunnusta ja maksa, jos mielit tehdä kauppaa
teidän yhteishyvässä luottonne kadottaneiden pienempien ja suurempien
viljelijöiden kanssa, lasketteli kauppamies suorasukaiseen tapaansa.

— Viisituhattakaksisataaseitsemänkymmentäviisi. Mistä sinä tämmöisen
summankaan tähän olet saanut?

— Täältä. Lehtonen otti puotikirjansa. Laskeskeltiin uudestaan
yhdessä. Kun ostoksiin lisättiin sataviisikymmentäkolme markkaa, niin
samaan summaan päästiin.

— Mikä se lisäys oli? Tuomas tiedusti.

— Vekselikorko.

— Korkoko etukäteen?

— Niin ja pääoma päivälleen tai tulee tupenrapinat. Semmoinen paperi
on vekseli.

— Entä, jos ei ole rahaa niin päivälleen?

— No, kelläpä tässä nyt niin aina päivälleen, pääasia, että hoidetaan
päivälleen, toinen nauroi. — Maksetaan se, mikä jaksetaan ja tehdään
uusi paperi.

— Onko se sitä pirulle sormensa antamista?

— Sitä se on, Lehtonen nauroi. — Mutta hyvä konsti. Sinäkin saat
nyt navettasi valmiiksi ja minä saan maksuni järjestykseen. Ja kauppa
käy. Tämä Suomen kansa rakentaa komeita taloja ja navetoita ja ostaa
autoja ja muita hyviä koneita. Kun maksun aika tulee, niin kirjoitetaan
pitkinpäin ja poikinpäin. Aina joku maksaa, jos jaksaa. Ellei jaksa,
niin uutta vekseliä ketjuun, on vielä lumppuja ja paperipuuta. Mutta
eikö sinulle nyt jotakin muuta vielä saisi olla?

— Ei! Yksitavuinen sana tuli kuin seinästä heittäen.

— Totta edes tupakat!

— Ei pala!

— No, sitten makeisia lapsille.

— Marjoja on metsässä, terve!

Tuomas lähti vihmovaan syysilmaan. Kauppias katseli puodinikkunasta
jälkeen ja arveli mielessään, ettei taida tulla siitä miehestä pysyvää
rengasta vekseliketjuun. Parempi olisi, kun ei tulisi. Ei tämä mitään
herkkua ollut.

Tuomas ajeli sateessa kotiin päin. Monissa tuulissa haalistuneen
sadetakkinsa hän oli heittänyt kuorman peitoksi. Ohut pusero läpäisi
vettä. Hatun lierikin alkoi niskaan vuotaa. Jouti vuotaa. Saivat
tulla mieleen nyt yksinään tai yhdessä kaikki ne ajatukset, joita
viikkokausia oli tullut pakoilluksi kuin pahantekijä.

Kuinka paljon ja kuinka monelle sitä jo olikaan? Kujalalle kuusitoista,
kassaan kolmekymmentäkaksi, Jerelle neljä, kuusikin puimaosuuksineen,
Heikille ja Vihtorille kesäiset palkat melkein kokonaan, Lehtoselle
viisituhatta ja osuuskauppaan tuhatkunta. Olipa jo syntiä! Korkoakin
menisi kuutisentuhatta. Minkä pistäisi siihen aukkoon? Ja vielä meni.
Vesijohtoputket, mitä nekään maksoivat? Jos kantaisi veden, niinkuin
ennenkin! Antaisiko Liisan rämpiä sangot käsissä siihen suurella
velalla rakennettuun navettaan? Olisiko siihen varaa?

Lehmät olivat huonossa kunnossa. Paras, möyrytaudin saanut oli mennyt
melkein kuin omia aikojaan, ei tullut aikoinaan edes teurastajalle
myydyksi. Toiset kyyröttivät kylmät, sateiset yöt suojattomina mäellä.
Mitä niistä näin tulisi vasikoista ja hiehoistakaan, kohoselkäisiä
rukkasia.

Ja suviviljat mätänivät pellolla. Taisi mennä Kultasadekaurankin
itäväisyys. Toiset olivat puineet jo aikoja sitten. Lato oli jo toki
katossa, mutta satoi joka päivä. Eikä näin myöhällä enää kuivuisi,
vaikka poudaksikin muuttuisi. Jos sattuu, niin heittää lumirännän veden
jälkeen. Siinä on sitten moska koneella puitavaksi.

Kohti tuli kova ilma, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kohautti
hartioitaan, joissa tuntui ilkeän kostealta. Kukako oli kehoittanut?
Ei kukaan, päinvastoin kaikki olivat varoitelleet: kassan miehet,
naapurit, Kujalakin, liuhuparta. Jos huonosti kävisi, turvautuisivat
siihen kuin sateenvarjoon. ”Enkös sitä sanonut, varotinhan minä
aikoinaan.” Mutta enää ei ollut nikottelemisen eikä kääntymisen varaa.
Ylitse täytyi mennä, ritisi, mitä ritisi. Hän nosti päänsä. Hatusta
lorahti vettä niskaan valuen pitkin selkää. Vettä se vain oli. Olipa
terveys kuin hevosella. Mitäs tämä nyt oli miehen taakaksi, velka. Sen
täytyisi asettua, niinkuin asetetaan, ja kulkea, niinkuin kuljetetaan.

Ensi talvena tulee Kulhan kruununmetsään suuri ajo. Osaa tästä souviin
kaiketi muutkin kuin Jussi. Välähti mieleen uusi ajatus. Jos kesällä
jaksoi, niin varmaan talvellakin. No, sepä nähdään.

Pitää muuttua luonteeltaankin. Mitä parani nuhjotella ja murjotella?
Paha mieli vain tuli toisillekin. Liisalla oli heiveröisten voimiensa
varalle kuormaa jo liikaakin. Lapsilla oli kevätaikansa ja oikeutensa
aurinkoon.

Hän hypähti rattailta alas ja alkoi kävellä hevosta lautaselle
taputellen. Riento parka! Nurkumatta oli kuormaa vetänyt, mutta
palkakseen oli saanut monta nykäisyä ihan syyttä. Mikä oikeus ihmisellä
oli viskellä syyttömille pikku harmejaan ja vihojaan? Oli kaiketi
jokaisella omansa, Riennollakin vatsanväänteensä ja nilkkavaivansa.

Hän meni hevosen pääpuoleen ja veti harjan längen alta. — Kas niin,
hän puheli. — Kyllä se alkaa vähitellen mennä, kun minä olen kahden
ja sinä neljän pönkän varassa. Vähän täytettä kylkiisi, ennenkuin
rahatöihin lähdetään.

Hevonen kohotti päätään ja otti nopeamman tahdin. Mies lämpeni
mietteistään ja liikunnostaan.

Tuomo juoksi portille vastaan hihkuen ja kättään viipottaen. Isä nosti
pojan syliinsä.

— Onko melliä?

— Ei ole, mutta mitäpä niistä, hampaat vain menevät. Ja meillä on
muutakin mukavaa. Tehdään tänä toinen uusi navetta.

Poika heilui ja hihkui.

— Ison kuusen juurelle rakennetaan. Sitten ei Helunalla, Tuovikilla
eikä pienillä vasikoilla ole enää kylmä.

Riento pantiin köyteen syömään, mutta isä tuskin haukkaamaan kerkisi.
Kaikki olivat touhussa, tytötkin, ja nopeasti toisen navetan
rakentaminen kävi. Isä löi seiväspareja nurkkiin, tytöt ja Antti
kantoivat vanhoja ladon kattolautoja. Sahaa tarvittiin vähän, kirvestä
ei ollenkaan. Rautalangoilla vain sideltiin seinät kiinni ja pian ne
nousivat. Ei Heikki-setä olisi nyt kilpasille riittänyt. Mutta hänpä
ei osannutkaan tehdä koko seinää yhteen mittaan, niinkuin isä teki.
Tuvan puolelle ei tehty ollenkaan seinää, kun siellä oli kallio.
Kolmiseinäinen talo! Onko kukaan ennen nähnyt semmoista?

— Ei ole, mutta kuultu on. Tässäkin ehkä samalla paikalla tuhatkunta vuotta sitten
oli sellainen ollut, isä kertoi. Eikä siinä elellyt
lehmiä eikä vasikoita, vaan ihmisiä.

— Ihmisiä! ihmeteltiin.

— Niin, isä ja äiti ja puoli tusinaa pikku poikia ja tyttöjä.

— Missä ne nukkuivat?

— Ja mitä ne söivät?

— Missä lehmät ja lampaat olivat?

Kysymyksiä tuli yhtenä rapinana vain.

Istahdettiin valmiiksi saadun hätänavetan kynnyspuulle ja isä kertoi
tarinan Kantolan ensimmäisistä asukkaista.

— Ei heillä ollut lehmiä eikä lampaita, eikä ollut peltojakaan, isä
aloitti.

— Mistä leipää saatiin? Antti keskeytti.

— Ei syöty leipää, lihaa ja kalaa vain. Eivät he asettuneet
eliniäkseen samaan paikkaan, niinkuin me, vaan siirtyivät toisen järven
rannalle, kun riista väheni. Talonsa he rakensivat hät’hätää, niinkuin
me tämän kesänavetan. Ei ollut edes vanhoja kattolautoja niinkuin
meillä. Kivistä ja risuista tehtiin seinät suojaisen kallion kylkeen,
kuusenoksia taiteltiin katoksi ja niin oli talo valmis.

— Siinä oli hauska maata, Antti keskeytti.

— Oli kaiketi kesällä, mutta talvella oli maja kylmä. Pakkanen puri,
niinkuin ulkona, ja tuisku ryöpytti lunta sisälle. Silloin ei pikku
tytöillä ja pojilla ollut kovinkaan hauskaa. Toista on nyt, kun äiti
pyryiltoina peittelee ja siunailee lämpimään sänkyyn.

— Toista on, pojat myöntelivät. Mutta isän täytyi kertoa vielä, miten
risumajan pojat pyytivät kaloja.

— Kalaa oli silloin enemmän kuin nyt ja metsissä juoksenteli paljon
jäniksiä, hirviä ja karhujakin. Mataliin lahdenpohjiin tehtiin kivistä
aitoja, joiden veräjäpaikoille aseteltiin pajumertoja. Sitten ajettiin
kalat niihin, tai keihästettiin niitä teräväpäisillä seipäillä. Onki
tehtiin katajanoksasta.

Lintuja ja muita metsäneläimiä pyydettiin ansoilla ja loukuilla, joita
viriteltiin poluille ja muurahaispesien äärille.

— Minkälainen semmoinen ansa oli? Osaisiko isä tehdä?

— Ehkä osaisi, isä nauroi — mutta ei enää sellaisia saa tehdä.

Tytöt olivat nähneet koulussa kuvia. Pojatkin saavat nähdä, kun
pääsevät kouluun.

— Joskus yöllä karhu tuli nuuskimaan majan ovelle asti. Silloin isä
sieppasi keihään nurkasta ja taisteli karhun kanssa. Mutta pikku pojat
eivät tietäneet mitään, ennenkuin aamulla, kun isä majan edessä nylki
suurta, mustaa otusta.

— Syötiinkö se?

— Syötiin ja pitkäksi ajaksi siinä syömistä riittikin. Nahasta saatiin
lämmin peitto. Mutta joka päivä ei saatu karhua, eipä edes jänistäkään.
Järvi oli jäässä ja metsän linnutkin olivat lentäneet tipotiehensä.
Äidillä ei ollut mitään keitettävää. Odoteltiin isää metsästä. Tulikin
hän lopulta, tyhjänä ja väsyneenä. Lapset saivat nälkäisinä kyyristyä
nukkumaan kylmän majan nurkkaan.

— Kuolivatko ne? Antti itku kurkussa kysyi.

— Eivät, he olivat sitkeitä kestämään. Isä lähti taas seuraavana päivänä
ja sai ehkä linnun tai jäniksen tai jokijuoksusta hauen
pahimpaan hätään.

Keskusteltiin isän tarinan johdosta hetken aikaa. Kyllä nyt sentään
oli hauskempi elää kuin ennen. Lasten ei tarvinnut kärsiä nälkää eikä
vilua, ei lehmäinkään enää, kun tuli tämä hätänavetta ja talveksi
tulisi uusi, hyvä navetta.

Ei saanut turhista nurista, ei aikuisten eikä lastenkaan. Aina jotakin
pientä pahaa ja ikävyyttä tuli, mutta sen jälkeen tuli taas hauskempaa,
varmasti tuli, kun kärsivällisesti odotti, ihan niinkuin aurinkokin
aina ilmestyi pilven takaa, vaikka joskus kauankin viipyi.

Sovittiin, että äitiä jokainen vointinsa mukaan auttaisi. Hänellä oli
paljon työtä, vaikka hän ei koskaan sitä valittanut. Tuomokin voisi
jo puita kantaa, kaksi puuta kerrallaan. Karttui niistä, kun useammin
kävi. Voi muutenkin auttaa. Tiesi kaiketi hän jo, milloin ”hätä” tuli.

Vasikat tulivat nuustamaan uutta taloaan. Tuituteltiin ja seseteltiin
sisälle. Lehmätkin tulivat nuuskien ja tohahdellen, huomasivat hyväksi
ja heittäytyivät märehtimään.

Ilta oli jo myöhäiseksi hämärtynyt, kun tupaan jouduttiin. Äiti pöyhi
poikien sängyn ja peitteli nukkumaan. Risumajan pojilla ei ollut niin
pehmeätä ja lämmintä pesää.

Mutta Antti muisti karhun. Paitasillaan hän kipaisi nurkasta
hiilihangon. Karhun varalta piti olla. Mikä sen tiesi, vaikka yksi
mustaturkki olisi jäänyt isoon metsään. Mistä yöllä olisi aseen
siepannut, jos se olisi tullut sängyn viereen nuustamaan. Täytyi
Tuomoakin suojella, kun se oli vielä pikkuinen poika.

Myöhäissyksy sateli kesän tapaan. Oli vielä monta pikku harmia,
usein suurtakin. Saatiin kumminkin kaurat jotenkuten puiduksi ja
korjuuseen ennen kovan talven tuloa. Lehmätkin saatiin uuteen navettaan
ennen köyriä. Tarpeen jo olikin, sillä lehmillä oli mäellä ja
hätänavetassa jokseenkin samanlaiset oltavat kuin risumajan asukkailla
talvipuoliskolla.

Heikki sai vähitellen työnsä päätökseen. Viimeiseksi oli täytynyt
olla maalarina ja lasimestarina, vieläpä putkimiehenäkin vesijohtoa
laitettaessa. Oli ehtinyt työn kestäessä kokeilla jo viittakin
virkaa, mutta nälkää ei yhtään. Vikaanpa meni siinä vanhojen sana.
Mutta kissaviikoksi piti hänen päästä kaupunkiin. Siellä varmaan jo
odottelivat Eppu ja Väiski ja monet muut.

Olipa mennytkin kesä kesä kuin karitsalta laitumella. No, olihan siinä se
yksi kaupunkimatka, mutta se ei ollut paljon, kun ottaa huomioon, että
siitäkin puolet siirtyi Epun osalle, niinkuin yhtiölaki määrää. Kaunis,
valkoinen imupaperi Heikin tilikirjan moneen kertaan merkattujen
lehtien välissä.

Pari piti Tuomaan varata rahaa. Tarvitsi ostaa vähän uusia
ryysyjä narikasta ja viisisatanen piti varata kuluneen kesän
peijaisiin, vähemmällä ei päässyt. Loppu saisi jäädä toisiin aikoihin.
Sittenpähän oli jotakin asiaa. Tulee ohrarieskan ja piimän kaipuu
hyvinkin pian. Kolmetuhattakahdeksansataa jäi. Tuomas saisi merkata sen
kirjaansa, jos tahtoisi, vaikka kyllähän sen ilmankin muisti, jos pää
ei paperista ollut.

Heikki siteli selkäreppunsa nauhoja. Tuomas olisi lähtenyt kyytiin,
mutta Heikki esti. Oli vähän poikkeiltavia ja huomiseksi ehti
jalkasinkin junille.

Oikein kädestä piti sanoa hyvästi, vaikka eihän se ollut reisumiesten
tapa.

Heikki lähti, mutta ovella vielä kääntyi takaisin, käveli perälle ja
tunki kymmenmarkkasen kuhunkin pankkiin. — Totta minä, kun kerran
Eppukin.

— Ja Amerikan setäkin, Antti huomautti.

— Vai vielä sekin! Mutta aina me ollaan vähän härevämpiä kuin
semmoiset Amerikan sedät. Heikki pudotteli setelien jälkeen vielä
useita nikkelimarkkoja.

Pojat saattelivat tielle asti, Tuomas katseli akkunasta. Suuren avun
oli Heikki tehnyt. Hyvää visaa löytyi usein lahoisen soiron alta.