I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista.
   
   Rakastettu Rautalampi!
   Siitä mä sinua kiitän,
   Että tässä täyellisen,
   Opin oikian tap’aapi,
   Yhyttääpi ymmärryksen
   Tässä löytääpi läheltä
   Sekä herkut hengelliset,
   Että maalliset makeudet,
   Mitä mielesi tekeepi.
   
   En ole etäällä käynyt
   Hakemassa harjoitusta,
   Piisaa kotoinen koulu
   Talonpojan tarpeheksi.
   Isä ennen A:ta neuvoi,
   Ä:tä äitini opetti,
   Siihen sain enemmin siitte
   Opetella itse vielä,
   Jotta jo vähin kykenen,
   Voin panna paperin päälle
   Kansan kasvavan etehen,
   Tulevaisten tunnustella,
   Tämän-aikaiset asiat,
   Kuinka oli kumma aika,
   Suomen kamala,
   Vallan vaihtuissa Venääksi.
   
   Talon vaarit ne vapisi,
   Talon muoriset murehti
   Kamahteli kansa kaikki,
   Kun ne kuulivat sanomat
   Maaliskuussa mainittavat,
   Siitte silmällä näkivät
   Helmikuulla kulkemassa,
   Pitkin sujuvan,
   Pitkin maanteitä matavan,
   Tutkimattomat tuhannet
   Vierasta sotaväkeä,
   Kauheilla sotakaluilla.
   
   Saivat siitte huhtikuulla
   Olla’ seurassa samassa,
   Vetämässä vaikiasti,
   Ransporttia perässä,
   Eikä miehillä evästä,
   Eikä heiniä hevoilla;
   Sapelia miehet saivat
   Hevoisilla hengen vaara.
   
   Siitte lankesi sisälle
   Toukokuu se toivottava
   Pahemmin pelotteleva
   Kun sai kuunnella kotona
   Ampumista ankarata,
   pidettävän Pieksämä’ellä
   Sotaväki suuri kanssa
   Otti oikian asunnon,
   Esipää Istunmä’ellä,
   Toinen pää Toholah’essa.
   
   Siit’ei käyty kirkon luona
   Kahden kuukauden sisällä,
   Eikä pappia pahaana —
   Venäläiset veivät toisen,
   Toisen pelko vei pakohon.
   
   Silloin kuollehet kotona
   Sel’än saarissa mätäni,
   Ettei voinut vie’ä kaikki
   Kirkkomä’elle kaukaiselle,
   Eikä kaikki ennättänyt
   Kun oli kuolo kunnollinen,
   Asui tauti ankarampi.
   
   Se oli työnä tervehillä
   Että korjata kalua,
   Toiset ne toden perästä,
   Toiset tyhjästä pel’osta,
   Vaikka surkia vahinko
   Korjatullenkin kalulle
   Tuli maantiellä mahdotoin,
   Paikotellen poskissakin.
   
   Saipahan näh’ä sitäkin
   Sunnuntaina surkiata
   Aivan aamulla varahin,
   Ehto puolella eleä
   Katsannolla karvahalla
   Ilmitulta Istunmä’eltä,
   Savua sakeanlaista,
   Joka kuohui kartanoista,
   Ala taivahan tasauntui.
   Silloin siell’ on paljon nähty
   Kekäleitä kelpolailla,
   Kivisalmen kartanoista
   Aina asti Hintikkahan,
   Kestikievarin talohon.
   
   Katso nyt, tuleva kansa,
   Koskas lähdet kirkon luota,
   Lasket Laukahan rajahan,
   Etkö kylmiä kyliä,
   Koske kuolleita metissä,
   Näe korkeita kojuja
   Tällä matkalla makaavan.
   Istu ja itke vähäisen,
   Tätä muutosta murehi,
   Anna alainen rukous
   Jumalalle julkisesti,
   Että rauhassa eläisit,
   Kunnialla kuolla saisit.
   
   Teille on, tuleva kansa,
   Tämä kirja kirjoitettu,
   Tämä muisto mainittuna.
   Tämä ei kau’aksi käyne
   paitsi pitäjän sisälle.
   
   2. Muistojuhlasta.
   
   Tuli taas kynälle kyyti,
   Vuoro vuoltulle sulalle,
   Halastulle höyhenelle!
   Pännä pistetty läkissä
   Muistomerkkiä tekeepi
   Kansan kasvavan etehen,
   Tulevaisten tunnustella,
   Juhlan julkisen piosta,
   Johon Keisari kehoitti,
   Suurivoipa, voimallinen,
   Valtias Venäjän maalla.
   
   Kun oli kulunut kaikki,
   Lokakuu lopulle käynyt,
   Vuonna kun on kirjoitettu,
   Tullunna tuhannen päälle
   Saatuna sataa kahdeksan,
   Siihen seitsemän lisäksi
   Toisen kymmenen kulua:
   Silloin siunattu solenni,
   Juupeljuhla julkisesti
   Vietettihin vielä kerran.
   
   Esivalta ensin kaikki,
   Herrat oikeuden omaiset,
   Sitä suurella ilolla,
   Kuuluttivat kunnialla.
   Sitä pispatkin pitivät,
   Rohvessorit ja rovastit,
   Kaikki myöskin kappalaiset,
   Kaikki kappelin papitkin,
   Apulaiset aivan kaikki
   Hengellisellä halulla.
   
   Kutsuivat kokohon ensin
   Seurakunnat selkiästi,
   Aivan aamusta varahin.
   Kaunistivat kirkot vielä
   Varsin kynttilän valolla.
   Itse päällensä pukivat
   Juhlavaattehet valitut;
   Siitten astuivat sisälle
   Heti Herran huonehesen,
   Voimalla varustetulla
   Seurakunnalle selitit,
   Ilmoittivat ihmisille
   Opin oikian menoista,
   Jonka tohtori totinen,
   Julkinen jumalan pappi,
   Luterus lujaksi laitti
   Kaupungissa kaukaisessa,
   Wittenperissä perusti.
   
   Paljon siitäkin puhuivat,
   Kuinka kunnian jumala
   Hänen voimalla varusti,
   Lahjoitti lavean tiedon
   Hengellisissä hänelle;
   Pani paljon uskallusta,
   Rohkeutta runsahasti,
   Yli paavin ylpeyden.
   Apulaisen antoi vielä
   Melanktonin mainittavan.
   
   Nämät tohti toimellansa
   Vastoin paavia puhua,
   Sekä Tetselin tekoja,
   Niin myös Samsonin samalla,
   Jotka oli paavi pannut,
   Synnin kaupalle sysännyt:
   Rikoksistapa rahoja
   Piti paaville tuleman.
   Kirja siitte synnin päälle
   Piti Tetselin tekemän,
   Että vielä edeskinpäin
   Saapi synnissä elää.
   
   Monta muuta kauhistusta,
   Taikaisiakin tapoja,
   Muita munkkien menoja,
   Joita ei kynällä jouda
   Panemaan paperin päälle
   Oppimaton ollenkana,
   Kun ei oppinut osanne
   Paavin juonia jutella.
   Katosi kylistä kirjat
   Katosivat kaupungeista,
   Ei saatu sitä lukea,
   Vähän kuulla kirkossakin,
   Eik’ ajalla muutamalla
   Saanut saarnata kukana
   Siinä selvässä valossa,
   Jonka Jesus jätti meille.
   
   Vaan koska herätti Herra
   Tämän sankarin sy’ämmen,
   Josta silloin saarnattihin;
   Tämä saatti saarnoillansa
   Ristikunnat rikkahiksi,
   Antoi raamatut avata,
   Laittoi lapsillen osansa,
   Kirjat kaunihit kätehen,
   Joihin kuitenkin käsitti
   Kaikki ankarat asiat.
   
   Siitä on nyt siirtynynnä,
   Kulunut sata’a kolme
   Ajastaika’a alusta,
   Koska tohtori totinen,
   Luterus lujasti päätti
   Paavin vallasta vapaasti
   Saarnata sanan Jumalan;
   Jonka opin onnellisen,
   Jonka toivotun totuuden
   Kohta Kustavi kuningas
   Otti vastahan ilolla,
   Kahden kansan suosiolla.
   Kaarlo siitte kaunihisti,
   Isän kuoltua kuningas,
   Sää’yt kutsutti kokohon,
   Jotka varsin vahvistivat
   Lasten lapsien hyväksi
   Uuden opin Upsalassa.
   
   Näistä syistä on näkynyt
   Kuninkaille kuuluisille
   Ruotsin vallassa vapaassa
   Juhla julkinen raketa,
   Ristityille riemupäivä,
   Jonka Jumala sovitti,
   Että me elävä kansa
   Sadan yhdeksän ajalla
   Saimme jo kahdesti kuulla
   Juupeljuhlan vietetyksi.
   
   Ei tämä elävä kansa,
   Tuskin myös tuleva kansa,
   Saanne kuulla kutsuttavan
   Juupeljuhlalle kokohon,
   Solennille soitettavan.
   
   Asiat on aivan suuret,
   Joista puhuman pitäisi;
   Vaan on puhe puuttuvainen,
   Yksinkertainen yritys.
   
   3. Nuotta-ankkurista.
   
   Soisin Suomeni hyväksi,
   Kaupuntini kaunihiksi,
   Miehet muutkin verrakseni,
   Poikani paremmakseni,
   Että kuuluisi kylissä,
   Hyvä nimi naapurissa;
   Että uusia etuja
   Ajateltaisi alati
   Talonpojan tarpeheksi
   Kansan kaikenkin avuksi.
   
   Viel’ on mielessä minulla
   Vanhan aikainen asia:
   Kun en saanut sauvointani
   Luotohon lujasti kiini,
   Aalto se ajoi venettä,
   Viimein viskasi vihuri
   Apajalta aivotulta
   Toisen kolmannen kohalle.
   Perävaaria pelotti,
   Hirvittipä hiienlailla,
   Ehkä äänellä isolla
   Torui toisessa nenässä,
   Itse noitui nostimilla,
   Ajalla saman apajan.
   
   Kyllä kynsiä kolotti
   Syksykaudet katkerasti
   Puristaissa jäistä puuta,
   Kiirehen kirokin pääsi,
   Vielä viisikin väkistä
   Ajalla yhden apajan.
   
   Miehet muutkin, jos minäkin
   Tuskassa hikoilimme
   Kiireissä kesämenoissa,
   Parven aikana parassa.
   Parvet ne pakeni kau’as,
   Ei saanut syvälle mennä,
   Syvän synnyn tietämättä.
   Vaikka vartta jatkettihin
   Pitkä salko sauvoimeksi,
   Ei se seisonut selällä,
   Lievillä lahetvesillä.
   Tuot’ on tehty tuon ikänsä,
   Eikä tuosta tuohon tultu,
   Eikä miestä meissä ollut,
   Suomen suuressa su’ussa,
   Satakunnan kuuluissa,
   Joka ymmärsi jotakin
   Avuksi tämän asian.
   
   Sadan yhdeksän alussa
   Kerran yksi kelpomiesi
   Katseli Halkokarissa,
   Havahti hahen perässä
   Värkin vähän mahtavamman,
   Joka hahta hallitseepi,
   Isot laivat lainehissa.
   
   Ajatteli itseksensä:
   Eikös vihko viskattava,
   Eli raskas rautahäkki
   Auttaisi apajamiestä,
   Kalamiestä kannattaisi,
   Koska suuret suola-laivat,
   Ankarat sota-alukset
   Haminoissa hallitseepi,
   Valkamissa vallitseepi?
   
   Jopa kantoi rautakangen
   Sillä reisulla rekeensä,
   Aivan ankkurin varalle,
   Kohta tultua kotiinsa,
   Puhui selvästi sepälle,
   Haastoi tuota Häyriselle:
   
   ”Käännä kanki kaksinkerroin,
   Keitä kiini kolminkerroin;
   Itse ymmärrät paremmin,
   Mitenkä pitäis pitimet
   Varustaman varren päähän,
   Kiini kiehuman kovasti.”
   
   Seppo seisoi ja käveli
   Vähän ajan arvelussa;
   Pisti piippuhun tupakin,
   Kaivoi kuonat ahjostansa,
   Käski painella paletta,
   Löyhytellä lietsotinta,
   Lyötti kannen kappaleiksi,
   Alkoi kiiellä kipunat
   Yli ahjon aika lailla;
   Vaan ei Häyrinen hätäillyt,
   Eikä suuttunut Sakari,
   Lyytinen lymyhyn mennyt,
   Kipunoita kiitäviä
   Säkeniä siitäviä.
   
   Kuluessa kuuden tiiman,
   Ruokavälin väistyessä
   Jo tuli kalu kaluksi,
   Aivan juuri ankkuriksi.
   
   Naapurit ne ensin nauroi,
   Kyläkunta kummitteli
   Tuota turhaksi kaluksi,
   Joku joukosta sanoopi:
   
   ”Elkäte mitänä miehet,
   Ehk’ on hyö’yksi jokaisen,
   Arvattu tämä asia.”
   
   Miehet marsi maita myöten,
   Toiset juoksi jäitä myöten,
   Souti poikki Sonkaria
   Katsomaan tätä kalua,
   Mikä konsti Koivulassa,
   Saatu Sonkarin kylässä:
   Seilatessansa selällä
   Saavat aikoihin apajan
   Syvillä sel’än vesillä,
   Kaikilla karin nenillä.
   Sepät seurasi perässä
   Osoviitan ottamassa.
   
   Pian mahti maahan joutui
   Kulkien kylä kylälle,
   Pitäjästä pitkin ensin
   Rautalammin rannikoita.
   Viipymättä Viitasaari,
   Kuulusa kalapitäjäs,
   Saapi siitä selvän tiedon,
   Pian joutui Pielaveelle,
   Suonenjoelle sukkelasti,
   Kautta Karttulan osasi,
   Kuleksella Kuopiohan,
   Maaningalle mahtavasti,
   Iinsalmehen isosti.
   
   Min’en tie’ä, miss’on laita
   Tämän kuulon kulkemassa,
   Tilan tie’än, kuss’on alku,
   Kosk’on Koivulan pajassa
   Rauta kiini kiehutettu,
   Rakennettu ankkuriksi,
   Sakari Lyytisen sanalla,
   Juuri Jussi Häyriseltä;
   Se oli pitäjän seppä,
   Konstin oppinut osaava.
   Kaikki nuoret nuottamiehet!
   Viipymättä viinaryyppy
   Laittakate Lyytiselle;
   Ei se paljo palkinnoksi,
   Mahti maksaapi enemmän.
   
   4. Kuopion kirkon rakennuksesta.
   
   Kuopioss’ on kuulu kirkko,
   Juuri julkinen rakennus,
   Komea joka kohalta,
   Rautakangilla rakettu
   Seinämuurit seisoviksi,
   Kivet kaikki kiinnitetty
   Kalkkiruukilla kovasti,
   Sivutut sileiksi päältä,
   Kaikki kalkilla katetut,
   Sisusvärkit sievät vielä,
   Kaikki kaunista tekoa.
   
   Pitivät puhetta ennen
   Partavaarit paljon siitä,
   Kuinka tuoll’ on Kuopiossa
   Juuri huono Herran huone,
   Kirkko kehno kau’an ollut,
   Vaikk’ on maaherran hovina,
   Ruunun kassan kaupuntina,
   Pulskasti puoli sata’a
   Ajastaika’a asunut.
   
   Eipä Karplaani kajonnut,
   Kiirehtinyt kirkon työhön,
   Eikä Rampselli ruvennut
   Uuden tekohon,
   Eikä rohennut rovasti
   Akanteri aikanansa
   Kirkon korjuusta puhua;
   Vasta Valkreeni rovasti
   Alotti tämän asian.
   Koska ennen aikanansa
   Ruotsinvallalla vaelsi
   Kuvernyöri Kuopiossa;
   Sille Valkreeni valitti,
   Kuinka huono Herran huone,
   Vanha rau’ennut rakennus
   Kuitenkin on Kuopiossa.
   
   Nämät kaikki nähtyänsä
   Vastasi vapasukuinen
   ja kreivi rehellisesti:
   ”Ei ole maata miehetöntä,
   Kirves on joka kylässä
   Pitäjä peräti pitkä,
   Virkamiehet vielä siitte
   Kaupungissa kaikellaiset,
   Vaikka kirkkonne kivestä
   Rakennatte raudan kanssa,
   Vaikka vaskesta katonkin,
   On tei’än oma asia.”
   
   Viimein maaherra Vipelius Vasta Valkreenin
   avuksi
   Tuohon tuumahan rupesi,
   Mukautti muutkin herrat,
   Kaikki tyyni kaupungissa,
   Taivutti talonpojatkin,
   Miellytti pitäjän miehet
   Emäkirkolla eniste.
   Eihän kappelit kajonnut
   Tuohon työhön tyytymällä;
   Pantihin pakolla siihen,
   Esivallan voiman kautta
   Elatusta äi’illensä
   Maksamahan maan tavalla,
   Niinkun laki vanha vaati,
   Vanha opetti.
   
   Asia tuli alulle,
   Juuri joutuen jalalle.
   Perustuksen pohjan kanssa
   Riivin riitingin perästä.
   Koska Riivi kohta kuoli,
   Mestari meni lepohan,
   Pysäyntyi pykäysmahti,
   Sota seurasi perästä,
   Raukesi tämä rakennus,
   Puut ne kaikki poltettihin,
   Tehty tellinki katosi
   Kaikki kirkon ympäriltä,
   Värkit hankitut väsäyntyi,
   Miehill’ oli muuta työtä.
   
   Kohta alkoi toinen aika,
   Aika aivan toivottava,
   Kun rakensi rauhan Herra,
   Valta vaihtui Keisarille.
   Alkoi kohta Kuopiossa
   Kirkon työ jo kiirehesti,
   Aivan ahkera rakennus,
   Joka kulki kunnialla,
   Tosin toimella hyvällä,
   Kokonansa korkialle.
   Tapulikin viimein taipui,
   Että kellotkin kohosi
   Sen kirkon kivisen päälle.
   Siell’on varressa vasara,
   Joka tiimoja takoopi,
   Hetken päälle hellittääpi,
   Vielä viisarit sivulla,
   Tavallisen taulun kanssa
   Joka kulmalle kuvattu,
   Että kansa köyhempikin,
   Niinkuin muutkin matkamiehet
   Arvoaisi ajan juoksun.
   Sen nyt tietävät tytötkin,
   Mitä miehetkin puhuvat,
   Kuinka nyt on Kuopiossa
   Julkinen.
   
   5. Leppävirran kirkon palosta.
   
   Sanoma Savosta kuului,
   Leppävirralta levesi,
   Yli Suomen suuri itku,
   Vaikia valitusääni,
   Koska päivä päälle joutui
   Toinen toistakymmenensi
   Heinäkuussa heltiässä.
   Siell’ on pitkänen pitänyt
   Vaarallista valkiata,
   Eli selvemmin sanottu:
   Julkinen Jumalan voima
   Salli aivan sammumata
   Tulemaan tulikeräsen
   Tauvota tapulin päälle
   Josta liekkiä levesi,
   Ylös ilmahan yleni,
   Sulautti suuret kellot,
   Maahan malmina sekotti.
   
   Tuo sama tuli Jumalan,
   Joka ei sammune sateesta,
   Ei kadonne kastehesta,
   Kirkon kuuluisan kulutti,
   Niinkuin nikkarit sanovat,
   Pykymestarit puhuvat,
   Ettei puusta pulskempata,
   Suurempata Suomen maassa,
   Taitavampata tekoa
   Ennen nähty eikä kuultu,
   Mahtavimmat maalaukset,
   Kuvat kaunihit sisällä.
   
   Kyllä saattaapi sanoa,
   Sitä kun on silmä nähnyt,
   Vaikka ei puhua paljon,
   Sitä kun on korva kuullut.
   Korva kuitenkin sanoopi,
   Toisinansa toimittaapi,
   Sitä kun ei silmä nähnyt,
   Niinkun niitäkin monia
   Tulen tuimia tekoja,
   Joit’on toista toisen päälle
   Sattunut sa’alla tällä,
   Yhdeksällä yrtetyllä,
   Tuimia sodan tulia,
   Paljon kaupungin paloja,
   Jonka ensiste alotti
   Kova onni Kokkolassa,
   Raahen rankaisi peräti,
   Otti Oulun paljahaksi;
   Mitä Turkuhun tuleepi,
   Suomen suurehen kylähän,
   Siitä on puhuttu paljon,
   Itseksensä ilmoitettu.
   Mikkelin komia kirkko,
   Kaunis kirkko Kangasniemen,
   Julkinen Kalajo’essa,
   Kaunis vielä Kannuksessa,
   Kuvitettu kuuluisaksi,
   Tuli ukkosen tulesta
   Poltetuksi pohjanmaalla.
   Monta muutakin kyleä,
   Kartanota kaunihinta
   Väkivallan valkeasta
   Ovat poltetut poroksi.
   
   Emmä uskalla sanoa
   Tämän päätöksen perästä,
   Että on edellä muita
   Kirkkoja ja kaupuntia
   Kansan synti kauhiampi
   Nämät vaivat valmistanut,
   Koston kovemman vetänyt.
   Eipä Jesus ennen niitä
   Katsonut Kalileassa
   Suurimmiksi syntisiksi,
   Jerusalemiss’ ei sanonut,
   Joita piinasi Pilatus,
   Pahemmaksi pannut niitä,
   Kaikki ne kahdeksantoista,
   Kun tappoi Silohan torni.
   Kääntymään hän käski muita
   Esimerkistä enemmän.
   
   Jos sen tie’ät, tyhmä kansa,
   Niin et toisesti tekisi
   Turhimpia tuomioita,
   Että ansaittu asia,
   Oma suuri synnin syynsä,
   Veti näihin vehkeisin.
   Joka paikass’ on pahoja
   Vihan alla vielä nytkin.
   
   6. Kertonjoen myllystä.
   
   Sata miestä on sanonut,
   Toinen puoli on puhunut
   Kerkonjoessa on kelpo mylly,
   Juuri julkinen rakennus,
   Vasta saatu valmihiksi.
   Vuonna kun on kirjoitettu
   Ja tullut tuhannen päälle
   Saatuna sataa kahdeksan
   Kolmeneljättä kohonna,
   Silloin vaipui vanha mylly
   Väkivallan valkeasta
   Kosken pohjalle poroksi.
   
   Miehet mielellä pahalla,
   Itkusilmissä isännät
   Marraskuulla matkusteli
   Käsi taskussa käveli,
   Keskustellen keskenänsä:
   ”Miehet veikkoset, mitenkä
   Me nyt mylly saataisihin?
   Paljo kansa’a kylällä,
   Paljo maata myllytöintä.
   Alamylly aina huono,
   Niinkun kaikki muutkin myllyt
   Näissä seu’uin semmoisia.
   Talvi päälle päätymässä,
   Tuisku, pakkanen tulossa —
   Miehet, mitäs nyt tehä’än?”
   
   Jopa siitte joulukuulla
   Kerran keskensä isännät
   Pyhä-iltana puhuivat:
   ”Koska meill’ on kunnon koski,
   Tehkäämme mylly kanssa,
   Joka jauhoja jakaapi,
   Edemmäkkin ennättää
   Tulisihan tullikappa
   Tekomiesten tarpehiksi,
   Myllyn mahissa pidoksi.
   Kyll’ on miehiä kylällä
   Vanhempia, nuorempia,
   Kankahall’ on puita kanssa
   Suurempia, pienempiä,
   Viel’ on honkia halastu
   Suorempia, kierompia.
   Minkäslainen mittakeppi
   Seinäpuille pantaisihin
   Joka passaisi paraiksi?
   Pidetään nyt pitempi mitta,
   Erilainen entisestä,
   Pannahan paria kaksi
   yhtä rinnoin yrttämähän.
   Meillä on mestari lähellä,
   Oppia omalla maalla,
   Koukkulammilla kotona;
   Semmoisia seppiäkin,
   Jotka taitavat takaa
   Rakennuksen rautavärkit.
   Matti mahtinsa paneepi,
   Toiset miehet totteleepi,
   pojat pohjan laitoksessa.”
   
   Tasaisesti kaikki taipui,
   Tuohon tuumahan rupesi;
   Miehet yksimielisesti
   Alkoivat alusta talven
   puut katsella kankahalta.
   
   Saivat aitan salvetuksi
   Tukalalla tuiskusäällä,
   Kestivät kun kelpomiehet,
   Aivan niinkun aikamiehet,
   Tahtoivat ja tarkenivat
   jäistä puuta jälkytellä.
   
   Avullisen aitan saivat,
   Sisusvärkit sievät vielä,
   Rattahat hyvin raketut,
   panivat paria kaksi
   Kunnollista kulkemahan,
   yhtä rinnoin yrttämähän
   Aivan aitassa yh’essä,
   jotka kyllä jou’uttaapi,
   Suorittaapi suuret kuormat
   Ilman viikon viipymättä.
   
   Sen minä todeksi tie’än,
   jonka olen kotona kuullut
   Monen myllärin sanovan,
   Kerkonjo’essa on kelpomylly,
   joka jauhot jou’uttaapi.
   Ei puutu hevosen heinät,
   Eikä mieheltä evästä
   Odotettaisi ollenkana.
   
   Myllyn haltiat havahti
   Vähän vääryyttä olevan
   Myllärissä muinaisessa,
   Valitsivat vahvan miehen
   Kelpokalun katsojaksi,
   Tuli virka Vilhelmille
   Tullimahti Markkaiselle.
   
   Mitähän Sari sanoisi,
   jos nyt antaisi isännät
   Vielä virkansa takaisin,
   Laittaisivat Laitiselle
   Vielä uu’en virkavaalin?
   Vaan on tuota toivoakkin
   Aivan turha Toikkasella:
   Joka kerran keksitähän
   Sitä aina arvellahan,
   joka on vähässä valski,
   Sit’ ei panna paljon päälle.
   
   Kerran minä mielessäni
   Kerkonkoskella kävelin;
   Sain siellä sanoja näitä,
   Kun tuo kunnian isäntä
   Kutsui ensin Kampinmä’ellä
   Vierahaksensa minua;
   Jaakkopa jalo isäntä
   Antoi siitten aamusella
   Vatajalla vahvan ryypyn.
   Itse Nokkalan isäntä
   Käski käy’ä katsomassa
   Ensin myllyssä minua,
   Kutsui siitte kammariin,
   Virkkoi sanan Vilhelmille,
   Antoi siellä aika ryypyt.
   Eipä siitte päivän päälle
   Mieli maistunut mesille,
   Hunajalle höyrähtänyt.
   Vielä viimeinen katosi,
   Haihtui Hoikan taipaleella.
   Kyllä se kylässä siitte
   Palvalah’essa parani;
   Siinä isäntä siveli
   Minun mieleni hyväksi.
   Ei se ryyppy ennättänyt
   Korvan tasalle kohota,
   Kun jo luonto liikahteli,
   Juohtui mielehen minulle:
   Jos minä kotihin jou’un,
   Ja nyt pääsen pännän luokse,
   Kirjoitanpa kiesavita
   Ja panen pari sanaa
   Kyläkunnan kunniaksi
   Sitä kun on silmä nähnyt,
   Koska vielä korva kuullut
   Miesten kaukaisten kehuvan,
   Kirkonkylän kiittelevän,
   Horonpohjankin puhuvan:
   Kerkonjo’ess on kelpo mylly,
   Juuri julkinen rakennus.
   
   7. Pappilaa uudesta pirtistä.
   
   Julkinen juhannusaamu,
   Kesäpäivä kelvollinen
   Silloin lankesi sisälle,
   Koska Kontrahtirovasti
   Valmisti perehen pirtin,
   Jossa käyvät kirkkomiehet,
   Maata saavat matkamiehet.
   
   Itse rovasti isäntä,
   Rakas pappi Rautalammin
   Tuli myös itse tupahan,
   Aivan aamulla varahin.
   Eikä juuri joutumilla,
   Tullut turhilla puheilla;
   Toi hän tuonne tullessansa,
   Kantoi kallihin tavaran,
   Aika raamatun asetti
   Pitkän pöy’än kunniaksi,
   Olevan tuvan omana
   Tosin toivossa hyvässä,
   Jos se joukossa tulisi,
   Miestä miehissä olisi,
   Eli vaimoissa varoja,
   Koska kirkosta tulevat,
   Etsiä esipuhetta,
   Testi temmata käsihin.
   
   Toivo toinenkin hänellä
   Oli tässä täy’ellinen,
   Että muutkin matkamiehet
   Kaukaisemmat katselisi,
   Tutkisit todella tuota,
   Illoin, aamuin ahkerasti,
   Kun pitävät korttieriä,
   Ovat öitä pappilassa.
   
   Saamme toiseksi sanoa,
   Kiitokseksi kirjoitella,
   Ettei hän eväätä tullut.
   Silloin jo oli sisällä
   Neuvo pidetty neitsyelle,
   Panna pannu lämpimäksi,
   Kahven kanssa valmistella,
   Kupit kuultavat sivulle,
   Siitte seurassa jälestä
   Itsensä isännän kanssa
   Tulla uutehen tupahan.
   
   Tämä rohkea rovasti
   Neuvo neitsyttä hyvästi
   Kaatamahan kaikellaista,
   Se’otella semmoisia
   Kupin kullenkin osaksi,
   Tottuneille toisen vielä.
   Ukoista uni pakeni,
   Pitivät puhetta siitte,
   Hiljaksensa haastelivat:
   Suu se maistaapi makean,
   Kieli kypsen koitteleepi.
   Vaimot kanssa vanhat, nuoret
   Kehui paljon keskenänsä
   Tuvan uu’en tuomisista,
   Juhlaeineistä enemmin.
   Täst’ on muisto muutamilla,
   Hyvä huuto taitavilla.
   Toiset tomppelit pitävät
   Kaikki yhdenkaltaisena,
   Panevat hyvän pahaksi,
   Laimin lyövät laupeu’en,
   Ohitse opinkin käyvät,
   Kirjapöy’än kiertelevät;
   Enemmän ihastuisivat,
   Jos ois pantu pappilassa,
   Tuotuna tuvan omaksi
   Kahdet eli kolmet kortit,
   Kynttylätä kyllän päälle,
   Pantu pöy’älle puteli,
   Jok’ ei kupista kuluisi,
   Korttelita kallistuisi,
   Ei oisi ikävä ilta,
   Eikä aamu aivan pitkä.
   Kyllä siitte päivän päälle
   Kokki pappi, kyökki kirkko,
   Pirtin pöytä alttarina.
   Tälle luokalle sopiipi
   Myöskin vaatetta valita,
   Uutta taattia tapailla
   Jok’ on virka virhellinen
   Julman juomisen sivulla.
   Aluss’ on hyvät asiat
   Lopussa pahat puhe’et.
   Taas jo taukoaa runoni
   Lauluni lamahan käypi.