VIIDESTOISTA EUKU.

1

Vapun edellisenä sunnuntaina Aholassa pidettiin nuoren Riston
hautajaiset ja pikku Riston ristiäiset. Hautajaiset oli lykätty näihin
saakka, koska tiedettiin Aliinan saavan huhtikuussa pienokaisen
ja voitiin siis yhdistää molemmat samaksi juhlaksi, siirtämättä
hautajaisia kovin kauaksi. Aliina tämän oli itse näin tahtonut. Hänestä
oli tuntunut lohduttavalta ajatus, että hänen rakas vainajansa saisi
silloin ikäänkuin tavata oman poikansa ja nähdä elämänsä jatkuvan
kuolemasta huolimatta.

Pikku Risto — jo ennen syntymäänsä hän oli saanut sukunsa vanhan
isännännimen — oli syntynyt hiukan liian varhain ja jäänyt siksi
heikoksi. Se oli murheellinen asia äidille ja tunnonpoltteen aiheuttaja
isoisälle, vanhalle Ristolle, jonka syytä se saattoi välillisesti olla.
Hän kun ei ollut suostunut luovuttamaan muonatupaansa siirtolaisille,
niin nämä olivat joutuneet asumaan pääpuolen pirttiin. Kun lapsia oli
kahdeksan ja kaikki terhakoita ja elävähenkisiä kuin varpuset pihalla,
niin pirtissä kävi väliin sellainen jyske ja vilske, ettei äiti
saanut sitä hillityksi, kotkotteli hän vaikka kuinka äänekkäästi ja
varoittavasti. Lattialla oli leikkikaluja ja muuta pärtöä niin paljon,
ettei ylitse tahtonut päästä. Eräänä päivänä sitten Aliina, joka kyllä
oli silloin jo viimeisillään ja odotteli hetkeään, sattui astumaan
muutaman tenavan pieneen ajopeliin, jossa olivat lankarullat rattaina,
ja horjahti siinä pahanlaisesti, pikku kärryt kun tietenkin luistivat
jalan alla. Karjalaisemäntä, näissä asioissa kokenut ihminen, toimitti
heti Aliinan vuoteeseen ja kutsui kirkonkylästä kätilön ylimääräistä
vauhtia paikalle. Suuremmitta hankaluuksitta pikku mies kuitenkin pääsi
tähän murheiden ja koettelemusten maailmaan, mutta sille ei voinut
mitään, että hän oli heikko.

Kuullessaan poikansa ensimmäisen huudon Aliina tunsi äidin riemun
ja onnen niin täydellisesti, että kaikki murhe korvautui. Hän oli
ottavinaan pienokaisen syliinsä ja ojentavinaan sen Ristolle, joka
näytti lähestyvän häntä hymyilevänä, uljaana, miehekkään rauhallisena,
juuri samanlaisena kuin häissä ja hääyönä sekä sitä seuraavana aamuna.
Risto otti piltin syliinsä ja katseli sitä hellästi, samalla kertaa
kummastuneena ja iloisena. ”Minun poikani!” hän kuului sanovan ja
lisäävän: ”Kiitos, Aliina!” Aliinan täytyi itkeä onnesta ja samalla
siitä murheesta, että piltti jäi Riston ainoaksi. Jos Jumala olisi
suonut hänen elää, niin kuinka monta lasta heille olisikaan syntynyt,
mikä terveen elämänonnen aalto olisikaan yhä uudelleen tulvahtanut
heidän ylitseen ja hukuttanut heidät hurmioonsa. Aliina ei rohjennut
ajatella tätä pitemmälle, vaan palasi takaisin siihen mielikuvaansa,
jossa hän sai ojentaa Ristolleen edes tämän ainoan pojan. Sitä näkyä
hän jäi katsomaan, povessa kaihon sammumaton polte.

Kun vanha Risto sai kuulla Aliinan horjahtamisesta ja synnytyksen siitä
johtuneesta äkillisyydestä, hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty.
Hänen mieleensä nousivat tulella kirjoitettuina sanat ”minun syyni”
ja hän meni heti, niiltä jalkainsa sijoilta, pirttiin puhuttelemaan
karjalaisisäntää ja -emäntää. ”Olen muuttanut päätökseni”, hän sanoi,
”ja luovutan nyt pirttini teille. Kun emäntä on tuossa tilassa, missä
on, ja lapsi heikko, molemmat tarvitsevat hiljaisuutta ja rauhaa.
Muutatte jo tänään — mikäli mahdollista, aivan heti”. — ”No tämä on
oikein miummaummukkaa”, karjalaiseukko loihe lausumaan ja rallatti
edelleen: ”Mie jo tullessani sanoin, että hää on erehtynt, vanha
isäntä, kun ei antant meille huonettaa. Hää ei oo tietänt, mitä melua
kahdeksan pirpanaa osaa pitää. Kyllä myö muutetaa ihan het paikal”.

Aliina oli kiitollinen vanhalle Ristolle siitä, että sai tämän avulla
rauhaa, jota todella kipeästi tarvitsi. Karjalaiseukko osoittautui
kokeneeksi lapsenhoitajaksi ja niinpä pikku Risto alkoi pysytellä
kiinni elämässä, joskin se oli vaivalloista. Ruokaa hänellä kyllä
oli riittävästi, liiaksikin, sillä Aliinan rotuterveys oli siinäkin
suhteessa niin valtava, että häntä itseä ujostutti, mutta vastuksen
teki lapsen heikkous. Oli kuin Aliinan antama ravinto olisi ollut
liian voimakasta tai sitä tulla hulahtanut kerralla niin paljon, ettei
pikku mies ollut varustautunut ottamaan vastaan sellaisia määriä. Joka
tapauksessa elämän alku oli kituliasta ja huolekasta. Aliina rukoili
mielessään alituiseen palavasti lapselleen terveyttä ja voimia.

Kuultuaan synnytyksen luistaneen luonnon tavalliseen tapaan ja pikku
miehen alkaneen kirkua niinkuin lasten tulee, vanha Risto unohti
huolensa ja tunsi suurta onnea. Kaikki oli siis menossa juuri niin kuin
hän oli toivonut ja suunnitellut. Kohtuutontahan olisi ollutkin lisätä
uutta kiveä sen jo liian raskaan kuorman kukkuraksi, joka hänelle
oli tullut Riston kuoleman johdosta kiskottavaksi. Jos toisin olisi
käynyt, niin eipä tiedä, vaikka vanha Risto olisi sanoutunut irti koko
ristillisestä maailmanjärjestyksestä.

Heti kun asiat olivat kääntyneet näin suopeaan suuntaan, Aholassa
päästiin taas ymmärtämään, että talon ohjaksia hoiteli luja käsi.
Kaksinkertaisella innolla vanha Risto huhki nyt töissä, ensimmäisenä
aamulla ja viimeisenä illalla, kaikille vaativaisena esimerkkinä ja yhä
suurempaan ahkeruuteen hätistävänä omanatuntona. Väliin hänen nähtiin
seisoskelevan raja-aidan vieressä ja katselevan Penttilän peltoja,
jotka levisivät siinä laajana, tasaisena, osalta jo salaojitettuna
lohkona. Kukaan ei kuitenkaan voinut arvata vanhan Riston siinä
kuvittelevan, miltä silloin näyttäisi, kun tuo raja-aita olisi lyöty
pois — ”akat polttakoot sen kahvipuina, sillä ei siitä ole muuhun” —
ja pellot olisivat yhteisviljelyksessä. Salaojituksen voisi ulottaa
suoraan Aholan puolelle, tarvitsematta ryhtyä uusiin punnituksiin.
”Kyllä siitä tulisi niin laaja vainio, ettei tässä pitäjässä monella
talolla olisi sellaista. Se olisi kaikki Aholan tilaa. Penttilän nimi
saisi hävitä käytännöstä pois. Mitä häntä jäisi vähän maakirjoihin
entisyyden merkiksi”.

Tämä voittoisa tunnelma teki vanhan Riston niin hyväntuuliseksi ja
suopeaksi, että hän saattoi ilman salaista kaunaa kätellä Penttilän
lautamiestä ja Anna-emäntää, kun nämä tulivat varpajaisiin. Risto
katseli Anna-emäntää ihmeissään eikä ollut tuntea häntä, mikä ei
ollut kumma, kun hän ei ollut puhutellut häntä juuri muulloin kuin
rippikouluiässä eikä nähnyt sittemmin kuin ehkä kerran kymmenessä
vuodessa. Pihallensa hän oli joskus seisahtunut ja tuijottanut
Penttilään päin, jossa Anna-emännän hahmo oli näyttänyt liikuskelevan.
Siinä oli ollut hänen koko yhteytensä nuoruudenrakastettuun, jota
kuitenkin yhä piti jollakin selittämättömällä tavalla omanansa.

He istuivat Aliinan kamarissa hänen vuoteensa ympärillä, katselivat
äitiä ja lasta sekä toisiaan, ja puhelivat yksikaikkista jorotusta.
Laura, sama pullea pikkupiika, joka oli punastellen tuonut kahvia
Aliinan häävuoteelle, tarjoili nytkin ja vahtasi koko ajan pienokaista,
joka lepäsi Aliinan valtavilla rinnoilla kuin valkealla merellä ja joi
niin että lorisi. Lauran mielessä kupluili onnellisia, hämäännyttäviä
ajatuksia ja mielikuvia, jotka kaikki olivat jossakin yhteydessä
rakkauden ja lapsen kanssa. Että ”tuleekohan minullekin joskus lapsi?”
Se oli kysymysten kysymys, joka sai Lauran nuoren ruumiin polttelemaan
ja värisemään.

Näissä varpajaisissa, jotka olivat kuin sukukokous, päätettiin pitää
isän peijaiset ja pojan ristiäiset samalla kertaa, vapun edellisenä sunnuntaina,
heti jumalanpalveluksen jälkeen ja kirkko-onnikan
palattua. Se toisi rovastin ja muut vieraat sieltäpäin. Pidettäisiin
vain yhden iltapäivän juhlat, sillä useampipäiväinen meno ei ollut nyt
sopivaa eikä niihin ollut kellään aikaa. Penttilän tarjoukseen, että
hän kyllä kernaasti luovuttaisi varusteita vävynsä ja tyttärenpoikansa
muisto- ja onnentoivotusateriaa varten, vanha Risto vastasi hiukan
loukkaantuneen sävyisesti, että ”Aholassa on vielä näihin saakka kyetty
ruokkimaan vieraat omilla varoilla”. Hänen äänessään oli sen verran
terävää kireyttä, että Penttilän lautamies ymmärsi parhaimmaksi vaieta,
ellei tahtonut joutua riitaan. Sitä hän ei tietenkään halunnut, koska
oli viisaampi kuin vanha Risto ja tuon pikku miehen syntymän jälkeen
häneen entistä läheisemmässä sukulaisuussuhteessa.

Vanhan Riston käytöksen ja oudon puheliaisuuden sävy oli muuten
sellainen, että Penttilä siitä arvasi hänen ajatustensa suunnan. Ei
käynyt kieltäminen, että se pisti. Pitikö Penttilän sittenkin joutua
Aholan hallintaan? Se oli karvas pala. Mutta ei auttanut muu kuin
nöyrästi alistua kohtaloonsa, sillä eihän hän voinut ryhtyä toivomaan
sellaista, että oma tyttärenpoika raivautuisi pois tieltä. Pikku Riston
kuolemahan näet merkitsisi sitä, että molempien tilojen omistusoikeus
jäisi Aliinalle ja siis Penttilän sukuun. Mutta pysyisikö se siinä,
kun Aliina oli noin nuori ja kukkea ja kun luonto ennenpitkää alkaisi
kiihkeästi huutaa oikeuttansa? Voisi tulla joku vennonvieras ja viedä
Aliinan ja talot — Lehtelän Matti esimerkiksi, tuo luja työmies,
jossa on voimaa ja kuntoa kahden edestä. Kaikkea ihminen unohtuukin
maalailemaan ja minkälaisiksi saattaakaan elämä muovailla kohtaloita
— elämä, tämä ihmeellinen sokkelo, jonka mutkikkaista käytävistä ei
kukaan löydä ulos ennenkuin vasta ruumiina.

Penttilän isännän sisäisen ihmisen eteen nousi hänen rakkaan, kuumasti
kaivatun Timo-poikansa kuva. Huoaten hän kumartui salatakseen silmiinsä
kohoavaa sumua.

2

Niin tuli sitten juhlapäivä. Kun kaikki kyläläiset, köyhimmätkin, oli
käsketty, kirkkoonmenijöitä oli vain muutama harva. Se olikin hyvä,
sillä sitenhän onnikkaan jäi tilaa kirkolta päin tuleville vieraille,
vanhalle rovastille semmitenkin. Pensaa kun ei enää myyty, rovastin
oli täytynyt lukita fordirämänsä vajaan ja ryhtyä vierailemaan
seurakuntalaistensa luona tavallisten ihmisten kulkuneuvoilla.
Kun melkein kaikki tulijat olivat Aholan vieraita, niin onnikan
reilu kuljettaja Reino kohteliaana miehenä toi ne Aholan pihalle
saakka. Ensimmäiseksi siihen tipahti rovasti, jolle oli suotu paras
etupaikka. Itse vanha Risto oli siinä vastaanottamassa vieraitaan —
tottakai, sillä olihan hän nyt todellakin isännän asemassa ja poikansa
etulaisena. Siitä oli aikoja, kun hän oli esiintynyt näin julkisesti
ja pukeutunut vanhoihin verkaisiinsa. Ryhtinsä hän oli oikaissut ja
tarjosi rovastille kättä kuin vertaiselleen. Lakki oli jäänyt ottamatta
päähän, niin että harmaat hiukset oikein välkkyivät iltapäivän kajossa.
Komea ukko hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen. Sitä kaikki lisäksi
ihmettelivät, että kun se puheli ihmisten kanssa. Ennen ei olisi iltaan
pihtejä juuri sana suusta irtautunut.

Mielen pohjalla vanhalla Ristolla kyllä asui levottomuus, vaikka hän
ei ollut vielä toistaiseksi antanut sille valtaa. Oli näet niin, että
pikku Risto oli jo kolmisen päivää sitten tullut ilmeisen kipeäksi:
oksentanut kaiken ruokansa, ollut sairas vatsastaan, kujertanut
surkeasti, yskinyt ja tuntunut kuumeiselta. Eniten oli säikähdyttänyt
se, että välillä oli ollut jonkinlainen kouristuskohtaus. Aliinan
sydän oli ollut huolesta pysähtyä ja hän oli kohta soittanut lääkärin
tulemaan. Auto oli otettava ja saavuttava heti, sillä aikaa ei ollut
hukattava. Ja lääkäri oli tullut ja tutkinut pikkupotilaan. Katarri oli
selvä. Oliko hän ehkä joutunut vilustumiselle alttiiksi? Suursiivouksen
vuoksi vietiin pihan toiselle puolelle. Silloin kyllä tuuli kovasti,
mutta kyllä sitä varottiin. Oliko siellä ketään, jolla oli yskää?
Olihan niillä, karjalaislapsilla, tullut yskää ja romuskaa koko kevään.
Tietäähän tuon, kun juoksevat ulkona melkein vaatteitta — asioillaan.
Hm. Paha oli, kun sattui lisäksi vatsa sairastumaan samalla kertaa,
sillä se vie voimat. Ja ne olisi pikkumies nyt tarvinnut. Kuumettapahan
on. Ja hengityskanavat vinkuvat. Hm. Tehdään mitä suinkin voidaan.
Sunnuntainako ristiäiset? Että pitäisikö ne lykätä? ”Sitä en voi
sanoa — se on teidän itsenne päätettävä. Ehkä olisi varovaisinta
kastaa lapsi heti, jotta se saisi nimen ja tulisi vanhempain rinnalle
kirjoihin. Teette nyt tarkoin niin kuin olen sanonut ja neuvonut.
Soitatte huomenna ja joka päivä. Siitä tiedän päättää, pitääkö minun
tulla uudelleen. Hyvästi, hyvästi! Minun on käytävä toisissakin
paikoissa, kun kerran olen täällä”.

Siitä alkoi kamppailu tautia vastaan ja neuvottelu, lykättäisiinkö
ristiäiset vai ei. Ei lykätty, sillä lapsi oli kastettava niin pian
kuin suinkin. Aliinan mielessä vilahti jo kysymys, pitäisikö hänet
ehkä kastaa hätäkasteella, mutta sen ajatuksen hän torjui heti. Sehän
olisi ilmaissut hänen uskovan lapsensa kuolevan ja ollut valhe, sillä
sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin hän oli vuorenvarma, että pikku Risto
eläisi. Kuinka voisi muuten olla? Mitä tarkoitusta saattaisi olla
siinä, että häneltä miehen lisäksi vietäisiin poika? Jumala ei voinut
olla niin julma. Ei, ristiäiset pidettäisiin ja kasteveden siunaus
huuhtoisi pois taudin lapsen ruumiista. Aliina tunsi saavansa voimia
tästä käsityksestään ja aloitti tarmokkaan taistelun lapsensa puolesta.

Vanha Risto sähähteli harmista kuultuaan ehdotettavan ristiäisten
siirtämistä. Nytkö, kun kaikki oli jo valmistettu ja vieraat kutsuttu!
Ei voinut tulla kysymykseenkään. Pikkupoika ei ollut niin sairas, että
se olisi ollut välttämätöntä. Olivat lapset hänen tietääkseen ennenkin
sairastelleet, siitä nousematta moista mullistusta. Hyvä hoito tässä
oli tarpeen eikä mitään muuta. Kyllä se siitä pian paranee. Pidätte sen
vain kaikessa rauhassa niin, ettei pitoväki pääse häiritsemään. Asiasta
ei saa kertoa kenellekään — niin, tosiaankin, sehän on tietysti jo
nyt koko kylän tietona. Olkaa huoleti, sillä kyllä pikku Ristosta mies
tulee, vieläpä tyrni lajiansa. Se on päätetty paremmissa paikoissa kuin
akkain kokouksissa.

Hän sai voimia omasta uskostansa ja hänen esimerkkinsä rohkaisi ja
vahvisti Aliinaa. Pikku Ristoa hoidettiin kuin silmäterää ja hän
alkoikin rauhoittua ja ehkä parantua. Hiljaisemmaksi, tyynemmäksi,
hän ainakin tuli. Aliina sai annetuksi hänelle rintaa ja hän joi kuin
joikin. Sen huomatessaan Aliina itki ilosta. Päätettiin sopia rovastin
kanssa niin, että kun lapsi oli vähän sairas, hänet kastettaisiin
hiljaisuudessa Aliinan kamarissa, tuomatta häntä ollenkaan saliin
pitoväen nähtäväksi. Sopivalla tavalla asiasta levitettäisiin tieto,
niin se ei herättäisi huomiota. Kerranko sellaista sattuu. Näin ei
lasta tarvitsisi liikuttaa huoneestaan ja hän välttyisi vedolta ja
levottomuudelta.

Tämä kaikki asui vanhan Riston mielessä, kun hän otti vastaan
vieraitaan ja lausuili heitä tervetulleiksi. Kesken hänen parhaita
sanojaan se jysähti sydämeen ja oli äkillisyydellään vähällä seisauttaa
tämän lyönnit. Mutta miehuullisesti ponnistaen hän jo samalla karkoitti
huolen mustan pilven, näki toivonsa ja uskonsa taivaan taas kirkkaana
ja sai siitä yhä lisääntyvää luottamusta. ”Tällä minuutilla Risto on
jo aivan terve!” hän vakuutti itsellensä; ”käydessäni äsken katsomassa
sitä se nukkui. Tosin sen rinta vinkui hiukan ja posket olivat
kuumat, mutta lapsethan lämpenevät nukkuessaan. Aliina on kyllä kovin
huolissaan ja lääkäri oli ilmoittanut tulevansa huomenna, mutta ei
sen tarvitse merkitä pahaa. Eihän Jumala voi olla niin järjetön, että
tempaisisi pois pikku Riston ja siten jättäisi talon ilman laillista
isäntää. Silloinhan Penttilän tuumat menestyisivät juuri niin kuin
hän on tarkoittanut ja vääryys pääsisi voitolle”. Rauhoittuneena
hän ohjaili vieraitaan sisään ja toimitteli heitä istumaan niin
hyväntuulisesti ja vasten entisiä tapojaan vilkkaasti, että sitä kaikki
ihmettelivät. Keinutuoliin asettunut rovasti keinahteli arvokkaasti ja
totesi:

— Hyvissäpähän näkyy olevan voimissa vanha Risto. Jaajaa. Se on sillä
tavalla, että mistä Jumala ottaa yhtäältä voimaa pois, niin siihen se
jo puhaltaa sitä korvaukseksi toisaalta. Vanhako tämä Risto-isäntä
onkaan?

— Mitäs minä tässä vanha olisin, puhuteltu vastasi harkitsevalla
äänellä; — parannuksentekokymmen on vielä kesken, joskin loppumassa.
Rovastin rinnalla olen poikanen. Eiköhän muuten otettaisi kuppi kahvia,
jotta päästäisiin kestityksen alkuun. Rovasti on hyvä.

— Käytäisiinkö sentään kaiken aluksi kastamassa pienokainen, se
kun kuuluu olevan sairas? tuumi kysyvästi rovasti. — Tuolla taitaa
Aliina-emäntä jo odotella.

He menivät Aliinan puolelle, jäljessään Penttilän isäntä ja emäntä
sekä kummeiksi pyydetyt Ylitalon Sohvi ja Rantaperkiön Justiina
ja Taavetti. Sohvi-emännän rinnalle merkittiin isäkummiksi hänen
poikansa Lauri, koska tämä oli Aliinan lapsuudentovereita. Penttilän
Anna-emäntä piti lasta kasteella, mutta Aliina seisoi vieressä
kalpeana, murheisena, pelokkaana, tuontuostakin koskettaen lasta, joka
väliin yski ja kuului hengittävän vaivalloisesti. Vakava tunnelma
valtasi kaikki, sillä lähellä oli ajatus, että tilaisuus saattoi
muuttua pelkästään hautajaisiksi. Vanhalla Ristolla tämä mielikuva
oli niin voimakas, että hän oli silmänräpäyksen ajan näkevinään
Kuolonenkelin vilahtavan tummana varjona oviaukossa. Vaikka tiesikin
menettelevänsä kuin näkyjen näkijä ja tyhjään uskoja, hän siirrähti
ovelle ja painettuaan sen huolellisesti kiinni asettui seisomaan selkä
sitä vastaan kuin vakuuttuakseen, ettei siitä ainakaan kukaan luvaton
vieras päässyt sisään. Yliluonnollinen pelko vaivasi Aliinaakin, joka
katsahti silloin tällöin ovelle ja ympärilleen kauhuntäyteisin silmin.
Nähdessään vanhan Riston asettuvan ovelle kuin vartioon hänet valtasi
silmänräpäykseksi turvallisuudentunne ja hän sai hetkeksi rauhan. Hänen
tuhkanvaalea, tuuhea tukkansa, joka kahtena palmikkona valui hänen
mustalle surupuvulleen, reunusti kauniisti hänen kalpeita, murheellisia
madonnankasvojaan.

”Minä kastan sinut Risto Ahola...” Rovastin juhlalliset sanat, jotka
hän lausui pyhän virkansa valtuudella, säpsähdyttivät hereille vanhan
Riston, joka oli vaipunut syvälle menneen elämänsä tarkasteluun. Kuka
olisi uskonut, jos olisi tuntenut hänen salaiset, kunnianhimoiset
haaveensa, että ne tulisivat toteutumaan, että hänen pojanpoikansa
oli kuin olikin Aholan ja Penttilän ainoa laillinen perijä ja isäntä.
Ei kukaan. ”Mutta jos sinulta olisi silloin, kun katsellessasi
Risto-poikaasi mielessäsi ensimmäisen kerran syntyi vallanhimoinen
suunnitelmasi, kysytty, suostuisitko antamaan poikasi kuolemalle sitä
lupausta vastaan, että toiveesi toteutuisi hänen pojassansa, niin
mitä olisit vastannut? Kumpi oli sinulle rakkaampi, poikasiko vai
suunnitelmasi?” Vanhan Riston pinnasta kihosi tuskanhiki, sillä vaikka
hän kuinka koetti, hän ei saanut sanotuksi sitä, että poika tietenkin
oli ollut rakkaampi. Miksi ei saanut sanotuksi noin selvää asiaa?
Siksi, että se oli hänen sisimpänsä todistuksen mukaan valhe. Hänen
omistuksenhimonsa oli niin pohjaton, että jos hän todellakin olisi
voinut poikansa hengellä ostaa pojanpoikansa kuninkuuden, niin varmasti
hän olisi siihen paulaan langennut. Se oli hänen syntinsä — tuo
valmius myymään poikansa mammonasta — ja siksi Risto oli otettu pois.
Siksi ehkä leikattaisiin pois pikku Ristokin ja samalla myös hän itse.
Tuuli lakaisisi hänet Aholan pihalta kuin kuivan lehden.

Vanha Risto huomasi purevansa hammasta — kaluavansa muutamilla
vielä ikeniin jääneillä tyngillä tyhjää kuin vanha hevonen kalsoilla
purimillaan liian kuivaa ja kovaa heinää — ja heräsi kuulemaan
rovastin loppurukouksia. Pikku Riston hengen puolesta rovasti siinä
taisteli Jumalan kanssa — pyysi pyytämällä, että raukan sallittaisiin
elää iloksi ja onneksi vaarilleen ja äidilleen, joille lapsen isän
menetys oli jo ollut niin raskas murhe. Vanha Risto kuunteli rukousta
läähättäen anomisen tuskasta. ”Ota minut, Jumala, leikkaa poikki tässä
silmänräpäyksessä, kunhan annat lapsen elää!” hän parkaisi sielussaan
kuin hukkuva, mutta ei saanut vastausta. Päinvastoin hän kuvitteli
Kuolonenkelin seisovan oven takana ja painaen korvaansa oveen tarkkaan
kuuntelevan, miten pitkälle pyhä toimitus oli jo ehtinyt. ”Vaan tästä
et pääse sisään, kolkko mustasiipi!” hän uhmasi sitä mielessään ja oli
kuulevinaan sen siipisulkien hiljaa kahisevan ovea vastaan.

Sitten rovasti lopetti ja viimeiseksi lohduttavasti siunasi Aliinaa.
”Rakas lapseni”, hän puheli, ”tämä elämä on sellaista kuin näet.
Parempaa en voi sinulle luvata. Jos se joskus näyttää poutaiselta, niin
varminta on varustautua sateen varalle. Ei se kuitenkaan ole ilman
lohdutusta. Raskaimmankin iskun alta pääsemme nousemaan, tuntukoon se
miten vaikealta tahansa. Sen tulet varmasti kokemaan. Ei kannata tutkia
Sallimuksen salaisia vaikutteita. Hän säätää vain kuten tahtoo ja me
alistumme nöyrästi. Painu jo valmiiksi polvillesi, lapsiraukka, niin et
kaadu kovin korkealta etkä loukkaa itseäsi, jos isku sattuisi tulemaan”.

3

Palattiin takaisin pitohuoneisiin, jossa kansa oli painostaneen
mielialan vallassa odottanut kastetoimituksen päättymistä.
Tiedettiinhän lapsen olevan sairas. Ei puhuttu muuta kuin vaihdettiin
harva, jorahtava huomautus silloin tällöin. Kahvintarjoilu ei ollut
alkanut, sillä se ei ollut pyhän menon aikana sopivaa. Vasta kun se
oli loppunut ja rovasti oli riisunut hengenmiehen ryhdin sekä alkanut
vähitellen tarinoida kuten ihminen ainakin, muut rohkenivat rykäistä
ja laukaista kirkkopingoituksen roskastaan. Reippaasti kahvinjuonti
sujuikin, sillä kauan näytteillä olleet herkut olivat ärsyttäneet
makuhermoja. Olihan mustalla ja sinisellä kreppipaperilla koristellussa
kahvipöydässä kaikenlaista: tavallista rinkiläksi leivottua
palmikkopullaa ja sen laajassa keskiaukeamassa seitsemää lajia
pikkuleipää. Otettuaan molempia kohtuullisesti ja tunnettuaan kuppinsa
höyrystä kahvin olevan oikeaa rovasti ilmaisi tyytyväisyytensä:

— Vielä se sentään suomalaisten nenän alla kahvi höyryää. Eipähän
saanut ryssä pannuamme kaadetuksi, vaikka parastaan koetti.

Siinä olivat lähellä Penttilän isäntä, vanha Risto, Rantaperkiön
Taavetti ja Kuoppalan kuuro isäntä, kaikki hartaassa juonnin touhussa.
Nähtyään toisten ilmeistä rovastin sanoneen jotakin Kuoppala nosti
käden korvalliselleen ja karjaisi vaativasti ”häh!” Rovasti toisti,
mitä oli sanonut, mihin vastaukseksi Kuoppala todisti:

— Porot se kuitenkin, halvattu, sekoitti niin, ettei tässä pitkään
aikaan enää selvää kahvia juoda enempää meillä kuin muuallakaan. Koko
maailma on pian pelkkää sumppia, mikä hänet sitten lopuksi selvittänee.

Vaiettiin, koska oltiin samaa mieltä. Lehteläiskä siinä kävi kaatamassa
uutta kahvia, minkä johdosta täytyi käydä hakemassa myös uutta leipää.
Se ei ollut vaikeata, sillä pöydällä komeili useita kaakkuja, sekä omia
että talon avuksi naapureista tuotuja. Siinä oli kerma-, mauste- ja
koristettua kaakkua, jos mitä, ja niin makeaa, että ihan suli suussa.
Penttilän isäntä puheli:

— Vielä näkyy näin maalaisoloissa leivottavan entiseen tapaan,
vaikka kortillehan ne ovat jauhot tulleet täälläkin. Sensijaan taitaa
kaupunkipaikoissa, varsinkin Helsingissä, olla tiukempaa.

— Joo, saavat siellä nyt herrat vetää suolivyötänsä kireämmälle. Aika
onkin tehdä niiden jumalattomasta mässäyksestä loppu. Niiltä pitää
kieltää kaikki vähänkin liika, jotta turhat läskit laskeutuisivat, ja
antaa se sioille, jotta saataisiin kasvatetuksi sianlihaa.

Rovasti ja muut hymähtivät, sillä vanhan Riston piintynyt herraviha oli
tunnettu. Rovasti kysyi:

— Miksi tämä Risto-isäntä on herroille niin vihainen, vaikk’ei ole
heitä juuri minua useampia nähnytkään?

— Ei rovasti mikään herra ole — tavallinen ihminen vain, murahti
Risto.

Ennenkuin tämä arkaluontoinen keskustelu ehti jatkua pitemmälle,
Lehteläiskä lorahdutti kolmannen kupillisen, joka sitten juotiin
hiljaisuuden vallitessa ja vain vähän leivän kanssa. Risto-isäntä
piti tarkasti silmällä ovea, josta mentiin Aliinan puolelle, ettei
siitä vain päässyt pujahtamaan lapsen kimppuun mikään paha olento...
Mitä hulluja hän tällaisia ajatteli! Mikä olento siitä menisi? Jos
sellaisia olentoja oli, niin ne eivät tarvinneet ovia, vaan kulkivat
seinien läpi mistä halusivat. Ei hän sellaisiin uskonut, mutta minkäs
teit, kun ajatukset mennä poukkoilivat aivoissa kuin kyven uunissa
seinästä seinään järjen ehtimättä niitä hillitsemään. Kovasti näkyy
Aliina olevan levoton ja puhua supattaa äitinsä kanssa. Menevät taas
yhdessä katsomaan lasta. Eihän sille ole tällä välillä ehtinyt mitään
tapahtua — nukkuu tietenkin. Lauralla on määräys istua sen vieressä
vartioimassa. Mikäs tuo oli, joka vilahti niin kummasti oven aukossa?
Valoahan se vain oli. Ovat siellä sytyttäneet sähkön, kun alkaa jo
hämärtää. Täälläkin täytyy tehdä samoin. Kastamiseen ja kahvitukseen
oli jo kulunut parisen tuntia. Nyt oli ryhdyttävä syömään, sillä muuten
meni siihen touhuun koko yö.

Irtautuakseen raskaista tunnelmistaan Risto-isäntä alkoi oudostuttavan
touhukkaasti maanitella vieraita ruoan kimppuun. Ensin oli saatava
liikkeelle rovasti ja Ylitalon Sohvi-emäntä. Muut tulkoot sitten missä
järjestyksessä haluavat. Pöydältä kyllä riitti ottamista eikä laitossa
voinut olla vikaa, kun oli pitäjän paras kokki, vanha Ruljan mamma,
huhkinut viikon päivät eikä ollut tarvinnut aineita säästää. Ahah!
Jopahan rovasti lähti liikkeelle ja siihenhän ilmestyi pöydän ääreen
Sohvi-emäntäkin. Katselevat ensin arvostelevasti, mutta kohta ilme
muuttuu.

”Jumala siunatkoon ruokamme ja antakoon sitä riittävästi köyhimmänkin
ravitsemiseksi. Ottakaamme se vastaan kiitollisina siitä, että saamme
nauttia sitä vapaan kansan jäseninä, omatunto puhtaana, koska olemme
puolustaneet isäimme maata vereen ja henkeen asti. Muistakaamme samalla
nuorta Risto-isäntää, joka antoi henkensä isänmaan puolesta, jotta
kaikki se hyvä, jota on tänne sukupolvien työllä rakennettu, koituisi
lyhentämättömänä lapsiemme hyväksi. Kun näit parhaaksi, armollinen
Jumala, kutsua pois Risto-isännän hänen suurimman onnensa aattona,
niin anna nyt vuoro laupeudellesi ja säästä hänen poikansa henki talon
tulevaiseksi tueksi ja menestykseksi. Lohduta hänen äitiänsä antamalla
hänen sydämeensä jo tällä hetkellä varma vakuutus siitä, että näin
tulee käymään. Tätä rukoilemme Sinulta, oo Herra. Amen”.

Kaikki olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat rovastin sanoja
vakavina, nöyrinä. Vanhan Riston silmät sumenivat ja valo kimalteli
sokaisevasti niihin kihonneista kyynelistä. Oli kuin hän olisi nähnyt
sateenkaaren värejä ja kummallisia kuvia, kuin olisi vilahdellut hänen
silmissään jo ammoin Herrassa lepääviä vainajia. Riston äiti siinä
katsahti niin tutusti — hän ei ollut muistanut pitkiin aikoihin tuota
nöyrää, hiukan pelkäävää ilmettä, jonka oli saanut vastaukseksi usein
koviin sanoihinsa. Risto oli tuolla oven vieressä, mutta surullisena.
Mitähän se merkitsi?

Vanha Risto palautti äkillisellä ponnistuksella ajatuksensa
järjellisiin uomiin ja siirtyen pöydän ääreen alkoi isäntänä valvoa,
että vieraat osoittivat tarpeellista kunnioitusta hänen antimiaan
kohtaan. Hänen omaansa tämä hyvyys näet vielä tällä hetkellä oli —
hänen ja pikku Riston. Siitä huomauttaakseen hän oli käskenyt laittaa
näin upeat pidot ja siksi hän tässä isoisesti ja vasten luontoaan
rehenteli. Näkyipä vieraille maistuvan voileipäruoka. Vesi suussa
kansa jo tungeskeli pöydän ympärillä ja kyytinsä saivat palvatut
sian- ja lampaanlihat, suolalahnat, rosollit kermakastikkeineen,
vasikanhyytelöt, maksa-, peruna- ja lanttulaatikot, kermajuustot, jos
mitkä herkut. Rantaperkiön Justiina-emäntä ajatteli arvostelevasti,
että jos olivat hyvät hautajaiset vanhalla Tuomas-isännällä, niin
melkeinpä ehommat olivat nämä. Hänelle oli sattunut sellainen vahinko,
että lanttulaatikko oli päässyt palaa kärähtämään pinnastaan ja ottanut
vähän outoa makua. Ellei niin olisi käynyt ja vasikanhyytelöstä tullut
hiukan liian suolaista, Justiinan laitokset olisivat olleet yhtä hyviä,
ehkä parempia kuin nämä. Hänen leipänsä ainakin oli ollut maukkaampaa,
vaikka hyvää oli Aliinankin hiiva-, mauste-, näkki- ja hapanleipä, jota
oli tarjolla pinottain.

Rantaperkiön Taavetti-isäntä huomasi syövänsä liian rohkeasti, koska
jo nyt, vaikka oltiin vasta alussa, röyhtäytti syvältä ja kuuluvasti.
Siksi hän pidättäytyi ottamasta lisää, vaikka mieli olisi tehnyt,
ja kaatoi lasiinsa sakeaa, poreilevaa sahtia. Maisteltuaan sitä ja
huomattuaan sen onnistuneen ensiluokkaisesti hän totesi tyytyväisenä:

— Niin näkyy olevan, että jos on valittu kansa, niin on valittu
ruokakin.

— Joo, tuumi Penttilän isäntä, niin on, mutta jos Petsamon henkireikä
menee umpeen, niin kyllä pian ruokavalio muuttuu. Se olisi muistettava
ja pantava suu säkkiä myöten. Leivästä se silloin pahimman puutoksen
tekee.

— Pitäisi ryhtyä kiireesti lisäämään viljan kylvöalaa, sillä
se on ainoa pelastus. Mutta eihän se pääse heti vaikuttamaan.
Saamme nyt maksaa nälällä sakkoa siitä agronoomien entisestä
harhasuunnasta, että vilja on tuotettava ulkomailta ja päähuomio
kohdistettava karjatalouteen. Eikös muuan viisas sanonut Kuopion maanviljelysnäyttelyssä,
että sitten vasta on Suomen maatalous oikealla
perustalla, kun viimeinen ruiskuhilas on hävinnyt pelloilta?

— Taisihan joku tosiaankin hurmospäissään sellaista julistaa, vieläpä
ihan juhlapuheessa, myönteli rovasti, mutta se oli nyt sellainen
liikasana, jollaisia tipahtelee innostuksen hetkinä meiltä jokaiselta.
Miten se oli, saiko vanha Tuomas-isäntä suorittaneeksi loppuun kaikki
pellonraivauksensa?

— Ei saanut, ilmoitti Taavetti-isäntä. — Siltä jäi kesken muuan
vainion laita ja lisäksi kolme sarkaa korpea, jotka se oli jo
ojittanut. Mutta vaarin muistoksi pojat ovat päättäneet muuttaa ne
pelloksi nyt alkavan sulan aikana. Heiltä se käykin hyvin, paremmin
kuin ukolta, sillä pioneeripojat tekevät pehmeätä ampumalla. Lähtö
siinä tulee isollekin juurikkaalle, kun pistetään kantopommi
persauksiin.

Juotiin vahvasti sahtia, jota Lehteläiskä kaateli kysymättä kaikkialle,
missä huomasi tyhjiä laseja. Aliina tuli omalta puoleltaan, otti hänkin
murun ruokaa ja istuutui huoaten Sohvi-emännän viereen. Tämä silitti
rauhoittavasti hänen polveaan ja puheli:

— Ristoa tässä olen näinä aikoina ja hetkinä muistellut, se kun oli
minulle niin läheinen ja rakas kuin olisi ollut oma poika. Laurin
kanssa olivat kasvinkumppanit, kansa- ja rippikoulutoverit, niinkuin
Aliina tietää. Ei olisi uskonut, kun katseli heitä Riston häissä,
että vuoden kuluttua on toinen jalaton, toinen vainaja. Mutta enhän
uskonut mieheni olevan menossa manalle vielä silloinkaan, kun hän jo
istui punakaartilaisten reessä ja käännähti portilla vilkaistakseen
taaksensa, kun melkein taidottomana säikäyksestä katselin hänen
jälkeensä. Eihän tämä meidän koko kansammekaan uskonut mahdolliseksi,
että sen kimppuun hyökättäisiin, kymmeniä tuhansia sen parhainta
miesvoimaa surmattaisiin ja kokonainen maakunta sen ruumiista
leikattaisiin. Eivät uskoneet tuomari ja hänen rouvansa, että poika
menettäisi silmänsä ja tytär katoaisi teille tietymättömille. Ei
uskonut eikä usko kukaan siksi, että kaikki tuollainen on ihmisen
arvioinnin mukaan hirveätä vääryyttä, johon ei luulisi Jumalan
antavan suostumustaan. Ellemme siis ryhdy kapinoimaan Häntä vastaan,
mikä tietenkin on turhaa, sillä millä täi rykii, kun ei ole
rykimäluita, niin meidän täytyy alistua Hänen tahtoonsa ja tyytyä
välttämättömyyteen. Asetu, Aliina-riepu, sinäkin tälle kannalle, niin
on helpompaa kestää kaikki, mikä on sallittu tulevaksi. Päästyäsi tästä
nilarasta, joka nyt tuntuu ylipääsemättömältä, tulet varmasti kokemaan,
ettei onnesi suoni olekaan vuotanut kuiviin, vaan puhkeaa vielä
pulputtamaan kuka tietää kuinka noruvasti. Vainajain kohdalla taas
on aina ajateltava niitä mahdollisia onnettomuuksia, joihin he ehkä
olisivat voineet elämänsä jatkuessa joutua, ja siksi kiitettävä Jumalaa
siitä, että välttyivät kuolemansa kautta ainakin niistä. Lapsistahan
taas tulee suoraa päätä enkeleitä, niin ettei heidän osassaan ole
itkemistä. Täytyy maistaa vähän tuota perunasoppaa. Itsekö sinä olet
sitä keittänyt?

— Ei. Ruljan mamma senkin on laittanut, Aliina nyyhkytti. Perunakeitto
oli kovin maittavaa, mutta ei sitä uskaltanut kukaan paljoa nauttia,
sillä tuolla jo kannettiin sisään ihanasti tuoksuvia lihapullavateja
ja pullien kyytimiehiksi perunoita, herne- ja porkkanamuhennoksia,
marjahilloa ja kurkkua. Sohvi-emäntä kiitteli Aliinalle kaikkia
laitoksia, mutta näytti kuin ei Aliina olisi kuullut. Kesken
Sohvi-emännän puheen hän tarttui tätä kädestä ja sanoi kuiskaamalla:

— Kun minusta tuntuu niin oudolta, kuin en olisi järjissäni. Aina kun
suljen silmäni ja avaan ne taas äkkiä tai kun nopeasti käännän päätäni
ja samalla vilkaisen, niin ihan on kuin Riston hahmo seisoisi tuossa
kamarini ovella ja torjuisi pois jotakin...

— Mitä torjuisi? Sa-sano! puhui Sohvi-emäntä kummastuneena.

— Jotakin tummaa varjoa, joka on kuin mikähän enkeli, siivekäs olento
— jos lienee Kuolonenkeli, jota Risto koettaa estää menemästä hakemaan
pois lastani. Melkein olen kuulevinani, kuinka sen siivet kahisevat,
kun se koettaa pujahdella Riston ohi.

— Ei se mikään ihme ole, vaikka murehtiva luulee näkevänsä niitä,
joita pelkää ja suree, vastasi tähän Sohvi-emäntä ja silitti taas
rauhoittavasti Aliinan polvea. — Minullakin oli miesvainajani aluksi
aina silmissä, avasin ne tai suljin, eikä se ole kadonnut vieläkään,
vaan hoveeraa yhä ympärilläni kuin ennen elonsa päivinä. Alkuaikaan
verrattuna se on vain sikäli muuttunut, että on nyt lauantai-illan
pyhäisissään ja ryypiskelee saunakahvia. Ei siis enää valita eikä
pyydä kostamaan kuten ensin. Olen koko ajan tiennyt, ettei hän
suinkaan todellisuudessa ole ruumiillisten silmieni nähtävissä, vaan
että hän on mielessäni asuva kuva, joka tuolla tavalla joskus tulee
näkyväksi. Samoin on Ristosikin laita. Ei hänen henkensä ole täällä
siten kuin silmäsi sanovat, vaan kaipauksesi se vain loihtii hänet
sinulle näkyväksi. Mitä sitten Kuolonenkeliin tulee, jonka kertovat
saapuvan noutamaan lapsia, niin se on niitä asioita, joiden apostoli
sanoo menevän yli ihmisen ymmärryksen. Mutta sitä en ole kuullut, että
se näyttäytyisi eläville silmille ja kahisuttaisi höyheniään. Kylläpä
onkin Ruljan mamma paistanut hyviä lihapullia. Mikä taika siinä lienee,
etteivät niitä kaikki saa onnistumaan.

Aliina kuivasi silmänsä ja läksi valvomaan, että mehukeitto ja
ohrasuurimopuuro saatiin ajoissa pöytään. Miesten puolelta kuului
kovaäänistä puhetta. Kuoppalan isäntä, joka ei kuullut, jos ei
huutanut, ja joka itse karjui, vaikka luuli puhuvansa kuiskaamalla,
todisti kommunismista:

— Min’oon itte sen monta kertaa nähnyt, että kun kommunismi oikein
myrkyttää ihmisen, niin se on kuin parkkia, joka tunkee joka paikkaan,
ei vain sieluun, vaan nahankin läpi. Silmät niillä muuttavat
semmottiksi haileiksi ja läpinäkymättömiksi kuin niissä olisi aina
samanlainen kalvo päällä kuin mikä vilahtaa kanan silmässä, kun sitä
jonkin aikaa viittii kattella. Vehmaan Topi, joka on niin hurskas
mies, että tavallista ristittyä vallan vilustaa sen seurassa, sanoi
sitäpaitsi, että kun kommunismin parkki on tunkenut ihmisestä oikein
läpitte, niin paholainen painaa sille siihen kohtaan, missä meillä
oikisuunnassa pitäisi olla häntä, kavionsa jäljen. Sillä näet kuuluu
olevan vasemmassa jalassa kavio, pieni kuin lampaalla. Enhän minä
näitä tällaisia akkain ja hupsahtaneiden ukkojen loruja usko, mutta
kerronpahan vain, kun ei satu olemaan parempaakaan puhumista.

— Sen verran tuossa saattanee olla perää, harkitsi rovasti, että
kommunismi lyö leimansa ihmiseen samoin kuin muukin henki, mikä vain
pääsee ketäkin hallitsemaan. Tiedämmehän, että heränneen ja hurskaasti
elävän ihmisen otsalla asuu kirkkaus, kun taas paheissa rypevä kantaa
niistä muodollaan selvän todistuksen. Se on kumma asia tuo, että
minkälaiset ovat luonne, henki ja tavat, niin salailusta huolimatta
niiden uho tunkee nahan läpi.

— Joo, niin se on, Vahvisti Penttilän lautamies. — Ryssillä muuten
kuuluu vanhan uskon aikana olleen kaulassa naruun kiinnitetty risti,
jota ne eivät riisuneet pois milloinkaan, ei edes saunassa eikä
uidessa, mikäli ryssä kävikään uimassa. Pappi sen kuuluu kastaessaan
siihen ripustaneen merkiksi, että nyt sen kantaja oli poissa paholaisen
kynsien ulottuvilta. Mahtaako niillä tämän uuden liivin aikana olla
mitään merkkiä ja minkälainen?

— Tottakai, tuumi Rantaperkiön Taavetti, se Kuoppalan mainitsema
kavionjälki siellä vississä paikassa sekä miehen- että vaimonpuolilla.
Eiköhän mennä tiedustamaan, mitä Aliina on nyt tuonut pöytään, kun niin
kuuluu pyytelevän.

Paistia siellä oli, parasta lajia vasikanpaistia, ja sen rinnalla
jos mitä särvintä perunoista alkaen kurkkuihin, punajuuriin ja
monenlaisiin hilloihin saakka. Jos ei tehnyt mieli lihaa, niin sopi
ottaa uunissa paistettua haukea, jota oli tarjolla vaikka 5 000 hengen
ruokkimiseen. Vaikka sieltä täältä kuuluva röyhtäys ilmaisi kansan jo
tulleen ravituksi, niin urheasti silti käytiin luojanannin kimppuun.
Vanha Risto, joka oli viettänyt iltansa perin vähillä syömisillä,
otti hänkin lautaselleen murun, mutta muistamatta syödä sitä unohtui
mietteisiinsä. Tuo rovastin sana, että millainen henki, sellainen
naama, oli säpsähdyttänyt häntä. Mahtoikohan hänen sisällinen ihmisensä
kurkistella sillä tavalla hänen silmistään ja uhota nahan läpi omaa
tökötinkatkuaan kuin rovasti oli väittänyt? Kuka tuon tietää. Väliin
hänellä itsellään oli kiusallinen aavistus, että hänestä lemahteli
ulos tuoksuja, jotka hänen olisi ollut, mikäli välitti maineestaan,
parasta pitää nappiensa sisäpuolella. Vaikka hän omasta mielestään
ajatteli aina vain sen ajamista, jota puolueettomasti piti selvänä,
riidattomana oikeutenaan, niin ihmiset silti syyttelivät häntä jos
mistä, ennenkaikkea itsekkyydestä, ahneudesta ja kovasydämisyydestä.
Niitä moitteita oli tullut Risto-vainajankin korviin. Sen oli saattanut
päätellä siitä, että niin pian kuin oli palannut maamieskoulusta ja
alkanut toimia isännän ilmeellä, Risto oli monta kertaa omin päin
mennyt muuttamaan isänsä päätöksiä ja käskyjä. Se oli suututtanut
vanhaa Ristoa, mutta hän ei ollut kuitenkaan nostanut siitä riitaa,
vaan oli piiloutunut kuoreensa ja murjottanut äänettömänä kuin
myyrä kolossaan, silmät kyynyssä ja huulet nipistyksissä. Häntä oli
tottapuhuen aina harmittanut Penttilän — täytyi myöntää — avoin,
kirkas ilme, varsinkin kun pelkäsi ja tiesi itse olevansa sulkeutuneen,
luihun näköinen. Paha sanoa itsestään niin, mutta mikä auttoi. Se
häntä oli erikoisesti katkeroittanut, että Risto-vainaja oli selvästi
mieltynyt appeensa, koska usein puhui hänestä, kehui hänen taitoaan ja
kiitteli hänen hyvyyttään ja anteliaisuuttaan. Penttilän malliin hän
oli ryhtynyt Aholaa hoitamaan. Se oli ollut vanhalle Ristolle katkeraa
kuultavaa tuo usein toistettu ”niin Penttilässä tehdään”. Milloinkaan
Risto-vainaja ei ollut tullut kysymään neuvoa isältään, vaikka olihan
tämäkin kykenevä maanviljelijä ja oli saattanut tilansa ensiluokkaiseen
kuntoon. Ei olisi sopinut Ristoa moittia varsinkaan näin kuoleman
jälkeen, mutta minkäs teit, kun vanhat harmit sattuivat juolahtamaan
mieleen.

Taas vanha Risto säpsähti, sillä hänen silmiinsä kuvastui hänen
poikansa, joka näytti olevan menossa Aliinan kamariin. Jonkun varjo
se tietenkin vain oli, joka heilahti ovella, mutta eriskummallisella
tavalla tänä iltana varjot ottivat elämän ja kuoleman hahmoja. Mihinkä
se Kuolonenkeli lienee kadonnut? Kun ei vain olisi päässyt pujahtamaan
Aliinan kamariin hakemaan pois saalistaan? Vanha Risto tuli kovin
levottomaksi ja lähti liikkeelle. Sillä aikaa kun vieraat tungeksivat
jälkiruoan ympärillä — jäätelöä ja vadelmahilloa kermavaahdon ja
kaakun kanssa —, hän pistäytyi kenenkään huomaamatta Aliinan kamariin
katsomaan, miten lapsi voi. Hiipimällä hän sinne hiipi kuin olisi
ollut varkaissa. Ensin hän luuli, ettei siellä ollut ketään, mutta
sitten hän näki jonkun juuri kumartuvan lapsen puoleen. Himmeässä
valaistuksessa se näytti mustalta varjolta kuin olisi todellakin
Kuolonenkeli pysähtynyt siihen katselemaan kukkasta, joka hänen oli
taitettava. Risto-isännältä puristui rinnasta kauhunhuokaus, kun
hän samalla sanomattomaksi helpotuksekseen huomasi, että sehän oli
Penttilän Anna-emäntä, joka oli tullut Aliinan ja Laura-tytön sijaan,
jotta nämäkin saisivat osansa tarjoilusta. Anna-emännän musta leninki
se oli valaistuksen hämyssä aikaansaanut niin kaamean mielikuvan.
Risto-isännän polvet tutisivat heikkoudesta ja hänen täytyi ähkäisten
istahtaa lepäämään.

— Miten lapsiraukka voi — tämä minun poikani ja sinun tyttäresi
poika? hän kysyi sitten hiljaisella, masentuneella äänellä.

— Huonosti, huonosti, niinkuin lepattava liekki, Anna-emäntä vastasi.
— Minulta kun vietiin Aino-tyttäreni juuri vaikeimmillaan ja
hempeimmillään, vietiin Timo-poikani miehuutensa kynnyksellä, niin olen
rukoillut, että Jumala tyytyisi heihin ja sallisi minun pitää pikku
Riston, mutta epävarmalta näyttää. Ei elämää voi ymmärtää.

— Sinulle jää kuitenkin niin paljon, että jaksat kestää murheesi,
sanoi Risto. — Jää Aliina, jonka kohdussa piilee tervettä elämää monen
sukuhaaran alkamiseksi, kunhan vain löytyy sen herättäjä. Ja se löytyy,
siitä voit olla huoletta. Ei kulu monta vuotta, kun jo helmoissasi
taapertaa pienokaisia. Silloin ovat tänään tuntemasi murheet muuttuneet
valjuiksi muistoiksi, joiden parissa viivähdät vain virkistäytyäksesi
niiden menneellä mieluisuudella. Toisin on minun laitani. Jos lapsi
kuolee, niin manalle on mennyt sukuni viimeinen vesa, ja isäini maat,
jotka he ja minä olemme raivanneet ja asuttaneet, siirtyvät pois
minulta — sinun ja miehesi omaisuudeksi. Minulle ei jää muuta kuin tuo
kurja syytinkitupani, joka sekin voidaan muuttaa toiseen paikkaan, sen
nurkkaus kun kuuluu olevan kielletyllä alueella. Ainoa, mitä minulle
jää runsaasti, on katkera mieli, tyytymättömyys kaiken sen johdosta,
mitä elämäni lopussa on osakseni tullut. Minkä vuoksi luulet osani
tulleen tällaiseksi?

— Sitä en tiedä, Anna-emäntä vastasi huoaten. — Sen vain tiedän,
ettemme me, mieheni ja minä, ole sinulle milloinkaan pahaa toivoneet.

— Kaikki olisi mennyt toisin, jos olisit odottanut minua niinkuin
tiesit minun tahtovan, sanoi Risto.

— Ne ovat sinun uniasi nuo, kuiskasi Anna-emäntä. — Ei meidän
välillämme ole mitään ollut etkähän sinä ole milloinkaan sellaisesta
puhunut.

— Niin se kuitenkin on. Meidät oli luotu toisillemme ja kun se käsky
ei toteutunut, seurasi onnettomuus — ainakin minulle.

— Vaikene jo, sanoi Anna-emäntä, ja käy tuomiolle itsesi kanssa.
Omassa sydämessämme on aina onnettomuuksiemme lähin syy. Poistu nyt,
sillä lapsi häiriytyy puhelemisesta.

Oli jo myöhäinen. Risto-isäntä tuli parhaiksi saapuville, kun rovasti
laski lähtökahvikuppinsa pöydälle, kuivasi viiksensä ja katsahti
kysyvästi kelloonsa. ”Oo-hoh!” hän virkkoi, ”vanha päivä on mennyt ja
uutta Luoja armossaan taas vuovaa näkyviin. Ei muuta kuin kiitetään ja
lähdetään”.

Tukevin, horjumattomin askelin vanha seurakunnan paimen astui samalle
paikalle, josta pitäen oli kuutisen tuntia aikaisemmin avannut tämän
elämän ja kuoleman juhlan, liitti kätensä yhteen ja kiitti ytimekkäin,
kansanomaisin sanoin Jumalaa ruoasta ja kaikesta muustakin, mitä
hyvänsä Hän oli tälle kansalle armossaan suvainnut antaa. Luettuaan
lopuksi Herran siunauksen hän apua pyytämättä veisata hojotti
kajakalla, voimakkaalla äänellä värssyt, jotka olivat jääneet hänen
muistiinsa kai jo lapsuudessa, vanhan virsikirjan ajalta:

Muistakaamm’ sitä aina,
kun ruokaa nautitsemm’,
ett’ Herra eineen lainaa
ja kaikk’ kuin tarvitsemin’.
Sull’, Jeesus, kiitos olkoon
ja kunnia kaikilt’ tulkoon,
kun runsaast’ ruokit meit’.

Kaikk’ hyvyys meille tulee
avarast’ armostas.
Runsaamp’ kuin kukaan luulee
olet sun lahjoissas.
Terveyden ja rauhan suonet
ja estät pirun juonet,
sull’ kiitos olkoon ain’.

Meill’ Pyhä Henkes lainaa,
suo olla tykönämm’,
ja oikiass’ uskoss’ aina
meit vahvist’ pysymään.
Varjele meit’ täss’ eloss’
ja viimein taivaan iloss’
ann’ riemuit’ iäisest’.

Risto-isännän kaukovieraitaan varten tilaama linja-auto, johon
ensimmäiselle paikalle oli sijoittunut rovasti, oli ajaa hurauttanut
tiehensä. Pois olivat jo menneet muutkin vieraat. Vain apuväki oli
jäänyt korjaamaan ruokia ja astioita. Pihalle, jossa Risto-isäntä
seisoi yksinään, näkyi hyvin, miten he siellä hommasivat. Kaikkialla
muualla paitsi Aliinan huoneessa oli vielä kirkas valaistus. Siellä
oli himmeää, hiljaista. Lapsi oli yksin, sillä Aliina näkyi puuhaavan
tuvassa muiden kanssa. Ehkä Anna-emäntä oli hänen luonaan.

Nyt hän pysähtyi työssään ja näytti kuuntelevan tarkasti. Sitten hän
laski kädestään lautasen, jota parhaillaan kuivasi, ja lähti kamarinsa
ovea kohti. Risto-isännän sydäntä kouristi. Näkikö hän olemattomia,
yliluonnollisia, Vai menikö Aliinan edellä tosiaankin tumma hahmo?
Sehän oli tietenkin Aliinan oma varjo, mutta kun se sattui hänen
kamarinsa oveen ja liikkui, niin se aiheutti kummia ajatuksia. Eikö
kuulunutkin Kuolonenkelin höyhenten kahinaa? Kaikkia pitää vanhan
miehen kiusakseen kuvitella, vaikka luulisi hänen jo oppineen
ymmärtämään enemmän. Tuskanhiki kohosi yön kylmyydestä huolimatta hänen
otsalleen ja hän vapisi kuin vilustunut. Hän tunsi yhtäkkiä, että nyt
oli tullut ratkaisun hetki.

Epätoivoissaan hän lankesi pihan jäätyneelle kamaralle polvilleen ja
alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Kaikkeen pahaan, itsekkyyteen, oman
voiton pyyntöön, tylyyteen ja häijyyteen, hän tunnustautui syylliseksi,
kunhan Jumala vain sallisi lapsen elää. ”Etkö muussa tapauksessa?”
kuului salaperäinen ääni kysyvän. ”Joka tapauksessa!” hän vastasi,
mutta huolimatta vilpittömästä tahdostaan tunsi hämärästi, että
kysymyksessä oli sittenkin hänen puoleltaan tuo ehto ja että hän
siis joutui ikäänkuin käymään kauppaa Jumalan kanssa. ”Enhän minä
voi mitenkään luopua lapsesta, en mitenkään! Hänestähän tässä on
kysymys eikä minusta, vanhasta rähjästä, joka joudan menemään vaikka
minne!” Mutta ei tämä väite tuntunut tehoavan. Minkäänlaisia ehtoja
ei ollut lupa asettaa. Koko siitä hengen asennosta oli irtauduttava.
Hätääntyneenä hän sydämessään parkaisi, että minkä hän tekee, kun on
liian paatunut kyetäkseen ryömimään ulos vanhasta syntisestä nahastaan.
”Ota sinä, Herra, se vaiva itsellesi, että nyljet minut, teet, mitä
tahdot...”

Hän kohosi maasta, jossa oli taistellut kasvoillaan, ja katsoi
taivaalle, jossa nyt, yön pimeimpänä hetkenä, tähdet paloivat kuin
tulessa. Niitä lensi siellä täällä kuin tulipiirtoja tummaa pohjaa
vastaan. Hän jäi turtuneena katselemaan ja ihmettelemään niitä.
Mitä tämä pohjaton avaruus on? Mitä on ihminen? Minne joutuu lapsen
sielu, kun Kuolonenkeli on käynyt noutamassa sen? Kas, kuinka tuossa
oli kirkas lento — kesti niin kauan, että sitä todellakin saattoi
katsella ja ajatella. Kuinka kylmä, lahjomaton ja leppymätön olikaan
iankaikkisuus!

Yötuuli suhahti hänen ohimohiuksissaan kuin kuiskaten hänelle jotakin.
Hän käännähti äkkiä katsomaan tupaan. Siellä olivat kaikki herjenneet
työstään ja katsoivat Aliinan oveen päin kuin olisivat kuulleet
kamarista jotakin. Nyt se aukeni ja Aliina tuli näkyviin kädet silmille
painettuina, kumarassa, murtuneena. Risto-isäntä ymmärsi, mitä oli
tapahtunut, ja luhistui pihatantereelle. Selällään maaten hän siinä
katseli tähtitaivaan ikuisuutta uhmaavana, sisuuntuneen katkerana,
voitettuna, mutta lannistumattomana. Karjalaisisäntä ja -emäntä hänet
löysivät ja auttoivat sisään ja vuoteeseen.

4

Oli lauantai, toukokuun 11. päivä, ensimmäisen helluntaipäivän aatto.
Penttilän lautamies ja Saku palasivat touonteosta, mielessä sauna ja
ruoka. Rekiinan kovaääninen kuului toimittavan asiaa jossakin saunan
puolessa, mikä herätti toivorikkaita aavistuksia. Kille ja Mille
nousivat naukaisemaan isännälle ja Tommi heilautti laiskasti häntäänsä
loikoessaan niin tarkasti keittiön portaiden edessä, että jokaisen
kulkijan täytyi astua sen yli. Sen ei tarvinnut enää olla varuillaan,
sillä kukaan ei ollut moneen kuukauteen uhannut riipaista mattoa
sen alta. Timo oli lähtenyt jonnekin ja pysyi poissa. Tommilla oli
tottapuhuen Timoa hyvin ikävä. Elämä oli muuttunut yksitoikkoiseksi,
kun ei ollut Timoa, jolle ärhennellä. Tulisi edes se huvilan hullu
tuomari taas pitämään alituista konstailuaan, niin olisihan jotakin
haukkumista. Tommi tiesi kokemuksesta, että kunhan kesä saapuu oikein
todenteolla, niin pian sitten tuomari ilmestyy tuohon portille ja
alkaa ensimmäiseksi työkseen tutkistella, miten täällä olivat Tommin,
Killen ja Millen asiat. Molemmista edellisistä ei ollut sanottavana
erikoisempaa — ei ainakaan moitetta, sillä heidän elämänsä oli ollut
täysin siveellistä —, mutta Mille, niin, Mille! Näkihän jokainen,
missä tilassa se nyt oli. Ei ollut vaikeaa kuvitella, minkälainen
se olisi silloin, kun tuomari saapuisi. Jos se olisi lehmä, niin
se ei mahtuisi tuosta portista. Pahinta oli vielä, ettei ollut
täyttä varmuutta, kenen kanssa Mille oli harjoittanut kevytmielisiä
kuutamojuoksujaan. Kille, jolla häneen oli laillinen oikeus, oli siinä
suhteessa viaton. Tommi oli itse kuullut, kuinka Mille oli sähähtäen
kieltänyt häntä tulemasta mukaan. Mikä lienee ollut naapurikylän kolli,
johon Mille oli hullaantunut. Tietääpä nuo — kevytmieliset hälläkät!
Ja kun on vielä sota-aika!

Penttilän lautamies kulki niin ajatuksissaan, että oli polkaista
Tommi-riepua. Huonolla tuulellakin hän kuului olevan, minkä Tommi
päätteli siitä, ettei isäntä vastoin tavallista tapaansa pysähtynyt
ruopauttamaan sitä kertaa, paria, leuan alta. Niinkuin tuo nyt olisi
maksanut paljoa tekijälleen verrattuna sen mielihyvän suuruuteen,
minkä se aiheutti vastaanottajalleen. Sellaisia ovat parhaimmatkin
ihmiset, joihin tämä Penttilä kyllä kuului. Myöntäessään tämän Tommi
hymähti katkerasti. Saku siitä meni loikaten isäntänsä jäljessä. Se
oli yksivakainen vanhapoika, joka ei hyväillyt Tommia eikä muitakaan
— enintään tuota Rekiinaa sivumennessään, jos ei sattunut näkijöitä.
Tommi ei ollut noista tuollaisista asioista tietävinäänkään, vaikka
kyllä ihmetteli itsekseen, että oikeinkohan Saku ja Rekiina vakavissaan
pitivät härkkimen kauppaa. Jonkinlaisia muhinoita niillä oli,
koskapa Tommi oli kuullut Sakun sanovan Rekiinalle, että ”älä yhtään
huolehdi, sillä kyllä minulla niin paljon rahoja on, että saan huoneet
hankituksi. Mitä sanoisit, jos ostaa pamauttaisin Järviskän mökin
tuosta mäenrinteestä?” Tommi tiesi Järviskän kauppailleen sitä. Mikähän
tässä oli takana? Ehkä sama kuin Millellä? Ei tiedä, vaikka Rekiinalla
tulisi kiire vihille.

Penttilän isäntä oli todellakin huonolla tuulella tai oikeammin
alakuloinen ja masentunut sen johdosta, että sää näytti yhä vain
pysyvän poutaisena ja kuivana. Minkä se sulatti ankaran talven
aiheuttamaa paksua kirttä, sen se jo melkein samalla kuivasi. Tämän
kuivan multakerroksen alla kirsi sitten pysyi kovana kuin jää
sahajauhoissa ja piti maata kylmänä. Olisi tarvittu monipäiväiset
lämpimät sateet, jotta olisi päästy todella hyvän vuoden alkuun. Näin
jos jatkui, niin katovuosi oli jokseenkin varmasti tiedossa. Ja mitä
se merkitsi kansalle ja valtakunnalle näissä oloissa, siitä Penttilän
isäntä oli täysin selvillä. Ei ollut elämä herkkua, kun tämän lisäksi
vielä ilkeitä huhuja risteili ilmassa kuin tulisia käärmeitä. Mikä
olikaan riivannut ihmiset ja ihmiskunnan?

Tämän kaiken kukkurana olivat sitten kotoiset harmit. Omat viljelykset
nuo tulivat kutakuinkin hoidetuiksi, kun hän ja Saku repäisivät itsensä
kahtia ja teuroivat neljän miehen edestä. Mutta kun olisi pitänyt
pitää huoli myös Aholan pelloista. Lapsensa kuoleman jälkeen Aliina
oli herpautunut niin, että vain vaivoin jaksoi hoitaa emännän osuuden.
Ellei karjalaiseukkoa ja Laura-likkaa olisi ollut, niin vaille olisi
jäänyt. Mutta ei vain hänen työkykynsä ollut vähentynyt, vaan lisäksi
vanha Risto oli heittänyt omasta puolestaan kaikki hellolleen. Pikku
Riston kuolinhetkestä saakka hän ei ollut aluksi noussut vuoteestaan,
vaan oli murjottanut siinä puhumattomana ja melkein syömättömänä.
Kahvia ja maitoa joi tilkan joskus harvoin. Vasta silloin, kun pikku
Ristoa oli lähdetty viemään kirkolle ja hautaan, hän oli noussut
katsomaan ikkunasta saattajain menoa. Sitten hän oli pukeutunut ja
alkanut liikuskella ja katsella ympärilleen, mutta työhön ei ollut
tarttunut, ei, vaikka pellot olivat alkaneet huutaa auraa ja äestä.
Vaikka Lehtelän Matti oli huhtonut öitä myöten ja karjalaisukko
autellut tomerasti, niin vähäksi silti sen vertainen työvoima jäi
Aholan kokoisessa talossa näin kevätkiireiden aikana. Kipeästi siinä
olisi tarvittu vanhan isännän apua. Matti oli jo kerran kysäissyt, että
eikös isäntä ryhtyisi äestelemään noita rinnepeltoja, jotta saataisiin
ne kylvöön ennenkuin kuivavat pölyksi, mutta ukko oli vastannut, ettei
hän välitä tehdä työtä toisille. ”Ne eivät ole enää minun peltojani,
vaan Penttilän, joka siis pitäköön huolta niiden äestämisestä”. Matti
oli tullut kertoneeksi tästä Penttilälle.

Aholan viljelysten hoito oli raskaasti painanut Penttilän tuntoa,
varsinkin kun Aliina oli herännyt huomaamaan asioiden olevan käymässä
hullusti ja hädissään turvautunut isäänsä. Vähitellen tämä olikin
ottanut käsiinsä myös Aholan töiden johdon ja koettanut saada
huolletuksi niitä niin pitkälle kuin Lehtelän Matin ja karjalaisukon
voimat riittivät. Kuluneella viikolla oli sitten tullut Penttilän laaja
kotivainio äestettäväksi kevätvehnän kylvöä varten. Kun oli sattunut
niin, että raja-aidan toisella puolella oleva Aholan vainio, jonka
sarat juoksivat melkein päittäin Penttilän sarkoihin, odotti samaa
pitelyä ja käyttöä, Penttilä oli tullut ajatelleeksi, että mitä jos hän
kaataa vanhan, jo lahoneen ja risaisen raja-aidan ja äestää ja kylvää
molemmat vainiot samalla ajamisella. Hän oli puhunut siitä Aliinalle
ja tämä oli ilostunut, sillä siten häneltä lieventyi raskas huoli.
Ajopaikasta ja siementen hinnasta hän kyllä sopisi isänsä kanssa.

Työt olivat kuitenkin viivästyneet niin, että hän pääsi toteuttamaan
aiettaan vasta tänä aamuna. Hän oli sopinut Matin kanssa siitä, että
tämä äestäisi määräluvun sarkoja ja kylväisi ne, ja että Saku tekisi
Penttilän puolesta saman. Kun hän oli laskenut molempien osalle melko
tarkalleen saman pinta-alan, ei palkoista eikä siemenestä tulisi
kysymystäkään, vaan oltaisiin työn valmistuttua kuitit. Hyvillä mielin
hän oli aamuvarhaisella mennyt pellolleen, jossa sekä Saku että Matti
olivat jo ajaneet äkeensä raja-aidan luo. Hän oli käskenyt molempia
rapsimaan kirveellä seiväspahat poikki ja läjäämään aidakset, mutta
silloin Matti oli alkanut kynsiä korvallistaan ja kieltäytynyt. ”Tämä
on raja-aita”, hän oli sanonut, ”jota eivät saa kaataa muut kuin ne,
jotka ovat isäntiä kumpainenkin puolellaan. Mutta jos lautamies itse
tekee sen aluksi, niin kyllä sitten noudatan tahtoanne ja jatkan”.
Penttilä oli silloin mennyt Sakun luo ja huomannut hänen ajattelevan
samoin kuin Matti. Sanaa sanomatta hän oli tällöin itse alkanut kaataa
aitaa ja kohta olivat Saku ja Matti ryhtyneet auttamaan. Tuosta miesten
kieltäytymisestä Penttilä kuitenkin oli tullut ajatelleeksi tarkemmin
sitä samaa, mikä muutenkin oli vilahtanut hänen mielessään, että
näet raja-aidan kumoaminen oli jollakin tavalla hänelle itselleenkin
vastenmielistä. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut näin kursailematta
suoritettuna laitontakin? Hän oli silloin siinä pellolla, kun oli
jo tarttunut kirveeseen, katunut aikomustaan ja meinannut peruuttaa
käskynsä, mutta ei ollut kuitenkaan jaksanut nolata itseään sillä
tavalla miesten silmissä. Hetkistä myöhemmin hän oli tullut syvästi
pahoilleen siitä, ettei sittenkin ollut tehnyt niin.

Penttilä mietiskeli päivänsä järkyttävää kokemusta ja tutkisteli
itseään, minkä verran hänellä oli siihen syytä. Sitä hän ei kuitenkaan
voinut löytää. Tuolla raja-aidan rikkomisella hän oli tarkoittanut
vain Aliinan parasta eikä vähimmälläkään tavalla omaa etuaan. Hän oli
täydellisesti viaton siihen, että Aholan maat olivat nyt sallimuksen
kummallisen johdatuksen kautta joutuneet hänen sukunsa omistukseen.
Kun Aliina oli nuori, kaunis ja elämänhaluinen, hän varmaan unohtaisi
surunsa ja valitsisi itselleen uuden puolison. Sitä ei voisi moittia,
vaan päinvastoin häntä oli siihen kehoitettava, koska hänen suuren
äitiysvoimansa jääminen hedelmättömäksi olisi vahinko. Ei olisi
kummastelemista, vaikka hänen vaalinsa sattuisi Lehtelän Mattiin,
jonka silmät eivät enää jaksaneet riistäytyä Aliinasta irti. Silloin
tapahtuisi se ihme, että sekä Aholan että Penttilän maat siirtyisivät
entisen muonarengin pojalle. Penttilä tunsi, ettei hänellä olisi siihen
mitään sanomista. Uusi suku kulkisi voimakkaana entisten sukujen
jalanjälkiä. Sitten voisi tulla aika, jolloin tila täytyisi jakaa
perillisten kesken. Silloin saattaisi Ahola nousta jatkamaan itsenäistä
elämäänsä, joka oli tänään loppunut niin murheellisesti. Tuo kaikki
kuului maailman tavalliseen menoon, jolle ei voinut mitään. Rakkaus,
syntyminen ja kuolema noudattivat omia lakejansa ja ohjailivat ihmistä
kuin sokeaa, joka ei osannut kulkea ilman taluttajaa eikä nähnyt
tulevaisuuteen nenäänsä pitemmälle. Ei pitänyt rakastua maatilaansa
niin syvästi ja luo auttamattomasti kuin vanha Risto oli tehnyt, sillä
se voi olla kuolemaksi.

Penttilä myönsi kernaasti ja otti siinä suhteessa syytä niskaansa, että
jos hän olisi arvannut vanhan Riston panevan tuon raja-aidan kaatamisen
niin pahakseen kuin oli tehnyt, hän olisi luopunut aikeestaan. Mutta
kun hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan Riston olevan niin arka. Ei
täällä ollut ennenkään oltu erikoisemman hienotunteisia, varsinkaan
Penttilän ja Aholan väleissä. Ärräpäät siinä olivat pian sinkoilleet
niin puolin kuin toisin, elleivät asiat olleet luontuneet oman mielen
mukaan. Mutta kuten sanottu tuo raja-aita olisi kyllä saanut olla
paikallaan, jos vain olisi tietty Riston ripustaneen siihen sydämensä.

Se oli ollut peloittavan näköistä — tuo, kun hänen, Penttilän,
siinä kaataessa ensimmäisiä seipäänvälejä vanha Risto oli yhtäkkiä
rynnännyt pientareella olevan vilja-aitan takaa ja keppiä heiluttaen
karjaissut, että ”älä koske, Penttilän s—na, siihen aitaan!” Se
oli kai ollut vartioimassa siellä aitan takana ja kuullut heidän
puheensa ja oivaltanut heidän aikomuksensa. Vaikka Risto oli sanonut
kieltäytyessään työstä, ettei hänellä ollut enää isännän asemaa
Aholassa, niin hän ei ollut silti voinut kestää sitä, että Aholan ja
Penttilän raja-aita kaatui. Sitä ei sopinut ihmetellä, sillä olihan se
samaa kuin olisivat rakkaimmat toiveet luhistuneet yhtäkkiä silmäin
edessä niin että rytinä olisi kuulunut. Sisulle se olisi käynyt
kenellä tahansa. Tietenkin Risto oli sadatellut häntä mielessään, että
”jopa oli Penttilän ahmatilla kiire pääsemään käsiksi Aholan maihin,
kun jo nyt piti kaataa raja-aita!” Se oli väärä syytös. Tuollaista
kiirettä hänellä ei ollut ollut — oli vain ollut touonteon tuskaa, kun
kevätkosteus pyrki haihtumaan käsistä.

He olivat pysäyttäneet työnsä ja jääneet kummastuneina ja peläten
katsomaan, kun vanha Risto oli yhä karjuen ja heilutellen käsivarsiaan
juossut — niin, juossut — pehmeätä, syvämultaista peltoa suoraan
heitä kohti. Jo kaukaa hän oli ollut sen näköinen, että Penttilä oli
varoittaen sanonut Matille ja Sakulle: ”Pitäkää varanne, miehet, ja
tulkaa väliin, sillä Risto varmasti käy minuun käsiksi. Koetetaan saada
se tyynnytetyksi”. Kun Risto oli sitten tullut niin lähelle, että
oli voinut erottaa ilmeen ja katseen, Penttilä oli päätellyt, että
”tuo mies on hullu”, ja varautunut puolustautumaan. Risto oli ollut
peloittavan näköinen: silmäterät suurina ja pistävinä, hampaat irvessä
ja yhteenpurtuina, harmaa tukka pörröllään, kun hattu oli pudonnut,
takki auki ja housut alas valahtaneina. Ääni oli hengästymisestä ja
karjumisesta painunut käheäksi ja rinnasta kuului ahdasta vinkumista.
Kaikesta tästä huolimatta Risto vain tuli, tuli, tuli, kunnes jo oli
aivan Penttilän edessä ja nosti keppiään lyödäkseen häntä...

Penttilä oli jo kohottanut kätensä siepatakseen kepin ja vääntääkseen
sen irti, ja Matti ja Saku olivat kiiruhtaneet aivan ääreen ja olivat
tarttumaisillaan Riston käsivarsiin, kun tämä samassa luhistui maahan.
Silmät pyörivät päässä älyttöminä, sokeina, suu haukkoi ilmaa, rinta
korisi — siinä kaikki. Puolen minuutin ajassa hänestä oli tullut
niin kuollut kuin ihmisestä ikinä voi tulla. Ei ollut tehtävissä
muuta kuin ottaa hattu päästä ja murhemielin katsoa vanhaa miestä,
kun se siinä nyt makasi velttona, kurjana ainekasana — miestä, joka
muutamaa minuuttia aikaisemmin oli ollut jokaisella ajatuksellaan ja
intohimollaan kiinni tässä ”elämäksi” sanotussa, mutta sillä nimellä
niin perin vähän selitetyssä olotilassa.

5

Sohvi-emäntä oli Helsingissä ollessaan käynyt kanslianeuvoksen
luona tervehtimässä sekä häntä että Ainoa. Kanslianeuvoshan oli
hänen kesänaapurinsa ja tuttavansa vanhoilta ajoilta ja nyt lisäksi
sukulainen, kun Lauri oli ollut kihloissa Kertun kanssa. Ainoa kohtaan
hän tunsi erikoista mielenkiintoa sen johdosta, että tämän mies, Juho Honkanen,
oli oman henkensä hinnalla pelastanut Laurin.

Se asia oli ollut Sohvi-emännän mielessä koko ajan, kun hän oli ollut
kanslianeuvoksen luona ja katsellut Ainoa tämän liikkuessa kalpeana ja
vaiteliaana kahvintarjoilupuuhissaan. Se oli tehnyt hänet vaiteliaaksi,
sillä aina, kun hänen piti ryhtyä selittämään jotakin laajemmalti,
Juhon teko pistäytyi saapuville ja riisti ajatukset itseensä.
Sohvi-emäntä ei voinut olla heltymättä ajatellessaan Ainon lyhyttä
onnea. Pari kolme vuorokautta vain ja sitten mies meni ikiteilleen.
Se oli kovaa eikä sitä pehmentänyt se, että lukemattomille oli käynyt
samalla tavalla, vieläpä pahemmin. Tässä toki oli jäänyt isälle
perillinen.

Sohvi-emäntä oli nähnyt heti Ainossa selvät merkit. Hän oli juuri sillä
tavalla kaukana maahisista kuin nuori äiti on huomattuaan itsessään
tapahtuneen ihmeen ja vaivuttuaan unelmoimaan tulevaisuudesta. Ainon
ilmeessä oli lisäksi erikoista se, että siinä oli onnen rinnalla
surumielisyyttä. Kai hän muisti Juho-vainajaa samalla kuin lastansa.

Heikkiläiskä oli hiljaa supatellen selitellyt Sohvi-emännälle
Ainon asioita ja seuraillut kostean palvovin katsein tyttärensä
askeleita. Jos Aino vain tuli riittävän lähelle, niin Heikkiläiskän
täytyi heti sipaista hänen kättänsä tai muuten koskettaa häntä. Jos
Heikkiläiskä olisi voinut auttaa tytärtänsä esimerkiksi olemalla hänen
jalkamattonansa, niin hän olisi heti heittäytynyt maahan hänen eteensä.

Sohvi-emäntä oli ollut koko kotimatkan vaitelias ja miettiväinen. Ettei
Heikkiläiskä olisi luullut hänen olevan jostakin pahastuksissaan,
hän oli pitänyt Heikkiläiskästä aivan erikoista huolta tarjoilemalla
hänelle auliisti eväitään. Mutta aina sen jälkeen hän oli vaipunut
mietteisiinsä, tuumimaan varsinkin Ainon asiaa.

Sitä näet, että mitä siinä oli tehtävissä ja mikä oli erikoisesti
hänen, Sohvi-emännän, velvollisuus? Ainolla ja hänen lapsellaan ei
ollut mitään turvaa, vaan he jäisivät kanslianeuvoksen ja Heikkiläiskän
kuoltua aivan tyhjän varaan. Se oli liian kova kohtalo leskelle ja
lapselle, joiden mies ja isä oli kuollut isänmaan puolesta.

Ja Sohvi-emännän pojan puolesta.

Aina kun ajatus elävämmin osui tuohon asiaan, kyyneleet nousivat
silmiin.

Tultuaan kotiin Sohvi-emäntä ei päästänyt Heikkiläiskää pois muuta
kuin pistäytymään töllissään. Hän tahtoi pitää nyt aluksi Ainon äidin
luonansa ja osoittamalla hänelle hyvyyttä ikäänkuin jollakin hämärällä
tavalla korvata hänelle sitä, mitä oli velkaa Heikkilälle ja Juho Honkaselle
. Kevään edistyessä töitä karttui niin runsaasti, että
Heikkiläiskän vähäinen lisävoima oli tarpeen. Hyvin muuten Sohvi-emäntä
sai talonsa työt sujumaan, vaikka ei ollut omaa väkeä häntä itseä
enempää. Häntä näet palvelivat mielellään sekä miehet että naiset,
sillä arvovallan, lujan tahdon ja oikeamielisyyden lisäksi hän oli
hyväsydäminen, sääliväinen ja antelias. Käydessään kerran kesässä hänen
luonaan kahvilla kanslianeuvos aina vertasi Sohvi-emäntää Louheen,
valtijattareen, joka mahtavana liikkui sillan liitoksella, laahoi
keskilattialla. Siinä oli todellinen suomalainen emäntä, hämäläinen
voimaihminen, jonka läsnä ollessa pienet sielut vaikenivat.

Nyt mentiin jo kesäkuuta. Sohvi-emäntä silmäsi ulos, jossa vallitseva
ainainen pouta ei tuntunut hänestä miellyttävältä. Mutta hänen
tapoihinsa ei kuulunut kapinoiminen luonnon järjestystä vastaan
muuten kuin mikäli se oli mahdollista pellonmuokkauksen, ojituksen,
lannoituksen ja sellaisen avulla. Kun se oli tehty, oli tyydyttävä
siihen, mitä taivas antoi. Vasta syksyllä tiedettiin, mitä pelloista
tulisi. Sitä ennen oli turhaa huolehtia siitä asiasta.

Hän istui tässä, mielessään aivan toinen seikka kuin vuodentulo,
parsiskeli Laurin sukkia ja kuunteli. Lauri oli näet tullut
edellisviikolla Helsingistä ja asettunut kesäteloille äitinsä luo. Hän
opetteli parhaillaan kävelemään uusilla jaloillaan, jotka oli saanut
jo sairaalassa, mutta joiden käyttöön ei ollut ehtinyt vielä perehtyä.
Sohvi-emäntä oli kuitenkin nähnyt jo sen verran, että kyllä Lauri
niillä pian liikkuisi melkein kuin entisillä omillaan. Nyt hän nukkui
tuolla kamarissaan, sillä ilmanvaihdos, rasitus ja paljo oleskelu
ulkona raukaisivat häntä.

Nyt siellä kuului vuode natisevan. Sitten tekojalat helähtivät
sattuessaan lattiaan. Nyt Lauri hapuili avukseen käsisauvat, joita
vielä käytti, jalantyngät kun olivat yhä hellät eivätkä sietäneet
ruumiin täyttä painoa. Tämä kyllä kohdistui reisiin, mutta silti.
Sohvi-emäntä oli aamuin autellut Lauria, kun tämä oli kiinnittänyt
tekojalkoja paikoilleen. Paljon on niitä suunniteltaessa järkeä
tarvittu. Ovatpahan kuin nahkatupet, jotka nyöritetään tukevasti
reisien varaan. Jalantyngät, joita ei voi rasittaa, jäävät vapaasti
tupen sisään. Kyllä Laurin reidet kestävät vaikka kuinka suurta painoa,
sillä ovathan ne kuin terästä. Oli siitä ainaisesta juoksemisesta edes
se hyöty. Nyt kuului rautajalkojen jykevää astuntaa.

Ovi aukeni ja Lauri tuli äitinsä luo verkkaisin, vakavin askelin,
varoiksi tukien itseään käsisauvoillaan. Hän istahti äitinsä viereen ja
katseli ajatuksissaan häntä, mielessä kuitenkin selvästi jotakin muuta.
Äiti näki sen hänen ilmeestään ja katseestaan, joista loisti samalla
kertaa rauhaa, onnea ja surua. Laura oli jo ehtinyt hiukan päivettyä
ja muutenkin saada kasvoihinsa terveyden ja ulkoilman hohtoa. Hänen
katseestaan oli haihtunut se epäterve, vauhko sävy, joka oli ollut sen
leimana sairaalassa silloin kun hirveät mielikuvat olivat ahdistaneet
häntä Äidin valtasi hyvä mieli hänen tarkatessaan poikaansa, joka sanoi
surumielisesti, mutta samalla onnekkaasti:

— Näin tuossa Kertusta unta. Mitäpä unista, mutta lohduttavaa se
kuitenkin oli. Kerttu oli kuin ennen, mutta jollakin tavalla vielä
iloisempi ja onnellisempi kuin silloin. Oli kuin hän olisi tahtonut
sanoa jotakin, mutta ei voinutkaan, ja viittoi siksi minua mukaansa
kuin katsomaan jotakin. Tunne nyt, että Kertulla on rauha.

— Niin on, äiti sanoi. — Rauha hänellä varmasti on ja autuus. Jumala
on palkinnut sillä hänen uhrinsa. Rauha on jo sinullakin. Joka kerta
kun näet Kertusta unta, hän on yhä autuaampi. Samanlainen hän on
päiväunissasikin, kun mietit ja muistelet häntä. Elämä on ihmeellistä
senkin puolesta, että sanomattoman suuresta onnettomuudesta ja surusta
voi ajan vaikutuksen kautta, jos vain sydämemme on sen arvoinen, tulla
lohdutuksen ja siunauksen lähde. Miten se tapahtuu, sitä en käsitä,
mutta kokemuksesta tiedän niin olevan. Tarkoitan tietenkin isäsi
kuolemaa.

— Ymmärrän, Lauri vastasi. — Olen alkanut tuntea jotakin sellaista.

— Silloin alat myös huomata, että Kertun kuollessa ja muuttuessa
nuoruuden muistoksi sinulle jäi murheestasi huolimatta elettäväksi
todennäköisesti pitkä, työteliäs, käytännöllinen elämä, joka asettaa
sinulle omat vaatimuksensa. Surulleen ei saa omistautua niin, että
työ jää tekemättä. Suomen ei unohda sankarivainajiaan, vaikka
se käykin työhön ehkä entistä kiihkeämmin. Päinvastoin se kunnioittaa
juuri siten heidän muistoaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Luulisitko Kertun hyväksyvän sitä, että hänen tähtensä löisit laimin
elämän vaatimukset?

— Tuskinpa vain Kerttu sitä sallisi. Hän oli reipas, järkevä,
käytännöllinen.

— Sitä minäkin, vahvisti äiti ja jatkoi: — Niinpä sinun olisi
tänä levähdys- ja toipumiskesänäsi ryhdyttävä suunnittelemaan
tulevaisuuttasi. Aiotko jatkaa lukujasi?

— En ole siitä vielä selvillä, Lauri vastasi. — Terveyden puolestahan
se kai jotenkuten kävisi ja alaa pidän yhtä suuressa arvossa kuin
ennenkin, mutta entistä innostusta minulla ei siihen ole, sen
tunnustan. Olen kai nähnyt verta liiaksi, kokenut itse riittävästi
tuskia ja hengittänyt tarpeeksi sairaalan hajua. Mutta ehkä muutun
taas, kun aika kuluu. Toisaalta tunnen entistä enemmän viihtyväni
vapaassa ulkoilmassa.

— Sinulla on tässä iso maatila, jota esi-isäsi ovat viljelleet satoja vuosia
. Eikö sen hoitaminen ja saattaminen yhä parempaan kuntoon ole
maan, kansan ja yhteiskunnan kannalta vähintään yhtä arvokasta kuin
toimiminen lääkärinä?

— Tottakai, Lauri vastasi. — Mikä onkaan sen vapaampaa, uljaampaa ja
tärkeämpää kuin se.

— Tultuani näin jo vanhemmalle puolelle olen yhä enemmän —
Sohvi-emäntä puheli ja silitti Laurin polvea tukevalla kourallaan —
alkanut huolehtia, miten tämän tilan käy, kun minut aika jättää. Sinä
et tietenkään myy sitä, vaan pidät sen ja hoidatat jollakin pehtorilla
tai etulaisella, itse kun, jos sinusta tulee lääkäri, näes asut
enimmäkseen Helsingissä tai missä milloinkin. Kyllähän tila silläkin
tavalla säilyy kohtalaisessa kunnossa, mutta ei sitä silloin kuitenkaan
viljellä niin kuin päällä asuva isäntä tekisi.

— Arvattavasti ei, Lauri myönsi. — Äiti siis haluaisi minun luopuvan
luvuista ja asettuvan tänne maanviljelijäksi?

— En luopuvan luvuista, vaan muuttavan niiden alaa. Sinun pitäisi
perehtyä maanviljelykseen samaa tietä ja vielä paremmin kuin akranoomit
tekevät. Aikoja sitten olen huomannut, etteivät entiset konstit enää
auta, vaan että tarvitaan uutta tietoa ja uusia keinoja. Kahdensadan
peltohehtaarin tilaa ei nykyaikana voi enää hoitaa vanhaan tapaan. Tämä
on asia, jota sinun pitää tarkkaan harkita. Ja sitten on eräs toinen.
Siitä on kyllä vaikeaa puhua — taitaa olla liian varhaista... Mutta
sitä aikaisemminpa tuosta päässee selville...

Sohvi-emäntä nyppi hämillään Laurin takinrintamusta, silitti sitä ja
nyppi taas kuin olisi siinä ollut ruokatahra tai irtautunut langanpää.
Yritettyään monta kertaa hän sai lopulta sanotuksi:

— Kanslianeuvos kuuluu tulevan huvilaansa ensi viikolla. — Niin aina,
myönsi Lauri. — Johan siitä mainitsitte aamulla.

— Kauan ne ovat viipyneetkin Helsingissä...

— Niin ovat.

— Aino ja Mimmi kuuluvat tulevan mukaan, mutta ei enää Esteri, joka
menee juhannuksena naimisiin sen Antti Toivosen kanssa. Niin sitä
Heikkiläiskä kehui.

— Vai niin, ihmetteli Lauri, vai menee Esteri näin pian naimisiin
Toivosen kanssa, vaikka tällä oli hyvin kaatumataudin näköinen kohtaus.
Ehkä se on kuitenkin ollut muuta.

— Ja Kalevi ja Anja-neiti vihitään täällä juhannusaattona.

— Niin — kuulin sen jo Helsingissä.

Laurin äänessä oli surullinen vivahdus. Sohvi-emäntä ponnisteli
päästäkseen eteenpäin. Vihdoin hän huomasi sanoa:

— Aino tuskin voi enää syksystä olla kanslianeuvoksen palveluksessa...

— Kuinka niin?

— Syntyy näet pikkuinen silloin... Mitä arvelet siitä, jos... jos...?

— Sa-sano! Lauri kiirehti äitiään tämän omalla tavalla.

— Jos ottaisin Ainon jo nyt kesällä tänne meille? Ei hän jaksa enää
kauan tehdä talousapulaisen töitä, täällä maalla kun täytyy kanniskella
vesiä ja puita, mikä ei hänen tilassaan sovi. Kyllä Mimmi, joka on
vielä rivakka akka, yksinkin sen kanslianeuvoksen kantturan hoitaa.
Onhan siellä sitäpaitsi rouvia kaksittain. Kai nekin tikkuja ristiin
laittelevat, jos eivät muuta.

— Mikä, ettei. Äiti ottaa Ainon tänne. Asetan vain yhden ehdon eli
sen, ettei piiaksi, vaan omaksi tyttäreksi. Juhon tähden, ymmärrättehän?

— Kuinka mä nyt en tota ymmärtäisi! ihmetteli Sohvi-emäntä. — Siitä
tämä koko ajatukseni on lähtenytkin, että kun Ainon mies uhrasi
henkensä sinun puolestasi, niin meidän velvollisuutemme on tavalla tai
toisella turvata hänen leskensä ja orpona syntyvän lapsensa elämä.
Toistaiseksi se tapahtuu parhaiten tällä tavalla. Tulee siinä samalla
sitä vanhaakin velkaa suoritetuksi.

— Jaa sitä Heikkilän kuolemaa? kysyi Lauri alentaen ääntänsä.

— Sitäpä sitä. Ei sillä, että minulla lain edessä siinä syytä olisi,
mutta kun arka tuntoni vain kuiskii, etten tehnyt kaikkeani Heikkilän
pelastamiseksi, niin siitä on sydämessä aina hyvityksen kaipuu.
Verivelkaa ei saa jättää avoimeksi. Oletko tullut ajatelleeksi,
miten suuri sinun velkasi Juholle onkaan ja mihin kaikkeen se sinua
velvoittaa?

— Olenhan kyllä, tottakai, Lauri havahtui vastaamaan, mutta ehkä en
niin pitkälle kuin aavistan teidän nyt tarkoittavan.

— Sinusta on tuleva Juhon sijaan hänen lapsensa isä. Parasta on, että
jo nyt ilmaisen sinulle tämän ajatukseni, jotta ehdit tottua siihen.
Siten tulisi meidän molempain verivelka täydellisesti maksetuksi. Siksi
haluan saada Ainon tänne, perehtymään taloosi ja emännän tehtäviin.
Lapsina olitte kuin luodut toisillenne ja rakastitte lasten tapaan
toisianne. Kostonhimossani ja ylpeydessäni erotin teidät silloin. Nyt
olisi suurin iloni nähdä teidät toistenne omina. Varma olen, että siitä
koituisi meille kaikille anteeksiantamus ja onni.

Sohvi-emäntä hyrähti itkuun ja nosti esiliinan silmilleen. Lauri alkoi
yhtäkkiä muistella kansakouluaikaansa, jolloin ensimmäinen kiintymyksen
tunne, kohteenaan tosiaankin Aino, oli hänessä herännyt. Se oli ollut
hyvin suloista, sillä siinähän olivat rinnalla kaikki muutkin tunteet,
jotka tekevät lapsen onnelliseksi. Vai tuollaista äiti suunnitteli.
Laurin täytyi myöntää hänen ajatelleen asiaa perinpohjin. Aino oli
joutunut käymään sairaalassa jonkin kerran kanslianeuvoksen asialla
ja tullut silloin tervehtimään Lauriakin voidakseen kertoa hänen
voinnistaan. Hän oli katsonut vain lattiaan — ei Lauriin, joka nyt
muisti, ettei Aino ollut heidän jouduttuaan erilleen juuri milloinkaan
katsonut häntä avoimesti ja kirkkaasti silmiin — vilkaissut vain.
Mitähän Kerttu ja Juho sanoisivat äidin suunnitelmasta? Kerttu,
niin, hän näytti nauravan iloisesti. Ehkä tämä oli se asia, jota hän
oli tullut unessa ilmoittamaan. Ja Juho, niin, Juho näytti tulevan
liikuttuneeksi kuin olisi häntä kohdannut suuri onni.

Lauri nousi vaivalloisesti ja sanoi odottavasti katsovalle äidillensä:

— Eihän niin tärkeistä asioista voi näin äkkiä mitään sanoa, saati
päättää.