NELJÄS LUKU.

1

Tuomari Vuoren täytyi kiiruhtaa Helsinkiin jo maanantaiksi, syyskuun 4:ksi päiväksi,
hoidossaan olevien tärkeiden asioiden vuoksi. Samalla
kertaa matkustivat joukko-osastoihinsa Kalevi Lauri Ylitalo ja.
Kanslianeuvos, Helena-rouva ja Kerttu lähtivät huvilasta vasta
lauantaina, 9. päivänä. Kauniita, kesäisiä säitä riitti yhä, mutta
odotellessa klo 6 linja-autoa saattoi tuntea syksyn jo saapuneen. Oli
kirkasta, mutta viileätä, ja puhalsi navakka tuuli. Karjatarhoissa
lopetettiin lypsyä ja sieltä täältä saapui jo läheiseen meijeriin
maitokuormia. Nuoret naiset, joiden silmissä oli vielä aamu-unen ilme
ja poskilla terve ahavan hohde, siirtelivät raskaita tonkkia kuin
leikkikaluja ja antoivat yleensä työn sujua surkeilematta. Kaikki
olivat vaiteliaita ja tyytyivät vain silmäniskulla annettuun ja
vastattuun ”hyvään huomeneen”. Varikset raakkuivat sänkipelloilla ja
kottaraiset lentelivät sakeina parvina, kunnes löysivät hetkiseksi
mieluisan istumasijan. Kauan ne eivät kuitenkaan malttaneet viipyä
yhdessä paikassa, vaan tarinoituaan hetken pyrähtivät taas lentoon.
Kanslianeuvos tarkasteli niitä nyt samalla tavalla kuin joka syksy,
monen kymmenen vuoden aikana. Hänen mietteensäkin, jotka itsestään
syntyivät tuota hälisevää parvea katsellessa, olivat luultavasti aina
entisten kaltaisia. Vanhus huokasi. Hänen elämässään ei enää tapahtunut
uutta, vaan kaikki oli vanhan kertautumista.

Tuuli kiihtyi myrskyksi, joka raivosi koko päivän, mutta iltapäivällä
Helsinkiin tultua saattoi todeta, ettei sää ollut silti vielä kääntynyt
kylmän puolelle. Tuomari Vuori oli vastassa ja pyysi isäänsä ajamaan
heti kotiin ja jättämään Ainon asemalle huolehtimaan matkasälyistä.
Esteri sai jäädä hoitamaan Helena-rouvan pakaasia. Niin siinä erottiin
jokainen omalle haaralleen, pääsemättä kuitenkaan lähtemään niin
pian kuin olisi tahdottu. Sillä aikaa kun he olivat neuvotelleet,
matkustajatulva näet oli pyyhkäissyt kaikki autot olemattomiin.
Ei ollut saapuvilla muuta kulkuneuvoa kuin syrjempänä vartioiva
vaatimattoman näköinen ajuri, jota arvattavasti ei kukaan ollut
huolinut. Odottamatta kutsua se samassa alkoi ajaa kanslianeuvosta
kohti, joka pian tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen Riihiseksi. Tämä
puheli:

— Kanslianeuvoskin on palannut mailta... Helsingin kaupungin
puolesta saanen toivottaa teidät tervetulleeksi tähän kusiaispesään.
Tarkastellessani ihmisjoukkoa, joka pursusi ulos asemahallista, että
olisikohan tuossa ainoatakaan sellaista kansalaista, jolle kelpaisi
Riihisen roska, näin kanslianeuvoksen hatun ja tiesin heti, että sen
kantaja alentuu kyllä nousemaan rattailleni. Kuta suurempi herra, sitä
nöyrempi. Sinne entiseen paikkaanhan sitä? Tottakai. Ei kanslianeuvos
muuta sieltä ennenkuin sen lopullisen ja viimeisen kerran. Sellaista
hattua kuin kanslianeuvoksella ei ole toista koko Helsingissä, lieneekö
Suomessakaan. Tukholmastahan se tuli ostetuksi siinä kolmisenkymmentä vuotta sitten
? Sitä minä tässä muistelin. Ja maksoi viitisen ruunua?
Joo. Niin se oli. Se oli alkuaan vähän niinkuin harmaa, mutta on
sen väri nyt aikalailla muuttunut. Melkein ruskeaksi. Tottakai niin
pitkässä ajassa. Muuttunuthan on sinä aikana kanslianeuvoksenkin väri,
joskin päinvastaisessa järjestyksessä eli ruskeasta harmaaksi. Ennen
siellä Kuopion puolessa herrat pitivät samaa talvilakkia ja kesähattua
kymmeniä vuosia. Ei niitä vähällä vaihdettu. Vaan entäs nyt? Joka vuosi
ainakin hattu. Kanslianeuvos on vanhan kansan miehiä niinkuin tulee.
Jaa että mitenkäkö täällä Helsingissä on voitu... Kyllähän täällä —
mikä, ettei... Puhelevat vähin ryssän aikeista, jotta sillä näet olisi
muka tullut ikävä takaisin Helsinkiin kiskomaan suomalaisen housuista
paitaa näkyville. Vaan ei siitä mitään tule. Ennen vaikka... Tshoh,
ruuna! Pahustako vilkuilet ja vahtaat kuin olisit urkkija. Ei muuta
kuin kopsuttele menemään... Vanha taksa on voimassa. Kiitoksia vain ja
hyvää voimista kanslianeuvokselle. Tuossa on jo Mimmi ovella ottamassa
vastaan kapistuksia. Tottahan minä nyt kanslianeuvoksen huushollaskan
tunnen. Kymmeniin eivät mahdu ne kerrat, jotka olen kyydinnyt häntä ja
hänen raskasta kassiaan Kauppatorilta tänne. Hyvästi, hyvästi!

Kanslianeuvos epäili Riihisen ottaneen Mimmiltä selkoa tulopäivästä ja
hetkestä ja varautuneen asemalle kyttäämään vanhaa kyydittäväänsä.
Niin hän oli tehnyt monta kertaa, sillä puuha kannatti siinäkin
tapauksessa, ettei Riihinen onnistunutkaan saamaan kyytiä: Mimmi
tarjosi näet Riihiselle kupillisen kahvia ja siihen kuuluvan määrän
pullaa. Olivat luultavasti vanhempia ja läheisempiä tuttavia kuin
Riihinen myönsi. Kanslianeuvos oli tullut sangen pätevin perustein
siihen johtopäätökseen, että heidän tuttavuutensa periytyi jo Riihisen
kaartilaisajalta. Siihen kunniakkaaseen joukko-osastoon vanha ajuri
näet oli kuulunut.

Nyt oli sitten sunnuntai, syyskuun 10. päivä. Tuloiltanaan
kanslianeuvos oli ollut matkasta niin väsynyt, että oli mennyt melkein
heti levolle, ehtimättä pitää kodissaan sitä yleistarkastusta, joka
kuului hänen tapoihinsa pitempien poissaolojen jälkeen. Hän oli vain
nauttinut siitä tunnelmasta, että oli taas kaupunkikodissaan ja
Helsingissä. Huvilassa ja maalla oli hyvä olla — muusta ei voinut
olla puhettakaan —, mutta se hyvyys kuului kesän iloihin. Elokuun
iltojen yhä pidentyessä ja pimentyessä, Perttulin myrskyjen murtaessa
suven voimia, lehtien kellastuessa ja viljojen kadotessa pelloilta
mieleen hiipi Helsinki valoineen ja mukavuuksineen — kaikkine niine
viihdykkeineen, joita Helsingin kokoisten kaupunkien kulttuuri jo voi
tarjota. Niin tenhoutuneena kuin kanslianeuvos kuuntelikin aaltojen
loisketta huvilansa rantakiviin ja sen pihapetäjissä humisevaa tuulta,
hän kuitenkin tunsi ikävöivänsä Helsinkiin, sen tilavaan, lämpöiseen
kotiin, kulttuurin ilmakehään ja ennenkaikkea hiljaiseen kirjastoonsa,
jossa vielä vanhana askarteli rakasta antiikkia koskevissa
tutkimuksissaan. Siellä oli nautittavissa oma erikoinen onnensa, jota
ei ollut huvilaelämässä sen väliaikaisuuden vuoksi — tuo sulkeutuminen
vahvojen, turvallisten seinien suojaan ja keskittyminen lukulampun
valopiiriin, jota ympäröi pehmeänä syvä hämy ja lämmin kodikkuus.
Siellä olivat myös tuoreimpina menneen onnen muistot, joita vanhuksella
oli kesän aikana ehtinyt tulla ikävä.

Mutta ensimmäinen asia, joka johtui kanslianeuvoksen mieleen hänen
herätessään varhain tänä sunnuntaina, monin pienin taipalein vietetyn
yön jälkeen, niinkuin vanhusten osana on, oli se, että hänen täytyi
välttämättä mennä kirkkoon. Viimeksi hän oli ollut jumalanhuoneessa
toukokuussa. Huvilasta hän kävi kirkossa ylen harvoin, sattumalta
jonakin vuotena, sillä matka sinne oli pitkähkö ja rasittava varsinkin
silloin, kun se täytyi suorittaa linja-autossa mutkaista ja mäkistä
kylätietä pitkin. Kun hänellä ei ollut huvilassa radiota, hän suoritti
sunnuntaihartautensa ypöyksin pienessä huvilakammiossaan. Istuessaan
vanhan, kiikkeräjalkaisen kirjoituspöydän ääressä, jonka alkuaan
vihreä verka pölysi hiutaleina tiehensä, jos sitä pyyhkäisi hiukankaan
lujemmin, ja josta saattoi nähdä järvelle molemmista ikkunoista, tutkia
taivaan kuvasteluja veden kalvossa ja kuunnella esimerkiksi pikkutikan
poikasten siritystä, kuu ne vanhan lepän ontelossa malttamattomina
odottelivat emoaan, kanslianeuvos luki päivän evankeliumin ja epistolan
ja tunsi joka kerta sydämessään selittämätöntä, kirkasta, rauhoittavaa,
tyydyttäkää auvoa. Se oli kuin valoa, joka yhtäkkiä pulpahti hänen
sielunsa ikkunasta ja täytti sen usein hämyiset suojat seesteisellä
kirkkaudella. Silloin kanslianeuvoksen olemuksesta karisi pois kaikki
oppineisuuden ja tietoviisauden kuona ja hän unohtui olemaan lapsi,
joka istuu isänsä sylissä. Hän tunsi olevansa huono kristitty,
mikäli todistus siitä kirjoitettaisiin opinkappaleiden mukaan, mutta
luottavansa silti kaikessa hiljaisuudessa ja pitämättä uskostaan
pienintäkään ääntä Jumalaan, joka ei heittäisi häntä pulaan. Mutta
näistä hienoa mystiikkaa täynnä olevista kammiohetkistä huolimatta
kanslianeuvosta vaivasi kesän kuluessa yhä kiihtyvä sanan nälkä, halu
päästä ottamaan osaa seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen, ja
niinpä oli kaupunkiin talon jälkeen hänen ensimmäinen juhlahetkensä
meno kirkkoon. Monet loivat kummastuneita katseita vanhukseen, joka
saapui kirkkoon juhla-asuisena: kiireellä silkkihattu, harteilla musta
palttoo, kaulassa valkoinen liina ja käsissä valkoiset hansikkaat, ja
joka hartaana seurasi evankeliumikirjastaan päivän tekstien lukua ja
huuliaan liikuttaen saneli jäljestä synnin- ja uskontunnustuksen.

Kirkossa ollessaan kanslianeuvos alkoi tuntea pientä
hermostumisenpirinää, jos kello alkoi päästä puolikahdentoista
vaiheille. Se oli näet ikimuistoisista ajoista ollut kanslianeuvoksen
aamiaishetki sunnuntaisin. Niin oli sovittu Mimmin kanssa ja tästä
sopimuksesta Mimmi piti kiinni. Jos siis toimitukset uhkasivat kestää
kauemmin kuin kolmannesta yli yksitoista, kanslianeuvoksen nähtiin
poistuvan kirkosta kumarana, nöyränä, varpaisillaan. Oven hän avasi
kuin varas, pujahti siitä ulos kuin haamu, ja sulki sen kuin vankilasta
karkaava. Hänen selkäänsä poltti ja korviansa kuumensi, sillä hän tunsi
papin ja seurakunnan nuhtelevan katseen vainoavan itseään ovelle ja
etehiseen asti. Mutta mieluummin tämä häpeä kuin Mimmin hermostuminen
sen johdosta, että aamiaisruoka joutui odottelemaan ja voi silloin
palaa piloille — ja että hän, Mimmi, saattoi myöhästyä klo 13
alkavasta ruotsinkielisestä jumalanpalveluksesta.

Tänä sunnuntaina kanslianeuvos meni Töölön kappeliin, jossa ei ollut
vielä tullut käyneeksi. Virkistyneenä siellä kuulemastaan nuoren,
oppineen papin koruttomasta, syvällisestä, inhimillisestä saarnasta
hän sitten kipitti kotiin ja nautti kauniista säästä. Töölö oli
hänelle uusi maanosa, jonne hänen väliin teki mieli löytöretkille.
Muutamia kymmeniä vuosia sitten siellä oli ollut vain vuoria, metsiä
ja yksinäisiä huviloita, joihin kai muutettiin kaupungista kesäksi
kuin maaseudulle. Ylen harvoin varsinainen helsinkiläinen joutui sinne
silloin harhailemaan. Mutta nyt se oli Helsingin upeinta osaa: puistot
laajoja ja kauniita — Topeliuksen puiston koivikko kuin ”Koivun laulu
” —, kadut asfaltoituja, leveitä, rakennukset uudenaikaisia.
Kaarlo kun asui Runeberginkadun varrella, niin kanslianeuvos joutui
siksi joskus sinne kävelemään. Harvoin hän kuitenkin kävi poikansa
luona — useammin tämä hänen luonaan. Vanha kun oli, kanslianeuvos
ei jaksanut. Sitäpaitsi hän pelkäsi Helsingin talvea, sen kosteita,
jäätäviä viimoja, kovia myrskyjä ja pakkasia. Viime vuosikymmeninä
sentään talvet olivat olleet erittäin leutoja, ikäänkuin pohjolan
ilmanala olisi yleensä lauhtunut. Kanslianeuvos tarkkaili säitä
joka päivä ja merkitsi päiväkirjaansa lämmöt, pakkaset, pilvisyydet
ja auringot, tuulen suunnat jne., sillä vaikka tällä hommalla ei
ollutkaan merkitystä, se oli kuitenkin sopivaa puuhaa ukolle, joka ei
enää kelvannut tosityöhön. Sellaista täytyi olla, sillä muuten silmät
menivät umpeen.

Sitten seurasi vanhan kanslianeuvoksen pieni juhlahetki:
sunnuntai-aamiainen. Hän oli jonkin verran herkkusuu, sitä ei voinut
eikä ollut tarpeellistakaan kieltää. Mutta ylensyömistä hän ei ollut
milloinkaan harjoittanut. Hyvä oli erikoisen hyvää silloin, kun
nautti sitä vain sen verran, että täysi kaipuu saada vielä enemmän
jäi kihelmöimään makuhermoissa. Hän harrasti ranskalaista ruokaa ja
oli hankkinut sen alan keittokirjoja. Niiden opastuksella Mimmi oli
oppinut laittamaan kaikenlaisia unelmakeveitä ja paratiisimaukkaita
lajeja: keittoja, vanukkaita, salaatteja, hyytelöitä, viinikastikkeita,
jos jotakin, joka ravitsi sekä makuhermoja että ruumista, mutta
ei täyttänyt liiaksi eikä rasittanut sydäntä eikä vatsaa.
Sunnuntai-aamiaiseen kuului myös sormustimen verta ”elämänvettä”
ruokahalun herättämiseksi ja kohtuullinen lasillinen punaviiniä.
Joka kerta kanslianeuvos kyllä tunsi, että hänen velvollisuutensa
kansalaisena olisi ollut ehdottoman raittiuden omaksuminen, mutta minkä
teit, kun olit niin heikko, ettet saanut syntymään päätöstä. Ehdoton
raittius kuului kuitenkin niihin kansankasvatusihanteisiin, jotka
kanslianeuvos oli jo nuoruudessaan omaksunut ja joiden toteuttamisella
oli tehtävä ”Suomi suureksi, Viena vapaaksi”, kuten Kerttu oli kerran
sanonut koomillisen korkealentoisesti. Varsinkin kieltolain aikana
tämä kysymys oli ollut vaikea, niin, suorastaan ilkeä. Onneksi Kaarlo
oli ollut niin hienotunteinen ja ymmärtäväinen, että oli pyytämättä
hankkinut hänelle ne vähät jalot nesteet, joita hän tarvitsikaan.
Niitä saattoi maistaa hyvällä omallatunnolla, sillä jokaisen pullon
kyljessä oli lääkärin määräys, jonka mukaan niitä oli nautittava
”ruokahalun herättämiseksi tarpeen mukaan”. Se nyt oli sellaista
kieltolain aikaista humpuukia. Kanslianeuvos oli ensin epäröinyt, voiko
hän lainkuuliaisena kansalaisena...? että oliko tämä nyt oikein...?
että eihän tämä ole vain lain kiertämistä ja eräänlaista trokeerausta?
(kanslianeuvoksella pyrkivät sekaantumaan sanat ”trokari”, jonka
merkityksen kaikki tuntevat, ja ”trokee”, jolla tarkoitetaan
runojalkaa), mutta Kaarlo oli sanonut, että ”mitä pappa hulluja epäröi,
kun näissä on kerran Vanhan tohtorin määräys kyljessä!” Vanha tohtori
oli käskenyt sanoa papalle terveisiä, että niin kauan kuin hänellä
eväkään liikahtaa, ”kanslianeuvoksen pitää saada lailliset annoksensa”.
Ordinavit nobilis Dominus... Niinpä niin. ”Määrännyt arvoisa
Herra Tohtori”...

Kaarlo sanoi perheen kesken ”pappa”, vierasten saapuvilla ollessa
juhlallisemmin, ikäänkuin virallisesti suomenmielisemmin, ”isä”.
Kanslianeuvos huokasi. Vanhan polven suomenmielisyys pyrki olemaan
käytännössä yhtä heikkoa ja puolinaista kuin kieltolain noudattaminen.
Suomi kun oli täytynyt opettelemalla opetella, niin sen puhuminen
vaati aina hiukan ponnistelua ja alkoi jo iltapuolella väsyttää.
Huomaamattaan tuli puhuneeksi ruotsia ja jos piti suorittaa
laskutoimitus, niin se kävi ehdottomasti paremmin ruotsiksi. Suomen
kielettärellä oli ollut tyhmä tuokionsa silloin, kun hän oli luonut
kielemme laskusanat. Ne pitäisi tehdä uudesta, sillä vanhat olivat
kelvottomat, ehdottomasti. Kanslianeuvos saattoi kiivastua puhuttaessa
ja väiteltäessä tästä kysymyksestä. Puolinaisuuden osoitushan oli
kanslianeuvoksen kohdalta nimenmuutoskin. Poikansa nimen hän oli
rohjennut kyllä suomentaa, mutta eipä omaansa. Hautaan saakka
hän oli kulkeva vieras leima kyljessään... Carl Bergh — etunimi
kirjoitettuna vielä C:llä. Mutta oli asioita, joille ihminen ei voinut
mitään — ennakkoluuloja, pitämyksiä, tottumuksia ja tuntemuksia,
joiden verkoista ei jaksanut riistäytyä. Carl Bergh oli kuin olikin
kanslianeuvoksesta hienompi nimi kuin Kaarlo Vuori, vaikka hän ei
sanonut käsitystään ääneen. Tuttavallinen Kalle Vuori tai Vuoren Kalle
oli hänestä kamala arkipäiväisyys, suorastaan moukkamaisuus.
Samoin kuin Jussi. Miten sivistyneen ihmisen nimi voi olla Jussi, sitä
kanslianeuvos ei voinut ymmärtää. Kulttuuri oli jotakin salaperäistä,
selittämätöntä. Tuo Carl-nimen c ja Bergh-nimen h ilmaisivat paljon
enemmän kuin pelkän äänteen, sillä tarkemmin ajatellen niiden takaa
aukeni kauas antiikin kulttuuriin ulottuva linja, jonka katseleminen
tuotti iloa. Siitä nautinnosta ei voinut luopua.

Kalevi ja Varsinkin Kerttu, jotka molemmat olivat kiihkosuomalaisia —
ainakin isoisän mielestä, rohkenivat joskus, aatteellisen tiimellyksen
kireimpinä hetkinä, ihmetellä, miksi isoisä ei suomentanut nimeään
ja miksi hän kirjoitti sen niinkuin teki. Kerttu oli viipottanut
nuhtelevaisesti sormeaan ja ollut toruvinaan:

— Kun on kerran suomalainen ja suomenmielinen, niin sen täytyy
ilmetä jo nimikilvestä. Nykyään ollaan niin puhtailla linjoilla,
ettei yksinkertaisesti suvaita ruotsinkielisiä nimilappuja
suomalaisten otsassa. Nuoriso osoittaa sormellaan niitä, jotka vielä
esiintyvät vieraan lipun alaisina. Suomenkielisillä suomenkieliset,
ruotsinkielisillä ruotsinkieliset nimet ja vastaavasti kaikki muut
meiningit. Sittenpähän tiedetään, missä rintamassa mikin marssii, ja
osataan menetellä sen mukaan. Paperit likoon vain, jotta pian saisimme
viettää kanslianeuvos Kalle Vuoren ristiäisiä. Selvä!

2

Kanslianeuvos nousi aamiaispöydästään tyytyväisenä. Ei hänen
nauttimansa ateria ollut runsaudelta eikä laadultakaan sellainen
kuin kesällinen hämäläinen symposion, josta Kaarlo oli antanut
niin yksityiskohtaisen kuvauksen, mutta olipahan kuitenkin maukas,
terveellinen ja hieno joka suhteessa. Kiitollinen sai olla, jos
voi pysyä lähimainkaan sen edustamalla tasolla. Kanslianeuvos oli
kuluneiden parin viikon aikana silloin tällöin huomannut Mimmin
puheissa piirteitä, jotka toivat mieleen elintarvehuolet, mutta oli
torjunut nuo ikävät mielikuvat. Eihän voinut olla mahdollista, että
mikään sellainen enää uudistuisi, sillä olihan Suomi syrjässä Saksaan
jo kohdistuneesta saarrosta ja suurvaltojen tilinteosta. Olivathan
Itämeri ja Atlantti meille vielä auki edes joitakin rannikkoväyliä
myöten ja päästiinhän täältä suureen maailmaan ainakin Petsamon
kautta. Siitä huolimatta jotkut jo kuuluivat ”hamsteroivan”, kuten nyt
sanottiin.

Kanslianeuvoksella oli kulunut aika pienissä kirjallisissa puuhissa
ja muissa vanhan vähäpätöisissä askareissa niin hupaisesti, etteivät
edes ihmiskunnan huolet olleet jaksaneet häntä järkyttää. Hän oli
ollut jo edeltäpäin niin varma Puolan tuhosta, että oli pitänyt
Saksan voittoja vain omien ennustustensa toteutumisena. Hän sääli
syvästi puolalaisia, mutta huomautti toisaalta heidän politiikkansa
ja tappionsa osoittaneen, että heiltä puuttui nyt kuten oli tehnyt
koko heidän historiansa ajan valtiota muodostava kyky. Kaikki slaavit
olivat tässä suhteessa alaikäisiä. Heidän yhteiskuntansa voi kukoistaa
vain germaanisen valtiohengen holhouksessa ja turvissa. Kanslianeuvos
keskusteli tästä kysymyksestä usein poikansa kanssa, jonka yleensä
vakavaan, hiljaiseen olemukseen kätkeytyi paljon tuumiskelevaa,
filosofisesti selvittelevää mieltä, ja vaistosi silloin monta kertaa
ihmiskunnan yhtäkkiä joutuneen tekemään ratkaisuja joiden takaa
aukeavia näköaloja se ei ollut osannut kuvitellakaan.

Kanslianeuvos istahti tyytyväisenä uuden, hienon radiokoneensa ääreen.
Olihan hänellä tosin jo aikaisemmin ollut vastaanottaja, mutta kun se
oli ollut vaatimaton ja välittänyt kärisevällä, kummallisella äänellä
vain kotimaan ohjelmaa, hän ei ollut ollut kojeeseen erikoisemman
innostunut. Yleensä hän suhtautui epäillen radiokoneisiin, sillä hänen
käsityksensä mukaan näiden täytyi olla parhaimmillaankin aina jonkin
verran epäonnistuneita. Mitenpä näet tuollainen ihmeellinen keksintö,
että ääni kulkee aaltoina eetterin läpi ja voidaan ottaa sieltä
vastaan erikoisilla kojeilla, jotka sitten julistavat sen julki aivan
samanlaisena kuin se oli ollut eetteriin lähtiessään, saattoi olla
todella täydellinen? Tämä oli kanslianeuvoksen mielestä selviö jonka
hän empimättä lausui Kaarlolle ja Kertulle. Häntä vain hiukan harmitti,
että varsinkin Kerttu hymyili hänen väitteelleen. Nuoret ovat sellaisia!

Oltuaan sitten piakkoin kaupunkiin tultuaan käymässä poikansa luona
hän oli nähnyt siellä vanhan vaatimattoman radion paikalla uuden
koneen, joka oli jo ulkoasullaan ja koollaan ilmaissut olevansa
alan parempia saavutuksia. Perhe ei ollut ollut huomaavinaan
kanslianeuvoksen uteliaisuutta, vaan oli harkitun kylmäverisesti
ikäänkuin estellyt häntä asettumasta sen ääreen. Lopuksi vanhuksen oli
täytynyt oma-aloitteisesti, vaikka se hiukan leikkasi hänen ylpeyttään,
huomauttaa, että ”olet hankkinut uuden vastaanottajan...” Kaarlo oli
silloin pyytänyt pappaansa kojeen ääreen ja alkanut selitellä sen
erikoisuuksia: että kun tuosta koskettimesta painaa, tulee Lahti, ja
tuosta Helsinki. Sellaisia koskettimia siinä oli useita, kaikissa nimet
päällä. Ja lyhytaaltomahdollisuudet siinä olivat melkeinpä rajattomat.
Kaarlo oli vilkaissut kelloon ja huomattuaan sen olevan sillä kohdalla,
jolloin Ankaran radio antoi englanninkielisiä uutisia, oli hakenut
mainitun aseman. Ja eikö sieltä hetkisen kuluttua ollut alkanut kuulua
aivan selvästi ”this is Ankara speaking” — ”täältä puhuu Ankara”.
Ääni oli ollut rauhallinen matala, jykevä, oikein aito turkkilainen
kanslianeuvoksen mielestä, joka oli olevinaan turkkilaisten tuntija,
koska oli käynyt Konstantinopolissa. Sitten Kaarlo oli antanut koneensa
välittää ohjelmaa Euroopan parhaimmilta asemilta — laulua, soittoa,
esitelmiä, uutisia — ja kaikki oli ollut moitteetonta, aidon elävän
äänen sävyistä, ihmeellistä. Kaarlo oli sanonut hankkineensa hyvän
koneen siksi, että tällaisena kriitillisenä aikana oli kiintoisaa
seurata suurvaltojen taistelua eetterissäkin. ”Jos pappa vain haluaa,
niin voin vanhojen suhteideni pohjalla toimittaa samanlaisen, vieläpä
alennetulla hinnalla. Parasta olisi päättää heti, sillä varasto
loppuu pian eikä uusia koneita nyt tule. Sitäpaitsi hinnat nousevat
joka viikko”. Kuultuaan tämän kanslianeuvos oli vasten periaatteitaan
eksynyt käyttämään uusinta suomalaista ratkaisusanaa ja lausahtanut
siis päättäväisesti, lakoonisesti: ”Selvä!” Kerttu oli kilauttanut
iloisen naurun, Helena-rouva oli hymyillyt ja Kaarlo oli virkkanut
lyhyeen, liikemiesmäiseen tapaansa: ”Kone tulee huomenna”.

Tässä se nyt oli, sijoitettuna niin mukavasti, että sen saattoi
käynnistää tästä keinutuolista vain ojentamalla kätensä. Viihtyisää
oli vanhan viettää iltaa sen ääressä — antaa puheenvuoro milloin
millekin valtiolle ja koettaa vertailemalla tietoja päästä selville
keskeisimmästä totuudesta. ”Kuunnellaanpas nyt, mitä Saksa tiedoittaa
tänään sunnuntaina, syysk. 17 p. 1939”, hän siinä ajatteli ja avasi
koneen.

Kanslianeuvos kuunteli tarkkaavaisesti hienolla, pehmeällä, sointuvalla
äänellä ja foneettisesti ensiluokkaisella ääntämisellä luettua
uutissarjaa. Jos saapuvilla olisi ollut katsoja, tämän olisi täytynyt
huomata, kuinka kanslianeuvoksen ilmeestä vähitellen katosi sen
äskeinen tyytyväinen rauha ja sijaan hiipi yhä selvempi ja lopuksi
aivan kasvoja vääristävä tuska. ”Eihän!” hän mutisi ja katseli
ympärilleen kuin olisi etsinyt apua, ”se ei voi olla totta... Kuka
olisi uskonut! Perkele ja Luther sittenkin yhteistoiminnassa! Nyt en
enää ymmärrä mitään!”

Ovikello kuului soivan ja Aino meni avaamaan. Tuomari ja Kerttu sieltä
tulivat sunnuntaikäynnille. Tuomari oli rasittuneen, huolestuneen
näköinen, Kerttu oli vakava eikä puhunut juuri mitään. Tuomari virkkoi
isälleen:

— Näen ilmeestäsi, että olet kuullut päivän suuren uutisen. Stalin
on pannut sotavaununsa liikkeelle. Puola-parka! Sen asia oli kyllä
mennyttä ilmankin, mutta tämä tekee lopun yhä kaameammaksi. On kuin
ihmissusi olisi ilmestynyt pimeydestä hautausvalmiin ruumiin ääreen ja
alkanut ahmia sitä.

— En ymmärrä mitään, mumisi kanslianeuvos ja katseli avuttomasti
poikaansa ja Kerttuun. — Kaikki ympyräni ovat sekoittuneet ja
rikkoutuneet. En ollut uskonut Saksan ja Bolshevikian näennäisestä
liitostaan huolimatta ryhtyvän aktiiviseen yhteistoimintaan, mutta
nyt näen erehtyneeni. Vaikka Saksa hyökkäsikin Puolaan ja kukisti
sen, niin lujasta uskostani Saksaan suurena kulttuuri- ja ihmiskunnan
johtajavaltiona ja -kansana seurasi, etten ole voinut pitää Puolan
asiaa menetettynä. Voittajanakin Saksa käsitykseni mukaan tulee
järjestämään sille olotilan, joka ottaa huomioon sen kansallisen
erikoisuuden ja kunnioittaa sitä. Sitävastoin se kohtalo, jonka
omaksi Venäjän valtaan luovutettu osa Puolasta joutuu, merkitsee
sen kansallisuuden suoranaista tuhoa kurjuuden, köyhyyden, tautien,
maanpakolaisuuden ja murhien kautta. Puola on sentään osa Eurooppaa
eikä siitä siis olisi saanut luovuttaa kaistalettakaan ihmiskunnan
perivihollisen haltuun. Mahtoikohan Bolshevikialla ja Saksalla olla
Puolan jako jo edeltäpäin sovittuna, kuten entiseen historialliseen
tyyliin kuuluu?

— Sitä on mahdotonta tietää, vastasi tuomari. — Saksan vuoksi
sitä ei tekisi mieli uskoa, mutta todennäköiseltähän se tuntuu.
Voi myös olla mahdollista, että ryssä yllätti Saksan ja että tämän
täytyi tyytyä siihen, mitä tapahtui, koska ei voinut tässä vaiheessa
ryhtyä taistelemaan ryssää vastaan. Meidän tavallisten ihmisten on
tositietojen puutteessa vaikeaa saada tapahtumien perusteista ja
päämääristä asiallista käsitystä. Yksi on kuitenkin varmaa — se näet,
että Venäjä pyrkii nyt ottamaan haltuunsa kaikki v. 1918 menettämänsä
alueet...

— Myös Suomen?

— Ehdottomasti.

Aino pyysi juomaan kahvia. He nauttivat sitä painostavan hiljaisuuden
vallitessa. Mielessä askarteli vain yksi ainoa ajatus ja sielua puristi
kaamea, jännittävä vaarantunne. Tuomari rummutti sormin pöytää ja
mumisi itsekseen äskeisen ajatussarjansa lopuksi:

— Ja Saksa samoin. Versailles’n pakkorauhan kirous koituu tekijäinsä
rangaistukseksi. Englannin maailmanvalta luhistuu. Ranska vaipuu siitä
liian mahtavasta asemasta, jonka se on Englannin avulla hankkinut,
mutta jonka ylläpitämiseen sen voimat ovat riittämättömiä. Yhdysvallat
joutuvat kokemaan, ettei maailmaa voida ajanpitkään peloitella suurilla
sanoilla. Venäjä kukistetaan, paloitellaan ja alistetaan Euroopan
takamaaksi...

— Kuka kukistaa Venäjän? kysyi kanslianeuvos kummastuneena.

— Saksa tietysti, vastasi tuomari, sillä todellinen liittosuhde Saksan
ja Venäjän välillä on loogillinen ja siveellinen mahdottomuus. Venäjän
tuho on Länsi-Euroopan elinehto. Saksassa se kyllä tiedetään, vaikka
siellä nyt hetkellisten etujen vuoksi makeillaankin Stalinille.

— Entä sitten? Jatka ennustelujasi.

— Japanin aurinko nousee niin korkealle, että se valaisee
Aleutit, Sahalinin, Mandshurian, Mongolian, Kiinan, Taka-Indian,
Sundasaaret, Austraaliassa elävät rangaistusvankien ja kullankaivajien
jälkeläiset, Tyynenvaltameren saaret — koko tuon alueen, jonka
jo vain silmäys karttaan oivaltaa luonnostaan kuuluvan Japanin
johtoon. Hollantilaisilla, briteillä ja jenkeillä ei ole siellä
vähintäkään tekemistä eikä isäntävaltaa. Nyt on tullut aika, jolloin
siirtomaakysymys on selvitettävä uudelleen ja siis toimitettava entisen
isonjaon järjestely, niinkuin meidän kylissämme usein tapahtuu.

— Isä, sinähän olet ennustelevalla päällä. Onko ehkä Stalinin hyökkäys
Puolaan herättänyt sielussasi uinuneen profeetan? Kerro edelleen!

Kerttu alkoi näin tapailla luontaista puhetyyliään. Tuomari hymähti ja
jatkoi:

— Niin, tällainen suurpoliittinen tulevaisuuden uumoilu on epäilemättä
hyvin kiinnostavaa ajatusvoimailua, kiitävän hetken salaisimpaan
keskushermostoon kohdistuvaa filosofiaa. Kun siitä ei ole kellekään
vahinkoa, niin jatkakaamme. Siperia erotetaan Venäjästä ja jaetaan
useampiin kansallisrajoja mitenkuten noudatteleviin talousalueisiin,
jotka ovat saksalais-japanilais-kansainvälisen poliisin valvonnassa
ja vailla aseiden valmistusoikeutta ja armeijaa. Etu-Indiasta
tulee itsenäinen liittovaltio, jonka armeija rajoittuu riittävään
poliisivoimaan. Etelä-Afrikan tasavalta katkaisee suhteensa Englantiin
ja nostaa hallituksensa ja kulttuurielämänsä johtoon buurit eli
varsinaiset alkuperäiset asukkaansa. Egypti itsenäistyy todellisesti.
Afrikasta tulee yleensä Italian, Saksan ja Ranskan johdolla Euroopan
tuotantomaa, jota Euroopan yhä lisääntyvät miljoonat välttämättä
tarvitsevat. Keski-itä organisoidaan samassa tarkoituksessa
kauttaaltaan uudelleen. Italian ja Espanjan nousu alkaa. Skotlanti
eroaa Englannista. Brittein saarivaltakunnista tulee väkilukunsa
mukaisia, rauhallisia teollisuus- ja maanviljelysvaltioita, joiden
liikaväestö hakeutuu merien takana vielä avoinna oleviin maihin. Kanada
liittyy Yhdysvaltoihin, joihin se luonnollisesti kuuluu.

— Miten käy Suomen ja yleensä pienten kansojen?

Kerttu kysyi näin. Hänen isänsä selitti:

— Jos tuomitsisimme nykyhetken mukaan, niin huonosti. Mutta sielussani
asuu jotakin, joka kieltää minua tekemästä lopullisia päätelmiä
äskeisten tapahtumain perusteella. Se jylhä mullistus, joka nyt
on alkamassa kansojen valtameren pohjalla, tarkoittaa ei suinkaan
vääryyden, vaan päinvastoin oikeuden tekemistä. Suuria kärsimyksiä
varmaan koituu sekä pienille että suurille kansoille, mutta kun ne
kerran on kestetty, oikeuden aurinko on vihdoinkin tuleva kaikessa
kirkkaudessaan näkyviin vääryyden pimeän pilven takaa. Se on uskoni
ja siinä koetan pysyä, tapahtui mitä tahansa. Hengessäni näen Suomen
suurena, Vienan vapaana, ja siniristilippumme liehumassa linjassa, joka
ulottuu Suomenlahden perukasta Valkeaan mereen.

— Sydämeni virkistyy kuunnellessani sinua, poikani, sanoi
kanslianeuvos liikuttuneena. — Olisi tosiaankin järjetöntä uskoa, että
ihmiskunta sallisi pyrkimyksensä päättyä vääryyden tekoon kaiken sen
hyvän, jalon ja kauniin jälkeen, josta se on historiansa aikana tullut
tietoiseksi. Se ei voi olla mahdollista, vaan päinvastoin nyt saattavat
olla kysymyksessä vain oikeuden ankarat synnytystuskat. Onhan maailma
ollut tähän saakka tavallaan itsekkyyden kaaosta, jossa ovat vapaasti
saaneet mellastaa sellaiset Leviatan-iljetykset kuin bolshevismi ja
jossa on vapauden varjolla harjoitettu mitä katalinta vääryyttä joka
taholle. Selvää on, ettei leikkautuminen irti siitä ja syntyminen
uudelleen voi tapahtua ilman tuskaa. Vanhoin keinoin ei ihmiskunta
voi tulla onnelliseksi, vaan jotakin uutta tarvitaan. Uusia muotoja
ja kokoavia ilmauksia uskonnon kaipuulle, uusia muotoja yhteiskuntien
hallitukselle, uutta henkeä ja voimaa koko ihmiskuntaan. Vanhan
maailman täytyy kadota ja uuden syntyä.

3

Heti tultuaan Helena-rouva aloitti Esterin ja Savilan rouvan avulla
tarmokkaan taistelun ummehtuneisuutta ja pölyä vastaan. Tämä oli
ainakin parisen viikkoa kestävä toimitus, jota Helena-rouva näytti
suorittavan järjestelmällisellä, tieteellisellä, nautinnollisella
perinpohjaisuudella, kiirehtimättä ja hätäilemättä, mutta joka asetti
tuomarin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Sikäli kuin työ
edistyi ja huone toisensa jälkeen valmistui, tuomari kuitenkin tunsi
mielihyvänsä ja viihtyisyytensä vain kasvavan. Oltuaan kesäkauden
harsojen ja päällyksien peitossa kuin muumiot, taulut ja huonekalut
näyttivät nyt koteloistaan ulos ryömineiltä perhosilta, jotka
hämmästyttävät ja miellyttävät silmää uutuudellaan ja värikkyydellään.
Kesän helteiden aikaansaaman ummehtuneisuuden sijaan tuli vähitellen
ulkoilman virkistävää, puhdasta raikkautta, joka rohkaisi hermostoa
lähtemään uljaasti syksyn pimeyttä ja talvea kohti. Kukat olivat
kärsineet kuten aina kaupunkikodeissa kesän aikana, jolloin niitä
kastellaan liian paljon kerralla ja ne saavat olla yksin, ikävissään,
ilman lempeätä, hoitavaa kättä ja tuttua, rakasta puhuttelua.
Helena-rouva ainakin uskoi kukkien kaipaavan ihmisen seuraa ja elävän
kodin tuntua, ja siksi hänen ensimmäisiä tehtäviään maalta tultua oli
niiden tarkastelu, monipuolinen puhdistaminen, mullan pöyhiminen,
ruukkujen peseminen ja lopuksi virkistävän suihkun antaminen koko
joukolle kuin ne olisivat olleet lapsia. Oi, miten ne pitivät siitä!
Helena-rouva oli näkevinään, kuinka ne oikoivat oksiaan ja lehtiään
kuin käsivarsiaan ja sormiaan, ja joivat raikkautta ja terveyttä
jokaisella huokosellaan.

Erikoisen hyvin oli menestynyt kiinanruusu, jonka Helena-rouva oli
tuonut edellisenä syksynä maalta. Käydessään näet kerran Heikkiläiskän
töllissä hän oli siellä ihmeekseen nähnyt ruukkukasvin, jota ei
tuntenut entuudesta. Siinä oli varsi kuin pajukeppi ja latva
monihaarainen, puikealehtinen, tuuhea. ”Mikä kukka tämä on?” — ”Eiks
rouva sitä tunnekkaan. Se on kiinanruusu. Kyllä sitä täällä emännillä
on. Se kukkii keskitalvella, jo tammikuusta alkaen. Tuossa minulla on
pistokas juurtumassa. Rouva saa sen lahjaksi”. Sellaista Liisa-eukko
oli toimittanut ja tuonut pistokkaan syksyllä lähdön edellä vietäväksi
Helsinkiin. Helena-rouva oli kuljettanut sen käsikorissaan hellävaroen
kuin aarteen, ettei sille vain tapahtuisi vahinkoa, ja saanut sen
eheänä perille. Ensimmäiseksi kaikista tuomisistaan hän oli avannut sen
kääreistä ja asettanut sille paikalle, jossa tiesi sen saavan enimmän
Helsingin syksyn ja talven säästeliäästä auringosta. Hyvin hoidettuna
ja rakkaudella vaalittuna se oli alkanut kasvaa elämänhaluisesti,
työntäen syksylläkin aina vain uutta latvaversoa ja uusia lehtiä.
Seuraavana talvena se ei kuitenkaan ollut vielä kukkinut ja Helena —
rouva oli ollut nyt maalta tullessaan hiukan levoton, miten se oli
menestynyt kesällä yksinään, vieraan välinpitämättömässä hoidossa.
Mutta ei se näkynyt antaneen ikävälle valtaa, vaan oli viettänyt
kesänsä unohtuneena ihaniin nuoruudenunelmiinsa, keskeisenä näkynään
tulevien kukkastensa loisto. Niissä varmaan sen mielikuvitus oli
askarrellut, kun se oli tuijottanut ikkunastaan kuin vankilan ristikon
takaa kapeana kaistaleena näkyvälle taivaalle. Että sen unelmat
todellakin olivat toteutumassa, siitä olivat selvinä ennuksina sen
latvalehtien hangoista näkyviin tulleet umpujen alkiot.

Mutta Helena-rouvan vaatimaton opuntiakaktus ei ollut entisestään
muuttunut. Hänen oli pitänyt heittää se viime kesänä roskalaatikkoon,
kun se ei ollut siitään kasvanut, mutta ei hän ollut silti sitä tehnyt.
Oli näet käynyt sääliksi. Siinä oli vuosikausia vain kaksi niveltä:
pitkä, tukeva, litteä alkunivel ja sen päähän jatkoksi kasvanut liite,
toinen nivel. Vaikka tämän kärkeen ilmestyi joka kevät merkki siitä,
että kolmas nivel oli vihdoinkin tulossa, niin eipä se tullutkaan.
Alku kuihtui ja kuivui vain karkeaksi kyhmyksi. Se tuli kyllä yhä
tukevammaksi ja kehitti piikkejä ei vain nivelten reunoihin vaan
pintoihinkin, niin että siitä oli vähitellen kasvanut suoranainen
ukonköriläs, joka on päivästä, viikosta, vuodesta toiseen aina
samannäköinen, harmaa parransänki siirottamassa leuasta kuin piikit
siilin selästä. Toisista kohdin sen pinta muuttui ruskeaksi kuin olisi
menettänyt elinvoimansa. Sitä se kyllä ei ollut tehnyt, vaan oli muuten
vain omaperäinen ja sisukas, että ”kun en huoli tehdä uusia niveliä
enkä kuki, niin siihen saatte tyytyä”. Antoi Helena-rouva silti vielä
armon käydä oikeudesta, hoiteli körilästä rakkaudella siitä huolimatta,
että se jo ehti pistää häntä sormeen, ja soi sille hyvän paikan
ikkunalaudalla.

Oli Helena-rouvalla tänäkin syksynä maalta kukkatuominen, jonka
käärön hän avasi hellävaroen. Huomattuaan isoisän erikoisesti pitävän
sinivuokoista, joihin hänellä kai liittyi nuoruuden muistoja,
Helena-rouva oli tullut ajatelleeksi, että mitä jos veisi niiden
juurakoita mukanaan, istuttaisi ne ruukkuun, antaisi niiden nauttia
talvileponsa kellarissa, ja nostaisi ne aurinkoon vasta huhtikuussa.
Ehkä ne kehittäisivät silloin kukkaloistonsa yhtä hyvin kuin luonnossa,
kotonaan huvilan koivikossa. Tuomari oli ollut lapiomiehenä, kun
juurakot oli kaivettu maasta ja niihin kuuluvaa multaa oli varattu
mukaan. Hän oli laatinut myös pakkauksen. Kanslianeuvokselle ei
ollut puhuttu mitään, sillä jos vuokot alkaisivat kukkia, ne oli
tarkoitus antaa vanhukselle hänen täyttäessään ensi keväänä, vapun aattona,
80 vuotta. Sopivampaa toivotusta huvilan puolesta, joka oli
vanhukselle maailman rakkain paikka, ei juuri voinut keksiä. Kerttu
yhtyi aatteeseen, joka miellytti heitä kaikkia, ja niinpä juurakot
nyt istutettiin omaan multaansa ja kauniiseen, uuteen ruukkuun.
Toistaiseksi, lumen tuloon asti, se sai vielä olla ikkunalla, mutta
varjossa. Helena-rouva katseli kummeksuen vuokkojen nahkamaisia,
omituisesti muodostuneita lehtiä. Kuinka ihmeellinen luonto olikaan —
ja rikas, vaikka vain näin kotikukkien pienessä piirissä.

Vähitellen Helena-rouvan koti sai sävyn ja tuoksun, joka oli sen
asukkaille välttämätön elämänehto: kulttuurin leiman. ”Tietenkin
kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sittenkin”, Helena-rouva
huomautti mielessään tuota ajatellessaan. Hän oli kotoisin kaukaa
Pohjoispohjanmaalta, pienestä virkamieskodista ja sen mukaisista
oloista, mutta oli silti kulttuuri-ihminen, hieno nainen, sekä
henkisesti että ruumiillisesti. Hän saattoi viitaten polveutumiseensa
sanoa suonissaan virtaavan pisaran melkein kaikkea sitä kulttuuriverta,
joka on mainittu Sursillien kuuluisassa sukukirjassa. Rumuus mikä
tahansa oli Helena-rouvalle äärimmäisen vastenmielistä. Samoin kaikki,
mikä oli epäilyttävää hajultaan tai puhtaudeltaan. Hän ei milloinkaan
käyttänyt sanoja, joita olisi voinut ankarimmankaan kritiikin valossa
moittia sopimattomiksi, mutta tämä valinta oli hänellä luontevaa,
itsetiedotonta. Hyvyys ja lempeys sekä muita palveleva henki olivat
hänelle ominaisia. Hän saavutti ystäviä kaikkialla. Kerttu ja Kalevi
jumaloivat häntä. Hänen puolisonsa palvoi häntä rinnassaan haikea
tietoisuus siitä, ettei ollut hänen arvoisensa, mutta samalla
kiitollisena, että oli saanut ankkuroiduksi levottoman henkensä tähän
kallioon, joka oli kaikesta päättäen järkkymätön ja johon saattoi
tulla suurine suruineen hakemaan sitä korkeinta lohdutusta, minkä
voi toiselle antaa varsinkin jalo, lempeä, kaunis nainen hänestä
virtaavalla mystillisellä, mieheen väkevästi vaikuttavalla voimallaan.
Tuomari Vuori puhui tästä monesti Helena-rouvalle, joka ei kuitenkaan
vastannut, vaan silitti hiljaa puolisonsa käsivartta kauniilla,
pehmeillä, suloisilla käsillään ja hymyili surumielisesti, miettivästi.
Jokin runosäkeistö, joita Helena-rouvan muistissa asui lukemattomia,
saattoi silloin itsestään pulpahtaa salatajunnasta kuuluville kuin
sävel, joka sattuvasti ilmaisee hetken tunnelman. Tuomari Vuori oli
oman tunnustuksensa mukaan mitä suurimmassa kiitollisuudenvelassa
vaimolleen siitä ratkaisevasti ylläpitävästä tuesta, jota oli saanut
häneltä vaikeina koettelemuksen hetkinä.

Sitten kun kaikki oli kunnossa ja elämä alkoi mennä hiljaista,
rauhallista latuansa, Helena-rouva liitti vakinaisten tehtäviensä
piiriin työskentelyn sotilaskodissa. Sattuma varmaan oli aiheuttanut
sen, että hän oli joutunut sotilasten huollon tälle alalle eikä
lottien joukkoon, mutta se sattuma oli silloin toiminut kuin sallimus.
Sotilaskotityössä hänen voimakkaat, uhrautuvat, aina vain ”poikien”
hyvää tarkoittavat äidilliset vaistonsa pääsivät oikeuksiinsa,
sillä siinä oli keskeisenä aatteena ”koti” ja sen edes jonkinlainen
korvaaminen pääkaupungissa orpoina ja outoina ajelehtiville, usein
kaukaiselta maaseudulta sinne komennetuille ja sijoitetuille
sotilaille. Sotilaskodin tarjoilupöydän takaa näkyvä äidillinen, lempeä
hymy rohkaisi arkaa tulijaa jo ovella ja herätti hänessä luottamusta,
niin että hän uskalsi tulla lähemmäksi ja ryhtyä vastailemaan tuon
hienon rouvan lämmintä huolta ilmaiseviin kysymyksiin. Hänelle
saattoi puhua kuin omalle äidilleen, ja niinpä moni maalaispoika tuli
avanneeksi sydämensä ja kertoneeksi vaikeuksistaan, joita köyhillä,
kodistaan sangen vaatimattomissa varusteissa lähteneillä nuorukaisilla
oli paljon ja monenlaisia. Tavalla tai toisella sitten nuo vaikeudet
tulivat autetuiksi ja sotilas, joka kenties oli kantanut nurjaa
mieltä sivistyneistöä ja ”herrasväkeä” vastaan, lähti Helsingistä
kummastuneena, heltyneenä ja muuttuneena sen johdosta, että oli
huomannut juuri siellä ihmisarvon nauttivan täyttä tunnustusta säätyyn
ja olosuhteisiin katsomatta. Lukemattomia kertoja Helena-rouvan
tarkka katse huomasi, kuinka arka, ujosteleva ”monni”, jolla kotinsa
köyhyyden vuoksi ehkä ei ollut kukkarossaan enempää rahaa kuin mitä
sotamiehen pienestä päiväpalkasta voi äärimmäisen säästäväisesti
pidellen kertyä, salavihkaa laski omistamansa pääoman ennenkuin
uskalsi tehdä ostoksensa. Silloin Helena-rouva saattoi viitata
poikaparkaa lähemmäksi ja tarjota hänelle omalla kustannuksellaan sen
välttämättömän kupillisen kahvia ynnä pullan, joka oli ollut pojan
nautinnonhimon päämäärä. Mutta jos tulija sattui olemaan juovuksissa,
hän pääsi pian selville, ettei hänellä ollutkaan asiaa tähän
paikkaan. Helena-rouvan katse riitti nostamaan liikkeelle sen verran
sotamiehiä, että liikuttuneen kaverin oli pakko hyvällä ja kenenkään
huomiota herättämättä poistua ulkonaiseen pimeyteen. Jos myymäpöydän
taakse toisaalta ilmestyi sellainen nuori sotilaskotisisar, joka
ei ollut aatteellisesta innostuksestaan huolimatta raskinut luopua
sotamaalauksestaan, vaan oli päinvastoin, tehdäkseen suomalaiseen
sotamieheen mikäli mahdollista aivan musertavan vaikutuksen, korostanut
kulmiensa viivatummuutta, poskiensa ja huuliensa punaa ja kynsiensä
lakkaväriloistoa, ja joka huomaamattaan sotkeutui aina alttiiden
sotapoikien kanssa lemmeniloiseen, veikeään leikinlaskuun, hän joutui
ennenpitkää kahdenkesken Helena-rouvan kanssa ja oppi ymmärtämään, mikä
on sotilaskodissa sopivaa, mikä ei.

Tänä syksynä sotilaskodin työ paisui päivittäin yhä laajemmaksi
ja vaativammaksi. Se hiljainen, itsensä täydellisesti unohtava
joukko, jonka poikkeuksetta muodostivat sivistyneiden kotien naiset,
joutui kaikkialla maassa palvelemaan yhä runsaampana liikkeellä
olevaa sotilasmäärää ja yhä monipuolisempia tarpeita. Tuomari Vuori
seurasi vaimonsa toimista ja kuvauksista tätä työtä ihmetellen ja
ihaillen, sillä hän ei ollut siihen saakka pitänyt mahdollisena,
että vapaaehtoinen järjestö voisi, vaikka sitä innoittikin palava
isänmaanrakkaus, laajentua näin suureksi ja joustavasti mukautua yhä
uusiin vaatimuksiin sekä tyydyttää niitä. Tässä jos missään oli työssä
Suomen äitien uhrautuva rakkaus omia poikiansa kohtaan ja se lämmittävä
henkäys, joka kaiken virallisuuden ulkopuolella yhdistää sydämet ja
pitää ne sulina kohtalon kovissa pakkasissa.

Tuomari Vuori, Kerttu ja Kalevi, joka joutui enää vain harvoin
pistäytymään kotonaan muutaman päivän lomalla, olivat mustasukkaisia
sotilaskodille, koska tämä riisti heiltä perheen äidin, heidän elämänsä
keskipisteen. Yhä useammin tuomari sai tullessaan illalla kotiin ja
kysyessään ensimmäiseksi tapansa mukaan, ”missä äiti on?”, Kertulta
kolealla, huokaavalla, koomillisen traagillisella äänellä annetun
vastauksen: ”Sotilaskodissa”. Siihen täytyi alistua, sillä kysymyksessä
oleva asia oli suuri ja vaati kaikkien voimat, mutta ymmärrettävää
on, ettei se voinut tapahtua ilman inhimillistä huokausta. Kun pian
myös Kerttu sai uuden lottakomennuksen, joka riisti hänet kauas pois,
tuomari Vuori joutui värjöttelemään silloin jo pimeässä kodissaan
ypöyksin kuin hyypiö yössä ja häiritsemättä hautomaan raskaita
aatteitaan ja aavistuksiaan.

4

Ei voinut sanoa, etteikö tuomari Vuorella olisi ollut toimistossaan
työtä. Sitä hänellä oli, vieläpä sen jälkeen kun hänen apulaisensa oli
kutsuttu riveihin, enemmän kuin yhden miehen olisi luullut jaksavan
suorittaa. Mutta hän jaksoi. Työ oli ainoa huumausaine, jonka hän oli
todennut tepsiväksi rauhoittamaan hermoja rasittavaa levottomuutta.
Paitsi tavallista juoksevain asiain hoitoa, käyntejä raastuvassa,
kirjelmäin kirjoittamista, uusien juttujen vastaanottoa ja muuta
sellaista, mikä kuuluu asianajotoimiston tavalliseen menoon, hän
piti sitkeästi vireillä erästä tutkimusta, jonka oli aloittanut jo
lakimiesuransa innostuneina alkuvuosina. Isänsä perintönä hän oli
saanut tieteellisesti harkitsevan, syntyjä syviä, syitä ja seurauksia
akkiloivan mielen, joka ei milloinkaan tyytynyt siihen, mitä oli
silmäin edessä, vaan pyrki aina katsomaan ”sydämeen”. Kun hänen
isänsä oli Bobrikovin teloituspäivänä yhä uudelleen kuin unelmista
heräten itsekseen mutissut, että ”ikuinen oikeus aina lopuksi
näyttää itsensä ja lausuu tuomionsa”, oli tuo 13-vuotiaalle pojalle
käsittämätön ”ikuinen oikeus” lähtemättömästi painunut hänen mieleensä.
Todennäköisesti se oli salatajunnasta päin aikaansaanut sen, että
hän oli valinnut lakimiehen uran. Kanslianeuvos ei ollut hyväksynyt
poikansa vaalia, sillä hän oli toivonut hänestä inhimillisyyden
tutkimukseen antautunutta tiedemiestä, samanlaista humanistia kuin
hän itsekin oli, mutta oli taipunut poikansa reaalisemmalle aloille
suuntautuvaan pyrkimykseen. Sittemmin hän oli huomannut, että hänen
poikansa oli lakimies vain ulkonaisilta kyvyiltään, jotka hänellä
olivat hyvin monipuolisia. Hänestä olisi voinut yhtä hyvin tulla
luonnontieteilijä, lääkäri, historioitsija, insinööri, mikä tahansa,
mutta aina hän olisi syvimmältä olemukseltaan ollut se, mikä oli
nytkin: filosofi, joka luonteensa pakosta alati hautoi, selvitteli
ja aprikoi milloinkaan selviämättömiä ongelmia. Tuomari Vuori tunsi
olemuksensa toimivan jakautuneena kahtia. Toinen hyöri taitavana
asianajajana ohjaillen ihmisiä saamaan niin suurta oikeutta kuin
laki suinkin saattoi myöntää ottaen heidän tekonsa huomioon; toinen
asui taustalla ja katseli terävästi, arvostelevasti, molempia, sekä
oikeuden tarvitsijaa että opasta sen saamiseen, ja hymähti useammin
kuin kerran päivässä maailman mitättömälle, pikkumaiselle touhulle ja
turhantärkeydelle.

”Ikuinen oikeus.” Sen toteutumisen hän oli ollut näkevinään silloin,
kun Suomi saavutti vapaustaistelussaan voiton ja itsenäisyyden, vaikka
hänen oli ollutkin pakko kapinoida sitä vastaan, että se samalla
kertaa näytti peittävän kasvonsa muita kansoja kohtaan ja sallivan
vääryyden ja väkivallan viettää riemuvoittoaan. Samoin hän oli ollut
näkevinään Antikaisen joutumisessa tuomituksi Suomessa ikuisesti
valvovan oikeuden ilmenemisen ja tuntenut siitä suurta tyydytystä.
Poltattaessaan Marjoniemen pojan Kiimasjärvellä voittonsa kiihkossa
roviolla ja opettaessaan punasotilaitaan pistimellä kylmästi surmaamaan
vankejaan Antikainen ei ollut saattanut uneksiakaan kerran joutuvansa
vastaamaan näistä teoistaan Suomessa, laillisessa tuomioistuimessa.
Jos joku olisi ennustanut sitä hänelle sillä hetkellä, kun Marjoniemen
tuskanhuudot viilsivät talvista yötä, Antikainen olisi nauranut. Mikä
voima veisi hänet Suomeen, sillä olihan hän Venäjän mahtavan kansan ja
yhä kasvavan armeijan suojeluksessa? Jumalako? Ha-ha! Bolshevistinen
tiedehän oli lopullisesti todistanut, ettei ole Jumalaa. Mutta olipas!
Jumala, jota hän oli niin räikeästi pilkannut, oli kuljettanut hänet
suomalaiseen vankilaan kärsimään rangaistustaan. Se oli ollut ikuisen
oikeuden teko ja vaikuttanut sellaisena tuomari Vuoreen syvästi.
Lieneekö vaikuttanut Antikaiseen? Tuskin. Vääryys menestyi juuri
siksi, että sen harjoittajat olivat niin tavattoman paatuneita,
tarmokkaita, häikäilemättömiä, mistään hyveistä ja pahuuden esteistä
piittaamattomia. Hyvyyden harjoittajat sensijaan olivat jo hyvyytensä
vuoksi heikkoja ja kykenemättömiä vastustamaan vääryydentekijöitä.
Eihän Vuorisaarnan mukaan saanutkaan tehdä pahalle vastarintaa.

”Ikuinen oikeus”. Oliko olevaisuudessa kaiken yläpuolella
vallitsevaa, erehtymätöntä siveellistä lakia, joka oli niin
korkealla ja saavuttamattomissa, että ihmiskunta vain ylen harvoin
jaksoi toimia sen käskyjen mukaan ja tuntea sen kosketusta? Oliko
se passiivinen, liikkumaton, kiveen hakattu laki, vai aktiivisesti
toimiva tahto, Jumala itse, joka hallitsi olevaisuutta mystillisellä
järjestelmällisyydellä, vain joskus vilahduttaen itseään sokealle,
ajatuksiltaan rajoitetulle ihmiskunnalle? Sitä oli turhaa pohtia,
sillä näihin kysymyksiin ei kyllä annettu eikä saatu milloinkaan
yleispätevää vastausta, mutta sensijaan oli tieteellisen ajattelun
arvoista sen selvittäminen, mitä oli ihmisen oikeudentunto ja mihin se
perustui. Oliko se ehkä miljoonien vuosien kuluessa kasvanut yleinen
pitämys, joka oli lopuksi muuttunut perinnölliseksi, vai kuuluiko
se yksinkertaisesti ihmisen henkisen olemuksen laatuun merkkinä
hänen erikoisuudestaan luomakunnassa? Kärsivällisesti tuomari Vuori
oli vuosikymmenien kuluessa tutkinut näitä asioita ja haaveillut
oikeusfilosofisesta teoksesta, — jota ei milloinkaan kirjoittaisi!

Viime aikoina tuomari Vuoresta oli tuntunut kuin olisi hänen
haaveilemansa ikuinen oikeus jälleen peittänyt kasvonsa ja
valmistautunut suomaan puheenvuoroa yhtä ikuiselle, röyhkeälle,
toimitarmoiselle vääryydelle. Maailmansota kokonaisuudessaan masensi
häntä, sillä hän ei voinut olla pitämättä sitä todistuksena siitä, että
ihmiskunnan väkivaltaiset vaistot olivat yhä talttumattomia, huolimatta
niistä jalon, hyvän ja kauniin opeista, joita sille oli vuosituhansia
saarnattu. Ja erikoisesti häntä tyrmistytti se, että ainoa kansa,
joka olisi kyennyt kukistamaan bolshevismin, olikin tarttunut tuota
iljettävää porttoa käsikynkästä ja lähtenyt kuljettamaan sitä
liittolaisenaan. Hän suri Puolan ja Tshekkoslovakian kohtaloa,
vaikka ei voinutkaan uskoa, että niiden kansallista olemusta uhkaisi
todellinen vaara. ”Se tulee vain saamaan uudenmuotoiset elinehdot,
jotka ehkä ovat sellaisia, että alueet järjestyvät riidattomiksi ja
hankauskohdat muihin kansallisuuksiin päin siliävät”. Näin hän lohdutti
itseään ja syventyi väliin maailman uuden valtajaon kaavailuihin.
Kaikki sopeutuu lopuksi hyvin, jos vain järjestäjäksi tulee
Länsi-Eurooppa, mutta jos määrääjäksi pääsee Bolshevikia, ihmiskunta
joutuu raakuuden tilaan. Sivistyneet eli ne, jotka kohottavat kansan
henkistä tasoa, vähitellen murhataan sanan fyysillisessä merkityksessä
nälällä, taudeilla ja verenvuodatuksella. Häntä värisytti ajatellessa
tuota, jota olisi täytynyt pitää kaameana unena, ellei se olisi ollut
Venäjällä hirvittävää todellisuutta. Jättiläismittoja tavoittelevassa
suuruudenhulluudessa Stalin saattoi yhdellä kynänvedolla muuttaa
elottomaksi aineeksi miljoonia orjistaan eli valtion omistamasta
elävästä voimasta. Sellaista ei ollut tähän saakka historiassa nähty,
sillä Assyrian ja Babylonian kansainsiirrot, kansainvaellus, hunnien ja
mongolien valloitusretket, olivat lastenleikkiä sen rinnalla, mitä oli
tapahtunut ja tapahtui Venäjällä ja Aasiassa.

Tuomari Vuori kysyi joskus tänä syksynä mielessään, mennessään
työpaikkaansa tai jossakin muualla kiintyessään huomioimaan ihmisiä,
vaivasiko näitä sama viimeistä tuomiota käsittelevän pohtimisen kiihko
kuin häntä? Tunsiko jokainen kansalainen olevansa näinä aikoina
ikäänkuin menossa maailman loppua kohti, jonka jälkeen ihmiskunta
nykyisessä merkityksessään lakkaisi olemasta? Hänen täytyi vastata
kysymyksiinsä myöntävästi. Käydessään 30-luvun pulakaudella pankissa
hän oli nähnyt siellä paljon raskaiden huolien rasittamia ihmisiä,
joiden ilme kertoi vaikeuksista, valvotuista öistä ja viimeisestä
oljenkorresta. Se oli ollut niin selvä ja paljonpuhuva tuo ilme, että
hän oli kiintynyt tarkastamaan ja tutkimaan sitä erikoisesti. Sama ilme
oli tänä syksynä ilmestynyt kaikkien kasvoille, kuuluttiinpa mihin
säätyyn tahansa, vieläpä synkempänä, huolekkaampana, kuin konsanaan
pula-ajan kestäessä. Silloin oli sentään ollut uhattuna vain omaisuus,
mutta ei henki eikä yleensä mitään siitä, minkä laki kuuliaisen
kansalaisen oikeuksiksi vakuuttaa ja mitä se sellaisina lahjomattomasti
ja järkkymättömästi puolustaa. Nyt olivat omaisuuden lisäksi vaarassa
myös henki, vapaus, kaikki ne perusteet, joiden varaan ihmisen arvoinen
elämä ja yhteiskunta voivat rakentua. Kaameana, verenkarvaisena
painajaishirviönä, tietoisuus tästä rasitti ihmisten mieltä. Olipa
kuin lapsetkin olisivat kesken leikkiänsä säpsähtäen pysähtyneet
ajattelemaan sitä.

Tuo silloinen pula-ajan uhrien ilme, joka oli niin elävästi painunut
hänen mieleensä, oli osaltaan vaikuttanut siihen, ettei hän ollut
silloin suuren liikkeensä johtajana, saalinsa ja avustushalunsa vuoksi,
voinut menetellä alaisiaan eikä velallisiaan kohtaan niin kylmän
armottomasti ja tunteettomasti kuin hänen olisi ”etevänä liikemiehenä”
pitänyt. Niin hän oli inhimillisyytensä vuoksi tullut aiheuttaneeksi
omalle liikkeelleen eräitä suurehkoja tappioita, joiden perusteella
sitten johtokunnan puheenjohtaja ja hänen muut salaiset vihollisensa,
etenkin hän, joka istuutui hänen tuolilleen, olivat päässeet hänen
kimppuunsa ja saavuttaneet tarkoituksensa. Hän ei katunut tekojaan,
sillä hänen sydämensä parhaat voimat olivat olleet niiden aiheuttajia,
ja oli iloinen voidessaan muistella tuota aikaa hyvällä omallatunnolla
ja häiriintymättömällä itsekunnioituksella, mutta miten oli tuon
silloisen apulaisjohtajan laita, joka äsken oli tullut häntä vastaan ja
synkällä, kolkolla muodollaan ohjannut hänen ajatuksensa näihin ikäviin
asioihin? Vaivaisiko häntä huono omantunto?

5

Turha kysymys! Sehän vaivasi kaikkia ihmisiä. Jokaista vastaan tuli
tuollainen synkkä ilme, joka repi rikki vanhat haavat ja sumensi
mielen. Kaikilla ihmisillä oli tällainen painajaisensa, jota vastaan
he sydämessään taistelivat. Sielun seestymiseen kuului ehdottomasti
irtautuminen tällaisesta tunteesta ja sovinnollisuuden aikaansaaminen.
Oli tutkittava vain omia, mutta ei toisten tekoja, ja jos tunnon tuomio
olikin vapauttava, niin siitä ei ollut puhuttava tuolle toiselle
mitään. Jos se ei ollut vapauttava, vaan moitti jostakin, niin silloin
oli vilpittömästi tarjottava hyvitystä ja pyydettävä anteeksi. Se
kuulosti hyvin yksinkertaiselta ja selvältä, mutta oli todellisuudessa
vaikeata ja monimutkaista.

Tuomari Vuori oli ollut tuon synkän miehen kanssa vanhoilta ajoilta
läheinen tuttava ja oli auttanut häntä tehokkaasti takuilla ja
käteisellä, kun hänen puuhansa eivät olleet tahtoneet menestyä. Ja
kun hänen tiensä oli eräässä vaiheessa mennyt kokonaan tukkoon, hän
oli ottanut hänet omaan liikkeeseensä, vieläpä apulaisjohtajaksi.
Johtokunta oli — puheenjohtajaa lukuunottamatta — sitä vastustanut,
mutta taipunut tuomari Vuoren tahtoon; henkilökunnan ihmettelystähän ei
tarvinnut välittää. Niin hän oli tullut tuomari Vuoren työtoveriksi,
vieläpä erikoisesti läheiseksi sikäli, että istui viereisessä huoneessa.

Eikä tuomari Vuorella ollut ollut erikoisempaa muistutettavaa hänen
työnsä johdosta. Tosin hän oli vähitellen päässyt selville siitä,
mistä pohjaltaan johtui miehen ainainen epäonnistuminen, mutta sen
hän painoi villaisella unohduksiin, sillä se oli auttamaton asia.
Uudella apulaisjohtajalla ei todellisuudessa ollut käsitystä siitä,
mitä ”työ” oli ja miten sitä oli tehtävä. Ilmeistä oli, että hän
oli ollut suurimman ikäänsä niinkuin armottomasti sanotaan
”laiska”, ja kuluttanut parhaat voimansa ravintoloissa ja klubeissa.
Kun harjoittaa viitisenkolmatta vuotta tällaista elämäntyyliä, niin
varsinainen työkyky ehdottomasti häviää melkein olemattomiin. Työpaikka
tuntuu ikävältä ja kaikki suuremmat, vastuunalaisemmat tehtävät liian
rasittavilta. Pienikin seikka riittää verukkeeksi, jonka varjolla
voi pistäytyä kaupungille ”hoitamaan asioita” eli todellisuudessa
ryyppäämään kupillisen kahvia Kämpissä tai muussa sellaisessa
liikemiesten kohtauspaikassa. Siellä sopi sitten yhtäkkiä vilkaista
rannekelloon ja sanomalla, että ”nyt minun täytyy mennä”, antaa
itselleen tärkeyden leima, joka ympäröi häntä kuin mystillinen pilvi.
Yleisö sai vaikutelman, että kysymyksessä oli vähintään
suuruinen kauppa.

Tuomari Vuori kysyi itseltään, oliko tämä näin hänen mieleensä
maalautunut muistikuva väärä ja kohtuuton? Tuskin. Se ei ehkä ollut
punnittu apteekin vaa’alla, mutta piti kaikissa oleellisissa puolissa
paikkansa. Tyyppihän oli sitäpaitsi varsin yleinen. Saattoi sanoa
tuollaisia ”piällysmiehiä” olevan Helsingissä kuhisemalla. Ne kuuluivat
kulttuurikauteen, jossa parhaillaan elimme. Niiden syvimmän olemuksen
tutkiminen ja eritteleminen oli opettavaista jo kansallisluonteen
kannalta.

Tuomari Vuori oli huomannut apulaisjohtajassaan muitakin hänelle
entuudesta tuntemattomia ominaisuuksia. Sen hän oli tiennyt, että
mies oli oikealla alallaan silloin, kun sai arvostella ihmisiä.
Hänen terävähkö älynsä pääsi tällöin luontaiseen elementtiinsä. Jos
niillä tuomioilla, joita hän lausuili lähimmäisistään, olisi ollut
merkitystä tekoina, ne olisivat vieneet hänet pitkälle. Mutta kun
niin ei ollut, hän pysyi niiden puolesta paikallaan. Aivan ilman
vaikutusta ne eivät kuitenkaan olleet, vaan kimposivat ilmasta kuin
bumerangit takaisin häneen itseensä ja muuttivat vähitellen hänen
luonteensa. Alituinen irvistelevä, pilkkaava toisten arvosteleminen
kasvatti hänen henkensä kielteisen puolen niin voimakkaaksi, että
hänen positiivinen kykynsä, jota tosin ei ollut alunalkuaankaan
sanottavasti ollut, näivettyi ja kuoli. Tuli harkittavaksi mikä asia
tahansa, hän heitti heti sitä vastaan epäilyksiä ja väitteitä, joiden
kehittämisessä osoittautui suorastaan mestariksi. Jos sai ajetuksi
asian kumoon, hän katsoi voittaneensa. Mutta jos hänen joskus piti
kuljettaa jotakin positiiviseen suuntaan, niin silloin hänen kykynsä
petti. Siihen hän oli kykenemätön. Sellainen olisi sitäpaitsi useissa
tapauksissa vaatinut työtä, uurastusta, ja se teki asian erikoisen
vastenmieliseksi. Mieluummin hän jätti tuollaiset puuhat pikku
ihmisille, jotka ahersivat aamusta iltaan kuka minkin keon muurahaisena
älyämättä tällöin unohtavansa suuret, johtavat linjat. Toiset miehet
oli luotu kapteeneiksi, toiset matruuseiksi.

Ennenpitkää tuomari Vuori pääsi huomaamaan, että hänen
apulaisjohtajaansa vaivasivat samalla sekä turhamaisuus että
kunnianhimo. Nämä ne tekivät hänet ainaisesti levottomaksi, suomatta
hänelle milloinkaan aikaa syventymään tehtäviinsä. Ollen sukuperältään
toisen polven nousukas hän kosiskeli rikkaita, ruotsinkielisiä
ja varsinkin aatelisia. Se tapahtui niin avoimesti ja oli niin
naurettavaa, että täytyi ihmetellä hänen sokeuttaan siinä suhteessa.
lisäksi tuli turhamaisuus pukeutumisessa, mikä ei kuitenkaan voinut
salata säärien lenkoutta eikä liian isojen jalkaterien kömpelyyttä.
Olisi luullut yhden ainoan vilkaisun kuvastimeen, josta sopi näkymään
koko mies, riittäneen paljastamaan asianomaiselle itselleenkin koko
olemuksen itsetiedottoman koomillisuuden, mutta eipähän tehnyt sitä.

Hänen kunnianhimonsa oli pohjaton. Kun hänellä ei kuitenkaan ollut
varsinaista erikoisalaa eikä sitkeätä ahkeruutta, hän joutui sen
ajamana haihattelemaan jos missä, viihtymättä ja menestymättä
ainoassakaan tehtävässä. Hän oli lakimies, mutta ei nauttinut
sellaisena kenenkään luottamusta, minkä vuoksi suurenmoisesti
avattu asianajotoimisto oli ollut tyhjyyden kammon pakottamana pian
suljettava. Hän oli haaveillut suurliikemiehen ja teollisuusruhtinaan
uraa ja olikin päässyt eräisiin johtokuntiin jäseneksi, jopa
muutamaan puheenjohtajaksi, mutta tämäkin tulevaisuusnäkymä oli pian
sumentunut. Johtokunnan puheenjohtajana hän oli aloittanut yhtiön
”saneerauksen” ilmaisemalla kielteisen kykynsä täydessä voimassaan
eli erottamalla johtajia ja työmiehiä summakaupalla, mutta oli itse
saanut kokea saman kohtalon. Yhtiön hallintoneuvosto oli näet erottanut
hänet heti saatuaan tiedon hänen drakoonisista toimenpiteistään.
Tuskin hän oli täten saanut jonkin toimen, kun jo huomasi, ettei
se vastannutkaan hänen kunnianhimoisia haaveitansa. Niin hän jätti
sen hoitamatta kurkottaen kättänsä taas uutta tähteä kohti. Hän
toimi paremman paikan puutteessa sanomalehtimiehenä pariinkin
otteeseen, mutta epäonnistui molemmilla kerroilla täydellisesti.
Hänen irvistelevät ”artikkelinsa” olivat lukijoista kiusallisia ja
hän joutui riitaan jokaisen asiakkaan kanssa, haukkuen nämä lopuksi
pataluhaksi. Toimittajat ja muut toimihenkilöt aina vahtimestariin
ja nuorimpaan lähettiin saakka vihasivat häntä sydämellisesti ja
odottivat hänen erottamistaan kuin päivännousua. Erääseen toviin hän
pyrki pankkialalle ja valmistaakseen asiaa levitti salaa huhua, että
hänet aiottiin kutsua muutaman suurpankin johtokunnan jäseneksi.
Toisen kerran hän uljaili poliitikkona, mille uralle olikin saanut
asiallisen koulutuksen, koska oli ehtinyt olla vanhasuomalainen
ja perustuslaillinen, aktivisti ja itsenäisyysmies, likipitäen
ruotsinmielinen ja aitosuomalainen, haalea kokoomuslainen : ja tulinen
ikln mies, vakaumuksellinen kansallissosialisti ja ylimyksellisesti
ilmeilevä englantilaistyylinen konservatiivi — jos mitä. Mutta hänelle
ei avautunut minkäänlaista poliittista tehtävää siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei kukaan luottanut häneen ja ettei hän viitsinyt tehdä
mitään tosiasiallista työtä. Häntä pyydettiin joskus puhujaksi ja hän
suostui, koska tietenkin piti itseään suurena puhujana, mutta kun
hän ei viitsinyt valmistaa puhettaan, se supistui vaivalloiseksi,
hajanaiseksi tapailemiseksi, jossa ei ollut jälkeäkään hänen kapakan
pöydän ääressä ilmaisemastaan älykkyydestä eikä sujuvaisuudesta. Hän
matkusteli mielellään ulkomailla, mikäli vain sai hankituksi rahoja, ja
oli kuin kotonaan Tukholman, Berliinin, Pariisin ja Lontoon suurissa
hotelleissa. Hänen ihanteensa olikin ”maailmanmies”, kansainvälinen
gentlemanni, jolle valtiomiehet uskoivat hienoja, arkaluontoisia,
diplomaattisia erikoistehtäviä, mutta jostakin tuntemattomasta
syystä häntä ei ollut kiinnitetty ulkoministeriöön. Milloin missäkin
ominaisuudessa hänet kyllä kutsuttiin presidentin vastaanotoille
ja joskus diplomaattien juhliin, mutta siihen hänen poliittinen
merkityksensä rajoittuikin. Nuo tilaisuudet olivat silti hänen suuria
hetkiänsä. Monet kysyivät, kuka oli tuo byronilainen sankari, joka
seisoi tuolla korkeana, ylhäisen yksinäisenä. Ainoa nöyryyttävä seikka
oli se, ettei hänellä ollut uljasta ilmettänsä vastaavaa kunniamerkkiä.
Käsittämättömän väärinkäsityksen vuoksi hänet aina niiden jaossa
unohdettiin.

Tuomari Vuori tuli ajatelleeksi, että kaikki tämä, mitä hän juuri
oli mietiskellyt, oli luetteloa inhimillisistä heikkouksista, jotka
sopivat melkeinpä keneen tahansa. Muodossa tai toisessa ja eriasteisina
tuollaiset luonteenviat olivat olemassa useimmissa, tuomari Vuoressa
itsessäänkin. Ei ollut ketään, jolla olisi ollut riidatonta oikeutta
heittää ensimmäistä kiveä. Yksin sekin luonteenpiirre, jonka tuomari
Vuori oli apulaisjohtajassaan säpsähtäen huomannut, eli kyky vihata
intohimoisesti ja leppymättömästi, oli yleinen inhimillinen ominaisuus.
Kysymys oli korkeintaan aste-erosta ja laatuvivahduksesta. Hän oli
peläten nähnyt apulaisjohtajansa nimenomaan tämän ominaisuuden vuoksi
suorastaan ihailevan niitä henkilöitä, jotka, kuten hän sanoi,
”osasivat vihata”. Sanomalehtimiehenä ollessaan hän oli ilmaissut tämän
erään vainajan muistokirjoituksessa, todennäköisesti uskoen lausuvansa
silloin jotakin ylistävää. Tuo kyky ei ansainnut ylistämistä, sillä
kuten tuomari Vuori omasta kokemuksestaan tiesi se oli kyy, joka söi
sydäntä.

Apulaisjohtaja oli siinä suhteessa toista mieltä. Viha oli hänen oikea
elementtinsä. Milloinkaan hänen älynsä ei ollut niin terävä kuin vihan
teroittaessa sitä. Hänen kielteinen suhtautumisensa kaikkeen, mikä oli
elämässä positiivista, oli kehittänyt hänen kykynsä vihata erikoisen
voimakkaaksi, ja hänen lukemattomat epäonnistumisensa olivat valaneet
salaisen katkeruuden ja kateuden öljyä tähän jo muutenkin roihuavaan
tuleen. Liekkiä lietsoi myös hänen yksinäisyytensä, sillä hän ei
ollut naimisessa. Jos hänellä olisi ollut hieno, rakastettava puoliso
ja hän olisi saanut nauttia kodin onnea, hänen jo synnynnäisesti
ärmättimäinen luonteensa olisi ehkä saanut lempeitäkin piirteitä. Hänen
vihansa ei tarvinnut syttyäkseen jotakuta kohtaan loukkausta tai edes
erimielisyyttä, sillä se lieskasi salassa jo ilmankin kaikkia niitä
vastaan, jotka olivat onnistuneet elämässä paremmin kuin hän tai olivat
jollakin tavalla hänen tiellään. Tuomari Vuori oli alkanut jo verraten
varhain aavistaa olevansa apulaisjohtajansa vihan kohde ja oli tarkoin
tutkinut sanojaan ja tekojaan, olisiko ehkä niillä antanut tuohon
aihetta. Huomaamattaan hän olikin kerran — tosin ollenkaan silloin
ajattelematta apulaisjohtajansa elämänuraa ja sen monenlaista sisältöä
— tullut vähäksyen puhuneeksi henkilöistä, jotka eivät malttaneet
vakiintua mihinkään elämäntehtävään, vaan haihattelivat jos missä,
saamatta lopuksi aikaan mitään kunnollista. Jälkeenpäin hän muisti
apulaisjohtajan katseen tuolla hetkellä välähtäneen polttavasti ja
ymmärsi myöhemmin heidän suhteensa katkenneen siinä silmänräpäyksessä
ainaiseksi. Se oli traagillista, sillä heidän tuttavuutensa — tuomari
Vuori ei tahtonut käyttää sanaa ”ystävyys” — oli alkanut aikaisin ja
jatkunut häiriöittä tuohon kriitilliseen talveen saakka.

Mutta puhkeamaan tuo viha oli päässyt vasta erään suoranaisen
toimenpiteen johdosta, johon tuomari Vuoren oli ollut pakko ryhtyä.
Hän oli huomannut apulaisjohtajan käyttävän yksityiseksi hyödykseen
tietoja, joita asemassaan sai. Niin kauan kuin siitä ei ollut ollut
vahinkoa liikkeelle eikä sen asiakkaille, eikä apulaisjohtajan niihin
perustuvissa liiketoimissa ollut ollut muuten moitittavaa, tuomari
Vuori ei ollut asiaan sekaantunut. Mutta sitten hän oli sattumalta
saanut tietää apulaisensa ryhtyneen ostelemaan osakkeita, joiden hinnan
tiesi lähitulevaisuudessa eräiden onnistuneiden liiketoimien johdosta
nousevan, ja saadakseen ne halvalla haeskelevan sellaisia osakkaita,
joiden uskoi olevan aivan tietämättömiä niiden todellisesta arvosta.
Hankkiakseen käyttöpääomaa hän oli liittoutunut eräiden osakkeilla
keinottelevien rahamiesten kanssa, jotka kuitenkin olivat pysytelleet
niin taustalla, ettei tuomari Vuori ollut tiennyt täsmälleen, keitä
he olivat olleet. Siitä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että
yhtenä, vieläpä tärkeimpänä heistä, oli ollut itse johtokunnan
puheenjohtaja, tuo kettumainen, sileänaamainen vanhus, jolla aina oli
huulillaan suomalais-kansallisen liike-elämän kunnia ja siveellinen
nuhteettomuus.

Tuomari Vuori oli kyllä ollut jo silloin selvillä, ettei kaupoissa
katsottu tarvitsevan välittää siitä, mitä ostaja ja myyjä tiesivät;
tehtiin vain tarjous, ja jos toinen hyväksyi sen sekä otti vastaan
rahat, ei kummallakaan asianosaisella ollut oikeutta valittaa sen
johdosta, mitä jälkeenpäin saattoi ilmaantua. Mentiinpä tässä niin
pitkälle, että kiiruhdettiin tänä iltana lyömään kauppoja kiinni
sellaisten ostajien kanssa, jotka eivät sattumalta tienneet hintojen
olevan huomisesta alkaen paljoa alhaisempia. Rehellistenkin maineessa
olevat liikemiehet näyttivät pitävän tällaista täysin luvallisena ja
saattoivat naureskellen kehua jotakin tuollaista kauppaa ”smartiksi
tempuksi”. Myönnettävähän olikin, etteivät osapuolet olleet
velvollisia valvomaan toistensa etuja, saati paljastamaan korttejaan
silloin, kun molemmat antautuivat kauppoihin vapaaehtoisesti, täysin
samoin edellytyksin ja ilman hädänalaisen tilan pakotusta — kun he
olivat samoissa vesissä metsästeleviä haikaloja kumpainenkin. Mutta
siveellisen luvallisuuden raja tuli hyvin ilmeiseksi silloin, kun
myyjä sattui olemaan esimerkiksi leski, joka oli ollut vuosikausia
halvautunut ja tuoliinsa kahlehdittu, ja oli riippuvainen pääomansa
tuotosta. Rehellinen ostaja varoi tuntonsa käskystä käyttämästä
hyväkseen sitä tietämättömyyttä ja kykenemättömyyttä määrittelemään
tavaran oikeata arvoa, joka oli tällaisessa tapauksessa ilmeinen, ja
selittäen asian puolueettomasti kaikilta kannoilta tarjosi hinnan, joka
siinä valossa sopi hänen laskelmiinsa ja oli kohtuullinen.

Tällainen tapaus oli tullut tuomari Vuoren tietoon. Se oli koskenut
häneen erikoisesti siksi, että hän oli sattumalta tuntenut tuon lesken.
Tämä oli ollut Helena-rouvan läheinen ystävätär, jonka kiitollisuus
siitä, että joku joskus muisti käydä katsomassa häntä, ramparaukkaa,
oli liikuttava. Kun sitten apulaisjohtaja oli eräänä päivänä kysynyt,
haluaisiko leski myydä muutamat osakkeet, tarjonnut hinnan ja pyytänyt
vastausta jo seuraavaan aamuun, tämä oli suostunut kauppaan, sillä
hinta oli tuntunut hyvältä osakkeista, joiden tuotto oli ollut
siihen saakka vähäinen. Lesken oli kyllä tehnyt mieli kysyä neuvoa
tuomari Vuorelta, mutta hän oli kuitenkin jättänyt sen tekemättä,
koska ostaja oli tämän apulainen. Parin viikon kuluttua kaupasta
leski oli sanomalehdestä nähnyt myyneensä osakkeet puolesta hinnasta.
Kiusallisinta oli ollut, että juuri tuomari Vuoren johtama suurliike
oli ostanut tuon yhtiön koko osakekannan, josta oli ollut kysymys, ja
maksanut siitä tuon korkeamman hinnan. Apulaisjohtaja ja johtokunnan
puheenjohtaja olivat pyyhkäisseet taskuunsa sievoisen summan sekä
lesken että oman liikkeensä kustannuksella.

Tuomari Vuori ei ollut voinut olla ottamatta asiaa puheeksi
apulaisjohtajan kanssa. Siitä seurannut keskustelu oli ollut
äärimmäisen hillitty ja kylmä molemmilta puolilta. Apulaisjohtaja ei
ollut myöntänyt menetelleensä millään tavalla väärin. ”Sain tietää
eräällä henkilöllä olevan kyseessä olevia osakkeita ja tarjouduin
ostamaan ne. Tarjoukseni hyväksyttiin ja myyjä on saanut rahat.
Kenelläkään ei ole oikeutta moittia minua epärehellisyydestä. Tieto
siitä, että niistä pian maksettaisiin korkeampi hinta, kuului minulle
yksityisenä liikesalaisuutena, jota en ollut oikeutettu ilmaisemaan.
Katson toimineeni täysin luvallisissa rajoissa. Omalle liikkeelleni en
ole tuottanut pienintäkään tappiota, sillä olenhan tyytynyt liikkeen
itsensä tarjoamaan hintaan. Hyvä olisi, jos itse voisit sanoa samaa,
mitä tappioiden aiheuttamiseen tulee. Jos olet tyytymätön, niin valita
johtokuntaan. Tiedäthän, että tosiasiassa olen vain johtokunnan alainen
enkä sinun”.

Tuohon viimeiseen huomautukseen oli kätkeytynyt salaista
mahtavuudentuntoa, jonka perusteesta tuomari Vuori oli päässyt selville
vasta myöhemmin. Hän oli ottanut asian puheeksi johtokunnassa, mutta
saavuttamatta menestystä. Useita oli, jotka sisimmässään asettuivat
hänen kannalleen, mutta heiltä puuttui siveellistä rohkeutta
sen ilmaisemiseen. Siitä olisi voinut seurata joutuminen pois
johtokunnasta. Kun jäsenyys siinä oli heille kallisarvoisempi kuin
sielun autuus, he pistivät hännän koipien väliin ja tekivät epäröimättä
väärän valan. Tuomari Vuori oli joutunut tappiolle, mikä oli ollut
hänen asemassaan niin suuri nolaus, että hänen oli ollut vaikeata
niellä sitä. Mutta hän oli valmistautunut tekemään tämän ja jatkamaan
yhteistyötä apulaisjohtajansa kanssa, kun johtokunnan puheenjohtaja
oli ottanut puheeksi nuo hänen käsityksensä mukaan arveluttavan suuret
luottotappiot, jotka hän, tuomari Vuori, oli hyväuskoisuudellaan
liikkeelle aiheuttanut. Käyttämänsä tiedot ja numerot hän oli
tietenkin saanut apulaisjohtajalta, jonka kritiikki muuten ilmeni
niistä kauttaaltaan. Tuomari Vuoren kaikki selitykset kilpistyivät
tehottomina siitä salaisesta tuomiosta, joka oli jo tässä vaiheessa,
kuten jälkeenpäin oli käynyt selville, ollut johtokunnalla valmiina.
Tosiasiassa tuomari Vuori oli jo tällöin seissyt Tarpeian kalliolla,
vailla vain viimeistä sysäystä, joka olisi syössyt hänet syvyyteen.
Johtokunnan jäsenistä ne, jotka vilpittömästi olivat hänen ystäviänsä
ja sydämessään hyväksyivät hänen menettelynsä, eivät rohjenneet nousta
puolustamaan häntä, sillä siitähän olisi voinut olla kuten sanottu
seurauksena joutuminen pois johtokunnasta. Sen kammottavan näkymän
edessä lysmyivät rohkeimmankin siveelliset polvet.

Tuomari Vuori heräsi kuin unesta siihen, että helisytti avainkimppua
oman toimistonsa ovella. Häntä harmitti, että oli taas, kuten teki
usein kulkiessaan, vaipunut vanhoihin katkeriin päiväunelmiinsa ja
hautonut asioita, joista hänellä ei ollut minkäänlaista hyötyä, mutta
kyllä vahinkoa, mikäli vain kajosi niihin.

6

Antti Toivonen oli viettänyt suurimman osan kesästään Helsingissä.
Yleisharjoituksissa hän oli joutunut olemaan vain sen verran,
että oli ehtinyt käydä Kannaksella perillä saakka. Kun hänet oli
metallityömiehenä palautettu Helsinkiin, hän oli päässyt käymään
synnyinkaupungissaan Viipurissa ja viipymään siellä sen verran, että
oli ehtinyt uudistaa lapsuudenmuistojaan. Syntyneenä 1915 hänellä ei
ollut muistoa vapaussodasta eikä Viipurin valloituksesta, vaan hän
oli saanut kasvaa ilman sitä painajaista, minkä tuollaisten asiain
tarttuminen lapsen sieluun helposti olisi voinut muodostaa. Venäjälle
kapinan loppuluhistuksessa paenneesta isästään hänellä oli hämärä
mielikuva, joka kyllä saattoi olla yhtä hyvin unta kuin totta. Ainakin
hän näki isästään joskus unta. Joku voimakas olento, jonka muodosta
hän muisti vain suuret, siniset silmät, kohotti häntä ylös, katsoi
vakavasti vähän aikaa ja painoi sitten rintaansa vastaan. Erikoisesti
oli jäänyt mieleen poskeen sattuneen parransängen pistävä karkeus.
Siniset silmät, vakava katse ja ajelematon parta — siinä kaikki, mitä
hän muisti isästään. Selvemmin hän muisti sen hetken, jolloin lehdissä
oli ollut tieto isän kuolemasta. Hänet oli ammuttu, kuten Antti nyt
tiesi, Kuusisen klubissa Pietarissa. Äiti oli itkenyt lukiessaan
siitä. Antti ei ollut vielä täyttänyt ensimmäistä kymmentään, kun äiti
oli kuollut. Hän muisteli vanhempiaan usein ja ajatteli varsinkin
isäänsä ihannoivasti kaivaten ja kuvitellen. Heidän kohtalonsa, josta
hän oli hankkinut niin tarkat tiedot kuin suinkin mahdollista, ja
kasvaminen orpokodissa ja hoidokkina kunnan huollossa olivat jo varhain
virittäneet Antin sielun kapinalliseksi yhteiskuntaa vastaan. Käsitys,
että jos köyhälistö, jota oli yhteiskunnissa enemmistönä, pääsisi
valtaan, se vääryys loppuisi, minkä aiheutti rikkauden ja köyhyyden
välinen juopa, oli kasvanut hänen sielussaan kokemusperäisesti ja oli
hänestä niin selvä ja oikea, ettei hänellä edes juolahtanut mieleen sen
epäileminen. Yhteiskuntarakenne oli alunperin joutunut harhatielle ja
kasvanut kieroon. Se oli oikaistava ellei muuten, niin väkivaltaisella
leikkauksella. Hyödykkeet valtion kautta samassa määrässä kaikkien
hyväksi! Pois säätyerotukset ja yksityisomistus!

Antti Toivonen oli jyrkkä periaatteellinen kommunisti eikä salannut
tätä. Seisoessaan sorvinsa ääressä ja tarkatessaan, kuinka sen terä
leikkasi allansa pyörivästä ammuksesta lastun yhtä helposti kuin jos
jyrsittävänä olisi ollut pallojuusto, hän mietiskeli herkeämättä näitä
tällaisia asioita. Siihen oli tässä aikaa, sillä kun automaattinen
sorvi teki itse työnsä, sitä oli vain pidettävä silmällä, että sen
kaikki osat olivat kunnossa ja asetettuina juuri niin kuin piti. Mutta
tuosta ei ollut tottuneelle sorvarille suurta vaivaa. Silmät tekivät
sen melkein yksin, jättäen aivoille tilaisuutta tuumimaan mitä vain.

Kannaksella Antti Lauri Ylitaloa oli monta kertaa unohtanut katkeruutensa ja
vajonnut samaan tunnelmaan kuin mikä näytti elähdyttävän hänen
patteritovereitaan, mm. reipasta Vänrikki ja korpraali
Kalevi Vuorta, jotka Antti tunsi Esterin kuvauksista ja tapaamisestaan
vappuna siellä Helsingin rantakalliolla. Tuossa tunnelmassa tai
innostuksessa tai isänmaanrakkaudessa, joksi porvarilliset sitä
sanoivat, asui tavaton voima. Antin täytyi myöntää se, sillä hetkittäin
hän joutui kokonaan sen valtaan ja tunsi rinnassaan kiihkeätä
poltetta. Hänen päänsä kohosi, ryhtinsä suoristui ja askeleensa
kevenivät joustaviksi. Hänen teki mieli antaa isänmaan puolesta sama
uhri kuin mihin nuo toiset sotilaat olivat valmiita, ja hän tunsi
kiihkeätä rakkautta kaikkea sitä kohtaan, mitä näki ympärillään ja
minkä kuvia kantoi sydämessään, keskeisimpänä niistä ja samalla
kokonaisuuden vertauskuvana nuoren tytön ujot, punehtuneet kasvot sillä
hetkellä, jolloin ne olivat irtautuneet ensimmäisestä suudelmasta ja
kohonneet katsomaan häntä silmiin. Sinänsä tuo hurmio oli oikeaa ja
jokaiselle ihmiselle kuuluvaa; väärää siinä vain oli sen kohde —
tämä porvarillisten isänmaa. Köyhälistöllä ei ollut isänmaata eikä
sen hurmio siis voinut kohdistua mihinkään sellaiseen. Köyhälistön
silmät kyyneltyivät, rinta pullistui ja raadannan raskauttamat askeleet
kevenivät vasta silloin, kun Kansainvälinen lumosi sielun ja avasi
näköalan koko ihmiskunnan tulevaiseen onnenmaahan. Se oli unelma, jota
voi sanoa suureksi, ja jonka puolesta kannatti uhrautua.

Niinpä Antti oli palauttanut isänmaallisen innostuksensa järkeviin
kommunistis-kansainvälisiin rajoihin, mikä ulkonaisesti ilmeni
hänen kauniita kasvojansa rumentavana happamana irvistyksenä. Hän
tiesi jo väessä olonsa ajoilta, ettei ollut viisasta ryhtyä täällä
paljastelemaan eikä esittelemään kommunistisia käsityksiään, ellei
tahtonut asettaa hampaitaan ja huuliaan alttiiksi sille ikävyydelle,
minkä kursailematon isku jämerällä nyrkillä vasten suuta voi niille
tuottaa. Myönsipä hän senkin, että kun kerran oltiin sotaväessä, jonka
perusehto oli järjestys, oli sopimatonta ja epämiehekästä ryhtyä
pullikoimaan esimiehiä ja sakia vastaan. Saattoi olla, että hän oli
ajatellessaan näin huono kommunisti, mutta siitä huolimatta hän ei
voinut muuttaa käsitystään. Hänellä oli ollut paljon kavereita, jotka
olivat vihjailleet kaikenlaista, mistä päällystö ei varmaankaan
olisi pitänyt, mutta Antti ei ollut kallistanut korvaansa heidän
kuiskutuksilleen. Viimeksi olisi muka pitänyt painaa tarkkaan
mieleensä, minkälainen Mannerheimin linja oli, paljonko siinä oli
korsuja ja betonipesäkkeitä, ja mistä mihin se kulki. Viipurissa
hänen seuraansa oli liittynyt vanhempia työläisiä, jotka olivat
ihastuneet kuullessaan, kenen poika hän oli, sanoneet olleensa isän
parhaita ystäviä ja tuppautuneet tarjoilemaan ryyppyjä. Ei Antti ollut
noista välittänyt — olipahan vain kuunnellut heidän kotkotuksiaan ja
vastaillut harvakselleen ja lyhyesti heidän kysymyksiinsä varsinkin
sitten, kun nämä olivat alkaneet hipoa ainaista Mannerheimin linjaa.
Anttia oli naurattanut, kun puheet olivat alkaneet kääntyä siihen
päin, sillä se tapahtui jokseenkin aina samoin, helposti tunnettavin
kierroksin ja kaarroksin. Hän kyllä ymmärsi, mitä väkeä nuo olivat,
eikä huolinut tyydyttää heidän uteliaisuuttaan. Pian hän myös sai
tietää, etteivät kyselijät olleet voineet olla hänen isänsä eikä
äitinsä ystäviä. Ne henkilöt näet, jotka hän itse tiesi sellaisiksi tai
olivat suorastaan hänen sukulaisiaan, sanoivat kuultuaan heistä, että
he olivat paikkakunnalla tunnettuja renttuja tai rikollisia, varkaita,
tappelijoita ja juoppoja, joiden kanssa isällä ei ollut voinut olla
tekemistä.

Helsingissä Antti oli aluksi ihmeissään työnsä laadusta. Kaikki
metallimiehet tekivät nyt ammuksia niin paljon kuin suinkin ehtivät,
toiset valaen, toiset sorvaten ja muuten viimeistellen, kolmannet
ladaten. Työskenneltiin kahdessa, jopa kolmessakin vuorossa, ja
vauhdilla, joka oli entuudesta tuntematon. Juho Honkanen, valuri, oli
samassa osastossa kuin Antti. Hänetkin oli äsken palautettu kotiin ja
määrätty tekemään samaa työtä kuin Antti. Pian he myös olivat taas
tulleet asuintovereiksi, sillä vaikka heidän mielipiteensä olivatkin
monessa kohdassa erilaisia, he kuitenkin viihtyivät yhdessä. Juho oli
entiseen tapaansa iloinen ja reilu kaveri, paitsi yhdessä kohdassa eli
siinä, mikä koski kommunismia. Siinä suhteessa hän oli muuttunut niin
jäykäksi ja tuimaksi, että Antti oli säikähtänyt.

— Kuule, Antti, Juho oli sanonut jo pian heidän tultuaan
asuintovereiksi ja Antin taas ryhdyttyä selittelemään kommunistisia
aatteitaan, ellen tietäisi sinua pohjaltasi hyväksi mieheksi, joka
arvelet pitäväsi olla isäsi muiston vuoksi kommunisti, vaikka et
luonteeltasi ole sitä etkä koskaan voi tulla moiseksi konnaksi ja
maanpetturiksi, niin en alentuisi asuintoveriksesi. Jos näet olisit
todella sellainen, millainen luulottelet olevasi, niin tiedä, että
pitäisin itseäni liian hyvänä ja kunniallisena miehenä en vain asumaan
kanssasi vaan tervehtimäänkin sinua tämän yhteiskunnan jäsenenä.
Pitäisin sinua rikollisena, jonka surmaaminen ei tuottaisi minulle
sen suurempia tunnonvaivoja kuin mikä koituu käärmeen tappamisesta.
Minä olen sosialidemokraatti ja harrastan koko sydämestäni oman
yhteiskuntaluokkani elinehtojen parantamista niin hyviksi kuin se
suinkin on tässä matoisessa maailmassa mahdollista. Mutta minä
olen samalla vapaa suomalainen mies, joka rakastan synnyinsijaani,
maatani, äidinkieltäni ja koko tätä kansaa, ja tahdon ansaita
onneni tämän vanhan yhteiskuntamuodon puitteissa. Helvettiin sinun
kommunistiset houreesi! Jos niitä vakavasti harrastat, niin painu
Venäjälle kokemaan muiden yliloikkarien autuutta ja paljasta jo rajalla
pyllysi ryssän lyötäväksi. Se oli ollut tuimaa puhetta. Antti oli
kuunnellut sitä kalpeana, hammasta purren. Se oli vaikuttanut häneen
ei suinkaan moitteensa vuoksi vaan siksi, että hän oli tuntenut sen
tulevan hänen oman sydämensä salaisimmasta sopukasta. Jokin vieras
voima, eriskummallinen harha tai olisiko ollut yleismaailmallinen
mielisairaus, vaarallinen, viettelevä, tarttuva vastaansanomisen henki,
oli saanut vangikseen hänen sisimmän, todellisimman, suomalaisimman
itsensä ja suljettuaan sen hänen syvimpään sydänkammioonsa asettunut
kavalana, julmana lohikäärmeenä sen portille vartioimaan, ettei vain
mikään oikea ajatus, ainoakaan kaunis henkäys, pääsisi virkistämään
vankiraukkaa, saati vapauttamaan sitä. Nytkin lohikäärmeellä oli luihu,
ilkeä vastaus valmiina:

— Voit olla sosialidemokraatti, mutta sosialisti et ole. Kuljet
porvarien asialla köyhälistöä vastaan. Jos minun lippuni on väärä, niin
on sinunkin. Sosialismi ei mahdu porvarilliseen pulloon, vaan kehittää
kaasua siksi, kunnes pullo räjähtää.

— Ja haihtuu sitten pieruna tuuleen! sutkautti Juho karkeasti.
— Johan sanoin, etten välitä leukailla kanssasi kommunistiruton
aiheuttamista houreistasi. Jos haluat jatkaa sitä vänkäystä, niin
eroamme. Mutta vielä eräs asia. Mitä pimeitä olioita ne olivat, jotka
luikkivat täältä tiehensä tullessani kotiin eilen? Haluan
tietää, minkälaiseen seuraan voin kanssasi joutua, sillä nykyään on
parasta olla siinä suhteessa hyvin tarkka.

Juho katsoi Anttiin tutkivasti, terävästi, vaativasti, ja Antti
säpsähti. Nuo kävijät olivat todellisuudessa hänelle aivan
tuntemattomia miehiä, jotka olivat tuppautuneet hänen seuraansa
läheisessä kahvilassa ja lopuksi seuranneet häntä tänne, ”saadakseen
puhua rauhassa”, kuten he olivat sanoneet. Hänen nimensä kulki
nähtävästi kommunistisen yhdistyksen jäljeltä hämäräperäisten voimien
kirjoissa ja saattoi hänet yhä uudelleen tällaisten puuhailijain
yhteyteen. Uteliaana kuulemaan, mitä asiaa heillä nyt oli, hän oli
päästänyt heidät huoneeseensa. Heidän puheensävynsä ilmaisi selvästi
heidän olevan kotoisin Rajajoen eteläpuolelta. Heidän katseessaan oli
tuollainen kummallinen sumuverho, josta Antti tunsi kommunistikätyrit.
Mies saattoi olla katsovinaan suoraan silmiin, mutta hänen silmäteränsä
olivat sikäli sulkeutuneet, ettei niiden kautta voinut — päinvastoin
kuin rehellisen ihmisen ollessa kyseessä — nähdä hänen sieluunsa.

Anttia oli naurattanut ja nauratti vieläkin. Hän unohti lohikäärmeen
yllytyksen ja kertoi avoimesti koko asian. Mannerheimin linjasta ja
yleensä Kannaksen varusteista pitäisi saada tietoja, vieläpä mikäli
mahdollista karttoja. Samoin piti saada tietoja ammustuotannosta, jonka
laajuus varmaan tunnettiin ammattiyhdistyksen, ehkäpä ammattiliiton
taholla. Tiedoista maksettaisiin hyvin. Ne voi käydä pistämässä erään
oven postireiästä. Kukaan ei aavistaisi mitään. Tuhatlappusia miehet
olivat vilkutelleet ja tarjoilleet käsirahaa. Antti oli tekeytynyt
tyhmäksi ja kysynyt puolestaan, mitä he sitten tekisivät noilla
kartoilla ja tiedoilla. Miehet olivat vastanneet toimivansa vain rauhan
säilyttämiseksi Suomen ja Venäjän välillä. Neuvostohallituksen täytyi
olla selvillä Suomen lahtarien varusteluista ja aikeista voidakseen
oikealla hetkellä rauhan nimessä huomauttaa, että jos tuota jatkui,
seuraukset voisivat olla Suomelle tuhoisia. Isänmaalleen (tässä
kohdassa miesten ilme oli ollut hurskas, olipa toinen kohottanut
silmänsä kattoon) tekisi suuren palveluksen se, joka hankkisi näistä
asioista tarkat tiedot ja luovuttaisi ne venäläisille. Nämä olivat
Suomen ystäviä eivätkä aikoneet mitään pahaa. Venäjällä oli jo
olemassa Karjalan tasavalta, johon kuuluivat Suomen heimon ikivanhat
asuma-alueet ja jonka virallinen kieli oli suomi. Jos muu Suomi —
tämä nyt oli vain ajatuskoe, jolla ei tarkoitettu sen vakavampaa —
yhtyisi siihen, niin kaikkien rehellisten, isänmaataan rakastavien
suomalaisten, varsinkin nuorison hellimä Suur-Suomen aate tulisi
toteutetuksi ja pohjolaan perustetuksi voimakas suomalainen valtio,
Suomen-Karjalan neuvostotasavalta. ”Kulttuura, kulttuura pitäy olla
oma, sillä niin ombi parembi. Politika, sotaväki ja sellainen olemas
yhteinen koko suurelle valtakunnalle, joka pitämäs siitä huolta.
Kansa vain onnellisena lekottelemas”. Antin kysymykseen, eikö olisi
luonnollisempaa, että Itä-Karjalan suomalaiset päinvastoin yhtyisivät
Suomen tasavaltaan, jolle siten tulisi selvä maan- ja kansatieteellinen
alue ja raja Suomenlahdelta kannaksien poikki Laatokkaan, Äänisjärveen
ja Vienaan, he olivat vastanneet, ettei Karjalan kansa tahdo vaihtaa
neuvostolaista onneaan Suomen porvarilliseen kurjuuteen.

— Mitä vastasit? kysyi Juho keskeyttäen hänen kertomuksensa ja
tuijottaen häneen tutkivasti eikä niinkään vähässä määrässä epäilevästi.

— Siitä minun piti kertoa sinulle juuri kun aloit julmistella minun
kommunismistani, selitti Antti. — En vastannut heille muuta kuin
lupasin miettiä asiaa. Miehet näyttivät niin typeriltä, että heille
voi kaikesta päättäen syöttää mitä hyvänsä. Ajattelin ehdottaa, että
laatisimme yhdessä joitakin kuviteltuja karttoja ja ottaisimme heiltä
rahat pois. Samalla voisimme pitää heitä silmällä ja tehdä heidät
vaarattomiksi. Voivat muuten tavata jonkun, joka heikkoudessaan
todenteolla antautuu heidän kätyrikseen.

Juho mietti ja oli epävarman näköinen.

— Onkohan edes tällainen peli, hän sanoi, nykyisenä aikana
rehelliselle, isänmaalliselle kansalaiselle sopivaa ja luvallista?
Eivätkö heidän rahansa ole saastaisia Juudaksen penningeitä, jotka
likaavat kädet joka tapauksessa? Käsitykseni mukaan sinun on heti
ilmoitettava heistä etsivälle keskuspoliisille. Muuten voit saada
ikävyyksiä. Kommunistina, joka lisäksi olet ollut tyhmästi avosuinen,
olet jo poliisin kirjoissa, joten sinun on vaikeata, jos antaudut
suhteisiin noiden miesten kanssa, saada poliisia uskomaan koettaneesi
vain vetää heitä nenästä. Jos tulee sota, tuo juttu vie sinut istumaan
pitemmäksi aikaa. Voitpa olla iloinen, jos pääset sillä.

— Mitä tarkoitat?

— Sitä vain, että sodan syttyessä ja sotatilan astuessa voimaan
viranomaiset todennäköisesti selittelyistäsi huolimatta tuomitsisivat
sinut ammuttavaksi samalla kertaa kuin nuo hämäräperäiset vieraasi.
Eikä sinulla olisi oikeutta moittia heitä. Ryssä uhkaa meitä kuolemalla
eikä meillä ole muuta neuvoa kuin tapella viimeiseen hengenvetoon
saakka. Sellaisessa tilanteessa ei ole syytä olla vihollisen kätyrien
kanssa muissa suhteissa kuin mitä aiheutuu heidän toimittamisestaan
seinää vastaan.

Juhon ääni muuttui pyytäväksi, veljellisesti vetoavaksi.

— Veli Antti, hän sanoi, olemme olleet paljon yksissä ja oppineet
pitämään toisistamme. Rauhan aikana en välittänyt kommunismistasi,
sillä pidin sitä niinkuin se olikin vain urheiluna, jota olit joutunut
harjoittamaan isäsi muiston vuoksi ja vastaansanomisen vietistä, mutta
nyt on tilanne toinen. Pelastaakseen tulevaisuutensa Suomen työväen
täytyy pelastaa isänmaansa eli se näyttämö, jonka palkeilla tuo
tulevaisuus on kerran muuttuva elämän onnen näytelmäksi. Tällä hetkellä
on olemassa vain isänmaan ystäviä tai isänmaan pettäjiä. Kuinka voisit
sinä, jolla on niin korkeat ajatukset ihmisyydestä, vapaudesta ja
oikeudesta, edes silmänräpäystä epäröidä tässä kalliissa asiassa?
Kuinka voisit katsoa siinä tapauksessa silmiin pientä morsiantasi,
jonka onni on mahdollinen vain tässä hänen synnyinmaassaan? Luulisitko
hänen isänsä ja sinun isäsi, jotka molemmat menehtyivät punakapinan
seurauksiin, kehoittavan sinua, jos heidän äänensä kuuluisi haudan
tuoltapuolen, antautumaan tekemisiin venäläisten kanssa? Et, sitä
et voi luulla, vaan sinä kuulet hengessäsi heidän varoittavan
kuiskauksensa, että ”poikani, katso eteesi! Me jouduimme turmioon
ryssän takia — älä sinä tee samaa tyhmyyttä. Meitä on täällä sen
kaamean kohtalon uhreja jo tarpeeksi — kaikkien vuosisatojen ajalta —
rauhattomia, itkeviä maanpetturisieluja, joille ei voida suoda haudan
lepoa ennenkuin heidän poikansa ovat pesseet verellään pois heidän
häpeänsä. Älä lisää meidän onnetonta, taivaan ja helvetin välillä
ulvovaa susilaumaamme, vaan puhdista sielusi isänmaanrakkauden tulella
ja vanno sankarin uhrivala...”

Antti katsoi kummastuneena ystäväänsä, jonka huulilta sanat virtasivat
kuin hän olisi ollut profeetta ja silmät säihkyivät oudosti. Hän
vastasi:

— En ole suunnitellut Suomelle mitään pahaa enkä tahdo olla
tekemisissä ryssäin kanssa. Minäkin olen sitä mieltä, että meidän on
saatava rauhassa toteuttaa omaa politiikkaamme mihin suuntaan itse
haluamme. Veljeysaatteeni ei vaadi valtakuntien rajojen pyyhkimistä.
Mutta kun olen vakuuttunut siitä, ettei Venäjän puolelta, joka on
todellinen köyhälistövaltio, uhkaa Suomea mikään vaara, mielestäni
meidän varustustouhumme on kansan varojen tuhlaamista tuottamattomiin
sijoituksiin ja samalla lähimpänä naapurinamme olevan suurvallan
edesvastuutonta ärsyttämistä. Pian tulemme näkemään, kumpi meistä on
oikeassa. Nuo ryssän vakoojat, sillä sellaisiahan he ovat, voit itse
puolestasi ilmoittaa poliisille, jos tahdot. Enhän tiedä edes heidän
nimiään. Meidän poliisimme olisi huonompi kuin miksi sitä luulen, ellei
sillä olisi noista herroista parempi selko kuin minulla.

Keskustelu taukosi. Kumpainenkaan ei ollut tyytyväinen. Antin tunto
oli saanut kolahduksen, joka oli lyönyt hänen sieluansa hallitsevan
lohikäärmeen typerryksiin ja antanut hänen paremman ihmisensä
hengittää raitista ilmaa ja oikoa koppivankeudesta kärsineitä
raajojaan. Väkevästi häntä kutsui tuo sama henki, joka oli saanut
hänet Kannaksen harjoituksissa nostamaan jalkaa ja laajentamaan rintaa
ja loitsinut hänen silmiinsä eläväksi isänmaan. Kuin ensimmäisestä
suudelmasta heräävä nuori neito — Esteri itse, tuo pieni, hiljainen
tyttö, joka oli tullut Antille rakkaammaksi kuin mikään muu — se
lumosi sulollaan ja suuren onnen aavistuksella hänen sielunsa ja
herätti siinä kiihkeän puhtaudenkaipuun. ”Karkoita nuo vieraat
viisastelut, jotka ovat lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan
kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien
juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta, ja tunnustaudu
vapaaksi suomalaiseksi mieheksi, joka on tilivelvollinen vain Jumalalle
ja isänmaalleen!” Näin puhui selvä, käskevä, juhlallinen ääni hänen
sisimmässään, ja kun hän ivaten vastasi, että mitä hullutuksia tässä
joutuukaan kuulemaan, etteihän Jumalaa ole ja että isänmaahan on
vain kapitalistisen yhteiskuntamuodon keksimä aivokummitus typerien
kahlehtimiseksi, jotta heitä voitaisiin sitä paremmin nylkeä ja
lähettää riistosotiin kanuunanruoaksi, niin tuo ääni sanoi: ”Eikö
Jumalaa ole! Seisahdu ja kuuntele sydäntäsi, niin se ilmoittaa sinulle
selvästi, että Jumala on. Senhän tiedämme kaikki heti tajuntamme
ensimmäisestä heräämisestä alkaen. Se on selviö, jota ihminen koettaa
turhaan kieltää. Jos hän onnistuisi tekemään sen, hän hävittäisi
silloin jumalallisen alkuperänsä merkin ja hengenvoimansa, ja muuttuisi
yksinomaan aineelliseksi olioksi, joka kykenisi tajuamaan ainoastaan
alhaisia nautintoja ja hankkimaan niitä vain tyydyttämällä ruumiillisia
aistejaan ja viettejään. Koko olemuksesi nousee tällaista elämän- ja
ihmiskäsitystä vastaan, sillä sinä tunnet, kuinka salaperäinen mahti
kolkuttaa sielusi ovelle ja kutsuu sitä lentoretkelle sinne, jossa asuu
kaikkien arvoitusten ratkaisu...”

Uni karttoi tänä yönä Antti Toivosen silmiä siksi, että hänen
sydäntänsä raateli outo, entuudesta kokematon ristiriita. Oliko
todellakin niin, että hänen kommunisminsa, jolla sanalla hän nyt
alkoi itsekin tarkoittaa kaikkea sitä, mikä ei kuulunut kunnonmiehen
ansioluetteloon, olikin ollut vain eräänlaista tarttuvaa sairautta,
joka oli saanut hänet rienaamaan ja vihaamaan juuri sitä, mikä oli
ihmisen terveyden elinehto, eli Jumalaa, isänmaata, kansallisuutta,
omaa historiallista yhteiskuntamuotoa, aivan samoin kuin vesikauhu
saattaa uhrinsa vihaamaan vettä, vaikka tämä on sen elämän välttämätön
edellytys? Tähän saakka tuo kaikki oli sitäpaitsi ollut eräänlaista
urheilua, suomalaisille kuvaavasta vastaansanomisen ja riidan
halusta johtuvaa uhmailevaa leukailua, jolla voi ansaita typerien
joukossa palkinnokseen ylistävän naurunrähäkän, mutta nyt oli tilanne
muuttunut. Antti näki tuijottaessaan pimeyteen ja kuunnellessaan
Juhon rauhallista, syvää huokumista, kuinka miljoonat ihmiset
loppumattomina jonoina saapuivat laidattomalle, rajattomalle aukiolle
kuulemaan viimeistä tuomiota. He olivat juuri niitä, jotka olivat
kaiken sen rienauksella, jonka luonnostaan tulee olla ihmiselle
pyhää, kasvattaneet ja kasanneet ihmiskunnan syntitaakkaa niin, että
se oli viimein sivuuttanut sovituksen mahdollisuuden ja kypsynyt
tuomittavaksi. Polttavin silmin ja rinnassa haikea, pelkäävä,
yliluonnollisia aavisteleva tunne Antti mietiskeli tuota näkyään ja
kysyi, saattoiko tosiaankin yksilöiden joukko ja sikäli siis kansa,
niin, koko ihmiskunta, kasata kannettavakseen tällaista suunnatonta,
lopulta aivan sovittamatonta syyllisyyttä ja vihdoin joutua sen
johdosta viimeiselle tuomiolle? Täytyikö silloin vastata jokaisesta
sanasta, jonka on lausunut?

7

Esteri ja Aino olivat sovittaneet vapaailtansa samaksi
saadakseen olla yhdessä. Usein heillä oli vapaata muinakin iltoina,
sillä sekä kanslianeuvoksen että Helena-rouvan luona työt loppuivat
viimeistään 19ltä. Sen jälkeen ei tarvinnut tehdä erikoisempia,
ellei sattunut tulemaan vieraita, ja sai mennä ulos lupaa kysymättä.
Kun Aino kävi uutterasti Kalliolassa ja kuunteli luentosarjoja
työväenopistossa, ei hänen menemisistään ollut huolehtimista. Mimmi
vakuutti kanslianeuvokselle, että mikäli hän voi päätellä, se
Juho-niminen nuorimies, joka usein saatteli Ainoa kotiin, oli hyvin
kunnollisen näköinen. Kerran hän oli yllättänyt heidät suutelemasta
porraskäytävässä, mutta kanslianeuvos sai itse päätellä, kuinka
arveluttava hairahdus tuo tuollainen oli noin nuorella iällä. Mimmi
oli kyllä torunut Ainoa sen johdosta, mutta ei Aino ollut siitä
välittänyt — punastellut ja nauranut. Kanslianeuvos oli vain tuuminut
filosofisesti, että ”nuorilla on tuollaiseen erikoinen taipumus ja
halu”. Esteri taas pistäytyi äitinsä luo, milloin ei ollut Anttinsa
seurassa elokuvissa tai kahvilassa. Joskus hekin kävivät Kalliolassa
ja työväenopistossa, vaikka eivät kuuluneet niiden kerhoihin. Kansan Näyttämön
ja Koiton teatterin katsomossa heidät kaikki neljä näki
usein. Antti varsinkin harrasti teatteria.

Tänä iltana he kaikki olivat Savilan rouvan luona ja keskustelivat
innokkaasti. Tapansa mukaan Savilan rouva puuhaili hellan ääressä
kahvivälineineen, kuunteli nuorten puheita ja katseli heitä. Aino ja
Juho olivat onnellista ihmislajia, hän siinä päätteli. Heillä oli
edessään suora ja selvä elämänlinja, jota eivät mitkään mainittavammat
kiusaukset tai ristiriidat tulisi häiritsemään. Se oli erikoinen lahja
tuo tuollainen epäröimätön selkeys. Jumala oli antanut sen heille
synnyinperinnöksi. Sitten kun kaikki saisivat tuollaisen kauniin
luonteen, ihmiskunta vähitellen tulisi onnelliseksi. Ristiriidat,
vääryydet, taistelut loppuisivat ja yleinen sopu ja yhteisymmärrys
pääsisivät vallalle.

Antti ja Esteri olivat toisenlaisia. Mikäli Savilan rouva saattoi
päätellä, Antti Toivonen oli parhaillaan juuri siinä kohdassa, jossa
hänen miehensä, muurari Savila, oli ollut monta kertaa punakapinan
aikana ja varsinkin silloin, kun hän oli levännyt viimeistä kertaa
vaimonsa vieressä. Kaikki, mihin hän oli siihen saakka uskonut kuin
ylimpään uskonkappaleeseen ja minkä vuoksi oli pannut alttiiksi onnensa
ja elämänsä, tuntui luhistuneen. Ei ollutkaan enää lujaa pohjaa, josta
ponnistaa, vaan jalat olivat vajonneet syvään lettoon, joka uhkasi
nielaista kokonaan. Savilan rouva oli silloin rohjennut kuiskata
miehelleen, että juuri siten kaikki ihmisen omatekoiset rakennelmat
luhistuvat. Joka luottaa vain niihin, on pian uimasillaan rannattomalla
ja pohjattomalla ulapalla.

Savilan katse oli verhoutunut heti, kun hänen vaimonsa oli alkanut
kuiskailla tästä. Se oli asia, jota hän ei ollenkaan käsittänyt ja
jolle hän nauroi. Siksi hienotunteinen hän oli, ettei pilkannut sitä,
kun huomasi tämän loukkaavan vaimoansa. Vapaasti rouva Savila sai
hänen puolestaan viljellä uskonasioitaan. He olivat puhuneet siitä
hyvin harvoin. Jottei loukkaisi miestään rukoilemalla ääneen, rouva
Savila oli rukoillut hänen puolestaan koko yön hiljaa sydämessään. Se
oli hänellä muutenkin ei vain tapana vaan välttämättömänä tarpeena,
keinona, jolla hän ammensi salaisesta lähteestä elämänrohkeutta. Hän ei
tiennyt, olivatko hänen rukouksensa auttaneet, mutta hän uskoi niin.
Ensin unessa ja sittemmin jo mietteissä, kun sieluntoiminta keskittyy
valveunelmiin, hänen miesvainajansa katse oli sitten tunkeutunut hänen
luoksensa haudan toiselta puolen ja ilmaissut rauhallisella, syvällä
loisteellaan saavuttaneensa varmuuden ja lohdun — tavanneensa keskeltä
kuoleman synkkää ulappaa yhtäkkiä pelastuksen kallion.

Antti Toivonen näkyi olevan siinä kohdassa, että ne sanat, joita
Savilan rouva olisi kyennyt hänelle puhumaan, olisivat olleet hänestä
naurettavaa hulluutta. Oopiumia kansalle. Niinhän Savila oli sanonut
ja niin kai sanoisi Toivonenkin. Mitään ne eivät vihanneet niin kuin
sitä sanomaa, ettei Jumala tahtonut syntisen kuolemaa, vaan pelastusta.
Toivosen täytyi mennä pitemmälle kadotuksen tietä ennenkuin hän
kypsyisi kuulemaan varoituksen ääntä. Hänellä oli selvästi rauhaton
mieli ja sydämessä kova taistelu. Tietääpä sen! Ei ole helppoa olla
silloin, kun Jumala alkaa armahtamatta jauhaa rikki vanhaa ihmistä.
Ylpeästi tämä röyhistelee ja uhmailee, mutta ei auta muu kuin
painuminen myllynsilmästä kivien väliin, joita sallimus väkevästi
pyörittää. Kuuluu jurinaa ja kirskunaa, kun kovat paatumuksen rakeet
pyöriskelevät kivien hampaissa, mutta rikki on mentävä. Ei tuntisi
entiseksi ihmistä, joka on joutunut tekemään matkan tämän myllyn
kivensilmään ja siitä ulos.

Rouva Savila katseli salavihkaa tarkkaavaisesti tytärtään. Esteri oli
ulkonaiselta olemukseltaan sulava ja siro, pienikokoinen, kasvoiltaan
kaunis, esiintymiseltään ja tavoiltaan hiljainen, vaitelias. Mutta
Savilan rouva tiesi, että hänen sydämessään asui voimakas tahto,
luja luonne ja soihdullinen intohimoa, joka ei hevillä tyydy jäämään
osattomaksi. Kuinkahan pitkälle hän oli jo joutunut tuon Toivosen
kanssa? Kommunistit olivat nuorten tyttöjen kirouksena, naisen kun
heidän oppiensa mukaan piti tulla äidiksi täytettyään kuusitoista vuotta
. Luonto näet muka vaati sitä. Selvää oli, että toverit
kommunistit mielellään avustivat luontoa tämän laillisen tarkoitusperän
toteuttamisessa, varsinkin kun se oli miellyttävää ajanvietettä eikä
siitä uuden näkemyksen mukaan ollut erikoisempaa vastuuta. Kun luonto
oli tehnyt tehtävänsä, tuli yhteiskunnan vuoro. Lapset kuuluivat
yhteiskunnalle, jonka velvollisuus oli pitää huolta niistä. Savilan
rouva oli ollut levoton tyttärensä puolesta ja oli koettanut ahdistella
häntä kysymyksillään, mutta Esteri ei ollut vastannut, vaan ainoastaan
katsahtanut äitiinsä kummastuneen, ujon näköisenä. Ainoltakin hän oli
vihjaillen asiaa tiedustellut, mutta Aino oli sanonut, ettei hänen
luullakseen tarvinnut olla levoton. Antti oli kunnonmies, vaikka olikin
muka kommunisti. Nuo houreet muuten näyttivät olevan väljähtymässä.

Ne puhuivat nyt samasta kuin kaikki ihmiset: vaatimuksista, joita
ryssä oli tehnyt Virolle ja mitä ne muut vallat olivatkaan, ja
jotka se oli ajanut perille. Pelkäsivät, että se esittäisi Suomelle
samanlaisia ehdotuksia. Kaikki keskustelivat vain tästä ja siitä,
olivatko Itämeren valtiot menetelleet viisaasti ja pääsisivätkö ne
pelistä eheinä vai henkensäkö hinnalla. Tämä kaikki oli Savilan
rouvasta outoa, tuskallista, sietämätöntä, ja piti häntä alituisessa
jännityksessä. Ei hän niin tietämätön eikä tyhmä ollut, ettei olisi
ymmärtänyt, mihin ryssä tuolla kaikella pyrki. Sen aikeet olivat
niin pahat, että aavistus niistä veti kiihkeimmänkin kommunistiakan
naaman huolestuneeseen irveen, niin tulenpalavasti kuin hän toivoikin
lahtaripirujen surmaa. Tuossa yleisessä teurastuksessa näet saattoi
käydä niin, etteivät pyövelit ehtisi erottaa ystäviä vihollisista, vaan
asettaisivat kaikki summanmutikassa miekan terälle, ja että nekin,
jotka olivat onnistuneet hankkimaan huoneen ja makuukomeron laajuisen
asunto-osakkeen, julistettaisiin kulakeiksi tai miksi ne niitä sanoivat
ja potkaistaisiin kadulle, jotta varsinainen ruplakommunistien sakki
saisi sijan, mihin päänsä kallistaisi. Entäs miten kävisi niiden
kommunistien — muiden kohtalo oli tietenkin pohtimatta selvä —,
joilla asunto-osakkeen ja ehkä pienen kesäpalstan lisäksi oli Työväen Säästöpankissa
oma porvarillisen turvallinen säästötilinsä, koottu
vuosikymmenien uurastuksella, samalla kuin oli sivutöiksi uupumatta
haukuskeltu porvarien yhteiskuntaa mm. siitä, että se kidutti työläisiä
nälällä? Kai ne tilit menisivät tukkoon niin kommunisteilta kuin
muiltakin, jos vain ryssä pääsisi täällä isännäksi. ”Ih!”, kikahti
Savilan rouva katkerasti ja vahingoniloisesti, ja kääntyi katsomaan ja
kuuntelemaan Antti Toivosta, joka nyt kiihtyneenä puolusti ryssää.

— Selvää on, että Viro on päässyt helpolla, jos vain ryssä pitää
sopimuksensa. Ja että se sen tekee, siitä saamme olla varmat,
sillä sopimuksien rikkominen yleensä ja varsinkin tällaisten on
jo köyhälistön valtion arvon, kunnian ja rehellisyyden kannalta
mahdotonta. Saisimme pelätä sitä, jos kysymyksessä olisi kapitalistinen
suurvalta, jotka kuten tunnettua pitävät sanansa vain silloin, kun
se on niille edullista, mutta rikkovat sen heti, kun sen pitäminen
on epäedullista. Ovathan bolsheviikkien periaatteet sitäpaitsi
tunnetut ja selvät: kaikille kansallisuuksille vapaus ja itsehallinto,
ei tuumaakaan omaa maata muille eikä muiden maata heille. Että
Neuvosto-Venäjä haluaa saada tukikohtia Itämeren rannikolta, on
oikeutettua, kuten silmäys karttaan heti ilmaisee. Mutta niiden
hallussapidolla se ei vähimmässäkään määrässä loukkaa virolaisten
kansallista eikä kulttuurielämää. Päinvastoin Virolla tulee olemaan
suurta hyötyä uudesta suhteestaan Venäjään, sillä tietysti kauppa elpyy
siitä aivan toiseksi kuin se on kuluneina vuosikymmeninä ollut. Saamme
nähdä Stalinin osoittavan koko maailmalle, miten onnellisiksi pienet
kansat tulevat Neuvosto-Venäjän yhteydessä.

— Niinhän sinä puhut kuin Tiltu...

Juho tämän huomautuksen virkahti melkein kuin itsekseen. Antti oli
pitänyt kommunistisisuaan aikatavalla aisoissa heidän äskeisen
kohtauksensa jälkeen, mutta ei sen paine näyttänyt päässeen vähentymään
— pikemmin päinvastoin. Koetellakseen häntä Juho kysäisi:

— Jos ja kun Suomelle tehdään rajanjärjestely- ja
tukikohtavaatimuksia, niin käsitystesi mukaan meidän siis on niihin
suostuttava?

— Se on ehdottomasti viisainta, vastasi Antti. — Ja mikä on
suostuessa, kun Neuvosto-Venäjä tarjoaa Suomelle täyden turvan ja
vapauden joka suhteessa. Stalin ja Molotov ovat rauhanenkeleitä, joihin
kaikkien rauhanystävien tulisi turvata. Muu politiikkahan ei sitäpaitsi
ole meille mahdollistakaan, sillä milläpä voimilla kykenisimme
taistelemaan Stalinia vastaan, jos hän — mitä hän kyllä ei tee —
marssittaisi joukkonsa Suomeen.

— Jos Suomi ei suostu Stalinin vaatimuksiin, niin Stalinin
oikeudentunto on siis niin väkevä, että hän luopuu noista
vaatimuksistaan ja entinen rauhantila jää voimaan? Niinkö uskot?

Aino kysyi näin. Antti vastasi hiukan epäröiden myöntävästi. Syntyi
kiusallinen hiljaisuus. Savilan rouva tarkasteli nuoria kiinteästi.
Juhon otsa oli rypyssä ja hän harkitsi ilmeisen ankarasti. Vihdoin hän
sanoi:

— Kuule, Antti Toivonen! En ollut luullut joutuvamme väliemme
lopulliseen selvittelyyn täällä, tässä rauhallisessa, pienessä kodissa,
jossa olemme aivan vieraita, mutta niin nyt näkyy käyvän. Ehkä se on
hyvä — Esterin ja itsesikin takia. Mikä pyrkii omalla voimallaan
tapahtumaan, sitä ei yleensä pidä eikä sitä voikaan estää. Meidän
täytyy erota, sillä sellaisen miehen ystävä ja asuintoveri kuin sinä
kaikesta paremmasta uskostani huolimatta näyt olevan, en voi enkä tahdo
olla. Kun se huone, jossa olemme asuneet yhdessä, oli alkuaan minun,
pidän sen edelleen. Mutta sinulla ei ole siellä sijaa edes täksi yöksi,
vaan on sinun haettava yöpaikkasi muualta. Asiat ovat kehittyneet
siihen asteeseen, ettei voida enää suvaita kahta ilmaa. Venäjän
ystäville on näytettävä, mistä raja kulkee...

Kuului yhtäkkiä kumeata, outoa, epäinhimillistä ulvontaa, ääntä, jonka
sävy oli entuudesta tuntematonta. Se alkoi matalalta, nousi vähitellen
korkeammalle, laski taas ja vyöryi siten luita ja ytimiä karsivina
aaltoina taivaan halki ja kaupungin ylitse. Lamauttava kauhu valtasi
silmänräpäykseksi jokaisen, kunnes Juho nousi, sammutti valon ja sanoi
selitykseksi:

— Pimennysharjoitus vain. Kestänee korkeintaan puolisen tuntia.
Tulkaahan katsomaan, minkälaisen tunnelman Toivosen rauhanenkelit ovat
jo ehtineet hyvyydellään Helsinkiin luoda.

He menivät ikkunan ääreen. Sireeni huusi yhä ja valot sammuivat
nopeasti kaduilta, ikkunoista, kaikkialta. Kaupunki verhoutui
läpinäkymättömään pimeyteen, joka laskeutui sen päälle kuin musta
vaippa jättimäisille ruumispaareille. Juho Anttila kysyi väristen
miehuullisessa sydämessään, oliko Suomen kansa laskettu noille
paareille? Olivatko nuo pienet valopilkut, joita loisteli sieltä
täältä, missä valonlähde oli jäänyt vahingossa tarkoin tukkimatta,
ikuisen kuolonyön tähtiä tai tuonelan sysisynkkien vainioiden
kiiltomatoja tai paarien peitteeseen helmiksi hyytyneitä kyyneleitä,
vuodatettuja hänen muistokseen, joka kerran oli ollut ja elänyt vapaana
ja onnellisena, mutta lepäsi nyt tässä? Vai oliko tuo pimeys itse
manalan verenimijä, tuonelan vampyyri, joka oli peittänyt taivaan
mustilla siivillään ja laskeuduttuaan pahuuden uhrialttarille alkanut
imeä verta siihen sidotun immen rinnasta?

Sireenin huuto aleni lopullisesti, heikkeni voimattomaksi ja
lakkasi. Hermot pääsivät kiristyksestä, mutta jäivät edelleen
jännitykseen, minkä tuotti äskeisen kolkon huudon vastakohdaksi
syntynyt kuolemanhiljaisuus. Se oli melkein vielä tuskallisempaa kuin
äskeinen kaamea ulvonta, sillä se soi rajattoman temmellystilan verta
hyydyttäville kauhuaavistuksille. Sydän oli lakata sykkimästä, kun
hiljaisuuden yhtäkkiä keskeytti Esterin mieletön, hurja, hysteerinen
kirkaisu...

— Mene! Mene ainaiseksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut!
Lähde jo!

Hän ratkesi itkemään hillittömästi ja painui äitinsä syliin, jota
kohti oli hädässään hamuillut. Kuului oven narahdus ikäänkuin se olisi
auennut ja taas sulkeutunut, ja sitten oli kaikki hiljaa, Esterin
nyyhkytyksiä lukuunottamatta. Muiden äänien puuttuessa kuulo tajusi ne
luonnottoman herkästi ja kuvitteli niiden ympärille jos mitä. Kaikkien
sydäntä viilsi ja itketti. Mieleen kuvastui ihmismeri, joka suri
tulossa olevaa kohtaloaan ja vuodatti kyyneleitä niin paljon, että ne
hyrskysivät aaltoina. Aino ei kestänyt tunteidensa painetta, vaan alkoi
itkeä hänkin.

Silloin sireeni puhkesi taas ulvomaan. Ensimmäisinä sekunteina hermot
jälleen karahtivat niin kireälle, että saattoi kuulla niiden natisevan
kuin viulun kielet, mutta kun huuto jatkui tasaisena, tietoisuuteen
samalla astui huojentava käsitys, että hälytys oli loppunut. Juho
väänsi sähkön palamaan ja katsahti ympärilleen:

— Toivonen siis meni. Lähden tästä minäkin ottamaan häntä vastaan, jos
hän sattuisi tulemaan vielä tänä iltana hakemaan kapistuksiaan. Tule,
Aino, niin vien sinut kotiin. Äitinsä on nyt paras Esterin lohduttaja.

He menivät. Savilan rouva silitteli Esterin hiuksia ja katsoi miehensä
kuvaa. Hänestä näytti kuin sen ilme olisi ollut jollakin tavalla
hyväksyvä. Toivosesta hän ajatteli:

— Samanlainen kuin Savila-vainaja. Ei uskonut ennenkuin seinä nousi
eteen eikä aina sittenkään. Ei, vaikka olisi puskenut siihen päänsä
korvia myöten. Ja kuitenkin tiesi koko ajan olevansa väärässä ja
ajavansa takaa tuulta. Saa nähdä, herääkö Toivonen ajoissa liiasta
viisaudestaan.

Esterille hän alkoi puhua:

— Rauhoitu jo, rakas lapsi! Kyllä Toivonen muuttaa mielensä ja palaa
luoksesi toisena kuin lähti. Kovin sinä olitkin kiivas...

— Minua yhtäkkiä niin ilkeytti, kun se aina ryssiä puolustaa ja puhuu
niiden hyväksi, nyyhkytti Esteri. — Oli kuin isä olisi ilmestynyt
pimeydestä silmiini ja varoittaen viitannut Toivoseen. Kun Toivonen
juuri silloin tapaili kättäni, en voinut hillitä itseäni. Ja nyt hän on
mennyt. Ehkä ainaiseksi. Ja kuitenkin minä rakastan häntä!

Esteri alkoi taas hillittömästi itkeä. Äiti lohdutteli:

— Niin hänkin sinua, ole varma siitä. Kyllä hän palaa, saat uskoa.
Hän tekee sen heti päästyään selville, että yli kaiken, rakkaudenkin,
nousee velvollisuus äitiä, emo-poloista, raukkaa kantajaamme kohtaan.
Minä olen yksinkertainen, oppimaton siivooja-akka, enkä voi siis
sinulle selittää niitä korkeita ja pyhiä asioita, joista tässä on
kysymys, mutta minulle ne ovat silti olleet aina omalla tavallaan
selviä. Sinun syntyessäsi täällä vallitsi villi henki ja hulluus
roihusi ihmisten silmistä. Isäpoloisesikin oli saanut siitä autuudesta
liian ryypyn ja meni turmioon sitä lyytä. Työmiehellä ei muka ollut
isänmaata ja uskonto oli muka huumausainetta kansalle. Minä en sanonut
mitään, vaan päätin itsekseni, ajatellen sinua, jota silloin kannoin
povessani, että ”lapsellani on kuin onkin isänmaa, jota en annakaan
riistää häneltä” ja että ”jos rukoukseni kuullaan, Jumala piirtää
tulisella sormella hänelle uran tämän maailman pimeyteen”. Miksi ei
työväellä saisi olla isänmaata? Miksi siltä poloiselta, jolla on
muutenkin maailman hyvyyttä niin vähän, pitäisi riistää vielä tämä
viimeinen isän- ja äidinperintö? Miksi työläinen ei saisi sunnuntaina
ylentää mieltään ottamaan vastaan kirkkaampaa valoa kuin mitä voi
tulla työhuoneisiin ja tehdassaleihin näiden pölyisistä ikkunoista?
Täytyykö sekin hyvä luovuttaa kokonaisuudessaan omistaville luokille?
Onko tässäkin suhteessa toteutuva Vapahtajan sana, että sille, jolla
paljon on, pitää annettaman vielä enemmän, kun taas siltä, jolla on
vähän, on viimeinenkin otettava pois? Miksi työväen pitäisi aina vain
vihata niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään paremmalle osalle, ja
siten katkeroittaa sydämensä niin, että se näkyy synkkänä irvistyksenä
sen kasvoista? Miksi se ei saisi virvoittaa sydäntään rakkaudella, joka
kuitenkin on sen luonnonlaadulle niin mieluinen? Tuota kaikkea en ole
milloinkaan ymmärtänyt enkä hyväksynyt, ja siksi olen omasta vähäisestä
puolestani harannut sitä vastaan, missä ikinä olen voinut. Ja ilokseni
voin sanoa niiden voittaneen, jotka ajattelevat kuten minä. Työväessä
on nyt uusi, puhdas henki. Se ei suinkaan aio peräytyä tieltä, joka
johtaa yhä parempiin elämänehtoihin, niin hyviin kuin tässä maassa
on mahdollista, mutta se ei aio poiketa itsenäisen isänmaan lakien
rajoista eikä sallia vennonvieraiden, pähkähullujen likapaitaryssien
tulla tänne muka neuvomaan, miten kansa tehdään onnelliseksi. Äläpäs
eto mestarit! Onko maailma menettänyt viimeisenkin järjen kipinän,
kun se saattaa kuunnella nauramatta itseään läkähdyksiin sellaista
evankeliumia, että ryssät muka tekisivät ihmiskunnan onnelliseksi!
Avatkaa Lapinlahden portit, niin sieltä marssii näkyville pataljoona
rohveettoja, jotka ovat tuohon tehtävään paljoa kykenevämpiä kuin
konsanaan ryssät! Ih! Että Suomen työväessä tosiaankin asuu uusi
henki, siitä sain tänä iltana todistuksen, kun ajoit ulos tuon
kommunistipitalisen, tuon Toivosen, siitä huolimatta, että rakastat
häntä. Toivosen nahan alla asuu epäilemättä ensiluokkainen mies.
Kysymys on vain, miten hänet saadaan parkituksi niin, että Pelsepuuli
pakenee ja hänen paha sisunsa lopullisesti taittuu. Selkäsauna,
armoton pieksiäislöyly, hänen olisi saatava, sillä se on tällaisissa
tapauksissa parasta tököttiä ryssännahan pehmittämiseksi. Saat nähdä,
että Toivonen vielä konttaa noita portaita ylös, ja vain siinä
tapauksessa hänet otetaankin täällä vastaan. Sen sanon minä, Savilan
akka, ja sen saa uskoa yhdellä kerralla! Ih!

8

Juho Honkanen saatteli kotiin Ainon, joka ei tahtonut voida rauhoittua
ja turvautui sulhasensa käsivarteen luottavaisemmin ja läheisemmin
kuin oli rohjennut tehdä vielä siihen saakka. Juhon koko olemusta
lämmitti sanomaton onni. Hän tunsi hämärästi, kuinka hänen rintaansa
paisutti ikäänkuin kutsumus suojelemaan heikkoja ja turvattomia,
auttelemaan voimakkain käsivarsin niitä, joiden askeleet horjahtelevat,
ja koettamaan joka suhteessa olla se, mitä hän sisällytti käsitteeseen
”suomalainen mies”, ”suomalainen työmies”. Tuo käsitys oli hyvin korkea
ja vaati paljon. Juho oli usein joutunut miettimään, mitä kaikkea se
edellytti, ja kummastellut mielessään, ettei ollut ainakaan vielä
tavannut työväkeä kuvaavassa uudessa suomenkielisessä kirjallisuudessa
tätä ihannettansa. Kaikilla oli aina jokin heikkous, joka teki heidät
jossakin mielessä kelpaamattomiksi. Ehkä nykyaikainen kirjallisuus
ei välittänyt raikkaista, miehekkäistä, terveistä normaalityypeistä,
vaan kuvaili mieluummin kaltoin kasvaneita, joiden sielussa aatteet
ja tunteet ottivat tavallisuudesta poikkeavia värejä ja uria? Hän
oli keskustellut tästä paljon Ainon kanssa ja samasta asiasta,
lähtökohtana Toivonen, he puhelivat nytkin. Aino tuumi ottaa kysymyksen
pohdittavaksi Kalliolan kerhossa, jossa siihen kenties voisi saada
kirjalliselta kannalta valaisua.

Ainon sydäntä paisutti suuri onni, sillä hän oli ollut jo aikoja sitten
selvillä, ettei hänen tarvinnut hakea suomalaisen työmiehen ihannetta
kirjoista, koska se kulki ilmielävänä tuossa hänen vieressään ja tuki
hänen hentoja askeleitaan väkevällä käsivarrellaan. Juho itse ei
aavistanutkaan Ainon pitävän häntä sellaisena, sillä miehekkääseen
tapaansa hän aliarvioi itsensä kaikessa ja näki ihanteensa pysyvän
kaukana, saavuttamattomissa. Se loisti kuin majakka merellä, jotta
Juholla olisi aina ollut selvillä päämaali ja pyrkimyksensä suunta,
mutta itse hän luuli olevansa viimeisiä elämänmeren uimareita,
jotka sen saavuttaisivat. Hän tunsi paljon vanhoja ja nuoriakin
työmiehiä, jotka ansaitsivat täydessä määrässä ja monipuolisesti
hänen kunnioituksensa, mutta ei silmänräpäykseksikään laskenut itse
kuuluvansa heihin.

Keskusteluissa Ainon kanssa tuo suomalaisen työmiehen ihanne oli
vähitellen tullut määritellyksi sellaisena, miksi he molemmat nuorina
ja kokemattomina, elämälle vielä suuressa määrässä vieraina, sen
käsittivät. Sitä oli vaikea ilmaista täsmällisin sanoin, ihmiset
kun joka tapauksessa olivat niin erilaisia, mutta yksi asia oli
selvä. Juho ja Aino tunsivat vaistomaisesti, että tuon ihanteen
ylimpänä tunnusmerkkinä oli suomalainen erikoisluonne. Juho muisteli
isäänsä, joka oli kuollut vasta muutamia vuosia aikaisemmin, ja
tunsi voivansa ja pitävänsä sanoa, jos ryhtyi kuvailemaan häntä,
että hän oli ennenkaikkea suomalainen. Hänessä ei ollut ollut mitään
kansainvälisyyden tai kommunismin tai muun sellaisen tartuntaa, vaan
hän oli aina ajatellut kummastuttavan selkeästi ja johdonmukaisesti:
että tässä maassa asumme me, kuten toiset asuvat muissa maissa;
että tätä puolustamme ja täällä laitamme olomme niin hyviksi kuin
mahdollista. Juhosta tuntui, että tuollaiset miehet ne oikeastaan
olivat Suomen kansan selkäranka; että ne olivat kulkeneet hämärästä
muinaisuudesta alkaen jykevänä, hiljaisena työntekijäkaartina ja
raivanneet korpea viljelykselle; ja että juuri ne olivat olleet sitä
ainesta, jotka olivat tehneet suomalaisista kansan, heidän maastaan
valtakunnan ja yhteiskunnastaan itsenäisen valtion. Tuo oli ollut
punakapinan aikana hämäännyksissä. Suomalaisesta rehellisyydestä oli
johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut
täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta. Siitä
erehdyksestään se oli saanut maksaa korkean hinnan. Tuo kaikki oli
mennyttä ja paljon oli sen jälkeen kansan mieli muuttunut. Suomalainen
erikoisluonne, kansalaiskunto ja isänmaa olivat tunkeneet syrjään
harhaopit ja tulleet kansan olemuksen keskeisimmiksi tekijöiksi.
Kädet olivat nousemassa ja yhtymässä hautojen päällä sovinnon
veljelliseen puristukseen. Työläinenkin iloitsi nyt siitä, että oli
suomalainen, tuntematta tällöin vähimmässäkään määrässä loukkaavansa
yhteiskunnallisen ajattelunsa suuntaa ja päämääriä.

Juholle oli tuottanut tavatonta iloa sen vakaumuksen syntyminen,
että hänellä oli sosialidemokraattina oma suomalainen isänmaansa,
jossa hänen oli määrä historiallisten ja rodullisten erikoisuuksiensa
rajoissa suorittaa elämäntehtäväänsä. Hän iloitsi siitä samalla tavalla
kuin tilaton tekisi, jos hän yhtäkkiä saisi lahjaksi maatilan. Ei
muuta kuin alat viljellä sitä omanasi. Se on sinun aivan yhtä suurella
oikeudella kuin kenen muun tahansa. Kansalaisoikeuksiisi sisältyvät
myös maakirjat. Se oli ollut aluksi suorastaan huumaava tuo uusi
tietoisuus, että oli kohonnut orjasta omistajaksi, että saattoi ylentyä
katsomaan kaikkea kokonaisuuden kannalta ja tuntea työskentelevänsä
yhtenä isännistä. Kuinka paljosta jäivätkään osattomiksi ne, joiden
rinnassa ei ollut päässyt syttymään tämä vapautumisen, ylentymisen ja
itsenäistymisen tunne.

Herättyään tähän uuteen yhteisyyden näkemykseen Juho oli alkanut
innokkaasti toimia sen hyväksi ympäristössään. Oltuaan siihen saakka
muiden mukana, asiaa tarkemmin itselleen perustelematta, sitä
mieltä, että työväen ja porvarien oli urheilunkin alalla selvintä
seurailla omia linjojaan, hän nyt alkoi puhua yhteenliittymisen
välttämättömyydestä. Urheilu oli yhteiskunnallinen eikä luokkataistelun
alaan kuuluva asia. Samoin hän yhä selvemmin viittaili siihen, että
työläistenkin piti liittyä suojeluskuntiin, koska maan suojeleminen
oli myös yleiskansallinen eikä luokka-asia. Kuuluttiinhan palokuntiin
säätyyn katsomatta. Ennenpitkää kävi selville, että nuorempi polvi
noin kolmeenkymmeneen saakka yleensä kannatti uutta kansallista
kokonaisnäkemystä. Se riemuitsi suomalaisten urheiluvoitoista
aivan yhtä paljon kuin porvarillisetkin; sen rintaa pullisti
mikäli mahdollista vielä sitkeämpi suomalainen sisu kuin näillä;
se oli ylpeä sotilaspuvustaan eikä sallinut solvattavan valkoisia
korpraalinnauhojaan. Punakapina ja tuo aika, jolloin ryssät olivat
olleet täällä veljeilemässä heidän isäinsä kanssa ja jakamassa heidän
äitiensä suosiota, olivat nuorelle polvelle tuntemattomia. Kun joku
sen ajan sälli alkoi silmät kostonhimosta palaen saarnata heille
kostosta ja kansainvälisestä köyhälistöstä, useimpain mielen täytti
vastenmielisyys ja rauhattomuus. Lapuanliikkeen he hiljaisuudessa
hyväksyivät. Yliloikkareille, jotka pakenivat Venäjälle ja joista
hentomieliset porvarit tekivät marttyyrejä, he toivottivat jälkeen,
että ”terve menoa!” Lapuanliike oli heidän mielestään ilmaus myös
Suomen työväen sisimmästä tahdosta. ”Helvettiin kommunistit!” — oli
ainoa riittävä ja oikea tunnuslause. ”Ja vähän äkkiä sittenkin!”

Juhoa nauratti hänen miettiessään näitä, kun hän siinä palaili kohti
Pitkänsillan pohjoispuolella olevaa murjuansa. Kaiken tuon lisäksi
nuoren polven mielessä oli herännyt kommunismia ja kansainvälisyyttä
ynnä muuta niihin kuuluvaa kohtaan tunne, joka oli niille pahempaa
vastamyrkkyä kuin mitä ikinä olisi voitu keksimällä keksiä. Punakapinan
edellisinä aikoina ja vielä silloinkin nuo asiat olivat olleet
jollakin tavalla salaperäisesti pyhiä. Ne olivat olleet eräänlaisia
sakramentteja, jotka olivat herättäneet sielussa hurmioituneen uskon.
Ne olivat säteilleet kuin katkismuksen kannessa oleva ehtoolliskalkin
kuva ja nostaneet sokeata uhrimieltä. Suunnattomasti niiden puolesta
oli verta vuodatettukin ja miljoonittain oli niiden takana piileville
julmille jumaluuksille uhrattu ihmisiä. Kunnes niiden aika oli loppunut.

Juho totesi kummastuneena, että aatteillakin on nuoruutensa, nousunsa,
tuoreutensa, että nekin ovat vanhenemisen lain alaisia: alkavat
näivettyä, menettää mehuansa, kuivua ja käpertyä, kunnes kuolevat.
Ihmiskunta unohtaa ne ja alkaa hoilata uuden aatteen jäljessä, joka
paremmin kuin eilinen vastaa sen tämänpäiväistä halua. Pahinta, mitä
aatteelle voi tapahtua, on sen joutuminen naurunalaiseksi. Silloin
sen saarnaaminen on ehdottomasti toivotonta. Seurakunnan naamalla
asuva ivahymy tappaa sen. Niin oli käynyt sosialismille, mikäli
tämä vain tähtäsi yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, johonkin
mullistukseen, joka antaisi vahan ohjat ”kansan” käsiin marksilaisessa
diktatuurimielessä. Se ajatus oli joutunut Suomessa auttamattomasti
naurunalaiseksi. Ryssät olivat saattaneet sen sellaiseksi.

Oliko ollutkaan muita niin ylväitä ja ihanteellisia vapauden
sankareita kuin venäläiset vallankumoukselliset? Juhon isä oli
tiennyt kertoa niistä kaikenlaista, niitä kun usein pakeni tänne
suomalaisten sosialistien suojiin. Olihan Juho sittemmin lukenut
niistä yhtä ja toista, ja saanut jokseenkin todennäköisen kuvan tästä
ihmiskunnan tulevan onnen esitaistelijajoukosta. Mutta löytyikö
kuitenkaan, kun kaikki tosiasiat otettiin huomioon, epärehellisempää
ja roistomaisempaa, rikollisempaa sakkia kuin nämä maailmankuulut
inhimillisyyden ja vapauden esitaistelijat olivat? Ei löytynyt. Lopuksi
hän oli tullut siihen tulokseen, että oli aate mikä hyvänsä ja miten
oikea tahansa, se pilautuu vastakohdakseen jouduttuaan venäläisten
käsiin. Eikä vain pilaudu ja mätäne rutoksi, vaan tulee samalla
toppanuttuisten täisäkkien idioottimaiseksi, surkuhupaiseksi pilaksi,
jossa esitetään vakavalla naamalla kuin lapset kirkonmenoja ”onnellista
kansaa”. Suomalaisen synnynnäinen asiallisuus oli menehtyä sisälliseen
nauruun joka kerta, kun sattui näkemään tätä paitapuksujen molottavaa
yhteiskuntatouhua vähän lähempää.

Juho nauroi ääneen omille mielikuvilleen. Ihmiset katsoivat häneen
kummastellen, mutta alkoivat sitten hymyillä hekin. Tuon tumman
nuorenmiehen ilmeessä oli jotakin miellyttävää. Paha ihminen ei
naura noin. Hänen ilonsa tarttui heihinkin ja he jatkoivat kulkuaan
hyvillämielin kuin olisivat saaneet lahjan.

Sitten Juho muisti Antin ja pahamieli viilsi hänen sydäntään. Antti
oli niitä, jotka vielä tarpoivat epäilyksen suossa. Suomalaisissa oli
tuon keskeisen kunnonkaartin rinnalla komppanioita, joiden miesten
sielussa oli rikkeimiä. Kun asiat joutuivat niistä tulevaan valoon,
ne vääristyivät omituisesti kieroiksi, irvikuvamaisiksi. Kommunistin
sielu oli kuin naurukuvastin, joka väänsi heijastamansa esineet
tuntemattomiksi. Pyöreänaamaisesta tuli pitkänaamainen, isovatsaisesta
tikkulaiha, lenkosäärisestä linkku. Antti oli kuitenkin pohjaltaan
suuren ihanteen palvoja — tuollaisen utuisen onnen odottaja, jonka
laskeuduttua terhenenä taivaasta ei ole enää tuskaa eikä vaivaa, vaan
kaikki saavat ryhtyä lypsämään milloinkaan ehtymätöntä lehmää, jokainen
omasta nännistään.

9

Haparoituaan sysipimeässä ulos Savilan rouvan luota ja osuttuaan
käsikopelolla vähitellen kadulle Antti Toivonen lähti menemään
varovasti hiipien kuin olisi ollut sokea. Sellainen hän tunsikin
olevansa ei vain ruumiinsa vaan sielunsakin silmiltä. Jotakin oli
yhtäkkiä noussut hänen eteensä ja peittänyt hänen näköalansa niin, että
hän tunsi olevansa täydellisesti, umpikujassa. Hän ei ollut aavistanut,
että kukaan saattaisi suhtautua noihin asioihin niin jyrkästi kuin Juho Esteri
ja tänä iltana, että sosialidemokraattinen nuoriso tosiaankin
oli ottanut niin kipeästi ja ehdottomasti omakseen isänmaan ja muut
porvarien aatteet. Tuota täytyi ihmetellä, sillä jos punakaartilaiset
tietäisivät tämän, he kääntyisivät tuntemattomiksi jääneissä
haudoissaan.

Näin ajatellessaan hän jo samalla inhosi itseään. ”Juhon on hyvä puhua
ja menetellä niinkuin tekee, sillä hänen luonteensa on kertakaikkiaan
sellainen — reilu ja selvä —, että tuo johtuu itsestään. Toista on
minun, jota alati kalvaa epäilys — tuollainen kummallinen sairaus,
joka estää minua olemasta oma itseni. Sillä hetkellä, jolloin
puhun ryssistä ja heidän kolhooseistaan ylistävästi, sielussani
se varsinainen Antti Toivonen irvistelee halveksivasti, että ’älä
viitsi! Ethän kumminkaan usko omia sanojasi!’ On kuin korvani juuressa
olisi alituiseen kiusaaja kuiskuttelemassa minulle pahoja, vääriä
ajatuksia ja houkuttelemassa minua järjettömiin väittelyihin, joilla
vain häpäisen maineeni. Ei ole ihmettelemistä, että Esteri ajoi minut
ulos. Se on lujatahtoinen, kunnollinen suomalaistyttö — ei mikään
kommunistiheila. Jos menetän hänet, menetän kaikkeni!”

Samassa syttyi hänen vieressään katulamppu palamaan — hälytystila
oli loppunut. Toivonen säpsähti ja katsahti kuin peläten ympärilleen.
Sitten hän huomasi tekonsa ja suuttui itselleen. ”Olenko katuja pitkin
hiiviskelevä varas, kun säpsähtelen tällä tavalla kuin rikoksesta
yllätetty?” Hän jäi miettimään omaa kysymystään ja oli nyt kuulevinaan
sen oikean Varsinaisen Antti Toivosen äänen. ”Olet”, se sanoi, ”varas
olet, murhaaja, vieläpä maanpetturi, vaikka et ole varsinaista rikosta
suorittanutkaan. Naurettava hölmö olet kommunistisine oppeinesi, joista
et tosiasiassa ymmärrä mitään, sillä mistäpä koulua käymättömällä ja
iältään noin nuorella miehellä voisi olla todellisia tietoja niin
vaikeista asioista. Eikö riitä, että isäsi puski typeryydessään
päänsä seinään? Onko välttämättä sinunkin tehtävä sama tyhmyys?
Menetit Esterin ja jos vain jatkat näin, menetät työpaikkasi ja joudut
sellaisten miesten ojennettavaksi, jotka kyllä osaavat ottaa sinulta
nirrin pois. Tai ehkä haluat antautua ryssien palvelukseen, harjoittaa
vakoilua heidän hyväkseen ja vouhottaa heidän orjanaan muka köyhälistön
onnen hyväksi?” — ”Ja mitä pirua vielä!” hän tässä jo äyhkäisi
itselleen. ”Enkö saa ajatella ja menetellä miten tahdon, kysymättä
siihen keneltäkään lupaa?” — ”Et saa!” ääni vastasi, ”vaan sinun on
ajateltava ja meneteltävä niin kuin isänmaan ja kansan paras vaatii”.
— ”Mitä minä isänmaasta! Ei minulla ole sellaista!” — ”Onpas! Onhan
sinulla Esterin rakkaus ja Juhon ystävyys. Onhan sinulla ne hyvät
harrastukset, joihin olet niin kiintynyt, hyvä työpaikka, kohtuullinen
palkka ja jokseenkin kaikki, mitä ’Jokapäiväisessä leivässä’
luetellaan, kansalaisen puhdas maine ja sielu, joka iloitsee vapaudesta
ja kauneudesta silmäillessään Suomen siniautereisille saloille ja
kimalteleville ulapoille...” — ”Etköhän tule ihan runolliseksi!” —
”Niin, onhan sinulla runous sydämessäsi, pyrkimys kohti sitä, minkä
rintasi syvin ääni sanoo katoamattomuudeksi...” — ”Uskontoakin tässä
vielä!” — ”Kimalteleehan silmiisi ajan huurre isäisi rakentamien
temppelien vanhoista muureista ja sykähtäähän sydämesi oudosti, kun
kirkonkellon ääni joskus kantautuu kuuluvillesi kesäisten vesien
yli”. — ”Nyt en halua kuulla enempää tuollaista lorua. Tiede on
todistanut, ettei Jumalaa ole ja ettei ihminen tarvitse uskontoa”. —
”Jumala kulkee vierelläsi tälläkin hetkellä ja johdattaa askeleitasi
jonnekin, josta et tiedä. Oletko valmis ottamaan vastaan sen, mikä on
määrätty osallesi tulevaksi, ilman Jumalaa ja hänen tukeansa? Mieti
tarkoin ennenkuin vastaat, sillä teet nyt hyvin tärkeän ratkaisun.
Jumala ei tosin ole pikkumainen eikä kirjoita muistiin ihmisen kaikkia
typeryyksiä, mutta joskus hän asettaa hänet temppelin harjalle ja
käskee valita”. — ”Anna minun olla rauhassa temppeleiltäsi, joissa
en milloinkaan käy!” — ”Muista tätä hetkeä silloin, kun ehkä joudut
nousemaan niiden portaita muiden tukemana!”

Antti Toivonen harhaili ilman päämäärää, sillä hän ei tahtonut
mennä pyytämään yösijaa Juholta eikä muistanut ketään muutakaan,
jonka luokse olisi voinut pyrkiä. Hän tuli ajatelleeksi, että mitä
oikeuttapa hänellä olikaan vaatia itselleen kotia ja suojaa maassa,
jolle ei tunnustanut itsenäisyyttä eikä vapautta. Ryssänmaalle asti
hänen olisi pitänyt mennä, painaa pää Tiltun helmaan ja rukoilla, että
”pyhä äiti, anna minulle yösija, sillä Suomessa minulla ei ole mihin
pääni kallistaisin, vaikka olen tehnyt siellä kaikkeni saattaakseni
nuo jukuripäät ainoan oikeauskoisen kommunistikirkon kuuliaisuuteen”.
Tietenkin Tiltu veisi hänet vuoteeseen ja peittelisi rakkaasti. Hm.

Antti Toivonen inhosi itseään sydämenpohjasta, mutta ei vain saanut
voitetuksi häijyä sisuaan. Hänelle tuli siinä sielullisen kamppailunsa
tuskassa mieleen tuo jo entuudesta tuttu ja usein kaluttu ja haudottu
ajatus, että jos ja kun kerran yksityinen ihminen tahallaan ja uhmapäin
rikkoo niitä käskyjä, jotka tunto sanoo pyhiksi, ja siten kasaa
kasaamistaan harteilleen syntikuormaa, josta kerran niinkuin kaikesta
vastuusta on tehtävä tili, niin kai sitten yksilöiden summa eli kansa,
vieläpä koko ihmiskunta, samalla tavalla horjuu tuomiotaan kohti
raskaista raskaimman syntitaakan painamana? Antti Toivosella oli hyvin
elävä käsitys siitä, että esim. suoranaisista omaisuuteen ja henkeen
kohdistuvista rikoksista oli ehdottomasti odottamassa jokseenkin sen
lain mukainen vastuu, että henki hengestä, silmä silmästä, hammas
hampaasta. Se vain hänelle oli tässä suhteessa jäänyt hämäräksi,
että nuo omaisuuteen ja henkeen kohdistuvat rikokset saattoivat olla
paljon katalampia ja turmiollisempia kuin esimerkiksi suoranaiset
varkaudet ja puukotukset. ”Ne voivat olla” — Toivonen nyt yhtäkkiä
heräsi harkitsemaan — ”sellaista kavalaa johdatusta ja kasvatusta
pahuuteen, että ihmisen koko luonne myrkyttyy ja tulee kertakaikkiaan
mahdottomaksi mihinkään hyvään. Silloin on tehty henkeen ja omaisuuteen
kohdistuva rikos, joka on yksinkertaisesti sovittamaton, rikos
Pyhää Henkeä vastaan, jota ei kuulemma milloinkaan anneta anteeksi.
Se myyräntyö, jota me kommunistit täällä Suomessa ryssien laskuun
harjoitamme ja josta emme ole luopuneet, vaikka paatuneen tuntomme
viimeinen pehmeänä pysynyt kohta on kuin niityn kuovi ruikuttanut
palaamaan pahalta tieltä, on juuri tuollaista hengen murhaa ja kansan
turmelemista kykenemättömäksi tajuamaan vastuutaan Jumalan ja ihmisten
edessä”.

Antti Toivonen ei tiennyt sitä, mikä oli kyllä selvää Juholle ja
muillekin hänen läheisemmille ystävilleen, että hän oli aidosti
suomalainen juuri silloin, kun syventyi tällä tavalla filosofoimaan
elämän johtavista siveellisistä ja muista aatteista. Hänen
tuumattujensa taustalla asui läheisesti se mielikuvavarasto, joka oli
painunut hänen sieluunsa lapsuudessa, kansa- ja rippikoulussa. Hänen
tietämättään se vaikutti sieltä hänen ajatuksiinsa ja pulpahteli omia
aikojaan pinnalle kuin pohjakaasu kuvaavina sanoina ja lauseparsina.
Vaikka nuori ja kehittymätön, joskin paljon lueskellut, Toivonen
oli filosofisen kansan tyypillinen edustaja, joka huomaamattaan
etsi jokaisen ilmiön takaa sen varsinaisia ratkaisevia syntysanoja,
voidakseen sitten sitä varmemmin vallita siinä esiintyviä voimia. Tämä
se pohjaltaan oli — ei hänen häijyytensä eikä paha sisunsa, joista hän
aina itseään moitti —, joka hämäsi hänen isänmaallisen tunne-elämänsä.
Silloin kun hän tunsi olevansa suomalainen ja halusi palavasti
palvella isänmaatansa ollenkaan ajattelematta ja mittaamatta palkkaa,
minkä siitä saisi, mieleen ryntäsivät kaikki köyhälistön kohlut ja
katkeroittivat sen kykenemättömäksi asettumaan kansan kokonaisuuden ja
maan yhteisen menestyksen kannalle. Yhteiskunnallisuus, jota sävytti
maailmantuska, täten tärveli hänen sielussaan kauniin kaksoissisarensa
eli kansallis-isänmaallisen tunteen.

Kesken kaiken hänellä nousi kipeästi mieleen Esteri ja tämän
tämäniltaiset sanat. Hän oli koettanut pitää Esteriä tajuntansa
taustalla ikäänkuin estääkseen hänen kuvaansa nousemasta liian
läheiseksi ja murtamasta lopullisesti hänen mieltään, mutta nyt se ei
enää onnistunut. Esterin kasvot ilmestyivät hänen eteensä sellaisina
kuin hän ne aina näki kuvitellessaan niitä: vienosti punastuneina
ensimmäisen suudelman hämmingistä, juuri avaamassa silmiään ja luomassa
häneen, Anttiin, tuota syvää, lämmintä, unelmoivaa katsetta, jota
hän niin rakasti, huulet rakosillaan ja niiden välistä loistamassa
kaksi kaunista, helmiäiskiiltoista hammasta. Oli kuin Antti olisi
nähnyt ilmestyksen siinä keskellä syyssynkkää, koleata katua, kokenut
rakkauden ja kauneuden järkyttävän voiman, ja ensimmäisen kerran
elämässään irtautunut niiltä juuriltaan, jotka olivat häntä tähän
saakka sitoneet epäterveeseen, soistuneeseen, hapantuneeseen maaperään.
Hänen täytyi ihan kohottaa käsivartensa, jotta tuolla ihanalla muodolla
olisi ollut se sama leposija kuin silloin keväällä siellä niityllä,
puron rannalla, jossa leivoset nousivat taivaalle, rentukat kukkivat ja
tuuli toi mukanaan kevään selittämätöntä, määrittelemätöntä tuoksua.

Antti säpsähti kuin olisi herännyt unesta ja läksi kiirein askelin
asuntoansa kohti. Hänen täytyi tavata Juhoa ja puhua tämän kanssa
vielä kerran. Hänen asiansa saattoivat muuten mennä aivan vinoon.
Mitään tuollaista, mitä Esteri oli sanonut, hän ei ollut milloinkaan
tarkoittanut. Se oli ollut vain ajattelematonta, ylimielistä puhetta.

Hän avasi etehisen oven varovaisesti ja livahti sisään melkein
hiirenhiljaa. Juhon huoneesta kuului äänekästä puhetta. Juho todisti
jotakin jyrkästi ja miehekkäästi niinkuin hänen tapansa oli, mutta
vieras, tuntematon ääni kuulosti suhdittelevan, lepyttelevän ja
makeilevan. Hetkisen kuunneltuaan sen pehmeätä, taikinamaista
mongerrusta Antti muisti, kenen se oli: toisen noista ryssistä, jotka
olivat äsken käyneet tapaamassa häntä. Oli tullut uudelleen peräämään,
tulisiko Antti Toivosesta heille kätyriä.

Antti hymähti. Jos hän haluaisi aloittaa maanpetturin uran
varsinaisilla teoilla — aatteellinen petturihan hän oli ollut
lapsuudesta saakka —, niin tässä olisi nyt tilaisuus. Hän hiipisi
ulos yhtä hiljaa kuin äsken sisään, odottaisi tuota miestä kadulla ja
lähtisi hänen mukaansa. Epäilemättä pian löytyisi yösija, rahaa, jos
mitä. Kukaan ei aavistaisikaan mitään, sillä tässä pimeydessä heidän
tapaamisensa tapahtuisi mahdollisimman salassa. Niin hän astuisi
tielle, joka veisi kuka tietää mihin, ja jota voisi kulkea aina vain
eteenpäin, paluumahdollisuutta kun ei olisi.

Juhon puhe muuttui yhä kiukkuisemmaksi. Nyt Antti jo erotti hyvin hänen
sanansa: hän haukkui ryssää vasten naamaa, syytti häntä vakoilijaksi
ja sanoi vievänsä hänet poliisin haltuun. Ryssä yritti olla röyhkeä,
väitti olevansa Suomen kansalainen ja tulleensa muuten vain tapaamaan
Toivosta, joka oli hänen ystävänsä. ”Valehtelet, koira!” kuului Juho
sanovan tähän, ”piru sinun ystäväsi on eikä Toivonen. Ja nyt selviä
liukkaasti ulos, muuten traamassa seuraa toinen näytös!” — ”Kjulla,
kjulla, hjuva herra!” kuului ryssä jo mukautuvan nöyrästi, mutta
jytinä ja samassa rytisten aukeava ovi sekä siitä käsirysyssä ulos
tulevat miehet ilmaisivat, ettei Juho ollut saanut hillityksi syyhyviä
kouriansa. Ryssä koetti pysähtyä etehisessä parkuen, että ”ottamas vain
palttoo!”, mutta Juho ei kuunnellut häntä, vaan nujuutti niskasta ja
takamuksesta ulko-ovelle päin. Nähtyään Antin ryssä hädissään parkaisi,
että ”hjuva Toivonen, auttamas, tjama mies tappamas!”, mutta Antti
piilotti kätensä selkänsä taakse ja sanoi kylmästi: ”Ei voimas estämäs
sitä, sillä hän olemas jisanta talossa!” Perinpohjainen, jymähtävä
kalossinkuva asianomaisiin takamuksiin ja ovenraosta jälkeen lentävät
palttoo ja lakki sekä portaista kuuluvat tukahtuneet sadatukset
ilmaisivat Juho Honkasen esittämän ”traaman” loppuneen.

Antti sanoi välinpitämättömästi tulleensa vielä tähän asuntoonsa, jossa
hänen tietenkin täytyi olla siksi, kunnes löytäisi uuden. Mutta Juho
ojensi hänelle reilusti kätensä ja sanoi:

— Tietenkin tulit tänne ja myös jäät. Taisi tulla siellä Savilan
rouvan luona sanotuksi vähän liian jyrkästi. Esteri lähetti terveisiä.
Radiossa kuuluu luetun tieto, että Molotohvi on pyytänyt Suomea
neuvotteluihin. Nyt on aika erimielisyyksien hälventyä. Mutta nuo kaksi
ryssää on kiireesti toimitettava hyvään talteen ennenkuin ne ehtivät
matkaansaattaa kuka tietää mitä. Kai ne tavallinenkin poliisi aluksi
huostaansa korjaa. Ei täällä enää ryssille aamukahvia petille tuoda...