SEITSEMÄS LUKU.

1

Anja Tuuliala, Kalevin morsian, joka asui tulevien appivanhempiensa
kotona silloin, kun ei ollut palveluksessa läheisessä sotasairaalassa,
sattui yövuorolle, kun Kannakselta saapuivat ensimmäiset haavoittuneet.
Näitä ei yleensä kuljetettu päivällä, sillä ison sairasauton näkeminen
ja sen sisällyksen arvaaminen olisi vaikuttanut masentavasti yleisöön,
vaan ne tuotiin yöllä, jolloin melkein läpinäkymätön pimeys ja katujen
tyhjyys kätkivät tämän murheellisen saaton kaikkien silmiltä. Auto
oli kaksikerroksinen umpivaunu, jossa oli erikoiset, sivusta sisään
työnnettävät ja pois otettavat sairassijat ja paarit. Se liikkui yön
pimeydessä hiljaa ja varovaisesti kuin kummitus, kaameana ja mustana
kuin itse kuolema. Anja värisi rientäessään velvollisuutensa mukaisesti
saapuville, kun se pysähtyi sairaalan ovelle, ja nähdessään sen
häämöttävän pimeydestä kuin vuori.

Tottuneesti sairaiden kantajat avasivat ovet ja vetivät ulos paarit,
joilla haavoittuneet lepäsivät. Lujin käsin he varjelivat niitä
tölmäisemästä ovenpieliin tai muuten tärähtämästä ja veivät ne
nopeasti sisään, käyden niin tasaisesti, etteivät ne heilahdelleet.
Kellä oli siteissä pää, kellä käsi, jalka — käärittynä muodottomaksi
harsomöhkäleeksi, jonka sisässä ei olisi luullut enää voivan olla
elämää. Mutta joskus kuuluva tukahtunut voihkaisu, joka oli kuin tuskan
kuohuvan kattilan kupla, ilmaisi kääreen alla vielä olevan lämmintä
verta, sydämen sykettä, hermoja — houreita, tuskallisia ajatuksia —
kaikkea sitä, jota ihmisellä on niin runsaasti. Tuo voihkaisu kertoi
Anjalle, että itsehillintä, joka varmaan oli ollut niin suuri kuin
suinkin oli mahdollista, oli hellittänyt silmänräpäykseksi tuskan
kuumentuessa palavimmilleen ja päästänyt räiskähtämään tuon verikuplan,
joka selvemmin kuin mikään muu ilmaisi kärsimyksen rajattomuutta.

Anja sijoitteli haavoittuneita vuoteisiin. Hänen osastolleen sattuivat
kaikista pahimmin vioittuneet. Toiset olivat himmeästi tajuissaan,
mutta haavakuume ja tuskat sekoittivat heidän älynsä niin, että
he olivat keskeytymättömässä houriossa. Heidät oli sidottu vain
alustavasti, kuljetettaviksi Helsinkiin, jossa vasta oli mahdollista
suorittaa heidän kohdallaan kysymykseen tulevat vaikeat leikkaukset.
Toiset olivat yhä siinä samassa syvässä tainnostilassa, johon olivat
vaipuneet taistelukentän helvetintulessa ja josta armollinen sallimus,
joka oli antanut ammuksen iskeä maahan heidän eteensä, ei ollut
säälistä heitä vielä herättänyt, jääkärit tulivat jo tuossa vakavina
ja kiireisinä ryhtyäkseen pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Olivat
nähtävästi jo ehtineet lukaista haavoittuneita koskevat raportit ja
valita joukosta ne, jotka olivat kipeimmin käsittelyn tarpeessa.
Tuossa tulivat rataspaarit ja tässä oli jo Anja itse auttamassa
kantajia, kun nämä nostivat tuon tainnoksissa olevan sidekäärön
niille. Leikkaushuoneen ovi aukeni, Vaunut katosivat siitä sisään,
ja Anja jäi seisomaan paikalleen kysellen tuskaisena, mikä oli oleva
tuon onnettoman kohtalona. Hän ei ollut nyt leikkausvuorossa — mitä?
Hänelle viitattiin tuolta. ”Kiireesti leikkaussaliin, sisar! Siellä
tarvitaan ylimääräistä apua!” Anja riensi valmistautumaan ja oli
pian saapuvilla. Tainnoksissa olevan sotilaan päästä kieriteltiin jo
auki sideharsokäärettä. Siihen oli vuotanut verta ja se oli ryytynyt
ja kuivanut, tarttunut kiinni, lääkäri irroitteli sitä äärimmäisen
varovasti, leikkeli saksilla, hauteli boorivedellä, mutta vaikka hän
olisi menetellyt miten hellävaroen tahansa, niin ruumiin värähdys
ilmaisi, että oli koskettu äärimmäisen arkaan hermosolmuun, joka
tunsi kivun tainnostilankin läpi. Vihdoin kääre saatiin puretuksi ja
haavoittuneen kasvot paljastuivat. Pirullisen tietävästi ja taitavasti
kranaatinsiru oli mennyt sisään ohimosta silmän kohdalta ja tullut ulos
toiselta puolen samasta paikasta, mutta kulkenut tiensä niin tarkasti
harkiten, ettei todennäköisesti ollut vahingoittanut aivoja, vaan
ainoastaan katkaissut silmäin juuret. Parin viikon ikäinen parransänki
teki miehen muodon hoitamattoman näköiseksi ja alaleukaan sirpale oli
kyntänyt ruman lihashaavan. Jo silmäin kohdalle sattunut isku oli
voinut tärähdyttää aivoja niin, että tainnostila voi olla seurauksena
siitä, mutta uskottavaa oli, että poikaparalla oli rautaa muuallakin
ruumiissaan. Hänet riisuttiin vähitellen ja todettiin siteitä löytyvän
jaloista, joissa oikean polven lumpio oli pahasti vahingoittunut ja
vasemman pohjelihas repeytynyt puoleksi pois. Mutta keskiruumiista ei
löytynyt vammaa, minkä vuoksi saattoi päätellä tainnostilan johtuvan
myös räjähdyksen aiheuttamasta ilmanpaineesta. Lääkäri aloitti työnsä.

Sinistyneiden, veristen ja jo märkivien luomien varovainen avaaminen
ja silmämunien asento ja väri ilmaisivat hänelle, että se, mikä
oli tehtävä, oli oikeastaan jo suoritettu. Nuo silmät olivat irti
juurestaan ja ne oli poistettava viivyttelemättä. Ellei sitä tehty
ajoissa, voi syntyä hengenvaarallinen tulehdus. Sirpale oli vienyt
iskukanavaan myrkkyä, joka jo nyt ilmaisi arveluttavia merkkejä.
Nopeasti lääkäri ryhtyi välttämättömiin toimenpiteisiin. Sydän
löi hyvin, mies oli nuori ja kärsimyksistään huolimatta kestäisi
nukutuksen. ”Sisar Anja, nukutus”.

Anja vapisee sisällisesti ja tuska pyrkii purkautumaan vihlaisevaksi
huudoksi ja epätoivoksi, mutta hän hillitsee itsensä ja työskentelee
kuin kone. Hänen kätensä tärisevät hiukan, kun hän asettaa
eetterinaamarin Kalevin kasvoille, mutta hän suorittaa silti tehtävänsä
hyvin. Kun Kalevi sitten on varmasti tuskien ulkopuolella ja Anja ottaa
naamarin pois ja katsahtaa niihin kuolleisiin, verisiin palloihin,
joiden kaunista elonhohtoa hän oli pari viikkoa aikaisemmin ihaillut,
hänen huuliltaan varastautuu kuuluville pieni voihkaus, tuollainen
verinen kupla, joka ei parhaista ponnistuksista huolimatta ottanut
pysyäkseen tuskan kuohuvassa kattilassa, vaan räiskähti pois. Lääkäri
katsahti häneen kummastuneena, hiukan hajamielisenä, keskittyneenä
tärkeään tehtäväänsä, ja pyysi yksitoikkoisesti aina uudenlaisen
välineen. Erehtymättömän varmasti Anja ojensi ne hänelle.

Anja näkee lääkärin kädessä Kalevin silmät ja kiintyy kuin taian
pakosta katsomaan niitä. Vieläkin saattaa ymmärtää niiden olleen
harvinaisen kauniit siiloin, kun niissä oli elämää, kun sielu kuulsi
niiden läpi ja antoi puhtautensa ja kauneutensa säteillä. ”Sääli,
sääli!” lääkäri mutisee, laskee ne kädestään ja kääntyy hoitamaan
niiden sijalle jääneitä verisiä kuoppia. Ne ovat kammottavan isot ja
rajattomasti kipeän näköiset. Visvaa on kuivanut luomien reunoihin
ja pohja näyttää olevan kuolleella verellä. Onko Anja erehtynyt vai
näkeekö hän oikein? Voiko tuo olla mahdollista, voiko tainnoksissa
oleva ja vielä nukutettu itkeä? Anja ei ymmärrä muuta kuin että toteaa
Kalevin kyynelkanavista pursuavan kirkkaita pisaroita, jotka valuvat
silmäkuoppiin. Lääkäri kuivaa ne pois, puhdistaa kuopat tarkoin,
kääntää luomet päälle ja laittaa hellävaroen siteen. Anja seuraa hänen
työtänsä jännittyneenä ja auttaa häntä taitavasti siteiden asettelussa.
Leuan haava avataan uudelleen ja ommellaan hienosti, jalkojen viat
käydään läpi ja korjataan niin paljon kuin se on tässä vaiheessa
mahdollista. Vihdoin Kalevi on kunnossa ja saa jäädä nukkumaan pitkää
untansa. Lääkäri kuuntelee vielä sydäntä — se toimii hyvin — ja antaa
ohjeita. Kun nukutuksen vaikutus menisi ohi, olisi aika ryhtyä miestä
herättelemään. Röntgenillä nähtäisiin, piilikö sirpaleen kanavassa
jokin pieni siru, joka ehkä aiheutti tainnostilan jatkumisen. Ravintoa
haavoittuneen täytyi saada piakkoin...

Taas uuteen leikkaukseen, uusiin hirveisiin näkyihin — tieteen ja
rakkauden aseilla korjaamaan vammoja, jotka oli isketty tieteen ja
vihan aseilla. Anjaa väsyttää ja lääkäri on uuvuksissa, mutta heidän
täytyy kestää. Tässä on paha suolistohaava, jonka tuskat on vaimennettu
morfiinilla. Nyt sen vaikutus haihtuu, tuska hulmahtaa palamaan
ja potilaan kasvolihakset vääristyvät hänen hillitessään itseään
suomalaisen koko sisulla. Lääkäri tietää, mitä tuo tuska merkitsee, ja
auttaa häntä. Hetkisen kuluttua potilas taas vaipuu horroksiin.

Työ loppuu vihdoin ja Anja pääsee levolle. Hänellä on vapaavuoro ja
hän menee kotiinsa, tuomari Vuoren luo. On varhainen, pimeä talviaamu.
Talossa on vielä kaikki hiljaista. Anja hiipii huoneeseensa kuin aave,
menee pöytänsä luo, sytyttää valon ja alkaa katsella Kalevin kuvaa. Se
on hänelle niin tuttu ja rakas kuin konsana toinen ihminen voi toiselle
olla. Kalevin silmät ovat siinäkin hyvin kauniit, vaikka valokuva ei
ilmaisekaan niiden väriä eikä hohtoa. Niitä hän oli ihaillut enemmän
kuin mitään muuta. Nyt niitä ei enää ollut — äsken hän oli nähnyt
ne viimeisen kerran, mutta kuolleina. ”Oi, Jumala, onko tämä sinun
oikeuttasi?”

Anja lysähti vuoteelleen hervottomana kuin lanka, joka yhtäkkiä jää
irralleen ilmaan ja putoaa maahan ryhdittömänä. Hän tunsi saaneensa
iskun, joka oli tyrmännyt hänet niin, että hänen sekä ajatus- että
tunne-elämänsä olivat turtuneet. Hän ei voinut eikä halunnutkaan
ajatella, sillä silloin hänelle avautui vain yhä uusia epätoivoisia
näköaloja, sellaisia, joita hän ei ollut osannut milloinkaan
kuvitella. Eikä hän tahtonut tuntea mitään, sillä jos hän päästäisi
surunsa valloilleen, niin se murtaisi hänen sydämensä ja tekisi hänet
kelpaamattomaksi palvelemaan ja auttamaan Kalevia siinä ratkaisevassa,
musertavassa vaiheessa, johon tämän elämä oli nyt joutunut. Kaikkialla,
mihin hän katsoi, hän näki vain kaksi veristä silmää ja silmäkuoppaa,
tuskan vääristämät, parroittuneet kasvot ja leuassa kamalan haavan...

Itkua Anja ei enää jaksanut kieltää itseltään, vaan antoi nyt
kyyneleidensä virrata. Hän painoi kasvonsa pielukseen ja takoi
nyrkeillä vuodettaan, sillä tuska riistäytyi sittenkin valtoimeksi.
Hän ei kuullut oven aukeamista, kun Helena-rouva, joka tietenkin oli
herännyt hänen tuloonsa, hiipi hiljaa sisään, istuutui hänen viereensä
ja laski lohduttavan käden hänen harteilleen. Anja värähti, mutta ei
kohottanut päätänsä, vaan painautui yhä tiiviimmin vuoteeseen. Hän ei
rohjennut kääntyä Helena-rouvan puoleen, sillä hänelle valkeni samassa
silmänräpäyksessä, jolloin tajusi tämän tulleen saapuville, että hänen
täytyi ilmoittaa Helena-rouvalle itkunsa syy. Vai pitikö hänen ehkä
koettaa toistaiseksi salata sitä ja antaa Kalevin itsensä paljastaa
äidilleen totuus sitten, kun oli päässyt siitä selville ja alkanut
mukautua siihen? Siteitä ei poistettaisi pitkään aikaan. Tässä oli
mahdollisuutta miettiä, harkita parasta menettelytapaa. Hänen täytyi
ennenkaikkea itsensä rauhoittua.

Sanattomin sanoin hän kääntyi Jumalan puoleen ja rukoili häneltä
tyyntymisen voimaa ja sielun seestymistä sillä tavalla, jonka hän
oli joskus harvoin kokenut. Se oli selittämätöntä, ylimaallista
kirkkautta, joka ihmeellisesti avarsi sielun, kohotti sen kaiken
yläpuolelle ja antoi voimia kestämään. Tällä hetkellä Jumala katsoi
hyväksi armahtaa suuren surun pimeyteen vajonnutta hentoa naista. Anja
tunsi yhtäkkiä, kuinka väräjävä valo alkoi hiljalleen aaltoilla hänen
sielussaan ja tulla yhä kirkkaammaksi, kunnes se vallitsi siellä ja
vaikutti vastustamattomana hypnoosina. Nyyhkytykset purkautuivat syvänä
loppuhuokauksena, joka värisytti hänen ruumistaan, ja olemukseen levisi
tyyneys ja itsehillintä. Hän nousi, pyyhki kyyneleitään ja koetti
hymyillä.

— Sairaalassa oli niin murheellista, kun tuotiin haavoittuneita, hän
selitti ja alkoi riisuutua.

Helena-rouva ei sanonut mitään, vaan peitteli hänet vuoteeseen.
Anja tuli ajatelleeksi, että Helena-rouva osasi olla rauhoittavasti
hiljainen. Hän tavoitti harteiltaan Helena-rouvan käden, joka juuri
järjesti niiden päälle peitettä, ja painoi sen huulilleen.

2

Kalevi alkoi vaistota äärimmäisen himmeästi, että kaukana
taivaanrannalla oli jotakin, jota ehkä olisi voinut sanoa valoksi.
Hän itse oli vielä jossakin sellaisessa olotilassa, joka oli pelkkää
pimeyttä, Egyptin pimeyttä, jonka saattoi ihan tuntea. Mutta taivaan
rannalla täräjöi kuin vaaleata utua — hän näki sen selvästi —, niin,
se tuli yhä kirkkaammaksi ja lähestyi häntä yhä enemmän. Missä hän
oikeastaan oli? Uiko hän vai lepäsikö hän liikkumattomana haudassa? Ei,
hän ei uinut eikä ollut haudassakaan, vaan makasi maastossa...

Yhtäkkiä tietoisuus palasi ja liitti hänet siihen silmänräpäykseen,
jolloin se kranaatin räjähtäessä oli sammunut. Hän kuuli uudelleen
taistelun jyminän, kipeät, katkeamattomat paukesarjat, vihollisen
hyökkäysvaunujen uhkaavan, kumean rätinän. Hän näki aseveljiensä
silmissä taistelun kiihkon ja totesi heidän kamppailevan hammasta
purren, ainoana päämääränä niin suuren vahingon tuottaminen
viholliselle kuin suinkin mahdollista ja hyökkäyksen torjuminen. Hän
itse oli saman kiihkon vallassa, mutta toimi kylmäverisesti kuin
kone, ilman pelkoa, ilman ainoatakaan muuta ajatusta kuin vihollisen
surmaaminen. Nyt vihollinen purki entistä sakeampaa tyrmäystulta.
Kranaattien vonkuna muuttui keskeytymättömäksi helvetinmusiikiksi.
Omat tykit kykenivät vastaamaan vain muutaman harvan kerran. Ei riitä
ammuksia, ei ole eduskunta antanut rahaa... Nyt iski kran...

Missä hän on nyt? Miksi hän ei näe muuta kuin tuon saman paikan siellä
metsässä, jossa kranaatteja aivan satoi? Onko hän ehkä tainnuksissa
— kuollut? Ei, sitä hän ei voi olla, sillä hän tuntee tuskaa,
helvetillistä, polttavaa, jomottavaa tuskaa. Päässä, otsaluun alla,
silmissä, niin, erikoisesti juuri silmissä. Hänen täytyy koetella
niitä, painaa niitä, sillä se ehkä helpottaisi. Voi, Jumala, tätä
polttoa! Mutta ei saa valittaa ääneen. Sotilaan valitus voi heikentää
aseveljien rohkeutta. Itsensä hillitseminen on myös taistelua isänmaan
puolesta...

Tietämättänsä Kalevi on kuitenkin voihkaissut raskaasti ja
koettanut viedä kättänsä silmäinsä kohdalle. Hän on kuulevinaan
puhetta vierestään, mutta ei erota sanoja. Äkkiä ponnistaen hän
saa kosketetuksi päätänsä, mutta tuntee vain sideharsoa. Kaikki on
peitossa: otsa, silmät, posket, leuka. Nenä vain tuntuu käteen ja
toinen puoli suuta. Hän ilostuu kuin olisi ollut eksyksissä ja vihdoin
tavannut vanhat ystävät. Samassa tuska taas hulmahtaa paloon ja
polttava jano kuivaa suuta ja nielua. Silloin hän tuntee, kuinka hänen
suuhunsa kaadetaan varovasti jotakin nestettä — tipoittain, hitaasti,
ettei menisi väärään kurkkuun. Hän tuntee hellän käden hoitoa ja
nauttii janonsa sammumisesta. Mitä nestettä se on? Vettäkö vain, vai
lisänä jotakin muuta, joka vielä paremmin jäähdyttää tuon tukahduttavan
polton? Oi virvoituksen ihanuutta...

Kalevi tuntee kyynelten pulppuavan pitkin poskiaan ja tahtoo
miehistäytyä. Sotilas ei saa valittaa eikä itkeä. Hänellä voi olla
rinnassa vaikka sula laavamöhkäle, joka sähisten polttaa hänen
keuhkojaan ja sydäntään, mutta hän ei saa ilmaista mitään. Spartalainen
poikanen antoi mieluummin ketun purra hänet hengiltä kuin päästi
valituksen sanaa. Mutta hän tahtoisi kiittää tuon lempeän käden
omistajaa, joka yhä valuttaa virvoittavia pisaroita hänen kurkkuunsa.
Hän hapuilee ja toteaa ilokseen käsiensä täytyvän olla terveet,
koska hän voi liikuttaa niitä. Silloin hän tuntee, kuinka pienet,
pehmeät, lämpimät kädet tarttuvat hänen käsiinsä ja puristavat näitä
hellästi, luottamusta antavasti, rohkaisevasti. Hän kokee niin suurta
kiitollisuutta ja riemua, että hänen täytyy sanoa jotakin, ja koettaa.
Mutta kieli ei tottelekaan, sillä se on turvonnut, liikkumaton,
turta. Kurkusta tulee vain samanlainen voihkaisu kuin äsken, tai ei
oikeastaan voihkaisukaan, vaan älytön ”ää-ää-äää”. Hellä käsi painaa
hänen huuliaan kuin käskien olla vaiti. Sitten hän taas saa juotavaa
ja kai jotakin tuskien lievittäjää, koska polte alkaa hetken kuluttua
vaimentua ja hän ikäänkuin liitää keveästi pois jonnekin kaukaiseen
hämyyn, rusopilveen, jonka hän näkee hyvin selvästi. Hän tuntee vielä
vuodettansa laitettavan, peitettä asetettavan, ja katoaa samassa uuteen
armahtavaan tiedottomuuteen.

Kalevilla ei ole käsitystä siitä, kuinka kauan hän on tällä kerralla
nukkunut. Hän herää polttavaan janoon, ruumiin sietämättömään
väsymykseen, silmien ja haavojen tuskaan ja sanomattomaan heikkouteen.
Kun hän ilmaisee heränneensä, hellä käsi on kohta vieressä häntä
auttamassa. Hänelle annetaan juotavaa ja lisäksi jotakin nestemäistä
ravintoa, jota hän nielee ahmien, koska tuntee siitä lähtevän voimaa.
Hänen ruumiinsa asentoa muutetaan, niin että se saattaa levätä, ja
hänen vuodettansa tuuletetaan. Kukaan ei puhu mitään, mutta Kalevilla
on koko ajan tunne, että hänen vuoteensa ympärillä on useampia
henkilöitä kuin se yksi, jonka rakastavat kädet olivat suorittaneet
hoidon sekä ensimmäisellä kerralla että nyt. Nyt hoito on loppunut ja
hellät kädet lakkaavat liikkumasta hänen vaiheillaan. Mutta niiden
sijaan tulevat toiset.

Nyt Kalevi jo ymmärtää asemansa. Hän on tietenkin haavoittunut,
luultavasti päähän, mahdollisesti silmiin, ehkä vaarallisesti. Hän on
sairaalassa, todennäköisesti jo Helsingissä, kukaties juuri siinä,
jossa Anja on hoitajattarena. Kuuma aavistus herää hänen mielessään ja
hän ponnistelee saadakseen sanotuksi ja kysytyksi, mutta ei onnistu.
Vain älytön ”äää” pusertuu kuuluville. Kummallista, ettei kukaan sano
hänelle mitään. Hänhän kuulee ja tuntisi heti Anjan äänen. Varmaan
on kielletty puhumasta tällaiselle sairaalle. Hän hapuilee taas
tuskaisesti käsillään, mutta silloin niihin tarttuu luja miehen käsi.
Kalevi tuntee sen — se on isän käsi. Hän puristaa sitä monta kertaa
ja isä vastaa. Sitten hän kuulee isänsä sanovan: ”Jos kuulet, mitä
puhun, niin purista kättäni!” Hän puristaa kovasti, yhä uudelleen ja
kuulee isän selittävän: ”Hän on tajuissaan ja ymmärtää meitä”. Sitten
uudet hellät kädet tarttuvat hänen vasempaansa, jota samalla huulet
suutelevat ja kyyneleet kastavat. Kalevi saa viedyksi oikean kätensä
sille puolelle ja silittää vapisevin sormin tuttuja hiuksia. Äiti siinä
itkee ja suree. Hän tietää sen ja puristaa aina uudelleen äidin kättä.
Mutta sitten hän irroittaa molemmat kätensä ja hapuilee tuskaisesti
ympärilleen. Nyt Anja antaa hänelle kätensä ja kumartuen sanoo hänelle
”rakas Kalevi”. Hän puristaa Anjan käsiä ja kyyneliä valuu sideharson
alta hänen suupieleensä. Mutta ne eivät ole murheen kyyneliä, vaan
ilon, sillä Kalevi iloitsee tällä hetkellä siitä, että on hengissä ja
omaistensa parissa. Haavat paranisivat kyllä hyvällä hoidolla. Muutaman viikon kuluttua
hän jo pääsisi sairaalasta. Kieli oli tietenkin
turvoksissa päähän sattuneen iskun johdosta ja alkaisi vähitellen sulaa
ja liikkua. Ehkä hän jo huomenna tai — sanokaamme — viikon kuluttua
voisi sanoa ”Anja”, ”rakas Anja”. Se oli suurimman onnen hetki, mitä
hän nyt saattoi kuvitella. Vielä sitä suurempi olisi se, jolloin
hän taas saisi nähdä Anjan, hänen sorjan muotonsa ja ihmeelliset,
haaveksivat, suuret, siniharmaat silmänsä.

Kalevi on varmaan hoidon yhteydessä saanut jotakin rauhoittavaa, koska
hän ilmeisesti on taas vaipumassa uneen. Rakastavat kädet irtautuvat
hiljaa ja peräytyvät pois. Anja nostaa sormen huulilleen ja suhistaa
varoittavasti. Kaikki liikkuvat äänettöminä kuin varjot, etteivät
häiritsisi unta, onnettomien parasta lohduttajaa.

3

Sinä yönä, jolloin Kalevi tuotiin sairaalaan ja Anja saapui kotiin
hänen vuoteensa äärestä, tuomari Vuori nukkui niin sikeästi, ettei
herännyt Anjan tullessa eikä vaimonsa liikkuessa. Hänen hermonsa olivat
olleet niin monta kireällä, että niiden täytyi vihdoinkin
päästä rentoutumaan. Työtä, perehtymistä kaikenlaisiin uuden käänteen
aiheuttamiin ja entuudesta tuntemattomiin kysymyksiin ja vaikeuksiin,
hänelle ilmestyi joka päivä yhä enemmän, niin että hän oli väliin
melkein näännyksissä. Kun siis kerran tuli unen vuoro, niin se oli sitä
syvempää.

Anjakin viipyi myöhään huoneessaan, mutta nukkuiko hän, siitä ei ollut
varmuutta. Helena-rouva oli jo varhain kuullut hänen liikkuvan ja
tuomarin herättyä hän oli ollut jo jalkeilla. Kun he sitten tapasivat
teepöydässä, Anjan kalpeudesta, melkeinpä valkeudesta, saattoi nähdä,
että hänellä oli ollut rasittava yö. Hänen kätensä Vapisivat niin,
että kuppi tärisi, ja hän tuijotti vain itsepintaisesti pöytään.
Sekä tuomari että Helena-rouva huomasivat hänelle sattuneen jotakin
erikoista ja miettivät, miten saisivat sitä sopivimmin tiedustelluksi.
Mutta ennenkuin he ehtivät kysyä mitään, Anja sanoi:

— Viime yönä tuotiin haavoittuneita... Niiden mukana tuli tietoja...
Kalevista...

Tuomari laski lasinsa pöydälle, sillä hänen kätensä alkoi vavista.

— Onko Kalevi...?

— Ei ole, jos setä tarkoittaa kysyä, onko hän kaatunut. Mutta
haavoittunut hän kyllä on.

Helena-rouva sanoi:

— Nyt ymmärrän, miksi itkit niin yöllä. Kalevi tuotiin sairaalaan ja
sinä tulit hänen luotansa?

— Niin, täti.

— Onko hän saanut vaarallisen vamman?

— Hengenvaaraa ei ole...

— Saammeko tulla katsomaan häntä jo tänään?

— Ehkä iltapäivällä, kun hän herää nukutuksestaan. Ilmoitan teille
sitten lähemmin.

— Hänellä on siis leikkausta vaatinut vamma?

— Niin on, mutta leikkaus... onnistui.

He vaikenivat, sillä he eivät uskaltaneet kysyä enempää. Anja oli
iloinen siitä, sillä hän tunsi, että hänen olisi ollut vaikeata
salata totuutta, jos kysymykset olisivat sattuneet kohdalleen.
Helena-rouva oli mennyt kalpeaksi ja katseli häntä tutkivasti. Huulet
vapisivat ja hengitys näytti pysähtyvän. Hän painoi sydämensä kohtaa
kuin olisi tuntenut siinä ahdistusta ja kipua. Tuomari Vuori oli
mennyt tuhkanharmaaksi ja lysähtänyt kumaraan. Hän tuijotti eteensä
kuin uneksiva ja sormeili neuvottomana, avuttomana, teelusikkaansa.
Tätä herpautumista ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tuomari säpsähti,
kohentautui ja katsoen Anjaan surullisesti, virkkoi varovasti ja
terävästi:

— Anja, salaat meiltä jotakin siksi, että säälit meitä. Parempi on,
että sanot koko totuuden. Olethan itsekin jaksanut kestää sen. Ehdimme
ennen menoa sairaalaan edes hiukan toipua iskun alta ja tukea Kalevia,
jonka osa on katkerin, raskain. Meidän tulee olla lujia. Kerro siis
kaikki!

Kuultuaan Kalevin menettäneen molemmat silmänsä ja olevan siis
auttamattomasti elinikäinen sokea, sekä Helena-rouva että tuomari
tunsivat omissa silmissään kipeän vihlauksen ja nostivat kätensä
peittääkseen ne, suojellakseen niitä. Kuvaamaton tyrmistys valtasi
heidät, ajattelu pysähtyi ja tunne turtui. Vain mielikuvitus
jatkoi toimintaansa ja ryhtyi lyömään salamoina näkyville kauhun
virvatulia, joissa isot, älyttömät veriset silmämunat kieriskelivät
ja joista heitä kohden ojentuivat Kalevin apua anovat kädet. Ja siinä
silmänräpäyksessä, kun ajatus jälleen heräsi ja jäätynyt tunne suli,
heille avautui lukemattomina näkyinä sokean murheellinen, varjojen
laaksossa kulkeva elämä. Tuomari Vuori voihkaisi raskaasti:

— Parempi kuollut kuin sokea!

— Ei, Kaarlo, virkkoi suloin kyyneltensä lomasta Helena-rouva, et saa
sanoa noin. Kohtaloita emme voi valita emmekä arvostella, vaan meidän
on nöyrästi alistuttava niihin. Sokean elämä voi olla verrattomasti
siunauksellisempaa kuin lukemattomien näkevien, jotka etsivät
silmillään vain vääriä polkuja.

Tuomari katsoi vaimoonsa ihmetellen ja ihaillen ja tunsi syvästi
katuvansa sanojansa.

— Olet oikeassa, rakas Helena. Ja sinä, Anja raukka, suo anteeksi
ajattelematon puheeni. Emmehän voi tietää mitä onnea kohti Kalevin tie
ehkä on nytkin kulkeva siitä huolimatta että se on ottanut aivan toisen
suunnan kuin minkä me olimme sille ajatelleet. Nyt, kun hän on antanut
isänmaalle kenties vielä kallisarvoisemman uhrin kuin henki olisi ollut
meidän on tuettava ja rohkaistava häntä kaikin mahdollisin tavoin.
Tietääkö Kalevi itse olevansa sokea?

— En luule, sillä hän on ollut tainnoksissa haavoittumisestaan saakka.
Herättyään, mikä tapahtunee tänään, hän ennenpitkää toteaa silmillänsä
olevan paksun siteen ja päättelee siis sen estävän häntä näkemästä. Kun
hän näkee mielikuvituksessaan ja on todellakin tuntevinaan silmiensä
toimivan — aivoissa hänellä näet on niiden ”sija” entisellään — hän
ei voi tietää olevansa sokea. Vasta hoidon uusiintuessa ja käärettä
muutettaessa hän pääsee siitä selville, jos on niin paljon tajuissaan
ja lääkäri tahtoo ilmoittaa hänelle koko totuuden Se tulee olemaan
vaikea hetki. Silloin hän tarvitsee tukeamme.

Anja puhui alistuneesti, rauhallisesti, mutta kyyneleet vuotivat silti.
Tuomarin kasvoille nousi tarmokas, luja ilme.

— Niin, hän sanoi, nyt jos milloinkaan Kalevi tarvitsee tukeamme.

— Ja kaikki muut, jotka ovat uhrautuneet isänmaan puolesta, kuiskasi
Helena-rouva. — Meidän on omistettava elämämme heille.

— Se on meidän tehtävämme isänmaan puolustussodassa — ainoa, mihin me
vanhat edes hiukan kykenemme, mumisi tuomari. — Ei saa masentua, vaan
täytyy koettaa kuljettaa elämää eteenpäin.

He tunsivat, että sydämeen astui hetkeksi rauha. Lähin tehtävä oli
nyt käyminen sairaalassa. Anja, joka kiiruhti sinne ylityöhön, lupasi
ilmoittaa, milloin he saisivat tulla. Sitten tuomari ja Helena-rouva
menivät kumpikin omaan huoneeseensa taistelemaan tunteidensa kanssa
ja harjoittelemaan alistumista sallimuksen peruuntumattomaan käskyyn.
Sodan armoton kovuus oli iskenyt heidän kotiinsa tavalla, jota he eivät
olleet osanneet odottaa.

Helena-rouva oli noustessaan pöydästä kuten aina teki soittanut
Esteriä, joka nyt tulla hipsi keveästi ja hiljaa kuin hiiri ja alkoi
korjata pois astioita. Askarrellessaan hän oli joutunut kuulemaan
kaikki, mitä teepöydässä oli puhuttu, ja miettinyt silmät kauhusta
laajentuneina Kalevin kohtaloa. ”Sokea? Silmät otettu kokonaan
pois? Hirveätä! Mitä hänen elämästään nyt tulee? Ottaako Anja-neiti
häntä nyt, kun hän on sokea? Ottaisitko itse Antin, jos Antti
tulisi sokeaksi? Tietysti ottaisin. Juuri silloinhan olisin Antille
tarpeellinen. Miksi Antti ei kirjoita, vaikka olisi jo hyvinkin
ehtinyt? Ehkä hänkin makaa tainnoksissa jossakin sairaalassa eikä voi
kirjoittaa”.

Samassa sireeni alkoi ulvoa kaameasti, nousten ja laskien
aaltomaisesti. Esteri oli pudottaa tarjottimen, sillä hän ei voinut
tottua tuohon ääneen. Tänään se oli hänen mielestään läpitunkevampi,
karmeampi, julmempi, kuin ennen. Oli kuin ryssä olisi huutanut ilkkuaan
ja uhkaansa avaruuden läpi, että ”tulipas tuomarin Kalevista sokea!”,
että ”Antti makaa henkihieverissä sairaalassa!” Ensin Esteriä itketti,
mutta sitten hän suuttui ja uhkasi mielessään: ”Katso, ettet itse makaa
henkihieverissä!”

He kiiruhtivat kaikki pommisuojaan.

4

Kun Antti Toivonen joutui Kannaksella tulilinjaan ja alkoi käytellä
aseitaan kuten muutkin, ja kun hän sitten näki ruskean, likaisen,
huovikasjalkaisen ja sarvipäisen miesrivistön sokeasti syöksyvän
juoksuaskelin heidän linjaansa kohti ja kuuli sen mölyävän tullessaan
”uraa”, hänet valtasi ensin katkeruus ja sitten tulinen viha. Hän
oli vilpittömästi uskonut, ettei köyhälistön valtakunta missään
tapauksessa tahtonut hyökätä naapuriensa kimppuun, vaan halusi elää
kaikkien kanssa rauhassa, mutta miten oli käynyt? Helsingissä hän
oli saanut siinä suhteessa karvaat kokemukset ja täällä joka päivä
enemmän. Tuossa juosta lönkytti mieslauma hulluna pelosta kohti varmaa
kuolemaa, täyttämään yhden ainoan käskijän, mielisairaan itsevaltiaan,
päähänpistoa, että muka Venäjän historiallinen kutsumus oli päästä
Atlantin rannalle. ”Tästä kohdasta ette ainakaan pääse!” hän sitten
sanoi puoliääneen, katsoi, että konepistoolin ammuslipas oli täydessä
purkautumiskunnossa, odotti vielä kylmäverisesti ja antoi sitten mennä.
Oli jännittävää nähdä, miten kuulan sattuessa verta ilmestyi näkyviin
ja mies lysmyi maahan kuin leikattuna — lysmyi yksi, kaksi, koko rivi
kuin niitettynä. Uusi lipas paikoilleen, uusi hornanrätinä ja uusi
lakoutuva tuonensaalis. Konekiväärit laulavat, kiväärit antavat tulta
niin nopeasti kuin mahdollista on. Toisilla pojilla posket hehkuvat ja
hurjuus säihkyy silmistä, kun ryssäin rivistö kaatuu linjain eteen kuin
torakkalauma; toiset ovat kalpeita ja taistelevat kuin murhanenkelit.
Yksi ryssä pääsee hyppäämään ampumahautaan, mutta samassa kohoaa
näkyviin kiväärinperä ja kuuluu pahanenteinen rusahdus. Ryssä kaatuu
kallo murskana, aivot puurona, kuin isketty sika, ehtimättä sanoa
muuta kuin mitä viimeinen eläimellinen mölähdys voi merkitä. ”Ei tuo
ole oikeata kansaa eivätkä nuo ole ihmisiä, vaan paholaisia!” Antti
toteaa ajattelevansa ja vaihtaa taas ammuslippaan. Mutta ”hyökkäys
torjuttiin”, hän virkkaa sitten päämajan lyhyeen tyyliin, jonka on
jo ehtinyt oppia, ja ottaa tauon. Taistelun pauhina hiljentyy tällä
osalla ja siirtyy nyt molemmille puolille, edeten yhä kauemmaksi
kuin ukonpilvi. Läheltä kuuluu vain omien miesten puhetta, jonka
sävystä kuultaa tyytyväisyys saavutetun torjuntavoiton johdosta, ja
etumaastossa makaavien haavoittuneiden valitus, joka väliin paisuu
hermoja karsivaksi parkunaksi. ”Stalin, Stalin!”, siellä muuan huutelee
viiltävän tuskaisella äänellä, nähtävästi anoen apua siltä ainoalta,
jota on kasvatettu pitämään jumalana. Anttia ellottaa, sillä hän
oivaltaa tästä, mihin pimeyden kuiluun Venäjän kansa on syösty. ”Mutta
tämäpä juuri osoittaa, ettei se vielä olekaan kansa, vaan sekasortoinen
lauma ihmiseläimiä, jolle on voitu uskotella vaikka mitä. Miten
yhdenkerran minäkin olen voinut olla kommunisti!”

Haavoittuneita viedään sidottaviksi, kaatuneiden ruumiit korjataan
pois. Antti menee auttamaan. Hän ei ole vielä tottunut sodan julmaan
todellisuuteen ja kärsii syvästi nostellessaan haavoittuneita ja
kuolleita. Kuinka kauniisti aseveljet hoitavatkaan toisiaan. Antti
tulee erään kaatuneen luo. Se on nuori, sinisilmäinen, rusoposkinen,
liinatukkainen poika, josta olisi kehittynyt kaunis, uljas mies, jos
hänelle olisi suotu elonpäiviä. Mutta ei suotu. Hän on palvellut
konekiväärissä ja äskeisen taistelun aikana syöttänyt nauhaa rukkiin,
kun tällä niitettiin pirun toukoa. Silloin kuula oli lävistänyt pään
korvain yläpuolelta ja leikannut sievästi pojan pois olevaisuudesta.
Antti saa kuulla pojan nimen. Timo Penttilä hän oli, kotoisin jostakin
Hämeen pitäjästä. Kuuluu olleen ainoa poika, tietää joku. Anttia
itkettää. Oi Jumala... Hänkö tässä sanoo ”Jumala”? Hän kumartuu pojan
puoleen, oikoo hänen jalkansa, asettaa kädet rinnalle ristiin ja vetää
luomet silmien päälle, joiden särkynyt, hämmästynyt katse viiltää hänen
sydäntänsä. Hän pitää sormiansa luomien päällä, niin kauan, että ne
jäykistyvät ja pysyvät paikallaan. Kas, kuinka hän poloinen nyt lepää
kauniisti. Ihan kuin nukkuisi. Sopiva hän on kätkettäväksi sen kummun
alle, jonka päällä humisee isänmaan kuusi. Miten siinä uudessa laulussa
sanotaankaan? Antti ei ole kuullut sitä vielä kuin kerran, mutta se
särki silloin hänen sydämensä. Suomalaiset hoitavat näin kauniisti
vainajansa viimeiseen lepoasentoon, mikäli he sitä tarvitsevat. Antti
oli näet ollut huomaavinaan suomalaisen soturin melkein säännöllisesti
kuolevan selällään, jalossa asennossa, katse kohdistettuna taivaan
ikuisuuteen, kasvoilla rauha. Mutta miten kaatuivat ja kuolivat
venäläiset? Ei erehdyksessäkään kauniissa, miehekkäässä asennossa, vaan
melkein poikkeuksetta suullaan, naama kuin kirouksen irvessä, koukkuun
käpertyneinä, kädet hajallaan kourien lunta, jalat siirallaan. Eikä
heitä kukaan oikonut eikä muuten huoltanut. Sen kun vain niine hyvineen
hautaan, mukkelis makkelis.

Kuuluu sarja tykin jymähtäviä laukauksia ja kranaattien tuttu ulvonta
täyttää ilman. Miehet rientävät korsuihinsa. Anttikin rientäisi, mutta
ei voi jättää Timoa, johon tuntee oudosti kiintyneensä. Vasta kun on
saanut hänet siirretyksi ison kiven taakse, jossa hän on varmassa
suojassa, hän yrittää korsuunsa, jossa hänen paikkansa on. Mutta
silloin keskitys on jo täydessä vauhdissa ja valtava jyly repii ilmaa.
Kranaatti iskee johonkin Antin lähistöön ja lyö hänet räjähdyksensä
ilmaviuhkalla tantereeseen kuin kintaan. Hän ehtii kummastuneena kysyä,
”kuolenko minä nyt?”, kun samassa pimeys sulkee hänet syliinsä ja
viimeinenkin tähti hänen taivaaltaan sammuu.

5

Lääkäri tutki Antin jsp:ssä päästä jalkoihin saakka, mutta ei
löytänyt pienintäkään vammaa. Ja kuitenkin Antti oli kuin kuollut.
Elävien joukkoon hän kuului vain sikäli, ettei ruumis jäykistynyt ja
että lääkäri voi hienoilla kojeillaan todeta hänen elävän. Hän oli
saanut ankaran ilmatyrmäyksen ja oli heräävä aikanaan. Määrättiin
lähetettäväksi eteenpäin ja tuli siten Helsinkiin, samaan sairaalaan,
jonka eräässä osastossa makasi Kalevi Vuori.

Siellä hänen unensa muuttui yhä ohuemmaksi. Jo matkalla hänen korviinsa
oli kuulunut kumeaa jyskettä, mutta hän ei ollut jaksanut nousta häntä
ahdistavan, musertavan painon alta. Sairaalassa tuo paino keveni,
kunnes katosi yhtäkkiä. Tietoisuus pulpahti toimimaan ja antoi hänen
tuntea sitä tavatonta tuskaa, joka ilmatyrmäyksen seurauksena yhä
rasitti häntä. Hänen korvissansa humisi kuin olisi myrsky soittanut
sataa puhelinlankaa ja hänen hermonsa värisivät kuin olisi niitä
pitkin kiitänyt kärventäviä tulikielekkeitä. Ajatuksia ei syntynyt,
vaan niiden alkuosaset pysyivät kuvina, jotka leimahtelivat kuin tykin
suutulet, yhdistymättä järjellisiksi sarjoiksi. Vain se hämärästi
kysyvä mielle oli niiden lopputuloksena, että ”olenko minä taistelussa?”

Sitten tulien leimahtelu alkoi harventua ja niiden taustana ollut pimeä
taivas vaaleta. Oli kuin hirmumyrskyn jälkeen olisi tullut tyyntä.
Antin tietoisuus sanoi jo hämärästi, että hänelle tehtiin jotakin,
mutta hän ei voinut vielä tajuta, missä oli ja minkälaisessa tilassa.
Tuskan aalto tuli väliin uudelleen ja pyyhkäisi hänet mukaansa kuin
lastun, mutta raukeni taas kuin hietikkoon ja jätti hänet siihen
kuin haaksirikkoisen. Silloin Antti tahtoi avata silmänsä nähdäkseen
ympärilleen ja todetakseen, missä oli, mutta ei voinutkaan. Hänen
täytyi vain olla ja odottaa.

Vähitellen hänestä kuitenkin alkoi tuntua siltä kuin hän olisi
parhaillaan sekä katsellut että nähnyt. Tämä oli aivan outo paikka,
jollaisessa hän ei ollut koskaan ollut. Tuossa myrskysi sinimusta meri
vihaisin vaahtoharja-aalloin, joita se vyörytteli kuin vuoria rantaa
kohti. Kai se oli heittänyt hänet tähän. Ranta oli tässä matalaa
hietikkoa, mutta tuolla jyrkkää kallioseinää, johon aallot iskivät
huumaavasti jymisten. Oli onni, että hän sattui tälle hietikkopaikalle,
sillä jos aalto olisi heittänyt hänet noita kalliojyrkänteitä vastaan,
hän olisi musertunut. Tällainen pelastuminen oli niin harvinainen,
että se oli suorastaan ihme. Tuolla myrskyävällä merelläkö hän siis
oli ajelehtinut? Miten hän oli sinne joutunut? Antti ponnisteli
muistaakseen asian. Aivan oikein. Hän oli purjehtinut suuressa
laivassa, yhtenä sen miehistöstä. Kun hän oli pestautunut siihen,
hänelle oli uskoteltu jos mitä laivan ja siinä vallitsevan komennon
hyvyydestä. Kauan hänen ei ollut kuitenkaan tarvinnut siinä olla,
ennenkuin hän oli tullut huomaamaan hänelle valehdellun. Kapteeni
harjoitti hirmuvaltaa ja miehistön enemmistö oli selviä paholaisia.
Antti muisti nyt alkaneensa yhä enemmän osoittaa tyytymättömyyttään
ja ilmaista eriäviä mielipiteitään, ja joutuneensa päällystön
käsiteltäväksi. Tuomio oli heti valmis. Ei muuta kuin laidan yli. Näin
hän oli häätynyt uimaan omin voimin, ilman pienintäkään kannattavaa
laudanpätkää. Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei ollut hukkunut,
mutta arveli, että häntä sittenkin oli joku pitänyt pinnalla. Hän
ei tiennyt, mikä se oli ollut, mutta ollessaan uppoamaisillaan hän
oli tuntenut sen kohottavan tuen. Niinpä syvyys ei ollut niellyt
häntä, vaan oli lopuksi raivoissaan sylkenyt hänet kidastaan. Ihan
se olikin, kun Antti nyt silmäili sitä tästä rannalta, kuin musta,
hulmuavaharjainen, irvihampainen peto, jonka huulilla kuohui valkea
vaahto. Mikä lienee ollut paikka se, jossa hän oli ottanut hyyryn
tuohon laivaan, sitä Antti sitten unohtui miettimään. Sen oli kyllä
sanottu olleen tavallinen merimieshuone, jossa hyyryt otetaan, mutta
Antti ymmärsi nyt tuonkin olleen valhetta. Se oli ollut laivan
päälliköiden salainen värväyspaikka, jossa ne hankkivat miehistöä
aina uusille rosvoretkilleen. Antti muisti nyt sen toimineen niin
salaisesti kuin suinkin ja sen asiakkaiden olleen ilmeisiä rikollisia.
Tosiasiassa hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin rosvonnäköisiä
ihmisiä kuin ne ja laivan koko miehistö. Eivät vain niiden vaatteet
ja ruumis haisseet pahalta, vaan kaiken lisäksi vielä sielu löyhkäsi.
Olisikohan niin, että paholaisella on omat varsinaiset valitut kansansa
niinkuin Jumalallakin? Jos pimeyden ruhtinaalla pyrki olemaan yleinen
vastapuolen asema, niin kai sitten tässäkin suhteessa oli kahtiajako
olemassa? Paholaisen kansan tunsi siitä, että sen sielu löyhkäsi
mädänneeltä.

Antti kääntyi katselemaan tarkemmin, missä oli, ja huomasi vasta nyt
olevansa alasti. Parhaat vaatteensa hän oli menettänyt jo laivassa,
sillä jos siellä kenellä oli jotakin hyvää, niin se heti joko
varastettiin tai ryöstettiin. Kaikkien siellä piti olla yhtä kurjia
ryysyläisiä. Uidessaan hän oli sitten riisunut loput, sillä täysin
alastomana oli keveämpää uida. Oli kuin hän olisi vain siten päässyt
irtautumaan kaikesta, mitä laivassa oli häneen tarttunut — täistä,
liasta ja sellaisesta —, ja huuhtoutumaan todella puhtaaksi. Tässä hän
nyt oli tuntemattomalla rannikolla, tietämättömänä, mihin turvaisi. Hän
katseli uudelleen ympärilleen ja alkoi muistella. Oliko tämä sittenkään
hänelle aivan tuntematon paikka? Tuossahan oli korkea muuri, jonka
hän varmasti oli nähnyt ennen, ja suoraan hänen edessään pieni ovi,
jonka hän myös muisti entuudesta. Ja katsottuaan oikein tarkasti hän
huomasi vielä, että avain riippui naulassa oven vieressä. Siinä oli
myös jokin kirjoitus. Antti teroitti katsettaan ja näki sanottavan,
että ovesta sai kyllä tulla sisään, jos vain riisuutui alastomaksi.
Mitähän sillä oikein tarkoitettiin? Antti mietti otsa rypyssä, mutta
ei päässyt selville. ”Olipa miten hyvänsä”, hän sitten tuumi, ”sillä
minähän olen nyt apposen alaston ja siis oikeutettu menemään tuosta
ovesta”. Hän otti avaimen, pisti sen lukkoon ja väänsi, mutta ovi ei
auennut, vaikka hän olisi miten ponnistellut. Hän oli nyt aivan ymmällä
ja teki johtopäätöksen, ettei hän todennäköisesti ollutkaan alasti
sillä tavalla kuin tuossa määräyksessä tarkoitettiin. Tietämättä, mitä
tehdä ja mistä etsiä pelastusta, ja kovasti huolissaan kohtalostaan,
sillä häneltähän puuttui sekä vaatteita että ruokaa, hän lähti
kulkemaan pitkin muurin kuvetta, kuten nyt muisti tehneensä ennenkin.
Mutta ei hän nyt ollut uhmaavalla mielellä kuten silloin, vaan häntä
ahdisti selittämätön levottomuus, joka väliin paisui niin kiduttavaksi
tuskaksi, että hänen täytyi huokailla raskaasti ja voivotella surkeasti.

Sitten Antti vaipui syvään horrokseen, jossa unikuvat sammuivat ja
läpitunkematon pimeys laskeutui sieluun. Kun tämä vihdoin alkoi muuttua
hämäryydeksi ja valjeta siitä vähitellen päiväksi, unet taas syttyivät
väräjöimään hänen sielunsa taivaalla. Yhtäkkiä hän näki seisovansa tuon
saman meren rannalla ja odottavansa auringon nousua. Hän muisti siinä,
että kaiken tätä ennen tapahtuneen aika oli ollut synkkää yötä, ei
tosin pimeää, mutta valoisaa samalla kaamealla tavalla kuin tulipalossa
tai tervasroihujen palaessa, tai niinkuin hän oli kuvitellut olevan
helvetissä. Nyt hänellä oli herännyt ajatus, että aurinko varmaan pian
nousee, ja että kun se sen tekee, hänen olotilassaan, sekä hänessä
itsessään että hänen ympärillään, tapahtuu muutos. Hän oli seistessään
siinä rannalla ja tuijottaessaan horisonttiin, jonka alareunassa
tervanmustat aallot nostelivat harjaansa ja harteitansa kuin olisivat
olleet niljakkaita, iljettävästi muljuavia ja kiimassaan kisailevia
meripetoja, niin jännittynyt, että ihan tärisi. Hänen aavistuksensa
oli oikea. Aurinko nousi todellakin ja oli niin iso, että kun yläreuna
oli jo korkealla, alareuna kosketti vielä horisonttia. Sen valo oli
läpitunkevaa ja sen lämpö hehkuvaa. Niin pian kuin sen valo pääsi
kirkkaimmilleen, meri ja kaikki Antin ympäriltä hävisivät niin äkkiä,
että hänen täytyi kirkaista säikähdyksestä...

— Joko täällä heräillään? ystävällinen ääni kuului kysyvän. Se tuli
hyvin kaukaa, yhtä vaisusti kuin huonosta puhelimesta pitkän matkan
takaa. Mutta Antti ymmärsi siitä hänessä nyt tapahtuneen jotakin, joka
oli lopettanut kuolleen horrostilan ja nostaisi hänet kuin kaivon
pohjalta. Hän alkoi ponnistella kovasti saadakseen liikauttaneeksi
itseään ja äkkiä hänen kätensä hypähtivät kuin olisivat irtautuneet
siteistä, ja keskiruumis vavahti. Antti aukaisi silmänsä ja katseli
ympärilleen. Oli valkoisia vuoteita ja hänen vieressään hoitajatar,
joka katsoi häntä tarkkaavaisesti silmiin.

6

Rouva Savila oli kuullut työläisnaisten kokoontuvan määräaikoina
valmistamaan sotamiehille villaisia pukutarpeita, joista yhä yltyvän
pakkasen vuoksi oli suuri puute. Työläisten omat johtajat sen puuhan
olivat alkuunpanneet. Rouva Savila olisi kovin kernaasti halunnut ottaa
osaa tuollaiseen työhön, sillä hänen mielestään jokaisen piti tehdä
parhaansa poikain hyväksi, jotka uhrasivat kaikkensa puolustaakseen
kansaa ja isänmaata, mutta häntä ujostutti meno tarjolle. Hän
puhui asiastaan Helena-rouvan kanssa ja tämä järjesti heti kaikki
puhelimitse. Näkyi tuntevan nuo työväen johtohenkilöt. Mentyään sitten
kokouspaikkaan hän oli huomannut ujostelunsa turhaksi, sillä hänet
otettiin vastaan vilpittömän ystävällisesti. Hän kutoi sukkaa koko illan
ja kuunteli tarkoin kaikkea, mitä puhuttiin. Kotiin hän otti
työtä runsaasti ja teki sitä sitten joka hetki, mitkä vapaiksi jäivät,
myöhäiset illat ja varhaiset aamut. Hän muisti, miten hänen miehensä
oli kärsinyt pakkasesta punaisena talvena, joka oli ollut kylmä,
joskaan ei ihan hirmupakkasia ollut ollut. Mutta kun koko helmikuun
ajan oli ollut viitisentoista astetta, niin siinä oli ollut enemmän
kuin tarpeeksi sellaisille ketineille, joita punakaartilaisilla oli
ollut. Hänen miehensä oli puhunut rintamapalveluksen ankaruudesta,
kuinka kylmä kontisti sotilaat ja lannisti heidän sisunsa. Eikähän
siinä paljoa tarvittukaan, sillä nälkä oli jo tehnyt päätyön. Eivät
olleet olleet häävejä ne ruoka-annokset, jotka saapuivat tulilinjoille.
Kyllä Juho oli kuvannut hänelle tuon kaiken tarkkaan.

Savilan rouva oli elänyt miehensä kuoltua niin erillään työväen
aatteellisista riennoista, ettei hänellä ollut omaa kokemusta
niiden laadusta eikä suunnasta. Aina, kun hän ajatteli niitä, hänen
mieleensä nousi sama epäluulo kuin hänen miehensä eläessä, että
näet siinä mentiin toisaalle kuin luultiin oltavan menossa. Vaikka
Juho olisi miten monipuolisesti ja innokkaasti valaissut Venäjän
vallankumouksellisen kansan jaloutta, rehellisyyttä, anteliaisuutta ja
jos mitä hyvyyttä, niin hän oli pitänyt oman käsityksensä. Se ei ollut
ollut ryssille edullinen. Tapahtumat olivat sitten osoittaneet hänen
olleen oikeassa. Se oli valjennut Juholle punakapinassa ja hän oli
myöntänyt sen vaimolleen sinä yönä, jonka he olivat viimeisen kerran
viettäneet yhdessä.

Ompeluseurassa hän sai nyt kuulla, mikä oli työväen uusi suunta. Kyllä
niillä oli sana vallassaan, jotka pitivät siellä esitelmiä, se Savilan
rouvan täytyi myöntää. Ja kyllä niiden ajatus kulki siihen suuntaan,
että sen saattoi hyväksyä. Ainoa, mitä hän hiukan epäili, oli se
mikähän nyt oli taka-ajatus tai sivumaku, joka vähin vilahti näkyviin
tai nousi kielelle, että nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien
kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä
armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa
rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa
uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin
edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää. Tätä Savilan rouva ei
hyväksynyt. Hänen mielestään tällainen ajattelu ja suunnittelu oli
epärehellisyyttä. Todellinen onni oli saavutettavissa vain siten,
että ihmiset — ainakin suomalaiset, sillä muista Savilan rouva ei
tiennyt sanoa mitään — tekivät pysyvän keskinäisen sovinnon, että
he alkoivat ajatella toisiaan rakkaudella. Siitä olisi seurauksena,
että mielisuosiolla, ilman riitoja ja taisteluja, kiiruhdettaisiin
tukemaan heikkoja, kohentamaan osattomien asemaa, korjaamaan kaikkea,
mikä korjaamista vaatisi. Ei tämä yhteinen pesä ollut piiritetty vain
sodan aikana, vaan se oli Savilan rouvan mielestä siinä tilassa aina.
Hän oli yksinkertainen työläisnainen, joka ei näin korkeista asioista
paljoa ymmärtänyt, mikäli ollenkaan, mutta jos oli lupa tyhmänkin
puhua, niin hänen mielestään oltiin sekä sodan että rauhan aikana kuin
haaksirikkoutuneet yhteisellä lautalla. Jos ei ollut sotaa, niin ei
ammuttu tykeillä, mutta kyllä lautalla oli rauhankin aikoina vaaransa.
Niiden torjumiseen tarvittiin samaa yksimielisyyttä kuin sodassa.
Keskusteltaessa tähän suuntaan kulkevista asioista ompeluseurassa
Savilan rouva oli innostunut ja voittaen ujoutensa ja arkuutensa
pyytänyt oikein puheenvuoroa. Parhaansa mukaan hän oli sitten
tolkuttanut tuota ajatustaan, että kansan täytyy päästä keskuudessaan
kestävään, lopulliseen sovintoon ja että epäkohtia täytyy ryhtyä
poistamaan rakkaudella eikä kuten tähän saakka vihalla ja taistelulla.
Hän oli vedonnut Jeesuksen käskyyn ”rakastakaa toisianne” ja
kehoittanut työväkeä olemaan siinä suhteessa esimerkkinä porvareille.
Hänen puheelleen oli hymyilty ja puheenjohtaja oli sanonut, että hänen
ajatuksensa oli ”varsin kaunis”.

Savilan rouva tunsi ihmistä siksi paljon, että ymmärsi itsekin puheen
pysyväisestä, vilpittömästä sovinnosta ja rakentamisesta rakkaudella
olevan yhtä vaikuttavaa nyt kuin se oli aina ollut. Mutta hän ajatteli
toisaalta, että siitä oli silti ja juuri sen vuoksi ihmisille
huomautettava. Ellei tehty niin, tuo Vapahtajan käsky saattoi kokonaan
unohtua. Nimenomaan nyt, kun koko maailma puuskutti vihaa, rakkauden
käskyn velvoitusta oli erikoisesti teroitettava. Ehkä viha oli ollut
aina voitolla ja oli sitä varsinkin nyt siksi, ettei sen vastakohtaa
ollut riittävästi saarnattu ja elämässä toteutettu. Tämä tuntui
Savilan rouvasta hyvin todennäköiseltä. Hän ajatteli tätä usein ja
tunsi sen velvoituksen omalle kohdalleen. Mitenpä hän, köyhä leski,
voisi noudattaa rakkauden ja sovinnon käskyä sen kummemmin kuin oli
tähän saakka tehnyt? Ehkä sentään, kun jaksaisi pitää tuntonsa siinä
suhteessa aina herkkänä ja taivuttaa tahtonsa hyvään.

Hän muisti miestänsä ja huokasi, että kunpa olisit, Juho, kokemassa
sitä onnea, jota työväki sodasta ja kuolemasta huolimatta nauttii,
kun sen ja porvarien pojat ovat kaikki yksiä samoja suomalaisia ja
tappelevat nyt rinnakkain ryssää ja pirua vastaan niinkuin sanotaan.
Sörkän pahimmat sällit ja Helsingin hienoimmat nuoret herrat kuuluvat
olevan kuin veli ja veli, mikä varmasti on molemmille puolille
hyödyksi. Kuka tietää, missä korkeissa luottamustoimissa sinäkin, Juho,
olisit nyt, jos eläisit, sillä olihan sinulla aika hyvä hujumentti,
joskin monen muun tavoin harhaannuit siinä punaisten as...

Ulko-ovi aukeni ja Esteri tuli sisään. Ensimmäisiksi sanoikseen hän
kysyi hätäisesti:

— Onko Antilta tullut kirjettä?

Savilan rouva katsahti häneen tutkivasti ja vastasi venytellen ja
samalla jo Anttia puolustellen:

— E-ei ole tullut. Miten se nyt olisi ehtinytkään vielä kirjoittamaan,
kun on ollut rintamalla vasta parisen viikkoa. Siellä on niin paljon
muuta ajattelemista, että morsiamet unohtuvat pakostakin.

— Niin, mutta kun Aino on jo saanut Juholta kirjeen ja ehtinyt
lähettää hänelle paketin.

— Minkä paketin?

— Noo, kaikenlaista hyvää, minkä äiti luulee sotamiestä siellä kaukana
ilahduttavan. Voi voi! Minä kun niin pelkään Antille voivan sattua
jotakin! Kuten tuomarin Kaleville.

— Tuomarin Kaleville? Herra hyvästi siunaa! Mikä hänelle sitten on
tullut?

Savilan rouva seisoi jäykistyneenä, suu auki ja silmät pyöreinä.
Hänellä kun ei ollut sodassa omaa poikaa eikä hän juuri lukenut
sanomalehtiä, sodan kauhut olivat jääneet häneltä vielä kokematta.
Nuorena hän oli niitä kyllä kokenut, mutta niissä oli ollut silloin
päätekijänä nälkä. Kuultuaan Esterin kertomuksen hän peitti käsillään
silmänsä ja huojuttaen ruumistaan kuin suuren tuskan vallassa sanoi:

— Ei, ei... Melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä. Molemmat silmät
leikattu pois... Ei ole jäljellä mitään — veriset kuopat vain. Miksi
ei mieluummin kuolleena?

Hän alkoi itkeä ja siihen yhtyi Esteri. Molemmat olivat näkevinään
kauniin, aina hyväntuulisen, kaikille ilman erotusta yhtä ystävällisen
Kalevin, mutta nyt ilman silmiä, ilman sitä loistavaa katsetta, joka
oli ollut hänen olemuksensa varsinainen tunnus. Veriset kuopat vain
olivat sijalla. Heidän selkäänsä karsi ja pahoinvointi alkoi ellottaa
sydänalaa. Savilan rouva mumisi niistäessään ja pyyhkiessään silmiään:

— Sitä ei osaa kuvitella, kun ei ole kokenut, kun ei tiedä, mitä on
sokeus. Ei siitä saa käsitystä siten, että sulkee hetkeksi silmänsä ja
kuvittelee olevansa sokea. Heti kun tulee pieninkin näkemisen tarve,
silmät aukeavat itsestään, pakosta. Sitäpaitsi valo aina kuultaa
luomien läpi. Mutta sokean edessä on mustempi seinä kuin pimein yö.
Miksi rangaistiin näin Kalevia ja hänen omaisiaan, jotka ovat hyviä
ihmisiä ja ympäristölleen siunaukseksi?

— Miksi miehet sotivat? kysyi Esteri. — Miksi he eivät voi elää
sovussa ja rauhassa niinkuin me naiset tekisimme, jos meidän olisi
valta? Helena-rouvan kuulin kysyvän näin, kun hän puhui tuomarin kanssa
Kalevista. Mutta miksi Antti ei kirjoita? Lähtiessään hän lupasi ihan
varmasti kirjoittaa heti ensimmäisessä tilaisuudessa.

— Ja tekeekin niin, lohdutti Savilan rouva. — Odota nyt vain ja
malta! Ei tiedä, vaikka olisi tällä hetkellä kirje tulossa.

— Ja sisältäisi kamalia tietoja... Että Antti on haavoittunut, tullut
sokeaksi, mielisairaaksi, kuollut... Kuule, äiti, siellä kuuluu moni
poika tulevan ihan pöpiksi. Se olisi vielä kauheampaa kuin sokeus.

— Kuinka niin?

— Tietenkin siksi, että sokean kanssa voi mennä naimisiin, mutta
mielisairaan kanssa ei. Sokea on järjellinen ja oppii tekemään sokeain
töitä ja elättämään itsensä ja perheensä, mutta mielisairas ei voi
tehdä mitään, vaan on pahempi kuin kuollut. Mielisairasta ei voi
rakastaa sillä... sillä tavalla, mikä on välttämätöntä avioliitossa.

Esteri punastui ja kumartui sukankutimensa puoleen. Äiti kysyi
kummissaan:

— Voi olla niin kuin sanot, mutta mistä olet saanut tuollaisia päähäsi?

— Keskustelimme Ainon kanssa Kalevista ja siitä, purkaako Tuulialan
neiti nyt ehkä kihlauksensa. Olimme Ainon kanssa sitä mieltä, ettei
pura, sillä sokean kanssa voi olla vaikka onnellisempikin kuin
näkevän ja Tuulialan neiti on hyvä ihminen. Siitä sitten johduimme
ajattelemaan, että olisi toista, jos Kalevi olisi tullut mielisairaaksi
tai...

Esteri punastui taas ja vaikeni hämillään. Äiti tiukkasi:

— Sa-sa vain! Mielisairaus on todellakin pätevä este — sen voi
ymmärtää, mutta sinun piti sanoa vielä jotakin muuta?

— Ei sitä oikein kehtaa puhua, Esteri sammalteli. — Tarkoitin, että
jos Kalevi olisi haavoittunut sillä tavalla, että hän olisi kykenemätön
aviomieheksi — sellaista kuuluu joskus tapahtuvan —, niin silloin
hänen kihlauksensa purkautuisi itsestään. Ensin se tuntui pahalta ja
väärältä, mutta sitten aloimme aavistaa, ettei varsinainen avioliitto
ole sellaisten enempää kuin mielisairaidenkaan välillä mahdollinen.

— Kaikenlaisista ne nykyajan tytöt keskustelevatkin, mutisi Savilan
rouva ja kysyi:

— Ainoko se on kellokkaana noissa asioissa?

— E-ei varsinaisesti. Olemme me niistä keskustelleet Antin ja Juhon
kanssa. Vapaasti me puhelemme kaikista asioista — arkaluontoisistakin,
mutta tietysti siivolla tavalla. Ei siitä mitään hyvää lähde, että
pysyy tietämättömänä tärkeimmistä asioista, mitä ihmiselle voi sattua.
Nykyaikana ajatellaan niin.

— Vai niin, sanoi Savilan rouva lyhyesti, alkoi jauhaa kahvia ja kysyi:

— Onko teidän rouvanne hamsteroinut kahvia?

— Ei sanottavasti, vastasi Esteri, — ehkä pienen määrän. Tuomari
kuului eräänä päivänä kertovan ostaneensa sitä uutta verokahvia, jota
myydään pusseissa. Eivät taida olla vanhat varastot suuria, koska
rouva jo tänään antoi keittiöön sellaisen pussin ja käski ottaa siitä.
Tuomari pitää kovasti kahvista ja sanoo kirjoitustöidensä sujumisen
ihan riippuvan siitä, saako oikealla hetkellä hyvää kahvia.

— Ja vielä meitä naisia moittivat liiasta kahvinjuonnista, hymähti
Savilan rouva, veti myllystään laatikon ja kaatoi siitä jauhot pannuun,
jossa vesi oli jo alkanut kiehua.

7

Tuomari Vuori oli jaksanut hillitä itsensä jokseenkin hyvin silloin,
kun Anja ilmoitti tyrmistyttävän uutisensa, mutta noustuaan pöydästä
ja mentyään huoneeseensa hänen oli pakko murtua mielenliikutuksensa
rynnäköstä. Hän tunsi, kuinka verenpaine nousi niin, että korvissa
sirisi ja sydän jyskytti kuin suurinta tehoansa kehittävä kone. Hänen
täytyi puristaa päätänsä, sillä se tuntui halkeavan. ”Ei olisi ihme,
jos tuupertuisin tähän”, hän tuli ajatelleeksi ja ajelehti hetkisen
hervottomana masentumisen virrassa, mutta sai taas peräsimestänsä
kiinni ja alkoi ohjata purttansa. ”Mistä löydän nyt väylän?” hän kuuli
kysyvänsä ja tarkasteli väsynein, harmain, mutta silti terävin silmin
elämänsä horisonttia, jota kohti virta vei häntä vinhaa vauhtia.

”Mutta vaikka olen löytävinäni väylän, niin mistä tiedän, että se on
oikea?”, hän tuli samalla kysyneeksi. ”Enkö ollut juuri Kaleviin nähden
siitä niin varma kuin konsanaan paras koskenlaskija, silmänräpäystäkään
epäilemättä, että purteni voisi törmätä tuntemattomaan vedenalaiseen
kallioon? Enkö ollut vielä samana päivänä, jolloin sain potkut
toimestani, vuorenvarma siitä, että asemani vain vahvistuisi ja
tieni veisi yhä suurempaan menestykseen? Olin kyllä. Ja tässä
makaan nyt rannalla haaksirikkoutuneena, alastomana, henkisesti
ja ruumiillisesti rujona, itse todistuksena itselleni siitä, että
olen huono suunnistautuja. Selvästi on olemassa minua väkevämpi
voima, joka ryhtyy toimimaan silloin, kun se ei hyväksy tuumiani, ja
tekee ne ratkaisevalla otteella tyhjiksi. Perinpohjin se nöyryyttää
minut, jokaisen korun se riisuu rinnastani, ei jätä päälle rievun
riekalettakaan”.

Hän säpsähti huomatessaan nyt, että kaikki tuo kapinoiva ajattelu
oli ilmausta itsekkyydestä. Eihän nyt ollut kysymystä hänestä eikä
siitä, että hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa olivat rauenneet,
vaan kysymys oli Kalevista ja hänen nuoren elämänsä edellytysten
luhistumisesta. Mitä oli muuta kuin itsekkyyttä ja turhamaisuutta
kaikki se menestys, jota hän oli kuvitellut Kalevin saavuttavan, sillä
hän oli aina ajatellut enemmän sitä kunniaa, jota hänen poikansa
tuottaisi isälleen, kuin sitä onnea, joka koituisi hänen poikansa
osaksi. Itsekkyydestä oli luovuttava ja jokainen ajatus omistettava
Kalevin hyväksi. Ei saanut pysähtyä ajattelemaan eikä suremaan
menneisyyttä, jota ei enää voinut saada takaisin, vaan piti ajatella
tulevaisuutta ja miten se tuottaisi suuren onnettomuuden kärsijöille
edes sirusen onnea.

Eikö saanut surra? Tuomari Vuori näki yhtäkkiä yksikolmatta vuotta
rivissä kuin kilometripylväät maantien varrella. Tuolta kaukaa lähti
liikkeelle pienokainen, kulki, tepsutteli, ensin lapsen lylleröisin
askelin, mutta varmisti pian askeleensa, yleni varreltaan, kasvoi
pylväs pylväältä yhä soreammaksi nuorukaiseksi, kunnes oli jo tuossa
lähellä komea nuori mies, joka parhaillaan ojensi käsiänsä omaksuakseen
kaiken, mitä elämällä on annettavaa. Tuomari Vuori ei muistanut
ainoatakaan hetkeä, jolloin olisi ollut poikaansa oikeutetusti
tyytymätön. Silloin, kun hän oli sitä ollut, hän oli tarkemmin
harkittuaan todennut sen olleen aiheetonta ja hävennyt poikansa
nuhtelevan katseen edessä. Rakkaus, ystävyys, menestys ja ilo olivat
saatelleet Kalevia koko hänen tähänastisen elämäntaipaleensa. Eikö siis
sitä, että hänet oli yhtäkkiä syösty elinikäiseen pimeyteen, kaiken sen
rajattoman onnen ulkopuolelle, jonka valo lahjoittaa, saanut surra?

”Millä olen ansainnut koettelemukseni? Mikä on syyllisyyteni nimi ja
mikä sen suuruus, että siitä on langetettu tällainen rangaistus?”

Tuomari Vuori tunsi taas sydämessään piston. Jälleen hän oli ajatellut
itseään ja raukkamaisella valitus- ja uhmamielellä ikäänkuin vaatinut
Kaikkivaltiasta tilille siitä, että tämä oli rohjennut näin tehdä
vääryyttä tuomari Vuorelle, joka oli tunnetusti vanhurskas kansalainen.
Tuo kysymys oli aiheellinen vain silloin, jos kysyttiin, millä Kalevi
oli ansainnut tämän järkyttävän kohtalon.

Aiheellinen todellakin, mutta sellainen, ettei ihminen voinut
siihen vastata. Eikö kuitenkin? Tuomari Vuori liukui vähitellen
siihen ajatusuomaan, että tuollaiset kohtalot kuin Kalevin, yleensä
nuorten kärsimykset ja sankarikuolema, olivat isäin pahojen tekojen
kostautumista viattomien päälle. Koko ihmiskunnan nuorin, voimakkain,
toimintaan pystyvin aines joutui eturintamissa maksamaan verellään
ne lukemattomat synnit, joita heidän vanhemmillaan ja entisillä
sukupolvilla oli tunnollaan, ja ne yhtä monet laiminlyönnit, joita
he olivat historian todistuksen mukaan tehneet jokaisena kiitävänä
hetkenä. Suurin noista synneistä ja useimpien muiden aiheuttaja oli
kansojen ja yksilöiden itsekkyys, tuo omaan napaansa tuijottava
kummitus, joka lakastuttaa henkäyksellään kaiken läheisyyteensä tulevan
elollisen.

Helena-rouva ilmestyi ovelle. Hän oli päällyspukeissaan. Hänen
surullinen katseensa ja alistunut, murheellinen muotonsa herättävät
tuomari Vuoressa rajatonta, kipeätä sääliä. Hän meni kädet ojossa
vaimoansa kohti ja sulki hänet syleilyynsä. ”Kalevi!”

Sitten Helena-rouva irtautui ja sanoi:

— Minun täytyy nyt mennä toimistoon, sillä siellä on odottamassa
paljon asioita. Soita sitten, kun saat Anjalta tietää, milloin pääsemme
katsomaan Kalevia.

Tuomari nyökkäsi, saatteli vaimonsa ovelle ja hyvästeli hänet. Heillä
oli sellainen tapa, ”sillä eihän voinut tietää, milloin erottiin
viimeisen kerran”. Helena-rouva sanoi joskus näin, kun lapset olivat
nauraneet heidän lähtömenoilleen. Mutta tuomari Vuori ei nauranut
niille, koska tunsi niiden olevan ilmausta heidän syvimmästä onnestaan.

Vaikka he eivät tuona hetkenä puhuneet Kalevista juuri muuta kuin
kuiskasivat hänen nimeänsä, tuomari kuitenkin tunsi saavansa
vaimonsa läheisyydestä lohtua. Se oli salaperäistä tuo — että näet
tällaisessakin tapauksessa taakka oli kahden kantaen keveämpi. Ja
lohdun lisäksi hän sai rohkeutta siitä velvollisuudentunnosta, jota
Helena-rouva osoitti. Tuomarille tuli sen johdosta kiire työhönsä, joka
ei sietänyt pienintäkään laiminlyöntiä. Mennessään hän jo suunnitteli
Kalevin tulevaisuutta tältä nyt syntyneeltä pohjalta. ”Täytyy ryhtyä
ottamaan selkoa, mitä mahdollisuuksia sokeilla on nykyisin, mitä
he voivat oppia ja minkälaista työtä tehdä”. Hän hymähti itselleen
todetessaan kesken murhettansa huomaamattaan palanneensa vanhaan
totuttuun toimeliaisuuteensa ja käytännöllisyyteensä. Sehän oli tosin
hyvä ja niin pitikin olla, mutta silti tunto ikäänkuin moitti häntä
siitä, että ”näin pianko siis voit unohtaa Kalevin onnettomuuden!”
Eihän tämä ollut oikeata tunnon moitetta, vaan liikaherkkyyttä, jonka
vallassa murheellinen sielu hakee syytä olemattomastakin.

Virastossa asiat suorastaan tulvahtivat hänen päällensä. Hän ei voinut
muuta kuin ihmetellä Suomen liikemieskunnan tarmoa ja taitoa. Vaikka
ryssä pyrki sulkemaan meren sekä lentokoneilla että vedenalaisilla ja
-päällisillä laivoilla, vientiä ja tuontia harjoitettiin silti. Ei
sopinut sanoa, ettei liikemieskunta olisi täyttänyt velvollisuuttaan
korkeimpien vaatimusten tasoisesti. Tämä arvostelu ei muuttunut
siitä, että joukossa oli joitakin mustia lampaita, joiden tarmon
ja yritteliäisyyden selityksenä oli enemmän rajaton, keinoista
välittämätön voitonhimo kuin isänmaallinen yleisetu. Tuomari Vuoren
edessä oli eräitä lisenssihakemuksia, joista kokenut silmä saattoi
selvästi havaita tämän. Ne olivat vielä sikäli erikoisia, että niiden
takaa kuulsivat tutut kasvot. Tuo liuhuparta ukkeli tuossa, joka oli
sydämellisellä osanotolla tuonut hänelle johtokunnan irtisanomisen,
ei voinut tuomari Vuoren silmiltä salata kaikkea luonnettansa,
kavaluuttansa eikä ilkeyttänsä, niin tarkoin kuin luulikin kätkevänsä
nämä perusominaisuutensa lempeän sivistyneisyyden verhoon. Ja tuo
synkkä teurastajatyyppi hänen rinnallaan — sehän oli Vuoren entinen
apulaisjohtaja, joka sieraimet levällään haistoi inflation tulon ja
alkoi rohmuta tavaraa ottaakseen sillä suunnattomat voitot. Olikohan
heille kummallekaan tarpeellista myöntää valuuttaa näitä tällaisia
liiketoimia varten? Ei ollut, sillä harjoittaessaan tuontia liikkeensä
ulkopuolella omaan laskuunsa, vaikka heidän velvollisuutensa olisi
ollut toimiminen vain oman liikkeen hyväksi, he olivat astuneet
luvallisuuden ulkopuolelle. Sitäpaitsi heidän suunnittelemiensa
tavarain tuonnille oli jo annettu tarpeeksi lisenssejä.

Tuomari Vuori ähkäisi harmista todetessaan taas unohtuneensa siihen
vanhaan ajatteluun, joka yhä katkeroitti hänen elämäänsä. Kun ei
pitänyt voida irtautua siitä kokonaan ja unohtaa sitä ainaiseksi! Hän
on yksi niistä, jotka elävät vihasta ja ravitsevat sillä halpamaista
sieluaan. Onpa hän vielä niin paatunut, ettei pääse kostonhimostaan
irti edes tällaisena aikana, jolloin kaikki itsekkyys ja riita olisi
lopetettava, — ei voi olla hautomatta menneitä, vaikka omaa poikaa on
kohdannut sellainen musertava onnettomuus. Huono mies! Niin kyllä —
myönnettäköön, mutta valuuttaa nuo herrat eivät tule saamaan, mikäli
vain tuomari Vuori voi sen estää.

Hän kirjoitti kiellolle lyhyet perustelut ja allekirjoitti sen. Tämä
asia oli selvä eikä tulisi enää hänen käsiteltäväkseen. Todennäköisesti
sekä liuhuparta että teurastaja valittaisivat ylempään asteeseen,
mutta siitä tuskin olisi hyötyä. Mikäli valittaisivat, sillä kiellon
perusteluissa tuomari Vuori oli sanonut olevan moitittavaa menettelyä
sen, että liikkeiden johtohenkilöt ryhtyivät keinottelemaan omaan
laskuunsa ja vielä odotetun inflation turvin. Hänen ei tarvinnut
muuta kuin levittää tietoa tällaisista operaatioista, niin kaikki
kunnonihmiset kääntäisivät noille äijille selkänsä eivätkä ryhtyisi
heidän kanssaan mihinkään kauppoihin.

Vai eivät ryhtyisi! Tuomari Vuori naurahti pilkallisesti itselleen.
Miten voitkaan olla noin hyväuskoinen ja naivi! Tietysti he
ryhtyisivät, jos vain kauppa tuntuisi edulliselta. Se määräsi kaiken.
Muusta ei välitetty. Rehellisyys oli venyvä käsite, jonka saattoi
peukaloida aivan toisen näköiseksi kuin mikä se oli ollut edellisenä päivänä
. Tuomari Vuori oli jo ehtinyt nähdä yhtä jos toistakin siltä
alalta. Mutta juuri nämä henkilöt, jotka olivat mestareita totuuden
muuntamisessa, olivat ylen arkoja rehellisyydestään. Apostoli Paavali
ei katsonut apostoli Pietaria silmiin niin vilpittömästi kuin nuo
veitikat toisiaan. Liikeasioita ei pitänyt pilata turhalla moraalilla.
Hurjia huhuja oli liikkeellä hankintojen järjestymisestä. Niillä oli
taipumus mennä aina samoja uria ja tiettyihin paikkoihin, tekivät
muut mitä tahansa. Ne olivat kuin taivaankappaleita, jotka kiersivät
määrättyjä ratojansa ja ahtoivat tiettyjen henkilöiden taskut täyteen.
Isänmaallisen yksimielisyyden ja uhrautuvaisuuden takana loimusi mitä
häikäilemättömin itsekkyys. Kotiin jääneet vanhemmat ikäpolvet, jotka
eivät enää kyenneet sotaan, olivat kuin juusto, jossa isänmaallisuuden
muodostaman kuoren alla raivosi mitä vilkkain bakteerien toiminta.
Hajusta sen jo saattoi aavistaa. Ehkä nuoriso oli intuitiivisesti
nähnyt niin olevan ja siksi syttynyt vihaan vanhempaa polvea vastaan.
Se ei hyväksynyt itsekkäitä etulaskelmia, vaan vaati tinkimätöntä
ihanteiden käskyjen noudattamista. Se vaati itsensä unohtamista ja
koko persoonallisuuden alistamista palvelemaan vain yhteistä hyvää,
isänmaata ylitse kaiken. Nuoriso oli ollut oikeassa. Kalevi oli
oikeassa. Totisesti! Pitempien perspektiivien historia todistaa, että
nuorison aatteellis-ihanteelliset nousut ovat aina merkinneet kansan ja
sen elämän puhdistumista. Niin täytyi olla meilläkin.

Puhelin kilisi virallisesti, tunteettomasti. Pehmeä naisenääni ilmoitti
Kalevi Vuoren olevan yhä tainnuksissa, joten häntä ei voinut tulla
katsomaan tänään. Mutta tietyt merkit osoittivat tajunnan olevan
palaamassa. Huomenna ilmoitettaisiin lähemmin. Lääkärin käsityksen
mukaan ei hengenvaaraa ole.

Tuomari Vuori laski masentuneena kuulotorven paikalleen. Tässä hän oli
istunut tuntikausia ajattelematta paljoa onnetonta poikaraukkaansa.
Sensijaan hän, kurja ihminen, oli syyttänyt kansalaisia silmittömästi
jos mistä, ja oikeastaan vain sillä perusteella, että oli menettänyt
toimensa ja asemansa ja sinkoutunut elämän valtavirran rannalle. Ehkä
hänessä oli jotakin, joka oli tehnyt hänet tuolle paikalle vähemmän
sopivaksi, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Kenties juuri tuo hänen
jyrkkä, yleistävä tuomitsemisenhalunsa, joka oli esiintynyt niin
tyypillisenä hänen äskeisissä kiihkeissä mietteissään, hänen ainainen
varmuutensa ja erehtymättömyytensä, tekivät hänet sietämättömäksi?
Ei ilmaise erikoisempaa älykkyyttä eikä puolueettomuutta se, joka
riitojen tullen ja vastoinkäymisten kohdatessa etsii syytä vain muista
eikä katso itseensä. Kenties noilla muilla olisikin ja varmasti
onkin esitettävänä syitä, joita ei puolueeton tuomari voisikaan
väittää tekaistuiksi? Sellainenhan on elämässä hyvin mahdollista,
vieläpä tavallista. Jos hän siis syytteli muita itsekkyydestä,
omanvoitonpyynnistä, kavaluudesta, epärehellisyydestä, niin hänen oli
ensisijassa mentävä itseensä ja lakaistava oman portaansa edusta.
Sitten kun se olisi puhdas, hänen sopi ottaa kivi ja heittää sillä
huhupartaa ja teurastajaa. On riisuuduttava kaikesta omahyväisyydestä
apposen alastomaksi ja puhdistauduttava, synnyttävä uudestaan,
tultava vahvaksi uskossa ja rakkaudessa. Jos kaikki ihmiset, joilla
on elämässään liuhuparta ja teurastaja eli kettu ja susi — ja nehän
seuraavat uskollisesti jokaista —, jaksaisivat mennä itseensä ja
läpikäydä tällaisen puhdistuksen, niin onni maahinen muuttuisi heikosta
kajastuksesta todellisuudeksi.

Hän hymähti itselleen. Kukaan ei tiennyt tuomari Vuoren saattavan
olla yksinäisinä hetkinään melkoinen moraalifilosofi. Tämä ominaisuus
johtui kai siitä, että hän oli ehkä tietoisemmin kuin useimmat,
käytännöllisen elämän pakotuksesta, joutunut ottelemaan kettunsa ja
sutensa kanssa ja sikäli siis punnitsemaan, mikä oli oikein ja mikä
väärin. Hänen ollessaan liikemiehenä nuo kysymykset olivat pistäytyneet
asiain pakosta harva se päivä hänen huoneeseensa ja seisattuneet
hänen työpöytänsä ääreen. Miten liukas, mielevä, viettelevä, olikaan
toinen, miten ankara, taipumaton, mistään puheista ja peukaloimisista
välittämätön, toinen. Edellinen luikerteli sisään apulaisjohtajan
huoneesta pehmeänä, makeana, punastuneena, kuin olisi ollut tämän
rakastajatar, ja huulilla oli aina lause, että ”kun apulaisjohtaja
niin tahtoo”. Jälkimmäinen oli vain ilmestynyt saapuville ja sanonut
lyhyesti: ”Näin on oikein”. Silloin ei kysytty ketun eikä suden mieltä,
vaan tehtiin kuten tehdä piti, tuli siitä voittoa tai tappiota.
Jokainen ratkaisu ei kuitenkaan ollut mennyt näin; joskus oli
noudatettu apulaisjohtajan mieltä. Sitä oli kiusallista muistaa. Ne
olivat epäselviä tapauksia tai muka ehdonvallan asioita. Ainakin niitä
oli saattanut peukaloida sellaisten näköisiksi. Oli aineita, joilla oli
lähtemätön, muistissa aina säilyvä paha jälkimaku.

Hän muisti yhtäkkiä Kalevin ja soitti Helenalle. ”Niin”, tämä vastasi
alistuneesti, ”Anja soitti minulle jo... Niin, menemme sitten huomenna.
Saamme koota voimia siihen saakka ja miettiä, miten on meneteltävä...
Kyllä, koetan kiirehtiä kotiin...”

Kalevi kuvastui tuomarin mieleen sellaisena, millainen oli ollut
viime keväänä isoisän luona. ”Niin, papalle täytyy ilmoittaa hänen
haavoittumisestaan, mutta sen teen vasta huomenna, käytyämme ensin
katsomassa Kalevia. Tarpeetonta kertoa mitään tarkemmin — vain
yleensä, että on haavoittunut, mutta ettei hengenvaaraa ole. Pappa
tulee takaisin Helsinkiin ihan viivana ja parasta voi ollakin, sillä
huvila tuskin pysyy asuttavana tällaisilla pakkasilla, jotka sitäpaitsi
voivat kiihtyä. Miten sitten pappa tämän sanoman kestää, sitä en
ymmärrä”.

Tuomari Vuori keskeytti työnsä ja tuijotti miettiväisen näköisenä
pimenevälle kadulle. ”Silloin, kun jouduin pois paikastani ja menetin
hetkeksi itseluottamukseni ja varmuuteni”, hän ajatteli, ”turvauduin
Jumalaan. Se oli vilpitöntä ja aitoa avunhuutoa ja Jumala armossaan
kauli sen ja antoi minulle takaisin uskon ja voimantunnon. Sielussani
asui kauan ihmeellinen ylimaallinen valkeus, jota en ollut milloinkaan
ennen kokenut ja joka tuotti kuvaamattoman onnen.” Jumalansana oli
silloin niin elävää, että sen lukeminen oli päivän korkein kohta.
Sitten vähitellen valkeus himmeni, jumalansana menetti tehoansa
ja sieluun astui palavasta kaipauksesta ja rukouksista huolimatta
arkinen harmaus. Tuo ihmeellinen auvo, joka oli kuin kellarivalaistus
virrannut sydämeeni, kieltäytyi näyttäytymästä ja jätti sijaansa
synkkyyden, melkeinpä epätoivon. Kun muistan nyt tuota silloista
hätääni, johon huusin ja sain apua, niin en voi olla pitämättä sitä
puolueettomasti katsottuna verraten vähäisenä, jokseenkin aiheettomana.
Sen poltto johtui ei asian suuruudesta vaan siitä, että se loukkasi
itserakkauttani ja tuhosi kunnianhimoiset suunnitelmani, joiden
ylimpänä, keskeisimpänä päämääränä olin minä itse eikä yhteinen hyvä.
Kun nyt ajattelen, mitä minulle on Kalevin onnettomuuden kautta
tapahtunut, ja vertaan sitä tuohon entiseen, niin täytyyhän myöntää,
ettei se ole mitään tämän rinnalla. Jos ja kun silloin olin murtunut
ja maahan lyöty, kun olisin taittunut lopullisesti ilman sitä apua,
jota sain elämän salaperäisestä lähteestä, niin miten masentunut,
maahan poljettu, mustimman epätoivon valtaan joutunut minun pitäisikään
olla nyt, kun todellinen, korvaamaton onnettomuus on kohdannut minua
omassa lihassani, iskenyt poikaani iskun, joka ehkä on pahempi kuin
kuolema, haavoittanut perhettäni parantumattomasti, tuhonnut kahden
nuoren ihmisen elämän! Mutta olenko epätoivon vallassa, huudanko
avuksi Jumalaa, surenko tätä todellista vastoinkäymistä sillä
henkilökohtaisella tavalla kuin silloin? Pelkään valehtelevani, jos
sanoisin tekeväni niin. Sydämessäni asuu kyllä yötä mustempi suru,
mutta se ei ole kuitenkaan tuollaista polttavaa sairautta, suoranaista
tuskaa kuin se silloinen, vaan jollakin tavalla alistunutta,
talttunutta, fatalistista. En ole kääntynyt Jumalan puoleen samalla
palavuudella kuin silloin enkä ole tainnut muistaa rukoilla häneltä
voimaa Kaleville ja meille kaikille kestämään kohtaloamme jalosti ja
miehuullisesti. En ole tuntenut sielussani sitä salaperäistä auvoa,
joka yksin tuottaa todellisen, häiriintymättömän rauhan, enpä edes
huomannut kaivata sitä. Ja tämä murheeni penseys johtuu siitä, ettei
onnettomuus ole kohdistunut suoraan minuun itseeni, ei loukannut
itserakkauttani, ei häirinnyt itsekkyyttäni, ei tuhonnut suunnitelmiani
— johtuu sieluni mataluudesta ja mitättömyydestä. Olisitpa itse tullut
sokeaksi ja menettänyt sikäli kaikki ne mahdollisuudet, joita näkevällä
on, niin etpä tietäisikään, miten raadollisena, mitä suurinta vääryyttä
kärsineenä, kohtalosi kovuutta valittavana, makaisit kasvoillasi
Jumalan jalkain juuressa, syyttelisit häntä kaikesta ja vaatimalla
vaatisit häntä hyvittämään tekonsa.

Tuomari Vuori pyyhkäisi otsaansa, johon oli kohonnut ankaran
sieluntaistelun aiheuttamaa tuskanhikeä. ”Minähän myönnän, myönnän!”
hän mumisi. ”Me emme sure tarpeeksi kaatuneita, nuoria sankareitamme.
Emme anna heidän uhriensa lävistää sydäntämme ja riisua rinnastamme
maahisen turhuuden kunniamerkkejä. Emme ymmärrä irtautua itsekkyydestä
ja puhdistua yksilöinä ja kansana, vaan elämme kuin ennenkin taistellen
kettujamme ja susiamme vastaan. Kalevi, poikani! Suo anteeksi huonolle,
mitättömälle isällesi, ettei hän ole kyennyt ottamaan sinun tuskaasi
omakseen, ettei hän ole palavasti rukoillut Jumalaa johtamaan kulkuasi
niin, että tulet saamaan silmistäsi täyden korvauksen ja kokemaan
niiden sokeudesta huolimatta suurta onnea. Tahdon tehdä parannuksen,
tahdon Jumalan avulla riisuutua kaikesta siitä rihkamasta, jolla olen
olemustani koristellut. Ehkä hän armossaan auttaa minua siinä ja avaa
meidän molempain sielunkellariin sen valoaukon, josta sinne virtaa
kaikkea maallista onnea korkeampi auvo”.

8

Helena-rouva meni toimistoonsa tavalliseen hiljaiseen tahtiinsa.
Sattui olemaan pilvinen päivä, joten ei tarvinnut pelätä hälytyksiä
eikä ajatella pommisuojia. Tähän saakka hän oli pitänyt mukanaan
kaasunaamaria, mutta oli nyt jättänyt sen kotiin. Venäläisten pahuus
oli kyllä rajaton, mutta kaasusota ei toistaiseksi näyttänyt kuuluvan
niiden ohjelmaan. Tuomari Vuori oli huomauttanut ryssien tahtovan
siten osoittaa olevansa sivistyskansa. Oli todellakin heille suureksi,
kehumisen arvoiseksi ansioksi, että he eivät käyttäneet kaasuja. Sen
varassa saattoi jo tehdä mitä muuta tahansa, menettämättä sivistyneen
kansan mainetta. Tämän mukaisestihan bolsheviikit toimivat ja vaativat
röyhkeästi sivistynyttä maailmaa tunnustamaan heidät vertaisikseen. Ja
onnistuivat siinä kuten kaikessa muussakin huijauksessaan.

Helena-rouva koetti näin pitää ajatuksiansa loitolla siitä
tulikeräsestä, joka oli tänä aamuna syttynyt palamaan hänen sydämessään
— koetti, mutta ei onnistunut. Samalla kuin hän näin muka tuumiskeli
muuta tuo kerä paloi koko ajan sähisten ja poltti hänen sydäntään.
Ei ollut eikä tullut olemaan sitä silmänräpäystä, jona hän ei ollut
tietoinen tuosta sydäntä kalvavasta tulesta, joka oli isketty sinne
äkkiä kuin pommi. Hän muisteli joskus lukeneensa vertauskuvallisen
kertomuksen ihmisistä, joilla oli sydämen paikalla liekki. Hän oli nyt
sellainen ja tuli olemaan siihen saakka, kunnes kuolema sammuttaisi
liekin.

Hän näki alati edessään Kalevin kauniit silmät ja kertaili
loppumattomasti niiden kasvamista ja kuvastelua. Rauhallinen
pienokainen, joka ruvettuaan näkemään saattoi äänetönnä katsella pieniä
nyrkkejään. Kultakiharainen pikkupoika, joka möyri kinoksessa kadun
reunalla ja hymyili ystävällisesti ohikulkijoille. Vilkas nuorukainen,
jonka silmät iskivät tulta, jos hän huomasi tehtävän vääryyttä.
Uljas nuorimies, jonka katseessa oli harvinaista sinikirkkautta,
kuin kesäisen ulapan loistetta. Kummallinen poika sikäli, ettei
häntä ollut tarvinnut millään tavalla kasvattaa, koska hän näet
oli itse kasvattanut itsensä. Ja myös sikäli, että oli rakastunut
vasta nyt ensimmäisen kerran, mutta silloinpa niin kiihkeästi, että
Helena-rouva oli alkanut pelätä hänen puolestaan. Ehkä vielä sikäli
harvinainen, että hän ilmaisi rakkautensa isää ja äitiä kohtaan
avoimesti, pidättelemättä, isän kohdalla toverillisella, leikillisellä
suojelevaisuudella ja mitä herkimmällä kuuliaisuudella, äidin
kohdalla herttaisilla hyväilyillä, jopa suudelmilla. Ja tämä kaikki
aivan itsetiedottomasti, luontevasti, ilman minkäänlaista itsensä
pakottamista, vain oman luonnollisen pojanrakkauden osoituksena.
Helena-rouva oli joskus miettiessään poikaansa kysynyt nöyrästi, millä
hän oli ansainnut tällaisen onnen, hän, joka aina piti itseään niin
vähäpätöisenä.

Helena-rouvan luonteesta johtui, ettei hän Kalevin onnettomuuden
vuoksi suinkaan uhmaillen ja kapinallisesti kysynyt, millä hän oli
sen ansainnut, vaan päinvastoin alistui heti nöyrästi ja myönsi,
että se, samoin kuin kaikki mitä tapahtuu, oli palkkaa jostakin
tietystä tai tietymättömästä ”ansiosta”. Tämä ei merkinnyt sitä,
etteikö Helena-rouvan suru olisi ollut niin syvää kuin äidille ja
ihmiselle tällaisessa tapauksessa oli mahdollista, vaan siinä ilmeni
hänen maailmankatsomuksensa. Oli turhaa kysellä sellaista, sillä
niihin kysymyksiin ei voinut saada vastausta. Oli vain alistuttava
ja koetettava toimia niin, ettei ainakaan tietoisesti antaisi syytä
rangaistukseen. Kalevin osaa oli koetettava järjestää niin hyvin
kuin mahdollista ja lääkitä hänen haavaansa rakkaudella. Kyyneleet
virtasivat kyllä, mutta ne eivät saaneet estää elämää.

Suoritellessaan tehtäviään ja samalla alati tuijottaessaan Kalevin
kohtaloon Helena-rouvalle valkeni se, jota hänen miehensä ei ollut
alkutyrmistyksensä tuimuudessa oivaltanut, että kansan noustessa
niinkuin nyt Suomenkansa taisteluun vapautensa ja henkensä puolesta
jokaisen täytyi ottaa lukuun haavoittuminen, joutuminen elinikäisesti
vammaiseksi, kuolema. Teoriassa sitä ei ollut kukaan kieltänytkään,
mutta se oli toista kuin kova todellisuus. Tämä oli tullut nyt.
Tuhannet — kuka tietääkään, kuinka monet, ehkä pian kymmenet — saivat
nyt kokea sodan kaameinta todellisuutta ja osoittaa lujuuttansa.
Lujuuteen taas auttoi se, että asiat asetettiin tähän ainoaan oikeaan
valaistukseen eli uhrilahjoiksi isänmaan alttarille. Siitä oli puhuttu
innostuen niin paljon suuria, aatteellisia sanoja, että oli aika
osoittaa se käytännössä. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun vain täten
voitiin sotavammaisille ja kaatuneiden omaisille ilmaista se, että
katsottiin heidän suorittaneen suurimman mahdollisen uhrin isänmaan
hyväksi ja siten ansainneen korkeimman kunnian, mikä on ihmiselle ja
vapaan isänmaan kansalaiselle mahdollista. Surun ylevyydellä voitiin
tukea iskun saaneita ja muuntaa kuolema ja haavoittuminen kansakunnan
yhä lisääntyväksi aatteelliseksi voimaksi ja yksimielisyydeksi. Niin se
oli. Helena-rouva ymmärsi sen selkeästi tarjoillessaan sotilaskodissa
kahvia sinne kylmissään saapuneille, orvon näköisille sotapojille,
jotka oli tuotu Helsinkiin saamaan viimeistä voitelua ennen lähtöä
elämän ja kuoleman kentälle. ”Ei muuta kunniaa!” Sotapojat katsoivat
ihmeissään, hämillään, hiukan säikähtäneinä, kuinka tuon hienon,
kauniin helsinkiläisrouvan silmistä tipahteli joskus kyyneleitä, kun
hän silti hymyillen tarjosi heille vapisemattomalla kädellä kahvia.

Kun tuomari oli iltapäivällä laittanut kaikki pimennysverhot
paikalleen, avannut radion ja istuutunut ruokasalin pöydän ääreen,
vaimonsa läheisyyteen, joka uupumatta ja taukoamatta kutoi
villavarusteita sotapojille, kun näin sulkeutuneessa kodissa pääsi
kuin linnoituksessa edes hetkeksi häivähtämään turvallisuudentunne,
Helena-rouva kysyi häneltä hiljaa:

— Mitä ajattelet nyt, Kaarlo?

— Mitäpä muuta kuin sitä yhtä ja ainoaa... Senhän arvaat.

— Niin kyllä. Huomenna saanemme nähdä Kalevin.

— Niin. Kunpa osaisimme tai oikeammin: kunpa minä osaisin, sillä
sinä olet siinä suhteessa minua taitavampi, esiintyä niin, ettei
Kalevin herääminen tietoiseksi kohtalostaan vaikuttaisi häneen kovin
järkyttävästi, sillä sehän voisi vahingoittaa häntä. Olen koko päivän
raivonnut sydämessäni ja syyttänyt Jumalaa, itseäni, jos mitä ja ketä
— sinähän tunnet miehesi, kultaseni —, ja vasta nyt päässyt sen
verran tasapainoon, että ymmärrän Kalevin olevan tässä pääasia eikä
itseni.

Tuomari huokasi. Radiosta kuului isänmaallista ohjelmaa. Se oli sodan
johdosta saavuttanut uutta tehoa, sellaista tosisisällystä, ettei sitä
ollut voinut kuukautta aikaisemmin aavistaakaan. Helena-rouva sanoi:

— Meidän pitäisi ehkä asettaa sanamme ilmaisemaan ylinnä sitä
totuutta, jonka sydämessä tunnemmekin, että näet Kalevi on antanut
isänmaalleen suuremman lahjan kuin ehkä henki olisi ollut. Meidän on
hienosti osattava kiittää ja kunnioittaa häntä. Hänen täytyy tulla
niin pian kuin mahdollista tietoiseksi siitä, että hän on suorittanut
sankarityön, jonka tuottama siveellinen tyydytys on rikastuttava hänen
elämäänsä ja korvaava paljon hänen silmiensä menetystä.

Helena-rouva sanoi tämän hillitystä tunteesta värisevällä äänellä
ja lopetettuaan kohotti katseensa. Se loisti tummana, kosteana,
sädehtivänä. Tuomari katsoi häntä ihailevasti ja virkkoi:

— Helena, Kalevi oli perinyt sinun silmäsi. Meidän ei tarvitse
muistella, minkälaiset ne olivat. Me vain katsomme sinuun ja näemme.
Mistä muuten sait tuon jalon ja oikean ajatuksen? Päivällä syytin
itseäni ja muita siitä, ettemme tunne uhriemme johdosta riittävän
syvää surua. Nyt näen asian siinä valossa, että surumme on kyllä oleva
suurta, mutta samalla ylevää. Siten annamme täyden arvon poikien
sankariteoille ja kohoamme siveellisesti. Jos surisimme noita uhreja
omina henkilökohtaisina tappioinamme, ilmaisisimme vain itsekkyyttämme.
Kansan täytyy ymmärtää tämä ja se tulee tekemään sen. Ehkä Kalevi
pääsee tätä tietä tasapainoon.

— Minä puolestani uskon hänen pääsevän tasapainoon helpommin kuin
me. Nuorisossamme on sellainen henki, että se ymmärtää nämä asiat
paremmin, oikeammin ja ylevämmin kuin vanhempi, ihanteensa menettänyt,
laskelmoiva, itsekäs sukupolvi. Nämä ovat ankaria sanoja, mutta eivätkö
tosiasiat osoita sitä?

9

Milloinkaan aikaisemmin eivät tuomari Vuoren ja hänen vaimonsa askeleet
olleet olleet niin raskaita kuin heidän mennessään siihen huoneeseen,
jossa Kalevi makasi. Ne hidastuivat väkisin ja muuttuivat empiviksi,
sillä heidät valtasi pelko. Kuinka he rohkenisivat todeta sitä eroa,
mikä oli heidän muistissaan olevan ja tuon Kalevin välillä, joka
makasi tuolla? Eilen illalla he olivat puhuneet ihanteellisia, jaloja
sanoja ja rohkaisseet niillä toisiaan niin, että olivat voineet mennä
levolle sydämessään alistuminen ja rauha, mutta nyt, kun he seisoivat
tässä todellisuuden oven takana, tuo rauha katosi ja tuskallinen
masennus tuli sijaan. Anja, joka oli opastanut heitä ja laskenut jo
kätensä kahvaan avatakseen oven, viivähti odottavasti nähdessään
heidän epäröimisensä. Tuomari näki hänen olevan kalpea ja arvattavasti
vielä suuremman sielullisen jännityksen vallassa kuin he, ja tunsi
sanomatonta sääliä häntä kohtaan. Tämä auttoi tuomaria miehistymään ja
toteamaan velvollisuutensa. ”Tule, Helena”, hän sanoi ja otti vaimoansa
kädestä. ”Tule, Anja, menkäämme katsomaan Kalevia, poikaani!”

He näkivät pieluksella pään, joka oli kiedottu harsoilla niin, että
vain nenä ja toinen suupieli olivat näkyvissä. Kädet, jotka olivat
vahamaisen kalpeat kuin ruumiilla, liikahtelivat hermostuneesti
peitteellä ja hypistelivät sitä vapisevin, voimattomin sormin.
Nenäkin oli vahamainen, mutta näkymään jäänyt toinen korvanlehti oli
tummansininen, kuolleella verellä. Huulien sinertävät puolikkaat
vapisivat ja koettivat avautua, jolloin heikko ”ää” pääsi kuuluviin.
Tuomari ja Helena-rouva seisoivat vuoteen jalkapäässä käsikädessä,
tyrmistyneinä, sanattomina, kasvoillaan kauhunilme, kykenemättä
liikahtamaan. Tuomari oli valkoinen ja hänen huulensa nytkähtelivät.
Tietämättään hän tapaili kelloansa kuin katsoakseen, mitä se oli, mutta
pisti sen samassa taskuun. Helena-rouva itki äänettömästi, tarkoin
varoen nyyhkyttämästä ja tyrskähtämästä. Hän vapisi niin, että hänen
täytyi tarttua vuoteen rautaan ja nojautua siihen.

Mutta Anja sensijaan alkoi toimia tottuneesti ja hellästi. Hän antoi
lusikalla virvoitusta vähitellen ja kärsivällisesti kuin pienelle
lapselle, kohensi varovaisesti pielusta ja käänsi sen viileän puolen
pään alle. Hän pyyhki käsiä ja kasvojen näkyvissä olevia osia
hajuvedellä. Sitten hän veti hiljaa peitteen pois, osoitti sidottuja,
telineisiin asetettuja jalkoja, ja osasi taitavasti, voimiensa
vähäisyydestä huolimatta, saada Kalevin ruumiin siirtymään uuteen,
lepoa tuottavaan asentoon. Siinä jo vuode ehti hiukan raitistua,
niin että kun Anja lopuksi laittoi peitteen paikoilleen, potilaan
äännähdykset ilmaisivat tyyntymistä. Anja tarttui Kalevin käsiin,
jotka hoidon loputtua olivat alkaneet liikehtiä peitteellä hakevasti,
kiihkeästi, puristi niitä hellästi, painoi niihin huulensa ja kuiskasi
lopuksi korvaan ne sanat, jotka olivat Kalevista suloisimmat mitä hän
voi kuvitella. Sitten Anja kääntyi tuomarin ja Helena-rouvan puoleen,
antoi kummallekin Kalevin käden ja siirtyi taammaksi. Tuomari tunsi
yhtäkkiä, kuinka hän sai voimaa ja rohkeutta ja kuinka sitä virtasi
salaperäisellä tavalla Kalevin sieluun, kun hänen kätensä lepäsi
turvallisesti isän tukevassa, lämpimässä kourassa niinkuin lukemattomia
kertoja ennen, kun Kalevi oli pikkupoika ja he olivat yhdessä
kävelemässä. ”Jumala, suo minun nyt olla pojalleni sellainen tuki kuin
miksi hän kuvitteli minut ollessaan pieni ja vaatiessaan, että minun
oli oikein puristaen, turvallisesti — se oli juuri hänen sanansa —,
pidettävä häntä kädestä”. Hän puhutteli poikaansa nimeltä ja pyysi
häneltä elonmerkkiä, eikä milloinkaan ollut suurempi ilo värähdyttänyt
hänen sydäntään kuin nyt, siinä silmänräpäyksessä, jolloin Kalevi
vastasi hänen kysymykseensä rakkaalla, innokkaalla puristuksella.
Tuomari Vuori ei silloin voinut ymmärtää, miten oli vähää aikaisemmin
saattanut sanoa, että ”parempi kuolleena kuin sokeana”, sillä hän
totesi nyt, kuinka paljoa köyhemmäksi, orvommaksi, hän olisi jäänyt,
jos olisi pitänyt Kalevin kuollutta kättä omassaan, ja kuinka rikasta
ja siunauksellista elämä saattoi olla vain siksi, että oli elämää.
Hän tunsi tämän oivalluksen antavan hänelle kuin Kalevin lahjana sitä
rohkeutta ja varmuutta, jota häneltä oli vielä äsken puuttunut; nyt hän
ei sitä hevillä menettäisi.

Helena-rouva ei ajatellut eikä suunnitellut, vaan itki Kalevin käteen
surunsa ja rakkautensa sellaisinaan, kaikkena lohtuna ja tukena, mitä
äidin sydämestä voi virrata. Hän värisi Kalevin sormien hapuillen
silittäessä hänen hiuksiaan ja koetellessa hänen poskiaan. Ne olivat
niin märät, että sormet kastuivat, ja Kalevi siis huomasi äitinsä
itkevän. Sormet jatkoivat hyväilyään pysähtyivät, siirtyivät uudelleen
poskelle ja jäivät siihen. Sekä isä että äiti huomasivat silloin,
kuinka sideharson alta alkoi vuotaa kyyneliä; toiset niistä olivat
kirkkaita, mutta toiset verisiä.

10

Kerttu oli kadonnut kuin maan alle. Lähdettyään hän oli kirjoittanut
vain yhden kortin, jossa sanoi voivansa hyvin. Paikkaa hän ei
tietenkään ilmoittanut, vain kenttäpostiosoitteensa. Sinne oli heti
kirjoitettu, mutta vastausta ei ollut kuulunut.

Tänään, samana päivänä, jona he olivat olleet katsomassa Kalevia,
se tuli. ”Luojalle kiitos! Hän ei vielä tiedä Kalevin kohtalosta!”
Helena-rouva huokasi keventyneenä silmäiltyään kirjeen hätäisesti
ja istuutuen miehensä viereen alkoi lukea sitä ääneen hitaasti ja
perusteellisesti. ”Mitä ihmettä tämä nyt on — en ole vielä tähän
saakka nähnyt moista kummallista kirjoitusta. Ehkä sinä osaat
paremmin lukea sen”. Hän antoi kirjeen miehelleen, joka alkoi tavata
vaivalloisesti:

”Rackahimmat Fazi ja Muzi!

Cosca nyt on sellainen siunaamanhetki, että saan pitää coconaista
caxi tuntia ominani, mikäli minua ei sitä ennen comenneta
palveluxeen, niin ryhdyn nacuttelemaan teitillen kirjettä, jota
varmaan olette kiihkeästi odotelleet. Vointini on ollut hyvä,
lucuunottamatta paljosta silmäin auki pitämisestä aiheutunutta
väsymystä, joca on poistunut, cun on saanut pitää niitä
vastaavan aian kiinni. Sekin näetten on joscus mahdollista.
Palvelen suurella paickacunnalla sairaalan puuchollerscana ja
pidän siis kiriaa mm. caikista haavoittuneista, joita tänne
tuodaan ja kohta taas viedään muihin laitoxiin, tämä cun on vain
sellainen välityspaicka. Ryssiäkin täällä on useita ja cristityt
tohtorit paickaavat ja ompelevat heittiä yhtä tiiviisti cuin
omia poikia. Heidän nimistään — sillä heillä on todellakin
jonkinlaiset sellaiset — on vaikeaa saada selvää, cosca he
eivät kirjoita cristityillä kirjaimilla, vaan pimeyden isän
opettamilla cummallisilla coukeroilla. Cun sanon ’Molotov’ ja
vedän sormella kurkkuni poikki, niin he caicki tekevät samoin,
aivan kuin tyckäisivät, että niin todellakin olisi tehtävä sille
lurjuxelle. Pommituxia täällä on ollut pari kertaa, mutta onnexi
ei ole tullut sanottavia tuhoja eikä ihmishenkien menetyxiä.
Erään kerran satuin ulos, cun ryssän pommarit lensivät pääni
ylize. Heittävynnyin silloin kinoxeen ja cazelin siitä, cuinca he
pudotit pommins ja cuinca nämä mäiskähtelit pitkin meziä. Älkää
huolehtico minusta, rackaat vanhempani, sillä minä kyllä pärjään
(mainio sana) siinä missä muutkin, vieläpä vähän paremmin, vaan
huolehticaa eniten izestänne ja menkää pulikoimatta pommisuojaan.

Siitä nuoresta vänrikistä, jonca tunnette Lauri Ylitalon
nimellä, on tullut luutnantti, minkä ehkä olette nähneet
sanomistosta. Hänelle on suotu IV:n luocan vapaudenristi mieckain
kanssa. Tähän saacka hänellä on ollut hyvä onni, joca myös
samanlaisena jatcucoon. Calevi-nuorucaisesta en ole cuullut
mitään. Kirjoittacaa heti, jos teillä on tietoja hänestä. En
ole liioin cuullut mitään siitä ainoasta, joca on vielä elossa
ihmiscunnan seizemästä viisaasta, eli canzellariuksesta ja
viisaustieteen tohtorista Carolus Berghistä, sucumme cantaisästä.
Sanocaa hänelle rackahimmat terveiseni ja pyyntöni, että olisin
äärimmäisen kiitollinen, jos hän ehtisi kirjoittaa minulle vaicka
vain posticortin ja ilmoittaa siinä voinnistaan.

Nyt tulikin jo sana, että on mentävä ottamaan vastaan uusia
haavoittuneita. Täytyy siis lopettaa. Ei sitten muuta kuin että
täällä on eräällä lotalla suorastaan hurmaava coiranpentu, niin
pieni, pehmeä, lylleröinen ja caikinpuolin herttainen, että olen
aivan lyöty. Corkein onneni on, cun joscus ehdin kävelyttämään
sitä. Talutusremmi ei pääse hetkexikään löyhälle.

Coetan kirjoittaa näin, että näkisitte minun olevan caikesta
huolimatta teidän reipas ja teitä aina muistava ja rakastava
Kerttunne”.

— Huomaatko, tuomari kysyi, Kertun sanovan ”koettavansa” kirjoittaa
noin? Se ei ole siis sujunut itsestään. On tahtonut peittää meiltä
jotakin?

— Ilmeisesti, Helena-rouva vastasi. — Kertun sydämessä asuu kyllä
sama, ellei vielä suurempi tuska kuin meidän, mutta hän on viimeinen,
joka sen ilmaisee. Miten saatamme ilmoittaa hänelle Kalevin kohtalosta?

— Sitä en ymmärrä. Odotamme vielä. Aika tuo neuvon Mutta papalle
täytyy nyt soittaa. Sanon vain Kalevin haavoittuneen, mutta ettei ole
hengenvaaraa.

Seurasi päämajan tiedonanto. ”Hyökkäys torjuttiin”.