KAHDEKSAS LUKU.

1

Kanslianeuvos oli kyllä ottanut huomioon mahdollisuuden, että Kalevi
voisi haavoittua, ehkä kaatua, mutta se oli ollut otaksuma, jolta
vei tehon sen taustalla asuva optimistinen, fatalistinen usko, ettei
Kaleville tullut sittenkään tuollaista tapahtumaan. Kun hän nyt
pääsi poikansa kaartelevista ja epätäsmällisistä sanoista selville
Kalevin haavoittumisesta, asia muuttui hänelle henkilökohtaiseksi
todellisuudeksi, jossa ei entisellä optimismilla ollut sijaa.
Istuessaan näännyttävän ahtaassa linja-autossa hän järkyttyneenä mietti
tätä ja teki yhtämittaa vertailuja oman sukupolvensa ja nykyisen
välillä. Hänen ikäluokkansa kuului aikakauteen, jolloin uskottiin
sotien vähitellen loppuvan ja niiden tulevan pian, elleivät olleet jo
tulleet, sivistyskansojen välillä mahdottomiksi. Lisääntyvä valistus
oli aikaansaava sen. Maailmansota sitten järkytti tätä vakaumusta,
mutta aivan olemattomaksi se ei sitä tehnyt. Vasta Stalinin hyökkäys
Suomeen oli hälventänyt siinä suhteessa viimeisenkin ihanteellisuuden.

Samoin kuin sodasta, oli käsitys henkilökohtaisesta urhoudesta alkanut
kohdistua johonkin sellaiseen, joka kuului enemmän historiaan kuin
ympärillämme olevaan elämään. Sotilaan ammattia ei arvostettu. Upseeri
oli rauhan aikana laajoissa piireissä naurunalainen. Kanslianeuvos
myönsi, että koko 80-luvun radikalismille ja liberalismille oli
antimilitarismi tunnusmerkillistä. Kun hän oli muiden mukana nauranut
esim. Ruotsin pilalehtien, Strixin ym., sotilaihin ja etenkin
upseereihin kohdistuvalle, loppumattomalle, purevalle pilanteolle,
hän ei ollut ymmärtänyt siten kalvavansa henkilökohtaisen urhouden
ihannetta ja puolustustahtoa. Niinpä hän oli hämmästynyt, kun sitä oli
kuitenkin vielä ollut, kun sitä oli esiintynyt isäin tavalla Suomen vapaussodassa
. Yksilön nousu henkensäkin uhalla taistelemaan asein
tai vaikka paljain käsin väkivaltaa ja vääryyttä vastaan oli korkea
siveellinen teko, suurin uhri, minkä voimme jalon aatteen puolesta
antaa. Nuorison valmistaminen siihen isänmaallisen kasvatuksen kautta
oli jokaisen kansan ja kansalaisen velvollisuus.

Saavuttuaan Helsingin-kotiinsa kanslianeuvoksen täytyi mennä
vuoteeseen, sillä hän tunsi kovasti rasittuneensa linja-autossa,
joka oli ollut niin täynnä, että matkustajia oli riippunut niputtain
joka mutterista, kuten hän selitti saapuville kutsutulle Vanhalle
tohtorille. ”Pahustako sinun tarvitsi lähteä sinne maalle, sillä
eiväthän siellä asu talvella muut kuin kontiot!” tämä murisi ja määräsi
tiukasti pysymään vuoteessa siksi, kunnes hän antaisi luvan nousta,
mitä ei tarvinnut totoakaan pariin kolmeen päivään.

Tuomari Vuori oli ollut asemalla isäänsä vastassa ja hoitanut hänet
kotiin. Isänsä hätääntyneisiin kysymyksiin hän oli selitellyt
ylimalkaisesti Kalevin voivan olosuhteisiin katsoen hyvin. Haavoja
koskeviin tiedusteluihin hän oli kertonut totuudenmukaisesti niitä
olevan molemmissa jaloissa. ”Mutta kyllä Kalevista kävelevä tulee,
joskaan ei ehkä niin norja ja nopsa kuin ennen”, hän oli sanonut.
Silmistä hän ei ollut puhunut mitään, koska isä ei ollut nimenomaan
kysynyt niistä; ehtisipä tuon isäparalle ilmoittaa sitten, kun tämä
vahvistuisi. Tuomari oli tietämättään huoannut ja ollut harmaan ja
huolestuneen näköinen. Kanslianeuvoksen epäilevät vaistot olivat
heränneet ja hän oli sanonut terävästi: ”Poika, sinä salaat minulta
jotakin?” Tuomari oli vastannut kaksimielisesti, että ”pianhan pappa
saa itse nähdä”.

Mutta kun kanslianeuvos tahtoi jo kolmantena päivänä välttämättä päästä
Kalevia katsomaan, tuomari ja Helena-rouva ymmärsivät olevan parempi,
että hän sitä ennen saisi tietää totuuden. Muuten se yllättäisi hänet
sairaalassa niin, että hän ehkä tulisi surussaan paljastaneeksi sen
Kalevillekin, joka ei ollut vielä niin vironnut, että olisi oivaltanut
tilaansa täydelleen. Neuvottomina siitä, miten tämä kohtalokas ilmoitus
olisi hienotunteisimmin tehtävissä, he saapuivat kanslianeuvoksen luo
sinä aamupäivänä, jolloin he olivat luvanneet viedä hänet sairaalaan.
Aino oli avaamassa ja autteli heiltä päällysvaatteet hiljaisena,
alistuvana, kalpeana. Tuomarin mentyä sisään Helena-rouva silmäsi
Ainoon tutkivasti ja järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä kysyi,
oliko Aino ehkä huonostivoipa, kun oli niin kalpea. Mutta Aino sanoi
voivansa hyvin ja poistui hiljaa. Kanslianeuvos oli täysissä pukeissaan
ja valmiina lähtemään. Väsymys oli kadonnut, sillä ryhti oli taas hyvä
ja silmistä säteili hiukan sitä samaa tuiketta kuin Kalevillakin.
Helena-rouva totesi, että Kalevin silmät olivat olleet perintöä eivät
vain äidiltä vaan myös isoisältä. Vanhuksen innostuessa aatteellisesti
hänen silmäteriinsä syttyi ihmeellinen kimmellys. Sen Helena-rouva oli
joskus nähnyt miehensäkin silmissä — varsinkin heidän ollessaan nuoria
ja rakastuneita sillä tavalla kuin silloin ollaan. Helena-rouva unohtui
silmänräpäykseksi tuohon menneeseen autuuteen.

— Luuletko Kalevin paranevan niin hyvin, että hän joutuu uudelleen
rintamalle? kanslianeuvos kysyi.

Tuomari vastasi sillä omituisesti hiljaisella, väsyneellä sävyllä,
joka oli tullut hänelle näinä päivinä ominaiseksi, ettei hän uskonut
niin käyvän. Kalevista tulisi kyllä elinkautinen invaliidi, vieläpä
vaikeasti vammautunut.

— No mutta jos jalat paranevat niin, että hän saattaa hyvin kävellä,
niin eihän se nyt mikään erikoisempi vamma ole. Sen puolesta Kalevi
voi luoda itselleen vaikka miten hyvän uran, sotilasalaa tietenkään
lukuunottamatta.

Kanslianeuvoksen ääni vaikutti hiukan kiihtyneeltä. Hänen ilmeestään
näkyi, että hän aavisti ja pelkäsi jotakin. Tuomari Vuori selitti:

— Niin kyllä, pappa, niin. Mutta Kalevilla on vielä eräs vamma, josta
emme ole tahtoneet mainita, kun se ei ole aivan varma... Tai kyllähän
se varma on, sen puolesta.

Tuomari vaikeni, koska häkeltyi sanoissaan. Helena-rouva tuli avuksi:

— Isoisän täytyy saada se tietää. Kalevista voi tulla heikkonäköinen,
sillä hän on saanut kranaatinsirun ohimoonsa...

— Nyt ymmärrän, sanoi kanslianeuvos, mihin pyritte. Sanokaa suoraan,
onko Kalevi menettänyt näkönsä?

— On, tuomari kuiskasi; — ei vain näköänsä, vaan molemmat silmänsäkin.

Vanhus painoi sydämensä kohtaa ja valahti valkeaksi. Helena-rouva
riensi hänen luokseen, mutta hän nosti torjuvasti kättään. Sitten
kyyneleet alkoivat vuotaa ja huulet vavista. Salatakseen tuskaansa
vanhus nosti kädet kasvoilleen ja painui kumaraan. ”Aequam memento
rebus in arduis servare mentem non solus in bonis”, hän kuului
mutisevan. Sitten hän sai hillityksi itsensä, suoristihe ja sanoi:

— Voi, että olen niin vanha!

— Kuinka niin? tuomari kysyi sanoakseen jotakin.

— Jos olisin nuorempi, voisin toivoa saavani kauan tukea Kalevia sillä
taipaleella, jolle hän nyt on lähtenyt. Millä mielellä hän on?

— Hän tuskin on vielä täysin tietoinen kohtalostaan — on ollut
tyrmiössä näihin saakka ja heräilee vasta. Puhe ei vielä luonnista,
miten sen sitten käynee. Sitäpaitsi hänen päänsä on niin paksussa
kääreessä, ettei hän pääse koettamaan silmiään. Pappahan tietää,
että senkin sormen päätä voi särkeä, joka on leikattu pois. Kalevi
todennäköisesti ei tiedä, että on menettänyt silmänsä, koska on
tuntevinaan niiden olevan kuin tavallisesti ja ”näkee” niillä kuten
ennenkin.

Kanslianeuvos nyykäytti ymmärtäneensä ja nousi. Hän tahtoi lähteä heti.
Soitettuaan Ainon saapuville hän käski hankkia auton, mutta silloin
Aino ilmoitti Riihisen jo olevan odottamassa. ”Mimmi kun tiesi autoja
olevan nykyisin vaikeaa saada, niin hän lähetti jo aamulla sanan
Riihiselle, että kanslianeuvos tarvitsee häntä näihin aikoihin”.

Lähdettiin. Riihinen tervehti ja puheli:

— Hyvä oli, että kanslianeuvos tuli pois sieltä huvilasta, sillä
vaikka ne olisivat miten laitettuja nuo kesähuvilat, niin mieluummin
minä asuisin pakkasella tuohikontissa kuin niissä. Katselin
rakennustanne hiukan silloin, kun vein teidät sinne, ja huomasin, että
harakanpesä on tiivis siihen verrattuna.

— Mitä Riihinen nyt höpisee? kysyi kanslianeuvos.

— Sitä minä vain, että siinähän oli vinninportaiden aukko yläpäästä
kokonaan peittämättä. Kun portaat lähtevät tuvasta tai salista tai
miksi tahdotte tuota huonetta sanottavan, eikä ovea ole muualla kuin
alapäässä, niin sehän on samaa kuin jos uskoisi yhden oven kykenevän
erottamaan lämpimän ja pakkasen.

— Miksi ei Riihinen sitten sanonut, kun kerran huomasitte asian? kysyi
tuomari.

— Ajattelin, että kylläpähän älyätte sanomattanikin, kun tulee
pakkanen. Kalevi-herrako se on haavoittunut?

— Niin on

— Onko pahasti?

— Kyllä on. Ei hänestä tule enää sotamiestä.

— Ei tule minunkaan Pekastani — hänestä näet, nuorimmastani, jonka
auto tämä on.

— Onko hänkin haavoittunut?

— On.

— Pahasti?

— Niin pahasti, ettei pahemmasta enää apua. Sen repi kranaatti niin,
ettei jäänyt kuin riekaleita. Olipahan siinä, että viitsivät nähdä
lähettämisen vaivan. Paketissa hän olisi mukavammin tullut kuin arkussa.

— Pekka-vainajan ruumis on siis jo täällä?

— On. Ensi sunnuntaina se siunataan sankarihautaan.

— Missä aselajissa Pekka palveli?

— Se oli korohoromies, sellainen, joka nakuttelee pystyputkesta
kaarikranaatteja. Niitä tappovälineitä ei ollut vielä minun ollessani
kaartissa.

— Mitä silloin oli?

— Ei muita kuin pertankka ja siinä pistin. Tykkiväki oli erikseen.
Konekivääreitä ei ollut vielä silloin piru neuvonut rakentamaan. Kai
se vuntierasi oikein ajan kanssa, miten tuosta saisi vasta eri purevan
kojeen, jolla sitten ristityt Jumalan nimeen surmaisivat toisiaan ihan
tukussa. Ei näy nousseen kuin kahteen kymppiin. Kiitoksia! Pääseekö
kanslianeuvos sieltä ulos? Niinpähän työntyy kuin kontio korsustaan.
Jos tarvitsette autoa, niin sanokaa Mimmille, sille huushollaskalle,
jotta käskeä minua. Se tietää, mistä minut tapaa. Soh, ruuna!... Kah,
kun vanhalta muistilta luulin tässä olevan hevosen edessä. Ei sitten
muuta kuin näkemiin ja lusikka pohjaan! Kalevi-herralle vanhan Riihisen
lohduttavat terveiset, että huomenna menee jo hiukan paremmin kuin
tänään.

2

Anja eli kuin unessa, jossa kauhunkuvat kulkivat loppumattomana
nauhana hänen editseen. Hänen täytyi tahtomattaankin katsella niitä,
vieläpä olla ammattinsa vuoksi saapuvilla ja auttamassa, kun niiden
yksityiskohdat oikein revittiin ja kaivettiin nähtäville. Olisi
luullut, kun katsoi hänen olemustansa, joka oli kuin hento kukka tai
virpi, että hän oli liian heikko kestämään kaikkea, mitä sota vaati
sairaanhoitajattarelta, mutta ne, jotka tunsivat Anjan, tiesivät
todistaa päinvastaista. Tosiasiassa Anja oli uskomattoman sitkeä ja
uupumattoman altis.

Tultuaan Helsinkiin ja osakuntaan hän oli aluksi värissyt
arkuudesta, sillä tämä uusi ympäristö, josta hän oli niin paljon
haaveillut kaukaisessa karjalaisessa kodissaan, pienessä hiljaisessa
kaupungissaan, oli osoittautunut hänen hermoilleen liian äänekkääksi,
suureksi, varmaksi ja mahtavaksi. Sitäpaitsi Anja oli tavannut siitä
mielestään liian vähän — kai siksi, että oli odottanut liian paljon
— sitä aatteellisuutta ja ihanteellisuutta, joka oli hänen sielunsa
kaikupohja ja haaveidensa keskeinen kohde. Vasta oltuaan siinä jonkin
aikaa ja tutustuttuaan Akateemisessa Karjalaseurassa, ylioppilaiden
kristillisissä ym. yhdistyksissä, osakunnassa jne. lähemmin uusiin
aatesiskoihinsa ja -veljiinsä hän oli huomannut heissä vallitsevan
saman tunnehehkun, mikä paloi hänen omassa rinnassaan. Tosin oli
toisenkinlaista suhtautumista elämään, kuten oli ymmärrettävää niin
suuressa yksilöjoukossa — boksierotiikkaa, oudostuttavaa vapautta
seurustelutavoissa eri sukupuolten välillä jne. —, mutta tämä oli
Anjan mielestä pienelle vähemmistölle kuuluvaa. Verrattomasti suurin
osa ylioppilasnuorisosta oli ja eli saman isänmaallisen hurmion
vallassa kuin Anja ja suhtautui tulevaisuuteen sen valossa. Sen
johtajat julistivat, että yksilöllisyyden ja tämän oikeuksien aika
oli nyt loppunut ja että oli alkanut uusi aika, joka päinvastoin kuin
entinen asetti yhteisön ja isänmaan edut kaiken yläpuolelle ja vaati
yksilöä alistumaan ja oman onnensakin uhalla vain palvelemaan niitä.

Tämä kosketti siihen, mikä Anjassa oli luontaisinta: palvelemisen
henkeen. Tämä oli ilmennyt hänessä lapsuudesta saakka, synnynnäisenä
ominaisuutena, mutta korkeammassa, kiihkeämmässä määrässä kuin
mitattuna tavallisen naisellisuuden mukaan. Kun akateeminen nuoriso
omaksui Suur-Suomi-ohjelman, jonka se oli johtajiensa kautta perinyt
itsenäisyystaistelun ja Uuden Päivän intomielisiltä kannattajilta,
miehiltä, jotka olivat liian pian väsähtäneet ja väistyneet syrjään,
Anja kuten lukemattomat muut tunsi saavansa siitä sen suuren aatteen,
jota nuoriso aina kaipaa voidakseen kohota aikansa yläpuolelle ja
nähdä pilvien taa. Ellei sillä tällaista suurta aatetta ole, se
ollen herkkä painuu helposti matalaan aatteettomuuteen ja harhautuu
tyydyttämään nälkäänsä ravalla kuten tuhlaajapoika. Väristen pyhistä
isänmaallisista tunnoista tämä karjalaisneito omaksui aatteen suuresta,
vapaasta Suomesta, johon vihdoin kuuluisi Karjala kokonaisuudessaan,
tuo laulujen, muinaiskulttuurin ja kalevalais-kansallisen romantiikan
Karjala, jota hän palvoi hurmioituneella, uskonnollisella hartaudella.

Yksilön antautuminen unohtaen itsensä yhteisön ja isänmaan palvelukseen
vastasi myös Anjan käsityksiä kristityn velvollisuuksista. Hänen
vanhempansa ja hän itsekin olivat olleet kreikkalais-katolisia, mutta
olivat sitten siirtyneet luterilaisuuteen, koska tämän opetus oli
alkanut yhä enemmän tyydyttää heidän kaipuutaan. Tällöin he olivat
tuoneet mukanaan jotakin siitä lapsenomaisesta mystiikasta, jota
kreikanuskoisissa karjalaisissa siellä täällä on ja joka ikäänkuin
hienona autereena hämyttää ankarat dogmit salaperäiseksi runoudeksi
ihmisen ymmärrystä ylempänä olevista ainoisista asioista. Uskonnollinen
ja isänmaallinen tunne-elämä sulautuivat Anjassa yhteen niin, että
palvoi hän Jumalaa, isänmaata tai Karjalaa, toimintaan heräsivät samat
tunteet ja hän koki kaikilla kolmella taholla samat ihanasti ravitsevat
mystilliset elämykset. Ekstaasi, hurmio, oli sana, joka sai Anjan
säpsähtämään sattuessaan hänen kohdalleen, sillä hän tunsi joskus
joutuvansa sen valtaan, jopa halusikin sitä. Siitä näet hänen sieluunsa
siivilöityi salaperäistä onnea, jota hän ei tiennyt kokeneensa mistään
muusta.

Tämä isänmaallis-kansallinen ja runollis-karjalainen hurmio, joka
väreili hänen sielussaan eräänlaisena Karjalan kesäisten salojen
sinipunervana terhenenä, oli sulattanut itseensä sen vienon
varhaiserotiikan, joka Anjan vartuttua neidoksi alkoi huokua hänen
sieluunsa suloista levottomuutta. Anja tuskin huomasi sitä, sillä se
ei ollut niin voimakasta, että olisi kaivannut omaa erikoisnimeänsä.
Se vain kiihdytti hänen romanttista hurmiotaan ja syvensi hänen
ekstaattista nautintoaan. Elämän todellisuus, jonka näkemistä tältäkin
puolelta hän ei voinut välttää, liukui ohitse jättämättä pysyvää
kuvaa, tai jos jätti, niin muuntui vähitellen Anjan omien haaveiden
mukaiseksi eli irtautui kaikesta, mikä siinä oli ehkä veren kuumuutta
ja luonnollista intohimoa. Ja kuitenkin Anjan katse, ilme, koko
hento olemus, jonka naiselliset muodot olivat silti hyvin selvät ja
puoleensavetävät, ilmaisivat jotakin, joka sävähdytti oudosti ja
syvästi miehuuden ensimmäiseen asteeseen noussutta nuorukaista. Anja
oli pian Helsinkiin tultuaan huomannut sen, mutta se oli herättänyt
hänessä tunteen, jossa oli enemmäksi kuin puoleksi jonkinlaista
mystillistä kauhua. Hän ei ollut vielä kertaakaan syttynyt edes siihen
vienoon haaveiluun, joka kuuluu tyttövuosien suloisimpiin muistoihin,
vaan oli arkana livahtanut syrjään tämän tunteen tieltä, kun se joskus
oli kulkenut häntä kohti. Tällä asteella hän oli kohdatessaan Kalevin.

Kalevi oli jokseenkin tarkoin Anjan miehinen vastine. Hänkin
oli jo konventtiluokillaan omaksunut ikäpolvensa romanttisen,
kansallis-isänmaallis-valtiollisen ja valtakunnallisen ohjelman,
vieläpä niin fanaattisesti, että siitä oli tullut, mikäli sellaista
saattaa sanoa hänen iässään olevan, hänen maailmankatsomuksensa.
”Suomi suureksi, Viena vapaaksi” ei ollut hänelle pelkkä lauseparsi,
jolle naurettiin, vaan sisälsi vakavan siveellisen velvoituksen. Hänen
tultuaan ylioppilaaksi tämä suunta vain vahvistui, sillä hän joutui nyt
piireihin, joissa oltiin tässä suhteessa veteraaneja eikä kaihdettu
aatteen ajamisessa jyrkimpiäkään keinoja. Tästä antautumisesta aatteen
vietäväksi niin kokonaan, ettei muille harrastuksille juuri jäänyt
sijaa, ja lisäksi siitä, että Kalevi vielä nuorukaisena ”rakasti
äitiään”, so. löysi itsetiedottomasti kauniin, nuorekkaan äitinsä
seurasta sen tyydytyksen, jota hänen vielä heräämätön sukupuolinen
sielunelämänsä vain saattoi tarvitakaan, johtui, ettei Kalevilla ollut
kouluaikanaan tyttötovereihinsa mitään muita suhteita kuin ystävyys.
Vasta ylioppilaana hän yhtäkkiä tunsi sielussaan valtavan voiman, joka
huumasi hänet ja tempasi mukaansa kuin myrsky lehden.

Kalevi ehti ylioppilaana nähdä paljon nuoria naisia ennenkuin tunsi
mitään tällaista. Kun hän sitten tutustui Anjaan, tuo salaperäinen,
väkevä voima, rakkaus, valtasi hänet heti, ikäänkuin hän olisi
odottanut kaikki vuotensa vain Anjaa ja tämä ollut hänelle sallimuksen
vasituisesti määräämä. Hän tuijotti Anjaan kuin tyrmistyneenä,
muistamatta aluksi, missä oli, ja hänen silmiinsä syttyi niissä ennen
esiintymätön kimmellys. Kun Anja, myös oudosti herpautuneena kuin
olisi hänen sydänhermonsa värähtänyt ja hän sen johdosta tuntenut
hengästyvänsä, ojensi hänelle kätensä, hän ei muistanut laskea sitä
irti, vaan piti ja piti sitä niin kauan, että Anja punehtui ja irroitti
sen väkisin. Siitä silmänräpäyksestä alkaen Kalevi kohteli Anjaa kuin
omaansa ja Anja alistui tähän kuin se olisi ollut itsestään selvä,
tähtiin kirjoitettu asia. Jo ensimmäinen keskustelu sujui luontevasti
ja helposti kuin he olisivat olleet lapsuudentovereita. Kun he
katsoivat toisiaan silmiin, olivat väliltä kaikki verhot pudonneet
ja he saattoivat nähdä sielun pohjaan saakka. Ohjelma, jota tuossa
tilaisuudessa esitettiin, jäi heiltä näkemättä ja kuulematta. Kun Anja
lähti pois, seurasi Kalevi häntä kuin se olisi ollut hänen itsestään
selvä oikeutensa. Heidän toverinsa katsoivat heidän jälkeensä ja
aavistivat olleensa läsnä sielundraamassa, joka merkitsi molemmille
koko elämää. Hekin tunsivat siitä häivähdyksen ja tämä oli niin vakava,
etteivät he voineetkaan hymyillä, kuten aikoivat, vaan tunsivat
vapisevansa sielullisesti.

Saatettuaan Anjan kotiin Kalevi kulki kuin hurjistunut katua sinne,
toista tänne, sydämessä niin kuohuva onnentunne, että hänen oli
vaikeata olla huutamatta sitä julki. Tultuaan kotiin ja mentyään
vuoteeseen hän lepäsi silmät auki ja tuijotti hämärään. Yhtäkkiä hän
purskahti itkuun ja painoi tyrskien päänsä pielukseen. Hänen hartiansa
vapisivat niin, että vuode tärisi. Helena-rouva, joka aina valvoi
ja odotteli lastensa tuloa kotiin, kuuli Kalevin huoneesta jotakin
epätavallista ja saapui katsomaan, luullen hänen olevan sairas.
”Kalevi, mikä sinun on?” hän kysyi huolestuneena ja laski kätensä hänen
hartioilleen. Silloin Kalevi lakkasi tärisemästä ja kääntyen äitinsä
puoleen hymyili kauniisti. Keväthämyisessä yössä hänen hampaansa
loistivat valkoisina ja silmistä tuikki tähtimäinen kimmellys. ”Äiti,
ei minua mikään vaivaa — tai oikeastaan kyllä. Itken tässä kuin hoopo
vain siksi, että olen niin onnellinen”. — ”Nytkö se on siis tullut?”
äiti oli kysynyt hiljaa. — ”Niin, äiti, nyt se on tullut, se, jonka
todella tunnen elämäni suurimmaksi onneksi”. — ”Tiesin sen tulevan ja
olen odottanut sitä!” äiti huokasi; ”ota vastaan Jumalan lahjana ja
pidä se puhtaana. Nyt en kysy enempää”. — ”Ooh — kerron kyllä sinulle
kaikki, tämän kuten muutkin asiat”. — ”Mikä hänen nimensä on?” —
”Anja, Anja, Anja, Anja Tuuliala! Eikö se ole kuin laulua?”

Mutta Anja oli polvillaan vuoteensa ääressä ja puhui Jumalalle
sanattomia sanoja ja loputtomia ajatuksia siitä, mitä hänelle oli tänä
iltana tapahtunut. Mitä se oli? Oliko salama iskenyt hänen sieluunsa
ja piirtänyt sinne lähtemättömästi tuon nuorukaisen kuvan, vaikka hän
oli nähnyt tämän vasta ensimmäisen kerran? Tämäkö siis oli se ikuinen
haava, jonka salama oli hetken työnä lyönyt hänen sydänpuuhunsa? Hänen
silmänsä loistavat tuolta jostakin... Miten kummallista, selittämätöntä
vetoa Anja tunsi Kalevia kohtaan. Niin, hänen nimensähän oli Kalevi,
Kalevi, Kalevi Vuori. Tämä on siis rakkautta. Se on suloista... Siinä
on iloa, mutta sitä ilmaisevat parhaiten kyyneleet; siinä on viemaavaa
antautumisen ja rajatonta palvelemisen halua; siinä on kaikkea, mitä
voin ajatella kaunista ja hyvää, mutta lisäksi siinä on sydäntä
värisyttävää hunajan makeutta, olevaisuuden ihaninta tuoksua... Oi
Jumala, mitä nyt ajattelenkaan! Suo se anteeksi, jos se on syntiä,
mutta salli minun vielä kerran tuntea sen tuulahdusta, sen pyörryttävää
viriä veressäni. Se on minulle kokonaan uutta — minä sekä halajan että
pelkään sitä. Kalevi? Hänkö on minulle sallittu? Elämä on niin outoa ja
täynnä tutkimattomia käänteitä, että pelko värisyttää sydäntäni. Mutta
Kalevin kanssa en pelkää...

Molempien samanlaisuudesta siinä, ettei heillä ollut mitään eroottisia
kokemuksia, ei sielullisia eikä käytännöllisiä, johtui, että he
joutuivat ujoina kuin lapset yhdessä hankkimaan niitä. He edistyivät
siinä suhteessa hitaasti, sillä vaisto kuiskasi, että kuta vähemmän he
paljastivat toisilleen sitä, mikä vivahti vietiltä, sitä puhtaampana ja
hienompana heidän suhteensa säilyi. Anja oli jo luonnostaan torjuvainen
ja suorastaan pelkäsi kaikkea, mikä meni vähänkään liian pitkälle.
Sitäpaitsi hän pelkäsi itseään, sillä hän oli Kalevin sylissä joskus
tuntenut unohtumista, joka siirsi hänet harkinnan ulkopuolelle.
Siksi hänen hennot, sirot kätensä sangen pian kohosivat kieltämään
tai lykkäämään pois tai estämään liikaa läheisyyttä. Kalevi taas
oli ritarillinen luonne, joka mieluummin tahtoi säilyttää aarteensa
eheänä ja koskemattomana kuin liialla rohkeudella ja maltittomuudella
ehkä särkeä sitä, mikä siinä oli haurainta ja utuisinta, mutta
samalla myös hienointa ja kallisarvoisinta. Hänen isänsä, jolle hän
samoin kuin äidilleen avomielisesti puhui kaikista asioistaan, sanoi
hänelle kerran toverillisesti, mutta juuri sillä tavalla, jota Kalevi
tiesi isänsä käyttävän tahtoessaan erikoisesti vaikuttaa poikaansa:
”Kuule, Kalevi, kai muistat ja tiedät, että miehen tulee hillitä
itsensä. Jos mies saattaa naisen liian pitkälle, niin hän, vaikka syy
onkin hänen, alkaa halveksia uhriansa. Rakkaus tuhoaa itsensä sillä
tavalla”. — ”Ole huoletta, isä!” Kalevi oli vastannut ja ollut hiukan
loukkaantunut. ”Kaikkea tuo isä ajatteleekin...” Kesällä isoisän
huvilassa, kuljeskellessaan Anjan kanssa luonnossa, hän kuitenkin
heräsi muistamaan isänsä sanat ja ymmärsi niiden aiheellisuuden.

3

Paljon tällaista vilahti Anjan mielessä, kun hän laitteli Kalevia
kuntoon, vastaanottamaan kanslianeuvosta. Heidän tarinansa oli ollut
pelkkää aurinkoa, niin pelkkää, etteivät he olleet tulleet vakavasti
ajatelleiksi ukkospilvien olevan sittenkin tosiasioita, joita ei
elämässä voi sivuuttaa. Ne syntyvät maan ja taivaan sähköstä, ne
latautuvat ja purkautuvat, eikä ihminen voi muuta kuin alistua niiden
voimaan. Sodan uhkaa he eivät sittenkään ottaneet vakavasti. Kunnes se
eräänä päivänä oli tosiasia.

Silloin Anja oli tuntenut siirtyvänsä todenteolla siihen elämään,
jota oli hurmioituneissa isänmaallisuushaaveissaan kuvitellut, eli
luopuvansa kokonaan yksilöllisestä onnestaan ja antautuvansa vain
yhteisön ja aatteen palvelukseen. Hän oli hyvästellyt Kalevin mielessä
se mahdollisuus, että näki tämän ehkä viimeisen kerran, mitä kuitenkaan
ei toisaalta uskonut, koska sitä, mikä on terveyttä ja voimaa uhkuvana
edessä, ei voi mielellään kuvitella kuolleeksi, ja koska luotti siihen
— tietämättä kyllä, millä perusteella —, ettei tuota onnettomuutta
ollut sallittu hänelle. Hän antautui isänmaalliseen työhönsä
palavalla innostuksella, uskoen vastoin kaikkia järkisyitä Suomelle
nyt avautuneen sen kohtalonhetken, jota se tarvitsi päästäkseen
toteuttamaan kutsumustaan eli kohoamistaan pohjolan suureksi,
johtavaksi valtakunnaksi. Hän ei lannistunut luovutustaistelun päivinä,
vaan uskoi sokeasti Mannerheimin linjaan, jota kuvitteli pilviä
hipovaksi, ylipääsemättömäksi muuriksi. Sen suojaan pysähdyttäisiin
ja siitä torjuttaisiin kaikki perivihollisen hyökkäykset. Kun sitten
ilta illalta alkoi toistua aina sama lyhyt ”hyökkäys torjuttiin”, Anjan
sielun täytti voitonriemu.

Tämän haltioituneen mielialan ollessa parhaassa nousussaan ja
rintamaraporttien kertoessa kymmenien hyökkäysvaunujen tuhoutumisesta,
Anja joutui vastaanottamaan Kalevin. Ellei hänellä olisi ollut
hurmioitunutta isänmaallista alttiutta tukenaan, hänen olisi ollut
vaikeata tätä iskua kestää, mutta kun se täytti hänen sydämensä ja
kun häntä vallitsi rajaton uhrivalmius, hän jaksoi alistua. Tätä
helpotti vielä hänen palava uskonnollisuutensa, jonka käsky oli selvä
ja tinkimätön: oli riisuuduttava alastomaksi yksilöllisen onnen
muruistakin ja uhrattava ne kaikki yhteiseksi hyväksi; ystävän edestä
oli annettava korkeinkin uhri, henki, jos niin vaadittiin. Siihenhän
Suomen koko nuoriso oli epäröimättä valmistunut — miksi ei sitten
hän, Anja? Kun tähän tuli lisäksi rakkauden luoma polttava sääli, Anja
tunsi Kalevia hoitaessaan suorittavansa pyhää tehtävää, täyttävänsä
juuri sitä kutsumusta, joka määräävänä, ohjaavana voimana asui hänen
tietoisuudessaan. Ja eikö tästä riisuutumisesta, luopumisesta kaikesta,
sittenkin säteillyt hienoa, surumielistä onnea, joka siivilöityi
kalpeana kajastuksena sumupilvien lomitse hänen sieluunsa? Olihan
hänen rakas Kalevinsa vielä elossa, tuossa hänen hoidettavanaan,
olentona, joka tarvitsi hänen rakkauttaan vain kipeämmin kuin ennen.
Kuka tietää, mitä sisäistä valoa häneen voi syttyä korvaukseksi silmien
pimenemisestä, ja mitä erikoislaatuista onnea siitä voi koitua,
sellaista, joka olisi muuten, silmien pysyessä näkevinä, jäänyt
kehittymättä.

— Anja!

Kalevi sanoi sen nyt selvästi, joskin vielä jäykästi. Kielen
halvautuminen oli alkanut vähentyä sitten, kun silmät oli leikattu
ja tyrmäys oli yhä enemmän haihtunut. Saattoi jo päätellä hänen
saavan puhelahjan takaisin. Hän harjoitteli puhumista ahkerasti,
väsyksiin saakka, ja sai yhä paremmin ilmaistuksi ajatuksiaan. Anja
vapisi joka kerta, kun Kalevi alkoi puhua, sillä hän pelkäsi hänen
kysyvän silmistään. Toisaalta ei tuota hetkeä, jolloin hän oli saava
tietää totuuden, voinut enää juuri siirtää tuonnemmaksi. Lääkäri
oli sitä mieltä, että se oli sanottava jo seuraavan kerran kääreitä
muutettaessa. Hänen luulonsa mukaan Kalevi tuli kestämään iskunsa kuin
mies; sen näki jo hänen ruumiinrakenteestaan.

Leuan haava, jonka lääkäri oli ommellut uudestaan, parani nopeasti.
Se tuli kyllä rumentamaan kasvoja sikäli, että alahuulta oli täytynyt
kuroa kireälle, se kun ei olisi muuten yltänyt; sirpale oli näet
repäissyt suupielen kohdalta aika palan. Tämä se myös haittasi puhetta.
Mutta kun hänen partansa oli nyt ajeltu, saattoi päätellä, että tuo
huulen kireys voi toisaalta vaikuttaa edullisesti, koska Kalevin ehkä
liian pehmeä ilme siitä koveni, muuttuipa melkein tuimaksi. Pohkealihas
tuli paranemaan niin, että jaksaisi kyllä suorittaa tehtävänsä, mutta
polvilumpio oli pahempi juttu. Vasta sen eheydyttyä voitaisiin sanoa,
tulisiko se täyttämään tehtäväänsä.

Kalevi muisteli melkein taukoamatta sotaa, luovutustaistelua, kaikkea
sitä uutta ja kauheaa, mitä oli joutunut kokemaan. Miten toisenlaista
tuo kaikki oli ollutkaan kuin hän oli kuvitellut. Hänen täytyi oikein
hymähtää. Mutta vaikka pelko täytti kaikkien mielen, niin ylen harvat
antoivat sille valtaa. Kalevi saattoi todeta rehellisesti, ylpeästi,
ettei siinä suhteessa ollut ilmennyt uutta, sillä kaikki olivat
täyttäneet velvollisuutensa juuri niinkuin olivat aikoneet ja oli
odotettu. Suomen poikain vertaisia sotureita ei ollut, kertakaikkiaan
ei. Eikä hän itse ollut ollut muita huonompi. Sen hän rohkeni sanoa,
vaikka oli kyllä jäävi puhumaan itsestään. Tarmokkaasti hän oli
toiminut ja suorittanut tunnontarkasti kaikki käskyt ja tehtävät siihen
saakka, kunnes... Niin, se oli ollut vain yksi ainoa kirkas leimaus,
huumaava räjähdys, ja sen jälkeen täydellinen unohdus, pimeys. Hänellä
ei ollut siltä hetkeltä pienintäkään muistoa kivusta, iskun tuottamasta
tuskasta, ei, vaan ainoa muistiin jäänyt asia oli tuo räjähdys ja
rintaman ukkosena pauhaavan jylyn yhtäkkiä tapahtunut katkeaminen
säriseväksi epäsoinnuksi, joka oli sekin kohta sammunut.

Sitten? Niin, sitten hän oli herännyt täällä sairaalassa. Hän oli
ymmärtänyt tulleensa pahoin haavoittuneeksi ja saaneensa kestää
leikkauksen. Tajunta oli alkanut kajastaa kuin päivä pimeän yön
jälkeen, muisti palautua ja järki harkita. Hänestä oli tuntunut
ihmeeltä, että Anja oli sattunut hänen hoitajakseen. Sattunut?
Oliko varmaa, että tässä oli kysymyksessä sattumus? Ehkä sen oli
näin järjestänyt sallimus, tuo selittämätön voima, joka oli jo
ensimmäisessä silmänräpäyksessä heidän tavatessaan ilmoittanut
heidät erottamattomasti toisilleen kuuluviksi. Se oli ollut kuin
yliluonnollinen ilmoitus, mikäli Kalevi saattoi ymmärtää, — tuollainen
mielen leimahtava kirkastuminen, joka tuntui ruumiillisestikin
hienona väristyksenä kuin olisi galvaaninen virta järsinyt jokaista
lihassäiettä. Tuo mahti se oli saattanut hänet Anjan hoitoon. Varmuus
ja kiitollisuus siitä, että näin oli, oli liikuttanut häntä niin,
että hänen oli täytynyt itkeä. Ja liikutus oli yhä kohonnut hänen
tuntiessaan isän ja äidin tulleen saapuville. Kuinka armollinen Jumala
onkaan ja rajaton hänen hyvyytensä. Huolimatta siitä ruumiillisesta
kurjuudesta, jonka vallassa siinä makasi, Kalevi oli tuntenut Anjan,
äidin ja isän läsnäolosta sanomattoman suurta, lempeästi paistavaa
onnea, yhtä suurta kuin silloin, kun rakkaus oli lehahtanut liekkiin
hänen sydämessään, mutta toisenvivahteista, keväisen iltaruskon ja
silloin mailla lepäävän surumielisyyden sävyttämää. Oli siunattu asia,
että onnea oli niin monenlaista.

Itkiessään siinä ja toivoessaan, ettei kukaan sitä näkisi, Kalevi oli
alkanut tuntea silmissään jotakin outoa. Hän muisti hyvin, minkälaista
itkeminen oli — kuinka kyyneleet lähtivät herkästi vierimään luomien
nenänurkasta alas poskille tai, jos sattui olemaan makuulla, jäivät
luomien väliin silmämunan päälle ja kokoontuivat siihen niin kauan,
kunnes täyttivät sen ja vierähtivät silmien ulkonurkasta ohimoille.
Maatessaan selällään hän tunsi nyt, kuinka kyyneleet todellakin
kokoontuivat silmiin kuten ennen, mutta eivät silmämunan päälle, vaan
sen alle, kuopan pohjaan, jossa ne tuntuivat — kai suolansa vuoksi
— kirvelevänä, polttavana karvasteluna. Niitä kokoontui yhä enemmän,
niin paljon, että Kalevi tunsi selvästi pian koko silmäkuopan täyttyvän
niinkuin siinä ei itse silmää olisi ollutkaan. Nyt kuopat olivat täynnä
ja vasta nyt kyyneleet lähtivät virtaamaan alas ohimoita ja pitkin
poskia.

Oli kuin uusi kranaatti olisi iskenyt Kaleviin. Hän tunsi herpautuvansa
kauhusta ja makasi kauan ryhdittömänä kuin maahan pudonnut lanka. Vain
ajatus työskenteli kuumeisesti. Hän muisti nyt heti tajunnan palattua
tunteneensa silmäluomissaan jotakin outoa. Oli kuin ne olisivat
luhistuneet ja niitä olisi ollut vaikeata liikuttaa — kuin olisi
alapuolella ollut jotakin karkeaa, joka olisi koskenut niihin toisin
kuin silmän sarveispinta. Niin sen täytyi olla. Kuta enemmän hän asiaa
ajatteli, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli. Mitä vartenpa muuten hänellä
olisi silmillään tällainen tukeva side? Ei ollut epäilystäkään: hänen
silmänsä olivat menneet.

Todettuaan tämän lopullisesti Kalevi taas makasi kuin tyrmäytyneenä,
kykenemättä tuntemaan ja ajattelemaan. Äskeisen lempeän onnenpaisteen
eteen oli äkkiä pudonnut esirippu, joka sulki pois kaiken valon,
niin ettei himmeintäkään kajastusta päässyt siivilöitymään mistään
päin. ”Miten julma oletkaan, Jumala!” Se sana alkoi sitten salamoida
kalevantulena tuolla pimeyden taustalla eikä lakannut, vaan leimahteli
yhä uudelleen kuin peruuntumattomana tuomiona. Vähitellen sitten
tyrmistys lieveni ja ajatus alkoi toimia. Ja ensimmäinen kysymys oli,
tietääkö Anja, tietävätkö isä ja äiti?

Siinä samassa hän ymmärsi, ettei saisi milloinkaan enää nähdä Anjaa
ruumiillisilla silmillään eikä siis siten ihailla hänen kauneuttaan.
Anjan muoto tulisi säilymään hänen mielessään sellaisena kuin hän
oli nähnyt hänet tähän saakka eli siis aina nuorena ja kauniina. Hän
muisti nyt sitä ajatellessaan Anjan kasvot täydellisesti — hänen
otsansa, kulmakarvansa, pitkät, kullanväriset silmäripsensä, suuret,
haaveilevat, siniharmaat silmänsä, hienosti kaartuvan nenänsä,
vähimmästäkin mielenliikutuksesta värisevät huulensa, ja kehyksinä
vaaleat, kimmelteiset, suortuvaiset hiukset, jotka saattoivat olla
kuin utupilvi. Kalevi tiesi menettäneensä silmänsä, mutta totesi nyt
sanomattomaksi huojennuksekseen, ettei hän silti ollut menettänyt
”näköänsä” sielullisessa merkityksessä. Kaiken, mitä hän oli tähän
saakka nähnyt: olevaisuuden kauneuden, elämän ilmiöt, ihmisten
moninaisuuden, mikroskooppisenkin elämän, paljon, paljon, tarkoin
ajatellen ja tutkien riittävästi muodostamaan sangen täydellisen
kuvan siitä keskiöstä, jossa hänen elämänsä tulisi kulumaan, hän
omistaisi katoamattomana kuvana. Olisipa hänellä vielä se etu, ettei
tuo kuva vanhenisi, vaan pysyisi aina sellaisena, yhtä tuoreena
ja himmentymättömänä, kuin oli ollut painuessaan kerran hänen
tajuntaansa. Aina kun hän muisteli Anjaa, hän näkisi tämän ilmeen,
kun hän pelästyneenä, väristen kauhusta, joka silti oli suloista
nautintoa, koetti torjua Kalevin rajuja suudelmia, joiden valtaan
kuitenkin ihanasti raueten lopuksi silmät ummessa antautui. Hän näkisi
isoisän huvilan rannan, sen puhtaan hiekan, auringon kimalluksen
ulapan aalloissa ja keinuvat kaislat, näkisi Kertun ja Anjan tulevan
uimapuvuissaan ja unohtuisi katselemaan Anjaa, joka ujoilisi ja
punehtuisi hänen edessään. Sitten he uisivat yhdessä ja antaisivat
onnen aaltojen keinuttaa heitä, kuten olivat tehneet viime kesän
autereisina hellepäivinä. Mitä siitä, jos hän ei nähnytkään enää, jos
sokeus tuotti erinäisiä ulkonaisia hankaluuksia, kun hänellä oli tuo
kaikki jo nähtynä, varastoituna, omana. ”Miten hyvä oletkaan, Jumala!”
Tämän hän nyt huomasi kirjoitetuksi pimeälle taivaalleen ja jäi
katsomaan tuota uutta kalevantulta, mielessä harras pyyntö, että ”älä
sammu milloinkaan!”

Mutta tiesikö Anja, tiesivätkö isä, äiti ja isoisä? Jolleivät he
tienneet, niin oli julmaa sanoa heille sitä ainakaan äkkiä. Täytyi
päästä selville, kuinka paljosta he olivat perillä, ja toimia sen
mukaan. Oli siunattu asia, että hän taas kykeni jotenkuten puhumaan.
Anja kuuluu häärivän tässä ääressäni. Täytyy koetella häntä...

Tällöin Kalevi sanoi ”Anja”, mutta ei voinutkaan noudattaa aikomustaan,
sillä juuri samalla saapuivat sisään Vuoret ja kanslianeuvos.

4

Onko tuo Riihinen ihan tunnoton ihminen, kun voi puhua tuolla tavalla
pojastaan, sankarivainajasta vielä?

Kanslianeuvos se näin kysyi, sillä Riihisen asiallinen kuvaus siitä,
mihin asuun kuolema oli jättänyt hänen poikansa, oli vaikuttanut häneen
melkein pöyristyttävästi. Tuomari Vuoren täytyi nauraa:

— Tunnotonko! Ei suinkaan! Olen varma siitä, että Riihinen suree
poikaansa niin vilpittömästi kuin kuka muu tahansa. Mutta sitähän ei
sovi näyttää vieraille, joille voi kertoa vain tapahtuman asiallisen
puolen. Ja sitä tehdessään Riihinen ei voi mitään sille, että on
syntyjään savolainen, vieläpä oikein pesunkestävää lajia. Kuta lähemmin
asia koskee häneen, sitä savolaisemmin hän sen kuvaa. Oli tuossa muuten
meille hiukan opettavaakin.

— Mitä sitten?

— Että meidän tulee onnettomuuksista huolimatta ”ajaa tarmokkaasti
poikamme autoa” ja varoa päästämästä tunteitamme liiaksi näkyville.

— Saattaa olla. Stoalaiset olisivat surujen ja vastoinkäymisten
kestämisessä pitäneet esimerkkinään suomalaisia, jos meitä vain olisi
silloin ollut. Johan täällä luonto kasvattaa ihmisen kykeneväksi
sietämään mitä vain. Todellakin hyödyllistä muistaa tämä varsinkin nyt,
kun menemme puhuttelemaan Kalevi-parkaa.

He tulivat perille ja hiipivät varovaisesti vuoteen ääreen, johon
istuutuivat. Kanslianeuvoksen tartuttua hänen toiseen käteensä ja äidin
toiseen, hänen suupuolikkaansa alkoi liikahdella tavalla, joka oli
olevinaan hymyä, ja hän sanoi vaivalloisesti, mutta selvästi:

— Tämä on isoisän käsi ja tämä äidin. Tuntisin ne monien joukosta.
Isoisän käsi on laiha ja kylmä ja sen suonet ovat korkealla ja kovia.
Äidin käsi on pehmeä ja lämmin, mutta sormien viimeiset nivelet ovat
paisuneet ja rustottuneet. Anna sinäkin, isä, kätesi. Kuinka lämmin se
onkaan vielä ja miten miehekäs sen puristus. Tiedätkö, isä, että sinä
olet joka suhteessa mies?

— Kaikki eivät liene samaa mieltä, mutta kiitos vain
kohteliaisuudesta. Panen sille suuren arvon, koska sen lausuja on
poikani. Hauskaa nähdä, että alat selvitä ja voit jo puhua.

Tuomari koetti tapailla keveähkömpää sävyä, etteivät tunteet
tarpeettomasti herkistyisi. Kalevi sanoi:

— Hauskaa minunkin nähdä teitä, kun istutte siinä ympärilläni. Missä
on Anja? Istutko sinäkin? Etkö, vaan seisot siellä jalkapäässä. Ota
tuoli ja istuudu äidin viereen. Minun piti sanomani, että Kiinassa
aateloidaan isä, kun tahdotaan kunnioittaa poikaa. Noudattaen tätä
hienoa tapaa korotan nyt sinut, isoisä, aatelissäätyyn, mikä ylennys
olisi ollut tuleva osaksesi muutenkin.

— Ja minä, sanoi nyt isoisä, noudatan samaa kiinalaista tapaa ja
korotan isäsi aateliseksi sinun ansioidesi perusteella.

— Ja minä aateloitsen sinut, koska olet saava itse suoraan
tunnustuksen ansioistasi, hymyili Helena-rouva herttaisesti. — Nyt
olemme siis isänmaan uutta aatelia kaikki, sillä me naiset kohoamme
miesten mukana. Miten voit nyt, Kalevi?

Siitä kysymyksestä soinnahti kuuluville äidin huoli. Kalevi alkoi
selittää:

— Kyllähän minä muuten, ellei noissa jaloissa olisi jotakin vikaa,
joka estää minua liikuttamasta niitä. Tuntuu ihan siltä kuin ne
olisivat jäykät kuin pölkyt. Lienevätkö sidotut kiinni? Ovat, sanoo
Anja. No, täytyy tyytyä ja odottaa, kunnes siteet poistetaan. Mitä
sitten suurustinkiin tulee, niin sen sijaan että kranaatti olisi
isontanut, se onkin pienentänyt sitä. Näettehän, kuinka kiinteällä
alahuuli on. Ei tahdo saada puhutuksi, varsinkaan kun kieli ei vielä
oikein käänny. Näettehän muuten, että parta on ajeltu. Mikään ei ole
niin harmittavaa kuin törröttävä, pistävä, pitkä parransänki — paitsi
ehkä se, että täytyy pitää silmiä siteessä ja olla aina vain pimeässä.

Kanslianeuvos kumartui hänen puoleensa ja kysyi:

— Niin, Kalevi-poikani, miten sinun silmiesi laita on? Kalevi puristi
isoisän kättä ja vastasi:

— Toden sanoakseni minusta tuntuu väliin siltä kuin... kuin...
Voitteko kuvitella, että joskus uskon olevani silmätön, en vain
umpisokea, jolla kyllä vielä on silmänsä tallella, vaikka ne eivät
kelpaa enää mihinkään, vaan sellainen, jolta itse silmämunatkin on
otettu pois ja joka siis ”katselee” pelkillä rei’illä. Tuo tunne on
niin selvä, että mietiskelen tässä makaillessani, minkälaista sokean
olo oikeastaan mahtanee olla.

— Mitä olet siitä kuvitellut? kanslianeuvos kysyi hiljaa. Kalevi
koetti vetää jäykkää suunpuolikastansa hymyyn ja sammalteli:

— Sitä vain, ettei sitä, joka kerran on ollut näkevä ja omaksunut
olevaisuuden ihanuuden, voida tehdä sokeaksi ehdottomassa mielessä.
Hänellähän on tuo kaikki nähtävänä sielussaan, vieläpä kirkkaampana
kuin milloinkaan sitä ennen. Samassa silmänräpäyksessä kun pimeyden
verho peitti hänen ruumiilliset silmänsä, hänen sielussaan asuva
miljoonien kuvien maailma näet nousi näkyviin loistavampana
ja kirkkaampana kuin koskaan se, minkä hän oli siihen saakka
ruumiillisilla silmillään nähnyt. Vaikka tällä hetkellä olen
ehdottomasti sokea, niin kuinka selvästi näenkään teidät kaikki tässä
ympärilläni.

— Kalevi, isoisä kuiskasi tukahtuneella äänellä, sano meille, mitä
tarkoitat? Tiedätkö kaikki?

— Rakas isoisä ja te muut, olen täysin selvillä tilastani. Olen
sokea, sillä olen menettänyt molemmat silmäni. Rakas äiti, älä itke
noin. Kyyneleesi ovat niin kuumia, että polttavat kättäni. Tiedäthän
vanhastaan, ettei sinun tarvitse paljoa itkeä ennenkuin silmäsi ja
luomiesi reunat punoittavat. Annahan nenäliina... Kas niin. Pyyhitään
lapsen silmät. Mitä, itkeekö isoisäkin! No ei uskoisi! Pitäisihän
noin iäkkään uroon jo tietää, ettei auta itku markkinoilla. Röyhistä
rintasi, vanha mies! Entäs Anja? Itkee hänkin! Ja isä? Tule tänne,
että saan koettaa kasvojasi. Juu-u! Vesiä tippuu täältäkin. Ainoa koko
joukossa joka ei kyynelöitse, olen minä, minä.

Mutta Kalevi ei puhunut totta, sillä liikutus keskeytti hänen
puheensa ja siteen alta alkoi vyöryä kyyneliä, jotka eivät olleet
edes kirkkaita, vaan verisiä, visvaisia. Ylähuuli tärisi ja alahuuli
vetäytyi vielä kireämmälle. Väkevästi ponnistaen ja vetäen syvään
henkeä hän sai kuitenkin hillityksi itsensä ja sanoi:

— Isä, sinä, joka olet mies, tule avukseni! Tyyntykäämme yhdessä
ja rauhoittakaamme muutkin, jotta tämä ”tunteellinen momangi” tai
”sentimentaalinen silmänräpäys” tai miksi sitä taidemaalauksena voisi
sanoa saataisiin loppumaan. Kas niin! Nyt isoisä jo puristaa kättäni
vapisemattomalla karhunkouralla. Näen, kuinka hän vetää syvään henkeä
ja silmää ympärilleen kuin Hannibal apud Cannas. Äiti kultaseni, kas
niin! Kun kerran sanon, ettei minulla ole hädän pipanaa eikä papanaa,
niin mitä sitten surette. Kuinka voitte pitää onnettomana minua, joka
parhaillani saan kokea niin suurta rakkautta, etten olisi sen arvoinen,
vaikka minulla olisi kymmenen paria silmiä kuin sähkölamppuja ympäri
roskaani. Vaikka olen ennenkin saanut puoleltanne ansaitsemattoman
paljon rakkautta, niin näin aitona ja suurena en ole sitä silti
vastaanottanut ja siksi tunnen olevani tällä hetkellä rajattoman
onnellinen. Kuinka hyvä Jumala onkaan ja kuinka viisaasti hän osaa
kaikki järjestää. Ei voi tietää, mitä hyvää silmättömyydestäni voi
vielä koitua...

Hän vaikeni, sillä väsymys valtasi hänet. Läsnäolijat tunsivat rauhan,
luottavaisen alistumisen ja virvoittavan lohdun virtaavan sydämeen.
Hiljaisuuden keskeytti luita ja ytimiä karsiva hälytyssireenin mylvinä,
joka tuntui täyttävän eläimellisellä, mielettömällä mölinällään koko
avaruuden ja sairaalan joka sopen. Kalevi säpsähti horroksestaan ja
sanoi:

— Kansainvälinen köyhälistö huutaa! Kiiruhtakaa pommisuojaan!

Kanslianeuvos huomautti:

— Mutta ethän sinä eivätkä muutkaan haavoittuneet pääse sinne. Eivät
näy sairaanhoitajattaretkaan menevän.

— Ne menevät, jotka pääsevät. Pastorimmekin aina luikkii tiehensä,
mutta poika, jonka vuoteen vieressä hän ehkä juuri puhui uhrin
siunauksesta, jää paikalleen. Kun kerran hän, niin tottakai te!

— Ei, me emme mene, koska emme tahdo emmekä voi jättää sinua. Se olisi
siveellisesti ala-arvoinen, niin, suorastaan häpeällinen teko. Jos
meidän on kuoltava tässä, niin tapahtukoon sinun tahtosi.

Kalevi hapuili isoisänsä kättä, puristi sitä molemmillaan, hymyili ja
sanoi:

— Mikä vahinko, ettet syntynyt Roomassa, oi isoisä, sillä jos niin
olisi käynyt, vanhan ajan historia olisi yhtä Caesaria rikkaampi. Mutta
vähemmänhän on toisaalta ylioppilailla siltä kohdalta tentittävää.

Moottorien kumea jymy täytti avaruuden, it. alkoi jylistä.

5

Juho Honkanen oli joutunut toisiin joukkoihin kuin hänen ystävänsä
Antti Toivonen ja oli kadottanut hänet kokonaan näkyvistään. Hän
palveli kersanttina Kannakselle sijoitetussa kenttätykistöpatterissa,
lähimpänä esimiehenään luutnantti Lauri Ylitalo, jonka tunsi paitsi
keväällisestä tapaamisestaan myös Ainon kertomuksista. Olihan
Lauri Ylitalo sitä paitsi kuulu urheilija, jonka maine oli tuttu
Honkasen laatuiselle innokkaalle urheilumiehelle. He olivat molemmat
ensiluokkaisia sotilaita, erikoisesti luotuja tätä ammattia varten,
ja panivat nyt alttiiksi kaiken kykynsä ja voimansa. He olivat myös
sellaisia luonteita, että heidän välillään syntyi heti ensimmäisistä
yhteistyön hetkistä alkaen luja, lämmin ystävyys. Puuhatessaan
taistelun jymistessä aina kylmäverisen ja häkeltymättömän Honkasen
rinnalla luutnantti Ylitalo kuuli korvissaan soivan ”Stooli toinen oli,
toinen Luodiks’ nimitettihin” ja hymyili makeasti. Hänen mielessään
ailahti joka kerta sekä lämpimästi että humoristisesti, kun Honkanen
sattui katsomaan häneen ja veti pakkasen jäykistyttämän naamansa
lystikkääseen irviin.

Ennenpitkää Juho huomasi hänellä olevan Laurin kanssa mitä
kiintoisimpia keskustelunaiheita, jotka koskevat urheilun ja
sodankäynnin aloja, mutta siirtyivät varsin mielellään käsittelemään
myös rakkautta. Juho oli havainnut Laurin tietävän Ainosta paljon
sellaista, joka oli vielä jäänyt hänelle tuntemattomaksi, ja koetti
siksi niin usein kuin mahdollista johtaa puhetta häneen. Saatuaan
kerran kuulla Ainon isän tulleen ammutuksi syytettynä osallisuudesta
Laurin isän murhaan Juho oli hämmästyneenä ja masentuneena sanonut:

— Mutta silloinhan meidän välillämme on sinun isäsi ja Ainon isän veri!

Tämä oli tuntunut Laurista pahalta. Hän oli katsonut vakavaksi käynyttä
Juhoa ja sanonut:

— Olin Ainon toveri kansa- ja rippikoulussa enkä milloinkaan ajatellut
tällaista. Minullahan näet ei voi olla noista asioista omakohtaista
tietoa, koska olin kapinakeväänä vielä kätkyessä. Äitini ei ole puhunut
minulle siitä milloinkaan... paitsi...

— Paitsi mitä? Juho tiedusti.

— Niin tosiaankin... Kerran hän kielsi minua seurustelemasta Ainon
kanssa, koska välillämme muka oli sellaisia asioita, ettei tuo
seurustelu sopinut. Koetin tivata tarkempaa selitystä, mutta ei äiti
sitä antanut. Se on paremmin jyrkkä ja jylhä eukko, tuo minun äitini,
oikea Louhi Pohjolan emäntä. Siitä asti olen tavannut Ainoa vain
harvoin, mikä on ollut hyväksi teille molemmille.

— Kuinka niin?

— Olisin muuten ehkä voinut rakastua Ainoon ja hän minuun, ja miten
sinun olisi sitten käynyt?

— Kyllä minä olisin lyönyt sinut laudalta.

— Miten se olisi ollut mahdollista, sillä sinähän et olisi
tullut Ainoa milloinkaan tapaamaan. Jos näet olisin ottanut hänet
morsiamekseni, niin en tietysti olisi antanut hänen palvella
kanslianeuvoksella, vaan olisin sijoittanut hänet Ylitaloon emännän
oppiin. Ja tähän mennessä hän saattaisi olla minun rouvani. Mutta hyvä
näin kuin on: ota ja pidä hänet! Missä luulet Kertun nyt olevan?

— Sen vallattoman vaalean tytön, jonka kotona Esteri Savila palvelee?

— Saman.

— Itsehän tuon parhaiten tiennet. On se murheellista, että sinun ja
Ainon välillä on tuollainen synkkä juttu. Ajattelepas, jos olisitte
todella rakastuneet toisiinne ja tuo asia olisi muistunut mieleenne! Ei
se varmaan olisi tuntunut hauskalta?

— Ehkä ei, mutta en puolestani pidä asiaa tärkeänä. Siihen olemme
molemmat viattomia ja jos olisimme ojentaneet toisillemme kätemme,
se olisi ollut sovinnon merkki. Niinhän on tehnyt koko kansa. Ei se
verikostoa hyväksy, vaan ajattelee tyynimielisesti. Meillä uusilla
sukupolvilla on parempaa muistamista kuin isäin pahat työt.

— Niinpä kyllä, niin, myönnytteli Juho. — Mutta siinä on se
salaperäinen laki, että isäin pahat työt kostetaan meille siitä
huolimatta, että olemme niinin viattomia. Olisikohan Ainon isä
todellakin...?

— En usko sitä. Mikäli olen kuullut, hänen pitäisi olleen kunnonmies,
suunnilleen saman kaliiperin sosialisti kuin sinä olet. Mutta mitä
me hänestä, sillä nythän on hänenkin haudalleen laskettu sovinnon ja
anteeksiannon seppele. Mitä luulet Kertun tekevän siellä, missä hän nyt
on — kovin vaarallisessa paikassa?

— Vaarallisessa?

— Niin lähellä tulirintamaa kuin mihin sotilaskotisisaria ja lottia
yleensä lasketaan.

Ryssän tykkien harvahko jymähtely muuttuu nyt keskitykseksi.
Vinkuen, vonkuen ja jymisten terässade kiitää Laurin tulenjohtueen
yli takamaastossa oleviin korsuihin. Lauri antaa tietoja ja ohjeita
takaportaisiin. Vaalenevassa talviaamussa näkyy tiheä venäläisrivistö,
joka lähestyy kömpelösti juosten. Nyt alkaa jyminä ja rätinä
suomalaisten puolelta...

”Hyökkäys torjuttiin”.

Eräänä päivänä Lauri sai kirjeen, jonka luettuaan ojensi Juholle:

— Silmäile sinäkin, mutta pidä omana tietonasi.

”Rakas poikani Lauri!

Olen toimittanut täältä sinulle villaisia ja toimitan lisää,
kunhan Heikkiläiskä vain saa kehrättyä. Anna niitä aseveljillesi,
jos huomaat heidän kärsivän pakkasesta, jota näyttää alkaneena
talvena siunautuvan liiaksi. Kai sekin on ryssän tuomaa. Vanhat
kertoivat, että kun ryssät Suomen sodan aikana marssivat meidän
kylän läpi, niin oli niin pakkanen, että sylki jäätyi ennen
ehtimistään maahan. Anna villaisia sille Juho Honkaselle, joka
kuuluu palvelevan sinun patterissasi. Heikkiläiskä sitä kertoi.
Sanoi sen olevan hänen Ainonsa ylkämies. Heikkiläiskän kanssa
täällä puhuimme kaikki vanhat asiat selviksi, niin ettei niissä
ole enää muistelemista, vaan on kaikki anteeksi annettu puolin ja
toisin ja unohrettu. Se Aino pistäytyi sitten meillä ja lähettää
tämän kautta terveisiä sekä sinulle että tiettävästi varsinkin
sille Honkaselle. Kanslianeuvos lähti myötyriksi takaisin
Helsinkiin, kun Kalevi-herra kuuluu haavoittuneen. Kyllä te,
poikaparat, olette nyt hirveässä paikassa, mutta seisokaa lujasti
isänmaan puolesta, sillä meirän ei sovi luovuttaa tätä kelleen.
Pitäkää Jumala silmäinne eessä, että kehtaatte katsoa Häntä
kasvoihin tuomion hetkellä. Hän teitä kaikkia, jotka olette kuin
omia kantamiani ja saamiani, siunatkoon ja varjelkoon. Muista
kirjeellä vanhaa äitiäsi

Sohvia Ylitaloa”.

— Joopa-joo, tuumi Juho antaessaan kirjeen takaisin. — Hyvä näkyy
olevan sinulla äiti. Kiitä häntä minun puolestani. Vai on kuin Louhi
itse. Näkyy se vähän kirjeestäkin. On sopinut Ainon äidin kanssa. Se
on ollut hyvin ja kauniisti tehty. Ei tuollainen hämäläinen emäntä
hevillä ryhdy sovinnonhierontaan itsellisakkain kanssa, niin että kun
se nyt on tapahtunut, siihen on vähintään tarvittu tämä sota. Aino on
siis Helsingissä, sillä ei hän ole kanslianeuvosta jättänyt. Ukkokäpä
kuolisi ikävään, ellei saisi joka päivä katsella Ainoa silmiin ja
pilailla hänen kanssaan. Tiedätkös, luutnantti, mitä aion tehdä?

— Eh! Mistä sen voisin tietää. Kerro pian, sillä ryssä näyttää taas
ryhmittyvän hyökkäykseen. Katsos niitä, kun ovat sisukkaita...

— Jos säilyn hengissä ja pääsen eheänä lomalle, niin...

— Tulevat, tulevat ne pirulaiset taas... Jopahan jymähti keskitys
jylisemään. Voi yhdenkerran tätä pauhinaa! Ne lisäävät vain tykistönsä
voimaa...

— ... niin menen Ainon kanssa heti avioliittoon...

— Se on oikein, sillä lapsia täytyy pistää kasvamaan sakeammin kuin
ennen... Tartu kojeisiisi, poika, sillä nyt niitä kohta tarvitaan...
Kunpa minäkin voisin tehdä saman tempun Kertun kanssa.

— Mikä, ettei? Ne kuuluttaa jumpsauttavat kaikki kolme kertaa yhdellä
jysäyksellä ja vihkivät kaupantekiäisiksi heti jälkeen. Naimista varten
marsalkka kuuluu käskeneen antaa lomaa.

— Niin, mikäli lomaa voidaan antaa, kun miehiä on niin vähän.
Kuuletko, mitä surinaa tuo on?

— Tulee vihollisen hävittäjiä. Matalaksi, luutnantti, matalaksi! Pum!
Siinä tuli pommi. Pum! Siinä tuli toinen.

— Ja täältä tulee hyökkäysvaunu...

— Ei se mitään, herra luutnantti, sillä olemmehan me ennenkin
moottoriajoneuvoja nähneet. Annahan tervapullo... On vielä siksi
hämärää, että pääsen ryömimään tuohon pensaan juurelle. Se tulee siitä
ohi. Hyppään sen pirun kannaksille ja koputan sitä lakeisen luukkuun
kuin äskeinen savolaispoika, että avatkeehan, kuolema kolokuttaa...
Kyllä nämä käsikarnaatit riittävät... Joo, Juho Honkanen menee
pikapuoliin avioliittoon neitsyt Aino Heikkilän kanssa eli niinkuin
meidän pitäjämme rovasti aina kuuluttaessaan sanoi, että avioliiton
ovat päättäneet rakentaa nuorimies, kersantti, metallityömies... ynnä
siveä neitsyt... Nyt sitten lähdettiin! Heikunkeikun, Lauri! Vie
Ainolle terveisiä, että hyökätessäni panssarivaunun kimppuun ajattelin
vain häntä enkä ryssää ollenkaan... Pistäkää mataliksi ne ryssät, jotka
tulevat vaunun suojassa... On se Aino sellainen likka, ettei yksi
panssarivaunu ole liikaa sen häälahjaksi. Taitava metallimies kuten
Juho Honkanen voisi ehkä muovailla tuollaisesta rakkineesta vaikka
parisängyn. Se sopisi tykkimiehelle.

6

Rovasti itse tuli ilmoittamaan Penttilän lautamiehelle Timon
kaatumisesta. Hänellä oli vielä sen verran pensaa, että sai fordinsa
liikkeelle. Kun lunta oli vain vähän ja tie sileänä, kulku kävi hyvin.
Mutta rovastin oli raskas olo.

Pitkänä elin- ja virka-aikanaan hän oli kokenut, että milloin vain
tarvittiin apua kaikista pahimpiin asioihin, mitä ihmiselle voi sattua,
ennenvanhaan ruumiillisiinkin, mutta sittemmin, kun alkoi ilmestyä
lääkäreitä hoitelemaan niitä, vain hengellisiin, pappi oli viimeinen
pelastaja ja turva. Tosin se oli hänen kutsumuksensa ja tosin hänellä
oli tuotavana pätevä lohdutus, mutta pappikin kun on ihminen, häneltä
pyrkivät joskus loppumaan voimat ja tehoavat sanat. Varsinkin uhkasi
heikkous silloin, kun joku poloinen uskoi joutuneensa niin syvään
erimielisyyteen hyvän Jumalan kanssa, ettei sovinnonmahdollisuuksia
muka enää ollut. Ennenkuin saat tuollaisen hämäläisen jukuripään
luopumaan omaksumastaan käsityksestä, että tässä nyt ovat näes Jumalaan
päin välit poikki ja sillat poltetut, ja vakuuttuneeksi siitä,
että vaikka hän onkin oikeuden mukaan arvosteltuna ensiluokkainen
helvetinkekäle, Jumala kuitenkin armossaan ja hyvyydessään kiskaisee
hänet yhdennellätoista hetkellä lieden suusta lattialle, niin saatpa
siinä pistää liikkeelle viimeisetkin rippeet parhaimmista puheistasi
ja lujimmasta uskostasi. Tuommoisen itsepäisyyden voittaminen on
suoranainen miehen urakka. Lienevätkö muut kansat niin jääräpäisiä kuin
nämä suomalaiset — että näet änkeytyvät helvettiin, vaikka ei olisi
pakkoakaan.

Mutta kun tuollaisessa tapauksessa mentiin kuolevalle ihmisparalle
vakuuttamaan, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan haluaa hänen
elävän ja saavan iankaikkisen elämän, niin se oli jalo asia, jonka
suoritti mielellään. Vaan kun täytyi mennä ilmoittamaan vanhemmille
heidän poikansa tai vaimolle hänen miehensä kaatumisesta, niin se
oli raskas tehtävä, niin jalo kuin asia tässäkin tapauksessa oli.
Vaikka pojat olivat kuolleet kauniisti, saavuttaneet sankarimaineen ja
entäneet ylös rauhaan ja kirkkauteen, niin siitä huolimatta oli ainakin
tällaiselle vanhalle pappikululle sanomattoman vaikeata, jopa voimien
ylitse käypää, lennellä kuin musta tuonenlintu ympäri pitäjää viemässä
surusanomia vanhemmille. ”Ei tarvitse muuta kuin tulen pihaan, niin jo
siitä näkevät, että kuolema on lähettänyt terveisensä”.

Rovasti hiljalleen näin kapinoitsi sydämessänsä, mutta heräsi samalla
nuhtelemaan itseään. ”Mikä sitten olisi sinulle sopivampi ja pyhään
virkaasi paremmin kuuluva työ kuin saattaa perille sellaiset sanomat
ja tehdä se niin, että luonnollisen surun ohella vanhemmat pääsevät
oivaltamaan sankarikuoleman ylevyyden ja siitä säteilevän korkean
lohdutuksen? Ja jollet halua suorittaa tätä suurta ja arvokasta
tehtävää, niin mitä sitten aiot aikaansaada isänmaan hyväksi? Olisit
kiitollinen, että käyttävät sinua tähän, mokoma vanha rahjus, joka
et tietenkään piintyneenä laiskurina viitsisi lähteä korsustasi
liikkeelle...”

Rovasti kaarsi Penttilän pihaan ja pysäytti portaiden eteen. Siinä
oli heti Tommi suorittamassa virkatehtäväänsä eli haukkumassa
seurakunnan esipaimenta niin paljon kuin kidastansa irti sai. Laskipa
se innoissaan neljännenkin jalan maahan rähistessään ja pyöriessään
rovastin kintuissa. Kuunnellessaan sitä ja tarkastaessaan, mistä oli
johtunut se pieni häiriö moottorin käynnissä, jonka oli ollut äsken
havaitsevinaan, rovasti muisti kesällisistä häistä, mitä temppuja
Timolla oli ollut tapana Tommille tehdä, ja sanoi mielessään, että ”nyt
saat, Tommi-riepu, Timolta rauhan”. Kille ja Mille kohottivat päätänsä
ja naukaisivat surkeasti, mutta eivät rohjenneet lähestyä tuota pitkää,
valkopartaista, mustaan turkkiin ja tuuheaan karvalakkiin pukeutunutta
miestä, joka saattoi olla, mikäli ne voivat arvostella, vaikka itse
joulu-ukko. Siinä sitten jo tuli Penttilän lautamies pihalle ottamaan
rovastia vastaan. Hän ojensi kätensä, tervehti ja sanoi:

— Tämä rovastin hevonen kun on sellainen, ettei sille ränttää tarjota
heiniä, niin voimmekin käydä viivyttelemättä sisään.

Mentiin. Lautamies autteli ähisevän vanhuksen irralle turkista,
kintaista ja kaulavöistä, pyysi istumaan ja kysyi, terveenäkö rovasti
oli ollut. Anna-emäntä vilkaisi kalpeana, säikähtyneen näköisenä,
viereisen huoneen ovelta, mutta ei tullut sisään. Rovasti kampaili
partaansa, joka oli pakkashuurussa hikeentynyt, keinahteli arvokkaasti,
vilkaisi väliin lautamieheen, rykäisi kuin sanoakseen jotakin, mutta
ei sanonutkaan, vaan keinahteli taas ja oli neuvottoman näköinen.
Lautamies katseli häntä tutkivasti ja odottavasti, mutta kun ei mitään
kuulunut, niin alkoi puhella:

— Vielä ne taitavat tärkeämpiin ajoihin pensaa antaa, mutta kyllä kai
se pian lopetetaan. Se täytyy säästää kokonaan sotaväen tarpeisiin.
Sattuiko rovastille jäämään minkä verran?

— Ei jäänyt. Muutama ajo pitäjälle ja siihen se loppuu.

— Sanovat, jatkoi lautamies, olevan keksittyinä sellaisia kojeita,
että niissä kun polttaa puita tai hiiliä ja päästää sitten häkää
moottoriin, niin tämä hyppää hyrisemään kuin olisi saanut ryypyn
parasta pensaa. Rovasti tuo tietänee, kun on tunnettu konemies, onko
tällaisia kojeita olemassa?

— Kyllä niitä on ja pian niihin on pakko turvautua, sillä pensaa emme
saa enää maahan. Kuuluu jo olevan sellaisilla kojeilla varustettuja
autoja liikkeellä. Se on tavallista uunihäkää eli tikua se kaasu ja
käyttää kyllä moottoria, vaikka ei niin hyvin kuin pensa.

— Vai niin, vai häkää! Kelpaa siis sekin johonkin. Onhan — siitä
lehdissä puhuttu, mutta en minä ole tullut tuota uskoneeksi. Sanovat
moottoria voivan käyttää viinalla eli paremminkin riillä, ja sen tuon
uskoo mielellään, sillä viina on poikaa panemaan liikkeelle vaikka
mitä. Eivät taida vielä osata itseään pensaa valmistaa muusta kuin
lamppuöljystä?

— Miksi eivät osaisi. Kivihiilestähän sitä tehdään vaikka miten
paljon. Ja professori Komppa täällä meillä tekee sitä turvepehkusta. Ei
pensa maailmasta lopu.

— Kun vain käyttäisivät sitä oikeihin asioihin eivätkä ihmisten
surmaamiseen, huokasi lautamies.

— Sanokaa muuta! vahvisti rovasti ja jatkoi:

— Sama se on monen muunkin tavaran ja taidon laita. Jos kaikki se
rikkaus, jota ryssällä on, olisi käytetty hyödykkeiden ja tarvikkeiden
tuotantoon eikä aseiden valmistukseen, ja vielä innostettu ihmisiä
yrittämään kaikkea sellaista omin voimin eikä estetty sitä, niin
minkälainen elämä vallitsisi Venäjällä nyt? Niin hyvä, että ehkä
todellakin voitaisiin puhua paratiisista. Mutta kun on tärvätty
valtakunnan varat aseisiin, niin kansa elää kurjuudessa.

— Johtuu siitä, että ihminen on tyhmä, semmitenkin ryssä, aattelehti
lautamies.

Emäntä toi kahvia. Tarjottimella oli tukkipuun paksuista pullaa ja niin
jäykkää kermaa, että se seisoi itsellään. Rovasti otti, kiitteli ja
puheli:

— Jos sotaa kestää kovin kauan, niin kyllä se tekee puutteen monesta
tavarasta. Vaikka meritse ja Ruotsin kautta tuodaan kuulemma yhtä
ja toista, niin ei se ymmärrettävästi ole paljoa sen rinnalla, mitä
normaali tarve on.

— Ei ole, mutta eipähän haittaa, vaikka kiristetäänkin suuta
suppeammaksi, arveli lautamies. — Liian upeetahan täällä jo tuppasi
elämä olemaan.

— Ei puhuta! vahvisti rovasti huoaten. — Eikö tuo liene siitäkin
ryssän kateus herännyt. Se kun näki meidän elävän kuin vuohet huhdassa,
niin ajatteli, että tuo maa minun pitää vallata. Siellähän vasta rieska
ja hunaja vuotaa.

— Tiedä häntä, epäili lautamies. — Vaikka voipa olla. Ryssän
ahneus on rajaton. Vaan ei meistä sille helppoa saalista tullut.
Luuli nielaisevansa meidät liukkaana palana, mutta saikin kurkkuunsa
kuusenkävyn, vieläpä vastahankaan. Siinä on kakistelemista.

— Joo-oh! nauroi koikkuvasti mutta silti arvokkaasti rovasti. —
Joo-oh! Kuusenkäpy, oikein pörhistynyt kuusenkäpy, siliä paholaisella
nyt istuu kurkussa. Meidän pojat ovat sen tulpanneet sinne niin
lujasti, että kyllä siinä on kakomista.

Vaiettiin. Talvipäivä alkoi hämärtää. Rovasti nousi ja sanoi sormeillen
partaansa:

— Niin, täytynee lähteä, että ehtisi ennen pimeää kotiin. Kun
lautamies oli autellut hänelle turkit ylle ja hän oli jo menossa
ovella, hän kuin muistaen jotakin palasi lautamiehen luo ja katsoen
tätä läheltä silmiin kuiskasi:

— Lienette arvannut asiani?

— Arvattu on.

— Sanotte sen sitten vaimollenne siinä muodossa kuin haluatte.
Sankarihautajaiset ovat ensi sunnuntaina.

— Joko Timo on täällä?

— Jo on, kirkolla, valkeassa arkussaan. Saatte kyllä nähdä ja
hyvästellä hänet. Siellä on jo useita tämän pitäjän poikia.

— Niinhän on kuulunut, vaikka ei Timosta ollut vielä meille asti
ehtinyt. Vasta kun näin teitin tulevan, arvasin asian. Siinä meni ainoa
poika. Penttilän talo jäi nyt ilman isäntää.

— Ne asiat ovat maallisia ja järjestyvät kyllä. Onhan teillä tytär ja
tällä potra mies. Mitä sanotte nyt, Penttilä, saatuanne kokea tällaisen
iskun. Kestättekö sen, alistutteko siihen?

— Jumalan tahto on kaiken laki, mumisi lautamies, jonka silmistä alkoi
nyt hitaasti vieriä kyyneleitä.

Rovasti puristi lautamiehen kättä ja sulkien silmänsä saneli: ”Sinä,
Herra Jumala, joka johdat kaiken ja toteutat päätöksiäsi siiloinkin,
kun meidän ihmisparkain mielestä vain pahuudella on sananvalta ja
kaikki oikeus poljetaan maahan, joka annat nuorten miesten kaatua äkkiä
kuin elovilja viikatteen edessä, tule rakkaan isänmaamme turvaksi ja
salli meidän oikean asiamme koitua voimaksemme ja voitoksemme. Minä
halpa seurakunnan palvelija rukoilen sinua, että kun olet pitänyt
parhaana leikata pois Timo Penttilän hänen kauniissa nuoruudessansa,
niin osoita hyvyyttäsi ja rakkauttasi hänen vanhemmilleen, jotta
he voisivat kestää raskaan surunsa ja näkisivät sen tulevan heille
siunaukseksi. Suo heidän ymmärtää sen lahjan arvo, minkä he pojassaan
ovat isänmaalle antaneet. Amen”. Rovasti meni ja lautamies seurasi
häntä pihalle. Pian oli rämisevä fordi kadonnut talviseen hämärään.
Lautamies katseli sen jälkeen kuin olisi siihen jäykistynyt. Vinha
tuuli siirteli hänen jo harmaantuneita ja harvenneita hiuksiaan. Saku
siinä sattui tulemaan tallista ja kysäisi:

— Mitä se rovasti...?

— Timosta toi tietoja...

— Jaksaako hyvin?

— Kyllä se nyt jaksaa, lautamies vastasi väsyneesti ja meni sisään.

Saku ymmärsi asian ja jäi vuorostaan seisoskelemaan niihin jalkainsa
sijoihin. Hän silmäili avuttomasti ympärilleen ja korjasi tuontuostakin
lakkireuhkaansa kuin ei olisi saanut sitä tyydyttävästi asettumaan
paikalleen. Tuli jo pimeä ja kylä kätkeytyi sen suojaan antamatta
valon pilkahduksellakaan elonmerkkiä. Sakusta tuntui kuin kaikki olisi
ollut kuollutta ja hän yksin jäänyt kauhistuneena katsomaan, mitä oli
tapahtunut.

7

Sankarihautajaiset. Se oli sellainen sana, että vanha rovasti, joka
oli suorittava sen tarkoittamassa asiassa keskeisen tehtävän, pelkäsi
voimiensa pettävän ja selviytyvänsä huonommin kuin olisi tahtonut
ja tilaisuuden arvon vuoksi olisi ollut välttämätöntä. Hän koetti
ryhdistäytyä ja huusi sielussaan apua siltä, jonka kanssa oli tottunut
kaikista asioista hiljaisessa mielessään neuvottelemaan. Olisihan hän
voinut antaa tehtävän pastorille, joka olisi suorittanut sen tomerasti,
tai omalle apulaiselleen, joka kyllä oli tällaisiin asioihin liian
poikanen, mutta ei ollut kuitenkaan voinut. Kun oli kerran seurakunnan
esipaimen, niin täytyi loppuun saakka seisoa paikallaan. Hän ryiskeli
ja mutisi itsekseen ja sielussa väikkyi alati avunhuuto, että ”pistä
sinä, Herra, minulle sanat suuhun, jos kuulet niiden minulta menevän
vikaan!”

Anna-emäntä seisoi miehensä rinnalla ja odotti sitä samaa, mitä
oli vartonut Aino-tyttärensä kuolemasta saakka, eli että antaako
Jumala hänelle alistuvan sydämen. Ymmärrettäväähän oli, että kun
juuri kukkeimpaan neitoikään päässyt tytär, jonka vaiheilta siinsi
jos minkälaista onnea, yhtäkkiä, aivan kuten näytti järjettömästi,
leikattiin pois, niin siinä oli vaikeata pysyä nöyränä. Suullaan kyllä
saattoi ilmaista alistuvaisuutta, mutta sehän oli valhetta, kun sydän
kerran vaikeroi. Anna-emäntä ymmärsi, että Jumala ei vain sallinut vaan
käskikin surra rakkaita poismenneitä, mutta tuo suru ei saanut olla
vihamielisyyttä Jumalaa kohtaan, vaan sen tuli olla jalosti tyytyvää,
jollakin tavalla iloista. Sitä ei Anna-emännän suru ollut, vaan se oli
harmaata, alakuloista, päivästä toiseen kestävää tihkusadetta, joka
näytti haudanneen auringon ainaiseksi. ”Jumala odottaa aikaansa”, hän
oli lohdutellut itseään, ”ja keventää sydämeni sitten, kun katsoo sen
parhaaksi”. Näin hän tuumi ja oli huomaavinaan, että Ainon muoto, joka
oli ollut siihen saakka vain murheellinen kuin hän olisi itkenyt omaa
liian varhaista poismenoansa, sitä, että oli jäänyt ilman rakkautta
ja kaikkea sitä ihanuutta, jota oli aavistanut elämässä olevan ja oli
juuri valmistautunut vastaanottamaan, alkoi viime aikoina näyttää
iloisemmalta ja viittoilla hänelle, että ”älä äiti sure! Näethän, että
Aliina pian lahjoittaa sinulle uuden lapsen, joka korvaa kaiken, mitä
minun kauttani olet menettänyt”. Näin oli Aino muka sanonut ja ollut
iloisen näköinen kuin olisi lopultakin sopeutunut kohtaloonsa. Mutta ei
siitä silti todellista lohtua tullut.

Anna-emäntä katsahti rinnallaan seisovaan Aliina-tyttäreensä ja totesi
tämän koko olemuksen ilmaisevan yhä kasvanutta äitiyttä. Kaikesta
näki, että Aliina oli tällä hetkellä jossakin muualla, hoitamassa
odottamaansa lasta, puhelemassa kultaisia sanoja pienokaiselleen, joka
jokeltelee, nauraa iloisesti ja teuroo äitinsä helmassa. Kuuma kaipuu
valtasi Anna-emännän hänenkin tuota katsoessaan, kun hautajaismenot
alkoivat ja raskas veisuu kaikui sammaltuneen kivikirkon ikivanhoista
muureista. ”Mutta ei Jumala ole Ainon tyytymistä eikä kai Aliinan
lastakaan minulle lohdutukseksi eikä alistumisen voimaksi tarkoittanut,
sillä siinä tapauksessa Hän ei olisi toisaalta lisännyt uutta kiveä
kuormani päälle ottamalla pois Timoa. Ne ovat vain minun omia
kuvittelujani, joilla ikäänkuin viittoilen Jumalalle tietä, että tuota
kun kuljet, niin sieltä löytyy Penttilän emännälle lohdutus...”

Anna-emäntä ja koko Penttilän väki oli ollut pukemassa Timoa arkkuun.
Ei kukaan ollut tahtonut jättää hyvästelemättä häntä. Lumivalkeana,
mutta puhtaana ja kauniina, samalla kertaa miehenä, soturina ja
lapsena, Timo oli nukkunut ikuista untansa, muodollansa vaisu, hiukan
hämmästynyt hymy, kuin olisi kuolema katkaissut hänen elämänlankansa
juuri silloin, kun unelmat olivat valkoisina pilvinä lumonneet mieltä.
Kuka tietää, mitä hän oli ajatellut tuolloin, kiihkeässä taistelussa,
syöttäessään ammuksia konekivääriin, kuoleman siipien humistessa
kaikkialla? Kykenikö jännitykseltä ja kiihkolta ajattelemaan mitään,
vai kuvastelivatko mieleen äiti, isä, koti? Sitä ei voinut tietää,
mutta uskottavaa oli, että mikä on polttavasti kalleinta, se on
keskeisimpänä mielessä tuollaisella elämän ja kuoleman ratkaisevalla
hetkellä.

Ja sitten tuli kuula. Sisäänmenopaikassa oli sievä, melkein
ehytlaitainen reikä, mutta ulostulon kohta oli revennyt syväksi
koloksi. Aivoja siitä oli lennähtänyt ja reunat olivat kielekkeillä,
repaleina. Anna-emäntä oli itse hellävaroen pessyt haavat uudelleen,
painanut luusirut ja nahanriekaleet päälle ja sitonut kaikki niin,
ettei huomannut juuri mitään. Silmät olivat kiinni, suu hiukan raollaan
ja käsivarret molemmin puolin suorina kuten sotilaalla pitää. Näin
oli pikku Timo valmiina nousemaan haudastaan täydessä asepuvussa,
kun Jumala puhalluttaisi enkeleillään joukot olevaisuuden viimeiseen
katselmukseen. Oli ollut sentään lohduttavaa, että äiti itse oli saanut
hoitaa Timon haavat. Tuntui siltä kuin ne olisivat hänen käsiensä alla
melkein kuin parantuneet ja Timo katsahtanut häneen kiittäen kuten
pikkupoikana. Kuka lienee ollut se asetoveri, joka oli painanut Timon
silmät kiinni... Hänet Anna-emäntä olisi tahtonut tavata kiittääkseen
häntä ja koetellakseen hänen sormenpäitään, jotka olivat viimeisinä
tässä elämässä ottaneet vastaan Timon nuoren ruumiin lopullisesti
haihtuvan lämmön.

Anna-emäntä havahtui murheestaan ja kyyneleistään siihen, että rovastin
ääni yhtäkkiä muuttui sydämiin tunkevan tehokkaaksi. Ei hän huutanut,
kuten joskus saattoi tehdä eikä saarnannut nuotilleen ja niekautellen,
vaan puhui rauhallisesti, harvakseen, lämpimästi, herkästi. Oli kuin
hän olisi kuunnellut sydämestään tulevia kuiskauksia ja toistanut
ne tarkalleen, tavu tavulta, ja ollut niin niiden sisältämän
totuuden läpitunkema, että se antoi sävynsä hänen äänelleen ja koko
esitykselleen. Anna-emännän mielestä oli kuin Jumala olisi täyttänyt
vanhan rovastin hengellään ja asettanut hänen suuhunsa juuri ne
sanat, jotka kykenivät täyttämään hänen odotuksensa ja tyydyttämään
hänen kaipuunsa. Mitä se nyt sanoikaan? Sitä, että koko tämä vanhan
kirkon ympäristö oli suuri sankarien hautausmaa. Niin kauan kuin sen
muurien sisässä on saarnattu jumalansanaa ja julistettu ihmiselle
pelastusta kuoleman vallan alaisuudesta iankaikkiseen elämään,
niiden sisä- ja ulkopuolelle, pyhän ristin ja siunauksen varjoon,
on kätketty sukupolvi toisensa jälkeen isiä ja äitejä, vanhoja,
nuoria, lapsia. Sankarillisesti he ovat työskennelleet luodakseen yhä
parempia elinehtoja jälkeentulevaisilleen, voittaakseen karun luonnon
vastarinnan ja torjuakseen pois vihollisen, joka on kateellisesti
tahtonut anastaa heidän luvatun maansa, ja ansaitsevat siis sankaruuden
ikimaineen. Yhä laajemmaksi levisivät viljelykset, yhä valistuneemmaksi
kävi ihmisten mieli, yhä rakkaammaksi ja kallisarvoisemmaksi tuli
vapaus, jonka varassa ja suojassa yhteiskunta rakentui onneansa kohti.
Kuka ei olisi valmis puolustamaan sitä vereen ja henkeen asti ja
siten varjelemaan esi- ja nykypolvien työtä tuholta ja saattelemaan
sitä uuden vielä onnellisemman tulevaisuuden alkuun? Esi-isät ja
-äidit, te, jotka olette täällä hengessä läsnä ja kuulette sanani,
minä ilmoitan teille seurakuntani puolesta kiitollisena ja ylpeänä,
että kaikki jälkeläisenne ovat yksimielisesti nousseet puolustamaan
teidän työtänne ja maatanne, ja osoittautuneet teidän arvoisiksenne.
Ja teille, isät ja äidit, jotka todistatte sanani tosiksi viittaamalla
näihin valkoisiin kirstuihin, minä lausun seurakuntamme puolesta
kiitokset lahjasta, jonka olette isänmaan alttarille edeskantaneet.
Jumalan tiet ovat tutkimattomat, matta sen voimme tällä hetkellä niistä
varmana sanoa, että Hän on pyyhkivä pois kyyneleenne ja avaava sielunne
ottamaan vastaan Hänen rauhansa. Ikuisen elämän on Jumala valmistanut
vanhurskaillensa, mutta joka kuolee maansa edestä, hän elää ikuisesti
jo täällä ajallisuudessa...

Anna-emäntä tunsi olonsa omituiseksi, erikoiseksi, liikuttuneeksi ja
kohonneeksi. Rovastin puhe oli avannut hänen silmänsä ja avartanut
hänen sielunsa. Sieltä oli tuultunut pois omakohtaisen surun
alakuloinen itsekkyys ja sijaan oli tullut isänmaallisuuden ja
korkeiden iäisyysnäköalojen ylevä raikkaus, uhri valmius, iloinen
alistuvaisuus, häivähdys kunniasta, joka ei ollut turhaa maallista
katoavaisuutta, vaan hohtoa ikuisuudesta. Itsekkyys häntä oli siis
johtanut eikä uhrivalmius. Jumalan oli täytynyt riisua hänet näin
alastomaksi ennenkuin hän oli oppinut ymmärtämään hienoimman omien
salaisuuden. Ei se johdu siitä, mitä saa pitää, vaan siitä, mitä antaa
pois ja millä mielellä.

”Oi kallis Suomenmaa...” Anna-emäntä suli vedeksi ja meni niin
heikoksi, että hänen täytyi nojata mieheensä ja Aliinaan. Niin kyllä,
”ei muuta kunniaa”, mutta äidin sydän itkee. Sille ei voi mitään, mutta
nyt tunnen, ettei se itke kapinallisuudesta, vaan pelkästä kaipuusta.
Ettei enää milloinkaan saa nähdä Timoa, joka juuri äsken lähti... Sitä
ei voi käsittää...

Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää. Sankarihautajaiset oli pidetty. Oli
aloitettu kylvö, jonka monet ymmärsivät kasvavan suureksi, suuremmaksi
ehkä kuin voimme kestää. Oi Jumala, miten se ajatus leikkasi sydäntä!
Mutta sittenkin tämä kylvö oli sellaista, että sen tuotto oli oleva
tuhatkertainen. ”Kirkko sinä, joka kyyhötät siinä kuin polvistunut,
huolestunut äiti lastensa keskellä, kumartuneena heidän puoleensa, sano
meille, kuinka paljon odotat luoksesi näitä uusia uhrilapsiasi?”

8

Muutaman päivän kuluttua pidettiin Timon hautajaiset. Oli päästy hiukan
lohduttautumaan ja rauhoittumaan, ja alettiin katsella eteenpäin.
Elämä vaati osansa eikä tahtonut pysähtyä vainajan valkoisen kirstun
ääreen. Suru painui sydämeen, näkymättömiin, mutta sävytti sieltä kuin
kaukainen säestys elämän kulkua. Penttilän talo oli entistä hiljaisempi.

Kutsuttuja oli paljon: suku, oma kylä ja parhaat tuttavat vieraista
kylistä. Tulivat rovasti, opettaja, monet muut, mutta Aholan vanha
Risto ei tullut. ”Olisin minä luullut sen jurrikan nyt tulevan, kun
Timo on poissa ja hänen poikansa tie Penttilänkin isännyyteen näyttää
inhimillisesti katsoen selvältä, mutta eipäs Vain sisu anna myöten”.
Näin Penttilän isäntä tuumiskeli ja kieltämättä hänen sydäntänsä painoi
raskaasti ajatus, että hänen sukutalonsa oli nyt siirtyvä miehen
puolelta vieraalle, vieläpä vihamieliselle suvulle. ”Eipä sillä, ettei
tytär olisi yhtä laillinen ja oikea perillinen kuin poikakin, mutta kun
se kantaa toisesta talosta tulleen miehen nimeä ja sen tahto on tämän
ala annettu, niin on se silti niinkuin suvusta pois”. Penttilällä oli
lahvussaan kunniakirja, jonka hän oli saanut sen johdosta, että hänen
sukunsa oli hallinnut Penttilää 1500-luvulta alkaen suorassa polvessa
isästä poikaan. ”Pirskele kuitenkin, että tuon perimyksen piti loppua
minuun! Olisi pitänyt olla enempi poikia, niin ei olisi sota niin
kosenut. Ja enempi tyttäriäkin. Paljon lapsia. Ihan kuhisemaan asti. Ei
Suomenmaa tule hoidetuksi vähemmällä kuin tusinalla miestä päälle!”

Tuohtuneena Penttilä näin ajatteli ja harmitteli, ettei ollut
nuorempana tätä asiaa näin selkeästi ymmärtänyt. Jos harrastusta olisi
ollut, niin kyllä heillä olisi lapsia tullut kaksin-, kolminkertainen
määrä kuin tuli. Mutta kun aina oli mielessä sellainen jonninjoutava
huoli, että jos noita lapsia sikiää kovin paljon, niin mikä ne kykenee
toimittamaan jaloilleen. Pirstautuu tila ja menee pilalle. Kovin
monelle ei jaksa hankkia tilaa muualta. Tuo tuommoinen ahneus ja
maailmanviisaus se vaikuttaa niin, että lapsionni kuihtuu ja lakkaa
ennenaikojaan. Ja nyt on kaikki myöhäistä. Niinpä on sinulle, Penttilä,
parahiksi, että Aholan huuhkaja vie sinun maasi!

Omituista ja odottamatonta oli, että Rantaperkiön vanha Tuomas tuli
saapuville. Se oli vastoin hänen tapojaan, sillä hän ei tiettävästi
mielellään poistunut tilansa rajojen ulkopuolelle eikä poikennut
kartteeratuilta teiltä. Mutta nykyisin hän oli alkanut liikuskella
ja käydä ihmisissä. Sanoivat sen vanhuuttaan hiukan irtautuneen
liimauksistaan ja ruvenneen saarnailemaan, mikä sopi hänelle hyvin, hän
kun oli aina ollut jumalaapelkääväinen.

Penttilä näin aattelehti odotellessaan peijaisvieraita ja muistaessaan
aina jotakin säpsähti, että ”jaa sekin vielä”. Sitten vieraat jo
saapuivat, kuuro Kuoppalan isäntä käsi korvallisella ja valmiina
keskusteluun. Tuli rovasti fordillaan, ryähteli kuuluvasti ja
arvokkaasti, tervehti Jumalan rauhalla ja lohdutuksella isännän ja
emännän, ja oli valmis ottamaan osaa maahanpaniaisateriaan, joka ei
pienimmälläkään tavalla poikennut kesällisestä hääateriasta eikä
ilmaissut minkäänlaista puutetta, jota ei tiettävästi ollutkaan.
Timolla oli sitäpaitsi ollut siksi tukeva henkivakuutus, ettei siitä
suurta osaa saanut näin kertasyömällä kulutetuksi. Emännät toivat
kaakkuja avustaakseen Anna-emäntää hänen vastuullisessa puuhassaan.
Kun oli juotu kahvia, joka oli vielä oikeata vanhaa hyvää — sitähän
sai kaupoista ja eikö tuo liene säkillinen tai ainakin sen puolikas
unohtunut jonnekin Anna-emännän pyhimpään komeroon —, oli aika ryhtyä
aterioimaan.

Kun oli saatu pahimmalta nälältä kärki tylsytetyksi, rovasti alkoi
kysellä Kuoppalan isännältä tämän vointia.

”Mitääh? Häh? Jottako miten minä olen voinut? Kyllä minä nyt, kun
paranin viime viikolla ihmeen kautta niin terveeksi, etten ole ollut
tässä kunnossa moniin kymmeniin vuosiin. Mikäkö se vika sitten oli? Jaa
minullako? Se oli selläässä semmoinen pistos, mikähän oli, joka piti
kumarassa ja oli vaikea kantaa. Kyllä te sen muistatte. Ainahan minä
kävelin koukussa kuin luokki. Ei minun tarvinnut kumartua mennessäni
sisään vaikka aitan ovesta. Joo. Niin että mistäkö sain sen? Nuorra
miessä tukkimetsästä, kun piti nostaa raskasta pölkkyä. Silloin
nauskahti selläässä pahan kerran ja sen jälkeen olen ollut apostoli
Paavalin vertainen siinä, että minulla on ollut kuten hänelläkin piikki
lihassani. Se on pistänyt minua ainakin viisineljättä ajastaikaa. Yyh!
Jaa mitä? Että mitä sinä kysyt, Penttilä? Puhu kovemmin! Mikäkö se ihme
sitten oli? Jaa joka paransi minut? No ei se sen kummempi ollut kuin
että palailin viime viikolla pimeällä kotiin ja kävelin varovaisesti,
sillä oli mustaa kuin saunassa ja liukasta, perhanan liukasta. Siinä
Pitkon mäessä se ihme sitten tapahtui. Ei muuta kuin jalat lipesivät
ja minä niin äkkiä selläälleni kuin olisi keinutuoli mennyt nurriin.
Selkäpii oli ennen tantereessa kuin pää ja jallaat — tottakai, kun
minä sellainen kyrmyniska olin. Salamoitsi silmissäni ja korvat soivat,
mutta ei se järin kipeätä tehnyt. Koettelin varovaisesti luitani, että
kuinka moneen kappaleeseen ne olivatkaan katkenneet, mutta ei tuntunut
kipua missään. Mitähän, jos yrittäisin tolpilleni ennenkuin ajavat
päälle, harkitsin siinä ja tein niin. Se oli merkillistä! Ei kipua
missään ja selkä, aina kankea ja kipeä selkä, oikenee, oikenee, oikenee
— ei vain suoraksi, vaan ihan keikaksi, tällaiseksi näin...”

Kuoppalan isäntä nousi ja käveli edestakaisin siinä asennossa, minkä
oli kuvannut. Kaikki ihmettelivät vakavina. Penttilä huomautti
olevankin kohtuullista, että Kuoppala oli lopun ikäänsä kenossa,
kun oli ollut tähän saakka kumarassa. Mutta hän kiisti sen, että
paraneminen olisi aiheutunut ihmeestä. Jokin jänne tai lihas siinä vain
vihdoinkin oli paiskautunut paikoilleen. Rovasti kysyi, oliko Kuoppala
rukoillut ihmettä.

— Yyh! Häh! Rukoillut? Jaa minäkö? Jaa että minun selkäni
parannettaisiin ihmeellä? E-en. Sitä ansiota ei minulla asiassa ole.
Sitä ajattelin vain sen verran, että millä ihmeellä saisin sonnin
suoron terveeksi, kun eläinlääkäri on mennyt sotaan eikä sonni osaa
kusta. Ilmaiseksi tämä minulle annettiin kuin armo ainakin. Mutta
ihmeenä minä sitä kuitenkin pidän, niin arvoton kuin olenkin sellaista
vastaanottamaan. Muuten se jänne ei olisi voinut nauskahtaa paikalleen,
sillä kyllä se, mikäli asia voi luonnollisesti tapahtua, olisi ehtinyt
tehdä sen viidessäneljättä vuodessa jos kuinka monta kertaa, sekä
paikalleen että pois. Olen minä sellaisissa kahinoissa ollut, että
niissä ovat jänteet joutuneet kiristymään tappiensa väliin ja hyppimään
paikalleen, jos ovat sattuneet menemään väärän tapin taakse...

— Kyllä niitä tapahtua ihmeellisiä parantumisia, myönnytteli nyt
Penttilän lautamies ja kertoi: — Se oli siihen aikaan, kun Tampereella
raivosi lavantauti. Asiat vaativat minua olemaan siellä useita päiviä
ja minä pölökäsin, että se pahalainen tarttuu minuun se tauti. Pois
lähdettäessä tunsin jo oloni huonoksi... Ellotti näet niin, että olin
valmis heittämään sisukseni maalle. Kangasalla sitten hevonen änkeytyi
Tarpilan kaivoa kohti, kun oli näet tottunut huuhtomaan siinä kaupungin
kohmelot pois, ja minä ajattelin, että kai sinun tarvitsee sammuttaa
janosi. Vaikka olin niin sairas, että horjutti, ja pelkäsin kaivoon
oksentavani, niin painelin silti vintin salkoa ihan vihapäissäni
kaivoon, että kyllä nyt, ruuna, kohta saat vettä. Mutta siinä
suutuksissani en tullut katsoneeksi, millä puolella salkoa seisoin, ja
niinpä kun vintin miekkapuu jysäytti minua päälakeen kuin olisi lyönyt
vierasta sikaa. Jestas sentään! Viittä vailla oli, etten hojeltunut
kaivoon, kun iskusta pökerryksissäni hoipertelin siinä kaivon kannella.
Johan nyt on yksi tulenpalava! siunailin. Ensin lavantauti ja sitten
tällainen nappaus lakeiseen! Mutta periksi en antanut, vaan juotin
ruunan ja niin taas lähdettiin. Kun siinä ajaessani sitten hoitelin
oikealla kädellä ohjaksia ja painelin vasemmalla päälakeani, jota
jomotti niin tuhannesti, ja kun harmissani käännyin katsomaan sitä
miekkapuuta, kun se taas niin viattomana sojotti taivasta kohti, niin
silloin yhtäkkiä huomasin, että ellotus oli hävinnyt. Hellerei! sanoin
ihastuneena. Minähän olen terve kuin pukki! Tunnustelin ja tarkkailin
sisuskalujani ja ajattelin, että nyt jos ellottaa, niin heti annan
tulla. Mutta eikö mitä! Harvoin olen tuntenut oloani niin virkeäksi
ja hyvänvointiseksi kuin sillä hetkellä. Liekö sitten johtunut siitä
äjäyksestä yksinään vai olisiko hänessä ollut ihmettäkin osallisena,
sitä en osaa sanoa.

Lautamies oli puhunut huutavalla äänellä, jotta Kuoppala olisi voinut
seurata. Tämä olikin kuullut kaiken tärkeimmän ja todisti nyt käsi
korvallisella:

— En minäkään mene ihan silmääni vannomaan, että siinä nyt
yliluonnollista ihmettä olisi tapahtunut. Saattaahan olla, että
parantuminen aiheutui molemmilla kerroilla siitä äjäyksestä, jonka minä
sain selkäruotooni ja Penttilä nuppiinsa. Puutikkalassa ennenvanhaan
parannettiin miehiä romuskasta sillä lailla, että kaadettiin heille
saunassa, kuumimmassa löylyssä, heitin ittensä huomaamatta jääkylmä
vesiämpäri niskaan. Sanoivat silloin kuuluneen, minkä niminen rumahinen
miehessä piti niinkuin vakinaista kortteeria. Vaan kyllä romuska myös
lähti.

Kuoppala silmäili voitonriemuisesti ympärilleen, valmiina taistelemaan
jokaista vastaan, joka uskalsi asettua epäilevälle kannalle. Mutta
kaikki varoivat visusti tekemästä sitä, sillä asiaan ei ollut enää
lisättävää. Mentiin hakemaan ruokaa. Rovasti söi hartaasti, pisti
lautasensa pois, heittäytyi arvokkaasti keinahtelemaan ja puheli:

— Vaan se on Jumalan suuri ihme, että näin pieni kansa kuin
suomalaiset uskoo asiansa oikeuteen niin lujasti, että nousee
tappelemaan sellaista hirmusuurta kansaa vastaan kuin venäläiset.
Siinä on rohkaisijana korkeampi voima, jonka tarkoitusperiä me nyt
siis toteutamme. Ja siitä minä myös päättelen, että kyllä me tästä
kamppailusta selviämme.

Ajateltiin samoin kuin rovasti ja siis vaiettiin. Vihdoin opettaja
alkoi varovaisesti harkita:

— Sitä tässä on tullut itsekukin vähän ajatelleeksi, että mikä se on
tehnyt nuo ryssät niin sikiäviksi? Ei suinkaan niitä ole ollut alkaa
päälle sanottavasti enempää kuin muitakaan — ehkä pikemmin päinvastoin
—, mutta kyllä ovat osanneet lisääntyä niin, että ovat nyt kuin hiekka
meren rannalla. Eikös koko Pohjois-Venäjä, vieläpä Moskovan seudut ja
muut laajat alueet, olleet aluksi, ennenkuin ryssistä tiedettiinkään,
suomalaisten kansojen asumia?

Kysymys oli osoitettu rovastille, joka keinahteli, ryähteli ja vastasi
arvokkaasti, hieman alentuvaisesti:

— Tiedemiehet sanovat niin olleen. Nyt nuo suomalaiset ovat hävinneet
— sulautuneet ryssiin —, niin että jälkiä näkyy vain paikannimissä.
Mutta ryssät ovat lisääntyneet niin, että Jumala meitä varjelkoon!

— Sanotaan — en minä häntä tiedä, vaan kerron tässä vain kuulemiani
—, opettaja jatkoi tärkeästi, ettei Venäjällä yhteisen kansan
keskuudessa ole milloinkaan ollut vanhoja piikoja. Niin pian kuin
tyttö täytti kuusitoista vuotta tai yleensä tuli miehenkantavaksi,
niin tavalla tai toisella, joko avioliiton kautta tai muuten
keplottelemalla, se saatettiin äitiyden tilaan. Siellä kuulemma
synnyttävät kaikki naiset kuin lehmät niin monta kertaa kuin
ruumiinrakenne sallii.

— Joo, rovasti vahvisti, niin ryssistä kerrotaan. Mainitaanpa vielä,
että kun pojat joko viedään sotaan tai lähtevät pois työnansioille,
niin isä makaa sillä aikaa miniäin kanssa, jottei lasten tulossa
tapahtuisi keskeytystä. Ymmärrettävää on, että kyllä kansa sillä
konstilla lisääntyy.

— Varsinkin kun se on aina viinapäässä ja sikäli sitä halukkaampaa
naisväkeen, totesi lautamies.

— Eikä kuulu vähänvähää katsovan ulkomuotoon, tiesi joku.

— Raakalaiset sikiävät, sivistyskansat ovat pidättyväisiä. Opettaja
tämän toteamuksen lausui. Vaiettiin. Venäjän kansa kuvastui mieliin
uhkaavana kuin tulossa oleva, synkkä, jo puolet idän taivaasta
täyttävä ukkospilvi. Oli kuin olisi jokainen nähnyt sen loppumattomien
rivistöjen vääjäämättä marssivan tänne päin. Lautamies tuumiskeli:

— Jos ryssä voittaa ja pääsee valtaamaan koko Suomen, niin se on
Suomen kansan loppu. Parin, kolmen vuoden kuluttua täällä ei ole
enää muita kuin pian kuolevia ukkoja ja akkoja, sillä täysivoimainen
vanhempi ja nuorempi väki sekä lapset on karkoitettu jonnekin kauas
Siperiaan, josta ei ikinä palata. Paapelin vankeus oli lastenleikkiä
siihen verrattuna, mitä ryssä meille tekee, jos vallan saa.

— Mutta se kun ei saa! jyrähdytti nyt Rantaperkiön vanha Tuomas, joka
oli tähän saakka ollut vaiti, tyytyen vain tarkkaavaisesti seuraamaan
muiden aprikointia. — Se on sillä lailla, että me olemme uusi valittu
kansa, jonka on määrä aikanansa keikauttaa ryssän ajoneuvot kumoon.
Siihen minä luotan kuin kallioon. En tiedä, miten se tapahtuu ja kuinka
monen mutkan kautta se soluttelee itsensä tähän päätökseen, mutta niin
tulee joka tapauksessa käymään.

— Me uskomme lujasti teidän kanssanne, sanoi nyt rovasti hartaasti. —
Ei voi olla Jumalan tahto, että kansamme tuhottaisiin ja vuosisataiset
viljelyksemme päästettäisiin metsittymään. Ne valkeat ristit, jotka
äsken pystytimme, ovat siitä lupauksena ja takeena. Jollemme pelastu
muuten, niin pelastumme ihmeen kautta, saamalla päähämme äjäyksen, joka
tuskasta huolimatta tuottaa terveyden.